initial commit of ebook 15806HEADmain

5 files changed, 3932 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/15806-8.txt b/15806-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..7e97c79
--- /dev/null
+++ b/15806-8.txt
@@ -0,0 +1,3916 @@
+The Project Gutenberg EBook of Hiljaisuudessa, by Arvid Järnefelt
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Hiljaisuudessa
+       Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä
+
+Author: Arvid Järnefelt
+
+Release Date: May 9, 2005 [EBook #15806]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJAISUUDESSA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+HILJAISUUDESSA
+
+Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä
+
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+Otava, Helsinki, 1913.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Pelastettu
+»Kuolema, missä on sinun okaas?»
+Leipäkannikka
+Kuninkaitten seurassa
+Kehrääjä
+»Hiljaisuudessa»
+»Velvollisuus», (1-näytöksinen näytelmä)
+Mustan varsan kuolema
+Hän loi heidät omaksi kuvaksensa
+Kuolema. (I näytös)
+
+
+
+
+
+PELASTETUT
+
+
+Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle.
+»Tupakoitsemattomille.»
+
+Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset
+makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin
+suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina
+siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan
+mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku
+lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään
+ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee ... eikä näytä lainkaan
+vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon
+paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.
+
+Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen
+istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan
+työläisen väliin.
+
+Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
+kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas
+soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys--olemme liikkeellä,
+tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme...
+
+Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään
+mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto
+aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on
+siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan
+olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden
+herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle
+kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista
+kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä
+haluavat!
+
+Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa.
+Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen.
+Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata,
+tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan
+tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän
+tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.--Ja
+tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia
+lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!
+
+Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri
+kohtalonsa!--Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella,
+ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!
+
+Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.
+
+Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen
+rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi
+sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä
+katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen
+luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan
+katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.
+
+Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita,
+lautatarhoja... Huh!--Mutta--turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa,
+tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme.
+Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa
+irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme
+liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa
+olla!
+
+»Jokaisella, ihan jokaisella noista vähimmistä...»--jankuttaa omatunto.
+»Jokainen heistä elää jotakin ihmeellistä omaa elämäänsä»--jauhaa se
+jauhamistaan. Sepä nyt merkillistä, ajattelen, ei saa rauhaa enää
+kurjalla junamatkallakaan! Aina vaan lähimäinen ja lähimäinen!--Mutta
+rouvan katse on alkanut tuon tuostakin vilkua kutimesta minuun.
+Katseemme ovat kohdanneet yhtämittaa toisensa. On ilmeistä, että rouva
+odottaa minun alkavan keskustelun. Äläpäs luulekaan!
+
+Mutta rouva jo hymyilee, näkee ikkunasta lammaslauman säikähtyneenä
+pakenevan junaa, katsoo minuun ja--hymyilee. Minun pitää näet silloin
+myös hymyillä.
+
+--Minua vaivaa reumatismi, tokasen vihdoin hänelle, osaksi
+vaiteliaisuuteni puolustukseksi ja osaksi tyydyttääkseni omantunnon
+ryhtymällä vihdoinkin keskusteluun vaunun ikävimmän »lähimäisen»
+kanssa, jolla nyt on »oma suuri kohtalonsa» j.n.e.
+
+--A?--kysyy hän katsahtaen lasiensa yli ja anteeksianovasti hymyillen.
+
+Siis venakko! Se vielä puuttui!
+
+Ajattelin kuitenkin, että on hyvä toisinaan harjoituksen vuoksi puhua
+tuota kieltä, muuten se minulta kokonaan unohtuu. Ja sanoin siis
+venäjäksi, että minulla on pahanlainen reumatismi--tietäisikö hän ehkä
+jotain apua siihen.
+
+Venättä kuultuaan hänen kasvonsa kirkastuivat, sukankudin pantiin heti
+syrjään ja mitä suurimmalla nautinnolla hän oli heti valmis vaikka
+kuinka pitkiin neuvotteluihin.
+
+Hän oli matkalla Hankoniemeen, kylpylaitoksessa olevia sisariansa
+katsomaan.
+
+--Vai on teillä reumatismi? Missä? Selässä? Se on ishias, se on ishias!
+Se on ishias, sanon minä teille. Tietysti ishias! Ruumiillista työtä!
+Niin, niin, ruumiillista työtä! Riisuutukaa alastomaksi, ottakaa lapio
+ja kaivakaa, kaivakaa, kaivakaa, kunnes paranee. Ja se paranee pian,
+hyvin pian, minä vakuutan. Ei muuta kuin riisuutukaa, lapio ja
+kaivakaa. Onko puutarha? On? No ja kaivakaa.
+
+Huomasin kohta, että rouva oli noita automaatisesti puhelevia koneita,
+jotka kerran viritettyinä eivät enää lakkaa soimasta. Sangen mukavia
+muuten näin matkalla, ei tarvitse paljon vaivata itseään, riittää pieni
+»vai niin», joku myminä myönnytykseksi, naurahdus--ja he uskovat, että
+heitä on tarkkuudella kuunneltu ja odotetaan vaan lisää kertomuksia.
+
+--Vai reumatismi?! Mikä reumatismi teissä olisi?! Ette te vielä tiedä
+mitä reumatismi onkaan. Näkisitte minun sisariani, kas se on toista, se
+on reumatismia se! Ja mitä kaikkia parannuskeinoja he ovatkaan jo
+koettaneet, ei mikään auta! Oikeata, ainoata oikeata keinoa eivät ole
+vaan vielä koettaneet--(huokaus)--eivätkä tule koskaan koettamaan.
+Niin, eivät koskaan, eivät koskaan. (Uusi huokaus). Sairasvoimistelua.
+Hierontaa. Savikylpyjä. Lääkäreitä joka jäsenelle. Tuhansia, kymmeniä
+tuhansia, satoja tuhansia ruplia vaan terveydenhoitoon. Nyt ovat
+Hankoniemessä. No, mitäpä siitä, kun rahaa on,--eivät suotta ole
+ruhtinattaria.
+
+--Vai niin...
+
+--Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri
+ruhtinaalliselta?
+
+Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin
+nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.
+
+--En, minä en ole enää ruhtinatar--vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten
+ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni
+sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta
+kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa,
+jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta
+huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä.
+Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet
+ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja»,
+vasta voihkii ja »etsii asentoja» ... tiedättehän? Mutta mitäs te
+tietäisitte, terve ihminen!
+
+--Näytättehän tekin terveeltä.
+
+--Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.
+
+--Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?
+
+--Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin
+ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?--Elämä on
+täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta
+järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä
+tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo
+pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi--ja vieläpä
+pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi
+pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen
+sanotte?
+
+Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla
+äänellä, käsi suun edessä
+
+--Vai niin...
+
+Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä
+suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut
+jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen
+pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista
+haukotuksista.
+
+--Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet
+kävivät meillä vieraissa... Minä kasvatettiin pensionaatissa
+ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella
+ihastuttavia tyttöjä ... muutamat ... en voi koskaan unohtaa ... ja
+heistäkin vielä moni muistelee minua... Mutta elämämme oli joutavaa,
+turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten
+tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla
+ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin
+lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät
+koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat
+rakastettunsa, minulla myöskin.
+
+--No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini.
+Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin
+ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo
+jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein
+mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen
+hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan
+raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.--Minä olin nuorena myös
+hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt
+muun muassa--mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä
+parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt
+tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä
+suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin
+luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai
+karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa
+asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja
+holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus
+tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme
+lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.--Rakastuin häneen
+silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi
+näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten
+upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki,
+jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän
+puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin
+häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta... Voitteko
+selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan
+näöltä, ensi näöltä,--juopuneeseen,--ja kuinka rakastua!--niin, että
+pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan
+nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa--edes
+vilaukselta, sanon,--ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta
+tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet.
+Voitteko selittää?
+
+--Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.
+
+--Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli
+parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut.
+Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan.
+Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa
+saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja
+välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä
+kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä
+mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät,
+välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko
+kuvitella?!
+
+--Se on jo paljon se,--sanoin minä harmaalle rouvalle,--teitä viehätti
+hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen
+ei-yhteiskunnallisuutensa.
+
+Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen
+silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan
+ajatusjuoksuunsa.
+
+--Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää
+pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä
+oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä
+niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun,
+tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua
+vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan
+puhunut hänen kanssaan! Hm?
+
+--Nyt ymmärrän,--sanoin minä,--teissä oli herännyt halu pelastaa tuo
+nuori mies.
+
+Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka
+eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen
+täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat,
+pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.
+
+--Kuinka te sen tiedätte?
+
+--Äskenhän itse sen minulle sanoitte.
+
+--Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja
+pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään
+edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin.
+Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja
+siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton
+voima heti yhdisti meidät toisiimme ... tuon vanhan kreivittären ja
+minut.
+
+--Tahdoitte kumpikin »pelastaa».
+
+--Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää.
+Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että
+kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos
+Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär
+ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä
+sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa.
+Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään
+toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se
+olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus
+kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt,
+kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni
+ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin
+yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin!
+--Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin
+rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun
+vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut
+kotiin ja meni itse kotiinsa--mitään maistamatta koko iltana. Sellaista
+ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla,
+rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa--me olimme kaikki
+äärettömän onnellisia...
+
+--Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin
+itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan
+niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin
+yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle
+peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole
+koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään
+asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän.
+Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki
+suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille
+asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää
+suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni.
+Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun
+hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen.
+Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään
+tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään
+huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei
+tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä
+viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin ... ah, te tuskin voitte
+milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina
+suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia
+suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne
+seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille
+ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta
+alkaa.
+
+--Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt
+Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän
+asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei
+uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin
+toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja
+häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen
+taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta
+suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta--
+minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä
+hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy
+huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta
+ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen.
+Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään
+hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut,
+että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan.
+Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja--ajatelkaa--minuun lämähtää
+äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka
+olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti
+minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen
+juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan
+aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa?
+Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan
+niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!
+
+--Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni
+eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.--Hääyönä, ei--
+tahdon olla teille aivan suora--ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari
+vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki
+olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi
+semmoista vaatinut,--tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi
+kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin
+mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni:
+minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua
+älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni ... ajatelkaa! Salasin!
+Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän
+mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne
+pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden
+puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa
+vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut
+jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on
+parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa,
+ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni
+olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin
+vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja
+minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.--»Mikä onni,
+ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»--sanoi hän minulle. Minä
+hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin
+tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!
+
+--Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi
+kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään
+juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä
+puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että
+hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä
+hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa
+menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta
+yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä
+tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle
+minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta
+yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni
+vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen
+tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä
+vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä
+lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä--kysymys oli todella
+sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä--sitä
+välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan
+humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki
+muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina
+pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut
+tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi
+humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte
+ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon
+syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja,
+mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on
+hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä
+ihmisillä... Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme
+yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin
+saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun... Minä vaan
+kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva,
+kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin,
+odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,--en koskaan ole elänyt
+enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani
+pannut.
+
+Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta,
+mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee
+omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että
+jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat
+suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään,
+tukka on epäjärjestyksessä ... sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin
+juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle
+kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee
+aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin
+aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan
+palkintoarvan...
+
+»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,--olen lukenut muutamia kirjoja, joiden
+kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta
+käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä
+suuria totuuksia... Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta
+mistään, ei yhtään mistään,--eikö se ole onnellista?»
+
+Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää
+kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta
+varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän
+äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:
+
+»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»
+
+--Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää
+niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä
+enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.
+
+»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,--olen saanut kokea
+niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi
+epäillä,--niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon
+selvempiä...»
+
+--Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein
+rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.
+
+»No, kuinka sanoisin,--siitä, että on ... että on...»
+
+Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta
+sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei
+milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän
+suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.
+
+»Siitä, että on--kuinka sanoisin--korkein olento, mutta se on tässä,
+tässä» ... sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan
+luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa,
+josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.
+
+Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli--
+evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta
+täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi
+uskonnollisista mietiskelyistä!
+
+Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti
+välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta
+minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus
+herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle
+kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin
+minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa,
+selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan
+tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut
+saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat
+tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa
+hänen päätöstään,--että hän--ajatelkaa!--oli ruvennut kantamaan
+lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä
+permantoja ja rappukäytäviä!--että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä
+kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten
+kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes
+kaikkein sopimattomimmissa... No mitä semmoisesta voi tulla!
+Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä
+lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän,
+kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne
+yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja
+iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella
+asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että
+synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän
+oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin
+nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa
+lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan
+selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti
+latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden
+hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran
+seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla
+potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin
+kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta
+paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi
+senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa.
+Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti
+vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!
+
+Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa.
+Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat
+kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota
+yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni
+tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta
+jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä
+katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä,
+vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut
+maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona--uskotteko--pani maata
+kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään
+puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä
+ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis
+surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni
+vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt
+vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas
+antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen
+menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan
+silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen
+asemesta olisin syössyt turmioon!
+
+Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää
+selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen
+ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa.
+Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin
+sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän
+nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan,
+rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli
+helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea,
+vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki,
+kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki
+ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt,
+ajatukset, tunteet, mieliteot--kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli
+tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä
+tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi... Sanalla
+sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja
+valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva
+tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua?
+Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä
+muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden
+suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin
+aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on
+äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa
+tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä
+edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa
+kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En
+puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli
+maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme
+onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee,
+ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin
+toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla
+ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi--
+tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät
+sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta--millä syyllä olisin sen voinut
+tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut
+juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!
+
+Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme
+pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin
+kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan
+täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja
+tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat
+ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin,
+tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot,
+teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani.
+Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot,
+nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat...
+
+Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta
+ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin
+todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin
+ruokia, jopa pesin astioitakin--se on aina ollut erikoisen kauhuni
+esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä
+ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket
+puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi
+luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa.
+Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä
+joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten
+siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa.
+Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen,
+maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole
+missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini,
+minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli
+minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?--no niin,
+te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos
+juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja
+kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten
+näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat
+auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin
+vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi--suuriksi ja
+maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla
+kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä
+ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän
+vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä
+elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti
+kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva
+kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset
+pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja
+vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin
+siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana
+enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun
+olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka
+minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään
+näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä
+useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan
+alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole,
+kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa
+paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli
+selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui
+pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon
+kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan
+tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu
+riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja
+haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen,
+vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko
+ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun,
+syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!--
+Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään
+pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin
+vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi
+mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä
+pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut:
+ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa
+vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä
+liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä
+jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan,
+pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja
+sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein
+kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se
+varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään
+maahan ja katosi korteikkoonsa...
+
+Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi
+hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi
+kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin
+kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen
+kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.
+
+--Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!--sanoin minä
+pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni
+oli äärimmilleen kohonnut.
+
+--Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!--vastasi hän
+pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.--Tässä minun on muuttaminen junaa
+tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta,
+hyvästi, hyvästi!
+
+Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo
+asemasillalla.
+
+Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva
+alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana
+hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle
+enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä
+henkisyyttä.
+
+--Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun
+juna jo alkoi liikkua eteenpäin.
+
+--Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut
+pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole
+reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten
+näette ... hyvästi, hyvästi ... ainoa koko suvussa ... ei mitään
+kipuja ... hyvästi ... hyvästi...
+
+--Missä miehenne?--elääkö?--huusin minä.
+
+Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti
+hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän
+katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli
+toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän
+katosi ijäksi näkyvistäni.
+
+Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä
+hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se
+minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään
+ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa»,
+en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi
+voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt
+kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja
+asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan
+jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä
+tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.
+
+
+
+
+
+»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»
+
+(Kukan filosofia)
+
+
+Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana...
+
+Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon...
+
+Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti
+mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan
+vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen
+mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka
+haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan,
+pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean
+pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle
+päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.
+
+Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen
+sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa;
+juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin
+ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut
+ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi,
+vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.
+
+Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen
+kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin
+muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati
+anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten
+eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,--voi ihme!--puhkesi, avasi
+värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä.
+Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan
+elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!
+
+Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä
+kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun
+noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää
+sen hehkuvista säteistä.
+
+Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että
+kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.
+
+Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin
+kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä
+nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni,
+etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja
+tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni
+kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein
+läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.
+
+Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.
+
+Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut.
+Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.
+
+Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten
+koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi
+päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä
+välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla.
+Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun
+tuli se, jota olin aavistanut...
+
+Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti...
+
+Herranen aika, saako niin tulla!--En ehtinyt ummistaa terääni... Ja
+kuinka rajusti! Ei--ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki
+mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei
+milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on
+elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu!
+Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,--ei, ei!
+
+Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään
+pohjaan ... ja otti! Otti pisarani?
+
+Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu
+irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,--
+emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa...
+
+Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen
+kulkua seurata... Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön
+kosketus. Oliko päivä taikka yö--yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani,
+luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.
+
+Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi
+kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.
+
+Mitäs tämä?--ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti,
+monilukuisena... Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi.
+Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta
+kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä,
+tummeta...
+
+Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä
+houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt
+jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää
+terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?
+
+Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:
+
+En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai
+juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat
+lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on
+ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä
+heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset
+hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna
+ikänä minun huoliani huokailisi.
+
+Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en
+sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi
+sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla
+untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei
+päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla
+sidon itseeni.
+
+Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.
+
+Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,----puh!--he
+irtautuivat minusta... Ja mitä näen minä,--nousivat ilmaan,
+kasvattamani untuvaiset siipinänsä.
+
+Lapseni, lapseni, minne te--? Jätättekö minut--!
+
+Mutta he--kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi
+nähdä enkä kuulla--he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa,
+tasaisesti etenivät ... etenivät ... hajosivat ... katosivat...
+
+Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.
+
+Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää
+seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan
+asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste
+ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.
+
+
+
+
+
+LEIPÄKANNIKKA
+
+
+Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30
+markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies,
+vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen
+ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen
+salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on
+julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun
+hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu
+kunniamerkki virkaintoisuudeata.
+
+Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka
+plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan
+paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja
+löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta
+sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen
+kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis
+esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan,
+jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan
+eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu
+kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten
+olisi pitänyt tehdä lakko?
+
+Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin
+syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni
+toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan:
+kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.
+
+Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja
+aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi
+sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä
+ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on
+kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt
+punnita annettua käskyä.
+
+Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin
+kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen
+koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki
+itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että
+hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin
+suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö
+hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi
+tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien
+ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä
+vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.
+
+Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat:
+ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan
+päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset
+tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden
+että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein
+ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi
+hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä
+kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa
+nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää,
+eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas
+mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on
+parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti
+jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut
+ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain
+tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;--miten hän olisi
+toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä
+tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja
+niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.
+
+Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen
+Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet,
+eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä
+arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset
+leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on
+vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina,
+santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin
+tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin
+kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia
+toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä
+markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta.
+Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita
+(nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin
+kyllin.
+
+Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus
+puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko
+ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja
+mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan
+järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät
+teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen
+evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.
+
+
+
+
+
+KUNINKAITTEN SEURASSA
+
+
+Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään
+kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen
+talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon
+kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä
+sanottiin kuninkaiksi.
+
+Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita.
+Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet,
+eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä
+suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan
+koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi
+tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat
+luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin
+pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita
+haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi
+johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta
+heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat
+opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia
+alamaisinaan.
+
+Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka
+luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen
+johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta
+erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella,
+joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät
+luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi
+opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien
+personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla
+meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä
+aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa
+joukossa salaa minulta jonnekin--en tiedä minne. Totuin tähän asiain
+tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin
+menivät.
+
+Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä
+erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille
+tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita
+tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista
+erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta--ilmiantoa ei
+tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että
+syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan
+yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa
+tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa
+pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.
+
+Me pidimme käytävissä kokouksen--meluisan kokouksen.
+
+Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!
+
+Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria
+odottamaan.
+
+Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa
+harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,--mikä ilmaisi
+hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen,
+hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa--kuten hänen
+oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi
+odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.
+
+Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa,
+eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi
+ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden
+päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä
+himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.
+
+Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori
+pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:
+
+--Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun
+petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13
+päivänä?
+
+Sama kuoleman hiljaisuus.
+
+Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.
+
+Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä
+panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka
+meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa
+oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia,
+vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian
+pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut--minä,
+jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä
+oikeastaan olivatkaan.
+
+Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan
+kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni
+voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti
+meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.
+
+Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.
+
+--Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.--Ilmiantajaksi ei
+meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!--Ei vaikka
+joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.
+
+Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi
+äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta
+opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.
+
+Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto,
+että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja
+muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.
+
+Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas
+se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,--kun kaduilla
+sytyteltiin iltalyhtyjä,--näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä
+parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin
+minua.
+
+Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen
+ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi
+kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski
+taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle
+tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme
+juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan
+opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!
+
+Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle.
+Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja
+nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen.
+Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi
+valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista
+komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen
+rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina.
+Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina
+odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli
+täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja
+pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä
+laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja
+karahvi keltaista konjakkia.
+
+En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi
+ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta
+onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne
+kiertyivät ihan vinoon--pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä
+tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen
+lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.
+
+Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua
+kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:
+
+»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre
+ju-udar, det var en gång tre ju-udar».
+
+Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti
+alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista
+yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä
+kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän
+tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu
+sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi
+vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme
+opettajia vastaan.
+
+»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham,
+den förste hette Abraham!»
+
+Hei vaan! Kippis!
+
+Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä
+katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu
+auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä
+ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo
+toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä
+nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella
+varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En
+voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut
+kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan
+herkeämättä laulamasta--voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta
+ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen
+aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä
+iltana.
+
+»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den
+andra hette Isakob!»
+
+Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat
+rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset,
+kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja
+Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen
+merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat
+yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja
+sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie
+elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi
+keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena
+kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:
+
+»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin,
+den tredje hette Jakobin!»
+
+Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä
+paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan
+nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja
+laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean
+tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin
+hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä,
+irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä
+naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti
+ääntelivät omiansa.
+
+Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.
+
+Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle,
+muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön
+tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja
+silmiini.
+
+»Se on hyvä»--sanoin minä taivaalle--»ole sinä vaan siellä!»
+
+Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana
+kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät.
+Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani.
+Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli
+hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin
+myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että
+sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos
+kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi
+sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan,
+mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon
+alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.
+
+Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.
+
+Mitä sinä rytyyttelet?--kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja
+minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»
+
+Minä sanoin:
+
+--Se on hävytöntä!
+
+He kysyivät:
+
+--Mikä on hävytöntä?
+
+Minä vastasin:
+
+--Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.
+
+Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin
+yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan.
+Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt
+aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen
+jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui
+suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut
+öisessä hiljaisuudessa.
+
+--Prrrr--Polisi!--prr--pr--pr--Toinen polisi!--Prrr--kolmas!--prrrr--
+joka suunnalta!
+
+Me käpälämäkeen.
+
+Minne kaikki yhtäkkiä ennättivät kadota, en tiedä,--loukkoja löytyy
+onneksi aina, kun pojat niitä tarvitsevat,--mutta minä ainakin jouduin
+kahden kuninkaan väliin, jotka tarttuivat minuun kainalojen alta ja
+läksivät juoksuun.
+
+Pääni upposi hartiain väliin ja vilistävät jalkani tuskin ulottuivat
+maahan, kun he minua kummaltakin puolen kannattaen huikeassa lennossa
+etenivät kotiani kohden. Siellä he auttoivat minut lankkuaidan yli--
+sillä oven avaamiseen ei ollut aikaa,--ja itse häipyivät
+kuulumattomiin. Seisoin henkeäni pidätellen aidan takana. Kuulen kuinka
+poliisi juoksee kulman ohi, meidän kadullemme poikkeamatta. Ei siis
+tavottanut heitä. Ja minä huokasin kevennyksestä. Nyt, luulin, on
+onneksi kaikesta päästy. Mutta voi kauhistusta!
+
+Seuraavana päivänä ilmestyi poliseja kouluun. He olivat päässeet
+perille, että yölliset mellastajat kuuluivat meidän kouluumme. Nimiä
+eivät olleet saaneet tietää.
+
+Ja rehtori lähetti vahtimestarin tiedusteluretkelle, ja vahtimestari
+palasi ja oli tainnut käydä Majefskissa, sillä hän toi rehtorille
+tiedon, että mellastajat olivat olleet meidän luokkalaisiamme. Nimistä
+ei hänkään ollut saanut tietoa.
+
+Mutta kun minä vihdoin tahdoin mennä tunnustuksille, näyttivät
+kuninkaat minulle nyrkkiä, sillä he pitivät sellaista niin perin
+tyhmänä aikeena.
+
+Kuninkaitten mielestä oli päivän selvää, että jos yhden tai kahden
+kaikissa tapauksissa piti erota koulusta, niin erota piti tietysti
+niiden, joilla tietojensa puolesta oli vähin toiveita päästä luokalta
+ja sittemmin yliopistoon. He neuvottelivat keskenään. Kahdella heistä
+oli todellakin vähänlaisesti toiveita. Nämät menivät rehtorin puheille
+ja ottivat kaikki niskoillensa, sekä petoksen että nyt tämän
+portinkaadon. Ja he erotettiin koulusta.
+
+En ole edes kuullut mitä heistä sitten tuli ja minne ne elämässä
+joutuivat.
+
+Mutta se tieto on minussa säilynyt, että olin ollut kuninkaiden
+seurassa, ei niiden, jotka kulkevat kruunu päässä, purppurassa ja
+suopelinnahkoissa, vaan oikeiden kuninkaiden, niiden, jotka ansaitsevat
+kaikkien runoilijain ylistystä,--jotka ovat todellisia voiman ja
+vapauden kuninkaita!
+
+
+
+
+
+KEHRÄÄJÄ
+
+
+En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä
+pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa,
+jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille
+kuu piirtelee rautaristikon varjot.
+
+Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa.
+Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt
+eikä ota nukkuakseen.
+
+Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.
+
+Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta
+sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin
+äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää
+tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit
+lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit
+heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen
+veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja
+lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä
+ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään
+uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot
+rakentaa.
+
+Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me
+nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä
+salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä
+yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme
+portit jumalien kolkutusta kestävät.
+
+Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle
+salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot
+kasvoilleni.
+
+Mistä syystä tapoin?
+
+Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus
+olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi,--sellainen salaisuus, jota en
+olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi
+tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.
+
+Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta
+ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut.
+Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden
+ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen
+soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun
+lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut
+saavuttanut.--Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi
+tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan
+valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.
+
+Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään
+onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala
+sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä
+tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin
+parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin
+istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti
+kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi
+tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt
+elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa
+aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis
+nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.
+
+Olinko minä mikään lapsensurmaaja?
+
+Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.
+
+Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja
+myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei
+olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion
+pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin
+mihin on sikiönsä hylännyt!
+
+Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
+Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo
+ennestään niinhyvin kuin sovituksi.
+
+Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.
+
+Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja
+lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli
+vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi
+lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä.
+Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun
+jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti
+tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se
+herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti,
+äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se
+pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja
+kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen
+rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle
+lapselleni.
+
+Herättyäni koetin ensin nauraa.
+
+Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.
+
+Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen
+teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän
+asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki
+salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!
+
+Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta
+minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi
+kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.
+
+Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi
+minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.
+
+Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen
+ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin
+ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa
+ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja
+pelastusta.
+
+Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän
+pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja
+heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön
+yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää.
+Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä
+totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa
+maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa.
+Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi
+ristikot vahvistakaa!
+
+
+
+
+
+»HILJAISUUDESSA»
+
+(Eräs muisto)
+
+
+Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen
+ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä
+valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät
+auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos
+viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin.
+Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja
+läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi
+ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen
+lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas
+tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen
+ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen
+paranemisesta, ja matkusti pois.
+
+Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo
+kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia
+nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.
+
+Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä
+turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän
+hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.
+
+--Lapsi parka,--hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä
+ja koettelee suonta,--niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän
+aikaan,--Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä,
+parantunut.
+
+--Onko siis toivoa?--kysyimme.
+
+--Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän
+aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,--sanoo
+hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.
+
+Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt
+minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää
+hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan
+hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.
+
+Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli
+huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta
+hengitystä enää ollenkaan.
+
+Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut.
+Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin,
+että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi
+seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys
+samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.
+
+Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään
+luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä
+herää outo sana: kuollut! ja joku--onko se yleinen mielipide,
+sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja--käskee ajattelemaan, että on
+tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse
+arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä
+tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua
+hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.--koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja
+tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa,
+että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan
+kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin
+samassa huoneessa vainajan kanssa.
+
+Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen
+kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään
+jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin
+istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois
+viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi
+pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on
+ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä,
+kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis--ja
+erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista
+tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää
+kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z.
+Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka
+saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen
+tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat
+ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa
+jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit
+nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja
+pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista
+hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista
+vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän
+ruumiin kanssa,--että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla
+riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei
+j.n.e.
+
+Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon
+kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin
+ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme
+syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja
+ennakkoluulot,--syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.
+
+Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin
+luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että
+minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla
+voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa
+jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa
+kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän
+vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus
+tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes
+ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä,
+että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien
+peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään:
+»mitä ihmiset sanovat!»
+
+Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita
+järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja
+koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.
+
+--Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,--sanoi hän
+nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan
+kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:
+
+--Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?
+
+Minä selitin, että ei.
+
+Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan
+ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:
+
+--Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!
+
+Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään
+ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.
+
+Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni
+naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko
+on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun
+muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan
+verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää
+kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään.
+Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja
+punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa
+toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta
+testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin
+rinnalla.--Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja
+tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja
+hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt
+vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen
+mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään
+vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa
+mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on
+pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen
+uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan
+testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.
+
+Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne
+metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan
+ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa,
+joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot
+ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,--jos se kokonaisuudessaan
+olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine
+uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden
+ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.
+
+Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys,
+kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut
+asian ratkaisemisesta.
+
+Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän
+keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän
+rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä
+teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen
+ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti
+kahdenvaiheille kuin olin minä.
+
+Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat
+ja totuuden vihdoin löytävät.
+
+Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä
+pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.
+
+Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon
+ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan
+kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme
+sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään
+kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on
+rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti
+sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina,
+teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään
+harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan
+pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa
+tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja
+palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat
+kirkon rakentaneet jättiläiset.
+
+Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.
+
+Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen
+takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi
+maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän,
+koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha.
+Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista
+tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että
+rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat
+ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden
+rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita
+havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja
+korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi
+auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä
+johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli
+minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä
+hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki
+turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja
+hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan
+jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa
+kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet
+pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että
+vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.
+
+--Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin
+kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,--sanoin minä.
+
+Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti
+paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta
+mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan
+kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.
+
+Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.
+
+--Terve, terve,--sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti
+kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä
+haudankaivajalle.
+
+--Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?--kysyin minä.
+
+--Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:
+
+--Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa»,
+luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.
+
+Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi
+kasteasian.
+
+--Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä
+niinkuin luterilainen kirkko vaatii?
+
+--Käsitykset vähitellen muuttuvat,--sanoin minä, koettaen sanoa niin
+vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.
+
+--Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti
+välttämätöntä erota kirkosta,--sanoi nyt kappalainen, kääntyen
+tuolillaan:--minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten
+vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa
+kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.
+
+Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti
+lapun minulle.
+
+Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa
+läksin nyt kotimatkalle.
+
+Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
+
+Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan
+sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko
+käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut
+tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.
+
+Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin
+vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa
+mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.
+
+Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden
+haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin».
+Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan
+hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun
+tapaan.
+
+Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä
+painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan
+tyttäremme valituksen johdosta.
+
+Kysyin kuinka oli käynyt.
+
+--No, valitsin paikan,--sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,--hyvin
+kauniin,--näkyy järvi,--torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.
+
+Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:
+
+--Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä
+lumessa ja hain paikkaa.--Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi
+todellakin viedä niin kauas!»
+
+Silloin minä menin sen eläkeukon luo.
+
+Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin,
+jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna
+ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut
+kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla.
+Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat
+lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia.
+Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin
+valkonen liina, ja ruostunut peili.
+
+Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.
+
+Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat
+nousivat otsalleni.
+
+--Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,--sanoin.
+
+Oli pitkä äänettömyys.
+
+Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata,
+veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt
+mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki
+nousi otsalle.
+
+Hetken kuluttua sanoin minä:
+
+--Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?
+
+Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta
+puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti
+selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä
+vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.
+
+Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme
+kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen
+koskettanut.
+
+Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme
+hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän
+alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa
+kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle
+päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa
+ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.
+
+Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin
+paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.
+
+Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä
+tehdessään he lauleskelivat.
+
+Erittäin selvästi muistan, kuinka minä, vanhat taikauskot vielä
+minunkin veressäni, aijoin ensin kieltää heitä laulamasta, mutta sitten
+riemastuin ajatuksesta, että lapsilla ei enää ole minun taikauskojani,
+ja annoin heidän laulaa.
+
+Palvelustyttömmekin, joka ensin oli niin julmistunut, otti innolla osaa
+lasten puuhiin.--»Ei se enää tunnu minusta miltään», sanoi hän.
+
+Kun me sitten loimme haudan jälleen umpeen, viserteli lähioksalla pieni
+lintu talven syvässä hiljaisuudessa. Ja hiljaisuus oli varmaan vielä
+syvempi kuin minkä rovasti olisi osannut hautauksellemme antaa...
+
+
+
+
+
+»VELVOLLISUUS»
+
+Yksinäytöksinen näytelmä
+
+
+Tässä näytelmässä esiintyvällä oudolla kielten sekoituksella on
+erikoinen tarkoitus, joka on silmällä pidettävä, mutta noudatettava
+ilman minkäänlaisia liioitteluja. Sekä venäläinen, ruotsalainen että
+suomalainen ovat korkealla sivistyksen tasolla. Tekijää on
+kiinnittänyt, paitsi komedian ja tragedian sekoitus, myöskin halu
+kuvata, miten eri tavalla eri kansallisuuteen kuuluvat ihmiset
+suhtautuvat sellaiseen tapaukseen kuin näytelmässä esitettyyn.
+Venäläinen tahtoisi, että koko juttu heti painettaisiin alas, että
+nimismies edelleen kaikessa rauhassa jäisi virkaansa hoitamaan.
+Suomalaisruotsalainen Leander, tuo miellyttävä, jäykkä virkamies, ei
+voi mitenkään suostua semmoiseen tuumaan, hänen täytyy vähintäin saada
+ottaa ero virastaan. Suomalainen nainen taas edustaa näiden rinnalla
+nuorinta, ennakkoluulotonta, vapaata, valoisaa elämän katsomusta. Nämä
+kolme, Suomessa alinomaa toisiansa kohtaavaa kansallisuutta ovat
+esitettävät mitä suurimmalla huolella. Ei saa tahallaan tavoittaa
+koomillisuutta, vaan pitää mielessä henkilöjen sivistystä ja samalla
+kansallisia ominaisuuksia. Venäläinen on vilkas, käsiänsä liikutteleva,
+niiden avulla selittelevä,--ruotsalainen taas jäykkä, liikkumaton,
+mutta sitä miellyttävämpi johdonmukaisuudessaan ja lain
+kunnioituksessaan. Kielen murteellisuutta ei saa liioitella. Kun jäykkä
+ruotsalainen, joka ei koko näytöksen traagillisimmissakaan kohdin ole
+päästänyt liikutustaan näkyviin, vihdoin viimeisissä sanoissaan taittuu
+ja joutuu tunteiden valtaan, on se esitettävä niin, että tuo taittumus
+tuntuu järkyttävältä. Venäläistä esittävän henkilön pitää välttämättä
+jonkun verran tuntea venättä ja venäläisiä. Tärkein kohta on saada
+esille venäläisen rajatonta ihmettelyä sen johdosta, että hänen
+ystävänsä nimismies ei sano voivansa jäädä virkaansa, puoli, joka
+erikoisesti kuvaa venäläistä kansallisluonnetta suomalaisen ja
+ruotsalaisen rinnalla.
+
+Näillä edellytyksillä saa kappaletta näytellä vapaasti kaikissa
+tilaisuuksissa, missä tulot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+ANTON LEANDER, entinen luutnantti, nyttemmin harjoitteleva nimismies,
+30-ikäinen, vastanainut, puhuu ruotsinvoittoista suomea, jäykkä,
+kankealiikkeinen, käyttää rilloja.
+
+TYYNI LEANDER, hänen nuori rouvansa, suomalainen, ei puhu ruotsia,
+sivistynyt, hiljainen, hyvin herkkätunteinen.
+
+LEONTJEV, heidän yhteinen venäläinen tuttavansa, puhuu
+venäjänvoittoista suomea, sivistynyt suurmaailmanmies, käyttää
+puhuessaan paljon käsiliikkeitä, tukka suittu keskijakaukselle.
+
+MARIA MARTOLA, 26-ikäinen talonpoikaisnainen.
+
+KUULA, entinen kersantti, nyttemmin nimismiehen käytettävänä oleva
+maapoliisi, suomalainen, ymmärtää vähän ruotsia, juoppo.
+
+VANHA-LIISA, nimismiehen palvelija, uskonnollinen.
+
+Tapaus maalla, Suomessa. Aika nykyinen.
+
+
+
+
+Ruokasali nuoren pariskunnan vastaperustetussa asumuksessa; vasemmalle
+(katsomosta päin) ovi kyökkiin, oikealle rouvan huoneen ovi
+ja taaempana ovi herran huoneeseen; perällä avonainen ovi
+kansliahuoneeseen, jossa näkyy perimpänä valoisaan eteiseen vievä
+lasiovi, itse eteinen ja tämän lasien läpi puutarha. Ruokasalin oven
+luona puhelin.
+
+Keskellä ruokasalia pyöreä pöytä, jolle on katettuna herkullinen
+illallinen. Oikealla etualalla toinen pöytä, sohva ja tuolia.
+
+TYYNI LEANDER viimeistelee pöytälaitoksia, pää kallella tarkastellen,
+edeten ja taas lähestyen. Huomaa eteisessä kolme nimismiehen puheille
+pyrkivää asiamiestä: No joko taas!
+
+    Menee kättä hosuen perälle, avaa oven, mutta ei päästä
+    miehiä sisälle:
+
+Ei, ei, ei... Vallesmanni ei ota vastaan enää tänään ... ei, ei, se ei
+käy laatuun, täytyyhän ihmisen joskus saada levähtääkin... Onhan ovelle
+merkitty vastaanottoaika ... ei, ei, tulkaa huomenna, hyvästi, hyvästi,
+ne on yksityisiä asioita...
+
+    Sulkee oven. Miehet poistuvat.
+
+VANHA-LIISA tuopi kyökistä tarjottimella pulloja ja muuta pöytätavaraa.
+
+TYYNI LEANDER tullen kansliahuoneesta: Sano, Vanha-Liisa, oliko tuo nyt
+todella meidän Hektorin tekoja eikä minkään vieraan koiran?
+
+VANHA-LIISA. Oli, rouva. Se katosi jo illalla--kyllä huusin moneen
+kertaan, mutta ei se tullut, ja niin jäi minulta kahlitsematta. Siitäkö
+asiasta nuo miehet--?
+
+TYYNI LEANDER. Ei, ei, niillä oli jotain omia asioita. Tulevat milloin
+sattuu! Jos ihminen on vallesmanni niin hän ei saisi edes syödä
+rauhassa! Huokaa: Mutta minä vielä siitä koirasta... Eikö ole
+ihmeellistä, ettei maailmassa voi olla pienintäkään iloa, johon ei aina
+sekaantuisi jotain surullista. Sen olen niin varmaan huomannut.--Pankaa
+pomeranssi-viinaa eikä tuota.
+
+VANHA-LIISA muuttaa pullot.
+
+TYYNI LEANDER. Tai antakaa sentään tuonkin jäädä pöytään.--Kuinka
+iloitsinkaan saada vastaanottaa herraa metsästysretkeltä, valmistaa
+tämä illallispöytä parhaani mukaan--laittaa niin somaa--koko päivän
+olen ajanut asiamiehiäkin pois--mutta eikös vain sittenkin pitänyt
+tulla jotain ikävää! Koko iloni on häiriytynyt tuon jutun vuoksi. Ja
+mitä se oikeastaan minuun koskee?
+
+VANHA-LIISA merkitsevästi. Onkohan ihmisen hyvä paeta suruja?
+
+TYYNI LEANDER. Ah, sinä olet jumalinen, sano, eikö voisi tehdä niin,
+ettei koko asiasta tulisi mitään? Vanha-Liisa,--jospa salaisimme!
+
+VANHA-LIISA. Salata ei saa, mutta tarvinneeko tuota antaa ilmikään.
+Minä en sano mitään, ellei kysytä. Ja Kuula on juovuksissa. Tapahtukoon
+Herran tahto.
+
+TYYNI LEANDER. »Herran tahto, Herran tahto»--niin te jumaliset aina
+sanotte. Ettäkö antaisi kaiken mennä ja tapahtua itsestään?
+
+VANHA-LIISA. Niin, että antaisi kaiken Herran haltuun eikä pelkäisi
+sitä mitä tapahtuman pitää.
+
+TYYNI LEANDER. Huh! Johan sinä sanot aivankuin ennustaisit jotakin!
+Liisa? Mikä on mielessäsi? Oh, älä luulekaan! Mieheni on kertonut
+minulle kaikki, ja vaikka sinä tunnet hänet pienestä asti, tiedän ja
+tunnen minä hänet vielä paremmin ... kaikki, ihan kaikki ... meidän
+välillämme ei ole pienintäkään salaisuutta. Mikään ei voi olla minulle
+yllätys.
