diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 16333-8.txt | 15726 | ||||
| -rw-r--r-- | 16333-8.zip | bin | 0 -> 338050 bytes | |||
| -rw-r--r-- | 16333-h.zip | bin | 0 -> 342553 bytes | |||
| -rw-r--r-- | 16333-h/16333-h.htm | 15763 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
7 files changed, 31505 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/16333-8.txt b/16333-8.txt new file mode 100644 index 0000000..957ebb7 --- /dev/null +++ b/16333-8.txt @@ -0,0 +1,15726 @@ +The Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Koti + eli perhesuruja ja -iloja + +Author: Fredrika Bremer + +Translator: Alma Suppanen + +Release Date: July 19, 2005 [EBook #16333] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI *** + + + + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG +Distributed Proofreaders. + + + + + + + + + +KOTI + +ELI + +PERHESURUJA JA -ILOJA + + +Kirjoitti +Fredrika Bremer + + +Suomensi +A--a [Alma Suppanen] + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Kustannusosakeyhtiö Otava 1900. + + + + +ENSIMMÄINEN OSASTO. + + + + +Aamuriita ja iltakina. + + +«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta +haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!» +lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy +Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi. + +«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta -- nuo oivalliset asiat ovat vähäsen +vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva +Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä +hiljaa. + +Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen +vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä +seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet +keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven -- sehän +käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä -- niin +pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja +lastenkamarin lävitse; -- sehän olisi mainiota!» + +Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten +pantaisiin?» + +«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin +kyllin!» + +«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä +nurkassa istuu!» + +»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin +edullista saada tähän ovi?» + +«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!» + +«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, +eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja +mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes +muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; +silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat +tietysti vanhoilliseen puolueesen!» + +«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta +ja hääräämisestä!» + +Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana +sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän +teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät +karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta -- emmekö +vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä +ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, +ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään +kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään +hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi +helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on +todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. +Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja +lapset, -- eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, +Elise-kulta»... + +«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos. + +Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen +valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina +laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina +komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta +hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret +naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva +piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, +tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli +tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi +tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis +hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella +kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi +tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa +olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne +näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, +joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. +Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät +kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin +painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja +vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen +jäykkiin, paljaihin oksiin. + +«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, +ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?» + +«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin +ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja +mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen +ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun +tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?» + +«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan +kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin +köyhäinhoidosta?» + +«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta +asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty -- siinä on mitä +alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!» + +«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.» + +«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?» + +«En, enkä tahdo sitä tietääkään!» + +«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. +Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, +niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!» + +«Mitä? N--kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka +vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? -- tuon äidittömän pikku +raukan!» + +«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin +saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. +Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, +niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva +tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten +viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei +kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista +ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? +Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko +alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes +nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta +katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, +ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle +päätteeksi -- maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!» + +«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä +on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.» + +«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei +milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa, +kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se +ei kelpaa niin mihinkään!» + +«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on +matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä +kuppinen.» + +»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa +minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin +kiipeävät kahvipöydälle...» + +«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?» + +«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?» + +«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä +päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen +kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen +perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja +sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset +pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.» + +«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua? +Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin +kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä +vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...» + +«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!» + +«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en +tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella. +Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se +kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos +ovenne -- ovatko nekin kotitekoisia -- päästävät minun menemään.» + +«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?» + +«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.» + +«Hovimarsalkka V--n leskirouvan luokseko?» + +«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati! +Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen +siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän +tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä +laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!» + +«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä +neiti Raskista?» + +«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin +neidistä?» + +«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli +menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien +rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän +silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja +huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette +jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten +lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...» + +«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei, +kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi +minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko +kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä +maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön +tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen +ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin, +Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne +Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa +ukkoa» hän; -- Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs +tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee +minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten +itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä +kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!» + +Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni +nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä +katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille. + +«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne. +Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin +hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti +tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä, +ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista. +Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä +hiljaa tukasta. + +«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän. +«Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen +kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan +sinulta tukan!» + +«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset. + +«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki +nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä +äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan +ensiksi, sitten äitiä. + +«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa +sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami +Folette alkoi iloista kiertomatkaansa. + +Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja +aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise +kirjoittaa: + + + Cecilialle! + +Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään +illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa +saisin oikein hyvän kuvan -- tarkoitan maalatun kuvan -- Henrikistäni, +esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän +syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan +Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä +sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen +viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen +olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä +liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa. +Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan +liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä, +levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa +huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata +poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein +puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin +jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan + + +N:o 2. + +Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään +päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka +ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä +voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman +ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille +siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja +erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat +antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos». +Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti +sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi. + + +N:o 3. + +Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi. +Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet +hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti +sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin +ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin +valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä, +konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan +kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on +sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä +ja leikkikumppani. + + +N:o 4. + +N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä +ollut kovin kivulloinen, ja se seikka -- luulen -- enemmän kuin luonto +on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että +hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä +puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia, +olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin. +Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan +lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee +muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan +avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä +hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään +kohtaloonsa. + + +N:o 5. + +Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä +kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis +lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee +suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei +kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja +hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä. +Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa +yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa +kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin +he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä, +niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on +jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan +rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen, +joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi. + + +N:o 6. + +Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta, +niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla +kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, -- kahvi ei muuten +maistuisi, -- hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen +vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän +vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja +nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni +suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta +sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin +ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten +me kaikki -- sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni +hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko. +Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on +kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy +erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja +käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä +«pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut +pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta +sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee +sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin +«pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin +nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen +»rakastettavan»! + +Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei +olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin +vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin +kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa +niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole +mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat +ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah, +usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti +itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni +sen vaikuttavan sangen paljon. + +Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä +tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja +uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä, +lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe +itsestään. + +Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa. +Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon +sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita +soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat +ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä, +tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä +pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein +tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän +nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin +silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta, +vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän +aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja +minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni +ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin, +niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin +kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle +kunnes nukun -- teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja +lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä +ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst +väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on, +että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista +pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat +«parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten. + +Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on +syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että +mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni. + +Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni +eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa, +armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas +siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me +katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko +paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme; +meistä olisi kaikki hyvin. + +Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me +itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä +meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten +naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja +kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä, +jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme +tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa, +ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme +kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli +hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme +säälimättömät, ja -- miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin +tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta +miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten +onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän +kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa, +voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias +käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi +meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että +ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään +tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin +osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun +mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen +läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat +silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi +masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin +kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni +kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä +koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen +kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku +ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää +sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos +hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, -- silloin olet ainiaaksi +menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten +tahansa -- olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen +vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen -- mutta +varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni +ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman +miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä +päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen +valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi +ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, +vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä -- ja +minusta tuntuu vieläkin -- että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti +noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin +lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä +rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli +poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin +pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei +ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, +ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani +lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä +purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, +opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin +tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin +mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva +todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin +oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa -- etenkin +siveellisyyskysymykset -- ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä +paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän +kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan. + +[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset. + +Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin +sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka +sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi +paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti +tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin +tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti +liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin +että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut +karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon +lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin +lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja +olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin +halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin +vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja +minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein +tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin +silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani +hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn +ja kunnioitetun miehen kanssa -- jonka sitä paitsi arveltiin vielä +kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, -- +ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti +eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme. + +Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton +kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, -- +päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia, +olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja +suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen +seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja +rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta +kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja +siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä +mies, -- niin, *hyvä*, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin +välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa +ytimeen, -- tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa. + +Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen +Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen +vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, +niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua +käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä. +Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja +olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja +vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja +maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys +selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen +rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin. + +Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa, +joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli +jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini +lempituumia. Hänen äitinsä -- jonka muistoksi pikku Petrea on saanut +vähän kummallisen nimen -- oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli +ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo +oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne +muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän +syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa +toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me +suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen +puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren +ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat! + +Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani +anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä +kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän +nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti +nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli +nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen +kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin +suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta +koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni +varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten +minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta! +Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi +ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa +virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja +voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä +niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella +saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän +hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman +häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan +valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut +uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen +työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan +armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen +voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku +Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että +ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni +luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota +kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä +Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja +hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle +puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah, +kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva +kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole +mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin, +joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan. +Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla +on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä +levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo +vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota +hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni, +lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä +puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja +suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin +koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! -- miten hauskaa on, +kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan +taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen +erityisen viehkeästi. + +Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin +uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja +tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta. +Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua +ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä +pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi +ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas +luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim. +joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan +seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti +oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen +niin kovasti levon tarpeessa. + +Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille +tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob +Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja +opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; +syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen +kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi +tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän +on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti +tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa +ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» -- «Pidä kunnolla kynää, +Viisuseni!» -- «Katso kaavakirjaan Leonore!» -- «Muista pilkut ja +viivat, Eeva!» -- «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä +paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin +taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen +vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra +Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja +harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää +Henrikkiini. + +Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut +meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan +kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän +summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja +myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on +lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään +huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon +hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota +opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa +poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin +sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen +suhteensa vielä kokonaan uinailevan. + +Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka +kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä, +ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon +pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset +ominaisuutensa -- jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun +-- ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on +kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä +luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin +häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni -- eikä suinkaan +harvinainen hänen sukupuolessansa -- ettei kielto saattanut häntä +kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi +mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen +kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole +syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja +terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin +tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu +piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan +lämpene häntä kohtaan. + +Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut +nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että +suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen +huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut +mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä +ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi +minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso +pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli +joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen, +ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen +kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen +ruvennut -- itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden +taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja +proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä +tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja +kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset +päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, -- +sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, -- jotka +saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä +tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat +muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun +väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja +heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä +niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se +vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta +rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen +luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!» + +Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen, +Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä. + +Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon, +joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet +olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, +vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja +ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat +kauniit -- joka naisille on tärkeätä -- eikä hän niitä turhaan +näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui +aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, +jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin +viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän +liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä +Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä +hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi +hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä +suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen +kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut +hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan +vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista +tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski +läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja +sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea +pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä +ja kärpäsiä hän vihasi -- niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt +edelleen kertomuksessamme. + +Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen +huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista. +Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen +ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin +vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä +milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» -- ajatteli hän -- «enkä aio +ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa, +kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen. + +«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän +näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?» + +«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.» + +»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä! +luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?» + +«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.» + +«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään +huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden. +Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!» + +«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit +iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla +hauskaa maaherran luona?» + +«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi +tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle +lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla +kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin, +joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko +ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa +lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden +säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi +turmellaksesi sen!» + +«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä +iltana, Ernst; ei tänä iltana!» + +«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä +päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet +itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.» + +«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise, +vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa. + +«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä +umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa +tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten +hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on +hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut, +ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et +edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä +salaamisaikeestasi.» + +«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos, +hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä! +Yllytät siihen mitä juuri moitit.» + +»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta +romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun +niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin +vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä +olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään +tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista +tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri -- se tekee sinulle enemmän +hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään +katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi +vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi. +Tuossa on sinulle renettiomena!» + +Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen +palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan. +Lapset nukkuivat kuin -- lapset. Laamanni silitti pojan kaunista +kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle. +Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan; +hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että +samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen +rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän +heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat +itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank. + + + + +Kandidaatti. + + +Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat +iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit +vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku +mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti +ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, +läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan +saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät +voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin +kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän +hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. +Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin +äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle +«kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, +rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin +ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi +huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin +hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät +nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein +uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta. + +Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja +tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin +on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään +käherrysrautaa kandidaatille. + +«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä +runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä +yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin. + +Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen +ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen +ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi +sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli +käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän +silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan +varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal +hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja +jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan +suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia +epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat +esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa +opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen +taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. +Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään +näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi +heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja +järjesteli kiharoitansa. + +«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän +keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet +opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee +peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on +väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset +hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee +peiliin!» + +Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. +Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti +ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti +nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka +silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan +kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti +olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank +keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet +vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä +tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan +ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti +katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura +pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä +kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli +koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se +oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti +muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli +tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi +saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen +kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku +kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon +muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä +olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan +alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti +itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän +ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan +huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli +heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän +arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon +epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka +kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, +ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä. + +«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut +kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä +katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus. + +Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka +seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on +kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä +Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä +tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä +illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin. + +Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti +elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa +syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat +naisen ruusupensaan luona, jolloin hän -- jos onni olisi hänen +puolellaan -- korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka +kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän +ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti +vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi +hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan +ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti +suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä +menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja +kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen +asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi +kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen +vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti +puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että -- asia jäi sikseen ja +Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois +ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen +varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. +Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin +miellyttänyt vanhempia. + +«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein +hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin +puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin +miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy +vieroittaa häntä.» + +«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on +arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten +saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole +sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa +meillä kuin kotonaan.» + +Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia. + +«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea. + +«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää +täydellisempi!» + +«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan. + +«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut +minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu +on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli +kerran...» + +Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia +ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään +Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean +saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään +ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin +jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön +asti. + +«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, +nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta +kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti +repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten +leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, +varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», +hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä +suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa +niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei +sitä milloinkaan puutu.» + +Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän +toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon +ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari +päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui +rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä: + +«Armollinen rouva, teidän täytyy vast'edes antaa keittäjälle +kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä +toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen +kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!» + +Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät +säkenöiden Pirkko valitti: + +«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja +korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin +vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja +muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia -- niin, se on jok'ikisenä +aamuna tyhjä?» + +«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise +välttäen ja rauhoittavasti. + +«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti +vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään +parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi +sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää +sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon +kaiken riittää!» + +Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän +oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen +jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton +hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise +viimein sanoi hänelle vakavasti: + +«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta +sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos +hän -- kuten toivon -- on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!» + +Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen: + +«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no +... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän +kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!» + +Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä +pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, +vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä +päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. +Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi +opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja +kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina +tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin +siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian +hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta +heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna. + +Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli +pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden +harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli +löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä +sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti +sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja +lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, +vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan +ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta +suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät +silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan +pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä +vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli +ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä +tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli +liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) +ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä... + +-- sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti +kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse +asiassa sangen huonossa kunnossa. -- Eipä siis kummaa jos kandidaatin +hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu +sangen risaisella vuorilla. + +Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen +nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat +Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden +vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun +kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä, +syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä, +tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä; +niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan +hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun, +kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen +näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis +kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa. + +Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen» +joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan, +pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä +silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti +salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin +puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin +hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin. + +«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni +tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja +äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi». + +Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen, +kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin +«mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä +väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien +keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä +Cecilia siskolleen seuraavasti: + +«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin, +yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei +kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa, +niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen +nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa +enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin +selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja +kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on +selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee +hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen +ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla +ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti +vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin +pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du +champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi, +jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle +liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa +tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän +on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä +maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina +miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä +Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen +kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden +alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles, +ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.» + +Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn. + +«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?» +kysyivät he rukoillen. + +«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä, +tahdothan!» + +Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti +niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui +lainautumaan siskojen käytettäväksi. + +«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!» +sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään +pahaa hänelle tapahdu.» + +«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva +lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä +vauhdissa. + +Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä +tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa +ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka +haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta +ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira +käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun. + + + + +Hovimarsalkanrouva. + + +Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen +lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet +siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on +maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä +oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe'hen», jossa olemme +tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin +sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli +toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt +nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen +sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja, +joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli, +milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi +köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla +piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata +hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin +joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä +koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut +eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä +rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa +hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen +rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja +ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota +nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää. + +Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään +vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli +Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä +sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten +ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt +valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren +sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» -- sanoi hän kerran +sattumalta puhuessansa itsestänsä -- »olen kutonut monta kyyneltä.» +Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli +että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan +syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa +turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi +kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa, +uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa +siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso +oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa, +samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa +kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten +hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli +häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä +tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan +ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause +oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään +tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen +äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille +rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten +kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman +värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen +olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana. +Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien +kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja +kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se +säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän +mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi +ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti. +Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi +enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea +toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun +tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti +esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli +hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän +pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins +lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä, +sopusuhteinen, eikä liian laiha -- asessori Munteriin verraten, voisi +häntä sanoa lihavaksi, -- kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa +lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa +puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit, +peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa, +miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva +itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti +pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä +heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän +erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa +siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä +huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti +esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn +nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle +Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla +ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa, +rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli +huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon +vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen +kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä +lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut +lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la +haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan +rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä, +olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi +säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen +vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle +Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi +vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä +kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä +häntä. + +Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas +vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!« + +«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti, +tunnetteko herra Jakobin?» + +Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen +punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset +sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he +vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin +tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden +katseensa Eliseen ja kandidaattiin. + +«Ette suinkaan!» + +Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin +takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun +vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja +oli valmis aloittamaan. + + + + +Monadeja ja nomaadeja. + + +«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan +yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.» + +«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös. + +«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti. +«Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne +ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja +voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja, +eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät +maailman ja muodostavat maailman....» + +«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!» +huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä +ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!» + +«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin +monaadi.» + +«Olenko minä monaadi?» + +«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä +luontokappale...» + +«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä +luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka +Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän +itsekin.» + +«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut +monaadit johtuvat.» + +«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?» + +«Häntä voi kuvata semmoiseksi -- säilyttääksemme yksilöllisyyden +nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut +itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua +ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa +jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli +ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti +liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin +ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä +kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme +eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen +välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten +muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen +ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei +vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva +monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....» + +«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos +sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi +johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen +paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan +kohoittanut sitä hyvään niin -- olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni +rauhaan -- niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.» + +«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä, +päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri +sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...» + +«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme +toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme +hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?« + +«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti. + +«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat +vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi, +mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja +paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä +viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...« + +«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti. + +«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien, +«sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen +ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat, +hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule +niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään +hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin, +juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne +tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne +ettekä tahdo tietää että jok'ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka +pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että +ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia +nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta, +kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen +vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin +elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!» + +Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut +kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli +hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus +hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle +tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää +iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä; +kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin +tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti: + +»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään +käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta, +joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein +ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti +tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri +subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...« + +»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä +tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta +rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi +ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään +nomaadi!» + +«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja +mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki +muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä +määritelläksensä erityisiä käsitteitä!» + +Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja +vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli +tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti +äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva +siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä +täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin +seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian +oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen +frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki +vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän +ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat +odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen +ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti +seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä +tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista +naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun, +joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö +hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri +oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä, +varmaa vaan on ettei hän kertaakaan -- sinä iltana -- enää ryhtynyt +siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla +rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli +kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin +vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein. + +Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän +rupeaa kävelemään -- silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee +tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda +kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa +hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta. + +Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi +poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut +loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja +tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen +alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta. + +Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että +kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun +hämmästyksen hämmästykseksi heille. + +«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise +rouvan lähdettyä. + +Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin +pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin +asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni +ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten +myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun +oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin +elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun +hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan +kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä +ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin +ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä +tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun +tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan +ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen. +Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa, +lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; -- mistä? siitä en +pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta -- +vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän +vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden +tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin +tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.» + +Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa +silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta. + +«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta, +jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä. +Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin +monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä +kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin -- kuten +päivänpaiste -- hiljaa läpi maailman.« + + + + +Ikäviä uutisia. + + +Pieni «ottelu» -- siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa -- joka oli +syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei +näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti +herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka +ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein +pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt +kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn +touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan +kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan +poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä +kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka +hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin +he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja +sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän +kuitenkin viimein -- niin hän ainakin itse väitti -- olisi menettänyt +sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä +olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä +iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva +välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli +nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, +he!» + +Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon +keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa +ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi +etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen +yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, +jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin +seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. +Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi +kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen +vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli +ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen +raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä +kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän +oli haluton kaikkeen työhön. + +Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille +kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli +alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen +suhteestaan lapsiin. + +«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, +hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä +kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet +sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin +jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? +Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine +niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen +äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille +nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen -- vaikkapa +romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! -- Kehittäisit hänen +soitannollista taipumustansa -- sehän huvittaisi sinua itseäsikin -- ja +lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan +että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit +alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi +tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää +nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi +semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä +minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!» + +«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on +luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja +vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.» + +Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella +puhisten edes takaisin lattialla. + +«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti +assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, +kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää +kirjoita häväistyskirjoituksia!» + +«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen +välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.» + +«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs +ihminen talossa -- ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa +elukaksi tahi mieluummin piruksi -- joka muka hoitaa sairaan taloutta, +mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte: +hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat +peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja +kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta +joutuisi mielenvikaan.» + +«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani +miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei +milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen +lastansa niin pidellään?» + +«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on +nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.» + +«Ja jos hän kuolee -- onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen? +Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?» + +«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa. +Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä +vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.» + +«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä +Munter mitään neuvoa siihen?» + +«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo +kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa, +jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää +luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta +semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä +on kuollut ja se -- joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin +orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden +kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille, +syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio +taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani. +Hyvästi!» + +Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus +vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N--n ja +minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin +taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen +vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään +virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli +vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin +... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen +lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo +yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on +kotoisin!» + + + + +Urhotöitä. + + +Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko +mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän +kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin +sydämmeen. + +«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon +työtä. -- Ehkä on parasta, että *sinä* puhut Jacobin kanssa ja varoitat +häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin +kuin miehet. Sitä paitsi -- mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja +-- sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten. +Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten +kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi. +Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin +suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!» + +Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli +kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut +lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan, +jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä +oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset +ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa +päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he +huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli +ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa; +hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä. + +He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi +rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin +pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi. +Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen +pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen +kauneilla ruskeilla silmillään. + +«Pikku Afrika», -- siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista +tullutta naapuriaan -- seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien +sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun +valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle +niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun, +näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta +Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen +tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan. + +Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja +he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran +päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin +rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja +taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin +hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin, +ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi +punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti +huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik +juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan +hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti +kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti +hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi +laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien +laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä +tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin +toistaiseksi. + +«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik, +katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan +haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin +rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat +vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla +koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon +lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä +kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä +enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen +äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille +pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan +kulkea hänen puistonsa kautta. + +Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja +kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin +lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen +suihkulähteen reunalla. -- + +«Minkä tähden hän itkee?» + +«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen. +Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he +luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan -- +muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi +leikatut puut -- he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin +kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti. +Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia, +mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen +vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat +lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan +uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää +ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja +tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan +aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä, +jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi +huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten +lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin +kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön, +josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa +köynnöskasvien koristamaa kivikattoa. + +«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita +kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan +ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä +viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja +uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä +uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa +vaikka todellisempana ja -- kuten luulemme -- jalommassa merkityksessä. +Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin +kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, +miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine +puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, +oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin +ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten +vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa +eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin +metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen +värisyttävästi hänen pikku sielussaan. + +Sill'aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien +ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä +ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä +kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon +valossa. Kandidaatti -- joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti +muita -- oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman +ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja +hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia +maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi. + +Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan +kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka +nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin +että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti +valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten +ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla +pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman +askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja +karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat +länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat +metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki +oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, +tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän +ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa +tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat +ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin +suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, +joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen +silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä +sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja +jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan +ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan +hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle +avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden +kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin +hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat +hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon +levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden +välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui +kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti +katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli +hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista +lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin +huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen +ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: +«kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään +häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin +metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea +ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui +oikeaksi tuskaksi. + +Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja +sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa +vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi +vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä -- +metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin +naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän +uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean +kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut +puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla +oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään +epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen +poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti +sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme +nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä +myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet +kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä +maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin +kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut +livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään +rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, +hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui +ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli +herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta +samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, +luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota +äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen +hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää +kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se +oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas +ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne +ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne +viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin +ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti +Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. +Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on +ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko +kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin +vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa +innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja +pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja +jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän -- oi +suurinta onnea! -- kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään +oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja +siskojaan, jotka -- eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku +sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. +«Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi +huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut +oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen +Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta +ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen +kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän +näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että +hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän +huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen +kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan +kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän +on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, +hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti +takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi +kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän +niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä +kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän +tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä +enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi +itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja +antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja +levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset +ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä +leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän +huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan +kallioseinän rakoloissa. + +Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku +Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen +kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain +juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea +koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja +voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja -- jos hän kiipesi vähäsen +korkeammalle -- eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi +äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! +Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta +oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi +ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata +vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja -- Petrea +kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon -- toistaiseksi +tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse. + +Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin +ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä. + +Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli +useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin +niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä +luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä -- yksi miehensä lemmikeistä +kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden -- syöksi kuolontuskan hänen +sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän +lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan +vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan +ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean -- turhaan! +Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei +tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen +luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella +puolella. + +Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin +kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he +yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli -- Petrea! Hän +makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja +vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen +kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. +Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen +huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti +sen esti. + +«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! +ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme +myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette +hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian +kallis -- -- minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa +ja..... + +Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen +heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua +eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja +vaipui maahan. + +Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti +kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas +pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset +silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen: + +«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» + +«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti +iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen +syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää +mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja +kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja +sekavasti katseli ympärilleen. + +«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän. + +«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen +polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku +Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien. + +«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!» + +Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta +ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan +kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä +hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se +katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää. + +«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna +painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi +olevansa sanomattoman onnellinen. + +Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun +ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan +etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä. + +Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja +itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää +luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun +saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän +hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla +miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he +katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään +oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa +vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja +sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa +ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei +tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut +nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta. + +Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan +pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää +kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet +onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen +vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. +Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli +sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; +päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti +puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei +kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa +eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, +kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, +käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä +äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik +veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet +kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli +mitä suloisin nauru. Petrea -- joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä +rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina -- +istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät +voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he +koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota +vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten +hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja +huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen +vaaran ja kestämänsä hädän johdosta. + +Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän +tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea +neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun +Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti +vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta +pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä +kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän +ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, +arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti +sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja +«taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi +Frankilassa. + +Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen +johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen +syliinsä. + +Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna? + +«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen +ystävällisesti ja rukoilevasti. + +Kandidaatti jäi. + + + + +Tyrskyjä. + + +«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten +edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt +Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan, +eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus +ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on +kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin +turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian +hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti +hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut +moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa +mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on +ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja +velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset +juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen +-- oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa +epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen +olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin +viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli +kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen +terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa +huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän. + +Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta. +Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi, +mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen +herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen +käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen +seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He +olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja +kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into +tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen. +Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja +kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla +oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla +Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise, +viimemainittu tunsi paremmin elämän -- kirjojen äidin -- kuin hän ja +kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä. +Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja +lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin +vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen +vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja +laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen. +Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen +sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa +niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta, +tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun +hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli +hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi +häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti +Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi +taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti +kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan +suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja +virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää +ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan +tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki +nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi +sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta, +joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa *lapsia ja heidän +äitiänsä*» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni. +Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet +tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin +osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan. + +Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä +rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten +ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi +vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa +kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni +samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä +ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän +työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys +tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin +lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä +mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän +olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin +vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta +hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla. +Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt +vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen +torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin +kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne +alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen +mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän +oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on +harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua +suloksi ja sopusoinnuksi. + +Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin +toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän +enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa +hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli +seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen -- ellei soitettu -- ja +kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään +läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut +luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!» +ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni +omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla. + +Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että +eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni +sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta +hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti: + +«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on +saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise +kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!» + +«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä +yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...» + +«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään +kiellosta, ja riensi pois. + +Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä +mielellä. + +«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua +varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!» + +«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen. + +«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä +toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!» + +«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise. + +«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin +miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi +päivälliselle...» + +«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä. + +«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä +kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä +häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun +luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei +odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, -- voivathan ne +kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään +vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan +yksinkertaisesti.» + +Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni +Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän +päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen +lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi +perheen kodittomaksi. + + + + +Tilapäiset päivällispidot. + + +Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä *paisti* merkitsee, jotka +tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä +pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa +kekseliäisyyttänne -- kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen +tekoon -- niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi +pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, +jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää +aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, +te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä +päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta +vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin +päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta +kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi +helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. +Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien +liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan +tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja +laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, +joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. +Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja +Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, +Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan +syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise +oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja +koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin +palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva -- enkeliltä hän +Elisen mielestä näytti -- astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen +ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, +laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän +nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja +sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän +palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen +hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti +neuvoi: + +»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin +pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! +Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, +silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset +eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain +laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; +ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, +he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan +pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen +ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!» + +Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä +laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa. + +Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin +kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä +ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi +tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset +ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen +sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin +kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. +Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati +muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina +osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän +silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka +tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja +kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi +tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. +Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä +hetkenä jotenkin seuraavan tapainen: + +«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! -- -- -- (oi miten ruoka viipyy +sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! +(Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta +unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. +(Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) +Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa +nyt vaan kananpoikaset olisi....») + +Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki +kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri +ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti +puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista +ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja +päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi +tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää +ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin +siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran +synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan +haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset +tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa +tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät +tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi +katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen +tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen +liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään +onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin +vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka +istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa +hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen +vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän +sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. +Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka +erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo +ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän +painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä +kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi +ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. +Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin +kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan +innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen +jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen +tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa +puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden +uudestaan lumota häntä. + +«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen +painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!» + +Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan +taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka +polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli +aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki +pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» +kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin +miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri +kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän +lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen +rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen: + +«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. +En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!» + +Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle +vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi +vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää +everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. +Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset +seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat +saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut +vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä +pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa. + +Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen +täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa +itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat +kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan +tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti +käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä +hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman +pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi +unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset +hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa +olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta +sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein +sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket +vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. +Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata +puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise +erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä +kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja +aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään. + +Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä +rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit +meille huonon päivällisen tänään, Elise; -- mutta kun +romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole +kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä +varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.» + +Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi +jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme +loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja +närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en +ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista +nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua +siihen.» + +Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja +kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin +lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen +elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä +hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän +itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, +mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa +sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos +sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, +mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, -- tuolla sisällä on +autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, -- ei, älä +vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni +ja meni. + +Elise istahti -- hän ei todellakaan jaksanut seisoa -- ja kätki kasvonsa +vapiseviin käsiinsä. + +«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia +sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!» + +Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja +kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa. + +«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala +varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja, +jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden +kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan. + +Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin +kapinassa. + +Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat +kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä +seuraavasti. + + +Pahat. + +«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia +kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi +tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä +tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa +arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta! +Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata, +rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja +nauti koston suloisuutta.» + + +Hyvät. + +«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea +kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia +suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja +ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka +paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon +voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea +kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä +uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva +pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös +jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden +mahtavalla hengellä!» + +Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista +näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu +avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. +Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden +kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa +mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli +syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden +vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen +sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että +se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan +semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan +enää mennä juomaan teetänsä klubiin. + +Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, -- tuon +pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, +jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja +-- -- --, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan +haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen +hyväksi». + +Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti +Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja +ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet +hän meni itse alas kylpyhuoneesen. + +«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka +kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten +ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset +lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät +vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, +jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset +kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen +puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, -- +liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, +alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, +tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, +puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo +kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan. + +Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli +tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että +hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti +leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen +täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan +suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! +Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, +«tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä. + +Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle +huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa +noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena +katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun +hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet. + +«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja +silitteli häntä poskille. + +«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei +kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin +suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä. + +«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten +milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise +valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli +mennyt. + +Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien +henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise +hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, +kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka +poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt +varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja +myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri +sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, +itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti +katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka +asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova +häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen +tarvis lausua sana -- sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten +huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian +miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja +lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa: + +«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä +sinua kohtaan«! + +»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi +liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten +rintaansa, «ja» -- -- hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! +Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi +yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille +sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» +Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». +Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä +sitä Eliselle. + +«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan +siihen heti»! + +»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. +Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. +Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä +illallista meidän seurassamme». + +«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni +erittäin tyytyväisenä. + +«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi +kandidaattia ollut ja jospa ei *jossia* olisi ollut, niin olisi kaikki +ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä + + +«Yksi pääsky kesää tee». + +Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta +kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät +puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli +todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken +voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank +oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin +imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas +Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa +häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin +miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin +hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa +määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä +vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli +kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä +muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä. + +Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä +vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi +Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä +huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje +ilmaisi hänen mielenlaatunsa. + +«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä +mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka +ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! +Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin +loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa +illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin +huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää +Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut +tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. +Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen +viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen +salavihkaa ja näin siinä edessäni -- haamun entisestä itsestäni. +Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, +mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean +haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin +silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan +puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla +kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista +peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie +vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi +toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin +hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen +Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada +nojata päätäni häneen, -- mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli +minun olevan huonolla tuulella; -- ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin +kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä +vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. +Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia -- oikein ne minua +peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua +ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi +aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli +hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen +ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata +olevansa rakastettu. + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä +tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde +voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka +voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä +kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen, +tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa +voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä +asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän +yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi! + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi -- +yötä? Katseeni on himmeä; -- en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin +... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus». + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + + + + +Päivän loppu. + + +Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen +itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli +miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta +kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan +palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan +itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten +tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli +sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja +viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin +sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui +hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun +ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee +niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan +jaksaisi sitä lukea.» + +«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi. + +«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla +sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko +painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän +yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja +kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja +viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi. +«Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa +avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni! +semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta +rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja +kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut +kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat, +retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt +joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi +taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää +huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä +en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin? + +«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet. +Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin, +että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää +ijankaiken.» + +«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa +tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan +viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan, +josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet +nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne +synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa +asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin +ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin +luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen +olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät +sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii +maailmanpuunkin juuria.» + +Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen +everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan +hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva +vallan katosi rouvan huulilta. + +«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen +loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi. +Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa +halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia +silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen +varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin +puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin -- +tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä +kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden +vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja +kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut -- +ylösnousemisen, uudistumisen -- josta muinais-skandinaavilainen Vala +laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista -- niin +jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten. +Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin +siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa +ja hellemmin yhdistyneet.» + +Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin +mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli +huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli +kuunnellut Emelien katkeraa ivaa -- hän tunsi siinä olevan osaksi +tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden +sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja +voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä +hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä, +ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän +katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi +Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka +nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja +hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa +viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen +herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun +hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan +kasvattityttäret soittivat nelikätisesti. + +Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä» +vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva +kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta». + +«Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!» +huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä +pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä +kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja +ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan +keskustellessa. + +Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten +luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen +perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti +parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen, +joka -- ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa. + +Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti +sinä iltana vallan lumonneen hänet. + +«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise +erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä +stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu +katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta +konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan +ilman. + +Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä +loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä +mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela +ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi +oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa +perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen +katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne +katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka +silmä oli huomaunut. + +«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen +Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt -- hän on todellakin erittäin +miellyttävä ja lahjakas, -- onko hän läheistäkin sukua Eliselle?» + +«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta +hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.» + +«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin +... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, -- «on +Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla +vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä». + +Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa +katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie! +Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi +kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!» + +Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi +kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli +herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea +siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät +mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi +Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä +rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän +katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli +Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan +miehensä katsetta. + +Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa +tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen +sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä +kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei +ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan +hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat +vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin +pöydästä ja palattiin vierashuoneesen. + +«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja +everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista +huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita +notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat +sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja +kaikkea sanomatonta viehätystä. "Un eterna constanza in amor!" olivat +laulun monta kertaa toistetut loppusanat. + +»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti +kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan +luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa +everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin +huulet hänen kättänsä. + +Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion. +Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat +olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen +ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä +tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen +rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka +tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin. +Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan +myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti +päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin +pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen +olkansa takaa seuraavat sanat: + +«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.» + +«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla +äänellä. + +«On!» kuului vastaus samaan tapaan. + +Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa. + +Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä. + +Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, +mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» +vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa +kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja +asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä +Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: +«minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat +lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen +poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli +kädellään kalpeita kasvojaan. + +«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä +mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he +tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin +hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan +tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. +Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan +semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina +moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään +kaikelle huutaen: 'minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!' ja, +'minä en tahdo sitä semmoisena!' ja 'se on hullua' ja 'se on +sietämätöntä', ja 'se on ikävä', ja 'se on tyhmää'. Juuri kuin minä +yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, +olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja +niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan +oleviin oloihin.» + +Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan +huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta +siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä +muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen +sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja +pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja +sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle +joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, -- ja kaikki tuo +ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, +tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin +väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! +Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, +niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!» + +«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului +hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset +assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. +Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni +vierashuoneesen. + +Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja +näki edessänsä -- puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista +kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi +laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan +lävistää hänet katseellaan. + +«Ernst -- Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen +sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen +kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa +silmänräpäyksessä hän oli poissa. + +Menkäämme kandidaatin luokse. + +Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen +mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi +ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa +hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän +kummastuksissaan huudahti: + +«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te +astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy +taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka +se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni +käsipuista...» + +«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan +käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä +mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!» + +«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin +ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä +hullummin kuin -- -- -- nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! +Mutta kuulkaa ystäväni» -- lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti -- «minä +opetan hänelle jotakin, ja se on että...» + +«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta +minä luulen -- -- -- minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme +perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös +rappusia. + +Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen +kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä +ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja +astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä. + +Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa +valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa +juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle +vapisevalla mutta vakavalla äänellä: + +«Jacobi, kuulkaa minua!» + +«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti +saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!» + +«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle +tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on +loppunut ja me ainiaaksi eroomme!» + +«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...» + +«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle +-- olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?» + +Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja +kalveten. + +«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! +Tän'iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko +uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä +niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja +peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä +tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, +minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, -- ja jos itse jollakin +varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin -- antakoon +Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, +rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja +jota olen osoittanut teille -- ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin +toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran +samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko +erottaa teidät kodistani!» + +Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, +tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!» + +«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin +kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää +kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset +kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita +itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet +lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita +ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen +kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja +luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette +ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; +ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti +leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti +muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.» + +Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa. + +«Ja vakavuus!» -- jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti -- +«vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori +ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä +paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista +ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa +rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla +ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa +teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta +kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, +voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka +tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa +minua sisarenanne, äitinänne -- niin», -- jatkoi Elise puoleksi +säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen -- «ehkä vielä kerran +sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja +uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan +tarjouksenne vastaan, Jacobi, -- pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte +ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, +Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne +eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne +kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne +kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi -- oi, +älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, -- kääntykää vakavasti sitä +vaeltamaan.» + +«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! +Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, +kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut +sydämmeeni, te olette muuttanut sen, -- minä aion muuttua paremmaksi +ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä +voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!» + +Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli +syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi +Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta +lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!» + +Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus +puistutti kumpaakin kun he näkivät -- laamannin seisovan huoneessa. Hän +oli kalpea ja ankarannäköinen. + +Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!» +sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...» + +«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua +polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?» +jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään +selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin +koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen +kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi +sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?» + +Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä +tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen +äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on +sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.» + +Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni +Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa, +«antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua +kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti. + +«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa +sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen -- «puhu minulle! +Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut +sydämmesi minusta?» + +Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten. + +«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään +ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» -- jatkoi hän vilkkaammin -- «kun +näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän +miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua +rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut +niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta +minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle, +silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin +tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole +astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata +sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki +heikkouteni...» + +«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi +katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut +enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise! +Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta +että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja +emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme +kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan +hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella, +että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä, +näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat +meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei +jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla +rauhassa minun suhteeni?» + +«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?» + +«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi! +Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä +minkään maailmassa erottaa!« + +Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus. + +Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta +voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten. + + +Jacobi. + +Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä. +Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen +suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi +seuraavat sanat: + +»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa +soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin +suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää +kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne, +jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten +tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja +opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi +velkaa; mutta -- jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte +mitä, niin -- älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin + + ystävänne + E. Frankin.» + +«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen. +«Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta +minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi +ihminen!» + +Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti +vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten. + + + + +Aika kuluu. + + +Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat +hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä +on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi +siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena +hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on +pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta +liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa +ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti +vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista +mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, +kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja +osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui +voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, +pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin +suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin +että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: _huomaavaisuudeksi toistensa +mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin_. + +Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan +rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei +ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän +näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana +silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan +miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli +laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja +lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla -- ei siis ihmettä, että +Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei +myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja +aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut +kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen +puutteesta. + +Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme +kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, +jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän +äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä +oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, +joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden +totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän +etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja +sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja +nautintoa.» + +«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise +ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei +milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä +lemmitystään. + +Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise +seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan +Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa. + +Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. +«Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja +Eevan soittaessa «Marlbrough s'en va't en guerre», heräsi hänen +soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo +soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki +jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja +hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin. + +Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan +kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita +yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen +pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». +«Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella +vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin +niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, +joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja +Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä +maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä +rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi +paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset +harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, +patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin +kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun +suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä +uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden +näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian +vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän +tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen +monta levotonta tuskanhetkeä. + +Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi +Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän +kanssa. + +«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä +pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun +palaat.» + +«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, +minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme +yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.» + + + + +Pieni kasvatus- ja kahviseura. + + +Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä +heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän +kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan. + +«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva +sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän +kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa +salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia, +ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.» + +Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä +levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen +jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten +takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise +nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa. + +Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain +laita?» vastasi Elise: + +«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin +muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista. +En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun +huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu +ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.» + +«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti. + +Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!» +sanoi hän vettynein silmin. + +«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen +että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No, +no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin +laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!» + +«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise. +«Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä +niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?» + +«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan +ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa +saavani niistä runsaan osani.» + +«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, +niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan +että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään +tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, +sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.» + +«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa +nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla +muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan +nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, +Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun +ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään +jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo +tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi +pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista +sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, +sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa +sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä +siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin +minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan +kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat +Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän +puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä +luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei +näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen +liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi +patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine +sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! +Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui +siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui. + +Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun +he kuuluivat «le tiers ètat'iin» niin oli heidän velvollisuutensa +puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä. + +«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte +sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten +päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena +elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani +opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin -- kylliksi +voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että +voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen +tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään +kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei +osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin +kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan». + +«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen -- +oikeassa karvassaan -- jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri +on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että +paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden +tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme +oloihimme tyytyväiset.» + +«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, +mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, +ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta +muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti +monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä +hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena +lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» +Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se +oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki +viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, +että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja +sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että +Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty +hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin +poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille +selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä +paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa +oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti +poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin. + +Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta +mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti +hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla +rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja +Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni +nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun +kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja +opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa +toivottuja hedelmiä. + +Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti +että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja +kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi. + +Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa +tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä +sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana +suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen +Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli +raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän +läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli +saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka +kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata +puheen itsestänsä -- josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä +syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, -- mutta kun +laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren +pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän +suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään +merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle, +ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan. +Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen + + +Evelinan historiaksi. + +«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta +halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa +elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet +oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja -- pelastus. Olin vielä pieni +lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä +ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä +oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, +torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät +sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui +lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, +että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin +niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin +vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle. + +Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni +muukin perhe-elämä -- epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea. +Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine, +muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia, +muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa +määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta. + +Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että +kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään +valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti -- +herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein +ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin, +mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti +kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla +korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme -- +niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan +hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn -- ja nuorten «mamsselien» +sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo +toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet. + +Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli +ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus +ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin, +että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän +sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen, +ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin, +että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa +ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja +mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea, +etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja +kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä +oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut +oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden +vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä, +vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista +totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa +pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei +kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä +vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla +kuin he kielsivät, että niin ajattelivat. + +Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan +toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten +ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat +itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta +ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun +sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi +elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja +vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin +vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin +harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan +isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti +parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä. +Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten +suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes +myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä +rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan. + +Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen +säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin, +omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me. +«Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme. +«Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme +aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja +pihlajanmarjoille. + +Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä +enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme. +Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion +ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että +voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun +kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli +varma, että meidän vaunumme -- jos ne olivat liikkeellä -- suuntasivat +matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon +paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan +sydämmissämme iloinneet siitä. + +Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä +ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä +hartaasti, mutta -- he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen +vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja +-- tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei +huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta +muiden mukana. + +Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat +silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa, +joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia +kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa +sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja +tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän +tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa. + +On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he +tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on +enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat +tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen +kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen +itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta, +sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat. + +Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin +«suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku +onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä +vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa». +Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti +sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa +sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota +«omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa +vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee +voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja +herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa, +jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle +yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei +naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan +nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran +tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy +usein nuo avioliitot -- nuo oikeat hädän lapset -- joihin ei milloinkaan +olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen +kammioon, joka täyttää niin monen mielen. + +Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä +harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä +monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa +etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita +on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen +tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle +aukenevat. + +Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä +täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista +naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi +tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin +ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden +samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista +puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme +tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja +ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä +ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti +suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin +viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin +niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona. + +Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan +valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden +vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua +niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä +levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja +taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun +katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin +tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin +rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin +hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin +ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; -- ja minä vuodatin surun ja +kaipauksen kyyneleitä. + +Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä +maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden +alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani +semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun +kaltaiselleni luonteelle. + +Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka +vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta +mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat +tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia +kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi +illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää +hymyillyt heille. Niin kävi minunkin. + +On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin, +joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän +piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää +jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon +noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa +hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin +ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa +liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On +monta -- ja hyvä on että niin on -- monta eri ihmisluonnetta. Minun +luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja +vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän +synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani +tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen. +Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä +maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä +seurapiirissä, johon kuuluin. + +Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen +mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä +olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin +kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli +kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin +«ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian +myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana +ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota +siitä loasta, johon hän on vaipunut. + +Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta, +elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni +kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä +enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli +kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa +viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten +viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun +ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja +voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään +suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta -- +ainakaan yksityisseikkoihin katsoen -- elämän iloa, silloin levottomuus +taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen, +hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan +aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan +pinnan täyteen sekavia kuvioita. + +Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan +Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi +antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin +itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa, +jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi +muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa +siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin, +niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme +voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein +punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean +kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.» + +Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä +älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani +kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He +kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään +päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi +uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään. + +Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä +työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle +mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja +elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin +kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä +lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden +virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja +rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni +hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun +kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.» + +«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise +innokkaasti. + +Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan +valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista +mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli +kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso +minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! -- tosiasia on kuitenkin, Elise +kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle +myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat +sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin. + +Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja +suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin +enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän +antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä. + +Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät +vanhempani -- Jumala palkitkoon heitä! -- pyytämään oman kodin +perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet +myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä +siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin +ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi +itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani, +etten tarvinnut epäillä tekojani. + +Eräänä huhtikuun päivänä siis -- täytin silloin juuri kolmekymmentä +vuotta -- muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini. +Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi +minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän +äidiksensä. + +En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa +kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten +kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi. +Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka +taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan +minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne +täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä +kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä +ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut +niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten +istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa. +Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan +ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu +maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta +tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin +toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet +suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi. +Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat +olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se +aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä +sain arvoa omissakin silmissäni. + +Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä +muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli +usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja +hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni. +Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat +myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat +he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan +äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa +oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä +hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin +ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt +toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin +oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani +toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen +turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot, +tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja +teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.» + +Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen +kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala +elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa +osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan +maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen +ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja +ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän. + +«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas +taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme +kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa +palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti +suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa. + +«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin +miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun +muotoa! He, he, he, he!» + + + + +Orpo. + + +Päivä lähestyi iltaansa. Ernst ja Elise istuivat vierashuoneensa +ikkunassa; hellä mielipiteitten vaihto, johon kumpikin innokkaasti otti +osaa, oli lähentänyt puolisot toisiinsa ja saattanut heille +elämänrauhan. Nyt he hetkeksi vaikenivat; mutta aavistus, joka +sointuisen sulosäveleen kaltaisina väreili heidän mielessänsä ennustaen +heille yhä suurempaa onnea, saattoi heidän silmänsä säihkymään. Sillä +aikaa alkoi hämärä levittää vaippaansa kaikkialle; hiljainen sade +huuhtoi ikkunanruutuja. Salista kuului kandidaatin sointuva ääni, kun +hän kertoi lapsille satuja, joita vähä väliä lasten kysymykset ja +huudahdukset keskeyttivät. Kotirauhan tunne valtasi perheenisän +sydämmen; hän otti hellästi vaimonsa käden omiinsa ja katsahti iloisesti +hänen lempeihin kasvoihinsa, ja he leikillisesti tuumivat kodissa +tehtäviä pieniä muutoksia. Kesken kaikkea levisi pilvi laamannin +kasvoille ja kyyneleet kohosivat hänelle silmiin. + +«Mikä sinun on, Ernst», kysyi hänen puolisonsa hellän levottomasti +pyyhkäisten ne pois kädellään. + +«Ei mitään muuta», vastasi laamanni, «kuin että me mielestäni olemme +niin onnelliset; minä näen sinut siinä, kuulen lasteni iloiset äänet +tuolta ja silloin minun täytyy muistella lapsiraukkaa, joka turmeltuu +tuossa kurjassa kodissa kadun toisella puolella.» + +«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia +maan päällä.» + +Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin +liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti +esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen +lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella. + +«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat +toisiinsa. + +Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti +kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten. + +Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan +ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin +lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee? +Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä +sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen +sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka +lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen +huokauksen lausui: + +«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi +kiehua seitsemällekin!» + +«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili +hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko +koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä +perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta +siihen -- niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!» + +«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen, +«eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on +harras; -- minä koetan parastani, -- ja sinä tuet minua!» + +«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten +seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi +suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta +ehkä hän pelkää seurata minua!» + +«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?» + +«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!» + +«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen +heti valmis!» + +Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin +ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin +hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät +puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa +heitä katselemaan. + +Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä +rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli +raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen +epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei +ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että +olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi +vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka +olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan +kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti +hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja +peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä +sangen kalpea. + +«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen +ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa. +Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena +seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä +pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi +säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi +puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa, +mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava +katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi +itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti +hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi. + +«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät +ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä +iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten +nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.» + +Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös +näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen. + +«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo +herättyään?» + +«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen +saaliin. + +Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja +rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään +kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä +pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta. +Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja +meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä +vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja +sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä +jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran +käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa +kanssa pois. + +Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus. +Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille +pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat +aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta +pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän +kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta +tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä +harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään. +Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken +mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui +sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän +päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi +kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa +olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen +ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein +ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli +valkoisia liinaharjaisia pienokaisia. + +«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa. +«Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit +yhdessä!» + +Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise +tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki +kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi. + +Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli +erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia +vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta +ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää. + +Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä +uutterasti puhaltamaan sitä. + +Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku. + +Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen. + +Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän +etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten +lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä +kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki +Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta +joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän +tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli +juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas +Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi +voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen +sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen +nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen +ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä +vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen +sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi; +tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut +taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin +toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti +selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen +omistaja. + +«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten +uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen +enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta +tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi. + +Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli +urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi +itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän +sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä, +«huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa, +koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota +tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin +saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta +ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla +teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän +välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä +tykö!» + +Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä +torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa +hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan +suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten +lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan +oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan +löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle, +mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen +tapansa. + +Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea +sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan +mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi +mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova +suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän +huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen +itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen +lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi +kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran +vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada +lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri +huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata +leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua +tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle +yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut +omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin +sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta +kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni +Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset +huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!» +Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka +itse oli sepittänyt lapsillensa. + + Tuoll' istuu oksalla kyyhkynen + niin puhtoinen, + rukoukset hän kuulee lapsoisen + lailla Kristuksen. + + Valkosiivet hän riemuin kohottaa, + ylös käy hänen tie, + rukoukset lasten kun ilmoille saa, + isän luo hän ne vie. + + Luo lasten hän palajaa jällehen + ja mukanaan + isän siunauksen hän ylhäisen + tuo lapsille maan. + + Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan, + kyllä varmasti + valkokyyhky taivahan oksaltaan + heitä kuulevi. + +Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä +kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja +Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja +pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta +kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi +levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja +laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha +levitti vaippansa orvon yli. + +Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu +«Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin +suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja +saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän +hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse. + +Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi +perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja +elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä +liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta. +Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa +muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja +lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan. + +«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä +tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me +kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle +hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen +luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät +minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja +toiveensa saapua tietooni kauttasi.» + +«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet +tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman +sinua.» + +«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi +minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon +vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu. +Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme +heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!» + +«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen +rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.» + +«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin. +«Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi +sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä +ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa +soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette +milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan +elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä +kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat +olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada +tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta +jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta +surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!» + +Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen +täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi +muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja +ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi +sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän +voi *katsoa ylös* mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen +ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli +miehensä kättä hellästi. + +Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä +hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin +-- ainakin ulkonaisesti -- oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän +hieman tyytymättömästi veti pois kätensä. + +«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua +huvittaa?» + +«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!» + +«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta. +Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.» + +«Sitä parempi!» + +«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.» + + + + +TOINEN OSASTO. + + + + +Uusi koti. + + +«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni +ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni +elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain +maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon +minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa +ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, +joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte +leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te +seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita +takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, +olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät -- +jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.» + +Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen +lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli +muuttamassa. + +Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota +sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) +ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät +sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. +Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen +nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja +tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, +vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin +pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. +Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja +molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei +tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui +astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi +tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, +karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä +ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli +Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin +ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa +kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan +kunniaksi menivät menojaan. + +«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin +tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy +kaikki päin mäntyyn. 'Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun +toimittaa!' sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko +milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. +Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset +saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi +heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat +kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan +ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että +solmu kestäisi.» + +Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja +katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa +haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet +onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton +naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen +mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva +saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! +Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti +loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä: + +«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että +kompastuu ja lipeää niin että...» + +«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!» + +«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa +konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista +säästäväisyyttä! Totta tosiaan!» + +«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!» + +«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon +toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää +konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, +niin, sanon! Nyt *tahdon* mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... +Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon +viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? +Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan +huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys +ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin +toinenkin!» + +Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, +joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin. + +Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut +sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta +oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty; +suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki +tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen +rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena +siitä että pääsi -- joka kuitenkin vaivoin onnistui -- kuulemasta +muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla, +muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset +oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi. + +Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta +toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja +hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta +tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään +tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille, +mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka. + +Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet +ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis +ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit +ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä +rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen +kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin +sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme +ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; -- +«voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta +varten»; -- vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se +näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä +oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston +sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa +komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien +miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat +saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei +sen tähden että he *erottaisivat* vaan sen tähden että he *yhdistivät* +maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen +kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen +lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä +yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään +vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että: +«asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise +nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti +ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten +kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä, +lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva +paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä +hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu +-- Saaran lempisoitin -- ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen: +«mamma mia»! + +Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen +paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin -- jonka +ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin -- joka oli yksinomaan +määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen +aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli +ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen +ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki +pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja +lastensa toimesta. + +Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen +makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja +miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa, +milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä. + +Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin +kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja +miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja +näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää -- ei +*tuostahan* tulee kylmää ja *tästä* lämmintä». -- Tämän laitoksen +mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan +yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä +huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli +vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä +suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen +kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen +kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä. + +Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat +somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut. + +«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen +ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille +niin miellyttäväksi, ett'eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja +pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen +oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat +viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu +asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen +ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.» + +Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta. + +Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä +sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään, +syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli +seuraavat sanat: + +«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että +kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin +pitävän.» + +«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen +kanssa?» + +«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!» + +Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin +maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä +luvattiinkin. + +Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa. + +«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä +tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä +pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa, +tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti +hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten +ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka +juuri palasivat yliopistosta. + +Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin. + +«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!» + +«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik +puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä +vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma +on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin -- en tiedä +oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?» + +«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi +muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla +tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!» + +Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja +lausui: + +«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä. +Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä, +tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa +katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin +sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin +valtaistuimella; -- niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi. +Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme +kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen +kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä +aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän +käsiään kylmillä, märillä käsillään. + +Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että +neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan +vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen +mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu. +Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti +herrain huonetta heidän astuessaan sisään. + +Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät +järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun +hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli +ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille +lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin +koskea niihin. + +«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti +laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se +tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise? +Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää +paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?» + +Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt +samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin +sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten +luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista +näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä. + +Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin +melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli +hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa +tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti +hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen +syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin +melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja +voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen +isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja +ihanteena. + +Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä +taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan: + +«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne, +jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla +saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?» + +Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois +pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle +vallan ujosteli pitkää ylioppilasta. + +Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan» +kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän +pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen +vilkkaasen keskusteluun. + +Eeva tarjosi konvehtia. + +«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot +kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan, +vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä +pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä +illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin +teaatterissakin puhutaan syrjään. + +Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa, +pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat +auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas +keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän +hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti +ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi +lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja +itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen +johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut +onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen *omasta* +kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa +niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti +polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme +todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli, +olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten +tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole +seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu +rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen +mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja +Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja +taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla. + +Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen +Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka +innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä +kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista +korvaa. + +«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä +puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean +soitannollisiin lahjoihin. + +Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä, +alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain +vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa. + +Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa. + +«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän +tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias, +vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden +askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa +kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti +todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi +kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta +kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui -- +suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta -- oikeaksi kiihkoksi. +Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä +mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla. + +Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin, +pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun +laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella +henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti +kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta +liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen +kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima +levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin +hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien +reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he +evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen. + +«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana +aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä. + +Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä +«mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä: + +«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos +tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne +puhtaiksi!» + +Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä +ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa +onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank. + +Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen +erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan +sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista +häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja +avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen +asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja +keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren +säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon +tyttäristä. + +«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut +vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa +pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän +näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana, +kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan +nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni +istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia +heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja +Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja +iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua +häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin +suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on +kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja +hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä +ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!» + +«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se +kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä +sanot?» + +«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo +ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!» + +«Ja Saara?» + +«Niin -- hän on kaunis -- hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä +on -- ainakin minun mielestäni -- jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään +siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä +vastenmielistä.» + +«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista, +etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian +suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on +runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi +tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa, +sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton +taipumus hänellä on soitantoon; -- saathan kohta kuulla! Niin, hänessä +on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt +luonamme kauemman aikaa.» + +«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden +rauhassa kotonani.» + +Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin +antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan, +mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen +toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti +pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään, +ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä +neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän +katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava +halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä +runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin +ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti +perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä +tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti +äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja +rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa» +hyväksi. + +«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti +suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää +sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?» + +«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti. + +«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...» + +«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän. + +Laamanni seisoi siinä. + +Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään +kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti +laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että +oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta. + +Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta +kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan +haltioihinsa: + +«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on +mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!» + +Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea. + +«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!» +lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois. + +Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan +poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien +rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa. + + + + +Seuraava päivä. + + +Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion +aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä, +olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman +ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita +mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa +aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna, +ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan +herttaista näytelmää. + +Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja +rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana. + +Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita +paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen +sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä +Jacobin lähelle. + +«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin +katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä +käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan +valita! Oiva matami Folette!» + +«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.» + +«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä +on arvoituksen nimenä?» + +«Naiminen!» + +«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi +ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö +minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä +asianomaiset?» + +«Varsin hyvin.» + +«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt +ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.» + +«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.» + +«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva. + +«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen +viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä, +Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.» + +«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti. + +«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen. + +»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!» + +«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on +majuri Arvi G***! Eikö niin?» + +«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen +sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee +pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa +Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa +liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua? +Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!» + +«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin. +Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä. +Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput -- sangen ravitsevat ja +kunnioitettavat korput -- ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai +sen jälkeen?» + +«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin +hymyillen. + +«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. +(Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun +kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen +aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys +ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä +siitä sairastut!» + +Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin +Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi +syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen +kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi +hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta +kannalta ja sanoi sen -- kuten monen muunkin Petrean päähänpiston -- +olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein +kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä! + +«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni, +nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy +poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne +puutarhaan!« + +Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka +ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli +märkää. + +Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin +kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön +ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman +matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin -- vallan +vastoin luonnonlakeja -- runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat +renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat +päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka +sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista +luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista +torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka +kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä +suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä +olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin +koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla, +eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta. +Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa, +tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti +tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella +koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli +puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö +tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä +mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita +istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään +on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa +autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä +laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää +sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole +kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä -- public spirit'iä -- että +voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi. +Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen -- niin pianpa se tulisi +toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan +kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan. +Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!» + +»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri +auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme». + +»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän +oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. +Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari +kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin +mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja +kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten +mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne +kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin +mielestäsi, Elise?» + +Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. +Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. +Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua +puutarhuriksi. + +Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka +jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. +Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli +puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei +arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi +hänelle uskotella. + +Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara +yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori +taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja +Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti +rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen +kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa +paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja +katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän +nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, +vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat +niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen +ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli +harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä +pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat +Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut +häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän +puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi +kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan +kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka +oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota +sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon +tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä +Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme +nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin +pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä +alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, +että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä +uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise +tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki +muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran +saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys +vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., +jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli +nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu +«vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari +piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli. + +*Puhdas* oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava +ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian +vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli +paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän +hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän +kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen +sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen +ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia +ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon +ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. +Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen +kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua +herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti +miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli +saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen +todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La +Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä +kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei +hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli +koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin +postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten +kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden +keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä +karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli +erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo +ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin +hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä +siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja +rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. +Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt +mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän +erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin +perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa +tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja +oikea *taloudenhoitajanero*. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella +tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin +tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», +välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin +mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. +Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli +albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden +aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja +sisälsi. + + * * * * * + +Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä +Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen +pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko +sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran +Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi +ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin + + +Petrea. + +Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. +Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. +Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi +hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin +puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka +ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein +auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi +ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu +huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään +«kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli -- vaikka +Louise ei tahtonut sitä myöntää -- jonkinmoinen taideaisti. Aina hän +puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi +runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi -- +saisi melkein sanoa -- sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea +kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, +heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta +saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden +ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota +todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti +murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», +ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla +sanoilla: + + «Germanian rannoilta palasi + hän rantoja rakkaita katsomaan, + pois sodan vaaroista halasi + hän nähdäksensä isänmaan. + Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa? + Enk's ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!» + +Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt +säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt +kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei +toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu +kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut +alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti: + + «Oli kreivin linna Elfvakolastie, + ja oli Ruotsissa se linna; + Stjernebergen tytär ainut Melanie + kukoisti siellä yksin kaunihinna.» + +Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla +kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli + + + «Kaaos. + + Pimeys synkkä varjoihinsa kätki + ijäti maailman; + odotti turhaan rientäväinen hetki + pimeyden loppuvan. + Tää maa min inehmot nyt täyttää + oli tyhjää vaan. + Ja kauniit tähtitaivahamme näyttää + ei saaneet valoaan, + Vaan hän on aina ollut + ja hän se aina jää...» + +Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion +alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa. +Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja +aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja +katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin +aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti +häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui +siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja +luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman +iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton! +Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän +astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui, +rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen, +joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle +suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan +jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta +hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne +useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin +miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se +johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen +arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua. +Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän +myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin +kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi +leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että +kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä +ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen +ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa. +Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku +Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet +erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat +kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen +ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa, +jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset +laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja +niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli +Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon +voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen +vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys +tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja +paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan +rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin +välähti -- ruminakin hetkinä -- hänen silmistänsä katse, hänen +kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan +Petrea kauniskin!» + +Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri +luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei +Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut +päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan +sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa, +kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä +kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin +vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella -- +etenkin palvelemisintonsa tähden -- usein naurunalaiseksi, joka muka on +niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä +merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään. + + +Leonore. + +Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku +runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena +huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä +avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli +kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten +perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten +siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa +katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli +taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän +joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti +hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore +tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka +välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa +viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää +taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli +itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut, +mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet +kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja +tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta +vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita +yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin +tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan +siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin +ikäänkuin rauhoittuu ja lepää. + +Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri +parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea +päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa. +Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä +tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja +sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä +ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä +pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta +kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata +sinulle ennustuksen, -- kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut +nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja +koristus, astu esiin kaunis + + +Eeva! + +«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta +vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on +viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret +impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine +silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa +toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin +itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen +heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi +ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja +tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos +mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan +mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen +silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen +kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse +kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea +tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä +oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. +Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat +liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan +sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. +Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä +ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana +sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin +häntä pukee». + +Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen +toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les +inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan +eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana +lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin +itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä +sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa. + +Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun +hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan + + +«pikku neitiä». + +«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi +unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän +toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» -- sadekuuron ja +kauniin sään --. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja +kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja +häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin +erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia +päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän +vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä +hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja +lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. +Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle +mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: +«mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa +toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa +rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, +ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo +häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä +epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. +Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon +terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa +osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä +kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä +vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi +suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja +etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä +jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen +kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä +mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä +vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon +kanssa, joka valaisee yöt ja päivät. + +Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen -- «tuon +Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, -- siirrymme ikäänkuin +päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, +mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla +viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on +hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista +kirjoitelmista, jotka ovat otetut + + +Saaran päiväkirjasta. + +Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady +Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa +oli tarmoa! + +Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, +vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua +omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin +aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys -- +pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet +pyrkimykset -- se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava +liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On +silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin +minua kidutat ja poltat. + + * * * * * + +*He* viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät +tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen +toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin +toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden +pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi? +Miksi? Oi, vapaus, vapaus! + + * * * * * + +Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta, +turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet +silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa +miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten +laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla +temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen -- kaunis +synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin; +miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen +raunio, kuin pieni, tyhjä onni! + + * * * * * + +Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt +minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah! +Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa +kaikki epäselvät turhat toivot, -- mutta silmäni ovat kylliksi vahvat +kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki +soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani +riittäköön minulle! + + * * * * * + +Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja +teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua. +Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo! + + * * * * * + +En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen +katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden +kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän +mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on +uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee +sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni. + + * * * * * + +Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä +ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin +keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää +häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän +ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle +tarkoitukseni päämääränä. + + * * * * * + +Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle +polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni. +Tunnen olevani luotu sitä varten. + +Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin +ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se +sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa. +Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan +tulevaisuuden. + + * * * * * + +Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet -- pois kaikki harhaluulot! -- +minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka +kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti +ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut +luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa! +Nöyrryyttävä ajatus! + +Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin +heidän olevan sitä vähemmän. + + * * * * * + +Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin +olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin +taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää +jyrinää. + +«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!» +Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota +aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky +tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua +katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä, +säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit +kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet +kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen +oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään +ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien +sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti +huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta +kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella +äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni +minua miellyttää. + + * * * * * + +Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on +itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta -- parasta on +että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He +eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme. + + * * * * * + +Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen, +Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät +jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan +voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin +oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet +lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan +heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli +vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää! + + + + +Esine. + + +Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen +kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä +huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella +tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen +apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi +mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä +tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin +erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean +paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja +laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko +liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän +taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja +Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä +silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin +milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla +kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli +katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat +olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen. +Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin +ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise +«jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia +tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia +kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään, +etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston +vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti +tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa +tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti +osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen +katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana +tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan +mukaan. + +Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän +kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan +keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet. +Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden +huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta +kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet +keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli. + +«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa +oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi +kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee +hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma +poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi +katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina +niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan +Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole +vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?» + +Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään +hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi +myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin +mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi +siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi». +«Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden +esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa +kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana +käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina +tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan --, ja kun kangas oli vaikea +panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä +päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise +oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli +paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen +viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea +nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun +aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja +selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin +kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus +rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen +aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä +O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen +jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä +ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen +leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen +kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen +Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita, +kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä. + +Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon +hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut +hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla +sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea +ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta +sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja +pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta +j. n. e. + +Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu +kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin +kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä +Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen +kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin +voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä +osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin +taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m. +suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja -- +joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin -- postiljoonipasianssia +asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen, +kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja. + +Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian +asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen +suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila, +tahdomme nimittää ainoastaan *Tilanomistajaksi*. + +Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin -- nimittäkäämme +häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa +maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset -- siltä paikalta, jonka +tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi +suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset +posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen +punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi +tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise +serkkua» -- hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille -- +kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä + + + + +Kummallisia kysymyksiä. + + +«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja +eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti +värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin +tyynesti: + +«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!» + +«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani +Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! +Kalastan niitä itse.» + +«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi +nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi +lahnasta?» + +«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, +mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. +Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, +vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? +Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule +tuhmalle pojallesi avuksi!» + +«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle +peloissaan. + +«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista +kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli +jonkinmoinen kyselynpuuska. + +«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise +vastasi tilanomistajan kysymykseen. + +«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja. + +«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise. + +«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani +Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni +kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta +ja heti on koko vati täynnä.» + +Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja +joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen +hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten +ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?» + +«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti. + +«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja. + +«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti +Jacobille. + +«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle. + +«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja +Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään. + +«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän +palatessansa ruokasalista. + +Louise vastasi -- juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi +vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti. + +Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään +rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko +järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen +oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? +Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m. + +«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?» + +Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle +menemään. + +«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän +jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein +vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei +jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän +vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.» + +«Niin, *jos* hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun +aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä +nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.» + +«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo +alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...» + +«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä +hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän +välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei +todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja +väittelyn into -- eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, +semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta +saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy +levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!» + +«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen +elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta +Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä +sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?» + +«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa +järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine +luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä +puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä; +sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla +tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän +välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä +tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä +tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea +tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen +ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt; +hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren +aallot.» + +«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin +totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja +säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se +romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise», +hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen +taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen +tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää +omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B--n! Ehkä voimme aluksi +uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ... +onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia +Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen +kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän +koukkujaan Louiselle?» + +«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin +Tuure, etkö ole huomannut?» + +«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä +kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö, +serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän +Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä: +pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi +minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän +ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä +niin lähellä meitä!» + +«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on +mahdoton pitää hänestä.» + +«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.» + +«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.» + +«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia, +mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!» + +«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, +Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan +Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni +pojakseni.» + +«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään +samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten +kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän +asioissansa.» + +«Ernst, miten sinä olet hyvä!» + +«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi +luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä +myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle +oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen +sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka +se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä +todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen +Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät +ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin +aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, +joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! +puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. +Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät +ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet +suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja +kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, +saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä +voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että +tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle +puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta +avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?» + + + + +Eräät pidot. + + +Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia +tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä +pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt +elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt. +Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä +merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa +saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana +salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois +Gabrielleni». + +Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen +pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta. +Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja +kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa +pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi +alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten +parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin. +Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean +väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen: + +«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei +ole sijaa viidelle?» + +Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea +nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa +valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä +rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin +mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia. + +«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole +nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut? +Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän +ei ole...» + +«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä», +kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi +ja iloksi keskellä huonetta. + +Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina +silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun -- ei häihin +niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset +pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona +ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti, +noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat +maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka +mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita +ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat, +pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin +sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa +naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin +sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman +suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan +seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan +pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan +anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan +kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen -- +koko perheen, Jacobi siihen luettuna -- kunnioittamaan juhlaa +läsnäolollaan. + +Nimenomaan pyydettiin *kaikkien* tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu +jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta, +toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin +ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin +kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja +toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa +kauemmaksikin -- siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat +suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon +hauskaksi kaikille vieraillensa. + +Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman +kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan +sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin +pientä sanomaa. + +Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva +taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen +puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin. +Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet +ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin. + +Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän +iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»! +Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi +hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan, +mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta +mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta +Evelina pyysi häntä ottamaan *kaikki*; siihen yhtyi laamannikin, joka +mielellään soi *kaikkien* saavan huvitella. «Ehk'ei», hän lausui, +«heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja +harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa +kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta +tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti +rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan +muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki +mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei +voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa +vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen +luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei +kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään +apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat +kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä. +Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja +pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen +nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden, +jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle. + +Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa +ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä +hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden, +hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä +uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara +maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät. +Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa +kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja +pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki +puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi +vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta +tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran +«paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen +mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa +kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta +siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin +kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun +sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä +ensiksi hänen eteensä työnnettiin, -- nimittäin jos hän kävi yksin +puodeissa -- ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai +sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin +mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs +kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi +puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen. + +Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui +Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa +puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena +vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa +samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä +ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse +puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu +Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki +kasvojansa kaikista peileistä -- olisivat ne olleet sievät, arveli hän, +jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin +vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli +ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle. +Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa. + + + + +Selkkauksia. + + +Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen +«hovisaarnaajan» koristamana -- joka päinvastoin rumensi häntä +tavattomasti -- olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan +seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa +Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä +yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille». + +«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja +tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet +hansikkaat ja...» + +«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik +veitikkamaisesti. + +«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää +siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei +hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.» + +«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut +«hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla +pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua +«hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt +armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni -- me saamme +kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen +melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.» + +«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan +huono maku, oikea hottentotti-maku!» + +«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?» + +«Hm!» + +Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien +herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan» +rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut +tehnyt onnistuneempia kopsauksia. + +«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö +sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö +näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä +kyynärän, -- he pyysivät kolmeakymmentä, -- eivätkö ne ole kauniita? +Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen +nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa +kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa +eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva +Florean luona.» + +Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut +samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta -- josta hän +piti enemmän. + +Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise +oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta! +Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?» + +Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan +ei ollut sitä kunniaa. + +Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen. + +Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan. + +«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka +elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...» + +«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan +koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne +putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja +oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen. +Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon +päälle. + +«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas! +Tahi oletko suuttunut minuun?» + +«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja -- -- jätä minut!» + +«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon, +kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä +jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että +soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!» + +«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä +lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla +kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän +olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole +hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän +parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä +pyydän.» + +Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois. + +Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin +katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse +puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut +ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla +mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa +ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi». + +Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti +kaikin tavoin päästä selville sen syistä. + +«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo +olla meidän kanssamme?» + +«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en +voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä +tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen +ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo +elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.» + +«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen +silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara +kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö +luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja +iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota, +armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan +riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla +kanssamme; -- muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!» + +«Ah, Petrea! Ja entä sinä?» + +«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän +vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se +kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan +tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.» + +«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun +kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!» + +«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa +puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet +ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani! +Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta +ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.» + +Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran +seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän, +mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen. +Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi +hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia +purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne +ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä +pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän +hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän +vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä -- äidin lempihedelmiä -- ja +niin mainioita appelsiinejä -- nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! -- +Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat -- ne +jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon +vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä +lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki +muutkin huonot säästäjät. + +Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että +Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne +sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi +sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli +sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa +tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja +ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän +turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi. + +«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin +ostoksesi!» + +Petrea vastasi punastuen ettei hän -- «vielä ollut ostanut mitään.» + +Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada +lainata häneltä muutamia silkkinauhoja. + +«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse +nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa +ostaaksesi mitä tarvitset.» + +Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään. + +«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että +kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin +varmasti tiedän, et itse tarvitse.» + +«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun +voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että +riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi. +Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta +syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.» + +«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä +sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...» + +«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei +Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen +melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua +hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja +minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen +ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta, +jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin +sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin +soisin *minun siskoni* olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy +se sanoa.» + +«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy +huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure +suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä +on sinulle mieleen, mikä ei.» + +«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat +todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy +suhdettasi Schwartziin; Eevakin...» + +«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun +mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...» + +«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella +mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta +mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...» + +«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei +mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...» + +«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...» + +Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat +puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava +huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan +pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa +vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan +tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän +astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä: + +«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei +mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella, +ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta, +tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä +teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen +semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja +tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten +sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja +katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin! +Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan +kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei +löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te +kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja +kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin +nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on +saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin +onnettomiksi!» + +Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka +kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä +silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien +juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi +hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi: + +«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun +syyni, jos totuus ei häntä miellytä.» + +«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin +vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka +sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat, +vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin +hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana, +minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että +sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää, +tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot +päästäkseen pyrintöjensä perille.» + +«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja +vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman +viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.» + +»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon +menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein +puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes +vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus +lausua mielipiteensä, mutta...» + +«C'est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö +niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka +huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne. +Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti +keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva +valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa +pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka +alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu +sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei +tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui +ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin +parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon +hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli +erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi +lähettää Pyrhuksen assessorille. + +Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia +oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä +tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla -- chose! +samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää +myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja +kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan. +Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; -- nuoret neitoset! -- +Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä, +milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken +tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...» + +Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää +hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia +asettamaan suu säkkiä myöten. + +Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä +kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin +pientä niin -- muistakaa minua.» + +Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan +kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin +oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle +muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta +luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta +keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää +semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää +elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa +perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja +ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin +elon lorun paras loppu. + +Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta +kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi +huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti +hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja. + +«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui, +hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää +mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.» + +«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen +vaikka kyyneleet kimelsi silmässä. + +«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva. +«Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt +iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla -- chose, mikä sen +nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee +se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse +mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He, +he, he, he!» + +Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui +ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti +häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse. + +«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui +Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta. + +Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja +surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma +nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan +mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita +muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi, +jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät +mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys +häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet +käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan +heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan +hänet. + + + + +Kaikki selviää. + + +«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa! +Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois +lasinsa ja huokasi -- vaikkei mantelimaidolle. + +«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me +olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä +silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi +pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa, +katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi +heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi +muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa +pois lasinsa. + +«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen +huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule +näyttökuntoiseksi.» + +Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, +valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, +niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli +hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. +Mutta tunnetko, -- kyllä -- kyllä sinä tunnet -- ne haltiat, jotka +sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja +ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, +hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin +mahtavat olennot, sanalla sanoen -- ystävällisyyden hengettäret maan +päällä! + +Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä +mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta +olihan siinä sentään vielä tosiaankin + + +Petrean nenä! + +Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen +paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän +toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin. + +«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi +laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän +edellisenä aamuna tuli aamiaiselle. + +Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän +oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan +tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen. + +Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», +äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.» + +«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun +olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä +maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!» + +«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli +kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.» + +«No, kuinka hän teki?» + +«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen +nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille +rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he +mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.» + +Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni +niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.» + +«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti +leikillisesti mutta tarkoittavasti. + + + + +Matkapäivä. + + +Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori +lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi +siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti +itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei +kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada +enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen +myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä +vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän +leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että +kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, +innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet +toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle +tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on +sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo +ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan +loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä +minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen +rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä +voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne +mahtuu vieläkin.» + +Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin +illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. +Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, +etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein +tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen +oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn +lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa. + +«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen +kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa +teitä!» + +Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja +tyttäriensä ovien takana: «Äiti! -- tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on +lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!» + +«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. +Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume +jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin +salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan +voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he +kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta +pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.» + +Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti +lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. +Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!» + +«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni, +«ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä, +minne olen pannut hansikkaani!» + +«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan +tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin +sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi +pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni +huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin +pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden +vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan + + + + +Leonorea. + + +Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän +oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja +siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat +koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen +iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli +kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. +Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt +vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi +olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään +maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat +sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, +nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin +kasvoihinsa. + +«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se +olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten +kanssa?» + +«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva +iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta. + +«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?» + +«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. +Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!» + +«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.» + +«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini +kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää +sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun +kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles +minua nyt vähän iloisemmin Leonore!» + +«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin +minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä +tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää +minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei +ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja +onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.» + +«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten +pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun +luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin +juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta +tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, -- niin pudista +sinä vaan päätäsi! -- Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi +mitään, siskoseni.» + +«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän +rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole +kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta +tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!» + +«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko +saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?» + +«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä +minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi +minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä +äiti minusta välittäisi.» + +«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, +että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan +huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?» + +«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja +täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän +silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun +tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, +jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin +rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita +puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla +toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta +rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän +näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle +on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata +se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...» + +«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! +Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi -- niissä on jotakin +niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on +silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän +jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; -- mutta odota! kunhan +ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...» + +«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä -- +kuinka ne parannat?» + +«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat +tasaiset -- ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän +paremmalla hoidolla. Ja nenäsi -- -- annappas minun nähdä! -- niin, jos +se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! +Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen +selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä +olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, +niin luulen sinun olevan oikein kauniin.» + +«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin +toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa. + +«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla +erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin +erityistä, -- ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan +äidille siitä.» + +«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän. + +«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee +rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja +kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä +rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.» + +Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. +Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi: + +«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se +välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta +voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket +tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan +tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman +kaunein nainen.» + +«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi +olla rakastettuna omassa kodissansa!» + +«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos +vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja +sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja +rakastan sinua niin paljon.» + +«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten +siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä +tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä +tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.» + +«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin +onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla +Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä +tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!» + +«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä +tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni +rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien +kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan +luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti +sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone +kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan. + +«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. +Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä +ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko +on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon +ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä +hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea +yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut +sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän --.» + +Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin +paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian +hyvät!» + +«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla +iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta +paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin +kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen +yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. +Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme +tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen +noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! +Tämä on hurmaavaa!» + +Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa +miten käy + + + + +Akselholman suurissa kesteissä. + + +Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä +kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin +porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan +tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen +sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista +viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka +itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa +tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen +mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, +arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia +ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän +vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet +vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja +vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä +liian vanhoina tahi -- jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä +oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, +kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia +toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri +tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. +Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona +keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten +piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen +seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka +tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin +edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat +niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus +ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, +ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet +sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä +väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten +halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen +ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. +He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, +viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta +suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei +tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja +hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen +mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen +joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme +Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen +pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin +perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta +löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna +skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa +kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki +sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän +huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran -- veljesten B. +-- tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän +silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen +jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi +nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi +nähdessänsä luutnantti S--n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. +pyysikin neiti T--n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa +anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. +«Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» +Angleesi vieri Petrean nenän ohitse. + +«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä +äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla. + +«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.» + +«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?» + +«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen. + +«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise +sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri +sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli +antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä +kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo +Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle +loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei +ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka +tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö +hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt +ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset +juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!» + +Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin +kanssa ja kreivitär Solenstråle -- tanssiaisten aurinko -- lausui heidän +liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!». + +Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari +varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja +intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava +kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät +kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului +katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita. +Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei +mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin +oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle +nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut +huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat +liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti. + +Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui +ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla. +Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!» + +«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin +mainiosti!». + +«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin +vaarallista noin kuumeta.» + +«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.» + +«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle +mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii +niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole +sopivaa eikä kaunistakaan.» + +«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara +uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä +palasi äiti paikalleen. + +Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat +todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori +poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut». +Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant'it.» + +Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin. + +«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja +ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa +kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät +vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää +vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä? +Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät +vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni, +sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin +katselen tätä erityisen suurta hulluutta.» + +«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!» +vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen. + +«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja +hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan +on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni +virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin +liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus +ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä +voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu +kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin +hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua +ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää +kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua +noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.» + +«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat +kuitenkin...» + +«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli, +voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun +olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita +paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä +kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä +pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri +purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä +silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet +ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa +mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla +tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei +kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan +opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun +sitten vielä on saanut nimen *Munter*![1] Oi taivaan taatto, *Munter*! +Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi +Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi +siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö +semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko +ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina +jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se +teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten! +Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani +anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein +vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin +taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita +leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta +ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja +keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä +henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden +yli joku, jonka -- täytyy olla suuremmoinen! -- ja ellei olisi +ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa! +niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta +niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta -- +tanssittiin «vapaata valintaa» -- ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa +neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän +itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja +juoksi tiehensä. + +[1] Hauska on ruotsiksi munter. + +Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin +ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän +sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi +heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi +lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!» + +Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä +punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin +toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.» +Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea +tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin +samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat +hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän +sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu +joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi! +minä tahdon itse huvitella.» + +Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan +virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde +rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa +ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin +kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret +hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa +teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska» +valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa. +Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea +tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra +hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista, +kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria, +jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan -- kuten +hän arveli -- tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti +teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään +rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui -- hän tuskin itsekään tiesi +miten -- kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka +näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois +teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle +oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli +Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään +henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa, +luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen +jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen +sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan +kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut +siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä +ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa +toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli +vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi +arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari +kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen. +Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa. + +«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise, +joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren +neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka +silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja +näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean +luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli, +usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi +omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä +vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen. +«En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului +avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki +suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle +nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten, +poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen +suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta +tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa +panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat +seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston, +missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he +tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä +kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he +nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle +vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin +ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi! +Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri +eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys +voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi +selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen +ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis +voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan +vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat +kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä +valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla +sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui +kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä +tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi +viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää +sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet +jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta). +Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja +olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei +pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt +koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin +salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin +kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti. +Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen +valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen +leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat +kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin. +Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute +voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen +luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea, +mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa +hän lausui heti sen perästä: + +«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja +pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona -- meidän, +vasemmalla puolellamme...» + +«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...» + +«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen +tanssivan kuin itse tanssia.» + +Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki +sitten niin kuin Petrea pyysi. + +Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen +pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti +näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he +yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka +komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla +viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla +ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista. +Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa +korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua +seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa +samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti +vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä +oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta +yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion +alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen +leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino, +josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se +ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi +osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen +jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä +sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut +parempi, mutta -- nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin +istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän +voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan +päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen +hajamielisyytensä -- varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän +erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten +suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata +erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli +Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin +liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan +epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat +lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi +edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse +häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen +vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja +toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet *huomannut* ja hymyili +viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen +suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle +Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja +ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen +katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen. +Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen +vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti +veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt +puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut +niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut +Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa +Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi +häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea +älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja +hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua +juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan +angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut +säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin +monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui +nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y--n ystävällisyydestä +oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!» +Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja +kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä +eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin +hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä +oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa, +ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» -- voi +taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan +vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli +äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi +koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa +esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä -- joka oli +vilkkaassa liikkeessä -- käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin +tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein +äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli +näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita, +jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei +Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä +istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta +erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen +vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti +Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi +hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa, +että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa +lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen +romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin: + + «Hommage à la plus belle, + Honneur au plus vaillant.»[1] + +[1] Ihailua kauneimman osaksi, + Kunnioitusta urheimmalle. + +Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan. +Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva +peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa +valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti +itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa; +Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen: + + «Honneur au plus vaillant!» + +Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän +odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen +myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen +sopivasti: + + «Hommage à la plus belle!» + +«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla +välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean +turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt +itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului +huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...» + +Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean +mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse +tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois. +Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu +hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja +hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä. +Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja +lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä. + +«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä. + +«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan +asti. + +«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!» + +Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen. +Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta +siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat +vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain? +Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin +hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt +hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän +hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran +luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60 +tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän +kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle +myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!» + +Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys! + +«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä +kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi +siitä kärpäsen!» + +Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois +korjaamaan erehdystänsä. + +Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi +veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan. + +Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän +siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi +häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan +itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö +haihdutti Saaran päänkivistyksen -- Louise uskoi viimeistä ihan varmasti +-- varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan +lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut +mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille +tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa +sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän +ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen +tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa, +niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut +Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen. + +Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin. +Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli +pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan +tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen +luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan +tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet -- ei syöksevän hänen +luoksensa, vaan -- tanssivan Saaran kanssa -- Saaran, joka oli entistään +kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen +lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran +rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus +belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti. +Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista +kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet +esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti +sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» -- tanssiaisten kuningattaren +-- josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi. + +«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka +aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt +huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin +nähdäksensä «la reine du balin». + +Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin +toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa +ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän +aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la +plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se +möhkäle oli -- hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti +Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin +ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet +pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan +oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi, +niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin +auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa +vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli +tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja +tyytyväiseksi. + +Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen +ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat +käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä -- +herra ja nainen -- astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, +valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; +tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat +vapaasen avaruuteen. + +Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä +tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, +jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, +mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka +hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen +eteni avaruuteen. + +«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta +ikäänkuin tahtoen sitä syleillä. + +«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!» + +Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: +«viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! +Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt +suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, +valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua +saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, +kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen +muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten +itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on +välttämätöntä. *Vapaus* on oleva liittomme perustus ja tunnussana.» + +«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden +teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja +tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni +alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten +meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle +valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon +ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, +alamaisimpana orjanasi.» + +Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja +kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen +vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä +pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan. + +«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti +totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät +mustat silmät vihasta. + +He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle. + +*Mies*. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli +on viileä!» + +*Nainen*. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy +ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä +erillämme koko muusta maailmasta?» + +*Mies*. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet +minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?» + +*Nainen*. «Oh, en!» + +*Mies*. «Kuinka?» + +*Nainen*. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen! +Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä +autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi, +Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä +mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!» + +*Mies*. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja +vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko +ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!» + +*Nainen*. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua. +Menkäämme hänen luoksensa.» + +He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle. + +*Mies*. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette +vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä? +Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat: + + ... «vaiti kuin Egyptin papit, + käyvät...» + +Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on +Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä, +niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi. +Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat +kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.» + +Syvä huokaus kuuluu. + +*Nainen*. «Ken huokaa noin?» + +*Eräs ääni*. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.» + +*Mies*. «*Vai rikasta?* rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta +tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti +elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee +Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?» + +*Ääni*. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin +puolelta.» + +Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle. + +Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat +olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa +kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli +suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se +ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa +kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan +tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa +kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu +niihin. + + * * * * * + +Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa. +Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin +suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä +tapahtui. Omat vastoinkäymisensä -- ne lisääntyivät päivä päivältä -- +hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut +hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen +perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli +kirjoitettu seuraavasti: + + «Hyvä lapseni. + +Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta +sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten +tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole +hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja -- sydämmeni iloitsee sitä +ajatellessani -- sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä. +Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota +kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi +tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille +kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano +sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja + + sinun + + hellältä isältäsi. + +Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän +kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa +kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset +tuulahdukset. + +Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure +serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun +tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik +oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että +Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä +neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo +puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen +mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin +aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus +ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja +monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi +suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin +uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia +neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen +Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan +tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin +tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua +viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen +mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti +välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille, +doux propos'illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja +ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen +määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen +nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja +ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi. + +«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti. + +Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse +seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.» + +Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!» + +Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat +periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria +ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta +häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä +Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, +puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät +kuitenkin toisin. + +Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä +ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, +etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja +kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että +vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu +Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui +kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut +siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui +hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli +huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin +siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, +vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä! + +Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen +päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin +kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä -- +-- ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen +äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne +tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!» + +«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon +teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä +-- pojakseni!» + +«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen +ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni +kiitollisuuttani ja rakkauttani...!» + +Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien +äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän +peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana. + +Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, +salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä +Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui +levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. +Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen +äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa +loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois. + + + + +Kotimatka. + + +Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista +keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon +aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden +perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli +varmaa se. + +Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet +perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni +äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja +kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä +kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli +joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin +naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat +ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen +Louiselle hänen lempiherkkuaan -- jäätelöä -- oli Jacobi nähnyt sangen +suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan +kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet +siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa +medevivaunuissa -- laamannin omissa ajopeleissä -- joita Jacobi ajoi, +Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa +umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla +noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti +ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret +herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he +itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin +mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi +niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä +ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa, +sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän +oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten +liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien +katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti +niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin -- +Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen +takaperoiseen asentoon -- ja silloin he sinisilmillänsä hellästi +katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut +ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso +silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu +torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä +Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää. +Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja +kandidaatti siitä vallan tuskaantui. + +Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti +ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta +umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, +ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin +jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään +ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja +kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä +tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti +kummastuksesta; -- olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä -- +mitä suloisin pikku ravintolan emäntä -- olihan hän ihkasen elävänä +hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, +huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa +isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta +joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät +myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat +kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin +suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti +järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin +saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän +kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! +Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi +ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua +milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja +torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään -- siltä ainakin +näytti -- ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan +virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi +omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli +vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään +itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa +«Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä +ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa +mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, +jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat +Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen +eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin +monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. +esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen +sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan +yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa +kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan +kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen +tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja +näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle +pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, +että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise +sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli +lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä +oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei +kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan +punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin +iloisetkin, jos «esine» -- yksi pitojen tärkeimmistä syistä -- olisi +voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä +itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän +muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt +tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti +häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella +ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti +hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että +syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan +pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa +näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli +lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi +syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin +Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin +entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää +tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin +ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta +ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut +neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. +Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta +lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon +jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen +hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. +Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi +aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi +innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He +«varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, +se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa +huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön +tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun +samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin +ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, +niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti +matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun +seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, +oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden +ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin +olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään +saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun +Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä +ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa +viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja +astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta +sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka +voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse +sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois +tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, +tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat +hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista +mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti +hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria +medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen +sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin +kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta +tilanomistajan vaunuista. + +Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta +maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä +meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan +tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat +jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi, +nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti +vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa. +Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi +vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna; +Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin +ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa +tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter, +joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa +ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja +onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän +ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa; +kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan +harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen +vaatteensa kelpaamattomiksi -- kohtalo, jonka voimaa ei kukaan +inhimillinen olento voi vastustaa -- niin hän mielin määrin asteli +vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi +ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä +korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä +kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän +mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli +hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin +mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut -- ja sen hän itse +käsitti -- olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että +elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia +mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa +oloissansa; häntä *sinuttelivat* sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho, +jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja +nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, -- jos harakat +hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!» +Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle +tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin -- +onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli +kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat +*sinuttelemaan* Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään +jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö +mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli +vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä +seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana +tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä, +jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa +vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus +vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle +rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta, +johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki +savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta +sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut +vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli +sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei +erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja +puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja +istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen +komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen +huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin. +Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto +oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta +yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka +myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta +ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän +vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan. +Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi +korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta +toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri, +että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat +käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen +helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja +suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina +molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle +ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet +näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä +muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten +puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa +kuuluivat näin: + +«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien +hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää +puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja, +muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä +ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan, +korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin +sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa +tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja +lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia +vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset +olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän +keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä +oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja +puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla +töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen +käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon +elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät +kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja +rauhan koti; -- sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä +rauhansatamaan.» + +Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne +tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta +ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin +sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen. +Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä +kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden +pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman +elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki +turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota +vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi +oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän +kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen +ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti +metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori +Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi +langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi +ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa +tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja +Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja +nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi +kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja +eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja +jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken +huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin +ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa. + +Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi +pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut, +että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla +muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti +oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi +näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva +leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä +kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja +pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi +ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja +jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat +hänen sielunsa kaaoksen lävitse. + +Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle, +sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut +olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili +hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he +olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle +onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli +kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon +kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli +tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut +kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä +orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina, +niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat +verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli. + +Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli +tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan +omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto +ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on +kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita, +näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!» +Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä +Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei +olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut +matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui +kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori +eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla +sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja +Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa +kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli: + + Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa + ei seppelt' oppineen ja sankarin voi moni voittaa. + +Ja kaikki nauroivat. + + + + +Kotona jälleen. + + +«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään +jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään +kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset +viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan +tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan +iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise +pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän +laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein +olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja +siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut +ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan +sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin +rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta +mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle +mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin +tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan +selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja +sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset +saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta +pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia. + + +Ensimmäinen kohtaus. + +Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen. +Jacobi istahtaa vastapäätä häntä. + +*Jacobi* (huokaillen). Oi, Louise neiti! + +Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan. + +*Jacobi*. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja +raskasta. + +Louise vaikenee ja ompelee. + +*Jacobi*. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi +toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!... +eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään +antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu, +hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle. + +*Louise*. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, +yhdeksän, -- kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä. + +*Jacobi*. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte +tuskani kanssa! Oi Louise! + +*Louise*. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös +huoneeseni. + +Hän menee. + + +Toinen kohtaus. + +Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa +Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia +ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa +hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine» +näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja +astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä» +kädelle. + +*Tilanomistaja*. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla +yöllä. + +*Elise*. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin +surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin +surkuteltavat ovat nuo katovuodet! + +*Tilanomistaja*. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei, +puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt +herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia? +Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani +Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! -- -- ihan +varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon! + +Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa +kummallisesti puistattamaan. + +*Louise*. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla +saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin? + +*Tilanomistaja*. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään +ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja +unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; -- vaimo, sievä ja +rakastettava kuin Louise serkku. + +*Kandidaatti* luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä +siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. -- En tiedä rakastaako +Louise neiti imartelua. + +*Tilanomistaja* (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa). +Pidättekö, Louise serkku sinisestä? + +*Louise*. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on +viheriäinen ehkä kauniimpi. + +*Tilanomistaja*. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen +hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä -- +kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä +merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän... + +Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä -- ja juoksee ulos. Louise +katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon +onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet +hallanpanemia»! -- «tulipalo vierashuoneessa» -- ja viimeksi -- +«rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan +ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään. + + +Kolmas kohtaus. + +Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee: + +Mikä on katkerin tuska? + +*Jacobi*. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta. + +*Petrea*. Kun ei tiedä miten käyttäytyä. + +*Eeva*. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon. + +*Äiti*. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään +voi olla raskaampaa. + +*Louise*. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää +uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi +täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee... + +Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän +kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys. + +*Isä*. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä +hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena +ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin +itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on +puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja +hermokohtaukset. + +*Äiti*. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst +kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan. +Silloin tapaan sinutkin yksin. + +Menee. + + +Neljäs kohtaus. + +Äiti ja Tytär. + +Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen +luoksensa ja sulkee hänet syliinsä. + +*Äiti*. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole +milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi, +sinun täytyy! + +*Louise*. En voi sitä tehdä, en saata. + +*Äiti*. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki +onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna +väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi. +Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden +ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa? + +*Louise*. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja +kuitenkin ... kuitenkin... + +*Äiti*. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku +perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne +sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä +itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa +enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi +uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on? + +*Louise*. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu +tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan +kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule +sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt +velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan +sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi; +anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut +sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka +myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli, +että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin! +Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun +äitini!... Ja nyt... + +*Äiti*. Ja nyt, Louise? + +*Louise*. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua +niitä sanoja! + +*Äiti*. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me +seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä. + +*Louise*. On tahdottu uskotella minulle ettei -- äitinikään ollut +moitteeton; että hän ja... + +*Äiti*. Jatka, Louise. + +*Louise*. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat +kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä +halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin +karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä +päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun +edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki, +äiti. + +*Äiti*. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet? + +*Louise*. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha +kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi, +ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista +niitä kellekään. + +*Äiti*. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten +onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta, +Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana +ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon +yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin +levottomaksi. Kerran -- silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme -- +heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet +minua kohtaan -- tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun +sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta, +jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me +avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja +lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin, +huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti +tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli, +ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet +Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi +ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin, +ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän -- niin tyttökultani, +erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua -- -- +-- äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin +toteutunut; -- *poikanani* sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään +minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni -- +joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä +itseään ja meitä kaikkia. + +Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin +selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären +sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti +taivasta kohti. + +«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi +äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he +todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä. +Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!» + +«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen +polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen +käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, +äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan +heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni +sitä anteeksi!» + +Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän +milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin +täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille -- helliä sanoja +ja rauhoittavia tippoja -- tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään. + +Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa +viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen +kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja +tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä +ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja +kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui +syleillen häntä: + +«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden, +joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin +levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla +kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole +sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on +paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä +tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti. +Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on, +kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen +luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen +kaikki!» + + +Viides kohtaus. + +*Puutarhassa*. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat, +tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset +aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko +paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan +saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan +kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa». +Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki +kädessään. + +Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti. + +*Jacobi*. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa +häiritä. + +Louise nyökkää ääneti ja punastuu. + +*Jacobi*. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä +vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin -- jätän teidät hyvästi. + +*Louise*. Matkustatteko? Minne? Miksi? + +*Jacobi*. Minnekö -- on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä +pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään +henkilön puolelta, joka -- joka on minulle niin kallis, jonka luulin +ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista +päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni. +Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen +loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi +kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään +kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää! +Onko oikein -- antakaa anteeksi Louise -- onko kristillistä olla niin +kova, niin järkähtämätön! -- Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja +sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette? + +Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista +harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi +liikutettuna Louise vastasi hänelle: + +«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta +minut oli eksytetty -- vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin. +Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin +pettynyt; -- nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava +ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa +itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan! +Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi +ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille +pahaa» -- Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä -- «mutta uskokaa +minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!» + +«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä +suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys +tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin +nöyremmällä mielellä jättää teidät!» + +«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi +pahoilla mielin. + +«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka +täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain +johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna +minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!» + +«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en +olisi ollut niin kauan pahoillani!» + +«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä +uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne +teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä +nytkin ajattelen?» + +Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi: + +«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman +kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni, +koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että +pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä +tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa +kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi +johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle! +En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten +koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta? +Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano! +olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?» + +Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen +lempeästi. + +«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko +sanoa teitä omakseni, Louise? Louise -- minun?» + +«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä +toisaalle. + +«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena +hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa +lausuen: + +«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään. +Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.» + +«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän +siunaustansa!» + +«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä +kyllin vahva -- odotan teitä tänne takaisin!» + +Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä +onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen +kehitykseen. + +Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi +kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli +rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja +peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat +kummastuneina toisiinsa. + +«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija +pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen: + +«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni +puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt +puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?» + +«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen +pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse. + +Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun» +puutarhassa ja riensi hänen luoksensa. + +Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten +perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?» +y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku, +minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus +oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!» + +Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa +Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin +vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon +toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä +O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut +pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi +ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että +monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat +olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin -- +huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa. +Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin +kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen +lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman +päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä +selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise +tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein +liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui +siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja +kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon +palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen +Jacobin kanssa, etupäässä -- kuten hän tunnusti Eeva siskolleen -- +voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet +kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme, +että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa, +että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi +uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa +karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka +ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta +näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin +otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta +mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä, +että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi +veljeksensä. + +«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten +Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa +taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja +sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on +tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen +mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä +neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta +hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi, +äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän +pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin +.... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!» + +Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni +samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa. + +«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika! +No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki, +ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!» + +Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi +innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla +rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin +hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala +siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän +kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa +näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka +usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän +muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan +hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta +yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen +hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti +hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden +nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä. + +«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden +ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik +herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia? +Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa +minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; -- +sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui, +ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!» + +Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen +tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli +vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta. +Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui: + +«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on +kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän +siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin -- Herran +nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja +sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise +vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen +onnentoivotuksensa muotoon. + +«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita, +onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat +alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä +ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen, +kunnon riidan.» + +Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla +rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen +sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet +vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!» + +«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni +kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui +sen perästä maata tyynyllensä; -- kävin sitä katsomassa ennen kuin +läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä, +että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin +kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori +puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin +hyviksi ystäviksi. + +Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla +tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita. + +«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, -- «jospa vaan voisi luottaa +itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä +toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi +hänen kanssansa!» + +«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma +siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui +Louise sangen lujalla luottamuksella. + +«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken +tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille +vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi +kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka -- jos +hän vaan tuntee itsensä -- ei ole tarvinnut katua ystävällensä, +rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman +voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne +eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö +itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?» + +«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja +kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä +meille...» + +«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos +minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta +historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee +ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän +näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten +taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta, +täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka -- en löydä sitä +itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään -- +puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen. +Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja +epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen +ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi +mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka +vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä +rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat +ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa +tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan +korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.» + +Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt +keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli +lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät. + +«Aikamme» -- jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella +-- «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta. +Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän +kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi +ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «*Minä*, +*minä*!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin +tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää +tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin -- siinä sinässä, jonka +tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja +paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa -- +vaikka silmänräpäykseksikin vaan -- saada nimensä kaiken maailman +kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien +perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten +vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen +kunniansa näkyä -- tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli +ihmisystävällisyyttä!» + +«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea +ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän +pitäisi kirjoittaa kirja...» + +«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle +turhamaisuudelle? Kirjoittaako -- sitä vielä!» + +«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik +silmissään kaunis ilme. + +«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo +kirjoittaa, mutta minä tahtoisin -- elää! Olen välistä uneksinut, että +voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen +kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä +lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos. + +Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon +leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät +kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli +sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan. + +Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun, +kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias +Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen +mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi. + +«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta +vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja +tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto, +täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...» + +«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän +tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva. + +«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea +veitikkamaisesti. + +Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet +kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen +sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin +siitä vallan masentuneen. + +Erottuaan illalla -- kandidaatti pyysi ja sai -- «armosta» pienen +suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen -- +etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa, +ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu: + +«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En +milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin +vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!» + +«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin +on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli +suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän +luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin +häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten +laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin +kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin -- niin, en oikein tiedä +miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä +menemään puhumaan vanhempieni kanssa!» + +«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan +saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku +raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö, +Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen +komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt -- etkö todellakaan kadu ja +kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten +hylännyt?» + +«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin +sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan +tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen +vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun +kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo +Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä. +Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa +matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska +olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti +elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli +kadottanut parhaan arvonsa -- usko niihin joita enimmin rakastin oli +myrkytetty, -- oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen +maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta +nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen +pehmeä huojuminen. Mutta nyt -- oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas +unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen +kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin +työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi +työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa. +Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja +rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada +toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on +Jumalan edessä tullut puolisokseni!» + +«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui +äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä +iltana. + + + + +Toinenkin kosiminen. + + +Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania +sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja +luki seuraavaa: + +«Olen uneksinut että voisin elää, -- elää täydellisempää ja kauniimpaa +elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva +neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, -- hyvä nuori immyt, +jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä +olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin! + +Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän +sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi +vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen, +mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki +sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt, +valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen, +liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa +kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän, +tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään +sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta +autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja +sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät +koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät +auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka +oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa +olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin +jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole +milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin +unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia, +voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä +ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä +löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka +houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko, +tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö +tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se +pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se +muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se +olisi täynnä rakkautta!... + +Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma, +ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta -- en luule luonnon +tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman +yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon +tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani; +taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran +turvauduin ystävään -- hän työnsi minut pois -- niin kasvoi kallio +sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja +rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni +milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus +taivaasta loihdi ruusujani eloon? + +Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa +katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei +senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä. +Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta +tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää +kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk'en +maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti +haudallani kertoo: «tässä lepää...» + +Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta, +myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on +pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin +olla *yhden* lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma +puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa +kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja +siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten! + +Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä, +minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi, +Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua +sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; -- tee sille mitä +tahdot! Se on kuitenkin aina oleva + + Sinun!» + +Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin +mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän +ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi +«ei!» + +Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin +oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta +sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään +halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!» + +«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti. +Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan +mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista +tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku +Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein +neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin +kirjoitti kosijalleen: + + «Paras, hellä ystäväni! + +Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin +haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian +onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta +en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin +niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette +vast'edes kuten tähänkin asti rakasta + + pikku Eevaanne.» + +Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas +ynnä seuraavat rivit: + +«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen. +Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva +neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt +ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä +vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin +saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen -- morsiamelleni, Eevalleni! Nyt +pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi +lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen + + uskollinen ja harras ystävänsä.» + +«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun +näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta! +Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta +lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä +jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein +iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän +matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä! +En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin +naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan +koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden +kosijan kanssa?» + + + + +Vieläkin yksi. + + +Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin +virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla +vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä +levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen +suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken +soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa +vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti +ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa +synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan +hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin +häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta. + +Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin +päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa; +hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti. +Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä +häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta +odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää +palaisi?» + +«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en +sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!» + +«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?» + +«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi, +piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.» + +«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara +kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään. + +«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik +nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan +soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi +maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille +rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset +parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat +hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti! +Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien +olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar +istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout +d'un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa +olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe +eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi +keskenään.» + +Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti +hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla +kädellä: + +«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä -- sidottu.» + +»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä +pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!» + +«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta, +voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän +katselisi minua jos näkisi...?» + +«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on +saanut minut verkkoihinsa -- häneltä lainaamani kulta sitoo minut -- +toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät -- ja +halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa +vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!» + +«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; -- +vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen +alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa +vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney! +vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu +horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!» + +Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki +ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa. + + * * * * * + +Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana +päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka +siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa +omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä, +ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt +lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen +toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja +rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä +jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti +semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että +laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa, +jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä +ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen +mieheen + +tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei +rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää +hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven. + +Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut +yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien +luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti +hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä +vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta +selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta +kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti: + +«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies, +joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?» + +«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni +mukaan.» + +«Et milloinkaan -- et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin +onnea!» + +«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä +saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka +armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät +minulle!» + +«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin -- eikö sinussakin +ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin +tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja +vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?» + +«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden +rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en +voi hillitä niitä.» + +«Et tahdo, Saara!» + +«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja +kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin +tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää +raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää +vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon +olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista, +vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat +askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka +on jouduttanut päätökseni.» + +Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla +äänellä: + +«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara -- ja voinhan olla rikkonut, +niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden +puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman +vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi. +Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[1]; ehkä vielä huomaat, että +olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille +neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella +palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen +sinua kohtaan!» + +[1] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla +oikeudella kuin Elise. + +«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä -- «me emme sovi +elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä -- et tee, +ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa, +joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman +vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.» + +«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin +piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi +sinulle antaa...?» + +«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara +ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä +ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman +alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat +päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät +ensinkään sovellu luonteellesi -- ovatko ne niin suloiset, niin onnea +tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja +taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän +kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja +unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi +siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati +toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi +muiden nautintojen hyväksi; -- tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun +onnelliseksi, äitini?» + +Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui +viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti +vaimonsa vastausta. + +«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti, +«kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen +myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut +kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän, +joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen +tullut -- paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle +antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja +vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin +Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen +kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä +onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi, +tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja +soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!» + +«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta +kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!» + +«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä. + +Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta +painaen nenäliinansa silmillensä. + +«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!» +lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti. + +Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs +lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava +puna peitti hänen kasvonsa. + +«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja +lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet +oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan +tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua +äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa -- sen pitää johdattaa sinut äitisi +jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä +ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa +johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän +velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua +niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet +todellisiksi kahleiksi!» + +«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut, +vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä +esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa +maailmassa, jonka hän avaa minulle.» + +«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin +houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa +miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen +voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt +opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta +semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta +sitä miestä, jonka omaksi tahdot; -- mahdotonta on että voisit häntä +rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä +sinua häneen!» + +«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; -- «minä ihailen +hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; -- hän tahtoo viedä minut +ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa +maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy +antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.» + +«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan +keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot +kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin +eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä +heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja +kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti +Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle. + +Saara säpsähti ja punastui. + +«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!» + +«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään +huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni +sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta +eksymästä sen harhasokkeloihin.» + +«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun +mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.» + +«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn +kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit +arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi +ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää, +sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.» + +«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin +tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa +kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö +kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on +siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä +vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain +täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat +siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita. +Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja +ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia, +joita siellä on olemassa.» + +Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu +siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta +kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin +asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia +maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt +asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet +alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi +siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden +vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä, +Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa +maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen +kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa +pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä +perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää +huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään +kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri +perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää +ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko +kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä, +olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii -- --.» + +«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman +voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.» + +«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja +vapaa hengitysala -- ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen +raittiina. Henkisen kehityksen kautta -- ja korkeimman kehityksen voi +saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle +ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, -- +enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.» + +«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman +teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa +ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka +luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin +suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki +mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu -- ovatko he -- houkkioita, +sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi +isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa +elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua +tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei +ensinkään miellytä!» + +«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä +hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo +kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko +se sinua elähyttää? Saara! -- tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs +kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit +luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne +saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja +itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut +tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa +sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne +eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään +ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi +riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion, +johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista +vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja +silloin -- mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä? +Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta +kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella +mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut. +Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä +ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!» + +Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni. + +«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka +kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja +luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin +omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa +minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan +olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi +laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?» + +«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä +minulle.» + +«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten +äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole +varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja +kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen, +niin ei sinun -- niin pian kuin olet siksi valmistunut -- myöskään +tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää +sitä arvossa. Mutta -- jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja +periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua. +Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on +sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et +voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. -- Tutki sydäntäsi ja huomaa sen +hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa -- ennenkuin oma hulluutesi +sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä +pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden, +joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni, +minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja +onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee +itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota, +suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, -- vielä +kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni +vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä +kotia!...» + +Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän +nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä. +Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän +hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa +rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui: + +«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi, +menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!» + +Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!» +hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta +sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on +holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän +avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon +ja tottelet!» + +Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla +silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan. +He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa +sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa. +Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo +poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois +huoneesta. + +Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä. +Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan +ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se +oli kadonnut. + +«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti. + +Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä +vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä, +painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! -- Saara!» + +«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen +jälkeensä eteiseen. + +«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä +huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa. + +«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa, +«hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän +kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan +enää palaa!» + +»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni +ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä +ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet +tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti +taaksensa ja -- pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja +oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon. +Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella, +seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä, +kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa +silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran -- +Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi +valmiina vastustamaan häntä. + +Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi +suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä +Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi +tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän +lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina +sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui +isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin. + +Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin +tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan +perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen +myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä, +ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat +hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi +harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä +tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä +hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti. + + + + +Jäähyväiset. + + +Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen +piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet +omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen +tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka +siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän +vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja +surullisena nosti hänet siitä laamanni. + +«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja +surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen +annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni +sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät +sinua; -- jos tulet onnettomaksi; -- onnettomaksi tahi +*rikokselliseksi*, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että +sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna +sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!» + +Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä +ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi +avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä +kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, -- sinä vielä kerran +tarvitset sen!» + +Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki +Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet +valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet. +Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään. + +«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara +kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari +sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois. + +«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen, +«minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut +minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli +synkkämielinen ja surullinen. + + + + +Pieniä kohtauksia. + + +Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin +kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein +sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan +perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta +jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen +poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja +vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen +siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, +kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa +levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan +ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa +mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina +niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko +kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan +vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen +kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; +sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla. + +Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi +kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen +tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus +kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, +joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan +parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut +mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti +huoaten päätään. + +Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, +näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää +toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän +yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja +sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia +auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat +aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, +tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta +nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, +mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan +ja neuvovan sanan. + +«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä +iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja +valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja +korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin +kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän +ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja +ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, +jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja +taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos +mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään +niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen +samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen +tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat +viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki +niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten +saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja +voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän +ohitsemme!» + +Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva +ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli +herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, +sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että +sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja +romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen +rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät +olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena +proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita +elatuksensa, -- sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä +mielihalun sinnepäin -- ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia +osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret +neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä. + +Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja +vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. +Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, +jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani +siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina +kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään. + +Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja +hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu +«Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä +tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä. + +Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta +nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista +«hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään +lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket +päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän +säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli +silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa. + +«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän +lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä +puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. +Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä +jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa +työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni +luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja +iloiseksi, -- silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen +itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi +tämmöisenä!» + +«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut +kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä +jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman +kodin ja...» + +«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi +Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli. + +Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka +näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti +hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen +ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi. + +«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui +tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette +hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan +että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on +mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin +huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä +tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme +kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen +runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi +nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa +heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi +älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia -- soisin että hitto sen +kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa +minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, +että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi +metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi +terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä +vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, +hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin +Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee +jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän +voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta +runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.» + +Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut +periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti -- milloin tarvis +vaati -- hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin +laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen +kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki +niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä: + +«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin +runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden +että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä +hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä +muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka +on sinulle niin vastenmielistä.» + +«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi +ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa +oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät +itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele +pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan +mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi +runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa +mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla +mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä +perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. +Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani +olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. +Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita +runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei +milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.» + +«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen +herttaisuudella. + + * * * * * + +Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle +runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista +ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök +panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla +luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään +sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys +ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei +se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina +kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan +toverina eikä ystävänä. + +Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet +vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik. + +Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli +puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo +mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök +oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. +Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat +eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan +tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa +sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat. + +Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen +paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. +Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, +mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki +kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin +jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän +ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista +taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin +Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat +taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti +erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa +omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla +tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin +suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista +enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä +kohtaan. + +«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan +Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, *oikeaksi* +runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan +hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, +muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja +iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa +ihanaksi teoksi!» + +Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset +-- miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan +lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä +tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!» + +Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat +ihastuksesta kyyneleet. + +Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan +luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän +kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. +Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja +hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä +hänen ympärillensä. + +«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että +isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka +sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä +tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on +oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä +vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat +hänelle kunniaa!» + +«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma +kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut +hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin +ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle +kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista +töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja -- ja se surettaa +minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen +kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin +pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin +kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, +tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, +sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka +syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden +suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, +Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni +tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen +itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni +kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä -- mutta +nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa +ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.» + +«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun +lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän +vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa +myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että +hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi +eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat +nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen +viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan +kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, +poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona +näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän +pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi +tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.» + +Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen +poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, +äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!» + +Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä +kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen +ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa. + + * * * * * + +Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen +perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen +tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti +hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut +muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja +urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna +tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä +peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen +kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin +Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja +muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen +lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan +haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle. +Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli +haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä +tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän +jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin +monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli +tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä +likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä +kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi +pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti +rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä +kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin +kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä, +joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret, +joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja +pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun +Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin +hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan +tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan +arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos +sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja +sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei +ollut muulloin kuin -- unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista +ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut +todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään +sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä +täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse +syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä. + +Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta +rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka +jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja +mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle +sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin, +ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko +tulevien vuosien salaisuuksia. + + * * * * * + +Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän +sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta +paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin +ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni +Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. + +Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka +puolestaan tarkasteli häntä. + +«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen +miestään. + +Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä, +kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön», +hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta. +Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, -- tiedäthän ettei tarjous ole +minulle, niinkään odottamaton -- mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun +pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän +olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden +vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä +kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan -- Herran nimessä olkoon +niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan. +Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä +jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei, +valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä, +että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise, +mitä tahdot, mitä sinä haluat?» + +«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti +hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa +korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden +täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit +tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset, +jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!» + +«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.» + +«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa; +se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni +että -- katselin itseäni aamulla peilistä -- pyydän, ei mitään ivanaurua +-- ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua, +kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen +voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy +rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi +toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava +yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja +hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka +olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin +pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin +onnelliseksi kohtalostani -- kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni +tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme +tänne.» + +«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset! +Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella +heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että +pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi +toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon +heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin +kaikki on sanottu ja päätetty.» + + * * * * * + +Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta +hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia -- ei itse +korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista -- +rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein +oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa +mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä +silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja +täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut +sanaakaan ennenkuin «tipsukka» -- isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene +ulos pikku Gabrielle!» -- «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on +niin viisas pikku tyttö!» -- niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti +kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään. +Olemmehan niin onnelliset täällä!» + +Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti. + +«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen +pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat +hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä +näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa. +No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä. +Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?» + + * * * * * + +Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla +päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman +ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä +tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna +häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten. + +«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja +pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä +tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme +ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä +loistivat hyvyydestä ja elämänilosta. + + * * * * * + +«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla +heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä! +Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä +tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!» + +«Se oletkin minulle -- kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen +nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja +lämmittävän niitä povessansa. + + * * * * * + +«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein +kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; -- menkäämme vähäsen +jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta +herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!» + + + + +KOLMAS OSASTO. + + + + +Leonore Eevalle. + + +Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi! +minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin +vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki +on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen +kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! -- Gabrielle ja minä sanomme +niitä aina «meidän sinisiksemme» -- miten kauan onkaan siitä kun teidät +näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan +ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan +olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen +ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun +huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin +rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut +itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan +me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin? + +Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa +niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta, +huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja +uudet komeat tuttavuutesi -- oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka +hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa +sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään +häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan +luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät +hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi +ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi. +Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon +juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon +sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän: +olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat +osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja +teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti +viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna +otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus +oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten +keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän +tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme +tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun +ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä +hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin +kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi +täällä maan päällä. + +Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille. +Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen +täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja +kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne, +joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on +laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää +pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään +suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa, +jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi +tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin +arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä. +Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on +aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy. + +Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy +valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun +olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka +kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa +sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen +-- paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti +sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi +sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat +niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä +piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle +rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää. +Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja +varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet +olot, uudet mieltymykset ja riennot... + +Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt +oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on +kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi +tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden +odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä +toiveittensa päämaalin -- häiden ja kirkkoherrakunnan -- lähellä. Ja se, +joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas +suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on +vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n +pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, +sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja +suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva -- +«Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä +onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän +hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme +silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt +lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä +maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä +tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta +nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä +voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä +nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä +leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta +(paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla +enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin +Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, +ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka +sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat +rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan +semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä +ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa +jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää +osansa siitä vielä olevan sangen pienen. + +Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja +palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on +jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- +tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan +pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy +minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse +on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat +valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja +totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään +koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti +hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären +hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä +kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta +toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee +hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren +metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole +älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme +siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», +innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme +työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja +väsymättömästi pitävät huolta meistä.» + +Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme. + +Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu +siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja +lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita +hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni +muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen +sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja +lääkäri. Vast'ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä +kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se +saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta? + +Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, +iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän +pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi. + +Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa +hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi +kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan +lyhyesti. + +Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, +niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on +isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla +kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» +tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin +luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin +suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta +ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän +hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista +vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, +luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden +muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää +sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo +Tukholmaa. + +Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi +ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon +kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. +Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? +Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa'assa; -- Jumala suokoon +hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden! + +Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen +olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein +ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me *kaikki* enää milloinkaan koossa? +Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään +hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän +enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen +tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin +ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli +eksynyt. -- Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan +hänellä olevan itselleni jotakin hyvää... + +Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä +määrätä lähtöpäivääsi! -- sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian -- +Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on +suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä +sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua. +Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen +sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti +meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen. + + + + +Gabriellelta. + +Aamupuhteella. + + +En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta +auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun +kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin +kovasti -- ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma +perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen +pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut +ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta +kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä +olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on +iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille +kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin +erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea +niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi! +usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas +ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että *täytyy* elää onnellisena +maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä +löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku +lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me +harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme +saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; -- katsos +vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean +nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan. + +Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi +ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen +nyt *katselemaan* sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei +minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun +tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää +minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada, +jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja +vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän +kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen +sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja +velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin +paljon rakastan! + + + + +Petrea Leonorelle. + + +D--n ravintolasta. + +On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden. +Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien +ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; -- minun täytyy +keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on +otettu, -- olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan +nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi -- ja +sen tähden -- etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt +kotini rauhan; -- niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja +sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi, +että olen toivonut, tahtonut -- ainakin silmänräpäykseksi -- -- oi! +tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja +rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen +julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi +heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli +siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin +katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu +kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin -- +lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin, +tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille! +Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin +joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja +sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, -- se olisi minulle suloista +ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden, +kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä +tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on +eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää +pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi +kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja +nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun +virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin --? Leonore! Silmiäni +kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni. +En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen +multaa otsan ja rinnan päälle -- se tekisi minulle hyvää. + + +Höyrylaivalla. + +Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin +rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani +todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni +pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun +laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla +päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla +reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut +minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja +ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun +aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja +henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin +sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun +sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa +sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen +lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen +elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut +sen tänä yönä. + +Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten +aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän +luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin +kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli; +hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin +päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen +lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa +vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla +ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta +vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua +vähäsen puistatti ja minä tunsin että -- elämä on suloista. Niin, tänä +aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan +raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan +sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta, +avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja +samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän +aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa, +tuottaa teille vielä iloa. + + +Toinen päivä laivalla. + +Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää +merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen +vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun +silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen +etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle +rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan. + +Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve +matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä +vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo +kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta +ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja +tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin +soveltuisi minulle. + +Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin +yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi +kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden +ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle +lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet, +ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja +surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin +kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin -- -- en tiedä mitä. Mutta kyllä +tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista, +täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus, +muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja +taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun +valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön +tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin +söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin +kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen +mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän +väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» -- kuinka osaan +omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon +itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas +sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin. + + +Furudal. + +Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen +vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha +henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä +iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän +kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja +kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle -- pahasti. + +Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea +mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta +... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää +kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina +kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin +sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua +ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin +herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä +olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa +vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin +pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on +vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa +epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää. + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle; +-- osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen +toisensa perästä -- oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni +ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi, +minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini! + + +Pari päivää myöhemmin. + +Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä, +yksinäisyyttä luonnossa -- -- Ihanata! + +Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta +itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki +saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat +olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen +saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä +jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa +-- rukoilen sinulta vakavasti sitä -- että lahja on minulta. Jos voisin +myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät +rikkaiksi, niin... + +Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän +miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot, +tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes -- väsyn ainakin +ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani +onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on +puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä. +Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani. + +Jääkää kaikki terveiksi! Tervehdi hellästi kaikkia omalta + + Petrealtasi. + +J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee +tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi. +Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle +eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää +tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia! + + * * * * * + +Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua +uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan +uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset +tapahtumat. + + + + +Eräs keskustelu. + + +Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine +hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää +selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise. + +Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle. +Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan +kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi +totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä +raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!» + +«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se, +ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi +päänkivistystä!» + +«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista! +Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa +sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.» + +«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen +ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä +hänen kukkapöydällään uinua yli talven. + +«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa +perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu +vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan +tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä +ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman +syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki +tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin, +jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle +käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!» + +«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen +ettet oikein tiedä mitä sanot.» + +«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua, +mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo +koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me +tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen +olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme +löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan, +joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi, +siitä voi joutua vallan epätoivoon!» + +«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin +päänkivistys ja paino häviäisivät.» + +«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On +inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi +ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et +veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on +oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin +ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun +hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen +niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on +ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä +hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.» + +«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä», +vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että +Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää +tohtii liikkua kaduillakaan!» + +«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi +hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja +muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja +katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat +salamoita ijankaikkisesta elämästä.» + +«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut +veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin +selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun +kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään +ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt +osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin +ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.» + +«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat +ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta +elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo +pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?» + +«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi +hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan +meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme +täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä +itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä +odottamaan aikaamme!» + +«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle! +Ah, niin, jos...» + +«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja +tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä, +Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi +hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia +ruokalusikallinen rohtonestettäni!» + +«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko +kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle! +pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä +minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos, +pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.» +Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa. + +Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos +tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli +häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin +mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin +kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik +vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore, +hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä +miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua +kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!» + +«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme +vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee +sinulle hyvää.» + +«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.» + +Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa +samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat +kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he +läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien. + +«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä +astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja +lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.» + +«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän +kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä +mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein +tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.» + +«Oi Henrik! -- eikö se ole osaksi oma syysi?» + +«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?» + +«Niin!». + +«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; -- niin, tahtoisin mielelläni +myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut +järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut +semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin +painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon, +jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua +kylmyydellä ja halveksien?» + +Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen +silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi: + +«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa, +voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon +vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt -- +hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin +lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle +erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille +tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on +sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja +kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on. +Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa +ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä +arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun +itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien +lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin +ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen +aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset +runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi +niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa, +ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei +säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein +yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja +liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä +semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi. +Arvostelun nimetön sepittäjä oli -- Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt +sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti +kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä +muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen +vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä +uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa +oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä, +olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi +tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut +uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni +sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi +puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan -- niin, +tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki +pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että +ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta +Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja +katkeruudeksi -- -- --!» + +«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan +Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän +rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette +tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle! +Näytit tuskin kärsivän häntä.» + +«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä +mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta +*siinä* se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen +terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa +ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin +sulatettu lyijy.» + +«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on +kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja +ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!» + +«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi, +kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta +mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua +eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut +kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian +puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi. +Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni +suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu +välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani +olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt. +Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka +hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin +ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon +korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!» + +«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita, +Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä +enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin +tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi +vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti +sydäntäsi -- minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?» + +«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa +suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki +ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.» + +«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö +voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa -- kodissa, tutkiessasi +rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua +yksistään oman itsesi tähden?» + +Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova +tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan. + +«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille. + +«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti. + +«*Oli* sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se +muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen +Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä +aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein +kuuluvasti. + +«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on? +Onko sinun usein niin?» + +«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään +ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria +ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen +vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko +päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja +suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt +paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein +hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore, +sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen +rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin +seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; -- +varmaankin siinä on Eeva!» + +«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar +juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista +joutui suoraan heidän syliinsä. + + + + +Eeva. + + +Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen +rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen +helmaan. -- Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen +pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. -- Kuinka +paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja +nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin +taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat, +elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä +jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina +tavalla tai toisella edistymistä. + +Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi +kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä, +kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa +ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan +ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin +rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja +ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan +paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja +liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu +siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen +käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa +kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen +omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli +kaunista siskoansa. + +Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva +neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut +hänen kanssansa siitä yhtä mieltä. + +Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin, +mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko +olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren +aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa +siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein. + +Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat, +ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat, +sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen. +Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki +hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli -- majuri R***. Majurin +kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa, +hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa, +tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki +heidän välinsä romantilliset kehitykset -- olivat kuvia, jotka sillä +hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen +myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava +katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä +nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän +parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo +suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa +tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi +kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain +edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R*** +sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi +sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet. + +Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva +hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen +hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään, +heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta +säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi +kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin +aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen +silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä, +kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä». +Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti +kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja +ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle +rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli +melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka +olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja +katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä +ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella +herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista: + +«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko +iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin +miettiä ja jutella -- silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi. +Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan +Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana +kotona!» + +Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi +syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi. +Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli +tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä +Leonore! + +Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti +naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä +sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin +tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä, +vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut +laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison +ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka +palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella, +että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden +kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta +kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse +hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista +elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän +kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön +maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän +päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista +sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma +tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen +oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin +halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana +miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan +tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa. + +Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin +palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan +puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä, +uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt +maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä +hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli +hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät +onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka +loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä +mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin +siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli; +mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän +hänellekin. + +Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli +vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui +kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden +vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja +kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito, +jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja +keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin +ominaisuuksiin. + +Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän +silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa. +Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja +iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen, +ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä +enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin +työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore +oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin +mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti. + +Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin +Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan +ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta, +jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois. + +Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan +erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän +asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli +hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin +kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka +ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin +huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei +näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa, +joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden +kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin +mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan +toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi. +Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva, +ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka +kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen +tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa +surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri +R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat +vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat +menettäneet valtansa hänen sydämmeensä. + +Tapahtuu välistä että ihmiset -- olkoot syyt sitten fyysilliset tahi +siveelliset -- yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus, +ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja +rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä +olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että +ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä +ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden, +saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous +katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan +ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän +huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut. +Sanon *paljon selvyyttä*; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään +ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien +sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse +rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen +hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin +hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin. + +Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa +vieressä. + +Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko +perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen +iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät +vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja +tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria. + +Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa +omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet +miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet +tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen +sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia +häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi +seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan +vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista. +Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos +nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä +hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli +saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä +suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä +samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva +koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa +hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri +Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta +ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja +lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän +myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen +rakkaus. + +Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti +asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin +oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen +vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa +pyydettäessä. + +Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän +suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin +ja seurata niitä. + +Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti +avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen, +jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla +viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen +kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa +perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti +Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa +isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian +ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus +lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi. + +Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka +he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti +seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi +saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen +melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän +«vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä +intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä, +epätoivoansa. + +Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin +ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja +ystävä tulikin heti hänen luoksensa. + +«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden +kesken. + +«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen, +joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä, +ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut. + +«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin +todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy +teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen +vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan +tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun +epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa +minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä +kirje ja vie...» + +«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä, +ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei +todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...» + +«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki +yhteensä; -- minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen +vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä, +rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä? +Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?» + +«Antakaa minun puhutella isäänne!» + +«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!» + +«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän +kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä +maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla +onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!» + +«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani +pelkäätte?» + +«*Kaikkea!* R***n kaltaisen miehen vallassa.» + +«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.» + +«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi +menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne. +Siinä viimeinen sanani!» + +«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan +ystävää!» + +«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä +... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni -- Oi! teidän kauttanne se +jo on menettänyt kaiken arvonsa -- pyytäkää...» + +«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en +pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen +vaivannut teitä!» + +Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä +rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa +tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa. + +Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa +väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin +läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä +tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta +päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni +hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä, +pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä, +-- sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei +voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei +ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat +vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel, +katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä. + +Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha +osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla +tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka +taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan, +samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja +iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin! +Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi +hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin +armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin +suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea +muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli +tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta. +Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet +ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa +ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni +postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi +mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille. + +«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi +tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän +että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada +hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa -- no niin! silloin voi hän +onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä +nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa +-- jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan +palkintoa, niin -- no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee +sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu +runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä +toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden +kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä +olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti +suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.» + +Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja +kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia +hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun +asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun +ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen +tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja +rakkautta, jota hän sinulle uhraa.» + +Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en +milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla +huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään +niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.» + +Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut +ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin +houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa +oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle +sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan +häntä sitä arvaamaan. + +Se kuului näin: + + Mä tahdon rauhaa, + en riitaa, en, + kun myrsky pauhaa + niin pakenen. + Ja rintain öissä + mä palelen, + tuliliekkilöissä + elän hetkisen. + Siltä joudun hukkaan, + ken on kahleissa, + ja vapauden kukkaa + ma rakastan vaan. + Ja viisautta + ma rakastan + ja rakkautta + ma seurajan. + Olen kera helläin + mä puolisojen, + on sydämmelläin + joka lapsonen. + Mun joskus peittää + yön varjot voi, + hyviä heittää + en silti voi. + Sua aamusilta + jos pakenen, + niin suussa illan + jo suutelen. + +Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin +suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia +arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, +koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että +arvoituksen selvitys oli -- + + + + +Onni. + + +«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja +sanomalehtiä -- «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle, +tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä +äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden. + +Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi +kätensä yhteen ja huudahti: + +«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!» + +«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet +nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli +äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä. +Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui +onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt +minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet +lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan +sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä +liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin +hyväilyihin. + +Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja +onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen +kiittivät häntä. + +Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe +oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen; +sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin +kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi +oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä +teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe +Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun +Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen +kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut +ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen +Ruotsin Akatemiassa ollut mukana. + +Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja +sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla +kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti +Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat, +näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat -- yhden ainoan niistä +olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon -- oi! Tukholmassa oli niin paljon +kaunista ja hauskaa nähtävänä! + +Äiti hymyili ilosta -- Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja +kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta; +booli tuoksui heille onnea. + +Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa +enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen +juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua +paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää -- tosi kyllä oli hän +iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin -- laamanninkin +täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta +pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa +hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan. + +Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä +täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri +samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä +päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti +lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään +omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään -- joka +oli hänelle sangen tavatonta -- syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti +tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin +kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L--n, joka hurjassa +ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten +reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien +kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden +nousseen hänen silmiinsä. + +Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät +kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi +punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat +nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen. + +Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis +päänsä muistuttivat Apolloa. + +«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore +hellästi ja iloisesti, -- «näytäthän siltä että voisit syleillä -- jopa +Stjernhökiäkin!» + +«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin +iloinen!» + +Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin +Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita, +kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä +vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran +koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen +lemmikkiään, hänen kesälastansa -- oi! silloin oli äidin ilo vallan +kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta, +niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui +se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi. + +Ja kuitenkin -- me lausumme sen kiitollisella ilolla -- voi elämä kantaa +suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta +tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään +kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota +uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina +ja kaikissa maissa, ja -- me kuiskaamme sen niille, jotka ovat +onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa -- sangen harvoin +todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen +takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan + + + + +onnettomuutta. + + +Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät +rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät +kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa, +ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt +uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät +toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina, +voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon +lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät +sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti +päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren +vapaaherra L--n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana. +Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti: +«Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset +heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin +jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi +nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis -- nyt entistään +kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide +kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää +hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka +melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni +taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien +hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin +tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello +säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä +liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus +väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin +sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä +nielläksensä; ja -- toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori +sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien +lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten. +Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias +Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman +Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa +tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti, +joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä +pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli +puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä; +mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia. + +Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät +kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin +varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen +hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha +taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien +vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, *hän* +tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti +vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa +itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä +muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat +häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa. + +«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi +niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui +assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja +Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko +ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä +tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule +kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!» + +Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai +nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski +suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin. + +«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua, +«miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin -- kelpo +mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin +tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä +rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota! +Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier +de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!» + + + + +Seurauksia. + + +Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille +lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon +raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen, +kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja +kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset +sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen. + +Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen +vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan +heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta +tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta +kuitenkaan -- hän ei vielä ollut näyttäytynyt. + +Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin +asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa; +nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat +vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja +ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää, +oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä +kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja +rakastettu Frankin perhe oli. + +Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina +riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa +hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin +huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä +varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa, +vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten +vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli +hänestä niin synkkä ja kolkko. + +Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi +heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien -- sillä +olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti +eräälle ystävällensä: + +«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin +vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä +ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle +semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen +toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin +tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen +entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää. +Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä +vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi +rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa +kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!» + +Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä +otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä +ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli +saanut alkunsa nuoren vapaaherra L--n huoneesta ja että hän itse +puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin +niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös +häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä +tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka +oli Köpenhaminan taitavimpia -- sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä +pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin +kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa. + +Perheen tyttäret todellakin tuumivat -- niinkuin jo aikaisemmin on +kerrottu -- hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä +oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan +niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle +niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin +sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei +ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti +omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona. +«Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte +menetellä mielenne mukaan; mutta nyt -- pysykäämme yhdessä! Minä +tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä, +että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt +menettäisin «jonkun» teistä!» + +Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä. +Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen +sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen +kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset, +jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät +kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän +kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa. +Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä +*lämpimäksi* ja *helläksi*. + +Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä +sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin +alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin +vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään +lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin +lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä +tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin +rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut +helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella +niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle +kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta +ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole +askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa +ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle: + + Jos vaikk' kuolontuomiomme + määrätty jo on, + Suudellen sit' alistumme + Herran tahtohon.[1] + +[1] Wird in den Urtheilsspruch uns deine Handschrift klar, Mit einein +Kuss darauf beugt unser Haupt sich dar. + +Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja +huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen +luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli +tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen +lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen +silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli +kokonaan poistunut hänen sielustansa. + +Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen +olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja +se oli -- Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli +niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen +sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja +kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa, +oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen +vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein +yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat +nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli +erota toisistaan -- pitkäksi ajaksi. + +Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen +tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat +tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi +virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään +runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja +laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia +«Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen +lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti +lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, -- äiti osasi aina laulaa +paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot -- ja hän iloitsi sydämmensä +pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti +selvisi elämän tuskista ja koetuksista. + +Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa +ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi +hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin +poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja, +rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin, +mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin +puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei +kauhistuen sitä välttää. + +Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori +mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja +nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta; +hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin +siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen. + +«Ja tuo yhtäläisyys» -- kysyi Leonore -- «miten se erityisesti ilmenee?» + +«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja +elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.» + +«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme +siitä *tietää*?» + +«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain +katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on +meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä +näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan +samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin +ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman +kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan +sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat +maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten +vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja +levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin +lopussa!» + +Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin +ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä, +Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä. + +Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia +keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin +rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen +apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta +he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja +sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja +äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja +silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on +surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä +sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin +unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä +hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin; +laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan. +Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän +sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen +silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen! +liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se *on* +autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea +itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin +hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli +niitä tai painoi ne vasten rintaansa. + +Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia. +Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan +paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista +talvi-ilmaa -- hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa; +oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean, +kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten, +hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen +kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme. + +Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; -- isänrakkaus on ehkä +jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on +ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi +täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin +kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen +rukouksen: «Isä meidän!» + +Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen +aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli, +ja toivoi hartaasti saada Gabriellen -- nuoren tyttärensä Amelien +parhaan ystävän -- mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt +tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja +vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin +hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua +eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään +matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia. + +«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua, +kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt, +kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan +paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan +sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi +Petrean seurassa, silloin -- silloin sinulla ei enää ole sairasta +veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen +kehoituksillansa -- etenkin nuori vilkas Amelie -- ja vihdoin Gabrielle +taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi, +leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin» +ensimmäinen huviretki kotoaan. + +Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen +omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa +osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli +häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja +täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään +tultua saisi muuttaa M--n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin +olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä +pettyneensä. + + * * * * * + +Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä +puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen. + +«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja +epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana +enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua! + + «Pourquoi fit on l'amour, si son pouvoir n'affronte + et la vie et la mort, et la haine et la honte! + Je ne demande pas je ne veux pas savoir + si rien a de son coeur terni le pur miroir + Je t'aime! tu le sais! Qu' importe tout le reste!»[1] + +[1] Miks lemmitään, jos lemmen voima voittaa, halveksumista, vihaa, +kuoloa ei koita! En kysy onkohan himmentänyt ken sun rinnastas kirkkaan +kuvastimen. Minä rakastan sua! sinä tiedät sen! ja mistään muusta ma +huoli en. + +«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole +syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle +enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa. +Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni +vastaan -- mutta en voi vastustaa valtaasi!» + +«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,[1] enkelini! Taivas itse on tunnustanut +valtani. -- Ja *Sinun* Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?» + +[1] Viktor merkitsee voittajaa. Suom. muist. + +«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli +heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä -- kuukauden +kuluttua matkustan M--n luokse! älä vaadi...» + +«Älä vaadi semmoisia lupauksia Viktorilta, Eeva! Hän ei sitoudu sillä +tavoin; -- mutta sinä -- sinun täytyy tehdä niinkuin Viktorisi tahtoo -- +muutoin hän ei luota sinun rakkauteesi! Mitä? Kieltäydyt astumasta +muutamia askeleita ilahuttaaksesi häntä, hänen silmiään ja sydäntänsä, +kuullaksesi häntä, nähdäksesi häntä -- todellakin, et lemmi minua!» + +«Oi rakastan, jumaloin sinua! Kaikki voisin kärsiä sinun tähtesi, oman +sydämmeni tunnonvaivatkin, -- mutta vanhempani -- sisarukseni! oi, et +tiedä kuinka vaikea minun on pettää heitä! He ovat niin hyvät, niin +lempeät -- ja minä! Vielä taistelee rakkauteni heihin sitä rakkautta +vastaan, jota tunnen sinua kohtaan. Älä jännitä jousta liian kireäksi, +Viktor. Ja nyt -- armas! hyvästi! M--n luona kuukauden kuluttua tapaat +Eevasi!» + +«Seisahdu! Luuletko noin saavasi jättää minut! Missä säilytät +sormuksesi!» + +«Rinnallani! Yöt päivät se siinä lepää. Hyvästi! Oi! anna minun mennä!» + +«Sano vielä kerran, että rakastat minua yli kaiken. Sano, että tahdot +olla ainoastaan minun omani!» + +«Sinun ainoastaan! Hyvästi!» Niin sanoen riistihe Eeva äkkiä irti ja +riensi ikäänkuin peloissaan kiirein askelin hautuumaan poikki. Majuri +seurasi häntä hitaasti. Tumma olento astui äkkiarvaamatta esiin +ikäänkuin nousten haudasta sekä käveli ihan majurin rinnalla. Tämä +säpsähti ja tunsi kylmiä väreitä sydämmessänsä, sillä haamu, suuri ja +mykkä, pimeällä kirkkomaalla, oli kammottava ja aaveentapainen, ja kun +se silminnähtävästi tahallansa jatkoi astuntaansa majurin rinnalla, tämä +seisahtui sekä kysyi tuimasti: + +«Ken olette?» + +«Eevan isä!» vastasi hillitty mutta voimakas ääni ja liehuvassa +lyhdynvalossa näki majuri laamannin tummien silmien vihaisesti ja +uhkaavasti katselevan itseänsä. Silmänräpäykseksi hänen rohkeutensa +lannistui, mutta heti sen perästä hän lausui ylpeän kevytmielisesti: + +«No, minun ei siis enää tarvitse suojella häntä!» Ja kiireesti kääntyen +hän katosi pimeyteen. + +Laamanni seurasi tytärtään lähestymättä häntä. Saapuessaan kotiin lepäsi +hänen otsallaan synkkä varjo, syvempänä ja tuskallisempana, kuin +milloinkaan ennen. Ensi kerran elämässä oli laamannin voimakas pää +todellakin kumarassa. + + * * * * * + +Niinä päivinä saapui Stjernhök äkkiarvaamatta kaupunkiin. Hän oli +kuullut Frankin perhettä kohdanneesta onnettomuudesta, Henrikin +urhotyöstä, siitä seuranneesta sairaudesta ja tahtoi vielä kerran +tavata, häntä ennen ulkomaille lähtöänsä. Tämä käynti, jota varten hän +oli matkustanut kolmattakymmentä peninkulmaa, ihmetytti ja liikutti +kovasti Henrikkiä, ja kun Stjernhök astui sisään hänen luoksensa, hän +meni mitä avomielisimmin ja hellimmin häntä vastaan. Stjernhök tarttui +hänen ojennettuun käteensä ja äkkinäinen kalpeus levisi hänen +miehekkäille kasvoillensa nähdessänsä miten muutamia viikkoja kestänyt +tauti oli painanut leimansa Henrikin kasvoihin. + +«Miten hyvä olet, kun tulit luokseni! Kiitos Stjernhök!» lausui Henrik +innokkaasti, «varmaankaan en milloinkaan muuten olisi saanut nähdä sinua +tässä elämässä. Ja minä haluaisin kuitenkin niin mielelläni lausua +sinulle muutaman sanan ennenkuin eroamme.» Kumpikin vaikeni hetkeksi. + +«Mitä tahdot sanoa minulle, Henrik?» kysyi viimein Stjernhök ja +erityinen liikutus kuvastui hänen kasvoissansa. + +«Tahdoin kiittää sinua!» vastasi Henrik sydämmellisesti, «kiittää sinua +ankaruudestasi minua kohtaan ja tunnustaa, että nyt täydelleen käsitän +kuinka oikeutetut ja terveelliset moitteesi ovat olleet minulle. Tahdoin +kiittää sinua siitä, että sen kautta olet ollut todellinen ystäväni, ja +olen nyt vakuutettu siitä kuinka rehellisesti olet parastani +tarkoittanut. Tämä on ainoa tieto, ainoa muisto tuttavuudestamme, ja ne +vien mukaani kun jätän tämän maailman. Et ole voinut rakastaa minua, +mutta siihen olen ollut itse syypää. Olen surrut sitä, mutta olen +alistunut siihenkin. Kuitenkin olisi minulle suloista tietää etteivät +vikani eikä myöhempi käytökseni sinua kohtaan ole istuttaneet sinuun +kovin vastenmielistä käsitystä minusta; minulle olisi rakasta uskoa, +että voit muistella minua ystävänä, kun olen poissa!» + +Tumma puna levisi Stjernhökin poskille ja hänen silmänsä kostuivat kun +hän vastasi: «Henrik! Tunnen tällä hetkellä paremmin kuin milloinkaan, +etten tähän asti ole arvostellut sinua ansiosi mukaan. Pari myöhemmin +tapahtunutta seikkaa on avannut silmäni, ja nyt -- Henrik! onko sinulla +vielä jäljellä ystävyyttä minullekin! Minun ystävyyteni sinulla on, ja +ainiaaksi!» + +«Oi! tämä on ihana hetki!» vastasi Henrik kuohuvin tuntein. «Koko +elämäni ajan olen ikävöinyt sitä, ja nyt vasta se minulle suodaan, nyt +kun ... mutta Jumalan kiitos tästäkin!» + +«Mutta minkä vuoksi», huudahti Stjernhök innokkaasti, «miksi puhut niin +varmasti kuolemastasi! Toivon ja luulen vieläkin, että tilasi ei ole +niin arveluttava. Anna minun kysyä neuvoa taitavilta ulkomaisilta +lääkäreiltä. Tahi paremmin! Tule kanssani ja käänny K--n puoleen! Hän on +kuuluisa sydäntautien lääkäri. Anna minun viedä sinut hänen luoksensa. +Varmaankin hän voi ja tekee sinut terveeksi!» + +Henrik pudisti surumielisesti päätään. «Tuossa on hänen kirjansa!» hän +lausui osoittaen ikkunalla olevaa avonaista kirjaa. «Siitä tunnen +tarkkaan tilani. Katsos Nils Gabriel!» hän jatkoi kaunis hymy +huulillaan, hän kiersi kätensä ystävänsä ympärille ja osoitti toisella +taivaasen ja katseli häntä suurilla silmillään, jotka näyttivät +suuremmilta (sillä kuoleman lähestyessä silmät suurenevat ja tulevat +kirkkaammiksi), «katsos! Tuolla on sinun tähtesi! Se nousee! Sinua +odottaa varmaankin valoisa tulevaisuus! Mutta valaistessansa sinun +kunniatasi se katselee minun hautaani; -- minä en voi enää sitä epäillä, +ja joku aika sitten vielä se ajatus katkeroitti mieltäni -- vaan ei nyt +enää! Kun mieltäni painaa ajatus, että olen ehtinyt toimittaa niin +sanomattoman vähän maan päällä, niin saan lohdutusta siitä, että sinä +sen sijaan toimit sitä enemmän; ja täällä tahi toisessa maailmassa minä +iloitsen sinun vaikutuksestasi ja onnestasi!» + +Stjernhök ei vastannut. Suuret kyynelkarpalot kierivät hänen poskiansa +alas ja hän painoi lämpimästi Henrikin syliinsä. + +Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin +rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita +voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien +nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin +ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja +ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja +aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli +rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa. + +Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa. +Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen +korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja +voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat +niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen +tavoin kuiskaavat. + +Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen +Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen +laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen +hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti. + +On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa +arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai +nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen +nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi -- se, että ystävä hänet +oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman +itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä +tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi +mahtavasti hänen rinnassaan. + +«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot +minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi, +voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen. +Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen +saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin +tulen nyt terveeksi tahi -- on paras viini säästetty minulle +viimeiseksi.» + +Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit +eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski +leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä +miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan +Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin +ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen +Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta +oi! + +Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa, +kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat. + +Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta +tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää +kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi. +Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo +muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu +valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa +sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin +kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse +lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta +huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi +hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta +melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä. + +Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli +heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja +uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka +oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik +itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori +tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät; +mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin +vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä +selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!» + +«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti. + +Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa +hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen +unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä, +mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti +hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa. +Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut +ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin +hänen apuansa oli tarvis. + +Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän +pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen +silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä. +Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne +osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää +alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa, +rakastavan äidinsydämmensä pohjasta: + +«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa +sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan +pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä +lopettamaan tuskasi, ja minä -- olen silloin tyytyväinen! Mene vaan, +esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää +äidillesi, niin -- mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin +kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi +katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka +lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin. +Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä, +lapseni -- olet väsynyt -- niin uupunut, -- tämä viimeinen vaellus oli +sinulle vaikea; -- nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule +laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi! +Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö -- hän ei milloinkaan +saattanut vanhemmilleen surua!» + +Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä. + +«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui. + +«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja +poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa +täydellisesti. + +«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, -- «niin -- +ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja -- hän ei +ole vahva. -- Älä sano sitä hänelle silloin kun on -- kylmää ja koleata, +-- vaan -- silloin kun -- aurinko paistaa lämpimästi -- ja kaikki on +valoisata ja hauskaa, silloin -- sano hänelle silloin, että -- olen +mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja -- sano hänelle minulta että +-- ettei ole vaikeata -- kuolla! -- Että on aurinko tuolla puolen» -- +hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin +raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti. +Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!» + +Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin +unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt +nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä; +hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja +runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä +aloitti vapisevalla äänellä: + + Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan + mun lähtiessän Tuonen rantaan + suo kuolonenkeli että saan + vielä kiitosvirteni kantaa. + + Nyt elon suuresta lahjasta + sua kiitän, isäni taivaan, + teit elämän iloissa, murheissa + mun itselles tutuksi aivan. + + Oi kiitos elosta, kuolostakin, + joka tuskasta rauhan tuottaa, + sen katkeruus riemuksi muuttuukin, + kun sydän vaan sinuhun luottaa. + + Monen kukkasen tielleni saanut oon, + moni rauhan lilja sai vastaan, + ja itse sä opetit: «tapahtukoon + sun tahtosi ainoastaan». + + Oi hyvästi kaunis eloni maa, + oi hyvästi kalleimpani, + mitä rikoin, ne anteeksi antakaa, + ne polttavat poveani. + +«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän +katseli levottomasti ympärilleen. + +«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä. + +«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula +äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin +väsynyt!» + +Äiti lauloi: + + «Nyt eroamme, mutta me yhdymme + ja näemme toisemme vielä. + Koti uus elon murheit ei tunne se, + ei valitusta, itkua siellä. + + Oi kiitos, teitä en enää nää, + jo sammuu silmäni valo, + mut katso kuin yöstä välkähtää + jo valo kirkas ja jalo.» + +«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt +kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas. +Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut +hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus +elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä +milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen +jatkaessansa lauluaan: + + «Sinä kutsut isäni, tottelen, + oi hyvästi, ystäväkullat, + Ikikiitosta sulle mä laulelen + ja nyt luoksesi tahdon tulla.» + +Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka +ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin +hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen +puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen. +Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli +tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen. + +Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen. +Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen +kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen +ääreen. + + + + +Kaksi kuukautta myöhemmin. + +Elise Cecilialle. + + +Kun viimeksi kirjoitin sinulle, oli vielä talvi. Talvi, ankara, jäinen +talvi peitti sydämmenikin; -- elämäni ilo puettiin kuolon vaatteihin, ja +minusta tuntui kuin ei enää tulisikaan kevättä, kuin ei voisi enää olla +eloa olemassa ja kuin en enää milloinkaan voisi kirjoittaa iloista +toivorikasta sanaa. Ja nyt -- nyt on kevät! Leivonen livertää jälleen +maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä +huoneeseni ja -- nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja +minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä +ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti +ja nöyrästi otamme vastaan. Ja vaikka lymyitkin hetken -- niinkuin voipi +näyttää heikoista silmistämme -- niin ilmestyt heti jälleen, vielä +laupiaampana ja entistäsi kirkkaampana. «Vähän aikaa» emmekä näe sinua +ja taasen «vähän aikaa» ja me näemme sinut ja sydämmemme iloitsee ja +juopi voimaa ja nautintoa maljasta, jonka sinä Ikihyvä ijankaikkisesti +täytät meille. Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme +päivämme Jumalanpelossa. + +Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty +ja kapinallinen. Oi Cecilia! *En suonut hänen* kuolevan. Hän oli ainoa +poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen +kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli +äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon, +elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten -- hän oli niin +vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en +tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta +kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua -- silloin +kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä -- oi! se oli ihmeellinen +yö -- silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen +laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt +en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia +edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut +hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi +minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä +lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä +enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten +näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä +lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan +ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken +ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä +lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja +kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän +korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut +autuaallisesta unestani -- näin edessäni poikani ruumiin ja -- sitten en +enää nähnyt mitään. + +Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla +helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin +silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä +sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat +ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin +minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni +huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua +edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa, +mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi +minut rintaansa vasten. + +Ja minä koetin, ja se onnistui -- Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin +hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; -- hänen äänensä on +suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin. +Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus. + +Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken +makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta +ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan +itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki; +mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne +ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni +oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän +kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva. +Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja +päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja +tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun +sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla». + +«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille +huolia! En ole käyttäytynyt oikein; -- -- antakaa minulle anteeksi! Minä +olen tuottanut teille surua; -- en tee niin enää; oi! en tahdo vielä +lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän +sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri +R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen +kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi +että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa +heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi, +vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän +pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; -- olen rakastanut +häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, -- -- ei, älä itke +äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä; +olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan +muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen +jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua +antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin; +en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää, +teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne! +Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää +tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!» + +Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin. +Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli +kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen, +kohotti sitä ja sanoi: + +«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; -- minun +sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; -- silloin kiitin +Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä, +nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa +oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon +sinua!» + +Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa. +Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani, +kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä. +«Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli +tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet +sydämmemme. + +Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin +hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja +kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen +ikäänkuin itsekseen: + +«On hyvä niin! Semmoisella mielellä -- sehän on tärkeintä. *Hän* on +mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin +tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän +tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan. +Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen, +sillä hän oli *valmis*. Se se on meille kaikille tärkeintä!» + +Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi +mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen +rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja +salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää +koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita +silmiäni. + +Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika +pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti, +tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole +todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin +meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin +ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois -- pois onnen saarilta, +tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken +kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut +sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt +tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta +tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti +rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut, +mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä +tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus, +ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen +sanan ijankaikkinen lohdutus, -- ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet +sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi -- hän kuoli +puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen +nuorukainen! Hän oli valmis -- niinkuin hänen isänsä lausui -- valmis +astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen +keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa +oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini +tuolla viheriän turpeen alla! + +Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen +koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen +nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta +nöyrästi -- Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa. +Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen +leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen +vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa, +silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti -- siinä on +rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden +vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä. + +Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme. +Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja +oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää +meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian +määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden +viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on +sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet +sanomattoman onnelliseksi. + +Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä +kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa +kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää. +Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja +monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja +jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas +gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla +niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti +huomaa mitään ihanata tässä elämässä. + +Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen +keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin +tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja +luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä, +minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan +kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta +tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista +elämää. + +Ja sitten -- tiedänhän sen -- tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi +lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin -- +-- + + Ei päivä niin pitkä konsanaan + ettei tulis iltaa sille, + +se ilta, jona saan mennä kotiin -- kotiin poikani, kesälapseni luokse! +Ja silloin -- oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien +profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat +elvyttäneet ja virkistäneet sieluni: + +«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman +eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti +niissä kuin minä luon.» + +Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni +vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen +että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani! + + + + +Uusia vastuksia. + + +Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä +toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli +perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä +tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja +aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä +lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», +niin sanomattoman onnistunut, -- etenkin «syrjästä päin» katsottuna! +Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta +Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!» + +Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen +morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen +vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä +aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista +suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja +näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta +ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. +Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise +on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti +suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita +kasvoja. + +Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista +keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan +kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja +järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, +mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. +«Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon +vierasvaraisuutta; -- sehän on Jacobin ilo; -- jonkun omaisistansa +Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan +heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise +kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat +pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään +kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille +annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan +asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, +ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina +pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos +kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan +heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. +Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella +vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä +tapoja -- joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee +aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät +vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran +nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot +ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään +puuttua. + + «Jokaisen kutsuu emäntä kestihin, + Olut virtaa, harpun äänet soivat, + Kaikki yhtyy polskan tahtihin.» + +Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, +laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen -- pois. Siten perustetaan +vähitellen kultainen aika. + +Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka +heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta +pikaisen lopun. + +Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan +että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä +moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan. + +«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on +viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä +hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin +matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä +toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet +tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki +ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja +odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä +harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta +ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, +rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja +ainiaan olen + + sinua rakastava + Jacobi.» + +Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului +seuraavasti: + +«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko +minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka +kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni +ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, +rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä +onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen +tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen +sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua +hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää +kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta. + +Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli +muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät +toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut +opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet +onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat +vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme +tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut +käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään +ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä +perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä +myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen +oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä +surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä +jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa -- +ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi +liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan +taistelevan perheen, -- mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. +Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen -- ja käsittänyt myöskin. Sillä +tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä -- +tämän kalpean perhekurjuuden -- hänelle minä sen näytin kaikessa +alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon. + +Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli +kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän +oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan +äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi +sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja +tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n +suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja +vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa +moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin +saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa +herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat +suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli +entistään toivottomammaksi. + +Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen +hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt +päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta +tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti -- etsin +Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen +oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme +oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei +voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa +ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin +rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin +hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja -- -- +rukoilin häntä niin tekemään. + +Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä +semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet +entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen +kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään +liioitellut; -- hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja +jätti meidät joutuin. + +Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n +suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme, +sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista +vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa +semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme +polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia +ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja +ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen +jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta +te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut +hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...