diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 15514-8.txt | 4383 | ||||
| -rw-r--r-- | 15514-8.zip | bin | 0 -> 87230 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 4399 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/15514-8.txt b/15514-8.txt new file mode 100644 index 0000000..3a0309a --- /dev/null +++ b/15514-8.txt @@ -0,0 +1,4383 @@ +The Project Gutenberg EBook of Maaemon lapsia, by Arvid Järnefelt + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Maaemon lapsia + Kertomus + +Author: Arvid Järnefelt + +Release Date: March 31, 2005 [EBook #15514] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAEMON LAPSIA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +MAAEMON LAPSIA + +Kertomus + + +Kirj. + +Arvid Järnefelt + + +Otava, Helsinki, 1907. + + + +SISÄLLYS: + +Alkulause + 1. Satimessa + 2. Kulkukauppias + 3. Nuoriherra + 4. Rauhalahti + 5. Syntymäpäivä + 6. Herra Vendell + 7. Maanalaiset voimat + 6. Enkelien töitä + 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen +10. Kinturin kuolema + + + + +Tämmöinen on tarina: + +Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin +peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä +kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät +paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli +voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta +heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi. + +Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja +nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin +karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, +Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne +kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä +pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta +laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai +metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen +yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun? + +Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat? + +Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa. + +Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun +ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen +ja miekan kanssa liittoa tehnyt. + +Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui +heille näin: + +»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja +miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, +ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on +herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla +ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä +teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen +kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen +ihmiskuntani jälleen yhtyneenä». + +Näin puhui totuuden henki. + +Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka +hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa. + +Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa. + + + + +1. + +Satimessa. + + +Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan, +jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli +tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille, +pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun +päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi +pitkään häivytykseen: + +--Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin +Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin-- +kingelikin--kin--kin--kin-- + +--Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua, +vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin +kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista +patinoista sukkasilleen vapautuneina. + +--Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen +jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se +kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari. + +Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä +räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja +reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset. + +Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille +kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita. +Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä, +kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä-- +hiirenloukkuja? + +--No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää +laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää? + +--Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen +kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan. + +Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin +oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen +tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen +puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta +saattoi olla myytävänä. + +Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti +puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli +ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista, +suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan +sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi +vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi +mielikseen puodissa. + +Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä +tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että +kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja +karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen +alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut +herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille +todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee». +Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä +ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa. +Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon +väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä +tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu +suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta +noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän +saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea +käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa, +kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina +samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä +lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä +on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat +katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa +vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi +ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä. + +Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan; +eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut +enää entinen Kinturin Janne. + +Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan +muka täyttyneistä viljamakasiineista. + +--Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen +kimppuun?--pani hän, ystävällisesti silmää iskien. + +Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati +heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet +poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli +totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää +tarkastelemaan. + +Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi +hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä +olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit +pitävät meillä sellaista peliä,--hiiret meinaan,--ettei niiltä saa enää +nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se +kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään +heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.» + +--Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!-- +sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.--Varros nyt, minä +annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan. + +Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen +sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni +rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta. + +--Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni +läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja +kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja +pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu +aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä +yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy +kuin rasvatuilla pyörillä,--ei kuulu mitään. + +--Aih--ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta, +ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.--Tuosta +noin ensin,--matki hän kauppiasta,--sitten ylös komeroon,--ja ploiskis! +Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,--turkane +sentään!--Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas +käänteli.--Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!--Niin se on, herra +kauppias,--ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa +funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden +välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi +puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi +oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa +taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa +kanssa,--ne olivat kuin vastanaineet ainakin,--ja kerrottiinpa vielä, +että oli auttanut sisarensa pojan--hulttioimen--suuresta rahapulasta, +kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen +sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi! + +Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi +puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen +asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli +riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja +kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut +toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole +sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä +kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja +niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,--aitassa heittivät +muijan klänningit maahan,--uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten +asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan +milloin vaan lystään?--No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta +vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko +torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä? + +--Onko Kinturilla paperia torpan päälle? + +--Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on +minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka +sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä +paperia? + +--Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki +pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän +kanssa. + +Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta +vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja. + +--Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta +koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen +veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut +kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan? + +Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja +tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä +sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille +kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa +ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule +sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on +kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy +vaan käännellä kyljeltä kyljelle. + +--Jah, jah,--kyljeltä kyljelle,--matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys +ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin +kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä +kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta +mahtaa! Kerrassaan hyvä! + +Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin +esineet. + +--Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,--sanoi +kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti +tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän +Kinturille vielä hyvän neuvon,--parhaan minkä tiesi. + +--Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan? + +--Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa. + +--Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka +monta niitä olikaan entisiä? + +--Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,--sanoi Kinturi elpyen +jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta +kauppias alkoi torua. + +--Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos +semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon +maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen! + +Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita, +rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää. + +Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen +tarkotustaan. + +Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti +taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!» +rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi. +Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä +kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan. + +Kinturi hiostui. + +Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia +kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa +ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin +metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon. + +Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa +ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia +köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä: + +--Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja +osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda, +kun on köyhe? + +Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan. + +Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai +muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin +kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra +kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi +metsään. + +Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa», +kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan +kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna +paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran +palasokuria--, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin, +koska näkyy olevan tuoreita». + +Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti +sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät. + +Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva +rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi +lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin +otetaan». + +Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja +voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi, +nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja +rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja +kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin. + +Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään +mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista, +kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa +olisi saanut lentää sen niskaan! + +Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja +kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan +kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun +nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti +puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen, +ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun +ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui +tutusti huokuvaan kotikorpeensa. + +Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt +se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan +tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen, +joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret +hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin +karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi +aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien +syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin +tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa +vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä. + +Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi +lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan. + +Perhe oli jo illastanut. + +Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit +vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita. + +Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki +selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä +ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin +Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista +juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä +vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se +ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin +katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään +voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee. + +Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi, +viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten +liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi +Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli +hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa +sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä +tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta +menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen +tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa +jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat +kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen +kaurapellon.--Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko, +noin kuuden vuotias, muut tyttäriä. + +Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta; +kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen +päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika. + +Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä, +ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä +maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin. + +Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten, +ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi +lasten kanssa tuvassa. + +Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen +nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja +oli hiljaa. + +Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista. + +Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt +vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista. + +Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta. + +Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään +tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli +niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin +päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita +sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin +Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään +kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa +vihille ja otti isältänsä vastaan torpan. + +Mutta jo taas rapisee. + +Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen +kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa +uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi. + +Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset +jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin +niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin +alkaa uneton yö. + +Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä +näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli, +kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,--se hänen Marinsa, jonka +kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä +makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin +rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että +se kävi nukkuvan Marin olkaan,--silloin sai rauhan ja turvan. + +Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä +sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta +kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin +toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat +todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta, +mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet +toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka, +että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä +kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla +tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä +hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti +aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla +hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen +asunnoksensa antoi--unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella. + +Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta +alkaen ja tähän päivään saakka. + +Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin. +Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka +herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella--ja +puhvihihat. + +Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille +tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut +joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä +äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja +monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin +puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat +lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan. +»Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka +voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat +piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa, +katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja +puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin +keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä +niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne +panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä +ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun. +Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada +myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja +ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta +kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se +pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri +hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.--Mutta ei siinä kyllä. +Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja +heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he +rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen +aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän +olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää, +kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja +iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi +ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä. +Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista +lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen +nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli +ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi +varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari, +johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari +näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon +käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan +ostosta raukesivat siihen paikkaan. + +Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että +Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin. + +Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin +oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät +vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja +riemuitsivat,--kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen +ollessa poissa kotoa,--sitten herrasväen nukkuessa,--kuinka Mari osaksi +siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät +naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon +isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero +nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä. + +Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta. +Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan +joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat +eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja +yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä, +ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain +verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän +ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät +hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit, +kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin +huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle +emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi +kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi +tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei +hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen +luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen +Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin +sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen. + +Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan +huonontuvat. + +Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa, +sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä, +sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä, +kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä +mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin +touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään +enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin +se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin +ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli +viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun +Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli +kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,--jos +silmiä ei totuudelta ummistanut,--oli oleva, että isäntä ottaa hänen +torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy +sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on +kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on +kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea +vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei +ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen +edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää +se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja +teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon +tarvetta.--Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen +ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen. +Sillä voimien menetys--se on toki viimeisenkin toivonkipinän +sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he +lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten +hirnunnan. + +Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa, +alitsensa, päällitsensä,--kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet. + +Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista +ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja +laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen +kaulastaan, lohduttaisi häntä,--hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten +hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta, +hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän +todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin. + +Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan: + +»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä +poissa tuvasta?» + +Kinturi vastasi: + +»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun +Marini?» + +Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä +niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane +maata!» huusivat äänet. + +Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri +kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän +tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan. + +Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi +unenpöpperössä nopeasti: + +»Mitä sinä haet?» + +Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin +ärtyisemmällä äänellä: + +»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?» + +»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»--sanoi Mari ja heittäytyi +toiselle kyljelleen seinään päin. + +Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä +kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut. + +Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin. + +Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti +puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan +janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen +lujaluontoisuuttansa. + +Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä +todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo +mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla. + +Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut +visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana +kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit +hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on +se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan +iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat +nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas, +siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä +lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa +sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi +istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren +rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan +kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän +ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun +oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä +tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet +paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin +Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa +penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On +kuin Kinturi sanoisi hänelle: + +»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja +uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi, +kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en +tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun +heikontuneille käsiranteillesi.» + +Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä: + +»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita. +Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani +ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua +odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua, +kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin +työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?» + +Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta, +suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen +Marin luo. + +Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja +lähestyy häntä. + +Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen +kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa +ja heräsi. + +Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt +kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä. +Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias +oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta +herrasväen palveluksessa---- + +Mikä ihmeen pamaus se oli? + +Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri +nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin +kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen. + +Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni. + +Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi +kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään. + +Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen +käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä, +liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen +mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa +tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta +odottaen. + +»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä +juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti, +että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,--ja näen myös, ettet uskokaan +olevasi häviössä,--et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän, +että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä». + +Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän +pisti naulan rautaverkon läpi. + +»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei +naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua, +mitämaks?» + +Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka +Kinturi sitä sinne ahdisteli. + +»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan +kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset +jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih, +aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin +viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus +pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko +perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella, +valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa +pujottaen kyselevät hänen viisauttaan. + +»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme +rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi». + +Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui +hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan +tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä +satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän, +joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle. + +Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää +housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä +aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän +ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle. + + + + +2. + +Kulkukauppias. + + +»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja +pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös +pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet +tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn. +--Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata +kohden, joka kuului pajan tieltä. + +Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa +kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt +vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo +puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle. + +Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta +rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen +päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat +toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro, +vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja +hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät +hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin +pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet. + +Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata +lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla, +eivät edes huomaa häntä,--häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään +tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen +kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda, +eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä +nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja, +kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista. + +Mokomakin masina! + +Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,--ehkä olisi +tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin +pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa +ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä +loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen +päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen +hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse +istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla +liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä. + +Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa +sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa +eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut +parhaimman ajan tätä kylää varten,--sen ajan, jolloin miehet vielä +tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo +ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele, +niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja +kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät +myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet. +Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon +pyhän Miihkalin kuvan eteen. + +Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,--erittäinkin +tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta +hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä +hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä +Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan. + +Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän +perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen +renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy +Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali +kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta +sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia +kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta +sentään vapaana! + +Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin. + +Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan +elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja +miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton +ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana +ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai +siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon +tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten +kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki +naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista +Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain +orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo +Ilmarista. + +Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui +veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut, +kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä +morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo +toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa. + +Jo taaton aikana,--kun metsän riista kiellettiin,--oli isä kertonut +kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin +herenneen--tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi +käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin +maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan. +Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta +kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo +herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan +rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin. +Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama +tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon +lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen +rengiksi!» + +Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli +hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle. +»Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma +ikävä. Toista kierrä,--toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän +välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä +poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun +lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut +hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän +Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei +vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi +tarvittu. Nyt--nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,-- +jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se +nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi +Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan. + +Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt. +Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin. +Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,--sitä ei isä olisi +tainnut uneksiakaan,--mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä. +Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat +kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin +julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta +herrastaloihin,--missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät +kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä +vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat +ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän +maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa +mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh, +noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne +olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia, +nykerrettyjä talonpojan