+
+VANHA-LIISA. Se on kovin hyvä kaiketi ... ja niin harvinaista...
+
+TYYNI LEANDER. Niin, niin, ihan kaikki... Mutta kaikki on kuin
+vannoutunut tänään saamaan minut hermostuneeksi. Kohta hän on täällä,
+ja minä en osaa teeskennellä; jos jotain on sydämelläni, se näkyy kohta
+minun päältäni, nauruni on luonnoton, jotain tulee suupieleen, ah--he
+huomaavat aina. Minun täytyy avata ikkuna--pois ... pois nyt kaikki
+semmoinen ... hui-hai, tralalala... Anton on ihan varmaan pian kotona,
+mitä luulet?
+
+VANHA-LIISA. Herra on jo kotona.
+
+    Menee kyökkiin.
+
+ANTON LEANDER näyttäytyy eteisessä metsästyspuvussa, iloisena ja
+reippaana: Halloo, halloo!
+
+TYYNI rientää avaamaan ovea: Ah! Vihdoinkin! Vihdoinkin!
+
+ANTON LEANDER astuen kansliahuoneeseen pyssyt ja metsälaukut käsissä,
+antaa suudella itseään kummallekin poskelle: Se så, se så. Ändteligen
+är jag hemma...
+
+TYYNI. Kuinka ikävä minun on ollut sinua!
+
+ANTON. God afton, god afton, söta du. Låt mig bara komma ifrån dessa
+saker ... ripustelee metsästyskapineet kansliahuoneen seinälle, sitten
+pesee ja pyyhkii vähän käsiään.
+
+TYYNI auttaa kapineiden ripustamisessa: Tänään alkaa suomalainen
+viikko, rakas Anton, siis ei god afton, vaan hyvää iltaa.
+
+ANTON. Hyve iltta, hyve iltta, rakas pikku.
+
+TYYNI nauraen: Eikä »hyve iltta», vaan hyvää iltaa, kultaseni.
+
+ANTON. No hyve-e-e-e ilta-a-a-a. Var det rätt så? Men det var då en
+härlig...
+
+TYYNI sulkee leikillään hänen suunsa: Suomeksi, suomeksi...
+
+ANTON. Se oli yks hyve jakti...
+
+TYYNI. Metsästys.
+
+ANTON. Oikke hyve metsestys kun meil oli tene--fasaner, riktiga
+guldfasaner... Men vad går åt dig?
+
+TYYNI. On niin ikävä aina olla omanatuntonasi...
+
+ANTON. No, no, mine luppa: ei yks sana ruotssi ene!
+    Muuttaa takin, tulevat ruokasaliin.
+Oo!--hyve illalis, oikke hyve illalis!
+    Selailee oikeanpuoleisella pöydällä olevaa postia.
+No, mite teme on?
+    Avaa yhden kirjeistä.
+Se on franska, lue, pikku.
+    Antaa kirjeen Tyynelle.
+
+TYYNI vilkaistuaan kirjeeseen: Mutta sehän on venäläiseltä ystävältämme
+Leontjeviltä ... siltä ... siltä...
+
+ANTON. O, vår badortsbekantskap, herr Leontjeff, mine muista se präktig
+herreman. Hen puhhu vehe soome.
+
+TYYNI hyvin iloisena: Hän tulee meille, ajatteles! No nytpä täällä
+vasta syntyy kieltensekoitus: sinä ruotsias, hän venättä ja ranskaa,
+minä suomea! Hän tulee--ei mutta kuules hän tulee nyt iltajunalla...
+Kuinka hauskaa!
+
+ANTON katsoo taskukelloaan: Sit hen on koht teel--yks poolstundi... Mut
+mine, rakas pikku, ei voin odotta enembi, mine on nin nelkke...
+
+TYYNI. Rakas ystävä!
+    Istuu vasemmalle, ei aivan pöydän ääreen, tarjoilee, itse ei syö.
+Kas nämä ne juuri ovat niitä anjouviksiä, joista sinä niin pidät. No,
+maistahan, maista. Ja sitten--katsos tänne! Saako olla?
+
+ANTON. Oikke hyve, oikke hyve! Mut ei yhtaikka, rakas pikku.
+
+VANHA-LIISA tuo ruokaa tarjottimella.
+
+TYYNI ottaa vastaan tarjottimelta: No, Vanha-Liisa, meille tulee
+tänäiltana vieras, ja oikein yövieras. Antonille: Pelkään vain, että ne
+ovat vähän liian kauan olleet hellalla. Liisalle: Laitetaan
+vintihuoneeseen. Ja nyt täytyy olla teetä oikein venäläiseen malliin.
+Viritetään se meidän iso teekyökki--ha-ha... Antonille: Ole niin hyvä.
+
+VANHA-LIISA menee.
+
+ANTON. Se maistta se!--No, ja misse on minu Hektor, kun se ei on teel?
+Ottaa herkkupalan käteensä: Hektor, se här! (Viheltää kyökkiin päin).
+
+TYYNI. Hektorko? Niin ... tuota noin ... Hektoria on tänään pidetty
+kahleissa...
+
+ANTON ihmeissään: Kahleissa? Mut mine on ju sanonu tykö... Anteks, men
+vad i tusan går åt dig?
+
+TYYNI. Voi, se on sitä minun tavallistani--asia ei kuulu meihin
+kumpaankaan, mutta minun päältäni vain näkyy pieninkin mielipaha...
+Saanhan kertoa vasta myöhemmin?...
+
+ANTON kuivasti: Mine takto tiete mite se on.
+
+TYYNI nousee istualtaan: Mutta usko minua...
+
+VANHA-LIISA tulee tyhjä tarjotin kädessä.
+
+ANTON Liisalle: Mite teel on tapaktunu sen Hektorin kans?
+
+TYYNI viittaa Liisan lähtemään.
+
+VANHA-LIISA menee.
+
+TYYNI. Sitä ei todellakaan voi kertoa ruuan aikana.
+
+ANTON nousee. Ankarasti: Mine on sööny.
+
+TYYNI. No, olkoon niinkuin tahdot.--Ajatteles kuinka mautonta: Hektor
+on jostakin tunkiosta vetänyt esille vastasyntyneen lapsen ruumiin...
+
+ANTON. O ... inte vidare?!
+
+    Rupeaa herttaisesti nauramaan ja istuu jälleen syömään.
+
+TYYNI. »Inte vidare»?--Oh, Anton, minua loukkaa sinun sydämettömyytesi.
+Minuun on tämä asia vaikuttanut syvästi, syvästi, koko päivän olen vain
+sitä ajatellut.
+
+ANTON. Sinu pite tottu, sine on nyt befallningsmanni rouva. Nyt sine
+nekke mite kanaljer ne kaikki on.
+
+TYYNI. Mutta ajatteles kuitenkin, mitä äidin on täytynyt kokea,
+ennenkuin on voinut sellaista tehdä! Mitä yli-inhimillisiä tuskia...
+
+ANTON. Enssi oma lapselt henkki pois ja sitte ruumis tunkkio... De
+borde hängas så många de ä'.
+
+TYYNI. Ei, ei, Ahton, sinä et ymmärrä näitä asioita... Tässä Olen juuri
+lukenut. Ottaa kannettoman kirjan käteensä: ei ole ollenkaan
+välttämätöntä rangaista rikoksia, niin, niin, katso vain, se on Tolstoi
+itse...
+
+ANTON. Du låter snällt bli och läsa sånt skräp.
+
+TYYNI. Niin, sinä et lue muita kuin Runebergiä ja nyt viime aikoina
+Selma Lagerlöfiä.
+
+ANTON. En präktig författarinna.
+
+TYYNI. Niin, niin.--Kuule Anton, minä niin harvoin pyydän sinulta
+jotain, mutta nyt pyytäisin sydämeni pohjasta: annetaan tuon asian
+olla ... älä ole siitä tietävinäs.
+
+ANTON. Ä' du galen?
+
+TYYNI. »Oletko mieletön».
+
+ANTON. Anteks, pligt--vad är det på finska?
+
+TYYNI. Velvollisuus.
+
+ANTON. Se on minu velvollisuus. Mine ei saa antta anteks semmone asia,
+förstår du?
+
+TYYNI. Sinäkö et saa antaa anteeksi, vaikka tietäisit, että pitää? Oh,
+sitten sinulla on hyvin huono virka. Se pitäisi olla häpeällistä
+miehelle.
+
+ANTON nousee pöydästä, pyyhkii suunsa, tulee Tyynin luo, puhuttelee
+niinkuin lasta: Rakas pikku, mine luule sine tiete kuka sen on tehny.
+Kuka se on?
+
+TYYNI. Niin, minulla on aavistus. Mutta jos sinä aijot esiintyä noin--
+nimismiehenä ... luuletko, että sanon sinulle?... en koskaan. En
+koskaan!
+
+ANTON kyökkiin päin: Liisa, halloo--halloo Liisa!
+
+TYYNI. Älä luulekaan. Vanha-Liisa on jumalinen eikä hän tiedä varmaan
+eikä sano mitään--halveksivasti:--nimismiehelle!
+
+ANTON. Liisa! Tyynelle: Se kun sala yks rikos, tekke itsens tili
+medbrottsling.
+
+VANHA-LIISA tulee ilman tarjotinta: Minuako?
+
+ANTON. Menge hakeman kersanti.
+
+VANHA-LIISA. Poliisi taitaa olla tänään vähän...
+
+TYYNI. Mainiota...
+
+ANTON. Taas joovuksiss?
+
+TYYNI. Sepä sattui hyvin. Juokoon kerrakseenkin!
+
+ANTON. Tulko tenne ... på fläcken, säger jag!
+
+VANHA-LIISA menee.
+
+ANTON kävelee edestakaisin, kädet housuntaskuissa.
+
+TYYNI on puuhaavinaan jotain ikkunakukkain luona.
+
+    He odottavat äänettöminä, voimatta keksiä mitä keskenään puhua.
+
+TYYNI menee olkaansa kohauttaen huoneesta oikealle. Ovi hänen jälkeensä
+auki.
+
+VANHA-LIISA tulee: Poliisi on täällä, mutta...
+
+ANTON. Jaa, jaa, keske sisälle. Kyl mine leksytte ylös hent.
+
+VANHA-LIISA menee.
+
+POLIISI tulee.
+
+ANTON. No, Kuula, mite teme ny on?
+
+POLIISI. Jumala varjelkoon, herr Löjtnant!
+
+    Tekee kunniaa niinkuin upseerille, unohtaen olevansa lakitta päin.
+
+ANTON. Mine ei on löjtnant ene eike sine kersanti. Pite kesi alhalla.
+Sine on poliis ja pite olla yks esimerkiks toisil. Onkko teme laitta!
+Mine aja ulos sinu, djävla svinet!
+
+POLIISI. Ymmärrän, herr Löjtn ... Befallningsman.
+
+ANTON. Onkko sine kuullu se kun teel on tapaktunu?
+
+POLIISI. Olen kuullut, herr Befallningsman.
+
+ANTON. Otta ruumis ja pesse puktaks ja pane pukdas sekkin.
+
+POLIISI. Ymmärän, herr Befallningsman.
+
+ANTON. Sitte otta selve kuka se on tehnyt ja keske följa tili
+befallningsman.
+
+POLIISI. Ymmärrän, herr Befallningsman.
+
+ANTON. Mine aikko erotta sinu virast, mut se saa veel olla teme kertta,
+jos sine toimitta hyvin teme asja.
+
+POLIISI. Ymmärrän, herr Löjt ... Befallningsman.
+
+ANTON. Antta se ny olla viimene kertta. Muista. Saa menne.
+
+POLIISI. Tottelen, herr Befallningsman.
+
+    Menee, tehtyään sotilaskäänteen.
+
+TYYNI kiirehtii sisälle: Anton, Anton, jos sinä rakastat minua, käske
+tuo mies takaisin...
+
+ANTON. Mine teytte virkkavelvollisus...
+
+TYYNI. Käske takaisin ennenkuin on liian myöhäistä ... minä pyydän ...
+minä rukoilen sinua. Ah, sinä pudistat päätäsi. Sinulla on jokin
+paljoa, paljoa ylempänä kuin meidän rakkautemme, mutta se »ylempi» ei
+ole mitään muuta kuin sinun--virkasi!
+
+ANTON. Se on virkkavala, Tyyne.
+
+TYYNI. Se on sinun kylmyytesi ... sinussa on jotain koleata, kalseata,
+alkuperäistä, mahdotonta,--joka tekee minun niin kipeätä ja--vieroittaa
+sinusta. Voi, Anton, tulee hellästi viereen: sinussa on kuitenkin myös
+jotain ihan toista--niin lapsellisen hyvää ja hellää...
+
+ANTON. Nej, det kan vara nog med detdär. Menee puhelimen luo, soittaa:
+Saissinko herr kommunalläkaren Brenner. Tack.
+
+TYYNI hätääntyneenä: Miksi lääkärille?
+
+ANTON odottaa kuulotorvi korvalla: No-o, teytty toimitta
+ruumintarkkastus.
+
+TYYNI tempaa kuulotorven nopeasti hänen kädestään: Mitä teetkään? Ei,
+ei! Heidän välillään syntyy taistelu.
+
+ANTON. Men tillåt mig ändteligen... Vad är det, Tyyne? Är du från dina
+sinnen? Låt mig då tala...
+
+TYYNI. Ei, ei, ei, Anton, et saa, et saa! Syrjäyttää hänet
+väkivoimalla, pudottaa kuulotorven roikkumaan, tuskallisesti huudahtaa:
+Se on Maria Martola!
+
+ANTON. Maria Martola?!
+
+    Sortuu tuolille kuin salaman lyömänä.
+
+TYYNI jonkun ajan kuluttua, hiljaisesti: Minä tahdoin säästää sinulta
+... itkee: Jos olisit antanut anteeksi, et olisi koskaan saanut tietää
+kuka se oli. Mutta nyt ... voi, voi... Huomaa Antonin masennuksen:
+Anton, mikä sinun on? Polvillaan hänen vieressään: Anton, koeta
+rauhoittua. Sinun täytyy muistaa sydänvikasi!