« + +Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne +heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen +kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun +äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta, +osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät. +Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa. +Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden. + +«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti +syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» -- virkkoi +Leonore huoaten -- «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja +seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina +ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan +yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti +kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville +millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä. + +Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin +koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt +ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; -- näin uusissa oloissani +niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki +tuo nyt on mennyt tyhjäksi -- ehkä ainiaaksi -- niin en ole oikein +selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt +oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä +enemmän.» + +Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli +sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta, +jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen» +melkoisesti. + +Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja +Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä +tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen +kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli +«Erik Kongen hiin unge». + + + + +Uusia toiveita ja keinoja. + + +Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti +äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa +luokse!» + +Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki +muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli +menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden +muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle +rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli +ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain +määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja +neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen +tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä +tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä. + +Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja +niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän +poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan +ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan +ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan +vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan +ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun +kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen +niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma +sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon +âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin +Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja +harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen +mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli; +mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita +vastaväitteitä. + +«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken +vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?» + +Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen +toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet +varmoina. + +«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte. +Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?» + +Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T--n +pitäjästä he olivat tuumineet sitä. + +«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja +sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu +miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta +kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen +työpäivänsä?» + +«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella. + +«Ja sinä Jacobi» -- jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla +hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei +hän nyt eikä vastedeskään -- mikäli sinusta riippuu -- kaipaa isänsä +kotia?» + +«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!» + +«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta! +Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä. + +Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että +Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet -- jotka +sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa -- olivat varmempana takeena +heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti +haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli +jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen +aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli +pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen, +nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun +lopulla. + +Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot. +Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin +ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja! + +Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että +«pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään +ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin. + +Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen +mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten +tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin +tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta. +Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen +toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän +hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä +miltei -- mielettömyydeksi. + +Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!» + +Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa +holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi, +mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä +täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka +vastasi: + +«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan +lopussa?» + +«En! Mikä huomautus se on?» + +«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.» + +Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi +nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon +heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan +erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja +jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi +tuoreinta tuoreuttansa. + +Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani +sokuria teehensä: + +«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi. +Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!» + +Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise, +että sitä kuluisi liiaksi.» + +«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat +nauroivat. + +Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja +Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on +hyveelläkin *kevytmielisyytensä*! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha +Jacobin ja hänen yritystensä suhteen. + + * * * * * + +Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen +ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin: + +«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen +ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni +lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä +näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen +piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean +leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen +aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta. +Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka +koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua +piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi +hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja +näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun +oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse +oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja +hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan +hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen +kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana, +joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän +viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla, +terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja +ankarasti: + +«Mitä tahdotte minulta, herraseni?» + +Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja +koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle: + +«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä, +jonka...» + +«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin +hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen +runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa +semmoisia oikealle ja vasemmalle!» + +Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä +kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni +ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka +pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli +minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua +viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on +tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni +ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein. + +«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä +kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa, +herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä +se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne +mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut +huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita +olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun +apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on +ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen +tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita +puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista +puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan +paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on +todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua +asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin! +Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!» + +Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin +loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion +edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on -- teidän ylhäisyytenne +anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa; +mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin +korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset -- vaikka kyllä +tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio +panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut +minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin +voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan +niin pian kuin...» + +«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti +minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen +kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen +kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois +ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka +tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en +milloinkaan juo piispojen jälkeen!» + +Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui +huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan +jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi +minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» + +Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, -- ehkäpä ne olivat viimeiset -- +hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun +täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien +kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen +ei minua surettanut; mutta -- -- oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut +häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto +katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin +ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli +minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja +kovaksi minulle; ja -- niinkuin minusta silloin tuntui -- niin +aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja +epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä. +Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että +hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta +ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli +kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; -- +hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle +täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan +ja hänen vielä leppyvän!» + +Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen +mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen +pahastunut hänen ylhäisyyteensä. + +«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli. + +Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili. + + + + +Surun uudistus. + + +Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon +muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin +lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä +varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset +kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään +synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli -- Eeva. + +Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle +elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että +käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen +ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle +rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen +elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen +ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille +anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut +meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta +puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään +kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään, +joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut. +Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa +niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen +sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt +kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen +elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä +lemmen iloa ja autuutta -- siihen koski vielä myrkyllisempi viima. -- +Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen +kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti +syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli +jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt +punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän +oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta +heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä +rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien +onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; -- +mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko +sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli +harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan +jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka +tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä +katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki +häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka +vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä +kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin +huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä +enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset +kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten +hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan. + +Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, -- +sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa -- eikä tullut +takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä. + +Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan +mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen +muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta +tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä +ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he +oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta. + +Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä +levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen +muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti +ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi +jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään +vuoteita yöksi. + +«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi. + +Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden: +«e--en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!» + +«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti. + +«Luulen hänen menneen -- nuoren herran haudalle.» + +«Haudalleko? -- näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?» + +«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin +ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.» + +«Mikä ei ole oikein, Ulla!» + +«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle -- eikä palaa sieltä +kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista -- ja se että hän tahtoo olla +niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi +menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva +neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä +menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti +Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla. +Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt +sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä +hän kalpenee päivä päivältä.» + +Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän +tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän +jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle +mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä +hautausmaalle. + +«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen +viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei +kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet +soittoonsa ja laulunsa!» + +Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun +keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan. + +«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi, +jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.» + +Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan +sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä +haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli +muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa +hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä. + +«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni +seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla +paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen +keskustelun. + +«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi. + +«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta +kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.» + +«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana, +kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin +minun kanssani!» + +«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene +kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!» + +«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti +että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa +lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän +ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!» + +«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä +maailmassa.» + +«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten +milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja +ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä +niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä +palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin +onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin +sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin, +ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole +itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin +vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan +rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen +itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla +huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!» +Leonore itki katkerasti. + +«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa +suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne -- tuo +rakkaus häneen -- oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin +voivani kukistaa sen; mutta -- nyt en sitä enää usko!...» + +«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen +omaksensa?» + +«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta -- katsos, +Leonore! Minä olen *niin suuresti* rakastanut häntä! Olen maistanut +rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten +jumalallista elämä voi olla; -- oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas +auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä +paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä +tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!» + +«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta -- anna ajan +kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on +myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna +jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset +hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi +ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin +sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi +silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä +palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta +niin rauhalliselta ja iloiselta!...» + +«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan +palaa! Silloin olin viaton; -- sen vuoksi näin taivaan ylläni +selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani, +niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä +kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina -- silloin et enää rakastaisi +minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi, +että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi +omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä +ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien +rukoillut, mutta sittenkin...» + +«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä +et saa...» + +«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko +elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja +olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa +milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana +kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina +ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on +ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt +mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa +mullassa, johon kaste putoaa; -- olen tahtonut piiloutua kaikilta +syvälle, syvälle hautaan!» + +«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä +minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä +minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin +haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä +minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin +viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee +minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi, +kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan, +lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun +eteesi, ellet -- sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää +minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme +tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika +koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi, +jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät +mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi +jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän -- sillä hyve on korkeampaa, on +kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset +vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä +ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi +saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun +kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on +kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu +hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää +taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi +sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha +tulee, tulee ihan varmaan...» + +Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet +käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren +olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla +katkonaisella äänellä: + +«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota +minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan +taakkaani!... tue minua; -- minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä +enkelini!» + +Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi +syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä +ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli +illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti +rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten +ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui. + +Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa +puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen: + +«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä +juomaan! Mutta -- minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja +sitäpaitsi -- mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet +suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; -- ensiksi Louisen +häät; ja sitten -- emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme +pois kodistansa! -- ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän +täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on +pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa +vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada +lainaa....» + +«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä +katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä +silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja +salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista +vuotta sitten.» + +«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen +laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi. + +«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...» + +«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa +mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.» + +«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa. +Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa +tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan -- Ernst, minä huomaan +nyt sinun muistavan sen. -- Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin +kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta! +Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset +ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka +vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se +kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; -- mutta nyt näytät jo +jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut +itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken +ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut +tuota Norjanmatkaa -- vaan olen valmistanut sille +toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.» + +«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?» + +«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst +ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään -- +sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää +muistan; -- rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen +minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein +perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää, +mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta +romaaninkirjoittamisella. -- Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin +pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen -- sillä +herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. --» + +«Varsin kohteliasta!» + +«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun +romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin +sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos, +käsikirjoitukseni -- sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» -- lähetin +eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle, +jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo +siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän -- mitä siitä sanot? maksoi +sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen +näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään +kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi +työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et +mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat, +ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi. +Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä +varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin +kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos +milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on +matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja +-- » + +«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun --» + +«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon +se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat +karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat +olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti +vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi +välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut +minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti +virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen +onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst, +anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua +lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei +mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja +Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi +nostaa kuukauden kuluttua; -- parin kuukauden virkavapautta on mahdoton +kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta +työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää +meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet +huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä, +ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.» + + + + +Tuumia ja vastatuumia. + + +Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti +heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan +viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä, +toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen: + +«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se +minulle, sano!» + +Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa +sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi +hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka +eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti +saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren +kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo +kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja +itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan. + +«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä +aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla, +joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa +heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin +sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja +sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan +ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut +niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.» + +Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas +lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen +minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin +monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se +ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan +vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte +mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän -- se teidän +täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa, +mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa +semmoista.» + +«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...» + +«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme +länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen +halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa. +Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa? +Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se +minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni; +mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme +vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi +luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan +toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä +meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin +kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa. + +Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova +kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi +hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien +kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa. +Hän saapui heti. + +«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen +hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta +sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä +paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt, +käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani +käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni, +teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En +soisi kenenkään enää surevan tähteni!» + +Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten +otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti +tulevaisuuden tuumistansa. + +«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja +minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle +kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta +se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva, +ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi +pohjaan asti.» + +Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli +mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen +sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut +istua hänen vuoteensa vieressä. + +Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes +kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta. +Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset +terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus, +jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä +parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa +kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan +kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei +tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?» + +Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt. + + + + +Äkkiarvaamaton tapaus. + + +Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät +matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen +talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse. + +«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin +rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat +ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella +ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine +kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen +hän oli! -- ihan prinssin näköinen hän oli!» + +«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt +herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea +herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä +nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu +nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä +väkeä.» + +«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea +Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme +ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja +ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä +silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta +kuin Herran enkeli.» + +«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi +postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja +se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin +tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se +olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin +perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata +vanhimman poikansa seurassa.» + +«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin +näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua +ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.» + +«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita +kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen. + +«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa. + +«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...» + +«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa +asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran +nimeen, kootkaa toki porvaristo!» + +«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten +silmänsä seljälleen, «olisiko hän...» + +«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei +mahdollisesti hänen majesteettinsa!...» + +«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone +olisi kaatunut maahan. + +«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja +kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut +kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan +suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta, +voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua +siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei +kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on +tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle +raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, -- no mene +toki sen vetelys!» + +Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me +juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista +astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen +jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin +poikansa. + +He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään. +Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse +Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti +odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi, +pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli +itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät +ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla +tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko +ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta +oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon +hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka +hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua +«serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua +nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia. + +Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa. +Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä +lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä +kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä +kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän +juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta +-- -- mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.» + +Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen +käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään +paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta +saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta +läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä. +Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui +hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen +ylhäisyydestänsä». + +Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen +ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä +mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen +hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa -- mutta +hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet, +mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja +puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti. + +«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme, +aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua +ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja +ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille +oppilaan -- pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos +kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen +aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä +kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni +olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi +teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan +jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi +teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en +ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja +hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos +rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen +ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän +puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!» + +Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä +hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan +eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin +tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet +silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen +ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä. + +«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö +suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat +kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään. + +Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin +siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi +Y--n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista. + +«Mutta aamiaista! -- ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa +tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi +aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän +huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt, +ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja +sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista +semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti». + +Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle +vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli +Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein +huomaamattoman tutkivaisesti. + +Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin +hyvästi kesti koetuksen. + +Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden +kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui +luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä +keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon +ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään, +jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän +saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta. + +Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti +pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti +ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin +säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan. + +Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä +ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka +ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti +tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun +käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi +pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen +toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti +keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului +äkkiarvaamatta pari tuntia. + +Me surkuttelemme Strö--läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he +mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton +auttaa heitä. + +Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen +miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi: + +«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka +vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!» + +Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä. + +Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui, +tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen. + +«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko» +Bask «sisko» Suurille. + +«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien +luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia! +Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.» + +«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä +kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!» + +«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi +serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin +hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!» + +«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä +kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä +ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen +tiedän varmasti.» + +«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa +pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin +tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai +tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi +rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut -- sisko kulta, tiedätte +kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus +kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni +olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla +oikea -- kaunokirjallinen kuuluisuus -- toinen tuommoinen -- madam +Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää +kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen +vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni +taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta +sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun +he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.» + +«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio +kursailla heille; sen lupaan -- en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä +harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa +tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen -- se on +minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä +sanon sille herrasväelle minä, -- -- niin, en aiokaan nöyrästi +kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä +kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!» + + + + +Hää-aattona. + + +«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset +kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu +ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja +hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran +enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä +sylissäni. + +Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus +ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut +eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän +huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo +kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää +äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja -- «hän puree tuo suloinen enkeli! -- +hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun +sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä +ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä +merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään +kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten +puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille +kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, -- niin, silloin ovat +päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa, +mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo +täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee +sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna +romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!» + +Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan +nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua +aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja +käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden +varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen +katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut +postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä. +Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen +toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan +«ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti +miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat +vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren +välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige, +Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta +Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa. + +Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla +leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi +istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle +sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden +huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta. +Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista +huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa. + +Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen +perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue +kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen +talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin +puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen +koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin +olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja +hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla -- joka oli kaikkien apuna +-- ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat, +niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi. + +Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista +puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka +«erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille +muut puolestaan makeasti nauroivat. + +Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain +peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä. +Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät +Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi +vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli +erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on +kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui. + + + + +Hääpäivä. + + +Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. -- Kukat +ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja +kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu +oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat +morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin +huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään +tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä +paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi +hänen tukkansa -- hänellä oli erityinen taito siihen -- pisti puoleksi +puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen +pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise +oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se +oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema -- ja +hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin +kirkasti koko hänen olemuksensa. + +«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui +Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin +punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan +tuskaantuu nähdessään sinut!» + +«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna +punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään +surulliseksi!» + + * * * * * + +Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta +perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin +tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin +huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka +epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta +se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, +antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä +huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se +lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas +ja sitäpaitsi mieleinen. + +Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin +kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia +ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä +saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista +ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat +ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin +oli kukilla ja köynnöksillä koristettu. + +Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan +kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen +sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen. + +«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!» + +«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen +kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten +tavallisesti. + +Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän +itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän +kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse +miltei iloinen, -- todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista. + +Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia, +etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse +näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se +liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja +asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita +leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana +enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan +mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L--n +mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä. + +Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt +kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien +muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana +hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa +jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille, +kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko +maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla +niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi. + +Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S--n puutarhaan, jossa +huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja +hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan +ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei +kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä +kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää +kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä +tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista +puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti +satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi +naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat +iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin +kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli +muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä +kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin +säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi +saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle. + +«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla +ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle +puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen +korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle +entistään suuremmassa määrin naisten suosion. + + * * * * * + +Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien +kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa +humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät +luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret +päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa +matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa +siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein +äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä, +että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva +tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin +tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina +eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt +nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan +Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen +miehellensä: + +-- «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha -- ei kelpaa +enää paljo mihinkään tässä maailmassa -- no, no! Herramme kyllä +hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi +veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen; +minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti! +Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan +ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas +niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja +suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa! +Hyvästi!» + + * * * * * + +Tavaroiden pakkaamisvaivan -- Louisen kaikkien tavaroiden -- ja +eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä +hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla +tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja +entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat +vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut +syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala! + +Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista +kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen + + + + +Sairashuoneesen. + + +Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen +visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu +julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka +huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä. +Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia, +noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne +viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä +puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja +kuitenkin -- missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä? + +Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on +elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot +ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä +nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket, +saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta -- +mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen +kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa +kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä +lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat +houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa +vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna +takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat +seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat: + +«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ... +apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan +puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa! + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja +kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; -- ne tahtovat +murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se +ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua +elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää -- sinä istut sitä kylmästi +katselemassa. -- Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä +rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen +raunioita! -- -- -- En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; -- -- en +uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö, +joka... + +Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin +lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien +lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki +minullekin. «Tuoll' istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, +kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten +kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois! + +Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa? +Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta +pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin +täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa +lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta +jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla +käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen +nimi on *viha* ja sen öljy on katkeruus... + +Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on +kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten +lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin +näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa +Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa +lapsia! + +Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en +vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!... + +Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä -- mutta se ajoi minua takaa ja +repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan... + +Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni! +Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana, +kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan +jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka +edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata, +kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia! +Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden +nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se +oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. -- -- -- + +Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi +masennettu? Ankara katseesi -- se lävistää minut! Anna minulle kätesi, +että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet +pois! Oi!!! oi!!! + +-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + +On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten +murskautua!... + +En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; -- sieluni niin elämänhaluinen! +En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!... + +Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne +teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua +pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina +harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua? +Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ... +paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!» + +Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta +ja -- kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja +verivirta pulpahti ohimosta. + +Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies. +Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen +lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin +pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei +ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun +kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen +ja lähestyi vuodetta. + +«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, -- «me tulemme liian myöhään. Lapset +ovat kuolleet, -- ja äiti myöskin!» + + * * * * * + +Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se +näyttää meille + + + + +Maiseman. + + +Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen +miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa +puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa. +Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä +niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen +heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti +nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he +sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat +häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä. +Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; -- ja sinne +kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin +runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine +vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas +majesteetillisen rauhallisesti. + +Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa +näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei +kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen. + +Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen. +Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten +selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen +jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista. +Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä, +jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla +alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä +taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee +kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää +rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä +mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä +pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin +kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo +selkenee!» + +«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin +hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan. + + + + +Ulos, sisään, ylös, alas. + + +Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu +hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä +surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha +mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan +oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin +laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on, +että ihmispesässä, *kodissa*, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä +siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja +vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on +yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin +ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin +vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin +kodissa. + +Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia +vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen +Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena +oltuaan sieltä pitkän ajan poissa. + +Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy +sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan: + +«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. +Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M--sköldin sen mieltymyksen tahi +oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en +voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä +sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen +kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä +mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.» + +«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, +«on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle +kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö +sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!» + +«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten +ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.» + +«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat +hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna. + +«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu +ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien +kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota +-- -- kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!» + +«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi +että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä +tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on +tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen +luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, +että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy +tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, +joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!» + +«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän +nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin +mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta +juuri tuota *elämänhalua* minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, +jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; -- minussa liikkuu henki, +vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!» + +«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten +erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista +toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän -- joutilaisuutta -- +kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä +silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi +lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.» + +Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet +elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan +kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, +silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata +henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan +minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!» + +Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin +mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi: + +«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: +aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei +se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen +rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään +ole minun.» + +«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, +«mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, +että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman +sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan +toisillenne.» + +«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai +kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet +tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt +hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan +häntä.» + +«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen. + +«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä +-- ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten -- tahdoin myöskin +itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla +ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun +mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen +vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle +aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin +lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin +hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo +kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten +vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko +kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, +levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! +Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä +surkea se ei ole millään tavalla -- mutta voisi kyllä siksi tulla, jos +tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra +M--sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi +kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. +Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua +ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.» + +«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti +Gabrielle vilkkaasti. + +«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin +meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja +joutuisi «etat'iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole +oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, +lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja +mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. +Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä +asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!» + +Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, +toiveita -- ehkä unelmiakin -- ja vieläkin ne elävät sielussani, -- +urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi +ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon +nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen -- mutta oi! jospa saisin +pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka +elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin +Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut -- äitini, sinä ja +Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja +olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle +kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja -- jos arvostelu on suopea -- +edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla +aukenee minulle vaikutusala -- oi! silloin voisi minustakin kerran tulla +onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...» + +Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu +paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki +kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä -- oman +käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen +lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, +ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen +kustantajaksi. + +«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä, +ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis +erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu -- mihin +hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M--sköldin kanssa rupesi jälleen +kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä. + +Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi; +hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin +aistiton ihminen!» + +«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella +itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi, +niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.» + +Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän +ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia +varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle -- pitkä +nenä. + +Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä +selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän +lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa. +Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään +keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.» + +«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin +konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja +kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka +tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee +varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on +aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla +kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin, +niin -- silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et +aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet +itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme +sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä +kerran suosiota sekin!» + +Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka +suuria suruja te osaattekaan lievittää! + +Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja +kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä +seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat +vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa +juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja +ihmiset kävivät ostoksilla. + +Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi +iloisesti ja -- lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman +Petrean rintaan. + +«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja +olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei +tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on +suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu +minulle, -- no niin! sitten valitsen toisen!» + +Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa. + +Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää +levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään +rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos +kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa. + +Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten +istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän +huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon +jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat *tuntijan* tarkastelleen sitä +moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «*tämä ei kelpaa!*» + +Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen +niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne +sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti +monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä +enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita +vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti +lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä +säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison, +verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän +nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti: + +«*Tämä kelpaa sittenkin!*» + +Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä +nauraen ja sanoi: + +«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!» + + + + +NELJÄS OSASTO. + + + + +Petrea Iidalle. + + Erakkolassani, + ullakkokammarissani. + + +«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, +kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä +huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki +riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, +elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, +rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä +Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. +Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee +elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, +erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa +halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia -- elämän +hedelmiä. + +Nuoruuden rakkaus! -- Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi +rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa +siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa +kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille +niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän +hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte +imeä elämää Ijankaikkisen elämästä. + +Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on +asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme +ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! -- silloin elämämme tie harvoin +kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät +heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän +runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo +ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka +yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat +kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat +siunaukseksi varttuneemmalle ijälle. + +Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä +tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta +niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, -- kuinka heikoksi tulleekaan +kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla! + +Asuinkoti -- joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun -- on +jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi +poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla +mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja +perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, +hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli +itsessään vähäpätöinen; -- minkätähden se sittenkin tuotti meille +kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja +meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa +ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden +että *rakastimme* toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, -- -- katsos, +Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen +tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot +vaan kirkastavat valoa. -- -- -- + +Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et +pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis -- kunnia +sille, jolle se kuuluu! -- esittelemällä sinulle + + +«Vanhimman siskomme» + +joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, +tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä +ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui +tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää +hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, +jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä +ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta +vallankumousta; -- he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä +sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja +reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt +heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan -- josta vastedes +enemmän -- jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä +kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella +kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli +yksitoista vuotta pitänyt koulua, *mies* opettanut pojille historiaa, +latinaa y. m., *vaimo* pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja +todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala +armosta kutsunut Jacobin -- ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, +konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan +kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana +huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän +kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon -- vaikea on sanoa +kummassako se on suurempi -- kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis +Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten +semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein +voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee +ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» +nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. +Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa +avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause +meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on +toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on». + +Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea +taistelu; -- mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi +on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. -- +Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja +ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen +rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana +lienee pakotettu lopettamaan. + +Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli +aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön +eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään +kuin häntä. Ei milloinkaan -- Jumalan armosta -- suurempaa muutosta ole +tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen +läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi +kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä +hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; +rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni +vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on +saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet +häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, -- ja itse +puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi +sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he +kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa. + +Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella +ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti +kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti +johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja +elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He +voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin +kukoistaa Annette P--n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet +apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja +luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli +kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, +olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman +erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa +ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan +siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua +-- niin ainakin sisaret itse sanovat -- ei yritys olisi milloinkaan +onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen +sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle +sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten +hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, +että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta +hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee +voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi +heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo +itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä +kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan +pakoittaaksensa erään toisen meistä -- liittymään häneen; sen tähden on +hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta +unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä. + +Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään +saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä +Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen +linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi +iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen +kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi +tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen -- +jota paraikaa rypäleet kaunistavat -- ynnä monta kaunista jopa +harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa +kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän +suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja +tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on +muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja +Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. +Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen +kukkia ja lintuja, -- arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin +mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä +nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, +siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. +Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan. + +Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen +elämän pääpiirre on -- -- kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, +kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja +jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo +päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa +pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, +täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä +sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja +vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin -- nukkua. Se ei tee +sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen +lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: +lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin -- +-- sada vaan lunta talviseni, sada vaan! + +Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton +sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. +Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen +sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden +rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä +ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä +osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu +hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. +Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L--n, jonka kerran +luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään +tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla +koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa -- olin jo sanoa +sydämmenvaivaa. + +Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon +ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. +«Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, +ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä +sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen +ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei +milloinkaan pääsisi kaaoksestansa. + +Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa +ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin *kuinka* se on päässyt. Siunattu +olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen +sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, +jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, +tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta +olisi Petreasta varmaankin tullut -- hupakko eikä niinkuin nyt -- +välttävän järjellinen ihminen. + +Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle +elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja +runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei *yksistään* +siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni +taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, +joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan +kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä +vikoja, -- jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden +ikävöiminen tuottaa tuskaa -- niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka +silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, +vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan -- vie ylöspäin?! + +Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän +maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä +sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa +niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin +tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan +tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin +saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot +ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia +«haaveiluja» esim. kananpoikasia -- äitini «lempihaaveiluja» -- ja +sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa +hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» +sovintoaterian. + +Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä +ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle +rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman +elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä +sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä +pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko +jälleen pilkistää esiin. + +Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän +käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi +muuttamaan -- vielä vähän korkeammalle! + +Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa. + +Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien +muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se +tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja +tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen +luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet +häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule +hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että +vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, +että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana +hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle -- +ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä +hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista +tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa! + +Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki +omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat +eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman +toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan +muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni +on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan +itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna +nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu +kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, +että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. -- +Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen -- romaaneja! +Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä +tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen +«vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. +Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin +ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta +ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme +rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun +täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa +kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta -- äitini kuvasta +muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta +hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, +mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen +parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta +kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, -- isäni matkustaisi +hänen kanssansa vaikka maailman loppuun -- toivomme *varmasti* hänen +paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme +seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin +mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen +kanssamme, -- -- mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen +hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa +toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan +ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, +nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa +hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille +niin miellyttäväksi -- silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, +ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen +niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon +toivoa, etenkin *isäni* tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi +ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi +kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen +vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja +oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen +almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo +kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme +vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi +puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle +ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset +ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet +loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän +syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu +raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen +suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen +nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas +ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, +kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen +vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden +levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti +kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen +Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen +hyödyllisistä toimistansa. + +Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on +liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen +puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli +tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin +poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat +enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian +pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut +tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä: + +«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, +kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä +kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka +pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa +mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?» + +On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan +kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä +niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, +unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa +sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä +paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä +luonteissa. + +Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, +niin -- tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! +Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota +sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa +vähäsen korkealta -- esim. ullakkokammarista -- niin saamme nähdä +haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas +on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä. + + + + +Eräs aamuhetki. + + +«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä +kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista +täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. +Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys. + +«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin +katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa. + +«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. +«Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.» + +Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten +niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne +levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea +otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat +etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. +Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa +kirjojaan ja puhellessaan niistä. + +«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te +olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että +minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen +hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, +toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein +viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat +seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. +Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että +auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan. + +Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi +ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa. + +«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä +aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on -- kotileivottua ja -- +Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.» + +«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan +tänne tänään?» + +«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse +tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa +veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan +salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja -- oli ääneti. + +Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen. + +«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon +opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa +lyhyeksi; -- puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon +pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä +varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! +minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se +helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri +joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta +tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat +tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen +tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, +hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen +katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää +kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä +ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha +maassa!» + +«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se +tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä +elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset +ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt +tapahtunut?» + +«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän +elää!» + +«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein +järjissänsä!» lausui assessori nousten. + +«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja +näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä +kirjassa!» + +«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka +ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen +jossakin, mutta eheänä?» + +«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena +lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on +kirjoittanut.» + +Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden +töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi +päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa. + +«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!» + +«Petrea! Jos tietäisit mitä...» + +Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet +olivat sen lopettaneet. + +«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat +ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...» + +«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa, +tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on +nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa, +ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani! +Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen +luonaan, jos hän on U**ssa!» + +«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi +assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.» + +«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla +vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat +kiesit; ne minä otan ja...» + +«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin +sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat +pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua +hytkyttäessänne kieseissä koko päivän --» + +«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin +perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on +vieläkin -- pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän +alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa. + +«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä +sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä, +Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.» + +«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; +mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti. + +«Sekö teidän luja päätöksenne?» + +«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!» + +«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, +«ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä +menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa +minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ... +ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi +alas äitinsä ja siskojensa luokse. + +Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat +keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi +Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin +ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja +viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja +sitten he läksivät matkaan + + + + +seikkailuille. + + +Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, +eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista +heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan +kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat +taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti +kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen +taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta +ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin +sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin +kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle +vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä +kappaleen matkan päässä. + +Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa +hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan +metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan +näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen +matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria +ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui: + +«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento +maailmassa ja mitä inhottavin on -- nainen.» + +Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen +mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että +«vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme +tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. +Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse. + +Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen +olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei +kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain +käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä +pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina +Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! +(Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, +milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli +ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään +kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli +taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka +eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, +«miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan +painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus +eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä +itseään, -- sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan +viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko +hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa +tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli +kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut +hänelle -- tunsi sen melkein peloissaan. + +Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, +tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä +monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. +Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät +ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää +kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo +olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti +rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti +koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu +hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus +irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti +esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa +perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen +elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala +olkoon ijankaikkisesti ylistetty»! + +Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo +ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui +Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja +ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi +vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin +innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat +enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden +aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin +rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan +heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan +jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli +soikoon»! + +Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea +tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi +tiedustelunsa. + +Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat +ja ponnistukset. + +Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut +samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut +epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin +erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää +siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka +hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista +oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli +täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli +matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen +lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan +majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä. + +Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus +oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti, +kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa +kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui +uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea +olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta +huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan. +Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää. +Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja +sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna +matkaa jatkettaisiin. + +Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja +ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi. +Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen +ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa +luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi. + +Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä +(kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot +sen toteuttamiseen) -- kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla, +jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin +ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen +assessoria niin paljon miellytti. + +Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat +tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin. +Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla +viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan +hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla; +sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!» +kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen. + +Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein +onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin +onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat +onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat +vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet +eivät tavallisesti merkinneet -- -- mitään. Heidän erotessansa yöksi, +pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa +tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista, +kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä +meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki +hänen vielä kirjoittavan. + +Mies ja vaimo! -- puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja +vaimosta eri olentoina. Miten onkaan -- ihmisiä he ovat kumpikin ja +ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he +etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän +vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä +rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa +aikaan jotakin suloista ja täydellistä! + +Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin +silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista +Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa. +Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen, +että Petrea *sillä aikaa* kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin +paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki +niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna +hänelle anteeksi -- hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka +vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän -- +-- anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun +aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen -- ja sitten +jatkettiin matkaa. + +Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin -- ei, paljon enemmän kuin +lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän +sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa +loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin +enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää +tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä +jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä +samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan +keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean +lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa +miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo +toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin +maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat +ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki +lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia +marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat +perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset +juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti +sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän +muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi +heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä, +sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana +aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli +hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen +assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa +omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen. +«Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen +matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja +pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka -- eivät siitä ensinkään +säikähtyneet. + +He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä +majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä +ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin. +Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä +kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu +siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään +ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän +neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat +ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut. + +Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään, +kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli +kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet +hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut +koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät +kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole +milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja +huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä +ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.» + +«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä +iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat +vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän +osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien +vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti. +Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle +veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen +alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden +kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa +rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun +kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas +ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa, +se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena +tumman metsän sylissä. + +«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen, +«tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen +voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.» + +Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta +juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin +kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja -- kaatuivat. + +«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin +aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan +vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä +onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen +mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi +hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti +vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi +itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin +hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen +vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota +onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja +nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet +istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi. + +Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun +puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan +palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa +«vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta +tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja +molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut +ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut +helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen +täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea +raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän +tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen +neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä, +mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla +jättämään hevosiaan. + +«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti, +«varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää +apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät +varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän +tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että +hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle +iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen +asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki +käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen +luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten +päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin». +Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori +koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika +oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen +karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä +toivomaan pikaista apua ystävällensä. + +Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen +hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti +kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus +herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja +huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli +se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää +hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta -- metsästä tuli -- +ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä +olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä, +turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista +juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä +ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja +vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja +rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman +ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen +vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti +sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä. +Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta +heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa. +Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä +äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää. + +Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa +Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli, +armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat +karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina +jälleen ja samassa kuului -- -- lasten ääniä! Sanomaton ilontunne +valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana, +ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo +lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä +paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina +katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän +kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka +oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle +puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään +sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet +löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas +rouva tarvitsi maitoa illaksi». + +Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu +metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli +tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin. + +Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni +tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville +perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä, +ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun +täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti +kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen +vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli +melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki +katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja +likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan, +josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi +kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa +rattaista ja ratsastaneen pois. + +Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta, +mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi +vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat +kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi +ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun +luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi +viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje +lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin +puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä +samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen +kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen +lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti +heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat: + +«En ehdi perille, -- tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi, +kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani, +joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni: +antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan +kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa +lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! -- +hän ei ole äitinsä näköinen; -- minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen +hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut +sielustani. + +Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! -- minulla olisi paljon +sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa +minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta +paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä +minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne. +Tieni on kulkenut erämaan läpi -- -- polttava samumtuuli on puhaltanut +poskeeni -- polttanut, hävittänyt... + +Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon +kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se +Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan +ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on +koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien +tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä. + +Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt +kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; -- -- laupeuden isään hän +nöyrästi luottaa. + +Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; -- +myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden, +paremman elämän: -- se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen +armahtajan laupeutta. + +Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä, +jota olen paljon rakastanut; -- -- lempeä kasvatusäiti! -- sinä, jonka +ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan -- -- +armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja +siunaan teitä! + +Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin +ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja +sitten mennä pois -- mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt +päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne! + +Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! -- -- jo pimenee silmissäni. Polvillani +ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa +lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä +vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä +ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!... + + Saara.» + +Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja +kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui +alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten: +«Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän +tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko +ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi +kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara; +«yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin -- en ole ansainnut +parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa +taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja +rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä +uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän. + +Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet +hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen +jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun +rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille +tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten +ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien +kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se +ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, +tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen. + +«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi +silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?» + +Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan +tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi +kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen +liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan +hänen sydämmeensä. + +«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä. + +Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa +juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä; +ei maitopisaraakaan -- ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut +sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran +heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen +tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin +ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara +kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa. + +«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä +ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa. + +He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada +kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale +matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille. +Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi +reippaan pikku tytön seurassa kylään. + +Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä +osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota +metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi +koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon, +milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä +vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita +pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut +välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan +metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä, +turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas +maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista +lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei +sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista +tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki +taivaankannen tähdet ja auringot. + +Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon +hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa +kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet +pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat +lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään +tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän +heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä +huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä +oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, +niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut +vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi +morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät +piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, +sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja +siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja +nauraen, polskan huimaavassa tahdissa. + +Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein +hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, +paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä +melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä +hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja +tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein +vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui +toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa +hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu +eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä +raivoisasti. + +«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä +hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään +olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni +äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan +sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon +keskelle ja huusi majatalonisäntää. + +Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, +mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja +liikaa. + +Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan +kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää +sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä +ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä +kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: +«hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! +-- Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi +liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista +epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä +vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää +sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin +vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja +muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja. + +Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui +itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä +tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden +matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole +kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.» + +Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja +mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: +«rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt +heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa +ihmishengen!» + +Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan +liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä +yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko +kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan +hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja +viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan. + +Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla +jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita. + +Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten +seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja +silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata +paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti +lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin +neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä, +että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja +iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt +vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle; +nuorin oli isän käsivarrella. + +«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi +siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti. + +«Kyllä, -- nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä +koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!» + +Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän +suojaan. + +«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan +ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele, +poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi +lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa +tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo, +missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!» + +Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista +huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan. +Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti +puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta +kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa. + +«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata +mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja +hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan +kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden».... + +«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni. + +«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä. + +Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! +Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi +syleilivät toisiaan innokkaasti. + +«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen +ympärillänsä. + +Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan +mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme», +jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin +vanhempien luo ja seurakuntaansa. + +Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien +talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri +oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean +tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa. + +Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja +pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä +sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että +assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen +rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee +järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet +Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin +vanhemmillensa. + +«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja +ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi. +Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan +matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen +suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä +noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt +oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut! +Ja hänen pikku tyttönsä on -- oikea enkeli! + +Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta +hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa. +Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista +ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat +kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä +tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi +lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi +heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän +kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.» + +Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni +matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä. +Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta + + + + +Kotiin. + + +Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne +näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin +hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa +pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja +pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa, +muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat +vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja. + +Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin +että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli +erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan +jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi +ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki +puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin +äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu +mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa. + +Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet +kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi +ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän +miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen +löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon +onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla +raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten +hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja +omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen +voimatta lausua mitään. -- Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän +Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten +heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David, +samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred. + +He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina +samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea +paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka +päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi +kapea, kiiltävä nahkavyö. + +Semmoinen oli berserkkien keveä joukko. + +Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat +puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita +astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa +päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen +kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan +tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä, +joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli +iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin. + +«Ja tänään -- lausui Leonore -- lähetät vastauksesi eversti R**lle. +Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?» + +«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt +ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!» + +«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen +vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin +ketään muuta, jota on hakkaillut.» + +«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on +vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle +oksalle!» + +«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No +täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.» + +Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että +hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa. + +«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen +käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet +vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon +sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi, +ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan +naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin +täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot, +lukekaa!» + +Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot. + +«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua +rauhassa.[1] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, -- todet. + +[1] Almqvistin «Törnrosens bok» nimisestä kirjasta. + +Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään +sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja, +huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään +raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka +yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja -- hän on tullut +terveemmäksi. + +Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän +elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi +lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan +kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.» + +Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta +vastarakkautta ja ilman toivoa. + +Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on +käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle, +ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää +jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon +ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on +määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva +Frankin. + +Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita +kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin +kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja +kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu +siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa +armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen +liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja +lämmittäessä maailman suloisia esineitä. + +Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi -- +vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja +yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi +lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää +huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi -- sen ollessa pilvessä, -- +jonka silmistä näkisi paremman auringon; -- ystävän, jonka seurassa +voisi nauttia kirjoista, luonnosta -- kaikesta minkä Jumalan hyvyys +meille antaa; -- jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä +ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen -- rakkauden -- +Jumalan luona! + +Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä! + +No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen +isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän +sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin +hyvästä minkä minulle soit!» + + * * * * * + +Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita +kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore +pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen: + +«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?» + +«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi +milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät +Eevankin silmät -- ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori +on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa +hänet -- vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen +saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut +sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.» + +«Mutta Petrea!» + +«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta +Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin +omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan +tekoani -- minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan +-- minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä +käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli +heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi. + + * * * * * + +Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa, +kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä +touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja +isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen +Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin +luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää +velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan +arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina, +Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!» + +Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» -- kysymyksiin, ottaa Gabrielle +Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään +hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme +tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada +ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä +ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen». + +«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta +saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa. +Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä +lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen +näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on +niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä +kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; -- hän on oikein +niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa -- tässä OD erinomainen, +lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä +tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa +ainoastaan kymmenen riksiä!» + +«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!» + +«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus +sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin +kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan +nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla; +mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää +puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä +viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua +täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä. +Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka +on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan +paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein +surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?» + +«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä +varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.» + +Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä +kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti +kuluisivat, niin toivomme kevään...» + +«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti. +«Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella +maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin +tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa, +ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää +mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! -- -- Tottahan se +tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö +se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!» + +Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti: + +«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa +noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta +aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut +maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?» + +«Oh, mainiota! Erinomaista!» + +«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!» + +«Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! -- -- -- Oi, se onkin +Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; -- +saatte nähdä, saatte nähdä!» + +Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että +rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!» + +«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa +että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti +asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun +hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki +tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on +kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta +niin käy kaikki hyvin. + +Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja +tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni -- pikku Viisumme olisi +jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan +jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli +suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen +kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen +onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin +sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea +pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin +kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen +hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. +Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en +koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!» + +Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä +hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien +silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta +ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole +oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä! +Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen +tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina +täti, tottahan hän vielä on elossa?» + +«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja +kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja +hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!» + +«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja +kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?» + +«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru. +He olivat niin onnelliset yhdessä!» + +«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän +kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot! +Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen! +Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän +näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!» + +«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin +sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni +päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes +aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä +hovisaarnaajaksi.» + +Kaikki nauroivat. + +«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon +äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen +tapahtuvan?» + +«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin +johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne +aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen: +«jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun +kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...» + +«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja +ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...» + +«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki +sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus +sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea; +sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.» + +«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen +asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista +sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos +meidän pitää -- kuten kait on luonnollista -- juoda siinä tilaisuudessa +muutamia maljoja.» + +Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa +kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut +halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi +Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin +välttämättömästi tulee saada suukkonen!» + +Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi +siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä. + +Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit +ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn +peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin +vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!» + +«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä +tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat +hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!» + +«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan! +-- näettekö miten pöly lentää sen edessä!» + +«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle +nauraen. + +Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa +ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä. + +«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle +terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi. +Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat! +Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän +niin ontuu!» + +Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise +kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte +miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!» + +«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta +tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika, +miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada +nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista +ilmaa! Olet laihtunut! mutta -- luulenpa todellakin sinun kasvaneen!» + +Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi. + +Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He +iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine +tavaroineen!» + +«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan +kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; -- ei ollenkaan enää +tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva -- +ruustinna!» + +Siirrymme nyt Saaran huoneesen. + +Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa +vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä +suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto +siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen +antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla *kotona*! Mutta +rikoksellinen!... + +Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan +voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän +sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen +katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten -- ainoa mikä +näkyy kasvoista -- vierii kyynel -- katumuksen ja tuskan kyynel. Se +ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa, +tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi -- hän ei voi olla +onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava +kyynel. + +Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän +hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän +virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä +lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään +pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana +ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa +muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän +näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta +uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja +mimmoista kaikki oli -- niin hän itki katkerasti. + +Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen +heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen +rauhoittavia sanoja. + +«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli +minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa +sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti +tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta; +hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä; +tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista +saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli +antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta +minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, +täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! +Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata +tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! +oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton +pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä +pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne +herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ -- ne ovat minua varten. +Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; -- mutta en +tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua +Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää +mennä!» + +«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea. + +«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden +häneen suuret mustat silmänsä. + +«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi. +«Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun +ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus. +Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen +asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne! +Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä +ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni +vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.» + +«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista +olentoa etkä sinä tiedä...» + +«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi +Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo +sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka +ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua +varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet +puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta +Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä +sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin +olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi +ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas! +Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää +minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa +yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se +kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi +yhdessä?» + +«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua +palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime +vuosina! mutta nyt!» + +«*Nyt* .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille +kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!» + +«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni +raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä +valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!» + +«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana +voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn +lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus -- minä tiedän sen -- voi +muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se +voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on +kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi +keski-ijässä; -- vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on +herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä +siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki +seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä +tehtävää -- jalostumista!» + +Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja; +uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi +Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja +rauhoittavat minua: -- minä tahdon aloittaa uudestaan!» + +Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän +lisäsi rauhoittaen: + +«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; -- +anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään +antautuen; -- ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat +parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan +muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.» + +Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi +sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään +Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua +kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia +herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla +he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat +puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan. + +«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. -- Saako hän +kunnian antaa sinulle kupillisen? -- Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! -- +Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni +ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. -- Sinun täytyy +toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa! +-- «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi -- ne eivät hänen mielestänsä +ole kyllin vanhoja; -- ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! -- +«Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä +leipäkorin. -- Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?» +j. n. e. + +Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla +sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat +todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja +tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä, +täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä. + +Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan +kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella +kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen -- se kaatua +romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen +päälle -- ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen +jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla, +joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen +kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa +aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka +kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana. + +Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään. +Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen, +isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus +miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen +sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla. + +Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä +seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa +näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä +tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä +vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan +on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa +olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava +etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen +juureen hän on istuutunut. + +Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän +itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin +«oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan +sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei +kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi. +Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen +toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen: + +«Äiti! saanko vähäsen juomaa? -- Ja minä myös! -- Ja minä! -- Ja minä +myöskin! -- ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!» + +«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin! +Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt +odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa +nyt; -- mutta älkää kaatako päällenne!» + +Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien +kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko +käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he +samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen +kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien +ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin +paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä +kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle, +varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam -- poikasarjan +vanhin -- erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla +lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin +läheisyydessä. + +Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään +lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten +istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan +Jacobille. + +Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti +hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle +hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä: + +«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin +tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä +matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että +ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi +jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin +hyvin olla siihen yhdistettynä: -- vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi +pois tämän maailman raukoista.» + +Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme +yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin +tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä +ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä +Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja +toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta +vuotta.» + +«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana +jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin +sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki +maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet +itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan +rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja +isänmaalle.» + +«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina +pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan +pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te +maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa +rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan +hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja +liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!» + +«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni +hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän +vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta +seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja +järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani +kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen +laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja +yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus +vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja +kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä +eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää +velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri, +että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se +samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.» + +«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka +purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin, +ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.» + +«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä. + +«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele +tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti +mieleesi! -- Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan +kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!» + +Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että +vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se +tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta +rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin +varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat +nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä +mukana. + +Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot +alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi +mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi +Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi +kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli +jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin +tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen +ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli +ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui +selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat +äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa +vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä; +hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä. + +«Oli erittäin hauskaa -- erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät +kaikki niin onnellisina!» + +«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä. +Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!» + +«Ehkä» -- jatkoi L***, -- «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista +perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta +perheestä, mutta jos innokkain...» + +«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko +riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin +tämmöisenään!» + +L*** vaikeni surullisen näköisenä. + +«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja +sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista +omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!» + +L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa +jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui +hänen käsivarteensa. + +Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä +niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen +nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti +osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta +onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat +vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa +ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi +sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei +ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä. + +Pian päästiin kotiin. + +Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti +kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä +sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi. + +«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään +nuorentunut kaksikymmentä vuotta!» + +«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa. + +Kaikki istahtivat. + +«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa, +itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa +istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!» + +Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli +hiljaa ja näytti alakuloiselta. + +Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta, +jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä. + +Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt +tavattomasti selvittää kurkkunsa. + +Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä: + +«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja +muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan +hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on +viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?» + +Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen +mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään +keppiinsä. + +«Siinä tapauksessa», -- jatkoi laamanni -- «on minua pyydetty kysymään +häneltä jotakin, jota -- en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka +kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. -- Salliiko ystävämme, +assessori Munter erään -- erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?» + +«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen. + +«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, -- sinä hetkenä +kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan -- lähestyi häntä isänsä +taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi, +«minä haluan seurata teitä; -- jos sen sallitte!» + +Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen +jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut +ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin +täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi +Eevaan kummastuneena. + +«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi +hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut +itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan +lapseni!» + +«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen +valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle. + +Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä +molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi, +minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen +silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui +laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä... +Minun täytyy ensin tutkia häntä!» + +Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen, +istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti: + +«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano +minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin +minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta, +sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; -- niinkuin sen tarkoitan, +niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai -- sääliä? +Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä +petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa +minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee +luokseni? Luuleeko hän -- luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan +ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?» + +Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä +rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä. + +«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois +Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on +sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne -- +kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; -- ei semmoisella +tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en +milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee +minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää +voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain +toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta +ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?» + +Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti. + +«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi. + +Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen +ja suuteli häntä. + +«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä +siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa +syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat +hänen autuaallisesta sydämmestänsä. -- Viimein hän riistihe irti ja +ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa +oleville: + +«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut +omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas +niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?» + +Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa +hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea +torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan +pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit +täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi. + +Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin. + +Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän +onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on +tullut niin onnelliseksi». + +Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi. + +Neljäs: uuden tontin. + +Viides: vanhalle -- aina nuorelle kodille. + +Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja. + +Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata +siihen. + +Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä +maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että +Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa. + +Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti +seuraavan hellän puheen morsiamelleen: + +«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas +pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä? +Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda +minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! -- Mitä +-- häh? -- uudistaako se? E--ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en, +en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan +parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin +vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo, +pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika! +Elämä on kuitenkin hauskaa!» + +Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean. + +«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa +veitikkamaisesti hymyillen. + +Petrea sulki hänet hellästi syliinsä. + +Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa +enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa +setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste. +Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin +pääkkösenne sietävät.» + +«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori; +«minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä +kerran lasit anoppiseni! Minä esitän: + +«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon +malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla +sanoen -- rauha maassa! Sen malja!» + +«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen +taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä +iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin. + +«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen +omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät +jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin +hävittäväiseksi kuin suinkin. + +Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän. +Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää +rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen: + +«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen +kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet, +oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta +iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset, +Cecilia -- hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat +kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät +häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen +arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää +lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen +herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu +Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! -- Luulenpa heidän +tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään. +Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi +minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin +kodissani. Ja minä olenkin, -- sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta +ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt. + +Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; -- näen niiden latvojen +tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan -- ylöspäin. +Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi? +Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen +toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti; +mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä +tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani +hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä +nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan +vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni +ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni +pohjasta: + +Jumalalle kiitos tästä kodista! + +-- ja taivaallisesta!» + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI *** + +***** This file should be named 16333-8.txt or 16333-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/6/3/3/16333/ + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG +Distributed Proofreaders. + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + diff --git a/16333-8.zip b/16333-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..66d3c0f --- /dev/null +++ b/16333-8.zip diff --git a/16333-h.zip b/16333-h.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..4a9f0a8 --- /dev/null +++ b/16333-h.zip diff --git a/16333-h/16333-h.htm b/16333-h/16333-h.htm new file mode 100644 index 0000000..a87cb18 --- /dev/null +++ b/16333-h/16333-h.htm @@ -0,0 +1,15763 @@ +<!DOCTYPE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.01 Transitional//EN"> +<html> +<head> +<meta http-equiv="Content-Type" content="text/html; charset=ISO-8859-1"> +<title>Koti eli perhesuruja ja -iloja, kirjoittanut Fredrika Bremer</title> +</head> +<body> + + +<pre> + +The Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Koti + eli perhesuruja ja -iloja + +Author: Fredrika Bremer + +Translator: Alma Suppanen + +Release Date: July 19, 2005 [EBook #16333] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI *** + + + + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG +Distributed Proofreaders. + + + + + + +</pre> + +<center><h1>KOTI</h1> + +<h1>ELI</h1> + +<h1>PERHESURUJA JA -ILOJA</h1> + +<p> </p> + +<h2>Kirjoitti +Fredrika Bremer</h2> + +<p> </p> + +<h2>Suomensi +A–a [Alma Suppanen]</h2></center> + +<p> </p> +<h3>Ensimmäisen kerran julkaissut<br> +Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.</h3> +<p> </p> + +<p> </p> + +<center><h2>ENSIMMÄINEN OSASTO.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2>Aamuriita ja iltakina.</h2></center> + + +<p>«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta +haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!» +lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy +Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.</p> + +<p>«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta – nuo oivalliset asiat ovat vähäsen +vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva +Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä +hiljaa.</p> + +<p>Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen +vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä +seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet +keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven – sehän +käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä – niin +pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja +lastenkamarin lävitse; – sehän olisi mainiota!»</p> + +<p>Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten +pantaisiin?»</p> + +<p>«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin +kyllin!»</p> + +<p>«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä +nurkassa istuu!»</p> + +<p>»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin +edullista saada tähän ovi?»</p> + +<p>«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»</p> + +<p>«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, +eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja +mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes +muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; +silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat +tietysti vanhoilliseen puolueesen!»</p> + +<p>«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta +ja hääräämisestä!»</p> + +<p>Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana +sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän +teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät +karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta – emmekö +vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä +ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, +ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään +kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään +hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi +helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on +todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. +Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja +lapset, – eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, +Elise-kulta»...</p> + +<p>«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.</p> + +<p>Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen +valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina +laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina +komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta +hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret +naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva +piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, +tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli +tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi +tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis +hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella +kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi +tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa +olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne +näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, +joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. +Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät +kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin +painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja +vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen +jäykkiin, paljaihin oksiin.</p> + +<p>«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, +ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»</p> + +<p>«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin +ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja +mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen +ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun +tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»</p> + +<p>«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan +kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin +köyhäinhoidosta?»</p> + +<p>«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta +asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty – siinä on mitä +alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»</p> + +<p>«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»</p> + +<p>«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»</p> + +<p>«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»</p> + +<p>«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. +Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, +niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!» + +«Mitä? N–kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka +vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? – tuon äidittömän pikku +raukan!»</p> + +<p>«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin +saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. +Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, +niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva +tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten +viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei +kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista +ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? +Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko +alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes +nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta +katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, +ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle +päätteeksi – maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»</p> + +<p>«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä +on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»</p> + +<p>«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei +milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa, +kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se +ei kelpaa niin mihinkään!»</p> + +<p>«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on +matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä +kuppinen.»</p> + +<p>»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa +minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin +kiipeävät kahvipöydälle...»