orjia. + +Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle, +koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei +muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen, +pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen. + +Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain +päähän. + +Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi +töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä +ajoi niitylle. + +Isäntää odotettiin tulevaksi. + +Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia +paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta +rähistä vihasen sepän vuoksi. + +Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet. + +Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori +helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon +yläkertaan. + +Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat +katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon +tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat +erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,-- +tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia +hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja +tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien +mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa +vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla. + +Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli +erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta +ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku +korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun +poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää. + +Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta +herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen, +kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat +tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin +katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä. +Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista-- +parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita, +ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia. + +Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli +pellolle ajettu,--seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina, +imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja +ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti +ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä +löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän +olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen +ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on +tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä +laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se +ikäänkuin tuki hänen asemaansa. + +»Tuolla se jo tulee!»--sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa +seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat +juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit +takaraivolla. + +Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se +tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä +katsellessa. + +Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille +seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin +mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla +todistajana tässä Vaanikkalan talossa. + +Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi +ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki +hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa +yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli +hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla. +Jukoliste!» + +Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina +vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä +tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet, +oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään +Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi +antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä +ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli +saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä», +sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää +silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin +mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan. +Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen +kamariinsa, missä hän--lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta +--istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana. + +Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat +rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä, +kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään. + +--Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,--sanoi Kinturi +toisille. + +Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa. + +--Ajahan sinä nyt ensin,--sanoi hän sepälle. + +Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän +jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä +sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän +paneutui terän kohdalla matalammaksi. + +Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat +niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen +minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten, +eikä missään ollut tupsuja jättänyt. + +Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi +pöyhistellen heille: + +--Se kaataa kuuden miehen edestä! + +--Aina miestä myöten,--sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut +työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta +ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut, +mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut +isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti +tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään. +Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut +uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli, +että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti. + +--Vai miestä myöten!--huusi isäntä.--Eikö minulle annettu takauksia sen +päälle, että koneella on kuuden miehen voima! + +--Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä +myöneet,--arveli Kinturi. + +--Koettaa niin sitä pitäisi,--ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn +hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat. + +Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He +tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja +tyhmistyy. + +--Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit--sula vahinko siitä tulee, +ellei se enemmän edestä niitä. + +Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä +kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on +sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä +käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita +hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton. + +Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt, +rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä +antaisi hänen ajaa niittokonetta. + +Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle. + +Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja +paiskasi hänet ylös istuimelle. + +--Anna soida! + +Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden +jäntevän miehen kanssa! + +Miehet alkoivat niittää. + +Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä +mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa, +melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien +heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle +siinä voimia pinnistettiin. + +Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että +kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet. + +Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa +koneen ja miesten väliä. + +Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä +hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän +on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt +odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja +koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja +mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää +mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää, +tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi. + +Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi +huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle +arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään +iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka +kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa, +olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton +koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat +veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt +jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä +hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä +nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua, +ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan +tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi +ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen +ja kiihottuneen näkösinä. + +Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty +tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää +koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille? + +Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota +hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut +tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä. + +Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran +päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän +kuin kahdesti sen minkä he. + +Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten +hengästyneenä heidän ohitsensa. + +--Joko piisasi?--ivaili hän. + +Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat +viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti +isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä +tyytyväisenä eteni heistä. + +Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko +väki rupesi totisena lähtemään niityltä. + +Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän +seuraansa. + +Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien +kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan +onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena +sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa, +vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin +olisi voinut keksiä,--suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan, +nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja +äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli +itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin +tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti +aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen +välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen +saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään +rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä +oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan +olevan se oikea. + +Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine. + +Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä. + +Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella +herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta +ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia +pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan +syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran +kanssa rinnan kylään päin. + +Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka +hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää +vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi +kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella +tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja +haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen +tieltä. + +Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta +löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään. +Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin +kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen +kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet +puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan +sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko +englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,--seikkoja, joista hän +ei tosin voinut antaa mitään tietoja. + +Ja yksi sanoi ihan päinvastoin: + +--Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat. + +Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän +konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis +nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa. + +Toinen sanoi vielä: + +--Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä +tällaisilla, mutta kun se perhana-- + +--Älä sinä noin rumasti herran kanssa-- + +Nuori herra kiirehti sekaantumaan: + +--Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana--? + +--Niin, meinaten, kun se perhana--en paremmin osaa sanoa--pääsee kaikki +työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois. +Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen +kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt? + +Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän +sanoi: + +--Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja +rakentakaa siihen oma mökki-- + +Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi: + +--Ei ole maata. + +Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan +metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata--ja tuolla--ja +tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla +harhaillessaan--joka oli hänen suurimpia nautintojaan--ollut tullut +edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös +ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin-- +lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän +ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun +hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti +ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies +jatkoi: + +--Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle, +vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit. + +Ja toinen muonamiehistä sanoi: + +--Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka +tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle. +Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule +pyytämäänkään arennille. + +Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella +korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon +että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä +maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän +tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä: + +--Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata +saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä! + +--Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,--puhkesi nyt +nuoriherra puhumaan.--Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis +sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö? + +--Ei pahinta korpimaatakaan. + +--Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin? +Niinkö? + +--Mitäs ne muuta tahtoo! + +--Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia, +jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan. +Katsokaas--se maanviljelysneuvos--se on minun tuttuni--taikka +oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,--mutta ei se mitään +tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on +sellainen. + +Kinturi meni taas edelle. + +Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin +asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se +olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin, +maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin. + +Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä. + +--Mikähän pappa se oli?--sanoi yksi heistä. + +--Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa? + +--Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua-- + +--Olleeko täysmielinenkään-- + +Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä, +missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas +menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää, +mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin +kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua +vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri +laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle. + +Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen +ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla +viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista. + +Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen, +syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista. + +Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa +niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan +tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden +mukaan ja joka kymmenes vuosi. + +Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa +heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää +tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä, +sillä--sanoi hän--maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja, +että kaikki pellot sotkeutuvat. + +Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin +tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina +ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja +kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen +auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua. + +Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita, +ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt. + +Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan +kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista +sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi +sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä, +kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä. + +Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja +takapihoilla he salaista neuvoa pitivät. + +Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se +jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen +paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki. + + + + +3. + +Nuoriherra. + + +Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat +kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,--siitä eivät +tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa +metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata +vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin +sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä +kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän +ympärillensä puhjenneet. + +Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla +pitänyt,--ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen +kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt +täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha. +Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan +päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen, +ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan, +että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi +kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä +suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa +oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,--sekin oli inhottavaa. Mutta +kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa +tilaa uudelle,--sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus +muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin +vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,--jonka pystypäin seisovien +vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten +sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden, +inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää +luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä +herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen +ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska +ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta +katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti +korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen +mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan +mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä +rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,--ja sen aivan ilman +mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi. + +Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,--jotka olivat myös entisen +vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä +vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja +mikä kauhistus heitä kohtasi! + +--Kyllä, kyllä minä sinut kostan,--lauloi yksi, joka nyt sai luvan +tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.--Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä +pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan +päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän +ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset, +joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa! + +Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään +auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn. +Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin +laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo +loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa. +Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas +alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä +kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja +paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen. + +Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan +tasalle asti--lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä +tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen +mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin +hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä, +pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi +kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon, +ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi +etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien +päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita +epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien +yhä väristessä ja toisinaan auttaessa--ei lentoon, vaan ainoastaan +tekemään surisevia kuperkeikkoja--oli juuri päässyt sen kirjotetun +paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen +päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui +paperiensa ääreen. + +Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa +rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus +oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja, +sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi +kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen +kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren +kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain +läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän +nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen +sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin +navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan +pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä +hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois, +lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani +syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti +siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa +perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle. +Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta. +Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei +huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja +taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi +paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan +ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka +näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan +mitään huomannut eikä kuullut. + +Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti +häntä. + +Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin +ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää +kohden,--lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset +punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen +kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti +hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan +hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi: + +--Mitäs sinä kirjottelet, Edvard? + +--En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain? + +Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka +hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään, +yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan +tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell, +nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu. + +Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja +selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen +etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta +näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena +ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,--hän oli tainnut joskus aikoa +merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt +käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein +syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri +ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre-- +varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,-- +joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut, +tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen +pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi. + +--Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy +vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua +hakemaan. + +Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään. + +--Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää +viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta. + +Ei sittenkään tullut vastausta. + +Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin +hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen +hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan. + +Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia +liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen +kirjotuspöydän ääreen. + +--Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora +pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä +itse sanot? + +Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata +vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt +kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen +mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin +päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka +häntä niin usein olivat hermostuttaneet;--ne korvat muuten oli +Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti +pianoa. + +Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi +hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi +ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin +vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen +enemmästä piinasta,--hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa, +niin se jauhaa loppuun asti,--sanoi kiukustuneena: + +--No, lähdetään sitten!--Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän +asiaa sinne. + +--Vähän asiaa?--sanoi Vendell.--Onko se vähän, että on oman morsiamen +syntymäpäivä? + +Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä +kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen. + +Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista +visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja +alkoi läiskytellen peseytyä. + +Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi +kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin +epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen. + +Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli. + +»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä +tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle +vapaan»--oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on +sen, joka sitä viljelee.»--Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.» + +»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen +leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden +haluamia töitä»,--luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun +hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui +kirje isälle. + +Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta +palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän +luo, kumartui ja luki: + +»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi +todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain +aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin. +Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin +ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä +aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja +harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää +mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean +ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa, +kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle +Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja +ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi, +eikä parantumisestani olisi toivoa. + +Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy +jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin, +ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole +tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit +odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen +sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa +olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma +on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on +rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee +oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset +ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä, +jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran +ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne, +jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte +yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja +kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri +tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan +pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi +enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka +se on minuun vaikuttanut.» + +Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta: + +--Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni? + +Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan +huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä. + +--Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,--hän huusi takasin. + +Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli. + +»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä +sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja +toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään +ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani +yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen +ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin +portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta +kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin +läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan +mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla +paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia +ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä +männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa. +Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun +mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät +maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi +ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä +kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että +kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,--ja samoja hienoja tunteita +liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi. + +Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä +katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin +saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis, +ettet voi kuvailla,--ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain +uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja +kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko +mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli +paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa +istui vallesmanni ja kaksi polisia--mitä inhottavia uniformujä niillä +nyt on!--ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä +kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli +lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan, +niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita. +Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat +ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein +täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun +ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä +hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko +torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä +huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle +sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän +kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän +olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he +sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli +pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi +olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää +sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki +pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö +se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat +jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista +ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?» + +Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard +olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei +olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä: + +--Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän +isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa? + +Edvard huusi vastaan: + +--Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,--inhottavalla! +--Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä. + +Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa +vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli +välillä. Ja lopussa seisoi--mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä +vilkaista: + +--»Olen löytänyt elämäni tehtävän--tahdon taistella tämän sorretun +kansanluokan puolesta.--Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat +nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa +kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan +jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!» + +Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun. + +Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan +huoneeseen, sanoi herra Vendell: + +--Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin-- + +--Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja +sitten »ei lähdetäkään». + +Ja vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin +kääseihin. + +Kun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell: + +--Taisit vähän närkästyä minuun. + +--En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä. + +--Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen +tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi +ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt! + +--Onko siitä jo niin pitkä aika?--sanoi Edvard rypistäen haluttoman +hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat +naurahtivat. + +He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen. +Kunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet: + +--Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni +puolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä +muka sen kautta jotenkin »parantuisin» taikka niin--. Mutta ajattele +kuinka kömpelöä se on Martan suhteen! + +--Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi. + +--Sinä et siis luule, että olen rakastunut? + +Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän +punastui. + +--Luuletko sitä edes itsekään? + +Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän +miettimisen perästä: + +--Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi +ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja +erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun +puoleltani jotain epärehellistä. + +--Et ole toisin sanoin enää ihastunut. + +--En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en +olisi!--sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa +vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa +vastausta hän sanoi: + +--Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota +minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan +olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin +siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän +mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta +minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän +Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi +penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea! + +Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä +vastannut mitään. + +Siihen kuivui heidän keskustelunsa. + + + + +4. + +Rauhalahti. + + +Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet, +joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä, +joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen +kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa +muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin +pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen +jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki +kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa +sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui. + +Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat +enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet +kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut +unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin +noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen +leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on +rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät +vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa +lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa. + +Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden +muistot maatuvat korven sammalien alla. + +Eikö elä enää muinainen vapauden henki? + +Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona. + +Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo. +Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä +lakeille sivistyksen asunnoille. + +Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy +pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo +kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo +vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo +välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat +pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo +yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja +hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle, +milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo +onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas, +neljäs--kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,--mökki +mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen +kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei +alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan +suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on +tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta +vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito +lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi? + +Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, +taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten +kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää +tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan +tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu? + +Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä +kylissä runontekoaikoja. + +Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten +joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä, +missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja +varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät, +niinkuin kone, joka puuttuu henkeä. + +Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan +railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja +sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat. + +Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut +apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut +hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi +tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö +viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien +viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä? +Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli +lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on +suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän +vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,--siellä pilviä +pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon +valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä +pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja +niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat +ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet. + +Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa, +sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia, +on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja, +on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä +ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois +ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi, +mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee +kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja +työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset +nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat +leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja +nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen +ja tanssineen,--eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja +»toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja +»nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki +ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää +sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,--onnellista vapaudessaan, +onnellista huolettomuudessaan--onnellista yksin jo siksikin, että +syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan +Rauhalahden tuttavapiiriin. + +Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu +kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse, +kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien +silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen +keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja +pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden +ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra. + +Hän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän +istuu enemmän kuin kävelee--istuu alituiseen keinutuolissansa ja +savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä +jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on +painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun +vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset +lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa +katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän +teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,--siitä +että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,--että kaikki kävi niinkuin +itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen +historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään +esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;--se on +Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta, +joka ei olisi ollut--ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain +tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan +sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta, +Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,--jotka kaikki olivat +tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin +osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat +lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui +maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen, +sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin +lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille +ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut. + +Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo +toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin +naimisiin--olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä, +että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat +välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden +taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä +niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös +siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,-- +osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella +seurata toisen ajatuksenjuoksua,--ja kuitenkin samassa tietää, mitä +kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista +lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät, +mitkä ulkoilmaan lähetettävät. + +Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja +onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli. + +Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä +toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi. +Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä, +saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo +tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta +huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan +seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa. +Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa: +Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin +puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat +kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin +ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä +uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,--mutta odotetun kiivastumisen +tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies +naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on! +ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin +olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta +kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai +tietää miehensä ajatuksen. + +Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien +mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi +tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten +eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä +tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi, +ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen +hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja +mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus, +joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen +vuoteiden ylitse. + +Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi, +hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen +ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen, +pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset +ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja +taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy +tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen +inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan +siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella. + +Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat +vapauden veistämät ja laki onnen salvostama? + +Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka +huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun +sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon +sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa +tanssiin valmistuen piireihin asettuvat! + +Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä +haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta +hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean +maailman ihmiskodiksi muuttavat. + + + + +5. + +Syntymäpäivä. + + +Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin. + +Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan +poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva? + +Näistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta. +Kaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia. +Vävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin +lupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli +sotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies +ja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei +heistä ollut yhdestäkään. + +Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että +edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä +Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan. + +Mutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä: + +Maanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha, +korkea sotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi +urhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä +puhetavastaan--hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi +tulla kuulluksi,--ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa +asioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys +esimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä +urhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja +pyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi +onnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva, +syvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia +rämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan +lapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä +mitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata +täydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä +hän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja +pani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit.-- +Kaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän +hukkaan. + +Nuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan +tietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni +vuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää +tunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin +uhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen +hillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa. + +Isä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden +ehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa +poikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän +ymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä +tiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän +kääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta +siellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa +pyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että +Herra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen +tuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia +hengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen +rovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella +myöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta +paikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän +alkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä, +hankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki +kaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta +hakemaan. + +Mutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset +kirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet. + +Ja tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman +silmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut,--se +Martta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär,--joka oli +pehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja +lehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien +lempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien +kartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien +pihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien +ovien ja rappusten astuinten lempilapsi. + +Kun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin--ja sitä ei +voinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi,-- +niin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta-- +tuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun +muassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla +edullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo +hurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että +Edvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären, +pani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään. +Kuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja--mitään parempaa hän ei +osannut:--huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin että +kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi. + +Sotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut, +eikä ollut koko muu kartano ihastunut. + +Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus. +Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja +kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien +niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden +läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena +avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut +ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös +kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein +koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei. + +Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan +löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja +supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu +olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja +sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen +olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi +suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu. + +Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa. + +Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko +kartanolle. + +Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut +tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön +siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan. + +Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka +vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa +hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin +hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja +hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan +mainitsema herra on jotakin suurenmoista!