+
+ANTON. Jag är förlorad, Tyyne.
+
+TYYNI. Hukassako--sinä? Sitä en ymmärrä ollenkaan. Olethan rehellisesti
+kertonut minulle entisyytesi, ennenkuin vielä yhteen menimmekään. Jos
+olet nyt tullut lapsen isäksi, ei se sinua minun silmissäni alenna...
+Eihän lapsen kuolema ole sinun tekosi, Anton. Ja jos meidän rakkautemme
+ei ole hukassa, niin mikä silloin voisi olla hukassa, en ymmärrä?
+
+ANTON. Hon skall få sitt straff för barnamordet, därför ser jag ingen
+räddning för mig. Skandalen kan ej undvikas. Jag måste anmäla saken. O,
+jag står icke ut med detta!
+
+TYYNI vähän ihmeissään: Niinkö sinä sen otat?
+
+ANTON. Du förstår icke en man--har aldrig förstått. Ack, jag måste få
+tala med henne--genast--genast!
+
+    Ovikellon soitto kansliahuoneen eteisestä.
+
+ANTON säpsähtäen: Vad var det?
+
+    Eteisen lasioven takaa näkyy herra Leontjev matkakamsuineen.
+
+TYYNI tuskallisesti: Herra Leontjev!
+
+ANTON samoin: Ah, jag kan icke nu med honom!
+
+LEONTJEV melukkaasti, iloisesti, hattuansa heiluttaen: Aa! Sdraasite,
+sdraasite! Bon soir, mes amis! Bon soir! Juva peiva!
+
+TYYNI LEANDER avaa oven, paraansa mukaan koettaen iloa osottaa: No,
+herra Leontjev! Kuinka hauskaa! Terve tuloa Vasilj Vasiljevitsh. Tuhat
+kiitosta teille, kun muistitte meidät ja piditte lupauksenne.
+Tunnustaakseni epäilin.
+
+ANTON LEANDER toistaa aina samoin: Terve tulo, terve tulo, oikke hauska
+nekde...
+
+LEONTJEV. Sdraasite, sdraasite, hjuuvat, hjuuvat yystävät! Suutelee
+Tyyne Leanderia kädelle, antaa hänelle kukkavihon; syleilee ja suutelee
+Anton Leanderia, joka rillojansa pidellen kömpelösti vastaa Leontjevin
+vapaaseen sydämellisyyteen.
+
+VANHA-LIISA tulee tarjotin mukanaan, järjestää ruokapöydän uudelleen,
+palaa kyökkiin vieden mennessään käytettyjä pöytäesineitä.
+
+ANTON LEANDER. Keyke sisse, olkka nin hyve, herr Leontjev...
+
+LEONTJEV aseteltuaan matkalaukkunsa ja päällysvaatteensa kansliahuoneen
+nauloihin, tulee muiden edellä ruokasaliin: Vous vivez ici comme dans
+un paradis! Charmant! Charmant!
+
+TYYNI LEANDER. Vouz trouvez? Oui-dà.--Mutta suomea nyt, Vasilj
+Vasiljevitsh! Nauraen osottaa Antoniin: Me emme vain vieläkään ole
+oppineet ranskaa emmekä venättä.
+
+LEONTJEV. Aha, aha, suomi--minjä ei vjelä unhotama, suomi, suomi,
+kaagshe. Katsahtaa tutkivasti Tyyni ja Anton Leanderiin: Mutta sanoga,
+minjä vissi ei tulemas hjuvä aiga, a?
+
+TYYNI LEANDER. Kuinka niin? Ei suinkaan, herra Leontjev...
+
+ANTON LEANDER. Tehke nin hyve, tehke nin hyve...
+
+LEONTJEV. Nu mite vast, yystevät, yystevät!--Sanoga va suora. Nu ei
+soovi, nu minjä tuulemas huomena toisen kerran, a? Fsjoravno, nu?
+
+TYYNI LEANDER. Ei suinkaan, ei suinkaan...
+
+ANTON LEANDER. Meil oli vehe hekke hoones, mine--ich habe etwas
+Kopfschmerz...
+
+LEONTJEV. Qu'est ce que c'est donc?
+
+TYYNI LEANDER. Il dit' qu'il a eu mal de tête...
+
+
+LEONTJEV. Fenacetin!--Minula fenasetin,--oodotta, paranda kohta,
+oodotta, oodotta... Menee kansliahuoneeseen, kaivaa matkalaukustaan:
+Oodotta, oodotta, kohta, kohta paranda.
+
+    Anton ja Tyyni kohauttavat toisilleen olkapäätä. Tyyni
+    viittaa kädellään, että Anton vain huoletta vetäytyisi
+    omaan huoneeseensa seuraa pitämästä.
+
+ANTON tuskallisesti huoahtaen menee oikeanpuoleisen takaoven kautta.
+
+LEONTJEV tulee kansliahuoneesta pulveri kädessä: Minjä löytänyt pulfer.
+Nu? Missä Antón Antónovitsh? Aha, kammari makkama? Se hjuuvä, se
+hjuuvä. Kaataa lasiin vettä, avaa pulverin, vie oikealle: Nu, Antón
+Antónovitsh, nyt pää kipjä parandama, minjä tuule, minjä tuule...
+
+    Menee oikealle.
+
+TYYNI hajamielisenä panee kukkakimpun maljaan ja vie ruokapöydälle,
+sitten äkkiä herää ajatuksistaan ja menee nopeasti kyökkiin.
+
+LEONTJEV tulee lasi ja pulveri kädessä vähän nolona takaisin oikealta.
+Itsekseen: Tshort jih paimjot. Paidji rasberi! Asettaa lasin pois ja
+heittää pulverin kädestään. Katsoo kelloaan. Kohauttaa olkaansa.
+
+VANHA-LIISA tuo teekyökin, asettaa pöydälle, menee.
+
+TYYNI LEANDER tulee kohta Liisan jäljessä.
+
+LEONTJEV iloisesti: Aa, tsheikú?--éto moozhno.
+
+TYYNI LEANDER. Suokaa anteeksi, herra Leontjev. Saanko tarjota teetä?
+
+LEONTJEV. Suurkiitost, suurkiitost,--a Antón Antónovitsh?
+
+TYYNI LEANDER. Hän tulee kaiketi heti paikalla. Oikeanpuoleisella
+ovelia: Anton, teetä, ole hyvä.
+
+LEONTJEV osottaa itseänsä, totisena, hiljaa: Madame?
+
+TYYNI LEANDER osottaa liikkeellään, ettei hän voi ilmaista mitään ja
+että Leontjev vain jäisi.
+
+ANTON LEANDER tulee, koettaa pakottaa itseään reippaan iloiseksi, mutta
+onnistuu ainoastaan hetkittäin: Olkka nin hyve, herr Leontjev, olkka
+nin hyve.
+
+    Iloisuus tarttuu toisiin. Kaikki istuutuvat pöytään.
+
+TYYNI LEANDER kaataa teetä, tarjoo: Tässä teille, herra Leontjev. No,
+herra Leontjev, kertokaapa nyt meille missä te olette viimeksi
+matkustanut, niin, niin...
+
+LEONTJEV alkaa puhua yhtaikaa, sitten jatkaa yksin: Nu, Antón
+Antónovitsh, nyt minjä kohta... Ah missä matkustanut? Minjä paaljo
+matkustanut. Laskee sormilla. Parish matkustanut--yyks, London
+matkustanut--kaaks, Italja--Kairo--jeeh, koko mailma jumbäri
+matkustanut. Nu ja miitä? Jokapaikassa ihmiset samanlainje, sjeel
+parembi, teel parembi,--kaikki ssaama.
+
+TYYNI LEANDER. Leipää--saako olla?
+
+LEONTJEV. Non, merci.--Da, da, kaikki ssaama. Ja ssama synti tekkemä ja
+ssama jumala ruukoilema.
+
+TYYNI LEANDER. Mutta eikö saa olla minun hilloani?
+
+LEONTJEV. A, suurkiitost, surkiitost.--Ssama naurama ssama itkema--
+London, Kairo, Parish--kaikki ssaamat ihminen, daa.
+
+POLIISI tulee kyökistä käsivarrella pitkulainen säkkikäärö: Herr
+Befallningsman, laps...
+
+TYYNI LEANDER vaijentaa hänet: Sht! Nousee äkkiä istualtaan.
+
+POLIISI. Martolan Mari on täällä kyökissä, herr Befallningsman.
+
+ANTON LEANDER raivoissaan viskaa teelasinsa maahan, lyö päähänsä: Mene
+ulos! Ulos!
+
+POLIISI tekee sotilaskäänteen, menee.
+
+    Paussi.
+
+ANTON LEANDER menee hitaasti omalle puolelleen oikealle.
+
+LEONTJEV on noussut ihmeissään istualtaan, katsoo vuoroin Tyyneen ja
+vuoroin Antonin ovelle. Miitä? Miitä tämä on?
+
+TYYNI LEANDER. Eikö saa olla vielä teetä?
+
+LEONTJEV. Da Boozhe moi! Tout le corps vous tremble...
+
+VANHA-LIISA tulee korjaamaan pöytää.
+
+TYYNI LEANDER Liisalle: Käske Maria sisälle tänne, kun me olemme
+menneet. Leontjeville: Ettekö haluaisi nyt vähän kävellä kanssani,
+herra Leontjev, puutarhaan...
+
+LEONTJEV. Mut miitä tämä on? Miitä tämä on?
+
+TYYNI LEANDER. Niin, ehkä kerron teille jotain, olettehan hyvä
+ystävämme...
+
+VANHA-LIISA menee.
+
+TYYNI LEANDER purskahtaa itkuun.
+
+LEONTJEV hyvin liikutettuna, vapisevalla äänellä: Njut minjä njäke,
+tässä suuri--tässä grand malheur--minjä ei osa saano--minjä yystevä--
+(pui nyrkillä rintaansa): minjä tekke kaikki, minjä malimas paaljo
+nähny malheurs--kertokaa--yystävä minjä ... yystävä...
+
+    He menevät eteisen kautta puutarhaan.
+
+VANHA-LIISA kantaa useamman kerran kyökkiin pöytätavaroita, sitten tuo
+palavan, valkeakupuisen lampun ja asettaa tyhjennetylle pöydälle;
+vihdoin johtaa sisälle Maria Martolan, pidellen tätä kädestä, osottaa
+oikeanpuoleiseen huoneeseen päin, nyykäyttää päätä, taputtaa Maria
+Martolaa hiljaa olalle, suostuttaen istuutumaan kyökin ovea lähimpänä
+olevalle tuolille. Jättää Maria Martolan yksikseen.
+
+MARIA MARTOLA harmaassa nutussa ja hameessa, valkoinen liina päässä,
+vähän silmillä, katselee ympärilleen kuin unissaan, ymmärtämättä missä
+on. Suu menee äänettömään nauruun ja vetäytyy sitten totiseksi. Anton
+Leanderin ilmestyessä oikealta nousee seisaalleen, ja kuultuaan hänen
+äänensä syöksähtää kyökin ovelle, ikäänkuin paetakseen, mutta jää
+kuitenkin paikalleen.
+
+ANTON LEANDER tulee tietämättä, että Maria Martola on sisällä. Pysähtyy
+masentuneena: Maria ... Maria ei pide pelkke minua... Mine ei tienny
+... ett... Mine pyyde teit, sano, oliko se laps minu?
+
+MARIA MARTOLA vaikenee, painaa päänsä alas: Olihan se ... te tiedätte.
+
+ANTON LEANDER. Mine olis maksanu lapseneleke... Miks Maria sen teke?...
+Ny käy Maria hoonost... Ja minu ... mite pite minu tekemen?! Oh!
+
+MARIA MARTOLA. Minä tunnustan. Olen tappanut.
+
+ANTON LEANDER. Mut asia tule oikköyden etten. Mine on jeevi ett nosta
+juttu... Mine ei voi olla befallningsman teme jelkke ... suuri heppe
+kohta minu ... Maria ymmerte...
+
+MARIA MARTOLA. En minä ilmaise, olkaa huoletta.
+
+ANTON LEANDER. Mine kiitte Maria. Mut mine teytte pite poliistutkinto--
+nin--ja mine teytty vangita Maria.
+
+MARIA MARTOLA. Itse tahdon vankeutta, lepoa, unta tahdon.
+
+ANTON LEANDER. Maria usko, mine ei koko elemess ollu nin vaikke ... nin
+vaikke... Menee kyökin ovelle, avaa, kutsuu päänliikkeellä, etenee
+pöydän luo oikealle etualalle.
+
+POLIISI ja VANHA-LIISA astuvat hiljaa sisälle, jäävät lähelle
+ovensuuta.
+
+ANTON LEANDER ottaa esille muistikirjansa, istuu pöydän ääreen,
+seuraavan kuluessa enemmän kirjoittaen kuin kysellen: Liisa on itse
+nehny se kun Hektor veti tunkiost?
+
+VANHA-LIISA ensin säpsähtää, sitten rauhallisesti: Olen, herra
+vallesmanni.
+
+ANTON LEANDER. Naimaton nainen Maria Martola teste kyleste... Kääntyy
+tahallaan poispäin: Maria on nehny se ruumis. Tunnustako Maria se oma
+lapseks?
+
+POLIISI nykii Maria Martolaa hameesta kieltäen tunnustamasta.
+
+MARIA MARTOLA. Tunnustan.
+
+ANTON LEANDER itsekseen. O, min gud! (Maria Martolalle): Jos Maria ny
+taktois sano neiden todistajan lesneolle, kunga laps on koollu...
+
+MARIA MARTOLA. Minä tapoin.
+
+ANTON LEANDER tuskailun jälkeen: Maria sano ny miste syystte Maria se
+teke...
+
+MARIA MARTOLA ihmetellen katsoo Anton Leanderiin: Pitääkö minun sekin
+sanoa todistajain kuullen?
+
+ANTON LEANDER. Jaa. Kuuntelee äärimmäisessä jännityksessä.