</p> + +<p>«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»</p> + +<p>«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»</p> + +<p>«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä +päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen +kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen +perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja +sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset +pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»</p> + +<p>«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua? +Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin +kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä +vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»</p> + +<p>«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»</p> + +<p>«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en +tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella. +Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se +kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos +ovenne – ovatko nekin kotitekoisia – päästävät minun menemään.»</p> + +<p>«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»</p> + +<p>«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»</p> + +<p>«Hovimarsalkka V–n leskirouvan luokseko?»</p> + +<p>«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati! +Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen +siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän +tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä +laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»</p> + +<p>«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä +neiti Raskista?»</p> + +<p>«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin +neidistä?»</p> + +<p>«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli +menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien +rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän +silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja +huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette +jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten +lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...»</p> + +<p>«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei, +kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi +minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko +kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä +maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön +tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen +ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin, +Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne +Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa +ukkoa» hän; – Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs +tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee +minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten +itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä +kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!»</p> + +<p>Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni +nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä +katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille.</p> + +<p>«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne. +Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin +hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti +tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä, +ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista. +Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä +hiljaa tukasta.</p> + +<p>«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän. +«Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen +kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan +sinulta tukan!»</p> + +<p>«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset.</p> + +<p>«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki +nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä +äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan +ensiksi, sitten äitiä.</p> + +<p>«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa +sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami +Folette alkoi iloista kiertomatkaansa.</p> + +<p>Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja +aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise +kirjoittaa:</p> +<p> </p> + +<p> Cecilialle!</p> + +<p>Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään +illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa +saisin oikein hyvän kuvan – tarkoitan maalatun kuvan – Henrikistäni, +esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän +syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan +Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä +sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen +viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen +olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä +liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa. +Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan +liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä, +levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa +huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata +poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein +puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin +jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan</p> +<p> </p> + +<center><h3>N:o 2.</h3></center> + +<p>Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään +päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka +ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä +voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman +ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille +siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja +erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat +antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos». +Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti +sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi.</p> +<p> </p> + +<center><h3>N:o 3.</h3></center> + +<p>Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi. +Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet +hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti +sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin +ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin +valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä, +konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan +kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on +sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä +ja leikkikumppani.</p> +<p> </p> + +<center><h3>N:o 4.</h3></center> + +<p>N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä +ollut kovin kivulloinen, ja se seikka – luulen – enemmän kuin luonto +on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että +hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä +puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia, +olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin. +Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan +lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee +muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan +avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä +hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään +kohtaloonsa.</p> +<p> </p> + +<center><h3>N:o 5.</h3></center> + +<p>Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä +kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis +lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee +suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei +kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja +hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä. +Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa +yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa +kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin +he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä, +niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on +jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan +rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen, +joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi.</p> +<p> </p> + +<center><h3>N:o 6.</h3></center> + +<p>Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta, +niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla +kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, – kahvi ei muuten +maistuisi, – hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen +vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän +vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja +nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni +suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta +sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin +ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten +me kaikki – sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni +hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko. +Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on +kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy +erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja +käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä +«pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut +pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta +sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee +sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin +«pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin +nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen +»rakastettavan»!</p> + +<p>Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei +olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin +vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin +kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa +niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole +mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat +ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah, +usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti +itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni +sen vaikuttavan sangen paljon.</p> + +<p>Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä +tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja +uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä, +lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe +itsestään.</p> + +<p>Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa. +Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon +sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita +soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat +ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä, +tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä +pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein +tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän +nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin +silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta, +vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän +aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja +minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni +ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin, +niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin +kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle +kunnes nukun – teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja +lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä +ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst +väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on, +että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista +pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat +«parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.</p> + +<p>Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on +syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että +mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.</p> + +<p>Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni +eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa, +armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas +siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me +katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko +paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme; +meistä olisi kaikki hyvin.</p> + +<p>Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me +itkimme «les voeux téméraires»<a href="#a1">[1]</a>ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä +meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten +naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja +kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä, +jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme +tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa, +ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme +kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli +hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme +säälimättömät, ja – miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin +tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta +miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten +onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän +kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa, +voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias +käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi +meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että +ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään +tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin +osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun +mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen +läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat +silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi +masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin +kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni +kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä +koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen +kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku +ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää +sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos +hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, – silloin olet ainiaaksi +menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten +tahansa – olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen +vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen – mutta +varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni +ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman +miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä +päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen +valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi +ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, +vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä – ja +minusta tuntuu vieläkin – että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti +noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin +lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä +rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli +poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin +pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei +ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, +ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani +lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä +purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, +opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin +tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin +mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva +todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin +oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa – etenkin +siveellisyyskysymykset – ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä +paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän +kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.</p> + +<p>Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin +sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka +sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi +paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti +tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin +tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti +liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin +että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut +karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon +lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin +lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja +olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin +halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin +vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja +minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein +tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin +silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani +hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn +ja kunnioitetun miehen kanssa – jonka sitä paitsi arveltiin vielä +kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, – +ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti +eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.</p> + +<p>Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton +kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, – +päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia, +olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja +suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen +seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja +rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta +kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja +siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä +mies, – niin, <b>hyvä</b>, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin +välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa +ytimeen, – tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.</p> + +<p>Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen +Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen +vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, +niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua +käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä. +Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja +olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja +vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja +maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys +selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen +rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.</p> + +<p>Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa, +joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli +jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini +lempituumia. Hänen äitinsä – jonka muistoksi pikku Petrea on saanut +vähän kummallisen nimen – oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli +ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo +oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne +muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän +syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa +toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me +suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen +puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren +ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!</p> + +<p>Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani +anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä +kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän +nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti +nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli +nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen +kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin +suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta +koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni +varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten +minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta! +Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi +ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa +virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja +voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä +niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella +saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän +hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman +häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan +valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut +uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen +työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan +armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen +voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku +Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että +ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni +luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota +kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä +Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja +hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle +puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah, +kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva +kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole +mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin, +joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan. +Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla +on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä +levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo +vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota +hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni, +lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä +puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja +suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin +koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! – miten hauskaa on, +kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan +taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen +erityisen viehkeästi.</p> + +<p>Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin +uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja +tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta. +Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua +ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä +pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi +ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas +luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim. +joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan +seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti +oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen +niin kovasti levon tarpeessa.</p> + +<p>Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille +tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob +Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja +opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; +syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen +kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi +tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän +on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti +tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa +ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» – «Pidä kunnolla kynää, +Viisuseni!» – «Katso kaavakirjaan Leonore!» – «Muista pilkut ja +viivat, Eeva!» – «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä +paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin +taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen +vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra +Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja +harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää +Henrikkiini.</p> + +<p>Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut +meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan +kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän +summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja +myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on +lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään +huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon +hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota +opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa +poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin +sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen +suhteensa vielä kokonaan uinailevan.</p> + +<p>Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka +kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä, +ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon +pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset +ominaisuutensa – jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun +– ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on +kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä +luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin +häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni – eikä suinkaan +harvinainen hänen sukupuolessansa – ettei kielto saattanut häntä +kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi +mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen +kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole +syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja +terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin +tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu +piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan +lämpene häntä kohtaan. + +Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut +nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että +suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen +huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut +mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä +ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi +minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso +pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli +joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen, +ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen +kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen +ruvennut – itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden +taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja +proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä +tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja +kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset +päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, – +sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, – jotka +saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä +tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat +muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun +väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja +heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä +niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se +vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta +rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen +luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»</p> + +<p>Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen, +Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.</p> + +<p>Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon, +joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet +olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, +vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja +ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat +kauniit – joka naisille on tärkeätä – eikä hän niitä turhaan +näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui +aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, +jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin +viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän +liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä +Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä +hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi +hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä +suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen +kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut +hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan +vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista +tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski +läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja +sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea +pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä +ja kärpäsiä hän vihasi – niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt +edelleen kertomuksessamme.</p> + +<p>Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen +huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista. +Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen +ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin +vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä +milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» – ajatteli hän – «enkä aio +ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa, +kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.</p> + +<p>«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän +näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»</p> + +<p>«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»</p> + +<p>»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä! +luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»</p> + +<p>«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»</p> + +<p>«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään +huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden. +Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»</p> + +<p>«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit +iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla +hauskaa maaherran luona?»</p> + +<p>«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi +tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle +lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla +kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin, +joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko +ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa +lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden +säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi +turmellaksesi sen!»</p> + +<p>«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä +iltana, Ernst; ei tänä iltana!»</p> + +<p>«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä +päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet +itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»</p> + +<p>«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise, +vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.</p> + +<p>«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä +umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa +tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten +hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on +hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut, +ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et +edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä +salaamisaikeestasi.»</p> + +<p>«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos, +hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä! +Yllytät siihen mitä juuri moitit.»</p> + +<p>»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta +romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun +niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin +vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä +olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään +tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista +tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri – se tekee sinulle enemmän +hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään +katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi +vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi. +Tuossa on sinulle renettiomena!»</p> + +<p>Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen +palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan. +Lapset nukkuivat kuin – lapset. Laamanni silitti pojan kaunista +kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle. +Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan; +hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että +samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen +rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän +heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat +itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kandidaatti.</h2></center> + + +<p>Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat +iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit +vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku +mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti +ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, +läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan +saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät +voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin +kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän +hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. +Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin +äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle +«kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, +rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin +ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi +huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin +hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät +nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein +uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.</p> + +<p>Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja +tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin +on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään +käherrysrautaa kandidaatille.</p> + +<p>«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä +runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä +yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.</p> + +<p>Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen +ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen +ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi +sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli +käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän +silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan +varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal +hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja +jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan +suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia +epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat +esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa +opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen +taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. +Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään +näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi +heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja +järjesteli kiharoitansa.</p> + +<p>«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän +keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet +opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee +peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on +väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset +hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee +peiliin!»</p> + +<p>Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. +Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti +ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti +nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka +silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan +kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti +olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank +keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet +vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä +tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan +ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti +katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura +pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä +kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli +koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se +oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti +muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli +tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi +saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen +kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku +kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon +muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä +olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan +alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti +itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän +ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan +huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli +heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän +arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon +epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka +kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, +ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.</p> + +<p>«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut +kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä +katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.</p> + +<p>Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka +seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on +kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä +Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä +tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä +illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.</p> + +<p>Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti +elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa +syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat +naisen ruusupensaan luona, jolloin hän – jos onni olisi hänen +puolellaan – korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka +kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän +ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti +vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi +hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan +ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti +suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä +menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja +kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen +asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi +kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen +vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti +puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että – asia jäi sikseen ja +Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois +ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen +varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. +Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin +miellyttänyt vanhempia.</p> + +<p>«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein +hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin +puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin +miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy +vieroittaa häntä.»</p> + +<p>«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on +arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten +saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole +sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa +meillä kuin kotonaan.»</p> + +<p>Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.</p> + +<p>«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.</p> + +<p>«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää +täydellisempi!»</p> + +<p>«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.</p> + +<p>«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut +minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu +on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli +kerran...»</p> + +<p>Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia +ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään +Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean +saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään +ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin +jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön +asti.</p> + +<p>«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, +nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta +kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti +repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten +leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, +varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», +hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä +suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa +niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei +sitä milloinkaan puutu.»</p> + +<p>Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän +toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon +ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari +päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui +rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:</p> + +<p>«Armollinen rouva, teidän täytyy vast’edes antaa keittäjälle +kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä +toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen +kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»</p> + +<p>Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät +säkenöiden Pirkko valitti:</p> + +<p>«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja +korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin +vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja +muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia – niin, se on jok’ikisenä +aamuna tyhjä?»</p> + +<p>«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise +välttäen ja rauhoittavasti.</p> + +<p>«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti +vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään +parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi +sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää +sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon +kaiken riittää!»</p> + +<p>Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän +oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen +jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton +hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise +viimein sanoi hänelle vakavasti:</p> + +<p>«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta +sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos +hän – kuten toivon – on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»</p> + +<p>Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:</p> + +<p>«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no +... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän +kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»</p> + +<p>Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä +pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, +vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä +päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. +Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi +opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja +kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina +tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin +siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian +hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta +heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.</p> + +<p>Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli +pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden +harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli +löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä +sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti +sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja +lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, +vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan +ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta +suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät +silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan +pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä +vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli +ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä +tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli +liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) +ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...</p> + +<p>– sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti +kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse +asiassa sangen huonossa kunnossa. – Eipä siis kummaa jos kandidaatin +hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu +sangen risaisella vuorilla.</p> + +<p>Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen +nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat +Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden +vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun +kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä, +syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä, +tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä; +niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan +hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun, +kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen +näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis +kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.</p> + +<p>Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen» +joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan, +pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä +silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti +salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin +puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin +hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.</p> + +<p>«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni +tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja +äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».</p> + +<p>Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen, +kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin +«mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä +väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien +keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä +Cecilia siskolleen seuraavasti:</p> + +<p>«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin, +yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei +kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa, +niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen +nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa +enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin +selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja +kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on +selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee +hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen +ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla +ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti +vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin +pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du +champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi, +jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle +liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa +tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän +on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä +maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina +miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä +Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen +kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden +alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles, +ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»</p> + +<p>Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.</p> + +<p>«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?» +kysyivät he rukoillen.</p> + +<p>«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä, +tahdothan!»</p> + +<p>Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti +niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui +lainautumaan siskojen käytettäväksi.</p> + +<p>«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!» +sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään +pahaa hänelle tapahdu.»</p> + +<p>«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva +lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä +vauhdissa.</p> + +<p>Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä +tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa +ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka +haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta +ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira +käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Hovimarsalkanrouva.</h2></center> + + +<p>Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen +lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet +siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on +maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä +oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe’hen», jossa olemme +tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin +sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli +toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt +nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen +sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja, +joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli, +milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi +köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla +piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata +hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin +joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä +koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut +eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä +rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa +hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen +rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja +ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota +nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.</p> + +<p>Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään +vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli +Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä +sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten +ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt +valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren +sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» – sanoi hän kerran +sattumalta puhuessansa itsestänsä – »olen kutonut monta kyyneltä.» +Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli +että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan +syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa +turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi +kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa, +uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa +siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso +oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa, +samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa +kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten +hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli +häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä +tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan +ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause +oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään +tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen +äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille +rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten +kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman +värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen +olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana. +Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien +kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja +kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se +säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän +mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi +ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti. +Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi +enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea +toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun +tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti +esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli +hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän +pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins +lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä, +sopusuhteinen, eikä liian laiha – asessori Munteriin verraten, voisi +häntä sanoa lihavaksi, – kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa +lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa +puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit, +peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa, +miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva +itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti +pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä +heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän +erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa +siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä +huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti +esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn +nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle +Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla +ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa, +rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli +huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon +vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen +kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä +lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut +lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la +haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan +rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä, +olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi +säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen +vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle +Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi +vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä +kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä +häntä.</p> + +<p>Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas +vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«</p> + +<p>«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti, +tunnetteko herra Jakobin?»</p> + +<p>Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen +punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset +sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he +vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin +tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden +katseensa Eliseen ja kandidaattiin.</p> + +<p>«Ette suinkaan!»</p> + +<p>Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin +takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun +vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja +oli valmis aloittamaan.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Monadeja ja nomaadeja.</h2></center> + + +<p>«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan +yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»</p> + +<p>«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.</p> + +<p>«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti. +«Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne +ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja +voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja, +eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät +maailman ja muodostavat maailman....»</p> + +<p>«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!» +huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä +ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»</p> + +<p>«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin +monaadi.»</p> + +<p>«Olenko minä monaadi?»</p> + +<p>«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä +luontokappale...»</p> + +<p>«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä +luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka +Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän +itsekin.»</p> + +<p>«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut +monaadit johtuvat.»</p> + +<p>«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»</p> + +<p>«Häntä voi kuvata semmoiseksi – säilyttääksemme yksilöllisyyden +nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut +itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua +ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa +jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli +ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti +liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin +ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä +kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme +eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen +välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten +muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen +ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei +vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva +monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»</p> + +<p>«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos +sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi +johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen +paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan +kohoittanut sitä hyvään niin – olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni +rauhaan – niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»</p> + +<p>«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä, +päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri +sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»</p> + +<p>«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme +toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme +hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«</p> + +<p>«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.</p> + +<p>«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat +vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi, +mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja +paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä +viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«</p> + +<p>«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.</p> + +<p>«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien, +«sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen +ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat, +hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule +niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään +hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin, +juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne +tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne +ettekä tahdo tietää että jok’ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka +pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että +ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia +nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta, +kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen +vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin +elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»</p> + +<p>Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut +kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli +hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus +hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle +tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää +iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä; +kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin +tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:</p> + +<p>»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään +käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta, +joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein +ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti +tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri +subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«</p> + +<p>»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä +tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta +rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi +ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään +nomaadi!»</p> + +<p>«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja +mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki +muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä +määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»</p> + +<p>Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja +vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli +tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti +äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva +siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä +täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin +seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian +oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen +frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki +vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän +ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat +odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen +ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti +seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä +tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista +naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun, +joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö +hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri +oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä, +varmaa vaan on ettei hän kertaakaan – sinä iltana – enää ryhtynyt +siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla +rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli +kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin +vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.</p> + +<p>Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän +rupeaa kävelemään – silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee +tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda +kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa +hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.</p> + +<p>Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi +poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut +loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja +tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen +alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.</p> + +<p>Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että +kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun +hämmästyksen hämmästykseksi heille.</p> + +<p>«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise +rouvan lähdettyä.</p> + +<p>Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin +pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin +asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni +ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten +myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun +oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin +elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun +hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan +kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä +ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin +ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä +tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun +tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan +ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen. +Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa, +lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; – mistä? siitä en +pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta – +vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän +vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden +tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin +tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»</p> + +<p>Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa +silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.</p> + +<p>«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta, +jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä. +Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin +monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä +kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin – kuten +päivänpaiste – hiljaa läpi maailman.«</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Ikäviä uutisia.</h2></center> + + +<p>Pieni «ottelu» – siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa – joka oli +syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei +näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti +herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka +ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein +pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt +kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn +touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan +kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan +poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä +kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka +hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin +he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja +sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän +kuitenkin viimein – niin hän ainakin itse väitti – olisi menettänyt +sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä +olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä +iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva +välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli +nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, +he!»</p> + +<p>Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon +keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa +ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi +etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen +yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, +jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin +seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. +Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi +kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen +vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli +ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen +raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä +kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän +oli haluton kaikkeen työhön.</p> + +<p>Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille +kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli +alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen +suhteestaan lapsiin.</p> + +<p>«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, +hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä +kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet +sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin +jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? +Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine +niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen +äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille +nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen – vaikkapa +romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! – Kehittäisit hänen +soitannollista taipumustansa – sehän huvittaisi sinua itseäsikin – ja +lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan +että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit +alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi +tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää +nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi +semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä +minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»</p> + +<p>«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on +luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja +vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»</p> + +<p>Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella +puhisten edes takaisin lattialla.</p> + +<p>«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti +assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, +kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää +kirjoita häväistyskirjoituksia!»</p> + +<p>«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen +välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»</p> + +<p>«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs +ihminen talossa – ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa +elukaksi tahi mieluummin piruksi – joka muka hoitaa sairaan taloutta, +mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte: +hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat +peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja +kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta +joutuisi mielenvikaan.»</p> + +<p>«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani +miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei +milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen +lastansa niin pidellään?»</p> + +<p>«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on +nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»</p> + +<p>«Ja jos hän kuolee – onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen? +Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»</p> + +<p>«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa. +Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä +vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»</p> + +<p>«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä +Munter mitään neuvoa siihen?»</p> + +<p>«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo +kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa, +jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää +luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta +semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä +on kuollut ja se – joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin +orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden +kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille, +syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio +taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani. +Hyvästi!»</p> + +<p>Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus +vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N–n ja +minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin +taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen +vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään +virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli +vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin +... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen +lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo +yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on +kotoisin!»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Urhotöitä.</h2></center> + + +<p>Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko +mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän +kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin +sydämmeen.</p> + +<p>«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon +työtä. – Ehkä on parasta, että <b>sinä</b> puhut Jacobin kanssa ja varoitat +häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin +kuin miehet. Sitä paitsi – mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja +– sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten. +Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten +kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi. +Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin +suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»</p> + +<p>Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli +kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut +lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan, +jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä +oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset +ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa +päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he +huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli +ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa; +hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.</p> + +<p>He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi +rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin +pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi. +Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen +pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen +kauneilla ruskeilla silmillään.</p> + +<p>«Pikku Afrika», – siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista +tullutta naapuriaan – seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien +sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun +valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle +niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun, +näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta +Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen +tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.</p> + +<p>Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja +he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran +päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin +rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja +taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin +hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin, +ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi +punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti +huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik +juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan +hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti +kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti +hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi +laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien +laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä +tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin +toistaiseksi.</p> + +<p>«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik, +katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan +haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin +rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat +vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla +koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon +lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä +kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä +enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen +äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille +pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan +kulkea hänen puistonsa kautta.</p> + +<p>Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja +kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin +lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen +suihkulähteen reunalla. –</p> + +<p>«Minkä tähden hän itkee?»</p> + +<p>«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen. +Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he +luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan – +muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi +leikatut puut – he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin +kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti. +Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia, +mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen +vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat +lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan +uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää +ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja +tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan +aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä, +jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi +huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten +lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin +kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön, +josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa +köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.</p> + +<p>«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita +kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan +ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä +viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja +uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä +uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa +vaikka todellisempana ja – kuten luulemme – jalommassa merkityksessä. +Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin +kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, +miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine +puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, +oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin +ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten +vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa +eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin +metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen +värisyttävästi hänen pikku sielussaan.</p> + +<p>Sill’aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien +ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä +ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä +kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon +valossa. Kandidaatti – joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti +muita – oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman +ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja +hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia +maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.</p> + +<p>Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan +kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka +nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin +että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti +valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten +ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla +pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman +askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja +karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat +länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat +metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki +oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, +tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän +ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa +tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat +ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin +suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, +joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen +silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä +sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja +jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan +ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan +hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle +avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden +kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin +hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat +hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon +levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden +välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui +kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti +katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli +hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista +lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin +huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen +ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: +«kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään +häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin +metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea +ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui +oikeaksi tuskaksi.</p> + +<p>Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja +sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa +vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi +vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä – +metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin +naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän +uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean +kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut +puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla +oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään +epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen +poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti +sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme +nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä +myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet +kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä +maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin +kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut +livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään +rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, +hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui +ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli +herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta +samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, +luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota +äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen +hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää +kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se +oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas +ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne +ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne +viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin +ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti +Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. +Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on +ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko +kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin +vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa +innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja +pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja +jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän – oi +suurinta onnea! – kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään +oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja +siskojaan, jotka – eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku +sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. +«Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi +huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut +oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen +Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta +ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen +kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän +näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että +hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän +huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen +kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan +kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän +on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, +hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti +takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi +kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän +niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä +kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän +tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä +enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi +itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja +antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja +levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset +ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä +leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän +huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan +kallioseinän rakoloissa.</p> + +<p>Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku +Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen +kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain +juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea +koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja +voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja – jos hän kiipesi vähäsen +korkeammalle – eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi +äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! +Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta +oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi +ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata +vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja – Petrea +kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon – toistaiseksi +tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.</p> + +<p>Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin +ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.</p> + +<p>Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli +useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin +niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä +luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä – yksi miehensä lemmikeistä +kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden – syöksi kuolontuskan hänen +sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän +lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan +vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan +ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean – turhaan! +Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei +tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen +luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella +puolella.</p> + +<p>Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin +kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he +yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli – Petrea! Hän +makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja +vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen +kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. +Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen +huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti +sen esti.</p> + +<p>«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! +ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme +myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette +hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian +kallis – – minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa +ja.....</p> + +<p>Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen +heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua +eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja +vaipui maahan.</p> + +<p>Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti +kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas +pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset +silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:</p> + +<p>«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»</p> + +<p>«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti +iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen +syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää +mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja +kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja +sekavasti katseli ympärilleen.</p> + +<p>«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.</p> + +<p>«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen +polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku +Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.</p> + +<p>«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»</p> + +<p>Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta +ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan +kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä +hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se +katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.</p> + +<p>«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna +painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi +olevansa sanomattoman onnellinen.</p> + +<p>Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun +ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan +etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.</p> + +<p>Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja +itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää +luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun +saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän +hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla +miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he +katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään +oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa +vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja +sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa +ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei +tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut +nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.</p> + +<p>Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan +pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää +kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet +onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen +vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. +Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli +sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; +päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti +puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei +kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa +eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, +kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, +käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä +äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik +veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet +kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli +mitä suloisin nauru. Petrea – joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä +rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina – +istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät +voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he +koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota +vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten +hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja +huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen +vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.</p> + +<p>Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän +tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea +neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun +Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti +vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta +pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä +kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän +ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, +arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti +sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja +«taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi +Frankilassa.</p> + +<p>Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen +johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen +syliinsä.</p> + +<p>Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?</p> + +<p>«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen +ystävällisesti ja rukoilevasti.</p> + +<p>Kandidaatti jäi.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Tyrskyjä.</h2></center> + + +<p>«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten +edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt +Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan, +eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus +ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on +kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin +turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian +hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti +hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut +moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa +mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on +ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja +velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset +juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen +– oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa +epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen +olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin +viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli +kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen +terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa +huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.</p> + +<p>Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta. +Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi, +mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen +herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen +käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen +seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He +olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja +kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into +tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen. +Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja +kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla +oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla +Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise, +viimemainittu tunsi paremmin elämän – kirjojen äidin – kuin hän ja +kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä. +Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja +lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin +vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen +vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja +laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen. +Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen +sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa +niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta, +tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun +hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli +hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi +häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti +Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi +taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti +kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan +suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja +virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää +ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan +tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki +nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi +sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta, +joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa <b>lapsia ja heidän +äitiänsä</b>» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni. +Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet +tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin +osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.</p> + +<p>Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä +rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten +ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi +vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa +kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni +samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä +ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän +työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys +tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin +lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä +mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän +olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin +vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta +hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla. +Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt +vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen +torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin +kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne +alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen +mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän +oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on +harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua +suloksi ja sopusoinnuksi.</p> + +<p>Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin +toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän +enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa +hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli +seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen – ellei soitettu – ja +kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään +läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut +luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!» +ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni +omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.</p> + +<p>Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että +eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni +sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta +hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:</p> + +<p>«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on +saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise +kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»</p> + +<p>«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä +yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»</p> + +<p>«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään +kiellosta, ja riensi pois.</p> + +<p>Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä +mielellä.</p> + +<p>«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua +varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»</p> + +<p>«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.</p> + +<p>«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä +toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»</p> + +<p>«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.</p> + +<p>«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin +miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi +päivälliselle...»</p> + +<p>«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.</p> + +<p>«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä +kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä +häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun +luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei +odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, – voivathan ne +kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään +vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan +yksinkertaisesti.»</p> + +<p>Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni +Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän +päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen +lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi +perheen kodittomaksi.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Tilapäiset päivällispidot.</h2></center> + + +<p>Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä <b>paisti</b> merkitsee, jotka +tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä +pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa +kekseliäisyyttänne – kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen +tekoon – niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi +pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, +jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää +aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, +te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä +päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta +vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin +päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta +kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi +helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. +Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien +liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan +tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja +laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, +joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. +Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja +Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, +Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan +syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise +oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja +koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin +palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva – enkeliltä hän +Elisen mielestä näytti – astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen +ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, +laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän +nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja +sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän +palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen +hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti +neuvoi:</p> + +<p>»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin +pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! +Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, +silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset +eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain +laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; +ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, +he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan +pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen +ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»</p> + +<p>Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä +laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.</p> + +<p>Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin +kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä +ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi +tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset +ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen +sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin +kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. +Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati +muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina +osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän +silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka +tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja +kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi +tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. +Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä +hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:</p> + +<p>«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! – – – (oi miten ruoka viipyy +sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! +(Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta +unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. +(Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) +Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa +nyt vaan kananpoikaset olisi....»)</p> + +<p>Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki +kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri +ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti +puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista +ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja +päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi +tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää +ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin +siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran +synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan +haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset +tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa +tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät +tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi +katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen +tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen +liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään +onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin +vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka +istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa +hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen +vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän +sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. +Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka +erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo +ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän +painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä +kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi +ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. +Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin +kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan +innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen +jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen +tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa +puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden +uudestaan lumota häntä.</p> + +<p>«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen +painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»</p> + +<p>Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan +taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka +polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli +aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki +pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» +kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin +miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri +kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän +lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen +rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:</p> + +<p>«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. +En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»</p> + +<p>Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle +vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi +vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää +everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. +Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset +seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat +saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut +vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä +pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.</p> + +<p>Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen +täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa +itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat +kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan +tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti +käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä +hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman +pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi +unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset +hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa +olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta +sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein +sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket +vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. +Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata +puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise +erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä +kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja +aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.</p> + +<p>Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä +rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit +meille huonon päivällisen tänään, Elise; – mutta kun +romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole +kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä +varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»</p> + +<p>Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi +jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme +loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja +närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en +ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista +nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua +siihen.»</p> + +<p>Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja +kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin +lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen +elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä +hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän +itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, +mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa +sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos +sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, +mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, – tuolla sisällä on +autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, – ei, älä +vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni +ja meni.</p> + +<p>Elise istahti – hän ei todellakaan jaksanut seisoa – ja kätki kasvonsa +vapiseviin käsiinsä.</p> + +<p>«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia +sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»</p> + +<p>Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja +kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.</p> + +<p>«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala +varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja, +jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden +kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.</p> + +<p>Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin +kapinassa.</p> + +<p>Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat +kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä +seuraavasti.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Pahat.</h3></center> + +<p>«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia +kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi +tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä +tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa +arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta! +Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata, +rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja +nauti koston suloisuutta.»</p> +<p> </p> + +<center><h3>Hyvät.</h3></center> + +<p>«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea +kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia +suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja +ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka +paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon +voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea +kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä +uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva +pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös +jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden +mahtavalla hengellä!»</p> + +<p>Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista +näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu +avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. +Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden +kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa +mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli +syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden +vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen +sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että +se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan +semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan +enää mennä juomaan teetänsä klubiin.</p> + +<p>Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, – tuon +pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, +jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja +– – –, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan +haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen +hyväksi».</p> + +<p>Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti +Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja +ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet +hän meni itse alas kylpyhuoneesen.</p> + +<p>«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka +kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten +ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset +lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät +vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, +jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset +kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen +puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, – +liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, +alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, +tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, +puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo +kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.</p> + +<p>Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli +tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että +hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti +leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen +täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan +suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! +Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, +«tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.</p> + +<p>Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle +huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa +noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena +katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun +hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.</p> + +<p>«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja +silitteli häntä poskille.</p> + +<p>«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei +kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin +suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.</p> + +<p>«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten +milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise +valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli +mennyt.</p> + +<p>Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien +henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise +hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, +kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka +poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt +varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja +myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri +sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, +itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti +katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka +asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova +häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen +tarvis lausua sana – sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten +huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian +miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja +lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:</p> + +<p>«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä +sinua kohtaan«!</p> + +<p>»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi +liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten +rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! +Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi +yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille +sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» +Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». +Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä +sitä Eliselle.</p> + +<p>«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan +siihen heti»!</p> + +<p>»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. +Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. +Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä +illallista meidän seurassamme».</p> + +<p>«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni +erittäin tyytyväisenä.</p> + +<p>«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi +kandidaattia ollut ja jospa ei <b>jossia</b> olisi ollut, niin olisi kaikki +ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä</p> +<p> </p> + +<center><h3>«Yksi pääsky kesää tee».</h3></center> + +<p>Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta +kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät +puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli +todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken +voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank +oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin +imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas +Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa +häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin +miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin +hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa +määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä +vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli +kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä +muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.</p> + +<p>Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä +vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi +Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä +huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje +ilmaisi hänen mielenlaatunsa.</p> + +<p>«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä +mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka +ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! +Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin +loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa +illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin +huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää +Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut +tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. +Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen +viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen +salavihkaa ja näin siinä edessäni – haamun entisestä itsestäni. +Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, +mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean +haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin +silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan +puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla +kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista +peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie +vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi +toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin +hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen +Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada +nojata päätäni häneen, – mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli +minun olevan huonolla tuulella; – ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin +kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä +vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. +Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia – oikein ne minua +peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua +ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi +aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli +hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen +ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata +olevansa rakastettu.</p> + +<p>– – – – – – – – – – – – – – –</p> + +<p>Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä +tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde +voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka +voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä +kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen, +tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa +voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä +asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän +yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!</p> + +<p>– – – – – – – – – – – – – – –</p> + +<p>Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi – +yötä? Katseeni on himmeä; – en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin +... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».</p> + +<p>– – – – – – – – – – – – – – –</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Päivän loppu.</h2></center> + + +<p>Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen +itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli +miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta +kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan +palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan +itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten +tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli +sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja +viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin +sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui +hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun +ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee +niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan +jaksaisi sitä lukea.»</p> + +<p>«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.</p> + +<p>«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla +sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko +painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän +yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja +kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja +viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi. +«Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa +avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni! +semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta +rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja +kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut +kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat, +retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt +joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi +taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää +huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä +en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?</p> + +<p>«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet. +Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin, +että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää +ijankaiken.»</p> + +<p>«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa +tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan +viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan, +josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet +nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne +synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa +asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin +ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin +luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen +olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät +sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii +maailmanpuunkin juuria.»</p> + +<p>Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen +everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan +hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva +vallan katosi rouvan huulilta.</p> + +<p>«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen +loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi. +Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa +halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia +silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen +varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin +puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin – +tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä +kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden +vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja +kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut – +ylösnousemisen, uudistumisen – josta muinais-skandinaavilainen Vala +laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista – niin +jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten. +Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin +siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa +ja hellemmin yhdistyneet.»</p> + +<p>Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin +mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli +huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli +kuunnellut Emelien katkeraa ivaa – hän tunsi siinä olevan osaksi +tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden +sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja +voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä +hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä, +ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän +katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi +Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka +nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja +hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa +viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen +herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun +hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan +kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.</p> + +<p>Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä» +vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva +kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta». + +«Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!» +huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä +pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä +kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja +ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan +keskustellessa.</p> + +<p>Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten +luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen +perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti +parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen, +joka – ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.</p> + +<p>Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti +sinä iltana vallan lumonneen hänet.</p> + +<p>«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise +erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä +stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu +katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta +konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan +ilman.</p> + +<p>Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä +loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä +mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela +ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi +oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa +perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen +katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne +katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka +silmä oli huomaunut.</p> + +<p>«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen +Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt – hän on todellakin erittäin +miellyttävä ja lahjakas, – onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»</p> + +<p>«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta +hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»</p> + +<p>«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin +... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, – «on +Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla +vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».</p> + +<p>Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa +katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie! +Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi +kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»</p> + +<p>Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi +kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli +herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea +siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät +mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi +Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä +rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän +katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli +Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan +miehensä katsetta.</p> + +<p>Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa +tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen +sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä +kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei +ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan +hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat +vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin +pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.</p> + +<p>«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja +everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista +huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita +notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat +sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja +kaikkea sanomatonta viehätystä. ”Un eterna constanza in amor!” olivat +laulun monta kertaa toistetut loppusanat.</p> + +<p>»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti +kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan +luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa +everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin +huulet hänen kättänsä.</p> + +<p>Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion. +Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat +olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen +ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä +tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen +rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka +tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin. +Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan +myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti +päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin +pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen +olkansa takaa seuraavat sanat:</p> + +<p>«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»</p> + +<p>«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla +äänellä.</p> + +<p>«On!» kuului vastaus samaan tapaan.</p> + +<p>Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.</p> + +<p>Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.</p> + +<p>Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, +mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» +vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa +kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja +asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä +Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: +«minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat +lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen +poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli +kädellään kalpeita kasvojaan.</p> + +<p>«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä +mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he +tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin +hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan +tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. +Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan +semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina +moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään +kaikelle huutaen: ’minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!’ ja, +’minä en tahdo sitä semmoisena!’ ja ’se on hullua’ ja ’se on +sietämätöntä’, ja ’se on ikävä’, ja ’se on tyhmää’. Juuri kuin minä +yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, +olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja +niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan +oleviin oloihin.»</p> + +<p>Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan +huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta +siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä +muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen +sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja +pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja +sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle +joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, – ja kaikki tuo +ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, +tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin +väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! +Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, +niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»</p> + +<p>«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului +hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset +assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. +Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni +vierashuoneesen.</p> + +<p>Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja +näki edessänsä – puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista +kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi +laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan +lävistää hänet katseellaan.</p> + +<p>«Ernst – Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen +sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen +kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa +silmänräpäyksessä hän oli poissa.</p> + +<p>Menkäämme kandidaatin luokse.</p> + +<p>Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen +mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi +ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa +hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän +kummastuksissaan huudahti:</p> + +<p>«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te +astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy +taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka +se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni +käsipuista...»</p> + +<p>«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan +käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä +mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»</p> + +<p>«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin +ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä +hullummin kuin – – – nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! +Mutta kuulkaa ystäväni» – lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti – «minä +opetan hänelle jotakin, ja se on että...»</p> + +<p>«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta +minä luulen – – – minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme +perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös +rappusia.</p> + +<p>Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen +kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä +ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja +astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.</p> + +<p>Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa +valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa +juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle +vapisevalla mutta vakavalla äänellä:</p> + +<p>«Jacobi, kuulkaa minua!»</p> + +<p>«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti +saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»</p> + +<p>«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle +tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on +loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»</p> + +<p>«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»</p> + +<p>«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle +– olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»</p> + +<p>Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja +kalveten.</p> + +<p>«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! +Tän’iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko +uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä +niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja +peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä +tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, +minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, – ja jos itse jollakin +varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin – antakoon +Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, +rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja +jota olen osoittanut teille – ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin +toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran +samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko +erottaa teidät kodistani!»</p> + +<p>Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, +tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»</p> + +<p>«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin +kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää +kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset +kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita +itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet +lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita +ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen +kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja +luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette +ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; +ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti +leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti +muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»</p> + +<p>Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.</p> + +<p>«Ja vakavuus!» – jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti – +«vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori +ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä +paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista +ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa +rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla +ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa +teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta +kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, +voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka +tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa +minua sisarenanne, äitinänne – niin», – jatkoi Elise puoleksi +säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen – «ehkä vielä kerran +sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja +uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan +tarjouksenne vastaan, Jacobi, – pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte +ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, +Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne +eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne +kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne +kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi – oi, +älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, – kääntykää vakavasti sitä +vaeltamaan.»</p> + +<p>«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! +Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, +kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut +sydämmeeni, te olette muuttanut sen, – minä aion muuttua paremmaksi +ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä +voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»</p> + +<p>Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli +syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi +Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta +lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»</p> + +<p>Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus +puistutti kumpaakin kun he näkivät – laamannin seisovan huoneessa. Hän +oli kalpea ja ankarannäköinen.</p> + +<p>Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!» +sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»</p> + +<p>«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua +polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?» +jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään +selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin +koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen +kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi +sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»</p> + +<p>Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä +tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen +äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on +sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»</p> + +<p>Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni +Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa, +«antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua +kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.</p> + +<p>«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa +sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen – «puhu minulle! +Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut +sydämmesi minusta?»</p> + +<p>Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.</p> + +<p>«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään +ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» – jatkoi hän vilkkaammin – «kun +näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän +miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua +rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut +niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta +minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle, +silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin +tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole +astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata +sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki +heikkouteni...»</p> + +<p>«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi +katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut +enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise! +Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta +että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja +emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme +kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan +hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella, +että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä, +näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat +meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei +jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla +rauhassa minun suhteeni?»</p> + +<p>«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»</p> + +<p>«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi! +Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä +minkään maailmassa erottaa!«</p> + +<p>Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.</p> + +<p>Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta +voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Jacobi.</h3></center> + +<p>Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä. +Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen +suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi +seuraavat sanat:</p> + +<p>»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa +soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin +suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää +kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne, +jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten +tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja +opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi +velkaa; mutta – jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte +mitä, niin – älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin</p> + +<p> ystävänne<br> + E. Frankin.»</p> + +<p>«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen. +«Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta +minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi +ihminen!»</p> + +<p>Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti +vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Aika kuluu.</h2></center> + + +<p>Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat +hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä +on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi +siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena +hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on +pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta +liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa +ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti +vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista +mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, +kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja +osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui +voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, +pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin +suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin +että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: <i>huomaavaisuudeksi toistensa +mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin</i>.</p> + +<p>Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan +rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei +ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän +näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana +silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan +miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli +laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja +lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla – ei siis ihmettä, että +Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei +myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja +aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut +kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen +puutteesta.</p> + +<p>Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme +kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, +jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän +äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä +oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, +joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden +totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän +etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja +sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja +nautintoa.»</p> + +<p>«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise +ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei +milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä +lemmitystään.</p> + +<p>Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise +seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan +Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.</p> + +<p>Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. +«Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja +Eevan soittaessa «Marlbrough s’en va’t en guerre», heräsi hänen +soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo +soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki +jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja +hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.</p> + +<p>Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan +kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita +yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen +pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». +«Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella +vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin +niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, +joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja +Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä +maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä +rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi +paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset +harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, +patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin +kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun +suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä +uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden +näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian +vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän +tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen +monta levotonta tuskanhetkeä.</p> + +<p>Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi +Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän +kanssa.</p> + +<p>«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä +pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun +palaat.»</p> + +<p>«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, +minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme +yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Pieni kasvatus- ja kahviseura.</h2></center> + + +<p>Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä +heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän +kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.</p> + +<p>«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva +sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän +kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa +salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia, +ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»</p> + +<p>Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä +levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen +jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten +takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise +nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.</p> + +<p>Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain +laita?» vastasi Elise:</p> + +<p>«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin +muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista. +En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun +huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu +ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»</p> + +<p>«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.</p> + +<p>Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!» +sanoi hän vettynein silmin.</p> + +<p>«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen +että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No, +no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin +laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»</p> + +<p>«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise. +«Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä +niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»</p> + +<p>«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan +ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa +saavani niistä runsaan osani.»</p> + +<p>«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, +niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan +että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään +tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, +sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»</p> + +<p>«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa +nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla +muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan +nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, +Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun +ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään +jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo +tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi +pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista +sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, +sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa +sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä +siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin +minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan +kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat +Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän +puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä +luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei +näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen +liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi +patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine +sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! +Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui +siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.</p> + +<p>Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun +he kuuluivat «le tiers ètat’iin» niin oli heidän velvollisuutensa +puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.</p> + +<p>«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte +sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten +päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena +elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani +opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin – kylliksi +voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että +voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen +tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään +kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei +osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin +kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».</p> + +<p>«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen – +oikeassa karvassaan – jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri +on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että +paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden +tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme +oloihimme tyytyväiset.»</p> + +<p>«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, +mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, +ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta +muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti +monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä +hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena +lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» +Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se +oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki +viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, +että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja +sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että +Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty +hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin +poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille +selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä +paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa +oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti +poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.</p> + +<p>Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta +mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti +hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla +rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja +Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni +nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun +kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja +opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa +toivottuja hedelmiä.</p> + +<p>Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti +että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja +kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.</p> + +<p>Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa +tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä +sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana +suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen +Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli +raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän +läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli +saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka +kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata +puheen itsestänsä – josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä +syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, – mutta kun +laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren +pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän +suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään +merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle, +ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan. +Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen</p> +<p> </p> + +<center><h3>Evelinan historiaksi.</h3></center> + +<p>«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta +halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa +elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet +oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja – pelastus. Olin vielä pieni +lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä +ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä +oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, +torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät +sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui +lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, +että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin +niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin +vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.</p> + +<p>Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni +muukin perhe-elämä – epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea. +Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine, +muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia, +muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa +määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.</p> + +<p>Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että +kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään +valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti – +herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein +ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin, +mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti +kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla +korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme – +niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan +hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn – ja nuorten «mamsselien» +sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo +toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.</p> + +<p>Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli +ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus +ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin, +että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän +sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen, +ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin, +että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa +ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja +mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea, +etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja +kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä +oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut +oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden +vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä, +vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista +totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa +pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei +kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä +vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla +kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.</p> + +<p>Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan +toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten +ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat +itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta +ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun +sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi +elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja +vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin +vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin +harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan +isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti +parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä. +Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten +suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes +myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä +rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.</p> + +<p>Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen +säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin, +omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me. +«Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme. +«Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme +aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja +pihlajanmarjoille.</p> + +<p>Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä +enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme. +Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion +ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että +voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun +kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli +varma, että meidän vaunumme – jos ne olivat liikkeellä – suuntasivat +matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon +paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan +sydämmissämme iloinneet siitä.</p> + +<p>Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä +ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä +hartaasti, mutta – he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen +vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja +– tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei +huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta +muiden mukana.</p> + +<p>Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat +silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa, +joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia +kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa +sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja +tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän +tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.</p> + +<p>On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he +tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on +enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat +tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen +kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen +itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta, +sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.</p> + +<p>Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin +«suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku +onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä +vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa». +Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti +sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa +sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota +«omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa +vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee +voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja +herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa, +jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle +yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei +naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan +nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran +tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy +usein nuo avioliitot – nuo oikeat hädän lapset – joihin ei milloinkaan +olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen +kammioon, joka täyttää niin monen mielen.</p> + +<p>Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä +harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä +monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa +etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita +on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen +tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle +aukenevat.</p> + +<p>Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä +täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista +naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi +tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin +ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden +samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista +puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme +tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja +ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä +ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti +suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin +viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin +niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.</p> + +<p>Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan +valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden +vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua +niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä +levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja +taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun +katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin +tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin +rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin +hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin +ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; – ja minä vuodatin surun ja +kaipauksen kyyneleitä.</p> + +<p>Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä +maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden +alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani +semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun +kaltaiselleni luonteelle.</p> + +<p>Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka +vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta +mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat +tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia +kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi +illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää +hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.</p> + +<p>On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin, +joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän +piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää +jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon +noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa +hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin +ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa +liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On +monta – ja hyvä on että niin on – monta eri ihmisluonnetta. Minun +luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja +vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän +synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani +tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen. +Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä +maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä +seurapiirissä, johon kuuluin.</p> + +<p>Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen +mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä +olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin +kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli +kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin +«ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian +myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana +ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota +siitä loasta, johon hän on vaipunut.</p> + +<p>Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta, +elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni +kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä +enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli +kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa +viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten +viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun +ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja +voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään +suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta – +ainakaan yksityisseikkoihin katsoen – elämän iloa, silloin levottomuus +taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen, +hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan +aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan +pinnan täyteen sekavia kuvioita.</p> + +<p>Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan +Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi +antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin +itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa, +jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi +muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa +siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin, +niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme +voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein +punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean +kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»</p> + +<p>Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä +älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani +kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He +kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään +päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi +uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään.</p> + +<p>Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä +työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle +mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja +elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin +kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä +lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden +virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja +rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni +hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun +kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.»</p> + +<p>«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise +innokkaasti.</p> + +<p>Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan +valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista +mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli +kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso +minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! – tosiasia on kuitenkin, Elise +kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle +myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat +sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin.</p> + +<p>Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja +suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin +enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän +antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä.</p> + +<p>Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät +vanhempani – Jumala palkitkoon heitä! – pyytämään oman kodin +perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet +myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä +siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin +ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi +itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani, +etten tarvinnut epäillä tekojani.</p> + +<p>Eräänä huhtikuun päivänä siis – täytin silloin juuri kolmekymmentä +vuotta – muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini. +Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi +minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän +äidiksensä.</p> + +<p>En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa +kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten +kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi. +Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka +taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan +minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne +täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä +kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä +ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut +niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten +istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa. +Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan +ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu +maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta +tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin +toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet +suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi. +Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat +olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se +aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä +sain arvoa omissakin silmissäni.</p> + +<p>Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä +muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli +usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja +hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni. +Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat +myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat +he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan +äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa +oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä +hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin +ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt +toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin +oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani +toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen +turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot, +tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja +teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.»</p> + +<p>Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen +kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala +elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa +osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan +maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen +ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja +ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän.</p> + +<p>«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas +taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme +kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa +palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti +suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa.</p> + +<p>«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin +miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun +muotoa! He, he, he, he!»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Orpo.</h2></center> + + +<p>Päivä lähestyi iltaansa. Ernst ja Elise istuivat vierashuoneensa +ikkunassa; hellä mielipiteitten vaihto, johon kumpikin innokkaasti otti +osaa, oli lähentänyt puolisot toisiinsa ja saattanut heille +elämänrauhan. Nyt he hetkeksi vaikenivat; mutta aavistus, joka +sointuisen sulosäveleen kaltaisina väreili heidän mielessänsä ennustaen +heille yhä suurempaa onnea, saattoi heidän silmänsä säihkymään. Sillä +aikaa alkoi hämärä levittää vaippaansa kaikkialle; hiljainen sade +huuhtoi ikkunanruutuja. Salista kuului kandidaatin sointuva ääni, kun +hän kertoi lapsille satuja, joita vähä väliä lasten kysymykset ja +huudahdukset keskeyttivät. Kotirauhan tunne valtasi perheenisän +sydämmen; hän otti hellästi vaimonsa käden omiinsa ja katsahti iloisesti +hänen lempeihin kasvoihinsa, ja he leikillisesti tuumivat kodissa +tehtäviä pieniä muutoksia. Kesken kaikkea levisi pilvi laamannin +kasvoille ja kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.</p> + +<p>«Mikä sinun on, Ernst», kysyi hänen puolisonsa hellän levottomasti +pyyhkäisten ne pois kädellään.</p> + +<p>«Ei mitään muuta», vastasi laamanni, «kuin että me mielestäni olemme +niin onnelliset; minä näen sinut siinä, kuulen lasteni iloiset äänet +tuolta ja silloin minun täytyy muistella lapsiraukkaa, joka turmeltuu +tuossa kurjassa kodissa kadun toisella puolella.»</p> + +<p>«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia +maan päällä.»</p> + +<p>Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin +liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti +esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen +lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella.</p> + +<p>«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat +toisiinsa.</p> + +<p>Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti +kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten.</p> + +<p>Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan +ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin +lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee? +Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä +sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen +sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka +lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen +huokauksen lausui:</p> + +<p>«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi +kiehua seitsemällekin!»</p> + +<p>«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili +hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko +koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä +perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta +siihen – niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!»</p> + +<p>«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen, +«eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on +harras; – minä koetan parastani, – ja sinä tuet minua!»</p> + +<p>«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten +seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi +suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta +ehkä hän pelkää seurata minua!»</p> + +<p>«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?»</p> + +<p>«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!»</p> + +<p>«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen +heti valmis!»</p> + +<p>Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin +ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin +hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät +puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa +heitä katselemaan.</p> + +<p>Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä +rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli +raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen +epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei +ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että +olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi +vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka +olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan +kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti +hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja +peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä +sangen kalpea.</p> + +<p>«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen +ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa. +Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena +seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä +pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi +säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi +puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa, +mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava +katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi +itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti +hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi.</p> + +<p>«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät +ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä +iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten +nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.»</p> + +<p>Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös +näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen.</p> + +<p>«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo +herättyään?»</p> + +<p>«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen +saaliin.</p> + +<p>Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja +rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään +kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä +pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta. +Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja +meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä +vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja +sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä +jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran +käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa +kanssa pois.</p> + +<p>Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus. +Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille +pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat +aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta +pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän +kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta +tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä +harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään. +Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken +mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui +sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän +päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi +kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa +olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen +ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein +ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli +valkoisia liinaharjaisia pienokaisia.</p> + +<p>«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa. +«Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit +yhdessä!»</p> + +<p>Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise +tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki +kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi.</p> + +<p>Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli +erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia +vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta +ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää.</p> + +<p>Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä +uutterasti puhaltamaan sitä.</p> + +<p>Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.</p> + +<p>Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.</p> + +<p>Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän +etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten +lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä +kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki +Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta +joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän +tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli +juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas +Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi +voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen +sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen +nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen +ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä +vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen +sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi; +tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut +taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin +toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti +selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen +omistaja.</p> + +<p>«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten +uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen +enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta +tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.</p> + +<p>Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli +urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi +itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän +sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä, +«huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa, +koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota +tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin +saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta +ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla +teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän +välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä +tykö!»</p> + +<p>Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä +torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa +hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan +suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten +lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan +oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan +löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle, +mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen +tapansa.</p> + +<p>Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea +sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan +mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi +mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova +suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän +huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen +itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen +lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi +kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran +vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada +lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri +huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata +leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua +tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle +yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut +omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin +sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta +kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni +Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset +huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!» +Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka +itse oli sepittänyt lapsillensa.</p> + +<p> Tuoll’ istuu oksalla kyyhkynen<br> + niin puhtoinen,<br> + rukoukset hän kuulee lapsoisen<br> + lailla Kristuksen.</p> + +<p> Valkosiivet hän riemuin kohottaa,<br> + ylös käy hänen tie,<br> + rukoukset lasten kun ilmoille saa,<br> + isän luo hän ne vie.</p> + +<p> Luo lasten hän palajaa jällehen<br> + ja mukanaan<br> + isän siunauksen hän ylhäisen<br> + tuo lapsille maan.</p> + +<p> Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan,<br> + kyllä varmasti<br> + valkokyyhky taivahan oksaltaan<br> + heitä kuulevi.</p> + +<p>Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä +kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja +Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja +pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta +kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi +levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja +laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha +levitti vaippansa orvon yli.</p> + +<p>Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu +«Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin +suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja +saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän +hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse.</p> + +<p>Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi +perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja +elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä +liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta. +Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa +muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja +lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan.</p> + +<p>«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä +tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me +kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle +hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen +luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät +minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja +toiveensa saapua tietooni kauttasi.»</p> + +<p>«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet +tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman +sinua.»</p> + +<p>«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi +minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon +vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu. +Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme +heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!»</p> + +<p>«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen +rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.»</p> + +<p>«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin. +«Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi +sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä +ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa +soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette +milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan +elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä +kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat +olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada +tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta +jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta +surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!»</p> + +<p>Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen +täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi +muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja +ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi +sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän +voi <b>katsoa ylös</b> mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen +ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli +miehensä kättä hellästi.</p> + +<p>Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä +hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin +– ainakin ulkonaisesti – oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän +hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.</p> + +<p>«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua +huvittaa?»</p> + +<p>«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»</p> + +<p>«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta. +Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»</p> + +<p>«Sitä parempi!»</p> + +<p>«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»</p> + +<p> </p> +<p> </p> + +<center><h2>TOINEN OSASTO.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2>Uusi koti.</h2></center> + + +<p>«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni +ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni +elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain +maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon +minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa +ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, +joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte +leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te +seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita +takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, +olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät – +jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»</p> + +<p>Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen +lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli +muuttamassa.</p> + +<p>Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota +sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) +ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät +sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. +Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen +nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja +tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, +vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin +pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. +Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja +molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei +tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui +astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi +tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, +karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä +ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli +Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin +ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa +kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan +kunniaksi menivät menojaan.</p> + +<p>«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin +tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy +kaikki päin mäntyyn. ’Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun +toimittaa!’ sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko +milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. +Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset +saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi +heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat +kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan +ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että +solmu kestäisi.»</p> + +<p>Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja +katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa +haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet +onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton +naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen +mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva +saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! +Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti +loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:</p> + +<p>«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että +kompastuu ja lipeää niin että...»</p> + +<p>«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»</p> + +<p>«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa +konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista +säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»</p> + +<p>«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»</p> + +<p>«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon +toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää +konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, +niin, sanon! Nyt <b>tahdon</b> mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... +Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon +viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? +Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan +huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys +ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin +toinenkin!»</p> + +<p>Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, +joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.</p> + +<p>Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut +sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta +oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty; +suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki +tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen +rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena +siitä että pääsi – joka kuitenkin vaivoin onnistui – kuulemasta +muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla, +muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset +oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.</p> + +<p>Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta +toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja +hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta +tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään +tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille, +mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.</p> + +<p>Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet +ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis +ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit +ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä +rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen +kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin +sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme +ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; – +«voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta +varten»; – vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se +näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä +oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston +sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa +komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien +miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat +saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei +sen tähden että he <b>erottaisivat</b> vaan sen tähden että he <b>yhdistivät</b> +maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen +kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen +lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä +yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään +vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että: +«asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise +nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti +ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten +kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä, +lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva +paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä +hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu +– Saaran lempisoitin – ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen: +«mamma mia»!</p> + +<p>Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen +paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin – jonka +ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin – joka oli yksinomaan +määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen +aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli +ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen +ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki +pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja +lastensa toimesta.</p> + +<p>Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen +makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja +miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa, +milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä.</p> + +<p>Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin +kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja +miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja +näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää – ei +<b>tuostahan</b> tulee kylmää ja <b>tästä</b> lämmintä». – Tämän laitoksen +mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan +yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä +huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli +vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä +suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen +kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen +kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä.</p> + +<p>Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat +somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut.</p> + +<p>«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen +ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille +niin miellyttäväksi, ett’eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja +pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen +oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat +viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu +asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen +ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.»</p> + +<p>Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta.</p> + +<p>Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä +sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään, +syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli +seuraavat sanat:</p> + +<p>«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että +kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin +pitävän.»</p> + +<p>«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen +kanssa?»</p> + +<p>«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»</p> + +<p>Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin +maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä +luvattiinkin.</p> + +<p>Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.</p> + +<p>«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä +tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä +pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa, +tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti +hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten +ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka +juuri palasivat yliopistosta.</p> + +<p>Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.</p> + +<p>«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»</p> + +<p>«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik +puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä +vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma +on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin – en tiedä +oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»</p> + +<p>«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi +muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla +tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»</p> + +<p>Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja +lausui:</p> + +<p>«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä. +Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä, +tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa +katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin +sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin +valtaistuimella; – niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi. +Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme +kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen +kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä +aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän +käsiään kylmillä, märillä käsillään.</p> + +<p>Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että +neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan +vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen +mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu. +Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti +herrain huonetta heidän astuessaan sisään.</p> + +<p>Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät +järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun +hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli +ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille +lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin +koskea niihin.</p> + +<p>«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti +laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se +tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise? +Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää +paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»</p> + +<p>Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt +samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin +sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten +luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista +näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.</p> + +<p>Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin +melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli +hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa +tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti +hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen +syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin +melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja +voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen +isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja +ihanteena.</p> + +<p>Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä +taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:</p> + +<p>«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne, +jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla +saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»</p> + +<p>Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois +pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle +vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.</p> + +<p>Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan» +kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän +pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen +vilkkaasen keskusteluun.</p> + +<p>Eeva tarjosi konvehtia.</p> + +<p>«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot +kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan, +vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä +pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä +illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin +teaatterissakin puhutaan syrjään.</p> + +<p>Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa, +pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat +auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas +keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän +hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti +ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi +lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja +itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen +johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut +onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen <b>omasta</b> +kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa +niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti +polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme +todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli, +olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten +tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole +seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu +rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen +mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja +Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja +taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.</p> + +<p>Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen +Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka +innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä +kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista +korvaa.</p> + +<p>«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä +puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean +soitannollisiin lahjoihin.</p> + +<p>Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä, +alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain +vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.</p> + +<p>Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.</p> + +<p>«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän +tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias, +vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden +askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa +kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti +todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi +kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta +kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui – +suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta – oikeaksi kiihkoksi. +Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä +mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.</p> + +<p>Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin, +pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun +laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella +henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti +kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta +liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen +kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima +levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin +hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien +reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he +evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.</p> + +<p>«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana +aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä.</p> + +<p>Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä +«mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä:</p> + +<p>«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos +tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne +puhtaiksi!»</p> + +<p>Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä +ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa +onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank.</p> + +<p>Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen +erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan +sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista +häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja +avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen +asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja +keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren +säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon +tyttäristä.</p> + +<p>«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut +vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa +pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän +näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana, +kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan +nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni +istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia +heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja +Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja +iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua +häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin +suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on +kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja +hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä +ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!»</p> + +<p>«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se +kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä +sanot?»</p> + +<p>«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo +ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!»</p> + +<p>«Ja Saara?»</p> + +<p>«Niin – hän on kaunis – hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä +on – ainakin minun mielestäni – jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään +siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä +vastenmielistä.»</p> + +<p>«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista, +etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian +suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on +runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi +tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa, +sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton +taipumus hänellä on soitantoon; – saathan kohta kuulla! Niin, hänessä +on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt +luonamme kauemman aikaa.»</p> + +<p>«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden +rauhassa kotonani.»</p> + +<p>Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin +antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan, +mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen +toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti +pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään, +ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä +neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän +katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava +halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä +runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin +ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti +perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä +tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti +äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja +rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa» +hyväksi.</p> + +<p>«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti +suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää +sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»</p> + +<p>«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.</p> + +<p>«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»</p> + +<p>«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.</p> + +<p>Laamanni seisoi siinä.</p> + +<p>Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään +kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti +laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että +oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.</p> + +<p>Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta +kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan +haltioihinsa:</p> + +<p>«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on +mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»</p> + +<p>Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.</p> + +<p>«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!» +lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.</p> + +<p>Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan +poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien +rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Seuraava päivä.</h2></center> + + +<p>Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion +aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä, +olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman +ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita +mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa +aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna, +ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan +herttaista näytelmää.</p> + +<p>Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja +rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.</p> + +<p>Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita +paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen +sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä +Jacobin lähelle.</p> + +<p>«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin +katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä +käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan +valita! Oiva matami Folette!»</p> + +<p>«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»</p> + +<p>«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä +on arvoituksen nimenä?»</p> + +<p>«Naiminen!»</p> + +<p>«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi +ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö +minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä +asianomaiset?»</p> + +<p>«Varsin hyvin.»</p> + +<p>«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt +ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»</p> + +<p>«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»</p> + +<p>«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.</p> + +<p>«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen +viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä, +Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»</p> + +<p>«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.</p> + +<p>«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.</p> + +<p>»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!»</p> + +<p>«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on +majuri Arvi G***! Eikö niin?»</p> + +<p>«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen +sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee +pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa +Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa +liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua? +Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!»</p> + +<p>«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin. +Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä. +Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput – sangen ravitsevat ja +kunnioitettavat korput – ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai +sen jälkeen?»</p> + +<p>«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin +hymyillen.</p> + +<p>«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. +(Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun +kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen +aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys +ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä +siitä sairastut!»</p> + +<p>Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin +Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi +syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen +kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi +hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta +kannalta ja sanoi sen – kuten monen muunkin Petrean päähänpiston – +olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein +kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä!</p> + +<p>«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni, +nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy +poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne +puutarhaan!«</p> + +<p>Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka +ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli +märkää.</p> + +<p>Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin +kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön +ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman +matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin – vallan +vastoin luonnonlakeja – runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat +renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat +päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka +sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista +luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista +torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka +kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä +suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä +olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin +koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla, +eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta. +Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa, +tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti +tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella +koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli +puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö +tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä +mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita +istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään +on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa +autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä +laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää +sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole +kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä – public spirit’iä – että +voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi. +Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen – niin pianpa se tulisi +toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan +kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan. +Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»</p> + +<p>»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri +auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».</p> + +<p>»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän +oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. +Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari +kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin +mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja +kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten +mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne +kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin +mielestäsi, Elise?»</p> + +<p>Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. +Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. +Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua +puutarhuriksi.</p> + +<p>Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka +jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. +Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli +puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei +arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi +hänelle uskotella.</p> + +<p>Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara +yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori +taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja +Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti +rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen +kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa +paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja +katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän +nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, +vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat +niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen +ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli +harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä +pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat +Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut +häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän +puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi +kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan +kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka +oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota +sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon +tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä +Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme +nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin +pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä +alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, +että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä +uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise +tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki +muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran +saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys +vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., +jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli +nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu +«vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari +piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.</p> + +<p><b>Puhdas</b> oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava +ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian +vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli +paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän +hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän +kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen +sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen +ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia +ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon +ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. +Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen +kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua +herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti +miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli +saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen +todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La +Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä +kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei +hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli +koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin +postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten +kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden +keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä +karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli +erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo +ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin +hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä +siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja +rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. +Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt +mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän +erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin +perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa +tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja +oikea <b>taloudenhoitajanero</b>. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella +tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin +tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», +välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin +mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. +Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli +albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden +aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja +sisälsi.</p> + +<hr> + +<p>Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä +Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen +pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko +sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran +Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi +ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin</p> +<p> </p> + +<center><h3>Petrea.</h3></center> + +<p>Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. +Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. +Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi +hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin +puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka +ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein +auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi +ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu +huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään +«kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli – vaikka +Louise ei tahtonut sitä myöntää – jonkinmoinen taideaisti. Aina hän +puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi +runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi – +saisi melkein sanoa – sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea +kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, +heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta +saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden +ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota +todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti +murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», +ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla +sanoilla:</p> + +<p> «Germanian rannoilta palasi<br> + hän rantoja rakkaita katsomaan,<br> + pois sodan vaaroista halasi<br> + hän nähdäksensä isänmaan.<br> + Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa?<br> + Enk’s ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»</p> + +<p>Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt +säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt +kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei +toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu +kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut +alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:</p> + +<p> «Oli kreivin linna Elfvakolastie,<br> + ja oli Ruotsissa se linna;<br> + Stjernebergen tytär ainut Melanie<br> + kukoisti siellä yksin kaunihinna.»</p> + +<p>Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla +kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli</p> + + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0> +<TR><TD> + +</TD><TD> +<h3>«Kaaos.</h3> + +<p>Pimeys synkkä varjoihinsa kätki<br> +ijäti maailman;<br> +odotti turhaan rientäväinen hetki<br> +pimeyden loppuvan.<br> +Tää maa min inehmot nyt täyttää<br> +oli tyhjää vaan.<br> +Ja kauniit tähtitaivahamme näyttää<br> +ei saaneet valoaan,<br> +Vaan hän on aina ollut<br> +ja hän se aina jää...»</p> +</TD></TR> +</TABLE> + +<p>Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion +alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa. +Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja +aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja +katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin +aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti +häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui +siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja +luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman +iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton! +Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän +astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui, +rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen, +joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle +suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan +jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta +hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne +useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin +miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se +johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen +arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua. +Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän +myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin +kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi +leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että +kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä +ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen +ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa. +Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku +Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet +erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat +kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen +ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa, +jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset +laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja +niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli +Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon +voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen +vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys +tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja +paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan +rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin +välähti – ruminakin hetkinä – hänen silmistänsä katse, hänen +kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan +Petrea kauniskin!»</p> + +<p>Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri +luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei +Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut +päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan +sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa, +kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä +kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin +vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella – +etenkin palvelemisintonsa tähden – usein naurunalaiseksi, joka muka on +niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä +merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Leonore.</h3></center> + +<p>Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku +runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena +huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä +avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli +kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten +perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten +siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa +katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli +taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän +joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti +hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore +tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka +välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa +viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää +taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli +itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut, +mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet +kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja +tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta +vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita +yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin +tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan +siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin +ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.</p> + +<p>Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri +parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea +päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa. +Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä +tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja +sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä +ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä +pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta +kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata +sinulle ennustuksen, – kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut +nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja +koristus, astu esiin kaunis</p> +<p> </p> + +<center><h3>Eeva!</h3></center> + +<p>«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta +vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on +viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret +impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine +silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa +toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin +itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen +heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi +ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja +tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos +mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan +mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen +silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen +kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse +kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea +tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä +oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. +Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat +liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan +sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. +Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä +ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana +sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin +häntä pukee».</p> + +<p>Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen +toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les +inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan +eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana +lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin +itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä +sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.</p> + +<p>Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun +hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan</p> +<p> </p> + +<center><h3>«pikku neitiä».</h3></center> + +<p>«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi +unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän +toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» – sadekuuron ja +kauniin sään –. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja +kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja +häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin +erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia +päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän +vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä +hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja +lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. +Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle +mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: +«mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa +toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa +rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, +ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo +häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä +epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. +Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon +terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa +osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä +kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä +vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi +suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja +etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä +jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen +kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä +mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä +vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon +kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.</p> + +<p>Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen – «tuon +Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, – siirrymme ikäänkuin +päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, +mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla +viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on +hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista +kirjoitelmista, jotka ovat otetut</p> +<p> </p> + +<center><h3>Saaran päiväkirjasta.</h3></center> + +<p>Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady +Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa +oli tarmoa!</p> + +<p>Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, +vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua +omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin +aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys – +pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet +pyrkimykset – se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava +liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On +silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin +minua kidutat ja poltat.</p> + +<hr> + +<p><b>He</b> viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät +tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen +toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin +toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden +pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi? +Miksi? Oi, vapaus, vapaus!</p> + +<hr> + +<p>Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta, +turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet +silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa +miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten +laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla +temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen – kaunis +synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin; +miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen +raunio, kuin pieni, tyhjä onni!</p> + +<hr> + +<p>Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt +minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah! +Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa +kaikki epäselvät turhat toivot, – mutta silmäni ovat kylliksi vahvat +kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki +soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani +riittäköön minulle!</p> + +<hr> + +<p>Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja +teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua. +Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!</p> + +<hr> + +<p>En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen +katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden +kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän +mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on +uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee +sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.</p> + +<hr> + +<p>Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä +ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin +keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää +häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän +ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle +tarkoitukseni päämääränä.</p> + +<hr> + +<p>Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle +polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni. +Tunnen olevani luotu sitä varten.</p> + +<p>Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin +ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se +sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa. +Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan +tulevaisuuden.</p> + +<hr> + +<p>Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet – pois kaikki harhaluulot! – +minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka +kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti +ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut +luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa! +Nöyrryyttävä ajatus!</p> + +<p>Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin +heidän olevan sitä vähemmän.</p> + +<hr> + +<p>Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin +olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin +taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää +jyrinää.</p> + +<p>«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!» +Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota +aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky +tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua +katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä, +säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit +kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet +kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen +oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään +ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien +sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti +huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta +kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella +äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni +minua miellyttää.</p> + +<hr> + +<p>Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on +itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta – parasta on +että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He +eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.</p> + +<hr> + +<p>Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen, +Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät +jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan +voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin +oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet +lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan +heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli +vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Esine.</h2></center> + + +<p>Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen +kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä +huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella +tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen +apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi +mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä +tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin +erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean +paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja +laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko +liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän +taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja +Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä +silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin +milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla +kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli +katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat +olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen. +Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin +ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise +«jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia +tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia +kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään, +etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston +vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti +tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa +tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti +osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen +katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana +tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan +mukaan.</p> + +<p>Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän +kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan +keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet. +Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden +huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta +kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet +keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.</p> + +<p>«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa +oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi +kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee +hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma +poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi +katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina +niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan +Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole +vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»</p> + +<p>Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään +hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi +myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin +mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi +siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi». +«Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden +esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa +kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana +käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina +tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan –, ja kun kangas oli vaikea +panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä +päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise +oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli +paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen +viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea +nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun +aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja +selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin +kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus +rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen +aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä +O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen +jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä +ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen +leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen +kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen +Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita, +kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.</p> + +<p>Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon +hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut +hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla +sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea +ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta +sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja +pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta +j. n. e.</p> + +<p>Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu +kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin +kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä +Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen +kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin +voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä +osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin +taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m. +suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja – +joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin – postiljoonipasianssia +asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen, +kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.</p> + +<p>Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian +asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen +suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila, +tahdomme nimittää ainoastaan <b>Tilanomistajaksi</b>.</p> + +<p>Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin – nimittäkäämme +häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa +maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset – siltä paikalta, jonka +tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi +suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset +posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen +punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi +tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise +serkkua» – hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille – +kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kummallisia kysymyksiä.</h2></center> + + +<p>«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja +eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti +värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin +tyynesti:</p> + +<p>«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»</p> + +<p>«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani +Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! +Kalastan niitä itse.»</p> + +<p>«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi +nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi +lahnasta?»</p> + +<p>«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, +mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. +Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, +vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? +Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule +tuhmalle pojallesi avuksi!»</p> + +<p>«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle +peloissaan.</p> + +<p>«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista +kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli +jonkinmoinen kyselynpuuska.</p> + +<p>«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise +vastasi tilanomistajan kysymykseen.</p> + +<p>«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.</p> + +<p>«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.</p> + +<p>«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani +Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni +kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta +ja heti on koko vati täynnä.»</p> + +<p>Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja +joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen +hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten +ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»</p> + +<p>«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.</p> + +<p>«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.</p> + +<p>«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti +Jacobille.</p> + +<p>«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.</p> + +<p>«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja +Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.</p> + +<p>«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän +palatessansa ruokasalista.</p> + +<p>Louise vastasi – juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi +vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.</p> + +<p>Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään +rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko +järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen +oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? +Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.</p> + +<p>«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»</p> + +<p>Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle +menemään.</p> + +<p>«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän +jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein +vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei +jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän +vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»</p> + +<p>«Niin, <b>jos</b> hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun +aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä +nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»</p> + +<p>«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo +alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»</p> + +<p>«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä +hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän +välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei +todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja +väittelyn into – eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, +semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta +saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy +levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»</p> + +<p>«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen +elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta +Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä +sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»</p> + +<p>«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa +järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine +luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä +puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä; +sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla +tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän +välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä +tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä +tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea +tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen +ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt; +hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren +aallot.»</p> + +<p>«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin +totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja +säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se +romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise», +hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen +taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen +tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää +omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B–n! Ehkä voimme aluksi +uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ... +onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia +Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen +kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän +koukkujaan Louiselle?»</p> + +<p>«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin +Tuure, etkö ole huomannut?»</p> + +<p>«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä +kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö, +serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän +Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä: +pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi +minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän +ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä +niin lähellä meitä!»</p> + +<p>«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on +mahdoton pitää hänestä.»</p> + +<p>«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»</p> + +<p>«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»</p> + +<p>«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia, +mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»</p> + +<p>«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, +Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan +Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni +pojakseni.»</p> + +<p>«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään +samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten +kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän +asioissansa.»</p> + +<p>«Ernst, miten sinä olet hyvä!»</p> + +<p>«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi +luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä +myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle +oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen +sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka +se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä +todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen +Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät +ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin +aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, +joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! +puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. +Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät +ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet +suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja +kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, +saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä +voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että +tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle +puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta +avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Eräät pidot.</h2></center> + + +<p>Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia +tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä +pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt +elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt. +Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä +merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa +saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana +salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois +Gabrielleni».</p> + +<p>Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen +pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta. +Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja +kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa +pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi +alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten +parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin. +Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean +väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:</p> + +<p>«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei +ole sijaa viidelle?»</p> + +<p>Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea +nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa +valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä +rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin +mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.</p> + +<p>«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole +nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut? +Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän +ei ole...»</p> + +<p>«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä», +kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi +ja iloksi keskellä huonetta.</p> + +<p>Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina +silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun – ei häihin +niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset +pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona +ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti, +noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat +maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka +mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita +ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat, +pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin +sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa +naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin +sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman +suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan +seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan +pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan +anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan +kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen – +koko perheen, Jacobi siihen luettuna – kunnioittamaan juhlaa +läsnäolollaan.</p> + +<p>Nimenomaan pyydettiin <b>kaikkien</b> tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu +jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta, +toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin +ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin +kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja +toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa +kauemmaksikin – siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat +suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon +hauskaksi kaikille vieraillensa.</p> + +<p>Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman +kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan +sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin +pientä sanomaa.</p> + +<p>Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva +taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen +puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin. +Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet +ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin.</p> + +<p>Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän +iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»! +Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi +hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan, +mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta +mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta +Evelina pyysi häntä ottamaan <b>kaikki</b>; siihen yhtyi laamannikin, joka +mielellään soi <b>kaikkien</b> saavan huvitella. «Ehk’ei», hän lausui, +«heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja +harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa +kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta +tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti +rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan +muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki +mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei +voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa +vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen +luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei +kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään +apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat +kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä. +Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja +pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen +nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden, +jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle.</p> + +<p>Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa +ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä +hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden, +hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä +uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara +maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät. +Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa +kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja +pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki +puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi +vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta +tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran +«paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen +mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa +kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta +siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin +kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun +sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä +ensiksi hänen eteensä työnnettiin, – nimittäin jos hän kävi yksin +puodeissa – ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai +sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin +mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs +kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi +puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen.</p> + +<p>Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui +Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa +puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena +vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa +samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä +ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse +puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu +Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki +kasvojansa kaikista peileistä – olisivat ne olleet sievät, arveli hän, +jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin +vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli +ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle. +Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Selkkauksia.</h2></center> + + +<p>Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen +«hovisaarnaajan» koristamana – joka päinvastoin rumensi häntä +tavattomasti – olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan +seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa +Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä +yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille».</p> + +<p>«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja +tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet +hansikkaat ja...»</p> + +<p>«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik +veitikkamaisesti.</p> + +<p>«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää +siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei +hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.»</p> + +<p>«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut +«hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla +pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua +«hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt +armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni – me saamme +kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen +melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.»</p> + +<p>«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan +huono maku, oikea hottentotti-maku!»</p> + +<p>«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?»</p> + +<p>«Hm!»</p> + +<p>Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien +herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan» +rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut +tehnyt onnistuneempia kopsauksia.</p> + +<p>«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö +sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö +näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä +kyynärän, – he pyysivät kolmeakymmentä, – eivätkö ne ole kauniita? +Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen +nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa +kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa +eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva +Florean luona.»</p> + +<p>Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut +samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta – josta hän +piti enemmän.</p> + +<p>Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise +oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta! +Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?»</p> + +<p>Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan +ei ollut sitä kunniaa.</p> + +<p>Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen.</p> + +<p>Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan.</p> + +<p>«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka +elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...»</p> + +<p>«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan +koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne +putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja +oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen. +Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon +päälle.</p> + +<p>«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas! +Tahi oletko suuttunut minuun?»</p> + +<p>«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja – – jätä minut!»</p> + +<p>«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon, +kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä +jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että +soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!»</p> + +<p>«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä +lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla +kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän +olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole +hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän +parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä +pyydän.»</p> + +<p>Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.</p> + +<p>Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin +katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse +puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut +ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla +mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa +ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».</p> + +<p>Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti +kaikin tavoin päästä selville sen syistä.</p> + +<p>«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo +olla meidän kanssamme?»</p> + +<p>«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en +voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä +tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen +ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo +elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»</p> + +<p>«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen +silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara +kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö +luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja +iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota, +armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan +riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla +kanssamme; – muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»</p> + +<p>«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»</p> + +<p>«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän +vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se +kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan +tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»</p> + +<p>«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun +kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»</p> + +<p>«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa +puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet +ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani! +Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta +ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»</p> + +<p>Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran +seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän, +mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen. +Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi +hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia +purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne +ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä +pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän +hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän +vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä – äidin lempihedelmiä – ja +niin mainioita appelsiinejä – nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! – +Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat – ne +jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon +vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä +lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki +muutkin huonot säästäjät.</p> + +<p>Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että +Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne +sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi +sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli +sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa +tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja +ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän +turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi.</p> + +<p>«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin +ostoksesi!»</p> + +<p>Petrea vastasi punastuen ettei hän – «vielä ollut ostanut mitään.»</p> + +<p>Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada +lainata häneltä muutamia silkkinauhoja.</p> + +<p>«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse +nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa +ostaaksesi mitä tarvitset.»</p> + +<p>Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään.</p> + +<p>«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että +kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin +varmasti tiedän, et itse tarvitse.»</p> + +<p>«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun +voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että +riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi. +Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta +syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.»</p> + +<p>«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä +sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...»</p> + +<p>«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei +Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen +melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua +hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja +minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen +ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta, +jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin +sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin +soisin <b>minun siskoni</b> olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy +se sanoa.»</p> + +<p>«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy +huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure +suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä +on sinulle mieleen, mikä ei.»</p> + +<p>«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat +todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy +suhdettasi Schwartziin; Eevakin...»</p> + +<p>«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun +mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...»</p> + +<p>«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella +mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta +mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...»</p> + +<p>«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei +mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...»</p> + +<p>«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»</p> + +<p>Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat +puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava +huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan +pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa +vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan +tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän +astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä:</p> + +<p>«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei +mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella, +ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta, +tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä +teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen +semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja +tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten +sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja +katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin! +Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan +kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei +löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te +kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja +kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin +nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on +saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin +onnettomiksi!»</p> + +<p>Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka +kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä +silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien +juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi +hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi:</p> + +<p>«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun +syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»</p> + +<p>«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin +vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka +sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat, +vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin +hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana, +minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että +sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää, +tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot +päästäkseen pyrintöjensä perille.»</p> + +<p>«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja +vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman +viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»</p> + +<p>»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon +menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein +puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes +vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus +lausua mielipiteensä, mutta...»</p> + +<p>«C’est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö +niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka +huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne. +Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti +keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva +valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa +pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka +alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu +sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei +tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui +ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin +parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon +hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli +erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi +lähettää Pyrhuksen assessorille.</p> + +<p>Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia +oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä +tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla – chose! +samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää +myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja +kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan. +Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; – nuoret neitoset! – +Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä, +milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken +tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»</p> + +<p>Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää +hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia +asettamaan suu säkkiä myöten.</p> + +<p>Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä +kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin +pientä niin – muistakaa minua.»</p> + +<p>Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan +kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin +oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle +muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta +luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta +keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää +semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää +elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa +perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja +ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin +elon lorun paras loppu.</p> + +<p>Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta +kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi +huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti +hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.</p> + +<p>«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui, +hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää +mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.»</p> + +<p>«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen +vaikka kyyneleet kimelsi silmässä.</p> + +<p>«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva. +«Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt +iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla – chose, mikä sen +nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee +se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse +mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He, +he, he, he!»</p> + +<p>Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui +ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti +häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.</p> + +<p>«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui +Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.</p> + +<p>Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja +surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma +nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan +mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita +muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi, +jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät +mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys +häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet +käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan +heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan +hänet.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kaikki selviää.</h2></center> + + +<p>«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa! +Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois +lasinsa ja huokasi – vaikkei mantelimaidolle.</p> + +<p>«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me +olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä +silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi +pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa, +katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi +heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi +muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa +pois lasinsa.</p> + +<p>«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen +huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule +näyttökuntoiseksi.»</p> + +<p>Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, +valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, +niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli +hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. +Mutta tunnetko, – kyllä – kyllä sinä tunnet – ne haltiat, jotka +sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja +ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, +hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin +mahtavat olennot, sanalla sanoen – ystävällisyyden hengettäret maan +päällä!</p> + +<p>Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä +mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta +olihan siinä sentään vielä tosiaankin</p> +<p> </p> + +<center><h3>Petrean nenä!</h3></center> + +<p>Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen +paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän +toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.</p> + +<p>«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi +laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän +edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.</p> + +<p>Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän +oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan +tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.</p> + +<p>Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», +äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»</p> + +<p>«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun +olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä +maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»</p> + +<p>«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli +kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»</p> + +<p>«No, kuinka hän teki?»</p> + +<p>«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen +nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille +rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he +mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»</p> + +<p>Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni +niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»</p> + +<p>«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti +leikillisesti mutta tarkoittavasti.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Matkapäivä.</h2></center> + + +<p>Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori +lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi +siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti +itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei +kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada +enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen +myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä +vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän +leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että +kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, +innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet +toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle +tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on +sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo +ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan +loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä +minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen +rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä +voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne +mahtuu vieläkin.»</p> + +<p>Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin +illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. +Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, +etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein +tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen +oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn +lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.</p> + +<p>«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen +kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa +teitä!»</p> + +<p>Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja +tyttäriensä ovien takana: «Äiti! – tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on +lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»</p> + +<p>«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. +Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume +jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin +salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan +voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he +kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta +pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»</p> + +<p>Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti +lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. +Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»</p> + +<p>«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni, +«ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä, +minne olen pannut hansikkaani!»</p> + +<p>«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan +tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin +sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi +pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni +huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin +pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden +vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Leonorea.</h2></center> + + +<p>Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän +oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja +siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat +koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen +iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli +kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. +Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt +vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi +olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään +maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat +sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, +nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin +kasvoihinsa.</p> + +<p>«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se +olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten +kanssa?»</p> + +<p>«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva +iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.</p> + +<p>«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»</p> + +<p>«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. +Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»</p> + +<p>«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»</p> + +<p>«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini +kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää +sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun +kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles +minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»</p> + +<p>«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin +minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä +tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää +minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei +ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja +onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»</p> + +<p>«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten +pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun +luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin +juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta +tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, – niin pudista +sinä vaan päätäsi! – Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi +mitään, siskoseni.»</p> + +<p>«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän +rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole +kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta +tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»</p> + +<p>«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko +saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»</p> + +<p>«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä +minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi +minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä +äiti minusta välittäisi.»</p> + +<p>«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, +että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan +huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»</p> + +<p>«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja +täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän +silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun +tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, +jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin +rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita +puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla +toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta +rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän +näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle +on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata +se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»</p> + +<p>«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! +Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi – niissä on jotakin +niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on +silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän +jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; – mutta odota! kunhan +ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»</p> + +<p>«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä – +kuinka ne parannat?»</p> + +<p>«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat +tasaiset – ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän +paremmalla hoidolla. Ja nenäsi – – annappas minun nähdä! – niin, jos +se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! +Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen +selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä +olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, +niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»</p> + +<p>«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin +toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.</p> + +<p>«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla +erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin +erityistä, – ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan +äidille siitä.»</p> + +<p>«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.</p> + +<p>«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee +rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja +kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä +rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»</p> + +<p>Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. +Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:</p> + +<p>«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se +välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta +voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket +tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan +tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman +kaunein nainen.»</p> + +<p>«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi +olla rakastettuna omassa kodissansa!»</p> + +<p>«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos +vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja +sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja +rakastan sinua niin paljon.»</p> + +<p>«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten +siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä +tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä +tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»</p> + +<p>«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin +onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla +Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä +tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»</p> + +<p>«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä +tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni +rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien +kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan +luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti +sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone +kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.</p> + +<p>«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. +Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä +ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko +on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon +ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä +hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea +yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut +sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän –.»</p> + +<p>Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin +paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian +hyvät!»</p> + +<p>«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla +iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta +paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin +kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen +yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. +Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme +tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen +noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! +Tämä on hurmaavaa!»</p> + +<p>Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa +miten käy</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Akselholman suurissa kesteissä.</h2></center> + + +<p>Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä +kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin +porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan +tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen +sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista +viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka +itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa +tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen +mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, +arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia +ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän +vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet +vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja +vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä +liian vanhoina tahi – jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä +oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, +kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia +toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri +tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. +Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona +keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten +piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen +seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka +tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin +edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat +niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus +ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, +ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet +sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä +väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten +halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen +ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. +He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, +viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta +suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei +tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja +hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen +mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen +joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme +Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen +pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin +perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta +löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna +skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa +kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki +sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän +huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran – veljesten B. +– tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän +silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen +jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi +nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi +nähdessänsä luutnantti S–n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. +pyysikin neiti T–n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa +anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. +«Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» +Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.</p> + +<p>«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä +äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.</p> + +<p>«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»</p> + +<p>«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»</p> + +<p>«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.</p> + +<p>«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise +sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri +sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli +antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä +kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo +Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle +loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei +ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka +tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö +hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt +ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset +juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»</p> + +<p>Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin +kanssa ja kreivitär Solenstråle – tanssiaisten aurinko – lausui heidän +liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».</p> + +<p>Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari +varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja +intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava +kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät +kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului +katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita. +Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei +mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin +oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle +nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut +huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat +liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.</p> + +<p>Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui +ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla. +Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»</p> + +<p>«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin +mainiosti!».</p> + +<p>«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin +vaarallista noin kuumeta.»</p> + +<p>«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»</p> + +<p>«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle +mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii +niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole +sopivaa eikä kaunistakaan.»</p> + +<p>«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara +uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä +palasi äiti paikalleen.</p> + +<p>Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat +todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori +poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut». +Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant’it.»</p> + +<p>Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.</p> + +<p>«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja +ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa +kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät +vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää +vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä? +Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät +vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni, +sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin +katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»</p> + +<p>«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!» +vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.</p> + +<p>«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja +hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan +on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni +virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin +liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus +ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä +voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu +kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin +hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua +ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää +kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua +noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»</p> + +<p>«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat +kuitenkin...»</p> + +<p>«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli, +voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun +olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita +paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä +kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä +pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri +purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä +silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet +ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa +mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla +tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei +kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan +opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun +sitten vielä on saanut nimen <b>Munter</b>!<a href="#a2">[2]</a> Oi taivaan taatto, <b>Munter</b>! +Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi +Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi +siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö +semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko +ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina +jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se +teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten! +Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani +anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein +vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin +taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita +leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta +ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja +keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä +henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden +yli joku, jonka – täytyy olla suuremmoinen! – ja ellei olisi +ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa! +niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta +niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta – +tanssittiin «vapaata valintaa» – ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa +neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän +itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja +juoksi tiehensä.</p> + +<p>Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin +ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän +sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi +heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi +lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»</p> + +<p>Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä +punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin +toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.» +Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea +tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin +samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat +hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän +sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu +joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi! +minä tahdon itse huvitella.»</p> + +<p>Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan +virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde +rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa +ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin +kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret +hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa +teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska» +valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa. +Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea +tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra +hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista, +kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria, +jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan – kuten +hän arveli – tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti +teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään +rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui – hän tuskin itsekään tiesi +miten – kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka +näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois +teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle +oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli +Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään +henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa, +luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen +jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen +sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan +kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut +siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä +ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa +toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli +vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi +arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari +kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen. +Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.</p> + +<p>«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise, +joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren +neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka +silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja +näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean +luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli, +usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi +omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä +vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen. +«En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului +avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki +suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle +nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten, +poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen +suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta +tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa +panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat +seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston, +missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he +tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä +kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he +nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle +vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin +ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi! +Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri +eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys +voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi +selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen +ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis +voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan +vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat +kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä +valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla +sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui +kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä +tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi +viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää +sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet +jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta). +Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja +olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei +pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt +koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin +salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin +kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti. +Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen +valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen +leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat +kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin. +Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute +voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen +luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea, +mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa +hän lausui heti sen perästä:</p> + +<p>«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja +pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona – meidän, +vasemmalla puolellamme...»</p> + +<p>«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»</p> + +<p>«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen +tanssivan kuin itse tanssia.»</p> + +<p>Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki +sitten niin kuin Petrea pyysi.</p> + +<p>Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen +pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti +näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he +yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka +komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla +viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla +ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista. +Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa +korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua +seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa +samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti +vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä +oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta +yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion +alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen +leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino, +josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se +ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi +osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen +jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä +sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut +parempi, mutta – nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin +istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän +voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan +päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen +hajamielisyytensä – varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän +erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten +suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata +erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli +Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin +liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan +epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat +lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi +edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse +häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen +vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja +toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet <b>huomannut</b> ja hymyili +viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen +suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle +Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja +ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen +katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen. +Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen +vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti +veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt +puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut +niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut +Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa +Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi +häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea +älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja +hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua +juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan +angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut +säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin +monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui +nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y–n ystävällisyydestä +oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!» +Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja +kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä +eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin +hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä +oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa, +ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» – voi +taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan +vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli +äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi +koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa +esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä – joka oli +vilkkaassa liikkeessä – käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin +tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein +äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli +näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita, +jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei +Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä +istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta +erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen +vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti +Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi +hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa, +että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa +lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen +romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:</p> + +<p> «Hommage à la plus belle,<br> + Honneur au plus vaillant.»<a href="#a3">[3]</a></p> + +<p>Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan. +Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva +peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa +valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti +itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa; +Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:</p> + +<p> «Honneur au plus vaillant!»</p> + +<p>Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän +odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen +myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen +sopivasti:</p> + +<p> «Hommage à la plus belle!»</p> + +<p>«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla +välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean +turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt +itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului +huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...»</p> + +<p>Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean +mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse +tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois. +Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu +hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja +hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä. +Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja +lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä.</p> + +<p>«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä.</p> + +<p>«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan +asti.</p> + +<p>«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!»</p> + +<p>Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen. +Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta +siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat +vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain? +Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin +hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt +hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän +hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran +luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60 +tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän +kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle +myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!» + +Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys!</p> + +<p>«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä +kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi +siitä kärpäsen!»</p> + +<p>Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois +korjaamaan erehdystänsä.</p> + +<p>Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi +veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan.</p> + +<p>Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän +siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi +häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan +itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö +haihdutti Saaran päänkivistyksen – Louise uskoi viimeistä ihan varmasti +– varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan +lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut +mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille +tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa +sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän +ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen +tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa, +niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut +Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.</p> + +<p>Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin. +Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli +pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan +tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen +luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan +tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet – ei syöksevän hänen +luoksensa, vaan – tanssivan Saaran kanssa – Saaran, joka oli entistään +kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen +lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran +rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus +belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti. +Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista +kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet +esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti +sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» – tanssiaisten kuningattaren +– josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.</p> + +<p>«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka +aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt +huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin +nähdäksensä «la reine du balin».</p> + +<p>Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin +toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa +ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän +aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la +plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se +möhkäle oli – hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti +Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin +ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet +pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan +oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi, +niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin +auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa +vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli +tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja +tyytyväiseksi.</p> + +<p>Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen +ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat +käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä – +herra ja nainen – astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, +valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; +tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat +vapaasen avaruuteen.</p> + +<p>Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä +tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, +jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, +mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka +hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen +eteni avaruuteen.</p> + +<p>«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta +ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.</p> + +<p>«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»</p> + +<p>Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: +«viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! +Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt +suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, +valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua +saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, +kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen +muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten +itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on +välttämätöntä. <b>Vapaus</b> on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»</p> + +<p>«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden +teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja +tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni +alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten +meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle +valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon +ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, +alamaisimpana orjanasi.»</p> + +<p>Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja +kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen +vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä +pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.</p> + +<p>«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti +totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät +mustat silmät vihasta.</p> + +<p>He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.</p> + +<p><b>Mies</b>. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli +on viileä!»</p> + +<p><b>Nainen</b>. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy +ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä +erillämme koko muusta maailmasta?»</p> + +<p><b>Mies</b>. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet +minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»</p> + +<p><b>Nainen</b>. «Oh, en!»</p> + +<p><b>Mies</b>. «Kuinka?»</p> + +<p><b>Nainen</b>. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen! +Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä +autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi, +Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä +mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»</p> + +<p><b>Mies</b>. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja +vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko +ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»</p> + +<p><b>Nainen</b>. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua. +Menkäämme hänen luoksensa.»</p> + +<p>He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.</p> + +<p><b>Mies</b>. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette +vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä? +Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:</p> + +<p> ... «vaiti kuin Egyptin papit,<br> + käyvät...»</p> + +<p>Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on +Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä, +niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi. +Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat +kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»</p> + +<p>Syvä huokaus kuuluu.</p> + +<p><b>Nainen</b>. «Ken huokaa noin?»</p> + +<p><b>Eräs ääni</b>. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»</p> + +<p><b>Mies</b>. «<b>Vai rikasta?</b> rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta +tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti +elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee +Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»</p> + +<p><b>Ääni</b>. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin +puolelta.»</p> + +<p>Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.</p> + +<p>Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat +olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa +kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli +suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se +ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa +kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan +tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa +kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu +niihin.</p> + +<hr> + +<p>Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa. +Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin +suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä +tapahtui. Omat vastoinkäymisensä – ne lisääntyivät päivä päivältä – +hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut +hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen +perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli +kirjoitettu seuraavasti:</p> + +<p> «Hyvä lapseni.</p> + +<p>Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta +sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten +tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole +hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja – sydämmeni iloitsee sitä +ajatellessani – sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä. +Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota +kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi +tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille +kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano +sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja</p> + +<p> sinun</p> + +<p> hellältä isältäsi.</p> + +<p>Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän +kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa +kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset +tuulahdukset.</p> + +<p>Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure +serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun +tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik +oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että +Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä +neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo +puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen +mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin +aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus +ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja +monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi +suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin +uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia +neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen +Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan +tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin +tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua +viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen +mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti +välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille, +doux propos’illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja +ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen +määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen +nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja +ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.</p> + +<p>«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.</p> + +<p>Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse +seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»</p> + +<p>Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»</p> + +<p>Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat +periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria +ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta +häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä +Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, +puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät +kuitenkin toisin.</p> + +<p>Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä +ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, +etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja +kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että +vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu +Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui +kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut +siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui +hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli +huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin +siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, +vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!</p> + +<p>Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen +päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin +kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä – +– ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen +äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne +tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»</p> + +<p>«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon +teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä +– pojakseni!»</p> + +<p>«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen +ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni +kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»</p> + +<p>Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien +äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän +peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.</p> + +<p>Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, +salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä +Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui +levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. +Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen +äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa +loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kotimatka.</h2></center> + + +<p>Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista +keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon +aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden +perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli +varmaa se.</p> + +<p>Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet +perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni +äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja +kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä +kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli +joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin +naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat +ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen +Louiselle hänen lempiherkkuaan – jäätelöä – oli Jacobi nähnyt sangen +suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan +kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet +siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa +medevivaunuissa – laamannin omissa ajopeleissä – joita Jacobi ajoi, +Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa +umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla +noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti +ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret +herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he +itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin +mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi +niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä +ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa, +sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän +oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten +liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien +katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti +niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin – +Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen +takaperoiseen asentoon – ja silloin he sinisilmillänsä hellästi +katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut +ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso +silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu +torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä +Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää. +Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja +kandidaatti siitä vallan tuskaantui.</p> + +<p>Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti +ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta +umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, +ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin +jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään +ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja +kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä +tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti +kummastuksesta; – olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä – +mitä suloisin pikku ravintolan emäntä – olihan hän ihkasen elävänä +hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, +huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa +isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta +joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät +myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat +kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin +suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti +järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin +saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän +kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! +Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi +ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua +milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja +torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään – siltä ainakin +näytti – ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan +virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi +omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli +vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään +itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa +«Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä +ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa +mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, +jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat +Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen +eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin +monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. +esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen +sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan +yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa +kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan +kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen +tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja +näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle +pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, +että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise +sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli +lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä +oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei +kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan +punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin +iloisetkin, jos «esine» – yksi pitojen tärkeimmistä syistä – olisi +voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä +itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän +muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt +tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti +häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella +ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti +hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että +syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan +pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa +näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli +lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi +syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin +Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin +entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää +tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin +ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta +ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut +neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. +Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta +lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon +jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen +hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. +Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi +aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi +innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He +«varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, +se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa +huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön +tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun +samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin +ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, +niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti +matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun +seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, +oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden +ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin +olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään +saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun +Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä +ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa +viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja +astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta +sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka +voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse +sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois +tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, +tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat +hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista +mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti +hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria +medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen +sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin +kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta +tilanomistajan vaunuista.</p> + +<p>Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta +maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä +meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan +tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat +jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi, +nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti +vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa. +Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi +vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna; +Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin +ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa +tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter, +joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa +ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja +onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän +ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa; +kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan +harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen +vaatteensa kelpaamattomiksi – kohtalo, jonka voimaa ei kukaan +inhimillinen olento voi vastustaa – niin hän mielin määrin asteli +vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi +ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä +korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä +kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän +mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli +hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin +mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut – ja sen hän itse +käsitti – olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että +elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia +mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa +oloissansa; häntä <b>sinuttelivat</b> sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho, +jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja +nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, – jos harakat +hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!» +Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle +tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin – +onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli +kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat +<b>sinuttelemaan</b> Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään +jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö +mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli +vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä +seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana +tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä, +jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa +vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus +vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle +rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta, +johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki +savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta +sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut +vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli +sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei +erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja +puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja +istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen +komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen +huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin. +Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto +oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta +yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka +myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta +ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän +vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan. +Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi +korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta +toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri, +että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat +käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen +helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja +suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina +molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle +ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet +näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä +muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten +puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa +kuuluivat näin:</p> + +<p>«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien +hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää +puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja, +muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä +ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan, +korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin +sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa +tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja +lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia +vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset +olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän +keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä +oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja +puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla +töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen +käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon +elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät +kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja +rauhan koti; – sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä +rauhansatamaan.»</p> + +<p>Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne +tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta +ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin +sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen. +Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä +kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden +pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman +elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki +turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota +vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi +oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän +kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen +ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti +metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori +Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi +langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi +ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa +tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja +Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja +nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi +kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja +eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja +jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken +huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin +ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.</p> + +<p>Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi +pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut, +että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla +muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti +oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi +näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva +leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä +kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja +pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi +ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja +jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat +hänen sielunsa kaaoksen lävitse.</p> + +<p>Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle, +sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut +olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili +hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he +olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle +onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli +kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon +kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli +tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut +kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä +orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina, +niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat +verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.</p> + +<p>Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli +tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan +omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto +ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on +kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita, +näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!» +Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä +Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei +olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut +matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui +kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori +eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla +sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja +Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa +kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli:</p> + +<p> Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa<br> + ei seppelt’ oppineen ja sankarin voi moni voittaa.</p> + +<p>Ja kaikki nauroivat.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kotona jälleen.</h2></center> + + +<p>«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään +jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään +kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset +viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan +tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan +iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise +pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän +laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein +olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja +siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut +ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan +sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin +rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta +mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle +mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin +tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan +selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja +sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset +saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta +pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Ensimmäinen kohtaus.</h3></center> + +<p>Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen. +Jacobi istahtaa vastapäätä häntä.</p> + +<p><b>Jacobi</b> (huokaillen). Oi, Louise neiti!</p> + +<p>Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan.</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja +raskasta.</p> + +<p>Louise vaikenee ja ompelee.</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi +toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!... +eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään +antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu, +hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.</p> + +<p><b>Louise</b>. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, +yhdeksän, – kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte +tuskani kanssa! Oi Louise!</p> + +<p><b>Louise</b>. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös +huoneeseni.</p> + +<p>Hän menee.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Toinen kohtaus.</h3></center> + +<p>Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa +Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia +ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa +hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine» +näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja +astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä» +kädelle.</p> + +<p><b>Tilanomistaja</b>. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla +yöllä.</p> + +<p><b>Elise</b>. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin +surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin +surkuteltavat ovat nuo katovuodet!</p> + +<p><b>Tilanomistaja</b>. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei, +puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt +herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia? +Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani +Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! – – ihan +varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!</p> + +<p>Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa +kummallisesti puistattamaan.</p> + +<p><b>Louise</b>. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla +saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin?</p> + +<p><b>Tilanomistaja</b>. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään +ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja +unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; – vaimo, sievä ja +rakastettava kuin Louise serkku.</p> + +<p><b>Kandidaatti</b> luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä +siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. – En tiedä rakastaako +Louise neiti imartelua.</p> + +<p><b>Tilanomistaja</b> (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa). +Pidättekö, Louise serkku sinisestä?</p> + +<p><b>Louise</b>. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on +viheriäinen ehkä kauniimpi.</p> + +<p><b>Tilanomistaja</b>. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen +hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä – +kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä +merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän...</p> + +<p>Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä – ja juoksee ulos. Louise +katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon +onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet +hallanpanemia»! – «tulipalo vierashuoneessa» – ja viimeksi – +«rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan +ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Kolmas kohtaus.</h3></center> + +<p>Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee:</p> + +<p>Mikä on katkerin tuska?</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta.</p> + +<p><b>Petrea</b>. Kun ei tiedä miten käyttäytyä.</p> + +<p><b>Eeva</b>. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään +voi olla raskaampaa.</p> + +<p><b>Louise</b>. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää +uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi +täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee...</p> + +<p>Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän +kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys.</p> + +<p><b>Isä</b>. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä +hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena +ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin +itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on +puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja +hermokohtaukset.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst +kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan. +Silloin tapaan sinutkin yksin.</p> + +<p>Menee.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Neljäs kohtaus.</h3></center> + +<p>Äiti ja Tytär.</p> + +<p>Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen +luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole +milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi, +sinun täytyy!</p> + +<p><b>Louise</b>. En voi sitä tehdä, en saata.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki +onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna +väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi. +Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden +ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?</p> + +<p><b>Louise</b>. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja +kuitenkin ... kuitenkin...</p> + +<p><b>Äiti</b>. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku +perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne +sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä +itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa +enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi +uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?</p> + +<p><b>Louise</b>. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu +tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan +kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule +sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt +velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan +sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi; +anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut +sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka +myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli, +että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin! +Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun +äitini!... Ja nyt...</p> + +<p><b>Äiti</b>. Ja nyt, Louise?</p> + +<p><b>Louise</b>. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua +niitä sanoja!</p> + +<p><b>Äiti</b>. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me +seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.</p> + +<p><b>Louise</b>. On tahdottu uskotella minulle ettei – äitinikään ollut +moitteeton; että hän ja...</p> + +<p><b>Äiti</b>. Jatka, Louise.</p> + +<p><b>Louise</b>. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat +kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä +halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin +karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä +päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun +edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki, +äiti.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?</p> + +<p><b>Louise</b>. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha +kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi, +ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista +niitä kellekään.</p> + +<p><b>Äiti</b>. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten +onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta, +Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana +ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon +yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin +levottomaksi. Kerran – silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme – +heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet +minua kohtaan – tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun +sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta, +jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me +avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja +lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin, +huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti +tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli, +ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet +Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi +ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin, +ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän – niin tyttökultani, +erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua – – +– äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin +toteutunut; – <b>poikanani</b> sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään +minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni – +joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä +itseään ja meitä kaikkia.</p> + +<p>Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin +selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären +sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti +taivasta kohti.</p> + +<p>«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi +äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he +todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä. +Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»</p> + +<p>«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen +polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen +käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, +äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan +heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni +sitä anteeksi!»</p> + +<p>Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän +milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin +täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille – helliä sanoja +ja rauhoittavia tippoja – tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.</p> + +<p>Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa +viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen +kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja +tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä +ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja +kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui +syleillen häntä:</p> + +<p>«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden, +joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin +levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla +kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole +sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on +paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä +tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti. +Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on, +kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen +luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen +kaikki!»</p> +<p> </p> + +<center><h3>Viides kohtaus.</h3></center> + +<p><b>Puutarhassa</b>. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat, +tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset +aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko +paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan +saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan +kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa». +Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki +kädessään.</p> + +<p>Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa +häiritä.</p> + +<p>Louise nyökkää ääneti ja punastuu.</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä +vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin – jätän teidät hyvästi.</p> + +<p><b>Louise</b>. Matkustatteko? Minne? Miksi?</p> + +<p><b>Jacobi</b>. Minnekö – on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä +pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään +henkilön puolelta, joka – joka on minulle niin kallis, jonka luulin +ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista +päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni. +Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen +loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi +kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään +kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää! +Onko oikein – antakaa anteeksi Louise – onko kristillistä olla niin +kova, niin järkähtämätön! – Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja +sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?