+
+MARIA MARTOLA. No niin ... tahdoin peittää--salaisuuteni maailmalta.
+Ennen olisin antanut itseni hengiltä tukahuttaa tai elävältä tulessa
+kärventää kuin ilmaissut maailmalle kuka... Ajattelin juosta
+rannankalliolta veteen, mutta ruumiini olisi löydetty ja minun tilani
+havaittu, ja maailma olisi ehkä ruvennut arvailemaan...
+
+ANTON LEANDER itsekseen. Min gud, min gud!
+
+MARIA MARTOLA. Päätin senvuoksi synnyttää ja tappaa ensin lapseni,
+kätkeä sen ruumiin ja vasta toivuttuani lopettaa itseni. En luullut
+kenelläkään olevan vihiä minun tilastani. Kun tunsin hetken lähestyvän,
+menin lehtoon. Synnytettyäni odotin lapsen parahtavan, mutta se ei
+parahtanut eikä liikkunut. Kohausin istualleni. Lapsi oli
+tukehtumassa... Minä en auttanut.
+
+ANTON LEANDER. Tiesikö Maria, ett laps olis jeeny elon, jos Maria olis
+auttanut?
+
+MARIA MARTOLA. En ollut tietävinäni, mutta tiesin ... tiesin ...
+tiesin... Saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin
+vedestä nostettu ahven, näin... Sitten alkoi ruumis nytkähdellä,
+vavahti pari kertaa, kouristui, eikä suu auennut enää... Ja minä aloin
+uskotella itselleni, etten ollutkaan lapsen surmaaja ... että se oli
+kuollut oman kuoleman ... enkä juossut jokeen.--Voi minua tyhmää! Siitä
+hetkestä en ole yöllä enkä päivällä silmiäni ummistanut. Sillä kohta
+kun ummistan, näen vain lapseni, enkä minä voi sitä näkyä kestää. Mitä
+on vankeus, mitä häväistys sen tuskan rinnalla, jonka tunnen nähdessäni
+sitä alati samaa unta!
+
+    Menee tainnoksiin poliisin ja Vanhan-Liisan syliin.
+
+POLIISI niistää nenäänsä.
+
+VANHA-LIISA antaa vettä Maria Martolalle.
+
+ANTON LEANDER. Hen voi pahon, me teytte kesköitte telle kertta.
+
+LEONTJEV rientää eteisovesta kansliahuoneen kautta ojennetuin käsin
+Anton Leanderia kohden, välittämättä jäljessä tulevan Tyyni Leanderin
+pidättelemisistä. He palaavat kävelyltä. Leontjev on liikutettu,
+äänessä yhtaikaa sekä nuhtelua että lohduttelua: Antón Antónovitsh!
+Antón Antónovitsh!
+
+ANTON LEANDER. Herr Leontjeff, mine pyyde anteks, mut te arvasi oikke,
+meil soppi parempi hoomen, minul on hyvin ikkeve asia...
+
+LEONTJEV. Eheei, njut minjä ei enne meene, njut minjä tahto auttama
+yystevä ... minjä paaljo nehny malimas maleurs ... paaljo...
+
+TYYNI. Niin, Anton rakas, minun täytyi selittää herra Leontjeville...
+Hän on todellinen ystävämme... Kuule mitä hänellä on sinulle
+sanottavaa.
+
+LEONTJEV. Yystevät, teme aasia piitä--näin ... näin ... painaa käsiään
+alaspäin ... sh! sh!... ei miite ei kuuka ei tiedä, ei kuuka, ei kuuka.
+
+ANTON LEANDER pudistaa päätään ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.
+
+TYYNI. Mutta kuuntelehan mitä hän sanoo.
+
+ANTON LEANDER. Se ei key Soomes, mine on soomalain virkkamees, mine
+teytty soira lakki.
+
+LEONTJEV. Nu miite »laaki»--»laaki»?! Me kaikki--ihmiset.
+
+ANTON LEANDER. Mine teytty anmälä ett brottmål.
+
+TYYNI LEANDER Leontjevin kysyvän katseen johdosta: Faire rapport.
+
+ANTON LEANDER. Ja sitte minu teytty inlemna min avskedsansökan.
+
+TYYNI LEANDER samaten: Demander sa demission.
+
+LEONTJEV. Ai-djai-djai-djai ... kuinka iihmiset tuhma!... ja yks tule
+virka pois ja toinen vanki iistuma. Mitä vaarten?! Ni panimaju. Ei
+kuukka tietemä. Osottaa perälle: Ne kaks hjuva ihmis va tietemä. Ne ei
+saanovat. Kaikki uunhottama. Juumala anteks antama, ei kelle paha
+tulema, ei viirka pois, ei vaanki iistuma...
+
+MARIA MARTOLA on edellisen kuluessa väsyneenä vaipunut tuolille ja
+Vanhaan-Liisaan nojaten nukkunut suu hymyyn; herää, katsoo ympärilleen,
+kauhistuu, päästää tuskallisen valitushuudon. Leontjev ja Tyyni Leander
+rientävät perälle. Anton Leander jää liikahtamatta paikoilleen.
+
+LEONTJEV. Miitä, miitä? Onko hän kipjä?
+
+TYYNI LEANDER. Maria? Maria?! Mikä sinun on?
+
+VANHA-LIISA. Hän hourailee. Ei ole unta saanut viikkomääriin, vaan
+huutaa kohta kun silmänsä vain ummistaa. Herra koettelee.
+
+LEONTJEV Maria Martolalle: Ah, minä tjiedä, minä kohta antama pulferi.
+Te vissi näke uni, da?
+
+MARIA MARTOLA. Unia? Niin, niin, unia, vaikka vain hetkeksi silmäni
+ummistan.
+
+LEONTJEV. Näke paaha uni: lapsi kuolema, vuota veeri ja kaikki? Njiin?
+
+MARIA MARTOLA. Ei, ei, unessa lapseni elää, en ole tappanut ... hän
+osaa jo nauraa ja lepertää: äiti, äiti! Ja meillä on mökki harjun
+rinteellä, kuistikon luona on pyöreä kukkalava ja tuonnempana
+pähkinäpuunlehtoja. Ja kun minun täytyy mennä joelle vettä noutamaan,
+en ymmärrä kuinka uskallan lapseni jättää ... se istuu paitasillaan
+maassa ja päästelee hiekkaa sormiensa välitse ... noin... Ja minä
+juoksen joelle sydän kurkussa ja kiirehdin hengästyneenä takaisin:
+siinä hän istuu, ennallaan. Minä tempaan hänet syliini ja hän pienillä
+hiekkaisilla käsillään nipistelee minun poskiani ja nauraa veitikka.
+Minä suutelen hänen poskiansa ja kaulaa ja painan pääni hänen rintaansa
+vasten ja lämmin paitanen tuoksuu rakkaalle, rakkaalle lapselleni...
+Minä tahdon pukea hänet, minä rupean viemään häntä sisälle ja aijon
+nousta rappusia,--silloin aina havahdan ... ja näen ettei sylissäni ole
+mitään...
+
+    Kaikki kääntyvät liikutettuina poispäin.
+
+MARIA MARTOLA. Ja muistan kaikki ... kaikki...
+
+    Nyyhkyttää.
+
+TYYNI LEANDER johtaa Maria Martolan hellästi kyökin ovesta.
+
+LEONTJEV tulee Anton Leanderin viereen: Antón Antónovitsh, juumala
+rangaista, te nehnyt? juumala anta kaunis uuni, juumala rangaista, ei
+iihmine taarvis.
+
+ANTON LEANDER. Herr Leontjev, teille on oikke: mine ei saa raporteera.
+
+LEONTJEV liikutettuna: Antón Antónovitsh, pazvoljte vas patsalavatj!
+(Syleilee Anton Leanderia). Njut kaaikki hjuvä. Njut minjä ootta Maari
+Venejel, mine taarvis matila suomalainen ekonomka. Mine ootta, da. Mine
+anna henel hjuvä, hjuvä paikka.
+
+ANTON LEANDER nyykäyttää päätään hyväksyvästi, menee ajatuksiinsa
+vaipuneena oikealle huoneeseensa.
+
+LEONTJEV Vanhalle-Liisalle ja poliisille, jotka ovat jääneet odottamaan
+vallesmannin käskyjä: Njut, yystevät, kaikki hjuuvä. Njut ei saa koska
+puhuma testä aasia. Luupat?
+
+    Kättelee kumpaakin.
+
+POLIISI voimatta hillitä liikutuksensa purkautumista, menee kovasti
+yskähdellen kyökkiin.
+
+VANHA-LIISA kuivaa esiliinaan kyyneleitään.
+
+LEONTJEV. Nu hjuuvä, hjuvä, njut meennä, minä kohta sanoma mitä pitä
+tekemä. Minä ensi anna uunipulfer Maarille.
+
+    Taputeltuaan Vanhaa-Liisaa olalle menee
+    toimessaan kansliahuoneeseen.
+
+VANHA-LIISA. Unta se raukka tarvitsee.
+
+    (Menee kyökkiin).
+
+TYYNI LEANDER tulee hiljaa vasemmalta, sormea heristäen kyökkiin päin:
+Sh, Sh, hiljaa vain siellä!
+
+    Juoksee varpaisillaan huoneeseensa oikeanpuoleisen etuoven kautta,
+    tulee sieltä jonkun ajan kuluttua kantaen mukanaan päänalusta ja
+    kiirehtii yhtä hiljaa ja nopeasti kyökkiin päin takaisin.
+
+LEONTJEV tulee kansliahuoneesta kädessä pulveri, tapaa Tyyni Leanderin
+lähellä kyökinovea: J'ai de médicaments pour elle.
+
+TYYNI LEANDER hiljaa: Sh. Nukkuu! Nukkuu sikeästi! Ah, en tiedä onko se
+paha, mutta kaikessa tässä onnettomuudessa minä olen--niin onnellinen,
+niin onnellinen!
+
+    Menee kyökkiin.
+
+LEONTJEV pysähtyy ihmeissään, sitten näpähyttää sormillaan: Ilman minu
+pulfer! (Seuraa Tyyni Leanderia varpaisillaan kyökkiin): Se hjuvä, se
+hjuvä.
+
+TYYNI LEANDER hetken viivyttyään kyökissä tulee sieltä kiirehtimättä,
+ajatuksissaan, hiljainen riemu kasvoilla, aikoo mennä oikealle Anton
+Leanderin huoneeseen, mutta huomattuaan että siellä on pimeä palaa
+takaisin vasemmalle, ottaa ruokapöydältä lampun ja menee vähän
+nopeammin oikeanpuoleiseen takahuoneeseen.
+
+Ulkona on kuutamo, joka lampun hävittyä saa aikaan epämääräisen
+valaistuksen myöskin sisällä. Näyttämöllä ei ole vähään aikaan mitään
+liikettä eikä ääntä.
+
+Tyyni ja Anton tulevat oikealta. Tyynen vasen käsi on Antonin kaulassa.
+
+ANTON. Nyt mine kokta, veel tene ilta, kirjoitta min avskeds----minu
+erohakemus.
+
+TYYNI. No, Anton, sanon suoraan, juuri tuota olen minä oikeastaan salaa
+toivonutkin.
+
+ANTON. Niin, Tyyne, minu pite lehette paperi varhan hoomen aamu. Mine
+ei voi kauemmi.
+
+TYYNI. Minä yksin tiedän mitä se on sinulle maksanut. Mutta parasta on
+näin, usko minua, parasta on näin. Aivan kuin olisin pelastanut sinut
+jostakin...
+
+    He ovat tulleet oikealle etualalle ja pysähtyneet.
+
+ANTON. Sano Tyyne ny minulle mite se sinu Tolstoi olis keskeny tekde
+tes asias?
+
+TYYNI. Niin, Tolstoiko? Niin, luulen melkein että hän olisi käskenyt
+sinun erota minusta ja ... mennä naimisiin Maria Martolan kanssa. Niin
+minä  ainakin luulen.
+
+ANTON menee polvilleen Tyynen viereen tarttuen hänen vasempaan
+käteensä, kömpelöllä tavalla purkaen rajun liikutuksensa:
+Sitä ei mine voi.
+
+Kyökistä ilmestyvät ensimäisenä poliisi, kantaen palavaa lyhtyä, sitten
+Leontjev, lapio kädessä, ja viimeisenä Vanha-Liisa, säkkikäärö
+käsivarsilla. He katsahtavat pysähtyen Tyyni Leanderiin, mutta sitten
+jatkavat matkaansa, mennen peräkkäin hiljaa varpaisillaan
+kansliahuoneen ja eteisen kautta ulos.
+
+TYYNI LEANDER liikahtamatta asennostaan katsoo taakseen ja viittaa
+heille oikealla kädellään, etteivät pysähtyisi, vaan menisivät Anton
+Leanderin huomaamatta ohitse; sitten kääntyy jälleen tämän puoleen,
+silittää hänen päätään ja jatkaa keskustelua niinkuin ei olisi mitään
+tapahtunut: No niin, Anton ... jospa et voi kaikkea ... kuka voikaan
+kaikkea ... sinä olet ainakin tehnyt minkä olet voinut ... sinä olet...
+
+ANTON nousee, sulkee Tyynen syliinsä, ei voi liikutukseltaan sanoa
+muuta kuin: Ysteve! ysteve!...
+
+
+
+
+
+MUSTAN VARSAN KUOLEMA
+
+
+Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa,
+ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin
+huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa
+oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun
+lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä
+ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat
+huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori
+isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti
+helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä
+tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan
+laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli
+sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa
+tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään.
+Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja
+päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa
+rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta
+ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi
+säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se
+korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka
+talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä
+nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt,
+juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he
+lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.--Vielä oli
+varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa
+siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli
+hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa
+piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen
+kaapi kavioillaan astuimia.--Sitten ei säikkymisen syitä enää
+löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi
+korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,--
+huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.
+
+Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet
+ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää
+hetkahtaa jälleen pystyyn.
+
+Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan.
+Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa
+pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.
+
+Reki vedetään hiljaa vajasta.
+
+Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä
+ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin
+öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata
+säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa
+avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi
+aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan
+ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.