</p> + +<p>Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista +harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi +liikutettuna Louise vastasi hänelle:</p> + +<p>«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta +minut oli eksytetty – vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin. +Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin +pettynyt; – nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava +ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa +itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan! +Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi +ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille +pahaa» – Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä – «mutta uskokaa +minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»</p> + +<p>«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä +suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys +tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin +nöyremmällä mielellä jättää teidät!»</p> + +<p>«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi +pahoilla mielin.</p> + +<p>«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka +täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain +johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna +minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»</p> + +<p>«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en +olisi ollut niin kauan pahoillani!»</p> + +<p>«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä +uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne +teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä +nytkin ajattelen?»</p> + +<p>Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi:</p> + +<p>«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman +kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni, +koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että +pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä +tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa +kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi +johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle! +En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten +koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta? +Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano! +olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?»</p> + +<p>Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen +lempeästi.</p> + +<p>«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko +sanoa teitä omakseni, Louise? Louise – minun?»</p> + +<p>«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä +toisaalle.</p> + +<p>«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena +hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa +lausuen:</p> + +<p>«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään. +Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.»</p> + +<p>«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän +siunaustansa!»</p> + +<p>«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä +kyllin vahva – odotan teitä tänne takaisin!»</p> + +<p>Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä +onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen +kehitykseen.</p> + +<p>Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi +kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli +rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja +peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat +kummastuneina toisiinsa.</p> + +<p>«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija +pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:</p> + +<p>«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni +puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt +puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»</p> + +<p>«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen +pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.</p> + +<p>Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun» +puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.</p> + +<p>Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten +perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?» +y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku, +minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus +oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»</p> + +<p>Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa +Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin +vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon +toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä +O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut +pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi +ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että +monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat +olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin – +huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa. +Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin +kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen +lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman +päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä +selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise +tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein +liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui +siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja +kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon +palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen +Jacobin kanssa, etupäässä – kuten hän tunnusti Eeva siskolleen – +voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet +kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme, +että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa, +että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi +uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa +karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka +ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta +näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin +otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta +mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä, +että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi +veljeksensä.</p> + +<p>«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten +Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa +taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja +sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on +tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen +mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä +neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta +hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi, +äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän +pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin +.... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»</p> + +<p>Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni +samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.</p> + +<p>«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika! +No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki, +ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»</p> + +<p>Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi +innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla +rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin +hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala +siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän +kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa +näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka +usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän +muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan +hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta +yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen +hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti +hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden +nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.</p> + +<p>«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden +ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik +herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia? +Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa +minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; – +sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui, +ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»</p> + +<p>Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen +tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli +vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta. +Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:</p> + +<p>«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on +kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän +siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin – Herran +nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja +sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise +vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen +onnentoivotuksensa muotoon.</p> + +<p>«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita, +onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat +alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä +ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen, +kunnon riidan.»</p> + +<p>Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla +rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen +sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet +vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»</p> + +<p>«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni +kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui +sen perästä maata tyynyllensä; – kävin sitä katsomassa ennen kuin +läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä, +että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin +kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori +puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin +hyviksi ystäviksi.</p> + +<p>Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla +tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.</p> + +<p>«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, – «jospa vaan voisi luottaa +itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä +toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi +hänen kanssansa!»</p> + +<p>«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma +siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui +Louise sangen lujalla luottamuksella.</p> + +<p>«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken +tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille +vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi +kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka – jos +hän vaan tuntee itsensä – ei ole tarvinnut katua ystävällensä, +rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman +voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne +eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö +itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»</p> + +<p>«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja +kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä +meille...»</p> + +<p>«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos +minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta +historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee +ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän +näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten +taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta, +täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka – en löydä sitä +itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään – +puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen. +Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja +epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen +ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi +mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka +vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä +rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat +ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa +tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan +korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»</p> + +<p>Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt +keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli +lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.</p> + +<p>«Aikamme» – jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella +– «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta. +Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän +kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi +ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «<b>Minä</b>, +<b>minä</b>!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin +tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää +tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin – siinä sinässä, jonka +tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja +paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa – +vaikka silmänräpäykseksikin vaan – saada nimensä kaiken maailman +kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien +perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten +vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen +kunniansa näkyä – tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli +ihmisystävällisyyttä!»</p> + +<p>«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea +ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän +pitäisi kirjoittaa kirja...»</p> + +<p>«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle +turhamaisuudelle? Kirjoittaako – sitä vielä!»</p> + +<p>«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik +silmissään kaunis ilme.</p> + +<p>«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo +kirjoittaa, mutta minä tahtoisin – elää! Olen välistä uneksinut, että +voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen +kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä +lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.</p> + +<p>Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon +leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät +kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli +sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.</p> + +<p>Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun, +kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias +Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen +mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.</p> + +<p>«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta +vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja +tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto, +täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»</p> + +<p>«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän +tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.</p> + +<p>«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea +veitikkamaisesti.</p> + +<p>Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet +kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen +sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin +siitä vallan masentuneen.</p> + +<p>Erottuaan illalla – kandidaatti pyysi ja sai – «armosta» pienen +suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen – +etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa, +ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:</p> + +<p>«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En +milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin +vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»</p> + +<p>«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin +on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli +suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän +luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin +häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten +laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin +kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin – niin, en oikein tiedä +miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä +menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»</p> + +<p>«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan +saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku +raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö, +Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen +komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt – etkö todellakaan kadu ja +kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten +hylännyt?»</p> + +<p>«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin +sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan +tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen +vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun +kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo +Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä. +Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa +matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska +olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti +elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli +kadottanut parhaan arvonsa – usko niihin joita enimmin rakastin oli +myrkytetty, – oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen +maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta +nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen +pehmeä huojuminen. Mutta nyt – oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas +unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen +kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin +työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi +työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa. +Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja +rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada +toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on +Jumalan edessä tullut puolisokseni!»</p> + +<p>«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui +äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä +iltana.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Toinenkin kosiminen.</h2></center> + + +<p>Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania +sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja +luki seuraavaa:</p> + +<p>«Olen uneksinut että voisin elää, – elää täydellisempää ja kauniimpaa +elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva +neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, – hyvä nuori immyt, +jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä +olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin!</p> + +<p>Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän +sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi +vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen, +mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki +sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt, +valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen, +liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa +kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän, +tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään +sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta +autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja +sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät +koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät +auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka +oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa +olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin +jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole +milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin +unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia, +voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä +ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä +löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka +houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko, +tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö +tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se +pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se +muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se +olisi täynnä rakkautta!...</p> + +<p>Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma, +ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta – en luule luonnon +tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman +yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon +tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani; +taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran +turvauduin ystävään – hän työnsi minut pois – niin kasvoi kallio +sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja +rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni +milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus +taivaasta loihdi ruusujani eloon?</p> + +<p>Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa +katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei +senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä. +Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta +tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää +kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk’en +maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti +haudallani kertoo: «tässä lepää...»</p> + +<p>Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta, +myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on +pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin +olla <b>yhden</b> lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma +puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa +kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja +siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!</p> + +<p>Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä, +minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi, +Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua +sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; – tee sille mitä +tahdot! Se on kuitenkin aina oleva</p> + +<p> Sinun!»</p> + +<p>Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin +mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän +ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi +«ei!»</p> + +<p>Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin +oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta +sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään +halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»</p> + +<p>«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti. +Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan +mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista +tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku +Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein +neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin +kirjoitti kosijalleen:</p> + +<p> «Paras, hellä ystäväni!</p> + +<p>Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin +haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian +onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta +en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin +niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette +vast’edes kuten tähänkin asti rakasta</p> + +<p> pikku Eevaanne.»</p> + +<p>Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas +ynnä seuraavat rivit:</p> + +<p>«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen. +Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva +neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt +ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä +vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin +saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen – morsiamelleni, Eevalleni! Nyt +pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi +lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen</p> + +<p> uskollinen ja harras ystävänsä.»</p> + +<p>«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun +näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta! +Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta +lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä +jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein +iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän +matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä! +En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin +naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan +koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden +kosijan kanssa?»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Vieläkin yksi.</h2></center> + + +<p>Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin +virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla +vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä +levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen +suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken +soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa +vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti +ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa +synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan +hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin +häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.</p> + +<p>Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin +päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa; +hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti. +Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä +häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta +odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää +palaisi?»</p> + +<p>«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en +sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»</p> + +<p>«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»</p> + +<p>«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi, +piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»</p> + +<p>«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara +kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.</p> + +<p>«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik +nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan +soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi +maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille +rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset +parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat +hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti! +Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien +olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar +istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout +d’un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa +olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe +eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi +keskenään.»</p> + +<p>Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti +hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla +kädellä:</p> + +<p>«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä – sidottu.»</p> + +<p>»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä +pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»</p> + +<p>«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta, +voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän +katselisi minua jos näkisi...?»</p> + +<p>«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on +saanut minut verkkoihinsa – häneltä lainaamani kulta sitoo minut – +toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät – ja +halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa +vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»</p> + +<p>«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; – +vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen +alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa +vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney! +vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu +horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»</p> + +<p>Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki +ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.</p> + +<hr> + +<p>Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana +päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka +siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa +omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä, +ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt +lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen +toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja +rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä +jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti +semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että +laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa, +jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä +ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen +mieheen</p> + +<p>tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei +rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää +hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.</p> + +<p>Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut +yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien +luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti +hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä +vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta +selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta +kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:</p> + +<p>«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies, +joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»</p> + +<p>«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni +mukaan.»</p> + +<p>«Et milloinkaan – et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin +onnea!»</p> + +<p>«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä +saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka +armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät +minulle!»</p> + +<p>«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin – eikö sinussakin +ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin +tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja +vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»</p> + +<p>«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden +rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en +voi hillitä niitä.»</p> + +<p>«Et tahdo, Saara!»</p> + +<p>«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja +kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin +tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää +raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää +vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon +olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista, +vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat +askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka +on jouduttanut päätökseni.»</p> + +<p>Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla +äänellä:</p> + +<p>«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara – ja voinhan olla rikkonut, +niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden +puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman +vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi. +Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt<a href="#a4">[4]</a>; ehkä vielä huomaat, että +olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille +neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella +palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen +sinua kohtaan!»</p> + +<p>«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä – «me emme sovi +elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä – et tee, +ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa, +joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman +vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»</p> + +<p>«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin +piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi +sinulle antaa...?»</p> + +<p>«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara +ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä +ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman +alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat +päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät +ensinkään sovellu luonteellesi – ovatko ne niin suloiset, niin onnea +tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja +taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän +kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja +unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi +siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati +toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi +muiden nautintojen hyväksi; – tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun +onnelliseksi, äitini?»</p> + +<p>Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui +viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti +vaimonsa vastausta.</p> + +<p>«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti, +«kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen +myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut +kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän, +joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen +tullut – paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle +antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja +vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin +Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen +kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä +onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi, +tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja +soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»</p> + +<p>«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta +kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»</p> + +<p>«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.</p> + +<p>Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta +painaen nenäliinansa silmillensä.</p> + +<p>«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!» +lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.</p> + +<p>Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs +lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava +puna peitti hänen kasvonsa.</p> + +<p>«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja +lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet +oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan +tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua +äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa – sen pitää johdattaa sinut äitisi +jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä +ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa +johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän +velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua +niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet +todellisiksi kahleiksi!»</p> + +<p>«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut, +vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä +esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa +maailmassa, jonka hän avaa minulle.»</p> + +<p>«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin +houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa +miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen +voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt +opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta +semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta +sitä miestä, jonka omaksi tahdot; – mahdotonta on että voisit häntä +rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä +sinua häneen!»</p> + +<p>«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; – «minä ihailen +hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; – hän tahtoo viedä minut +ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa +maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy +antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»</p> + +<p>«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan +keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot +kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin +eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä +heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja +kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti +Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.</p> + +<p>Saara säpsähti ja punastui.</p> + +<p>«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»</p> + +<p>«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään +huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni +sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta +eksymästä sen harhasokkeloihin.»</p> + +<p>«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun +mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»</p> + +<p>«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn +kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit +arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi +ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää, +sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»</p> + +<p>«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin +tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa +kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö +kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on +siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä +vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain +täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat +siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita. +Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja +ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia, +joita siellä on olemassa.»</p> + +<p>Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu +siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta +kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin +asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia +maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt +asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet +alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi +siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden +vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä, +Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa +maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen +kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa +pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä +perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää +huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään +kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri +perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää +ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko +kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä, +olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii – –.»</p> + +<p>«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman +voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»</p> + +<p>«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja +vapaa hengitysala – ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen +raittiina. Henkisen kehityksen kautta – ja korkeimman kehityksen voi +saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle +ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, – +enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»</p> + +<p>«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman +teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa +ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka +luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin +suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki +mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu – ovatko he – houkkioita, +sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi +isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa +elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua +tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei +ensinkään miellytä!»</p> + +<p>«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä +hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo +kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko +se sinua elähyttää? Saara! – tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs +kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit +luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne +saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja +itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut +tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa +sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne +eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään +ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi +riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion, +johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista +vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja +silloin – mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä? +Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta +kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella +mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut. +Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä +ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»</p> + +<p>Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.</p> + +<p>«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka +kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja +luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin +omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa +minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan +olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi +laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»</p> + +<p>«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä +minulle.»</p> + +<p>«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten +äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole +varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja +kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen, +niin ei sinun – niin pian kuin olet siksi valmistunut – myöskään +tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää +sitä arvossa. Mutta – jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja +periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua. +Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on +sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et +voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. – Tutki sydäntäsi ja huomaa sen +hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa – ennenkuin oma hulluutesi +sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä +pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden, +joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni, +minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja +onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee +itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota, +suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, – vielä +kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni +vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä +kotia!...»</p> + +<p>Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän +nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä. +Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän +hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa +rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:</p> + +<p>«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi, +menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»</p> + +<p>Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!» +hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta +sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on +holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän +avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon +ja tottelet!»</p> + +<p>Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla +silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan. +He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa +sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa. +Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo +poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois +huoneesta.</p> + +<p>Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä. +Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan +ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se +oli kadonnut.</p> + +<p>«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.</p> + +<p>Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä +vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä, +painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! – Saara!»</p> + +<p>«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen +jälkeensä eteiseen.</p> + +<p>«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä +huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.</p> + +<p>«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa, +«hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän +kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan +enää palaa!»</p> + +<p>»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni +ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä +ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet +tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti +taaksensa ja – pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja +oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon. +Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella, +seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä, +kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa +silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran – +Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi +valmiina vastustamaan häntä.</p> + +<p>Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi +suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä +Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi +tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän +lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina +sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui +isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.</p> + +<p>Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin +tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan +perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen +myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä, +ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat +hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi +harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä +tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä +hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Jäähyväiset.</h2></center> + + +<p>Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen +piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet +omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen +tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka +siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän +vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja +surullisena nosti hänet siitä laamanni.</p> + +<p>«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja +surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen +annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni +sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät +sinua; – jos tulet onnettomaksi; – onnettomaksi tahi +<b>rikokselliseksi</b>, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että +sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna +sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»</p> + +<p>Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä +ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi +avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä +kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, – sinä vielä kerran +tarvitset sen!»</p> + +<p>Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki +Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet +valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet. +Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.</p> + +<p>«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara +kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari +sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.</p> + +<p>«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen, +«minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut +minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli +synkkämielinen ja surullinen.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Pieniä kohtauksia.</h2></center> + + +<p>Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin +kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein +sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan +perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta +jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen +poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja +vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen +siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, +kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa +levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan +ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa +mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina +niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko +kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan +vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen +kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; +sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.</p> + +<p>Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi +kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen +tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus +kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, +joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan +parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut +mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti +huoaten päätään.</p> + +<p>Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, +näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää +toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän +yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja +sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia +auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat +aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, +tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta +nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, +mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan +ja neuvovan sanan.</p> + +<p>«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä +iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja +valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja +korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin +kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän +ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja +ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, +jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja +taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos +mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään +niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen +samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen +tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat +viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki +niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten +saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja +voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän +ohitsemme!»</p> + +<p>Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva +ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli +herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, +sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että +sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja +romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen +rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät +olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena +proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita +elatuksensa, – sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä +mielihalun sinnepäin – ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia +osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret +neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.</p> + +<p>Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja +vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. +Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, +jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani +siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina +kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.</p> + +<p>Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja +hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu +«Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä +tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.</p> + +<p>Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta +nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista +«hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään +lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket +päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän +säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli +silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.</p> + +<p>«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän +lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä +puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. +Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä +jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa +työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni +luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja +iloiseksi, – silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen +itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi +tämmöisenä!»</p> + +<p>«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut +kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä +jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman +kodin ja...»</p> + +<p>«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi +Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.</p> + +<p>Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka +näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti +hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen +ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.</p> + +<p>«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui +tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette +hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan +että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on +mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin +huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä +tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme +kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen +runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi +nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa +heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi +älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia – soisin että hitto sen +kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa +minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, +että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi +metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi +terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä +vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, +hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin +Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee +jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän +voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta +runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»</p> + +<p>Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut +periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti – milloin tarvis +vaati – hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin +laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen +kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki +niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:</p> + +<p>«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin +runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden +että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä +hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä +muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka +on sinulle niin vastenmielistä.»</p> + +<p>«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi +ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa +oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät +itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele +pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan +mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi +runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa +mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla +mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä +perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. +Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani +olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. +Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita +runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei +milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»</p> + +<p>«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen +herttaisuudella.</p> + +<hr> + +<p>Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle +runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista +ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök +panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla +luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään +sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys +ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei +se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina +kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan +toverina eikä ystävänä.</p> + +<p>Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet +vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.</p> + +<p>Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli +puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo +mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök +oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. +Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat +eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan +tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa +sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.</p> + +<p>Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen +paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. +Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, +mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki +kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin +jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän +ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista +taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin +Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat +taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti +erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa +omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla +tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin +suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista +enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä +kohtaan.</p> + +<p>«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan +Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, <b>oikeaksi</b> +runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan +hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, +muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja +iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa +ihanaksi teoksi!»</p> + +<p>Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset +– miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan +lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä +tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»</p> + +<p>Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat +ihastuksesta kyyneleet.</p> + +<p>Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan +luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän +kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. +Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja +hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä +hänen ympärillensä.</p> + +<p>«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että +isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka +sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä +tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on +oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä +vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat +hänelle kunniaa!»</p> + +<p>«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma +kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut +hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin +ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle +kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista +töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja – ja se surettaa +minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen +kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin +pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin +kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, +tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, +sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka +syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden +suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, +Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni +tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen +itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni +kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä – mutta +nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa +ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»</p> + +<p>«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun +lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän +vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa +myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että +hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi +eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat +nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen +viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan +kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, +poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona +näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän +pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi +tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»</p> + +<p>Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen +poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, +äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»</p> + +<p>Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä +kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen +ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.</p> + +<hr> + +<p>Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen +perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen +tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti +hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut +muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja +urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna +tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä +peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen +kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin +Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja +muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen +lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan +haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle. +Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli +haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä +tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän +jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin +monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli +tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä +likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä +kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi +pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti +rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä +kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin +kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä, +joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret, +joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja +pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun +Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin +hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan +tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan +arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos +sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja +sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei +ollut muulloin kuin – unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista +ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut +todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään +sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä +täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse +syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.</p> + +<p>Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta +rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka +jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja +mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle +sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin, +ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko +tulevien vuosien salaisuuksia.</p> + +<hr> + +<p>Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän +sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta +paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin +ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni +Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.</p> + +<p>Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka +puolestaan tarkasteli häntä.</p> + +<p>«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen +miestään.</p> + +<p>Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä, +kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön», +hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta. +Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, – tiedäthän ettei tarjous ole +minulle, niinkään odottamaton – mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun +pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän +olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden +vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä +kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan – Herran nimessä olkoon +niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan. +Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä +jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei, +valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä, +että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise, +mitä tahdot, mitä sinä haluat?»</p> + +<p>«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti +hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa +korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden +täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit +tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset, +jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!»</p> + +<p>«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.»</p> + +<p>«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa; +se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni +että – katselin itseäni aamulla peilistä – pyydän, ei mitään ivanaurua +– ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua, +kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen +voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy +rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi +toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava +yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja +hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka +olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin +pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin +onnelliseksi kohtalostani – kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni +tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme +tänne.»</p> + +<p>«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset! +Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella +heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että +pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi +toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon +heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin +kaikki on sanottu ja päätetty.»</p> + +<hr> + +<p>Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta +hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia – ei itse +korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista – +rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein +oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa +mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä +silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja +täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut +sanaakaan ennenkuin «tipsukka» – isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene +ulos pikku Gabrielle!» – «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on +niin viisas pikku tyttö!» – niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti +kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään. +Olemmehan niin onnelliset täällä!»</p> + +<p>Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti.</p> + +<p>«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen +pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat +hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä +näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa. +No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä. +Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?»</p> + +<hr> + +<p>Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla +päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman +ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä +tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna +häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten.</p> + +<p>«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja +pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä +tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme +ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä +loistivat hyvyydestä ja elämänilosta.</p> + +<hr> + +<p>«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla +heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä! +Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä +tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!»</p> + +<p>«Se oletkin minulle – kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen +nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja +lämmittävän niitä povessansa.</p> + +<hr> + +<p>«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein +kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; – menkäämme vähäsen +jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta +herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!»</p> + +<p> </p> +<p> </p> + +<center><h2>KOLMAS OSASTO.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2>Leonore Eevalle.</h2></center> + + +<p>Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi! +minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin +vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki +on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen +kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! – Gabrielle ja minä sanomme +niitä aina «meidän sinisiksemme» – miten kauan onkaan siitä kun teidät +näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan +ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan +olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen +ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun +huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin +rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut +itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan +me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?</p> + +<p>Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa +niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta, +huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja +uudet komeat tuttavuutesi – oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka +hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa +sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään +häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan +luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät +hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi +ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi. +Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon +juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon +sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän: +olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat +osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja +teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti +viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna +otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus +oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten +keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän +tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme +tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun +ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä +hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin +kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi +täällä maan päällä.</p> + +<p>Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille. +Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen +täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja +kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne, +joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on +laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää +pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään +suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa, +jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi +tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin +arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä. +Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on +aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.</p> + +<p>Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy +valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun +olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka +kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa +sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen +– paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti +sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi +sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat +niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä +piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle +rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää. +Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja +varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet +olot, uudet mieltymykset ja riennot...</p> + +<p>Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt +oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on +kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi +tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden +odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä +toiveittensa päämaalin – häiden ja kirkkoherrakunnan – lähellä. Ja se, +joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas +suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on +vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n +pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, +sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja +suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva – +«Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä +onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän +hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme +silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt +lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä +maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä +tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta +nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä +voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä +nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä +leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta +(paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla +enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin +Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, +ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka +sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat +rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan +semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä +ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa +jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää +osansa siitä vielä olevan sangen pienen.</p> + +<p>Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja +palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on +jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- +tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan +pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy +minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse +on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat +valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja +totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään +koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti +hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären +hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä +kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta +toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee +hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren +metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole +älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme +siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», +innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme +työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja +väsymättömästi pitävät huolta meistä.»</p> + +<p>Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.</p> + +<p>Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu +siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja +lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita +hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni +muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen +sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja +lääkäri. Vast’ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä +kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se +saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?</p> + +<p>Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, +iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän +pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.</p> + +<p>Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa +hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi +kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan +lyhyesti.</p> + +<p>Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, +niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on +isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla +kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» +tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin +luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin +suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta +ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän +hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista +vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, +luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden +muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää +sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo +Tukholmaa.</p> + +<p>Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi +ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon +kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. +Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? +Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa’assa; – Jumala suokoon +hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!</p> + +<p>Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen +olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein +ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me <b>kaikki</b> enää milloinkaan koossa? +Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään +hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän +enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen +tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin +ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli +eksynyt. – Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan +hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...</p> + +<p>Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä +määrätä lähtöpäivääsi! – sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian – +Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on +suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä +sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua. +Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen +sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti +meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Gabriellelta.</h2> + +<h2>Aamupuhteella.</h2></center> + + +<p>En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta +auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun +kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin +kovasti – ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma +perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen +pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut +ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta +kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä +olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on +iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille +kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin +erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea +niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi! +usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas +ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että <b>täytyy</b> elää onnellisena +maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä +löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku +lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me +harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme +saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; – katsos +vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean +nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.</p> + +<p>Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi +ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen +nyt <b>katselemaan</b> sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei +minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun +tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää +minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada, +jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja +vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän +kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen +sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja +velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin +paljon rakastan!</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Petrea Leonorelle.</h2></center> +<p> </p> + +<center><h3>D–n ravintolasta.</h3></center> + +<p>On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden. +Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien +ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; – minun täytyy +keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on +otettu, – olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan +nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi – ja +sen tähden – etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt +kotini rauhan; – niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja +sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi, +että olen toivonut, tahtonut – ainakin silmänräpäykseksi – – oi! +tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja +rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen +julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi +heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli +siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin +katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu +kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin – +lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin, +tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille! +Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin +joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja +sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, – se olisi minulle suloista +ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden, +kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä +tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on +eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää +pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi +kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja +nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun +virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin –? Leonore! Silmiäni +kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni. +En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen +multaa otsan ja rinnan päälle – se tekisi minulle hyvää.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Höyrylaivalla.</h3></center> + +<p>Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin +rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani +todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni +pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun +laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla +päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla +reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut +minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja +ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun +aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja +henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin +sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun +sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa +sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen +lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen +elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut +sen tänä yönä.</p> + +<p>Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten +aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän +luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin +kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli; +hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin +päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen +lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa +vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla +ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta +vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua +vähäsen puistatti ja minä tunsin että – elämä on suloista. Niin, tänä +aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan +raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan +sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta, +avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja +samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän +aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa, +tuottaa teille vielä iloa.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Toinen päivä laivalla.</h3></center> + +<p>Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää +merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen +vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun +silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen +etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle +rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan.</p> + +<p>Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve +matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä +vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo +kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta +ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja +tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin +soveltuisi minulle.</p> + +<p>Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin +yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi +kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden +ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle +lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet, +ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja +surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin +kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin – – en tiedä mitä. Mutta kyllä +tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista, +täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus, +muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja +taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun +valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön +tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin +söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin +kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen +mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän +väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» – kuinka osaan +omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon +itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas +sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin.</p> +<p> </p> + +<center><h3>Furudal.</h3></center> + +<p>Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen +vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha +henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä +iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän +kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja +kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle – pahasti.</p> + +<p>Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea +mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta +... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää +kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina +kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin +sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua +ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin +herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä +olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa +vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin +pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on +vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa +epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää.</p> + +<p>– – – – – – – – – – – –</p> + +<p>Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle; +– osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen +toisensa perästä – oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni +ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi, +minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini!</p> +<p> </p> + +<center><h3>Pari päivää myöhemmin.</h3></center> + +<p>Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä, +yksinäisyyttä luonnossa – – Ihanata!</p> + +<p>Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta +itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki +saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat +olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen +saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä +jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa +– rukoilen sinulta vakavasti sitä – että lahja on minulta. Jos voisin +myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät +rikkaiksi, niin...</p> + +<p>Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän +miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot, +tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes – väsyn ainakin +ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani +onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on +puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä. +Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani.</p> + +<p>Jääkää kaikki terveiksi! Tervehdi hellästi kaikkia omalta</p> + +<p> Petrealtasi.</p> + +<p>J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee +tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi. +Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle +eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää +tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia!</p> + +<hr> + +<p>Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua +uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan +uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset +tapahtumat.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Eräs keskustelu.</h2></center> + + +<p>Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine +hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää +selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.</p> + +<p>Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle. +Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan +kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi +totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä +raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»</p> + +<p>«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se, +ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi +päänkivistystä!»</p> + +<p>«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista! +Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa +sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»</p> + +<p>«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen +ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä +hänen kukkapöydällään uinua yli talven.</p> + +<p>«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa +perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu +vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan +tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä +ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman +syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki +tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin, +jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle +käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»</p> + +<p>«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen +ettet oikein tiedä mitä sanot.»</p> + +<p>«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua, +mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo +koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me +tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen +olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme +löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan, +joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi, +siitä voi joutua vallan epätoivoon!»</p> + +<p>«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin +päänkivistys ja paino häviäisivät.»</p> + +<p>«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On +inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi +ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et +veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on +oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin +ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun +hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen +niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on +ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä +hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»</p> + +<p>«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä», +vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että +Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää +tohtii liikkua kaduillakaan!»</p> + +<p>«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi +hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja +muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja +katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat +salamoita ijankaikkisesta elämästä.»</p> + +<p>«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut +veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin +selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun +kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään +ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt +osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin +ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»</p> + +<p>«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat +ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta +elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo +pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»</p> + +<p>«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi +hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan +meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme +täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä +itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä +odottamaan aikaamme!»</p> + +<p>«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle! +Ah, niin, jos...»</p> + +<p>«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja +tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä, +Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi +hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia +ruokalusikallinen rohtonestettäni!»</p> + +<p>«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko +kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle! +pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä +minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos, +pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.» +Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.</p> + +<p>Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos +tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli +häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin +mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin +kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik +vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore, +hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä +miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua +kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»</p> + +<p>«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme +vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee +sinulle hyvää.»</p> + +<p>«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»</p> + +<p>Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa +samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat +kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he +läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.</p> + +<p>«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä +astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja +lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»</p> + +<p>«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän +kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä +mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein +tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»</p> + +<p>«Oi Henrik! – eikö se ole osaksi oma syysi?»</p> + +<p>«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»</p> + +<p>«Niin!».</p> + +<p>«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; – niin, tahtoisin mielelläni +myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut +järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut +semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin +painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon, +jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua +kylmyydellä ja halveksien?»</p> + +<p>Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen +silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:</p> + +<p>«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa, +voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon +vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt – +hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin +lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle +erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille +tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on +sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja +kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on. +Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa +ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä +arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun +itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien +lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin +ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen +aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset +runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi +niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa, +ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei +säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein +yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja +liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä +semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi. +Arvostelun nimetön sepittäjä oli – Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt +sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti +kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä +muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen +vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä +uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa +oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä, +olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi +tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut +uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni +sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi +puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan – niin, +tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki +pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että +ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta +Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja +katkeruudeksi – – –!»</p> + +<p>«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan +Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän +rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette +tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle! +Näytit tuskin kärsivän häntä.»</p> + +<p>«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä +mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta +<b>siinä</b> se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen +terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa +ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin +sulatettu lyijy.»</p> + +<p>«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on +kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja +ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»</p> + +<p>«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi, +kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta +mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua +eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut +kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian +puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi. +Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni +suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu +välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani +olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt. +Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka +hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin +ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon +korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»</p> + +<p>«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita, +Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä +enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin +tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi +vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti +sydäntäsi – minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»</p> + +<p>«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa +suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki +ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»</p> + +<p>«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö +voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa – kodissa, tutkiessasi +rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua +yksistään oman itsesi tähden?»</p> + +<p>Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova +tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.</p> + +<p>«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.</p> + +<p>«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.</p> + +<p>«<b>Oli</b> sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se +muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen +Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä +aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein +kuuluvasti.</p> + +<p>«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on? +Onko sinun usein niin?»</p> + +<p>«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään +ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria +ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen +vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko +päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja +suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt +paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein +hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore, +sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen +rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin +seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; – +varmaankin siinä on Eeva!»</p> + +<p>«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar +juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista +joutui suoraan heidän syliinsä.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Eeva.</h2></center> + + +<p>Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen +rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen +helmaan. – Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen +pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. – Kuinka +paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja +nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin +taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat, +elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä +jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina +tavalla tai toisella edistymistä.</p> + +<p>Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi +kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä, +kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa +ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan +ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin +rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja +ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan +paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja +liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu +siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen +käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa +kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen +omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli +kaunista siskoansa.</p> + +<p>Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva +neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut +hänen kanssansa siitä yhtä mieltä.</p> + +<p>Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin, +mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko +olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren +aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa +siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein.</p> + +<p>Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat, +ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat, +sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen. +Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki +hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli – majuri R***. Majurin +kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa, +hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa, +tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki +heidän välinsä romantilliset kehitykset – olivat kuvia, jotka sillä +hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen +myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava +katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä +nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän +parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo +suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa +tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi +kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain +edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R*** +sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi +sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet.</p> + +<p>Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva +hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen +hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään, +heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta +säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi +kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin +aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen +silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä, +kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä». +Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti +kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja +ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle +rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli +melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka +olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja +katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä +ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella +herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista:</p> + +<p>«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko +iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin +miettiä ja jutella – silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi. +Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan +Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana +kotona!»</p> + +<p>Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi +syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi. +Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli +tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä +Leonore!</p> + +<p>Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti +naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä +sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin +tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä, +vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut +laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison +ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka +palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella, +että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden +kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta +kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse +hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista +elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän +kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön +maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän +päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista +sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma +tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen +oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin +halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana +miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan +tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.</p> + +<p>Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin +palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan +puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä, +uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt +maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä +hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli +hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät +onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka +loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä +mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin +siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli; +mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän +hänellekin.</p> + +<p>Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli +vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui +kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden +vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja +kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito, +jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja +keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin +ominaisuuksiin.</p> + +<p>Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän +silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa. +Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja +iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen, +ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä +enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin +työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore +oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin +mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.</p> + +<p>Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin +Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan +ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta, +jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.</p> + +<p>Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan +erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän +asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli +hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin +kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka +ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin +huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei +näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa, +joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden +kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin +mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan +toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi. +Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva, +ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka +kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen +tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa +surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri +R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat +vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat +menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.</p> + +<p>Tapahtuu välistä että ihmiset – olkoot syyt sitten fyysilliset tahi +siveelliset – yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus, +ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja +rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä +olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että +ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä +ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden, +saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous +katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan +ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän +huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut. +Sanon <b>paljon selvyyttä</b>; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään +ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien +sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse +rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen +hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin +hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.</p> + +<p>Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa +vieressä.</p> + +<p>Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko +perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen +iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät +vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja +tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.</p> + +<p>Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa +omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet +miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet +tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen +sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia +häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi +seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan +vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista. +Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos +nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä +hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli +saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä +suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä +samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva +koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa +hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri +Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta +ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja +lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän +myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen +rakkaus.</p> + +<p>Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti +asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin +oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen +vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa +pyydettäessä.</p> + +<p>Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän +suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin +ja seurata niitä.</p> + +<p>Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti +avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen, +jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla +viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen +kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa +perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti +Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa +isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian +ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus +lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.</p> + +<p>Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka +he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti +seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi +saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen +melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän +«vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä +intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä, +epätoivoansa.</p> + +<p>Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin +ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja +ystävä tulikin heti hänen luoksensa.</p> + +<p>«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden +kesken.</p> + +<p>«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen, +joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä, +ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.</p> + +<p>«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin +todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy +teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen +vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan +tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun +epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa +minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä +kirje ja vie...»</p> + +<p>«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä, +ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei +todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...»</p> + +<p>«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki +yhteensä; – minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen +vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä, +rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä? +Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?»</p> + +<p>«Antakaa minun puhutella isäänne!»</p> + +<p>«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!»</p> + +<p>«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän +kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä +maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla +onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!»</p> + +<p>«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani +pelkäätte?»</p> + +<p>«<b>Kaikkea!</b> R***n kaltaisen miehen vallassa.»</p> + +<p>«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.»</p> + +<p>«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi +menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne. +Siinä viimeinen sanani!»</p> + +<p>«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan +ystävää!»</p> + +<p>«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä +... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni – Oi! teidän kauttanne se +jo on menettänyt kaiken arvonsa – pyytäkää...»</p> + +<p>«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en +pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen +vaivannut teitä!»</p> + +<p>Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä +rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa +tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.</p> + +<p>Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa +väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin +läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä +tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta +päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni +hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä, +pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä, +– sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei +voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei +ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat +vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel, +katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.</p> + +<p>Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha +osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla +tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka +taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan, +samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja +iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin! +Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi +hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin +armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin +suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea +muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli +tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta. +Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet +ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa +ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni +postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi +mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.</p> + +<p>«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi +tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän +että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada +hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa – no niin! silloin voi hän +onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä +nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa +– jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan +palkintoa, niin – no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee +sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu +runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä +toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden +kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä +olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti +suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»</p> + +<p>Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja +kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia +hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun +asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun +ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen +tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja +rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»</p> + +<p>Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en +milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla +huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään +niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»</p> + +<p>Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut +ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin +houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa +oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle +sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan +häntä sitä arvaamaan.</p> + +<p>Se kuului näin:</p> + +<p> Mä tahdon rauhaa,<br> + en riitaa, en,<br> + kun myrsky pauhaa<br> + niin pakenen.<br> + Ja rintain öissä<br> + mä palelen,<br> + tuliliekkilöissä<br> + elän hetkisen.<br> + Siltä joudun hukkaan,<br> + ken on kahleissa,<br> + ja vapauden kukkaa<br> + ma rakastan vaan.<br> + Ja viisautta<br> + ma rakastan<br> + ja rakkautta<br> + ma seurajan.<br> + Olen kera helläin<br> + mä puolisojen,<br> + on sydämmelläin<br> + joka lapsonen.<br> + Mun joskus peittää<br> + yön varjot voi,<br> + hyviä heittää<br> + en silti voi.<br> + Sua aamusilta<br> + jos pakenen,<br> + niin suussa illan<br> + jo suutelen.</p> + +<p>Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin +suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia +arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, +koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että +arvoituksen selvitys oli –</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Onni.</h2></center> + + +<p>«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja +sanomalehtiä – «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle, +tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä +äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.</p> + +<p>Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi +kätensä yhteen ja huudahti:</p> + +<p>«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»</p> + +<p>«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet +nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli +äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä. +Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui +onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt +minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet +lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan +sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä +liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin +hyväilyihin.</p> + +<p>Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja +onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen +kiittivät häntä.</p> + +<p>Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe +oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen; +sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin +kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi +oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä +teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe +Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun +Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen +kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut +ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen +Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.</p> + +<p>Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja +sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla +kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti +Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat, +näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat – yhden ainoan niistä +olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon – oi! Tukholmassa oli niin paljon +kaunista ja hauskaa nähtävänä!</p> + +<p>Äiti hymyili ilosta – Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja +kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta; +booli tuoksui heille onnea.</p> + +<p>Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa +enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen +juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua +paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää – tosi kyllä oli hän +iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin – laamanninkin +täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta +pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa +hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan.</p> + +<p>Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä +täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri +samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä +päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti +lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään +omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään – joka +oli hänelle sangen tavatonta – syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti +tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin +kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L–n, joka hurjassa +ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten +reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien +kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden +nousseen hänen silmiinsä.</p> + +<p>Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät +kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi +punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat +nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen.</p> + +<p>Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis +päänsä muistuttivat Apolloa.</p> + +<p>«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore +hellästi ja iloisesti, – «näytäthän siltä että voisit syleillä – jopa +Stjernhökiäkin!»</p> + +<p>«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin +iloinen!»</p> + +<p>Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin +Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita, +kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä +vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran +koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen +lemmikkiään, hänen kesälastansa – oi! silloin oli äidin ilo vallan +kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta, +niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui +se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi.</p> + +<p>Ja kuitenkin – me lausumme sen kiitollisella ilolla – voi elämä kantaa +suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta +tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään +kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota +uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina +ja kaikissa maissa, ja – me kuiskaamme sen niille, jotka ovat +onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa – sangen harvoin +todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen +takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>onnettomuutta.</h2></center> + + +<p>Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät +rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät +kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa, +ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt +uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät +toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina, +voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon +lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät +sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti +päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren +vapaaherra L–n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana. +Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti: +«Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset +heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin +jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi +nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis – nyt entistään +kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide +kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää +hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka +melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni +taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien +hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin +tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello +säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä +liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus +väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin +sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä +nielläksensä; ja – toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori +sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien +lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten. +Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias +Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman +Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa +tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti, +joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä +pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli +puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä; +mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia.</p> + +<p>Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät +kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin +varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen +hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha +taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien +vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, <b>hän</b> +tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti +vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa +itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä +muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat +häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa.</p> + +<p>«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi +niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui +assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja +Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko +ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä +tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule +kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!»</p> + +<p>Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai +nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski +suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin.</p> + +<p>«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua, +«miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin – kelpo +mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin +tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä +rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota! +Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier +de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Seurauksia.</h2></center> + + +<p>Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille +lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon +raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen, +kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja +kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset +sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.</p> + +<p>Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen +vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan +heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta +tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta +kuitenkaan – hän ei vielä ollut näyttäytynyt.</p> + +<p>Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin +asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa; +nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat +vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja +ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää, +oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä +kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja +rakastettu Frankin perhe oli.</p> + +<p>Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina +riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa +hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin +huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä +varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa, +vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten +vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli +hänestä niin synkkä ja kolkko.</p> + +<p>Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi +heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien – sillä +olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti +eräälle ystävällensä:</p> + +<p>«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin +vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä +ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle +semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen +toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin +tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen +entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää. +Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä +vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi +rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa +kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»</p> + +<p>Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä +otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä +ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli +saanut alkunsa nuoren vapaaherra L–n huoneesta ja että hän itse +puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin +niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös +häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä +tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka +oli Köpenhaminan taitavimpia – sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä +pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin +kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.</p> + +<p>Perheen tyttäret todellakin tuumivat – niinkuin jo aikaisemmin on +kerrottu – hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä +oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan +niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle +niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin +sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei +ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti +omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona. +«Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte +menetellä mielenne mukaan; mutta nyt – pysykäämme yhdessä! Minä +tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä, +että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt +menettäisin «jonkun» teistä!»</p> + +<p>Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä. +Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen +sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen +kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset, +jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät +kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän +kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa. +Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä +<b>lämpimäksi</b> ja <b>helläksi</b>.</p> + +<p>Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä +sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin +alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin +vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään +lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin +lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä +tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin +rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut +helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella +niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle +kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta +ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole +askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa +ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:</p> + +<p> Jos vaikk’ kuolontuomiomme<br> + määrätty jo on,<br> + Suudellen sit’ alistumme<br> + Herran tahtohon.<a href="#a5">[5]</a></p> + +<p>Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja +huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen +luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli +tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen +lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen +silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli +kokonaan poistunut hänen sielustansa.</p> + +<p>Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen +olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja +se oli – Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli +niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen +sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja +kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa, +oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen +vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein +yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat +nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli +erota toisistaan – pitkäksi ajaksi.</p> + +<p>Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen +tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat +tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi +virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään +runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja +laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia +«Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen +lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti +lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, – äiti osasi aina laulaa +paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot – ja hän iloitsi sydämmensä +pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti +selvisi elämän tuskista ja koetuksista.</p> + +<p>Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa +ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi +hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin +poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja, +rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin, +mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin +puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei +kauhistuen sitä välttää.</p> + +<p>Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori +mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja +nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta; +hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin +siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.</p> + +<p>«Ja tuo yhtäläisyys» – kysyi Leonore – «miten se erityisesti ilmenee?»</p> + +<p>«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja +elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»</p> + +<p>«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme +siitä <b>tietää</b>?»</p> + +<p>«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain +katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on +meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä +näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan +samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin +ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman +kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan +sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat +maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten +vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja +levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin +lopussa!»</p> + +<p>Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin +ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä, +Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.</p> + +<p>Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia +keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin +rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen +apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta +he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja +sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja +äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja +silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on +surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä +sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin +unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä +hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin; +laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan. +Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän +sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen +silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen! +liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se <b>on</b> +autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea +itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin +hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli +niitä tai painoi ne vasten rintaansa.</p> + +<p>Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia. +Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan +paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista +talvi-ilmaa – hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa; +oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean, +kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten, +hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen +kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme.</p> + +<p>Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; – isänrakkaus on ehkä +jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on +ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi +täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin +kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen +rukouksen: «Isä meidän!»</p> + +<p>Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen +aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli, +ja toivoi hartaasti saada Gabriellen – nuoren tyttärensä Amelien +parhaan ystävän – mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt +tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja +vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin +hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua +eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään +matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia.</p> + +<p>«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua, +kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt, +kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan +paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan +sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi +Petrean seurassa, silloin – silloin sinulla ei enää ole sairasta +veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen +kehoituksillansa – etenkin nuori vilkas Amelie – ja vihdoin Gabrielle +taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi, +leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin» +ensimmäinen huviretki kotoaan.</p> + +<p>Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen +omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa +osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli +häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja +täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään +tultua saisi muuttaa M–n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin +olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä +pettyneensä.</p> + +<hr> + +<p>Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä +puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen.</p> + +<p>«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja +epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana +enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua!</p> + +<p> «Pourquoi fit on l’amour, si son pouvoir n’affronte<br> + et la vie et la mort, et la haine et la honte!<br> + Je ne demande pas je ne veux pas savoir<br> + si rien a de son coeur terni le pur miroir<br> + Je t’aime! tu le sais! Qu’ importe tout le reste!»<a href="#a6">[6]</a></p> + +<p>«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole +syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle +enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa. +Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni +vastaan – mutta en voi vastustaa valtaasi!»</p> + +<p>«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,<a href="#a7">[7]</a> enkelini! Taivas itse on tunnustanut +valtani. – Ja <b>Sinun</b> Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?»</p> + +<p>«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli +heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä – kuukauden +kuluttua matkustan M–n luokse! älä vaadi...»</p> + +<p>«Älä vaadi semmoisia lupauksia Viktorilta, Eeva! Hän ei sitoudu sillä +tavoin; – mutta sinä – sinun täytyy tehdä niinkuin Viktorisi tahtoo – +muutoin hän ei luota sinun rakkauteesi! Mitä? Kieltäydyt astumasta +muutamia askeleita ilahuttaaksesi häntä, hänen silmiään ja sydäntänsä, +kuullaksesi häntä, nähdäksesi häntä – todellakin, et lemmi minua!»</p> + +<p>«Oi rakastan, jumaloin sinua! Kaikki voisin kärsiä sinun tähtesi, oman +sydämmeni tunnonvaivatkin, – mutta vanhempani – sisarukseni! oi, et +tiedä kuinka vaikea minun on pettää heitä! He ovat niin hyvät, niin +lempeät – ja minä! Vielä taistelee rakkauteni heihin sitä rakkautta +vastaan, jota tunnen sinua kohtaan. Älä jännitä jousta liian kireäksi, +Viktor. Ja nyt – armas! hyvästi! M–n luona kuukauden kuluttua tapaat +Eevasi!»</p> + +<p>«Seisahdu! Luuletko noin saavasi jättää minut! Missä säilytät +sormuksesi!»</p> + +<p>«Rinnallani! Yöt päivät se siinä lepää. Hyvästi! Oi! anna minun mennä!»</p> + +<p>«Sano vielä kerran, että rakastat minua yli kaiken. Sano, että tahdot +olla ainoastaan minun omani!»</p> + +<p>«Sinun ainoastaan! Hyvästi!» Niin sanoen riistihe Eeva äkkiä irti ja +riensi ikäänkuin peloissaan kiirein askelin hautuumaan poikki. Majuri +seurasi häntä hitaasti. Tumma olento astui äkkiarvaamatta esiin +ikäänkuin nousten haudasta sekä käveli ihan majurin rinnalla. Tämä +säpsähti ja tunsi kylmiä väreitä sydämmessänsä, sillä haamu, suuri ja +mykkä, pimeällä kirkkomaalla, oli kammottava ja aaveentapainen, ja kun +se silminnähtävästi tahallansa jatkoi astuntaansa majurin rinnalla, tämä +seisahtui sekä kysyi tuimasti:</p> + +<p>«Ken olette?»</p> + +<p>«Eevan isä!» vastasi hillitty mutta voimakas ääni ja liehuvassa +lyhdynvalossa näki majuri laamannin tummien silmien vihaisesti ja +uhkaavasti katselevan itseänsä. Silmänräpäykseksi hänen rohkeutensa +lannistui, mutta heti sen perästä hän lausui ylpeän kevytmielisesti:</p> + +<p>«No, minun ei siis enää tarvitse suojella häntä!» Ja kiireesti kääntyen +hän katosi pimeyteen.</p> + +<p>Laamanni seurasi tytärtään lähestymättä häntä. Saapuessaan kotiin lepäsi +hänen otsallaan synkkä varjo, syvempänä ja tuskallisempana, kuin +milloinkaan ennen. Ensi kerran elämässä oli laamannin voimakas pää +todellakin kumarassa.</p> + +<hr> + +<p>Niinä päivinä saapui Stjernhök äkkiarvaamatta kaupunkiin. Hän oli +kuullut Frankin perhettä kohdanneesta onnettomuudesta, Henrikin +urhotyöstä, siitä seuranneesta sairaudesta ja tahtoi vielä kerran +tavata, häntä ennen ulkomaille lähtöänsä. Tämä käynti, jota varten hän +oli matkustanut kolmattakymmentä peninkulmaa, ihmetytti ja liikutti +kovasti Henrikkiä, ja kun Stjernhök astui sisään hänen luoksensa, hän +meni mitä avomielisimmin ja hellimmin häntä vastaan. Stjernhök tarttui +hänen ojennettuun käteensä ja äkkinäinen kalpeus levisi hänen +miehekkäille kasvoillensa nähdessänsä miten muutamia viikkoja kestänyt +tauti oli painanut leimansa Henrikin kasvoihin.</p> + +<p>«Miten hyvä olet, kun tulit luokseni! Kiitos Stjernhök!» lausui Henrik +innokkaasti, «varmaankaan en milloinkaan muuten olisi saanut nähdä sinua +tässä elämässä. Ja minä haluaisin kuitenkin niin mielelläni lausua +sinulle muutaman sanan ennenkuin eroamme.» Kumpikin vaikeni hetkeksi.</p> + +<p>«Mitä tahdot sanoa minulle, Henrik?» kysyi viimein Stjernhök ja +erityinen liikutus kuvastui hänen kasvoissansa.</p> + +<p>«Tahdoin kiittää sinua!» vastasi Henrik sydämmellisesti, «kiittää sinua +ankaruudestasi minua kohtaan ja tunnustaa, että nyt täydelleen käsitän +kuinka oikeutetut ja terveelliset moitteesi ovat olleet minulle. Tahdoin +kiittää sinua siitä, että sen kautta olet ollut todellinen ystäväni, ja +olen nyt vakuutettu siitä kuinka rehellisesti olet parastani +tarkoittanut. Tämä on ainoa tieto, ainoa muisto tuttavuudestamme, ja ne +vien mukaani kun jätän tämän maailman. Et ole voinut rakastaa minua, +mutta siihen olen ollut itse syypää. Olen surrut sitä, mutta olen +alistunut siihenkin. Kuitenkin olisi minulle suloista tietää etteivät +vikani eikä myöhempi käytökseni sinua kohtaan ole istuttaneet sinuun +kovin vastenmielistä käsitystä minusta; minulle olisi rakasta uskoa, +että voit muistella minua ystävänä, kun olen poissa!»</p> + +<p>Tumma puna levisi Stjernhökin poskille ja hänen silmänsä kostuivat kun +hän vastasi: «Henrik! Tunnen tällä hetkellä paremmin kuin milloinkaan, +etten tähän asti ole arvostellut sinua ansiosi mukaan. Pari myöhemmin +tapahtunutta seikkaa on avannut silmäni, ja nyt – Henrik! onko sinulla +vielä jäljellä ystävyyttä minullekin! Minun ystävyyteni sinulla on, ja +ainiaaksi!»</p> + +<p>«Oi! tämä on ihana hetki!» vastasi Henrik kuohuvin tuntein. «Koko +elämäni ajan olen ikävöinyt sitä, ja nyt vasta se minulle suodaan, nyt +kun ... mutta Jumalan kiitos tästäkin!»</p> + +<p>«Mutta minkä vuoksi», huudahti Stjernhök innokkaasti, «miksi puhut niin +varmasti kuolemastasi! Toivon ja luulen vieläkin, että tilasi ei ole +niin arveluttava. Anna minun kysyä neuvoa taitavilta ulkomaisilta +lääkäreiltä. Tahi paremmin! Tule kanssani ja käänny K–n puoleen! Hän on +kuuluisa sydäntautien lääkäri. Anna minun viedä sinut hänen luoksensa. +Varmaankin hän voi ja tekee sinut terveeksi!»</p> + +<p>Henrik pudisti surumielisesti päätään. «Tuossa on hänen kirjansa!» hän +lausui osoittaen ikkunalla olevaa avonaista kirjaa. «Siitä tunnen +tarkkaan tilani. Katsos Nils Gabriel!» hän jatkoi kaunis hymy +huulillaan, hän kiersi kätensä ystävänsä ympärille ja osoitti toisella +taivaasen ja katseli häntä suurilla silmillään, jotka näyttivät +suuremmilta (sillä kuoleman lähestyessä silmät suurenevat ja tulevat +kirkkaammiksi), «katsos! Tuolla on sinun tähtesi! Se nousee! Sinua +odottaa varmaankin valoisa tulevaisuus! Mutta valaistessansa sinun +kunniatasi se katselee minun hautaani; – minä en voi enää sitä epäillä, +ja joku aika sitten vielä se ajatus katkeroitti mieltäni – vaan ei nyt +enää! Kun mieltäni painaa ajatus, että olen ehtinyt toimittaa niin +sanomattoman vähän maan päällä, niin saan lohdutusta siitä, että sinä +sen sijaan toimit sitä enemmän; ja täällä tahi toisessa maailmassa minä +iloitsen sinun vaikutuksestasi ja onnestasi!»</p> + +<p>Stjernhök ei vastannut. Suuret kyynelkarpalot kierivät hänen poskiansa +alas ja hän painoi lämpimästi Henrikin syliinsä.</p> + +<p>Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin +rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita +voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien +nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin +ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja +ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja +aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli +rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa.</p> + +<p>Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa. +Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen +korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja +voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat +niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen +tavoin kuiskaavat.</p> + +<p>Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen +Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen +laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen +hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti.</p> + +<p>On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa +arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai +nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen +nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi – se, että ystävä hänet +oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman +itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä +tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi +mahtavasti hänen rinnassaan.</p> + +<p>«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot +minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi, +voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen. +Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen +saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin +tulen nyt terveeksi tahi – on paras viini säästetty minulle +viimeiseksi.»</p> + +<p>Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit +eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski +leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä +miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan +Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin +ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen +Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta +oi!</p> + +<p>Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa, +kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat.</p> + +<p>Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta +tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää +kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi. +Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo +muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu +valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa +sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin +kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse +lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta +huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi +hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta +melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä.</p> + +<p>Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli +heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja +uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka +oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik +itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori +tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät; +mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin +vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä +selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!»</p> + +<p>«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti.</p> + +<p>Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa +hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen +unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä, +mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti +hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa. +Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut +ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin +hänen apuansa oli tarvis.</p> + +<p>Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän +pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen +silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä. +Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne +osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää +alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa, +rakastavan äidinsydämmensä pohjasta:</p> + +<p>«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa +sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan +pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä +lopettamaan tuskasi, ja minä – olen silloin tyytyväinen! Mene vaan, +esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää +äidillesi, niin – mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin +kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi +katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka +lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin. +Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä, +lapseni – olet väsynyt – niin uupunut, – tämä viimeinen vaellus oli +sinulle vaikea; – nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule +laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi! +Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö – hän ei milloinkaan +saattanut vanhemmilleen surua!»</p> + +<p>Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä.</p> + +<p>«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui.</p> + +<p>«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja +poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa +täydellisesti.</p> + +<p>«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, – «niin – +ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja – hän ei +ole vahva. – Älä sano sitä hänelle silloin kun on – kylmää ja koleata, +– vaan – silloin kun – aurinko paistaa lämpimästi – ja kaikki on +valoisata ja hauskaa, silloin – sano hänelle silloin, että – olen +mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja – sano hänelle minulta että +– ettei ole vaikeata – kuolla! – Että on aurinko tuolla puolen» – +hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin +raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti. +Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!»</p> + +<p>Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin +unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt +nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä; +hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja +runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä +aloitti vapisevalla äänellä:</p> + +<p> Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan<br> + mun lähtiessän Tuonen rantaan<br> + suo kuolonenkeli että saan<br> + vielä kiitosvirteni kantaa.</p> + +<p> Nyt elon suuresta lahjasta<br> + sua kiitän, isäni taivaan,<br> + teit elämän iloissa, murheissa<br> + mun itselles tutuksi aivan.</p> + +<p> Oi kiitos elosta, kuolostakin,<br> + joka tuskasta rauhan tuottaa,<br> + sen katkeruus riemuksi muuttuukin,<br> + kun sydän vaan sinuhun luottaa.</p> + +<p> Monen kukkasen tielleni saanut oon,<br> + moni rauhan lilja sai vastaan,<br> + ja itse sä opetit: «tapahtukoon<br> + sun tahtosi ainoastaan».</p> + +<p> Oi hyvästi kaunis eloni maa,<br> + oi hyvästi kalleimpani,<br> + mitä rikoin, ne anteeksi antakaa,<br> + ne polttavat poveani.</p> + +<p>«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän +katseli levottomasti ympärilleen.</p> + +<p>«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä.</p> + +<p>«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula +äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin +väsynyt!»</p> + +<p>Äiti lauloi:</p> + +<p> «Nyt eroamme, mutta me yhdymme<br> + ja näemme toisemme vielä.<br> + Koti uus elon murheit ei tunne se,<br> + ei valitusta, itkua siellä.</p> + +<p> Oi kiitos, teitä en enää nää,<br> + jo sammuu silmäni valo,<br> + mut katso kuin yöstä välkähtää<br> + jo valo kirkas ja jalo.»</p> + +<p>«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt +kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas. +Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut +hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus +elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä +milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen +jatkaessansa lauluaan:</p> + +<p> «Sinä kutsut isäni, tottelen,<br> + oi hyvästi, ystäväkullat,<br> + Ikikiitosta sulle mä laulelen<br> + ja nyt luoksesi tahdon tulla.»</p> + +<p>Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka +ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin +hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen +puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen. +Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli +tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen.</p> + +<p>Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen. +Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen +kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen +ääreen.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kaksi kuukautta myöhemmin.</h2> + +<h2>Elise Cecilialle.</h2></center> + + +<p>Kun viimeksi kirjoitin sinulle, oli vielä talvi. Talvi, ankara, jäinen +talvi peitti sydämmenikin; – elämäni ilo puettiin kuolon vaatteihin, ja +minusta tuntui kuin ei enää tulisikaan kevättä, kuin ei voisi enää olla +eloa olemassa ja kuin en enää milloinkaan voisi kirjoittaa iloista +toivorikasta sanaa. Ja nyt – nyt on kevät! Leivonen livertää jälleen +maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä +huoneeseni ja – nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja +minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä +ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti +ja nöyrästi otamme vastaan. Ja vaikka lymyitkin hetken – niinkuin voipi +näyttää heikoista silmistämme – niin ilmestyt heti jälleen, vielä +laupiaampana ja entistäsi kirkkaampana. «Vähän aikaa» emmekä näe sinua +ja taasen «vähän aikaa» ja me näemme sinut ja sydämmemme iloitsee ja +juopi voimaa ja nautintoa maljasta, jonka sinä Ikihyvä ijankaikkisesti +täytät meille. Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme +päivämme Jumalanpelossa.</p> + +<p>Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty +ja kapinallinen. Oi Cecilia! <b>En suonut hänen</b> kuolevan. Hän oli ainoa +poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen +kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli +äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon, +elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten – hän oli niin +vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en +tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta +kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua – silloin +kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä – oi! se oli ihmeellinen +yö – silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen +laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt +en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia +edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut +hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi +minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä +lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä +enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten +näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä +lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan +ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken +ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä +lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja +kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän +korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut +autuaallisesta unestani – näin edessäni poikani ruumiin ja – sitten en +enää nähnyt mitään.</p> + +<p>Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla +helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin +silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä +sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat +ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin +minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni +huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua +edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa, +mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi +minut rintaansa vasten.</p> + +<p>Ja minä koetin, ja se onnistui – Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin +hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; – hänen äänensä on +suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin. +Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus.</p> + +<p>Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken +makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta +ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan +itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki; +mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne +ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni +oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän +kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva. +Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja +päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja +tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun +sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla».</p> + +<p>«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille +huolia! En ole käyttäytynyt oikein; – – antakaa minulle anteeksi! Minä +olen tuottanut teille surua; – en tee niin enää; oi! en tahdo vielä +lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän +sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri +R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen +kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi +että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa +heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi, +vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän +pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; – olen rakastanut +häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, – – ei, älä itke +äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä; +olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan +muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen +jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua +antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin; +en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää, +teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne! +Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää +tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!»</p> + +<p>Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin. +Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli +kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen, +kohotti sitä ja sanoi:</p> + +<p>«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; – minun +sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; – silloin kiitin +Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä, +nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa +oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon +sinua!»</p> + +<p>Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa. +Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani, +kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä. +«Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli +tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet +sydämmemme.</p> + +<p>Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin +hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja +kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen +ikäänkuin itsekseen:</p> + +<p>«On hyvä niin! Semmoisella mielellä – sehän on tärkeintä. <b>Hän</b> on +mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin +tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän +tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan. +Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen, +sillä hän oli <b>valmis</b>. Se se on meille kaikille tärkeintä!»</p> + +<p>Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi +mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen +rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja +salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää +koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita +silmiäni.</p> + +<p>Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika +pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti, +tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole +todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin +meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin +ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois – pois onnen saarilta, +tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken +kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut +sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt +tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta +tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti +rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut, +mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä +tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus, +ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen +sanan ijankaikkinen lohdutus, – ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet +sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi – hän kuoli +puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen +nuorukainen! Hän oli valmis – niinkuin hänen isänsä lausui – valmis +astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen +keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa +oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini +tuolla viheriän turpeen alla!</p> + +<p>Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen +koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen +nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta +nöyrästi – Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa. +Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen +leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen +vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa, +silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti – siinä on +rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden +vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä.</p> + +<p>Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme. +Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja +oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää +meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian +määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden +viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on +sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet +sanomattoman onnelliseksi.</p> + +<p>Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä +kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa +kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää. +Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja +monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja +jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas +gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla +niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti +huomaa mitään ihanata tässä elämässä.</p> + +<p>Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen +keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin +tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja +luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä, +minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan +kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta +tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista +elämää.</p> + +<p>Ja sitten – tiedänhän sen – tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi +lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin – +–</p> + +<p> Ei päivä niin pitkä konsanaan<br> + ettei tulis iltaa sille,</p> + +<p>se ilta, jona saan mennä kotiin – kotiin poikani, kesälapseni luokse! +Ja silloin – oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien +profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat +elvyttäneet ja virkistäneet sieluni:</p> + +<p>«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman +eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti +niissä kuin minä luon.»</p> + +<p>Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni +vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen +että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani!</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Uusia vastuksia.</h2></center> + + +<p>Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä +toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli +perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä +tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja +aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä +lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», +niin sanomattoman onnistunut, – etenkin «syrjästä päin» katsottuna! +Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta +Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»</p> + +<p>Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen +morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen +vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä +aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista +suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja +näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta +ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. +Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise +on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti +suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita +kasvoja.</p> + +<p>Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista +keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan +kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja +järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, +mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. +«Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon +vierasvaraisuutta; – sehän on Jacobin ilo; – jonkun omaisistansa +Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan +heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise +kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat +pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään +kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille +annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan +asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, +ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina +pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos +kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan +heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. +Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella +vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä +tapoja – joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee +aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät +vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran +nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot +ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään +puuttua.</p> + +<p> «Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,<br> + Olut virtaa, harpun äänet soivat,<br> + Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»</p> + +<p>Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, +laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen – pois. Siten perustetaan +vähitellen kultainen aika.</p> + +<p>Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka +heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta +pikaisen lopun.</p> + +<p>Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan +että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä +moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.</p> + +<p>«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on +viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä +hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin +matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä +toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet +tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki +ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja +odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä +harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta +ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, +rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja +ainiaan olen</p> + +<p> sinua rakastava<br> + Jacobi.»</p> + +<p>Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului +seuraavasti:</p> + +<p>«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko +minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka +kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni +ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, +rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä +onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen +tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen +sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua +hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää +kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.</p> + +<p>Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli +muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät +toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut +opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet +onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat +vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme +tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut +käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään +ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä +perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä +myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen +oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä +surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä +jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa – +ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi +liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan +taistelevan perheen, – mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. +Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen – ja käsittänyt myöskin. Sillä +tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä – +tämän kalpean perhekurjuuden – hänelle minä sen näytin kaikessa +alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.</p> + +<p>Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli +kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän +oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan +äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi +sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja +tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n +suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja +vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa +moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin +saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa +herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat +suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli +entistään toivottomammaksi.</p> + +<p>Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen +hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt +päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta +tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti – etsin +Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen +oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme +oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei +voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa +ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin +rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin +hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja – – +rukoilin häntä niin tekemään.</p> + +<p>Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä +semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet +entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen +kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään +liioitellut; – hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja +jätti meidät joutuin.</p> + +<p>Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n +suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme, +sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista +vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa +semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme +polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia +ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja +ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen +jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta +te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut +hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«</p> + +<p>Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne +heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen +kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun +äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta, +osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät. +Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa. +Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.</p> + +<p>«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti +syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» – virkkoi +Leonore huoaten – «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja +seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina +ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan +yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti +kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville +millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.</p> + +<p>Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin +koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt +ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; – näin uusissa oloissani +niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki +tuo nyt on mennyt tyhjäksi – ehkä ainiaaksi – niin en ole oikein +selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt +oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä +enemmän.»</p> + +<p>Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli +sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta, +jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen» +melkoisesti.</p> + +<p>Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja +Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä +tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen +kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli +«Erik Kongen hiin unge».</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Uusia toiveita ja keinoja.</h2></center> + + +<p>Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti +äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa +luokse!»</p> + +<p>Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki +muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli +menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden +muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle +rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli +ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain +määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja +neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen +tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä +tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.</p> + +<p>Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja +niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän +poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan +ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan +ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan +vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan +ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun +kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen +niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma +sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon +âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin +Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja +harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen +mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli; +mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita +vastaväitteitä.</p> + +<p>«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken +vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»</p> + +<p>Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen +toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet +varmoina.</p> + +<p>«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte. +Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»</p> + +<p>Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T–n +pitäjästä he olivat tuumineet sitä.</p> + +<p>«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja +sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu +miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta +kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen +työpäivänsä?»</p> + +<p>«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.</p> + +<p>«Ja sinä Jacobi» – jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla +hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei +hän nyt eikä vastedeskään – mikäli sinusta riippuu – kaipaa isänsä +kotia?»</p> + +<p>«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!»</p> + +<p>«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta! +Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä.</p> + +<p>Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että +Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet – jotka +sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa – olivat varmempana takeena +heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti +haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli +jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen +aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli +pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen, +nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun +lopulla.</p> + +<p>Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot. +Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin +ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja!</p> + +<p>Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että +«pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään +ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin.</p> + +<p>Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen +mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten +tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin +tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta. +Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen +toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän +hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä +miltei – mielettömyydeksi.</p> + +<p>Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!»</p> + +<p>Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa +holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi, +mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä +täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka +vastasi:</p> + +<p>«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan +lopussa?»</p> + +<p>«En! Mikä huomautus se on?»</p> + +<p>«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.»</p> + +<p>Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi +nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon +heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan +erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja +jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi +tuoreinta tuoreuttansa.</p> + +<p>Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani +sokuria teehensä:</p> + +<p>«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi. +Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!»</p> + +<p>Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise, +että sitä kuluisi liiaksi.»</p> + +<p>«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat +nauroivat.</p> + +<p>Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja +Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on +hyveelläkin <b>kevytmielisyytensä</b>! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha +Jacobin ja hänen yritystensä suhteen.</p> + +<hr> + +<p>Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen +ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin:</p> + +<p>«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen +ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni +lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä +näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen +piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean +leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen +aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta. +Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka +koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua +piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi +hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja +näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun +oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse +oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja +hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan +hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen +kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana, +joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän +viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla, +terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja +ankarasti:</p> + +<p>«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»</p> + +<p>Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja +koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:</p> + +<p>«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä, +jonka...»</p> + +<p>«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin +hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen +runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa +semmoisia oikealle ja vasemmalle!»</p> + +<p>Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä +kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni +ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka +pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli +minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua +viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on +tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni +ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.</p> + +<p>«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä +kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa, +herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä +se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne +mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut +huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita +olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun +apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on +ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen +tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita +puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista +puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan +paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on +todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua +asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin! +Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»</p> + +<p>Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin +loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion +edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on – teidän ylhäisyytenne +anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa; +mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin +korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset – vaikka kyllä +tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio +panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut +minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin +voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan +niin pian kuin...»</p> + +<p>«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti +minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen +kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen +kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois +ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka +tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en +milloinkaan juo piispojen jälkeen!»</p> + +<p>Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui +huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan +jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi +minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»</p> + +<p>Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, – ehkäpä ne olivat viimeiset – +hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun +täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien +kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen +ei minua surettanut; mutta – – oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut +häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto +katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin +ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli +minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja +kovaksi minulle; ja – niinkuin minusta silloin tuntui – niin +aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja +epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä. +Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että +hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta +ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli +kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; – +hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle +täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan +ja hänen vielä leppyvän!»</p> + +<p>Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen +mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen +pahastunut hänen ylhäisyyteensä.</p> + +<p>«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli.</p> + +<p>Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Surun uudistus.</h2></center> + + +<p>Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon +muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin +lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä +varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset +kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään +synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli – Eeva.</p> + +<p>Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle +elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että +käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen +ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle +rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen +elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen +ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille +anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut +meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta +puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään +kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään, +joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut. +Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa +niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen +sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt +kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen +elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä +lemmen iloa ja autuutta – siihen koski vielä myrkyllisempi viima. – +Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen +kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti +syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli +jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt +punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän +oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta +heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä +rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien +onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; – +mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko +sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli +harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan +jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka +tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä +katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki +häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka +vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä +kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin +huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä +enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset +kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten +hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan.</p> + +<p>Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, – +sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa – eikä tullut +takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä.</p> + +<p>Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan +mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen +muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta +tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä +ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he +oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta.</p> + +<p>Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä +levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen +muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti +ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi +jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään +vuoteita yöksi.</p> + +<p>«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi.</p> + +<p>Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden: +«e–en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»</p> + +<p>«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.</p> + +<p>«Luulen hänen menneen – nuoren herran haudalle.»</p> + +<p>«Haudalleko? – näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»</p> + +<p>«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin +ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»</p> + +<p>«Mikä ei ole oikein, Ulla!»</p> + +<p>«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle – eikä palaa sieltä +kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista – ja se että hän tahtoo olla +niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi +menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva +neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä +menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti +Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla. +Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt +sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä +hän kalpenee päivä päivältä.»</p> + +<p>Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän +tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän +jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle +mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä +hautausmaalle.</p> + +<p>«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen +viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei +kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet +soittoonsa ja laulunsa!»</p> + +<p>Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun +keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.</p> + +<p>«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi, +jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.»</p> + +<p>Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan +sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä +haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli +muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa +hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä.</p> + +<p>«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni +seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla +paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen +keskustelun.</p> + +<p>«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi.</p> + +<p>«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta +kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.»</p> + +<p>«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana, +kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin +minun kanssani!»</p> + +<p>«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene +kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!»</p> + +<p>«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti +että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa +lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän +ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!»</p> + +<p>«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä +maailmassa.»</p> + +<p>«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten +milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja +ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä +niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä +palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin +onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin +sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin, +ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole +itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin +vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan +rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen +itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla +huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!» +Leonore itki katkerasti.</p> + +<p>«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa +suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne – tuo +rakkaus häneen – oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin +voivani kukistaa sen; mutta – nyt en sitä enää usko!...»</p> + +<p>«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen +omaksensa?»</p> + +<p>«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta – katsos, +Leonore! Minä olen <b>niin suuresti</b> rakastanut häntä! Olen maistanut +rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten +jumalallista elämä voi olla; – oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas +auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä +paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä +tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»</p> + +<p>«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta – anna ajan +kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on +myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna +jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset +hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi +ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin +sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi +silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä +palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta +niin rauhalliselta ja iloiselta!...»</p> + +<p>«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan +palaa! Silloin olin viaton; – sen vuoksi näin taivaan ylläni +selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani, +niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä +kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina – silloin et enää rakastaisi +minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi, +että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi +omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä +ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien +rukoillut, mutta sittenkin...»</p> + +<p>«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä +et saa...»</p> + +<p>«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko +elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja +olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa +milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana +kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina +ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on +ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt +mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa +mullassa, johon kaste putoaa; – olen tahtonut piiloutua kaikilta +syvälle, syvälle hautaan!»</p> + +<p>«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä +minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä +minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin +haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä +minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin +viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee +minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi, +kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan, +lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun +eteesi, ellet – sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää +minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme +tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika +koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi, +jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät +mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi +jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän – sillä hyve on korkeampaa, on +kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset +vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä +ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi +saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun +kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on +kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu +hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää +taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi +sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha +tulee, tulee ihan varmaan...»</p> + +<p>Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet +käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren +olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla +katkonaisella äänellä:</p> + +<p>«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota +minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan +taakkaani!... tue minua; – minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä +enkelini!»</p> + +<p>Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi +syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä +ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli +illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti +rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten +ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.</p> + +<p>Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa +puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:</p> + +<p>«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä +juomaan! Mutta – minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja +sitäpaitsi – mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet +suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; – ensiksi Louisen +häät; ja sitten – emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme +pois kodistansa! – ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän +täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on +pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa +vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada +lainaa....»</p> + +<p>«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä +katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä +silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja +salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista +vuotta sitten.»</p> + +<p>«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen +laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.</p> + +<p>«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»</p> + +<p>«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa +mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»</p> + +<p>«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa. +Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa +tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan – Ernst, minä huomaan +nyt sinun muistavan sen. – Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin +kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta! +Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset +ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka +vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se +kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; – mutta nyt näytät jo +jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut +itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken +ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut +tuota Norjanmatkaa – vaan olen valmistanut sille +toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»</p> + +<p>«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»</p> + +<p>«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst +ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään – +sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää +muistan; – rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen +minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein +perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää, +mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta +romaaninkirjoittamisella. – Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin +pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen – sillä +herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. –»</p> + +<p>«Varsin kohteliasta!»</p> + +<p>«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun +romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin +sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos, +käsikirjoitukseni – sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» – lähetin +eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle, +jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo +siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän – mitä siitä sanot? maksoi +sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen +näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään +kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi +työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et +mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat, +ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi. +Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä +varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin +kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos +milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on +matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja +– »</p> + +<p>«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun –»</p> + +<p>«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon +se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat +karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat +olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti +vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi +välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut +minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti +virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen +onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst, +anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua +lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei +mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja +Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi +nostaa kuukauden kuluttua; – parin kuukauden virkavapautta on mahdoton +kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta +työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää +meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet +huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä, +ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Tuumia ja vastatuumia.</h2></center> + + +<p>Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti +heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan +viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä, +toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:</p> + +<p>«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se +minulle, sano!»</p> + +<p>Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa +sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi +hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka +eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti +saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren +kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo +kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja +itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.</p> + +<p>«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä +aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla, +joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa +heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin +sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja +sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan +ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut +niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»</p> + +<p>Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas +lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen +minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin +monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se +ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan +vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte +mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän – se teidän +täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa, +mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa +semmoista.»</p> + +<p>«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...»</p> + +<p>«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme +länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen +halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa. +Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa? +Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se +minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni; +mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme +vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi +luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan +toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä +meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin +kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa.</p> + +<p>Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova +kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi +hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien +kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa. +Hän saapui heti.</p> + +<p>«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen +hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta +sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä +paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt, +käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani +käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni, +teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En +soisi kenenkään enää surevan tähteni!»</p> + +<p>Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten +otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti +tulevaisuuden tuumistansa.</p> + +<p>«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja +minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle +kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta +se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva, +ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi +pohjaan asti.»</p> + +<p>Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli +mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen +sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut +istua hänen vuoteensa vieressä.</p> + +<p>Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes +kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta. +Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset +terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus, +jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä +parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa +kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan +kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei +tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?»</p> + +<p>Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Äkkiarvaamaton tapaus.</h2></center> + + +<p>Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät +matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen +talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse.</p> + +<p>«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin +rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat +ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella +ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine +kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen +hän oli! – ihan prinssin näköinen hän oli!»</p> + +<p>«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt +herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea +herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä +nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu +nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä +väkeä.»</p> + +<p>«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea +Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme +ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja +ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä +silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta +kuin Herran enkeli.»</p> + +<p>«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi +postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja +se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin +tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se +olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin +perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata +vanhimman poikansa seurassa.»</p> + +<p>«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin +näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua +ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.»</p> + +<p>«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita +kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen.</p> + +<p>«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa.</p> + +<p>«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...»</p> + +<p>«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa +asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran +nimeen, kootkaa toki porvaristo!»</p> + +<p>«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten +silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»</p> + +<p>«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei +mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»</p> + +<p>«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone +olisi kaatunut maahan.</p> + +<p>«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja +kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut +kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan +suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta, +voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua +siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei +kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on +tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle +raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, – no mene +toki sen vetelys!»</p> + +<p>Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me +juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista +astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen +jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin +poikansa.</p> + +<p>He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään. +Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse +Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti +odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi, +pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli +itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät +ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla +tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko +ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta +oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon +hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka +hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua +«serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua +nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.</p> + +<p>Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa. +Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä +lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä +kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä +kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän +juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta +– – mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»</p> + +<p>Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen +käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään +paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta +saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta +läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä. +Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui +hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen +ylhäisyydestänsä».</p> + +<p>Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen +ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä +mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen +hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa – mutta +hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet, +mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja +puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.</p> + +<p>«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme, +aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua +ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja +ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille +oppilaan – pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos +kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen +aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä +kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni +olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi +teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan +jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi +teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en +ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja +hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos +rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen +ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän +puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»</p> + +<p>Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä +hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan +eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin +tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet +silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen +ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.</p> + +<p>«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö +suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat +kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään.</p> + +<p>Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin +siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi +Y–n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista.</p> + +<p>«Mutta aamiaista! – ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa +tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi +aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän +huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt, +ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja +sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista +semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti».</p> + +<p>Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle +vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli +Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein +huomaamattoman tutkivaisesti.</p> + +<p>Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin +hyvästi kesti koetuksen.</p> + +<p>Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden +kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui +luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä +keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon +ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään, +jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän +saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta.</p> + +<p>Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti +pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti +ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin +säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan.</p> + +<p>Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä +ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka +ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti +tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun +käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi +pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen +toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti +keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului +äkkiarvaamatta pari tuntia.</p> + +<p>Me surkuttelemme Strö–läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he +mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton +auttaa heitä.</p> + +<p>Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen +miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi:</p> + +<p>«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka +vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!»</p> + +<p>Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä.</p> + +<p>Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui, +tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.</p> + +<p>«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko» +Bask «sisko» Suurille.</p> + +<p>«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien +luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia! +Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»</p> + +<p>«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä +kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»</p> + +<p>«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi +serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin +hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»</p> + +<p>«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä +kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä +ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen +tiedän varmasti.»</p> + +<p>«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa +pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin +tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai +tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi +rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut – sisko kulta, tiedätte +kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus +kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni +olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla +oikea – kaunokirjallinen kuuluisuus – toinen tuommoinen – madam +Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää +kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen +vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni +taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta +sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun +he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»</p> + +<p>«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio +kursailla heille; sen lupaan – en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä +harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa +tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen – se on +minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä +sanon sille herrasväelle minä, – – niin, en aiokaan nöyrästi +kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä +kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Hää-aattona.</h2></center> + + +<p>«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset +kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu +ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja +hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran +enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä +sylissäni.</p> + +<p>Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus +ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut +eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän +huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo +kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää +äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja – «hän puree tuo suloinen enkeli! – +hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun +sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä +ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä +merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään +kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten +puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille +kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, – niin, silloin ovat +päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa, +mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo +täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee +sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna +romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»</p> + +<p>Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan +nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua +aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja +käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden +varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen +katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut +postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä. +Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen +toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan +«ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti +miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat +vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren +välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige, +Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta +Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.</p> + +<p>Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla +leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi +istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle +sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden +huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta. +Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista +huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.</p> + +<p>Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen +perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue +kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen +talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin +puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen +koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin +olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja +hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla – joka oli kaikkien apuna +– ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat, +niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.</p> + +<p>Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista +puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka +«erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille +muut puolestaan makeasti nauroivat.</p> + +<p>Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain +peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä. +Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät +Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi +vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli +erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on +kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Hääpäivä.</h2></center> + + +<p>Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. – Kukat +ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja +kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu +oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat +morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin +huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään +tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä +paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi +hänen tukkansa – hänellä oli erityinen taito siihen – pisti puoleksi +puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen +pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise +oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se +oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema – ja +hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin +kirkasti koko hänen olemuksensa.</p> + +<p>«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui +Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin +punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan +tuskaantuu nähdessään sinut!»</p> + +<p>«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna +punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään +surulliseksi!»</p> + +<hr> + +<p>Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta +perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin +tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin +huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka +epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta +se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, +antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä +huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se +lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas +ja sitäpaitsi mieleinen.</p> + +<p>Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin +kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia +ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä +saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista +ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat +ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin +oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.</p> + +<p>Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan +kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen +sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.</p> + +<p>«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»</p> + +<p>«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen +kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten +tavallisesti.</p> + +<p>Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän +itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän +kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse +miltei iloinen, – todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.</p> + +<p>Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia, +etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse +näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se +liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja +asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita +leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana +enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan +mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L–n +mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.</p> + +<p>Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt +kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien +muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana +hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa +jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille, +kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko +maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla +niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.</p> + +<p>Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S–n puutarhaan, jossa +huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja +hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan +ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei +kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä +kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää +kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä +tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista +puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti +satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi +naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat +iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin +kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli +muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä +kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin +säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi +saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.</p> + +<p>«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla +ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle +puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen +korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle +entistään suuremmassa määrin naisten suosion.</p> + +<hr> + +<p>Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien +kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa +humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät +luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret +päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa +matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa +siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein +äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä, +että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva +tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin +tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina +eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt +nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan +Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen +miehellensä:</p> + +<p>– «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha – ei kelpaa +enää paljo mihinkään tässä maailmassa – no, no! Herramme kyllä +hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi +veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen; +minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti! +Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan +ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas +niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja +suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa! +Hyvästi!»</p> + +<hr> + +<p>Tavaroiden pakkaamisvaivan – Louisen kaikkien tavaroiden – ja +eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä +hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla +tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja +entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat +vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut +syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!</p> + +<p>Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista +kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Sairashuoneesen.</h2></center> + + +<p>Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen +visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu +julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka +huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä. +Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia, +noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne +viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä +puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja +kuitenkin – missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?</p> + +<p>Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on +elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot +ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä +nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket, +saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta – +mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen +kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa +kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä +lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat +houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa +vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna +takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat +seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:</p> + +<p>«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ... +apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan +puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!</p> + +<p>– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –</p> + +<p>«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja +kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; – ne tahtovat +murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se +ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua +elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää – sinä istut sitä kylmästi +katselemassa. – Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä +rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen +raunioita! – – – En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; – – en +uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö, +joka...</p> + +<p>Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin +lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien +lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki +minullekin. «Tuoll’ istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, +kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten +kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!</p> + +<p>Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa? +Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta +pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin +täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa +lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta +jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla +käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen +nimi on <b>viha</b> ja sen öljy on katkeruus...</p> + +<p>Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on +kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten +lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin +näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa +Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa +lapsia!</p> + +<p>Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en +vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...</p> + +<p>Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä – mutta se ajoi minua takaa ja +repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan...</p> + +<p>Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni! +Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana, +kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan +jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka +edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata, +kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia! +Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden +nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se +oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. – – –</p> + +<p>Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi +masennettu? Ankara katseesi – se lävistää minut! Anna minulle kätesi, +että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet +pois! Oi!!! oi!!!</p> + +<p>– – – – – – – – – – – –</p> + +<p>On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten +murskautua!...</p> + +<p>En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; – sieluni niin elämänhaluinen! +En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!...</p> + +<p>Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne +teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua +pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina +harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua? +Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ... +paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!»</p> + +<p>Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta +ja – kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja +verivirta pulpahti ohimosta.</p> + +<p>Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies. +Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen +lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin +pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei +ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun +kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen +ja lähestyi vuodetta.</p> + +<p>«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, – «me tulemme liian myöhään. Lapset +ovat kuolleet, – ja äiti myöskin!»</p> + +<hr> + +<p>Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se +näyttää meille</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Maiseman.</h2></center> + + +<p>Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen +miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa +puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa. +Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä +niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen +heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti +nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he +sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat +häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä. +Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; – ja sinne +kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin +runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine +vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas +majesteetillisen rauhallisesti.</p> + +<p>Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa +näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei +kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen.</p> + +<p>Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen. +Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten +selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen +jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista. +Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä, +jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla +alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä +taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee +kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää +rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä +mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä +pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin +kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo +selkenee!»</p> + +<p>«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin +hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Ulos, sisään, ylös, alas.</h2></center> + + +<p>Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu +hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä +surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha +mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan +oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin +laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on, +että ihmispesässä, <b>kodissa</b>, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä +siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja +vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on +yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin +ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin +vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin +kodissa.</p> + +<p>Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia +vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen +Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena +oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.</p> + +<p>Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy +sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:</p> + +<p>«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. +Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M–sköldin sen mieltymyksen tahi +oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en +voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä +sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen +kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä +mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»</p> + +<p>«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, +«on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle +kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö +sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»</p> + +<p>«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten +ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»</p> + +<p>«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat +hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.</p> + +<p>«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu +ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien +kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota +– – kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»</p> + +<p>«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi +että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä +tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on +tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen +luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, +että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy +tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, +joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»</p> + +<p>«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän +nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin +mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta +juuri tuota <b>elämänhalua</b> minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, +jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; – minussa liikkuu henki, +vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»</p> + +<p>«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten +erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista +toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän – joutilaisuutta – +kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä +silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi +lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»</p> + +<p>Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet +elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan +kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, +silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata +henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan +minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»</p> + +<p>Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin +mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:</p> + +<p>«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: +aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei +se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen +rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään +ole minun.»</p> + +<p>«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, +«mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, +että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman +sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan +toisillenne.»</p> + +<p>«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai +kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet +tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt +hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan +häntä.»</p> + +<p>«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.</p> + +<p>«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä +– ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten – tahdoin myöskin +itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla +ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun +mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen +vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle +aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin +lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin +hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo +kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten +vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko +kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, +levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! +Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä +surkea se ei ole millään tavalla – mutta voisi kyllä siksi tulla, jos +tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra +M–sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi +kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. +Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua +ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»</p> + +<p>«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti +Gabrielle vilkkaasti.</p> + +<p>«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin +meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja +joutuisi «etat’iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole +oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, +lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja +mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. +Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä +asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»</p> + +<p>Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, +toiveita – ehkä unelmiakin – ja vieläkin ne elävät sielussani, – +urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi +ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon +nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen – mutta oi! jospa saisin +pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka +elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin +Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut – äitini, sinä ja +Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja +olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle +kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja – jos arvostelu on suopea – +edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla +aukenee minulle vaikutusala – oi! silloin voisi minustakin kerran tulla +onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»</p> + +<p>Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu +paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki +kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä – oman +käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen +lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, +ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen +kustantajaksi.</p> + +<p>«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä, +ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis +erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu – mihin +hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M–sköldin kanssa rupesi jälleen +kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.</p> + +<p>Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi; +hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin +aistiton ihminen!»</p> + +<p>«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella +itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi, +niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»</p> + +<p>Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän +ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia +varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle – pitkä +nenä.</p> + +<p>Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä +selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän +lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa. +Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään +keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»</p> + +<p>«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin +konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja +kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka +tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee +varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on +aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla +kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin, +niin – silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et +aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet +itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme +sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä +kerran suosiota sekin!»</p> + +<p>Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka +suuria suruja te osaattekaan lievittää!</p> + +<p>Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja +kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä +seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat +vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa +juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja +ihmiset kävivät ostoksilla.</p> + +<p>Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi +iloisesti ja – lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman +Petrean rintaan.</p> + +<p>«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja +olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei +tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on +suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu +minulle, – no niin! sitten valitsen toisen!»</p> + +<p>Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.</p> + +<p>Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää +levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään +rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos +kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.</p> + +<p>Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten +istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän +huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon +jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat <b>tuntijan</b> tarkastelleen sitä +moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «<b>tämä ei kelpaa!</b>»</p> + +<p>Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen +niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne +sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti +monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä +enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita +vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti +lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä +säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison, +verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän +nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:</p> + +<p>«<b>Tämä kelpaa sittenkin!</b>»</p> + +<p>Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä +nauraen ja sanoi:</p> + +<p>«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»</p> + +<p> </p> +<p> </p> + +<center><h2>NELJÄS OSASTO.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2>Petrea Iidalle.</h2></center> + +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0 ALIGN="CENTER"> +<TR><TD> +<p> Erakkolassani,<br> + ullakkokammarissani.</p> +</TD></TR> +</TABLE> + + + +<p>«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, +kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä +huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki +riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, +elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, +rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä +Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. +Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee +elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, +erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa +halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia – elämän +hedelmiä.</p> + +<p>Nuoruuden rakkaus! – Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi +rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa +siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa +kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille +niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän +hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte +imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.</p> + +<p>Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on +asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme +ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! – silloin elämämme tie harvoin +kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät +heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän +runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo +ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka +yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat +kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat +siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.</p> + +<p>Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä +tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta +niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, – kuinka heikoksi tulleekaan +kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!</p> + +<p>Asuinkoti – joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun – on +jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi +poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla +mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja +perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, +hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli +itsessään vähäpätöinen; – minkätähden se sittenkin tuotti meille +kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja +meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa +ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden +että <b>rakastimme</b> toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, – – katsos, +Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen +tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot +vaan kirkastavat valoa. – – –</p> + +<p>Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et +pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis – kunnia +sille, jolle se kuuluu! – esittelemällä sinulle</p> +<p> </p> + +<center><h3>«Vanhimman siskomme»</h3></center> + +<p>joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, +tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä +ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui +tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää +hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, +jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä +ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta +vallankumousta; – he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä +sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja +reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt +heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan – josta vastedes +enemmän – jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä +kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella +kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli +yksitoista vuotta pitänyt koulua, <b>mies</b> opettanut pojille historiaa, +latinaa y. m., <b>vaimo</b> pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja +todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala +armosta kutsunut Jacobin – ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, +konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan +kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana +huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän +kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon – vaikea on sanoa +kummassako se on suurempi – kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis +Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten +semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein +voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee +ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» +nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. +Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa +avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause +meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on +toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».</p> + +<p>Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea +taistelu; – mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi +on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. – +Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja +ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen +rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana +lienee pakotettu lopettamaan.</p> + +<p>Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli +aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön +eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään +kuin häntä. Ei milloinkaan – Jumalan armosta – suurempaa muutosta ole +tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen +läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi +kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä +hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; +rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni +vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on +saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet +häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, – ja itse +puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi +sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he +kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.</p> + +<p>Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella +ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti +kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti +johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja +elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He +voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin +kukoistaa Annette P–n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet +apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja +luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli +kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, +olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman +erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa +ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan +siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua +– niin ainakin sisaret itse sanovat – ei yritys olisi milloinkaan +onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen +sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle +sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten +hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, +että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta +hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee +voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi +heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo +itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä +kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan +pakoittaaksensa erään toisen meistä – liittymään häneen; sen tähden on +hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta +unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.</p> + +<p>Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään +saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä +Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen +linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi +iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen +kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi +tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen – +jota paraikaa rypäleet kaunistavat – ynnä monta kaunista jopa +harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa +kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän +suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja +tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on +muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja +Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. +Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen +kukkia ja lintuja, – arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin +mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä +nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, +siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. +Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.</p> + +<p>Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen +elämän pääpiirre on – – kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, +kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja +jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo +päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa +pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, +täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä +sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja +vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin – nukkua. Se ei tee +sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen +lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: +lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin – +– sada vaan lunta talviseni, sada vaan!</p> + +<p>Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton +sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. +Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen +sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden +rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä +ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä +osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu +hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. +Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L–n, jonka kerran +luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään +tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla +koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa – olin jo sanoa +sydämmenvaivaa.</p> + +<p>Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon +ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. +«Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, +ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä +sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen +ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei +milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.</p> + +<p>Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa +ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin <b>kuinka</b> se on päässyt. Siunattu +olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen +sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, +jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, +tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta +olisi Petreasta varmaankin tullut – hupakko eikä niinkuin nyt – +välttävän järjellinen ihminen.</p> + +<p>Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle +elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja +runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei <b>yksistään</b> +siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni +taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, +joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan +kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä +vikoja, – jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden +ikävöiminen tuottaa tuskaa – niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka +silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, +vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan – vie ylöspäin?!</p> + +<p>Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän +maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä +sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa +niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin +tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan +tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin +saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot +ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia +«haaveiluja» esim. kananpoikasia – äitini «lempihaaveiluja» – ja +sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa +hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» +sovintoaterian.</p> + +<p>Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä +ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle +rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman +elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä +sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä +pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko +jälleen pilkistää esiin.</p> + +<p>Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän +käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi +muuttamaan – vielä vähän korkeammalle!</p> + +<p>Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.</p> + +<p>Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien +muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se +tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja +tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen +luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet +häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule +hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että +vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, +että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana +hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle – +ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä +hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista +tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!</p> + +<p>Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki +omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat +eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman +toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan +muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni +on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan +itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna +nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu +kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, +että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. – +Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen – romaaneja! +Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä +tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen +«vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. +Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin +ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta +ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme +rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun +täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa +kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta – äitini kuvasta +muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta +hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, +mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen +parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta +kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, – isäni matkustaisi +hänen kanssansa vaikka maailman loppuun – toivomme <b>varmasti</b> hänen +paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme +seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin +mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen +kanssamme, – – mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen +hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa +toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan +ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, +nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa +hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille +niin miellyttäväksi – silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, +ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen +niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon +toivoa, etenkin <b>isäni</b> tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi +ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi +kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen +vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja +oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen +almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo +kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme +vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi +puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle +ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset +ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet +loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän +syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu +raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen +suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen +nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas +ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, +kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen +vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden +levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti +kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen +Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen +hyödyllisistä toimistansa.</p> + +<p>Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on +liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen +puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli +tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin +poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat +enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian +pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut +tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:</p> + +<p>«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, +kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä +kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka +pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa +mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»</p> + +<p>On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan +kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä +niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, +unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa +sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä +paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä +luonteissa.</p> + +<p>Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, +niin – tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! +Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota +sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa +vähäsen korkealta – esim. ullakkokammarista – niin saamme nähdä +haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas +on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Eräs aamuhetki.</h2></center> + + +<p>«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä +kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista +täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. +Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.</p> + +<p>«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin +katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.</p> + +<p>«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. +«Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»</p> + +<p>Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten +niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne +levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea +otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat +etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. +Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa +kirjojaan ja puhellessaan niistä.</p> + +<p>«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te +olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että +minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen +hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, +toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein +viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat +seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. +Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että +auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.</p> + +<p>Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi +ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.</p> + +<p>«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä +aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on – kotileivottua ja – +Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»</p> + +<p>«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan +tänne tänään?»</p> + +<p>«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse +tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa +veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan +salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja – oli ääneti.</p> + +<p>Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.</p> + +<p>«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon +opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa +lyhyeksi; – puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon +pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä +varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! +minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se +helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri +joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta +tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat +tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen +tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, +hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen +katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää +kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä +ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha +maassa!»</p> + +<p>«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se +tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä +elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset +ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt +tapahtunut?»</p> + +<p>«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän +elää!»</p> + +<p>«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein +järjissänsä!» lausui assessori nousten.</p> + +<p>«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja +näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä +kirjassa!»</p> + +<p>«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka +ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen +jossakin, mutta eheänä?»</p> + +<p>«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena +lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on +kirjoittanut.»</p> + +<p>Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden +töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi +päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.</p> + +<p>«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»</p> + +<p>«Petrea! Jos tietäisit mitä...»</p> + +<p>Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet +olivat sen lopettaneet.</p> + +<p>«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat +ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»</p> + +<p>«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa, +tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on +nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa, +ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani! +Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen +luonaan, jos hän on U**ssa!»</p> + +<p>«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi +assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»</p> + +<p>«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla +vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat +kiesit; ne minä otan ja...»</p> + +<p>«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin +sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat +pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua +hytkyttäessänne kieseissä koko päivän –»</p> + +<p>«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin +perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on +vieläkin – pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän +alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.</p> + +<p>«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä +sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä, +Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»</p> + +<p>«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; +mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.</p> + +<p>«Sekö teidän luja päätöksenne?»</p> + +<p>«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»</p> + +<p>«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, +«ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä +menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa +minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ... +ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi +alas äitinsä ja siskojensa luokse.</p> + +<p>Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat +keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi +Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin +ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja +viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja +sitten he läksivät matkaan</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>seikkailuille.</h2></center> + + +<p>Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, +eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista +heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan +kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat +taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti +kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen +taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta +ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin +sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin +kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle +vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä +kappaleen matkan päässä.</p> + +<p>Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa +hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan +metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan +näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen +matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria +ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:</p> + +<p>«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento +maailmassa ja mitä inhottavin on – nainen.»</p> + +<p>Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen +mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että +«vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme +tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. +Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.</p> + +<p>Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen +olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei +kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain +käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä +pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina +Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! +(Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, +milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli +ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään +kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli +taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka +eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, +«miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan +painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus +eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä +itseään, – sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan +viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko +hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa +tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli +kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut +hänelle – tunsi sen melkein peloissaan.</p> + +<p>Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, +tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä +monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. +Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät +ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää +kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo +olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti +rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti +koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu +hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus +irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti +esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa +perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen +elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala +olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!</p> + +<p>Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo +ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui +Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja +ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi +vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin +innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat +enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden +aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin +rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan +heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan +jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli +soikoon»!</p> + +<p>Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea +tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi +tiedustelunsa.</p> + +<p>Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat +ja ponnistukset.</p> + +<p>Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut +samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut +epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin +erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää +siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka +hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista +oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli +täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli +matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen +lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan +majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.</p> + +<p>Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus +oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti, +kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa +kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui +uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea +olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta +huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan. +Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää. +Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja +sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna +matkaa jatkettaisiin.</p> + +<p>Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja +ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi. +Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen +ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa +luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.</p> + +<p>Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä +(kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot +sen toteuttamiseen) – kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla, +jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin +ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen +assessoria niin paljon miellytti.</p> + +<p>Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat +tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin. +Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla +viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan +hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla; +sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!» +kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.</p> + +<p>Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein +onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin +onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat +onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat +vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet +eivät tavallisesti merkinneet – – mitään. Heidän erotessansa yöksi, +pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa +tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista, +kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä +meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki +hänen vielä kirjoittavan.</p> + +<p>Mies ja vaimo! – puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja +vaimosta eri olentoina. Miten onkaan – ihmisiä he ovat kumpikin ja +ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he +etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän +vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä +rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa +aikaan jotakin suloista ja täydellistä!</p> + +<p>Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin +silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista +Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa. +Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen, +että Petrea <b>sillä aikaa</b> kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin +paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki +niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna +hänelle anteeksi – hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka +vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän – +– anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun +aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen – ja sitten +jatkettiin matkaa.</p> + +<p>Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin – ei, paljon enemmän kuin +lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän +sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa +loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin +enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää +tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä +jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä +samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan +keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean +lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa +miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo +toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin +maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat +ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki +lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia +marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat +perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset +juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti +sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän +muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi +heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä, +sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana +aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli +hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen +assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa +omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen. +«Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen +matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja +pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka – eivät siitä ensinkään +säikähtyneet.</p> + +<p>He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä +majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä +ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin. +Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä +kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu +siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään +ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän +neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat +ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.</p> + +<p>Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään, +kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli +kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet +hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut +koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät +kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole +milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja +huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä +ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»</p> + +<p>«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä +iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat +vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän +osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien +vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti. +Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle +veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen +alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden +kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa +rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun +kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas +ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa, +se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena +tumman metsän sylissä.</p> + +<p>«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen, +«tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen +voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»</p> + +<p>Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta +juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin +kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja – kaatuivat.</p> + +<p>«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin +aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan +vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä +onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen +mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi +hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti +vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi +itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin +hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen +vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota +onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja +nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet +istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.</p> + +<p>Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun +puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan +palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa +«vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta +tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja +molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut +ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut +helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen +täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea +raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän +tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen +neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä, +mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla +jättämään hevosiaan.</p> + +<p>«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti, +«varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää +apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät +varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän +tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että +hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle +iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen +asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki +käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen +luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten +päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin». +Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori +koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika +oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen +karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä +toivomaan pikaista apua ystävällensä.</p> + +<p>Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen +hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti +kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus +herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja +huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli +se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää +hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta – metsästä tuli – +ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä +olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä, +turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista +juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä +ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja +vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja +rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman +ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen +vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti +sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä. +Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta +heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa. +Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä +äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.</p> + +<p>Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa +Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli, +armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat +karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina +jälleen ja samassa kuului – – lasten ääniä! Sanomaton ilontunne +valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana, +ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo +lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä +paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina +katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän +kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka +oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle +puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään +sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet +löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas +rouva tarvitsi maitoa illaksi».</p> + +<p>Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu +metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli +tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.</p> + +<p>Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni +tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville +perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä, +ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun +täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti +kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen +vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli +melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki +katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja +likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan, +josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi +kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa +rattaista ja ratsastaneen pois.</p> + +<p>Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta, +mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi +vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat +kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi +ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun +luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi +viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje +lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin +puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä +samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen +kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen +lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti +heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:</p> + +<p>«En ehdi perille, – tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi, +kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani, +joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni: +antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan +kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa +lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! – +hän ei ole äitinsä näköinen; – minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen +hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut +sielustani.</p> + +<p>Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! – minulla olisi paljon +sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa +minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta +paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä +minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne. +Tieni on kulkenut erämaan läpi – – polttava samumtuuli on puhaltanut +poskeeni – polttanut, hävittänyt...</p> + +<p>Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon +kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se +Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan +ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on +koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien +tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.</p> + +<p>Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt +kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; – – laupeuden isään hän +nöyrästi luottaa.</p> + +<p>Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; – +myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden, +paremman elämän: – se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen +armahtajan laupeutta.</p> + +<p>Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä, +jota olen paljon rakastanut; – – lempeä kasvatusäiti! – sinä, jonka +ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan – – +armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja +siunaan teitä!</p> + +<p>Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin +ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja +sitten mennä pois – mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt +päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!</p> + +<p>Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! – – jo pimenee silmissäni. Polvillani +ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa +lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä +vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä +ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...</p> + +<p> Saara.»</p> + +<p>Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja +kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui +alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten: +«Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän +tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko +ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi +kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara; +«yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin – en ole ansainnut +parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa +taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja +rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä +uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.</p> + +<p>Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet +hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen +jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun +rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille +tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten +ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien +kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se +ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, +tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.</p> + +<p>«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi +silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»</p> + +<p>Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan +tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi +kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen +liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan +hänen sydämmeensä.</p> + +<p>«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.</p> + +<p>Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa +juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä; +ei maitopisaraakaan – ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut +sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran +heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen +tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin +ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara +kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.</p> + +<p>«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä +ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.</p> + +<p>He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada +kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale +matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille. +Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi +reippaan pikku tytön seurassa kylään.</p> + +<p>Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä +osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota +metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi +koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon, +milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä +vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita +pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut +välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan +metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä, +turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas +maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista +lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei +sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista +tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki +taivaankannen tähdet ja auringot.</p> + +<p>Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon +hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa +kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet +pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat +lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään +tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän +heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä +huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä +oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, +niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut +vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi +morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät +piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, +sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja +siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja +nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.</p> + +<p>Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein +hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, +paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä +melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä +hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja +tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein +vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui +toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa +hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu +eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä +raivoisasti.</p> + +<p>«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä +hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään +olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni +äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan +sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon +keskelle ja huusi majatalonisäntää.</p> + +<p>Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, +mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja +liikaa.</p> + +<p>Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan +kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää +sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä +ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä +kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: +«hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! +– Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi +liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista +epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä +vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää +sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin +vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja +muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.</p> + +<p>Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui +itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä +tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden +matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole +kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»</p> + +<p>Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja +mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: +«rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt +heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa +ihmishengen!»</p> + +<p>Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan +liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä +yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko +kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan +hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja +viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.</p> + +<p>Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla +jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.</p> + +<p>Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten +seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja +silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata +paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti +lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin +neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä, +että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja +iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt +vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle; +nuorin oli isän käsivarrella.</p> + +<p>«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi +siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.</p> + +<p>«Kyllä, – nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä +koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»</p> + +<p>Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän +suojaan.</p> + +<p>«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan +ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele, +poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi +lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa +tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo, +missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»</p> + +<p>Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista +huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan. +Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti +puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta +kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.</p> + +<p>«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata +mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja +hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan +kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....</p> + +<p>«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.</p> + +<p>«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.</p> + +<p>Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! +Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi +syleilivät toisiaan innokkaasti.</p> + +<p>«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen +ympärillänsä.</p> + +<p>Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan +mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme», +jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin +vanhempien luo ja seurakuntaansa.</p> + +<p>Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien +talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri +oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean +tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.</p> + +<p>Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja +pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä +sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että +assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen +rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee +järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet +Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin +vanhemmillensa.</p> + +<p>«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja +ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi. +Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan +matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen +suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä +noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt +oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut! +Ja hänen pikku tyttönsä on – oikea enkeli!</p> + +<p>Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta +hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa. +Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista +ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat +kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä +tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi +lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi +heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän +kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»</p> + +<p>Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni +matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä. +Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta</p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Kotiin.</h2></center> + + +<p>Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne +näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin +hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa +pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja +pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa, +muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat +vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja.</p> + +<p>Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin +että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli +erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan +jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi +ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki +puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin +äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu +mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa.</p> + +<p>Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet +kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi +ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän +miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen +löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon +onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla +raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten +hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja +omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen +voimatta lausua mitään. – Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän +Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten +heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David, +samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.</p> + +<p>He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina +samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea +paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka +päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi +kapea, kiiltävä nahkavyö.</p> + +<p>Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.</p> + +<p>Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat +puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita +astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa +päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen +kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan +tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä, +joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli +iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.</p> + +<p>«Ja tänään – lausui Leonore – lähetät vastauksesi eversti R**lle. +Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»</p> + +<p>«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt +ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»</p> + +<p>«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen +vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin +ketään muuta, jota on hakkaillut.»</p> + +<p>«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on +vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle +oksalle!»</p> + +<p>«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No +täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»</p> + +<p>Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että +hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.</p> + +<p>«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen +käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet +vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon +sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi, +ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan +naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin +täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot, +lukekaa!»</p> + +<p>Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.</p> + +<p>«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua +rauhassa.<a href="#a8">[8]</a> Ihanat sanat! ja vielä enemmän, – todet.</p> + +<p>Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään +sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja, +huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään +raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka +yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja – hän on tullut +terveemmäksi.</p> + +<p>Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän +elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi +lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan +kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»</p> + +<p>Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta +vastarakkautta ja ilman toivoa.</p> + +<p>Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on +käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle, +ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää +jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon +ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on +määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva +Frankin.</p> + +<p>Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita +kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin +kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja +kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu +siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa +armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen +liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja +lämmittäessä maailman suloisia esineitä.</p> + +<p>Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi – +vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja +yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi +lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää +huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi – sen ollessa pilvessä, – +jonka silmistä näkisi paremman auringon; – ystävän, jonka seurassa +voisi nauttia kirjoista, luonnosta – kaikesta minkä Jumalan hyvyys +meille antaa; – jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä +ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen – rakkauden – +Jumalan luona!</p> + +<p>Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!</p> + +<p>No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen +isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän +sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin +hyvästä minkä minulle soit!»</p> + +<hr> + +<p>Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita +kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore +pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:</p> + +<p>«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»</p> + +<p>«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi +milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät +Eevankin silmät – ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori +on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa +hänet – vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen +saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut +sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»</p> + +<p>«Mutta Petrea!»</p> + +<p>«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta +Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin +omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan +tekoani – minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan +– minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä +käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli +heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.</p> + +<hr> + +<p>Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa, +kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä +touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja +isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen +Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin +luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää +velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan +arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina, +Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!» + +Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» – kysymyksiin, ottaa Gabrielle +Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään +hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme +tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada +ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä +ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».</p> + +<p>«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta +saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa. +Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä +lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen +näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on +niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä +kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; – hän on oikein +niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa – tässä OD erinomainen, +lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä +tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa +ainoastaan kymmenen riksiä!»</p> + +<p>«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!»</p> + +<p>«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus +sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin +kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan +nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla; +mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää +puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä +viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua +täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä. +Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka +on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan +paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein +surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?»</p> + +<p>«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä +varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.»</p> + +<p>Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä +kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti +kuluisivat, niin toivomme kevään...»</p> + +<p>«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti. +«Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella +maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin +tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa, +ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää +mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! – – Tottahan se +tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö +se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!»</p> + +<p>Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti:</p> + +<p>«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa +noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta +aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut +maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?»</p> + +<p>«Oh, mainiota! Erinomaista!»</p> + +<p>«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!» + +«Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! – – – Oi, se onkin +Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; – +saatte nähdä, saatte nähdä!»</p> + +<p>Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että +rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!»</p> + +<p>«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa +että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti +asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun +hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki +tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on +kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta +niin käy kaikki hyvin.</p> + +<p>Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja +tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni – pikku Viisumme olisi +jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan +jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli +suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen +kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen +onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin +sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea +pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin +kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen +hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. +Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en +koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»</p> + +<p>Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä +hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien +silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta +ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole +oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä! +Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen +tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina +täti, tottahan hän vielä on elossa?»</p> + +<p>«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja +kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja +hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»</p> + +<p>«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja +kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»</p> + +<p>«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru. +He olivat niin onnelliset yhdessä!»</p> + +<p>«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän +kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot! +Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen! +Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän +näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»</p> + +<p>«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin +sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni +päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes +aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä +hovisaarnaajaksi.»</p> + +<p>Kaikki nauroivat.</p> + +<p>«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon +äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen +tapahtuvan?»</p> + +<p>«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin +johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne +aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen: +«jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun +kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...»</p> + +<p>«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja +ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...»</p> + +<p>«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki +sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus +sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea; +sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.»</p> + +<p>«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen +asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista +sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos +meidän pitää – kuten kait on luonnollista – juoda siinä tilaisuudessa +muutamia maljoja.»</p> + +<p>Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa +kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut +halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi +Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin +välttämättömästi tulee saada suukkonen!»</p> + +<p>Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi +siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä.</p> + +<p>Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit +ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn +peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin +vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!»</p> + +<p>«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä +tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat +hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!»</p> + +<p>«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan! +– näettekö miten pöly lentää sen edessä!»</p> + +<p>«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle +nauraen.</p> + +<p>Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa +ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä.</p> + +<p>«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle +terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi. +Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat! +Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän +niin ontuu!»</p> + +<p>Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise +kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte +miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!»</p> + +<p>«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta +tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika, +miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada +nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista +ilmaa! Olet laihtunut! mutta – luulenpa todellakin sinun kasvaneen!»</p> + +<p>Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi.</p> + +<p>Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He +iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine +tavaroineen!»</p> + +<p>«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan +kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; – ei ollenkaan enää +tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva – +ruustinna!»</p> + +<p>Siirrymme nyt Saaran huoneesen.</p> + +<p>Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa +vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä +suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto +siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen +antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla <b>kotona</b>! Mutta +rikoksellinen!...</p> + +<p>Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan +voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän +sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen +katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten – ainoa mikä +näkyy kasvoista – vierii kyynel – katumuksen ja tuskan kyynel. Se +ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa, +tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi – hän ei voi olla +onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava +kyynel.</p> + +<p>Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän +hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän +virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä +lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään +pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana +ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa +muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän +näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta +uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja +mimmoista kaikki oli – niin hän itki katkerasti.</p> + +<p>Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen +heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen +rauhoittavia sanoja.</p> + +<p>«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli +minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa +sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti +tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta; +hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä; +tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista +saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli +antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta +minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, +täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! +Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata +tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! +oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton +pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä +pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne +herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ – ne ovat minua varten. +Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; – mutta en +tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua +Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää +mennä!»</p> + +<p>«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.</p> + +<p>«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden +häneen suuret mustat silmänsä.</p> + +<p>«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi. +«Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun +ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus. +Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen +asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne! +Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä +ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni +vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»</p> + +<p>«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista +olentoa etkä sinä tiedä...»</p> + +<p>«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi +Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo +sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka +ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua +varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet +puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta +Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä +sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin +olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi +ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas! +Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää +minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa +yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se +kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi +yhdessä?»</p> + +<p>«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua +palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime +vuosina! mutta nyt!»</p> + +<p>«<b>Nyt</b> .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille +kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»</p> + +<p>«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni +raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä +valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»</p> + +<p>«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana +voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn +lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus – minä tiedän sen – voi +muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se +voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on +kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi +keski-ijässä; – vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on +herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä +siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki +seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä +tehtävää – jalostumista!»</p> + +<p>Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja; +uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi +Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja +rauhoittavat minua: – minä tahdon aloittaa uudestaan!»</p> + +<p>Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän +lisäsi rauhoittaen:</p> + +<p>«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; – +anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään +antautuen; – ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat +parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan +muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»</p> + +<p>Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi +sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään +Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua +kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia +herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla +he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat +puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.</p> + +<p>«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. – Saako hän +kunnian antaa sinulle kupillisen? – Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! – +Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni +ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. – Sinun täytyy +toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa! +– «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi – ne eivät hänen mielestänsä +ole kyllin vanhoja; – ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! – +«Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä +leipäkorin. – Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?» +j. n. e.</p> + +<p>Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla +sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat +todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja +tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä, +täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.</p> + +<p>Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan +kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella +kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen – se kaatua +romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen +päälle – ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen +jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla, +joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen +kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa +aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka +kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.</p> + +<p>Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään. +Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen, +isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus +miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen +sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.</p> + +<p>Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä +seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa +näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä +tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä +vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan +on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa +olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava +etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen +juureen hän on istuutunut.</p> + +<p>Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän +itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin +«oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan +sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei +kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi. +Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen +toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:</p> + +<p>«Äiti! saanko vähäsen juomaa? – Ja minä myös! – Ja minä! – Ja minä +myöskin! – ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»</p> + +<p>«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin! +Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt +odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa +nyt; – mutta älkää kaatako päällenne!»</p> + +<p>Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien +kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko +käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he +samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen +kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien +ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin +paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä +kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle, +varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam – poikasarjan +vanhin – erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla +lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin +läheisyydessä.</p> + +<p>Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään +lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten +istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan +Jacobille.</p> + +<p>Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti +hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle +hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:</p> + +<p>«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin +tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä +matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että +ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi +jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin +hyvin olla siihen yhdistettynä: – vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi +pois tämän maailman raukoista.»</p> + +<p>Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme +yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin +tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä +ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä +Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja +toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta +vuotta.»</p> + +<p>«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana +jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin +sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki +maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet +itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan +rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja +isänmaalle.»</p> + +<p>«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina +pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan +pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te +maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa +rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan +hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja +liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»</p> + +<p>«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni +hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän +vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta +seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja +järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani +kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen +laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja +yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus +vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja +kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä +eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää +velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri, +että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se +samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»</p> + +<p>«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka +purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin, +ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»</p> + +<p>«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.</p> + +<p>«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele +tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti +mieleesi! – Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan +kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»</p> + +<p>Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että +vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se +tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta +rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin +varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat +nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä +mukana.</p> + +<p>Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot +alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi +mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi +Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi +kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli +jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin +tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen +ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli +ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui +selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat +äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa +vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä; +hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.</p> + +<p>«Oli erittäin hauskaa – erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät +kaikki niin onnellisina!»</p> + +<p>«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä. +Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»</p> + +<p>«Ehkä» – jatkoi L***, – «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista +perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta +perheestä, mutta jos innokkain...»</p> + +<p>«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko +riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin +tämmöisenään!»</p> + +<p>L*** vaikeni surullisen näköisenä.</p> + +<p>«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja +sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista +omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!»</p> + +<p>L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa +jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui +hänen käsivarteensa.</p> + +<p>Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä +niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen +nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti +osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta +onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat +vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa +ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi +sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei +ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä.</p> + +<p>Pian päästiin kotiin.</p> + +<p>Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti +kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä +sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi.</p> + +<p>«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään +nuorentunut kaksikymmentä vuotta!»</p> + +<p>«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa.</p> + +<p>Kaikki istahtivat.</p> + +<p>«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa, +itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa +istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»</p> + +<p>Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli +hiljaa ja näytti alakuloiselta.</p> + +<p>Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta, +jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.</p> + +<p>Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt +tavattomasti selvittää kurkkunsa.</p> + +<p>Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:</p> + +<p>«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja +muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan +hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on +viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»</p> + +<p>Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen +mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään +keppiinsä.</p> + +<p>«Siinä tapauksessa», – jatkoi laamanni – «on minua pyydetty kysymään +häneltä jotakin, jota – en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka +kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. – Salliiko ystävämme, +assessori Munter erään – erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»</p> + +<p>«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.</p> + +<p>«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, – sinä hetkenä +kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan – lähestyi häntä isänsä +taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi, +«minä haluan seurata teitä; – jos sen sallitte!»</p> + +<p>Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen +jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut +ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin +täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi +Eevaan kummastuneena.</p> + +<p>«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi +hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut +itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan +lapseni!»</p> + +<p>«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen +valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.</p> + +<p>Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä +molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi, +minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen +silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui +laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä... +Minun täytyy ensin tutkia häntä!»</p> + +<p>Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen, +istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:</p> + +<p>«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano +minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin +minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta, +sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; – niinkuin sen tarkoitan, +niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai – sääliä? +Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä +petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa +minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee +luokseni? Luuleeko hän – luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan +ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»</p> + +<p>Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä +rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.</p> + +<p>«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois +Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on +sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne – +kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; – ei semmoisella +tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en +milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee +minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää +voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain +toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta +ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»</p> + +<p>Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.</p> + +<p>«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.</p> + +<p>Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen +ja suuteli häntä.</p> + +<p>«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä +siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa +syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat +hänen autuaallisesta sydämmestänsä. – Viimein hän riistihe irti ja +ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa +oleville:</p> + +<p>«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut +omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas +niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»</p> + +<p>Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa +hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea +torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan +pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit +täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.</p> + +<p>Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.</p> + +<p>Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän +onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on +tullut niin onnelliseksi».</p> + +<p>Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.</p> + +<p>Neljäs: uuden tontin.</p> + +<p>Viides: vanhalle – aina nuorelle kodille.</p> + +<p>Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.</p> + +<p>Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata +siihen.</p> + +<p>Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä +maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että +Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.</p> + +<p>Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti +seuraavan hellän puheen morsiamelleen:</p> + +<p>«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas +pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä? +Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda +minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! – Mitä +– häh? – uudistaako se? E–ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en, +en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan +parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin +vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo, +pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika! +Elämä on kuitenkin hauskaa!»</p> + +<p>Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.</p> + +<p>«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa +veitikkamaisesti hymyillen.</p> + +<p>Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.</p> + +<p>Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa +enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa +setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste. +Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin +pääkkösenne sietävät.»</p> + +<p>«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori; +«minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä +kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:</p> + +<p>«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon +malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla +sanoen – rauha maassa! Sen malja!»</p> + +<p>«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen +taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä +iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.</p> + +<p>«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen +omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät +jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin +hävittäväiseksi kuin suinkin.</p> + +<p>Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän. +Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää +rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:</p> + +<p>«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen +kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet, +oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta +iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset, +Cecilia – hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat +kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät +häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen +arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää +lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen +herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu +Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! – Luulenpa heidän +tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään. +Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi +minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin +kodissani. Ja minä olenkin, – sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta +ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.</p> + +<p>Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; – näen niiden latvojen +tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan – ylöspäin. +Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi? +Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen +toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti; +mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä +tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani +hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä +nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan +vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni +ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni +pohjasta:</p> + +<p>Jumalalle kiitos tästä kodista!</p> + +<p>– ja taivaallisesta!»</p> + +<hr> + +<p><a name="a1">[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset.</a></p> +<p><a name="a2">[2] Hauska on ruotsiksi munter.</a></p> +<TABLE CELLPADDING=0 CELLSPACING=0 BORDER=0> +<TR><TD VALIGN="TOP"> +<a name="a3">[3] </a> +</TD><TD VALIGN="TOP"> +Ihailua kauneimman osaksi,<br> +Kunnioitusta urheimmalle. +</TD></TR> +</TABLE> +<p><a name="a4">[4] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla +oikeudella kuin Elise.</a></p> +<p><a name="a5">[5] Wird in den Urtheilsspruch uns deine Handschrift klar, Mit einein +Kuss darauf beugt unser Haupt sich dar.</a></p> +<p><a name="a6">[6] Miks lemmitään, jos lemmen voima voittaa, halveksumista, vihaa, +kuoloa ei koita! En kysy onkohan himmentänyt ken sun rinnastas kirkkaan +kuvastimen. Minä rakastan sua! sinä tiedät sen! ja mistään muusta ma +huoli en.</a></p> +<p><a name="a7">[7] Viktor merkitsee voittajaa. Suom. muist.</a></p> +<p><a name="a8">[8] Almqvistin «Törnrosens bok» nimisestä kirjasta.</a></p> + + + + + + + +<pre> + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI *** + +***** This file should be named 16333-h.htm or 16333-h.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/6/3/3/16333/ + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG +Distributed Proofreaders. + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + + + +</pre> + +</body> +</html> + diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..e6351e4 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #16333 (https://www.gutenberg.org/ebooks/16333) |