+
+Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti
+valveutuen.--Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja ... ja
+mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?... Miksi panet nopeasti
+valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita
+marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua
+vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan
+tykinnän?
+
+Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan
+nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat
+kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät
+länget yhteen--ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan
+kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni.
+Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni...
+
+Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi
+olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja
+varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä
+raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät
+suoraan kinokseen--ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole
+kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja
+rannassa--voi kauhistusta!--vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle
+jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja
+taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen
+jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan
+kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden
+pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn
+pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin
+seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät
+nykähdykset. Sinäkö--sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?--Tuskan
+hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen
+minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!--Silloin
+sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua
+ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin--en voi minä
+silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella
+etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei
+murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin
+jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua
+käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska
+kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh... Ja minä käyn ja kierrän oikealle,
+missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle,
+joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle.
+Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään,
+aukealle, pois rantamilta, yöhön... Kavioini kapse kierii pitkin
+kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak,
+hok... Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia
+tanssivat.
+
+Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän,
+oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn,
+oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi,
+riimusta taluttamasi?
+
+Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen
+mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu
+valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni,
+lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!
+
+Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan
+pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä
+käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää
+Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon
+tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus.
+Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan.
+Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli
+keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli
+sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä
+kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä
+minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni.
+Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä
+nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani--sillä en ole
+milloinkaan hameellisia kärsinyt--tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi
+kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä
+kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten
+ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.
+
+Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön
+aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään
+suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää ... kestää... Mieleni keventyy ja
+isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin
+tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani
+kiidättämään.
+
+Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi
+aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä
+syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen
+ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa
+mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja
+sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!
+
+Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo
+häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa
+tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo
+sijaitsee... Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä,
+juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.
+
+Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni
+jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani
+hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä
+kauraa...? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun
+askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien
+pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani
+jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme ... seisomme...
+Hän kaiketi odottaa jotakin.
+
+Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin
+säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien
+alkavan vavista.
+
+Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet
+kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet
+vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan,
+kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee,
+katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet
+vapisevat.
+
+Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle
+tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää.
+Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki
+katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä
+kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit
+minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan
+takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!
+
+Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan
+eteinen pimeni...
+
+Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän.
+Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi
+juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä
+ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo
+heittäysi rekeen.
+
+Ja varsa vavahti lähteäkseen.
+
+Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky
+vihurina.
+
+Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin
+korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi...
+
+Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi
+kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat,
+käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän,
+vihurina kiidän ... käske, käske jo?
+
+Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.
+
+Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se
+tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa.
+Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo
+ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska
+vingahtaa.
+
+Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt--nyt kohosi pystyyn
+takajaloilleen.
+
+Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa
+terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja
+musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.
+
+Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa,
+sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta
+jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle.
+Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat
+uudestaan hyytyvän veden kalvossa.
+
+
+
+
+
+HÄN LOI HEIDÄT OMAKSI KUVAKSENSA
+
+
+Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Tämä on vanha heprealainen
+viisaus. Juutalaiset ovat sen näin sanoihin pukeneet, mutta
+aavistuksena sama asia näyttää elävän kaikissa vanhoissa uskonnoissa,
+ja ennen kaikkea se on kristityn maailman tietoisuuteen painunut.
+
+Mitä merkitsee, että Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa? Saammeko siis
+päinvastoin myöskin päättää, että katsoen ihmisen kuvaan voimme nähdä
+mimmoinen Jumala on? Niin luulisi. Jos Jumala on tehnyt ihmisen oman
+itsensä kaltaiseksi, niin me, tietäen minkäkaltainen ihminen on,
+tiedämme jokseenkin minkäkaltainen Jumala on. Pakanat ovat käsittäneet
+tämän asian kaikkein yksinkertaisimmin. He ovat veistäneet puusta tai
+kivestä ihmisenkaltaisia olentoja, asettaneet ne pyhiin paikkoihinsa ja
+sanovat niitä jumaliksi. Myös tiedämme muutamista heprealaistenkin
+vanhimmista kirjoituksista, että kuvailtiin Jumala jotenkin näkyväisen
+ihmisen kaltaiseksi,--ehkä vähän suuremmaksi.--Usein meidänkin
+päivinämme ihmiset pitävät mielessään lapsena saatua kuvaa jumalasta ja
+ajattelevat sitä esimerkiksi vanhan valkopartaisen, pilvien lomasta
+katselevan ukon kaltaiseksi, voimatta vanhoinakaan luopua tästä
+totutusta ajatuskuvasta. Mutta he ajattelevat näin tottumuksesta. He
+tietävät toista. Kehittyneemmälle järjelle on tietysti päivän selvää,
+ettei Jumala siinä merkityksessä ole ihmisen kaltainen. Mutta yhäkin
+vaan kuitenkin Jumalan ominaisuudet päätetään ihmisten ominaisuuksien
+mukaan. Aivan niinkuin mikäkin kruunupää hallitsee muka Jumalakin
+kaikkisuutta enkelilegionainsa avulla,--milloin vihastuen milloin taas
+leppyen alamaisiinsa,--milloin lähettäen heille vitsauksia pahojen
+tekojen tähden, milloin taas vuodattaen armoansa heille, ja alituiseen
+valmistaen noita suuria päätöskäräjiä, joissa aikoo lopullisesti
+erottaa pukit vuohista, tuomita vastenmieliset kadotukseen ja palkita
+mieluisat. Kuninkaallisen ihmisluonteen mukaan Jumalakin ajatellaan
+suurenmoiseksi sotaherraksi ja tuomariksi, mahtavaksi majesteetiksi,
+joka uhkaa ankaralla Siperialla tottelemattomia niskureita ja taas
+lempeästi palkitsee nöyriä alamaisiaan. Tähän tullaan, kun ihmisen
+ominaisuuksista päätetään Jumalan ominaisuuksia.
+
+Mutta lieneeköhän se tarkoitus?
+
+Jos Jumala loi ihmiset kaltaisiksensa, niin eihän se merkitse, että me
+saamme luoda Jumalaa ihmisen kaltaiseksi. Vaan ihmisen on oleminen
+semmoinen kuin tiedämme Jumalan olevan.
+
+Ja silloin syntyykin kokonaan toiset vaatimukset ihmiselle.
+
+Olla Jumalan kaltainen merkitsee ensiksikin olla niin näkymätön kuin
+mahdollista, sillä eihän Jumalaa missään näy. Ollakseen Jumalan
+kaltainen ei ihminen saa ketään pakottaa tahtoansa täyttämään, sillä
+eihän Jumala ketään mihinkään pakota. Ollakseen Jumalan kaltainen ei
+ihmisellä saa olla mitään herruutta toisten yli, sillä ei Jumala
+hallitse muuten kuin omientuntojen kautta. Ollakseen Jumalan kaltainen
+ei ihminen saa ryhtyä väkisin edes pahanteosta estämään, sillä ei
+Jumalallakaan ole muita aseita pahantekijää vastaan kuin tämän
+omatunto. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa olla kenenkään
+käskyläinen, vaan aina vapaa ja itsenäinen oma käskijänsä.
+
+Tämä on todella ihmisen tie, hänen totuutensa ja hänen elämänsä. Tulla
+täydellisesti Jumalan kuvaksi ei hän voi niinkauan kuin hänellä on
+ruumis. Mutta sitä kohden hän tahtomattaankin kulkee. Eikä hän voi olla
+joka hetki näkemättä sitä kynnystä edessänsä, jonka toisella puolella
+hänellä ei enää ole ruumista, ei mitään pakotuskeinoa toisia vastaan,
+ei mitään käskyvaltaa, ei mitään mahtia, ei mitään näkyväisyyttä, vaan
+hän on se näkymätön, tuntumaton, tilaa ottamaton, sanaton, nimittämätön
+henki, jota sanotaan Jumalaksi ihmisessä.
+
+Niin että Jumala siis todella on tarkoittanut luoda ihmisestä oman
+kuvansa, mutta vähän toisessa mielessä kuin ihmiset tavallisesti
+luulevat.
+
+
+
+
+
+KUOLEMA
+
+
+
+HENKILÖT I NÄYTÖKSESSÄ.
+
+PAAVALI.
+PAAVALIN ÄITI.
+LÄÄKÄRI.
+TUNTEMATON.
+AUTTAJA-MATAMI.
+TANSSIJOITA.
+
+
+
+
+I:N NÄYTÖS.
+
+
+Paavalin äidin asunto.
+
+Lavea, matala, kodikas huone. Köyhä sisustus. Harvoja huonekaluja
+seinäin vierustoilla. Vasemmalla (katsomosta käsin) kaksi ikkunaa;
+oikealla: taaempana kaakeliuuni ja laatikkokaappi, lähempänä katsomoa
+ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa peräseinässä, joista
+vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän kautta kyökin ovelle ja
+oikeanpuolinen samoin näkyvän eteisen kautta ulosvievälle katuovelle.
+Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla suljettava, nyt avonainen
+pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla veripisarankukkia. Lähemmän ikkunan
+edessä pieni pöytä, jonka päällä vaatteella peitetty linnunhäkki.
+Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa pieni seinälamppu.
+
+On puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.
+
+Alkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa
+kuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle
+tajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa
+vihreäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja
+seinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa
+joutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin
+estämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella
+korinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.
+
+Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan
+käsiranne-valtimoa, toisessa pidellen taskukelloaan, johon
+liikahtamatta katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävänmusta
+verkatakki ja silmillä kultareunaiset rillat.
+
+Vuoteenlaidalla istuu Paavali, alaikäinen nuorukainen, pää käsien
+varaan painuksissa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.
+
+LÄÄKÄRI laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja tulee
+mietteissään hitaasti vuoteen luota.
+
+PAAVALI kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin
+tämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen
+kysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois,
+itkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.
+
+LÄÄKÄRI: No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa,
+minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.
+
+PAAVALI yhä poispäin kääntyneenä: Miksi pitää ihmisen kuolla?!
+
+LÄÄKÄRI: Niin sanot ainoastaan siksi, että on kysymys omasta äidistäsi.
+Minä taas lääkärinä näen joka päivä kuolevia ihmisiä. Ja kaikilla
+heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia. Kaikkien on
+tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole mies!
+
+PAAVALI: Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotain
+erikoista, aivan--aivan erikoista...
+
+LÄÄKÄRI: Niin sanovat kaikki.
+
+PAAVALI: Mutta--huomatkaa--me olemme äidin kanssa aina olleet yhdessä--
+minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt--tällä hetkellä
+juuri... Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä... En voi!
+
+LÄÄKÄRI: No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsoppas
+kuinka sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.
+
+PAAVALI: Onko elämää kuoleman jälkeen?
+
+LÄÄKÄRI: Kysytkö minulta?
+
+PAAVALI: Sanokaa uskotteko!
+
+LÄÄKÄRI: Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä
+makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin
+ajattelen: Pudistaa päätänsä. Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.--
+Mutta--eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä, sinä
+itse!
+
+PAAVALI: Minä?
+
+LÄÄKÄRI: Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja
+niin edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niin kauan kuin se
+sinulla on.
+
+PAAVALI: Minä en itsestäni ... äidistä minä...!
+
+LÄÄKÄRI: Tjah, Paavali,--voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että
+ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. Katsoo Paavaliin: Et ymmärrä?
+--En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen kuoltuansa--
+jotenkin noin--»viimeisenä päivänä»--nousee ylös haudastaan...
+
+PAAVALI tekee torjuvan liikkeen: Ei-ei-ei...
+
+LÄÄKÄRI: No siitäpä sen näet itse!
+
+PAAVALI huokaa syvästi.
+
+LÄÄKÄRI: Pois semmoiset, Paavali! Kun emme tiedä, niin emme tiedä.
+Ylpeänä kantakoon ihminen surunsa. Sekin on terveellistä.--Laskien
+kätensä takaa Paavalin hartioille: Myönnä, että voi olla hauskaa myös
+päästä irti äidin helmasta,--päästä avaraan maailmaan?--liikkumaan
+vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot,--miehenä, itsenäisenä miehenä?
+Mitä?
+
+PAAVALI hymähtää lääkärin mieliksi.
+
+LÄÄKÄRI: No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit!--Ja nyt... Minua
+odottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkös.--Tulen huomenna
+jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo aika lailla
+väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa vieläkin yön
+niinkuin mies! Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan istuillesi,
+muista, ainoastaan istuillesi,--että heti heräät, jos äiti sinua
+tarvitsee.
+
+PAAVALI: Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!
+
+LÄÄKÄRI: No niin, niin. Sinusta tulee----sinä olet jo mies, kuten
+sanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis: jos torkahdatkin, niin
+ainoastaan istuallesi!
+
+    Menee eteiseen.
+
+PAAVALI auttaa päällystakin lääkärin ylle.
+
+LÄÄKÄRI poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.
+
+PAAVALI sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena
+vasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä
+näkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen,
+painaa kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti
+rukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.
+
+ÄITI: Paavali,--Paavali, missä olet? tule tänne pian, pian!
+
+PAAVALI juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin: Äiti kulta,
+tässähän minä olen, tässä!
+
+ÄITI: Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua.
+Puhele kanssani etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali kulta,
+mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me
+juttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani
+tanssijaisissa. Minä--tanssijaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut
+tanssijaisissa?! Mutta niin nyt vaan olin, ja siellä oli niin hienoa,
+ja niin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan mitä
+kaikkea ne sanoivat minulle,--että minä muka en ole vielä ollenkaan
+vanha,--ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette
+jumalainen, teihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua,
+ha-ha ... »vuodet eivät pysty» ... älkää vaan menkö, minä sanoin--olkaa
+tässä aamuun asti, muuten se tulee... Eivät, eivät pysty... Jos
+milloinkaan niin nyt, ha-ha ... aamuun asti olkaa,--tanssitaan,
+tanssitaan, muuten se tulee...
+
+    On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät
+    ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.
+
+PAAVALI kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo
+sammuttaa pöytälampun.
+
+ÄITI herää kiljahtaen: Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!
+
+PAAVALI jälleen äidin vuoteen luona: Tässä olen äiti. Sehän oli vaan
+unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta--unta!
+
+ÄITI: Ah, se on unta, ja kuitenkin on kaikki totta. En tahdo enää nähdä
+sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen nuku. Oma,
+armas poikani! En tahdo, en tahdo!
+
+PAAVALI: Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit
+tanssijaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?
+
+ÄITI: Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.
+
+PAAVALI: Kuolema?
+
+ÄITI: Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta
+minä en avannut, en. Minä ... mitä ikinä minussa oli voimaa,
+sydämmessä, rinnassani,--voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä
+ponnistin,--ja heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä
+vienyt minua pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa
+herätä. Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla...
+
+PAAVALI: Äiti, sinä hourailet. Olet nähnyt unta...
+
+ÄITI: Kuule minua, Paavali: jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos
+nyt siis viimeisen kerran kuulet oman äitisi ääntä ... ah, en jaksa
+paljon puhua,--mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se on
+tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se kuolee
+ja mätänee, mutta rakkaus Paavali, katsos, se on kaikesta tärkeintä, se
+ei kuole milloinkaan...
+
+PAAVALI: Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.
+
+ÄITI: Hiljaa, hiljaa,--mitä lienenkin ennen puhunut, kuule minua nyt.
+Isäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt
+liian myöhään, Paavali. Nyt ymmärrän: rakasta kaikkia, kaikkia,
+vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali?--
+Vieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren
+salaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle
+merkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina kun teet niinkuin
+nyt käskin. Pane mieleesi. Toista! Mitä sanoin minä siis sinulle?
+
+PAAVALI: Että kun sinua ei enää ole, sinä nyykäytät minulle päätäsi
+aina kun teen niinkuin käskit.
+
+ÄITI: Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda...
+
+    Huomaamattaan ummistaa silmänsä, mutta heti
+    jälleen kavahtaa valveille:
+
+Ei, ei, ei! Ei minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän!
+Minulla on hirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee
+aamu ennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee että olen muka jo
+kaikki sanonut eikä ole enää puhumista...
+
+PAAVALI: Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna ... onhan päivä
+huomennakin.
+
+ÄITI: Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssijaiset voivat alkaa milloin
+hyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut enkä minä näe enää huomista.
+Paljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vaan
+mukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda mitä sinulle sanoin:
+rakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vaan jaksaisin selittää
+sinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos--se on niin tärkeätä--ja
+minä nyykäytän--aamuun asti--minä nyykäytän--nyykäytän...
+
+    Nukkuu.
+
+PAAVALI kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu
+ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin
+liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa
+pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen
+äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan
+hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen
+käsiensä pyytävästä nytkytyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja
+hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen.
+Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.
+
+Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka
+kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista
+viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu
+vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.
+
+ÄITI on tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa
+tanssijaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta,
+nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa
+jäljitellen.
+
+Tanssi. Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja;
+herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; naiset
+valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta
+yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä
+vaihtuen. Äiti tanssii keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen
+peräoven läheisyyteen, rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen
+katsahdellen, pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen
+tanssijaan. Iloa teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää
+tanssijajoukkoa ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden
+vuoksi väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto
+silloin myös hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat
+alkavat heti, vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennassa tehdä
+hänelle syviä jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti
+havahtuu. Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen
+yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy
+hetkeksi tanssijoista. Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.
+
+ÄITI kirkasee pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli tanssin
+aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle etualalle.
+
+Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan kuutamon kaltaiseksi.
+
+Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut. Toinen
+koputus ovelle.
+
+ÄITI kolkon epätoivoisesti: Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä
+huonoja tanssijoita! Ette jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän
+on aika lähteä, yö lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa!
+Jätitte! Jätitte!
+
+    Kolmas koputus ovelle.
+
+ÄITI säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja ystävällinen:
+Heti paikalla,--siinä silmänräpäyksessä!
+
+    Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on vääntävinään
+    lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot yhtaikaa auki.
+
+TUNTEMATON seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa,
+liikkumattomana, kokonaan valkosessa puvussa, pidellen maahan
+nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.
+
+ÄITI tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan
+vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osottaa tuntemattoman astumaan
+sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin
+hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä
+hänen kädessään.
+
+TUNTEMATON jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin askelin
+äitiä.
+
+ÄITI osottaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi itse
+toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen kintereillään ja
+hän pysähtyy säpsähtäen.
+
+TUNTEMATON kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi: Katariina,--
+tule!
+
+ÄITI voimatta ylläpitää kohteliaisuutta: Älkää teeskennelkö! Te ette
+ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka olette
+koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne valehtelevat ja
+pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suott'aikoja ilveilette.
+Minä tunnen teidät. Te olette--kuolema!
+
+TUNTEMATON: Siksi minua sanotaan.
+
+ÄITI: Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja
+teidän muka sovittava hymyilynne. »Sovittava!» Mitä sovitusta te voitte
+tarjota! Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte
+ihmiselämään,--ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta
+sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!
+
+TUNTEMATON: Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta
+elämäsi pituudesta.
+
+ÄITI: Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!
+
+TUNTEMATON: Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotain pätevämpää.
+
+ÄITI: Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!
+
+TUNTEMATON: Sano sentään.
+
+ÄITI: Syitä! Ha-ha--niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!
+
+TUNTEMATON: Sano joku.
+
+ÄITI: »Syitä!» »Syitä!» Olenko minä mikään ikäkulu, että minun pitäisi
+jo kuolla?!
+
+TUNTEMATON: Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.
+Mutta--lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!
+
+ÄITI hädissään: Voi, uskokaa minua, pääni on vaan satunnaisesti niin
+sekaisin,--en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on syitä,
+tällä hetkellä vaan kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!
+
+TUNTEMATON: Mene sydämmeesi, sano suoraan.
+
+ÄITI rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan: Eikö ihmistahto
+ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä jätämme kukan
+taittamatta, ettekö te?--Armoa minä rukoilen sinulta. Sinä olet henki,
+etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat kärjistyvät ja
+ojentuvat sinua kohden janoiseksi rukoukseksi: älä katkaise
+elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä
+johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla joku sopukka, jossa lämmin
+sydän sykkii,--joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta
+rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä,--osaat heltyä, etkö osaakin?
+osaathan? Tiedät mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys,--
+sinä hyvä, sinä hellä,--annathan, annathan minun elää? annathan?
+
+TUNTEMATON vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpiä syytä.
+
+ÄITI: Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne
+tärkeimmällä hetkellä!
+
+TUNTEMATON: Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran--
+ennen tai myöhemmin--tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole yhdentekevää
+milloin?
+
+ÄITI: Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! Juoksee
+korituolin luo, osottaa kädellään nukkuvaan Paavaliin: Tässä! Tässä on
+minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!
+
+TUNTEMATON: Se kuuluu joltakin.
+
+ÄITI: Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni!
+mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.
+
+TUNTEMATON: Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on
+hyvä kuulla.
+
+ÄITI toivehikkaasti: Saan siis elää?
+
+TUNTEMATON: Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein paras
+juuri nyt, tällä hetkellä...
+
+ÄITI purasee huuleensa.
+
+TUNTEMATON: Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten...
+
+ÄITI: Niin----jos häntä varten...
+
+TUNTEMATON: Tule, Katariina!
+
+ÄITI säpsähtää: Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua
+hänen kanssaan.
+
+TUNTEMATON: Minä johdan sinut sinne missä saat puhua hänelle ensimäisen
+kerran! Minä johdan sinut häneen itseensä!
+
+ÄITI: Niin, niin, minä annan hänelle merkin olemisestani. Mutta
+sentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän
+pitkälle taipalelle!
+
+TUNTEMATON: Viimeiset sanasi olivat: »rakasta vieraita niinkuin minua
+rakastit»,--olisiko sinulla jotain vielä tärkeämpää?
+
+ÄITI: Ei kyllä, mutta--mutta--
+
+TUNTEMATON: Jos jotain vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän
+tärkeimmän.
+
+ÄITI: Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta
+riistänyt, antautuneena seison edessäsi.--Ota siis minut! En jaksa
+enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin): Missä on viikatteesi? Tee
+pian minkä teet.
+
+TUNTEMATON: Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut
+vapaaehtoisesti tulemaan.
+
+ÄITI ottaa kädet silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti
+Tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä: Jos vaan uskaltaisin--! Oletko
+sinä kylmä niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä! Varros kun
+katson kerran suoraan silmiisi.--Totisesti olet sinä niinkuin
+miesvainajani,--sinä olet... Tämä on sinun Paavalisi! Sinä rakastat
+minun Paavaliani,--sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni--!
+
+    Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.
+
+    Täysi pimeys.
+    Aamun valkeneminen.
+
+ÄITI makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään, kädet
+ristissä rinnan päällä.
+
+PAAVALI nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.
+
+    Kuuluu vasemmalla kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa
+    avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin kyökkitoimissa oltaessa.
+
+AUTTAJA-MATAMI astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä
+maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa
+ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs: Nukkuvatko molemmat.
+Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin että aurinko
+paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin
+päällä olevan vaatteen: Tyi-tyi, pikku lintu ... onhan aamu, herää jo!
+Lintu alkaa hypellä ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Matami menee
+uunin luo, panee puut pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy kunnes
+kuuluu iloinen palon rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja
+rohtopullot pöydältä, jonka nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla
+liinalla. Katsahtaa äitiin: Herranen aika kuinka kalpea! Lähestyy
+vuodetta, koskettaa hiljaa äidin kättä: Kylmä! Hyi kuinka säikähdin!
+Herättäen: Rouva! rouva!--Siunatkoon!--Kuollut!--Paavali! Paavali!
+ettekö kuule?--Siinä se nukkuu ja oma äiti on kuollut!--Kuuletteko?
+Äitinne on kuollut!
+
+PAAVALI unisena: Mitä sinä puhut?
+
+MATAMI: »Mitä sinä puhut»! Äitinne on kuollut!
+
+PAAVALI: Äiti kuollut? Minunko äitini?
+
+MATAMI: Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.
+
+PAAVALI ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen
+ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä
+herättelemään, pudistellen ja hellitellen: Äiti kulta, pikku äiti
+kulta, herää jo, herääthän? Raivokkaasti matamille: Se ei ole totta!
+Valehtelet! Valehtelet! Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti: Menethän
+tohtoria hakemaan, menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä,
+mene joutuin, joutuin, joutuin! Viimeinen »joutuin» kohoo jälleen
+raivoksi: Ah!
+
+MATAMI: Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää
+lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.
+
+PAAVALI: Ei, ei, ei, ei! Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta,
+ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia
+päällysvaatteita: Hän ei ole lähtenyt.
+
+MATAMI: Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! Puoleksi säälien
+ja puoleksi nuhdellen: Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako
+tapahtuu että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän
+ymmärtäväisempi.
+
+PAAVALI: Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä.--Äiti, äiti,
+missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa?--taivaassako? Vastaa! Vastaa
+minulle! Vastaa!
+
+MATAMI koskettaa Paavaliin ja viittaa kädellään äitiin päin.
+
+PAAVALI katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin vuoteen
+luo ja sortuu itkien sen ääreen: Nukuin! Nukuin! Nukuin!
+
+MATAMI: Surku minun tulee tuota poika raukkaa...
+
+    Nostaa esiliinan silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.
+
+PAAVALI hiljaa valitellen: Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle!
+Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet
+pahoillasi... Olet pahoillasi, minä näen sen. Katsoo kauhulla äidin
+kasvoihin: Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat? Äiti,
+äiti, minä en voi tätä kestää! Taas hiljaa, hellän rukoilevasti,
+silitellen äidin tukkaa: Äiti kulta, miksi et hymähdä anteeksi
+antavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vaan vielä, yhden
+ainoan kerran, aivan hiukan vaan, hiukan... Tai ellet voi hymähtää,
+niin anna joku merkki olemisestasi... Muistaa, kavahtaa: Merkki?! Mitä
+sinä sanoitkaan minulle? »Annan merkin olemisestani» ... »nyykäytän
+sinulle aina kun...» Käskit rakastamaan vieraita... Ketä, äiti,
+ketä?... Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka
+itkee,--nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän kömpelösti taputtaa
+olalla.
+
+MATAMI ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja
+nyykäyttelee päätään Paavalille.
+
+PAAVALI vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta perääntyen:
+Miksi nyykäytit päätäsi, sano!
+
+MATAMI ihmetellen: Eikö olisi pitänyt? Pahotinko mielenne, Paavali?
+
+PAAVALI: E-ei. Sinä olet ... sinä olet...
+
+    Vuoroin levittää kätensä niinkuin syleilläkseen häntä,
+    vuoroin hillitsee itsensä:
+
+Voi, et sinä sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aijon nyt olla niin hyvä
+sinulle. Sano vaan mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso
+tänne: minulla on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea mitä vaan
+tarvitset. Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?
+
+MATAMI liikutettuna: Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun
+tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!
+
+    Nyykäyttelee taas päätänsä.
+
+PAAVALI haltioissaan: Niin, niin, minä ymmärrän... Voi, jos sinä vaan
+voisit ymmärtää!
+
+MATAMI: Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!
+
+PAAVALI: Et, et voi sitä ymmärtää! Mutta minä en jätä sinua, minä autan
+sinut köyhyydestäsi! Niin, minä tahdon nähdä sinua lakkaamatta, enemmän
+ja aina vaan enemmän. Lähden maailmalle. Kokoon köyhät ympärilleni!
+Niin, äiti, kuolleet minä herätän haudoistansa! Äiti! Sinä elät... Minä
+tulen!
+
+    Rientää ulos haltioituneena äärimmilleen.
+
+MATAMI: Kuinka ihmeellistä...!--Mitähän siitäkin pojasta vielä tulee?!
+
+    Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.
+
+Väliverho.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hiljaisuudessa, by Arvid Järnefelt
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJAISUUDESSA ***
+
+***** This file should be named 15806-8.txt or 15806-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/5/8/0/15806/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/15806-8.zip b/15806-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..67b9f5c
--- /dev/null
+++ b/15806-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..d7941fa
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #15806 (https://www.gutenberg.org/ebooks/15806)