--Ja myös oli aivan +silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli--tietysti +maanviljelysneuvoksen yllyttämänä--oli ruvennut panemaan toimeen +kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta +pääkaupunkilaista nuorisoa. + +Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän +täytti 20 vuotta. + +Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli +värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia +lauluja ja tansseja harjoteltu. + +Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä +ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas +asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko +saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat. + +Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle +kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka +sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki +ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä +lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!» + +Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat +siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty +pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen +kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti +Edvardin kanssa pihalle. + +Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita +kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi +lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin +jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä +hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut, +kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut, +kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet +turhaan kirjotetut. + +Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell +tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt, +»missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra +Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli +selitettävissä, ja mitä varten? + +Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut +samoin kuin kaikki muut,--hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin +sieluna tässä tuntemisessa,--hän, joka olematta mitenkään sukua talon +väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä +aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra +Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että +Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin +laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö +herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana +ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se +vielä »lyö Edvardin laudalta?» + +Ja nyt tämä sama Vendell--olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva +töykäys niskaan--toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille! + +Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen +tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa +kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään. + +Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin +kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät, +jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia. + +Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle +antaa! + +Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten +tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko +yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin +huudon: + +--Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian! + +Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa. +Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen +koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta +kuin yhdestä suusta. + +Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut +ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli +Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa +rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin, +että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja +levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen. + +--Kiitoksia, Edvard!--kuinka kauniita!--tuhansia kiitoksia!--hän sai +sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä +huoneesta. + +Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin +tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja +pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa +silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään +häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä +tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan, +kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla. + +Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat +herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan +keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja +naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard +oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä: + +--Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata; +ajaessamme ei tahtonut loppua tulla! + +Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat +Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen +rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun +johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti +toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua. + +--Se tahtoo sanoa--alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla +oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,--herra maisteri tarkottaa +Rauhalahden metsiä? + +Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä +Martan sulhaseksi. Edvard vastasi: + +--Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei +viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä! + +Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri +pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat +puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat +kolistellen pois. + +Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa +koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin +tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen +Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden +perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772 +vuoden hallitusmuodosta. + +Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina +valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva +juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti +tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten +saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta +todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan--puuttuvista +papereista huolimatta. + +Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju, +jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon +valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä +tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille. + +Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se +täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille. + +Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän +polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli +sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta +vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa +hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat--tosin vaan +puoliääneen--väittelemään hänen kanssansa maa-asioista. + +Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka +pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä +korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian, +että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella +koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi +hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja +hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi +vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja +hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni: + +--Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut +hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän +hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee +uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla +ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole +kuulumatonta! + +--Se on kyllä ikävää--puuttui nyt jo rovastikin tähän +nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran +kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.--Se on kyllä +ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys-- + +Edvard ei antanut hänen lopettaa. + +--Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee? +Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole +kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää. + +--Rakas ystävä,--rovasti sanoi siihen,--tuo on vastoin kaikkea +säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään +taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään +yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,--se veisi täydelliseen +anarkiaan. + +--Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,-- +sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä! + +--Malttakaahan--aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni. + +--Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,--miksi maita ei anneta +viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän +töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu! + +Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan +sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen +ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään +rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat +muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta +saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia +vastaan. + +Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan +yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui +verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen. + +Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven +luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen +suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja +kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu. + +Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin! +odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi! + +Ja niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi +niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta +sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi +Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle +vastannut: hyvästi sitten! + +Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin +Edvard ja maanviljelysneuvos. + +Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut +ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli +käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa +isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet +vielä sittenkin järkiinsä. + +Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit +rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen +leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen +verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa. + +--Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,--jokainen sanasi on minulle +tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen +aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi +käynyt.--Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin +Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren +opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen, +kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana +ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin +panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian--liian +pian--huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta. +Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin-- +paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä +on paljon perää. + +--Antoiko setä siis heille maata?--kysyi Edvard, vielä entisellä +äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt +hänen mielensä. + +--Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko +ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui, +niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa. +Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei +kukaan tahtonut. + +Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille, +mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu +niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen +perustaa. Ja setä jatkoikin itse: + +--Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä +koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,--metsän +haaskaavat ja myyvät salaa.--Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän +omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi +kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä. +Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä +rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan +nylkisivät,--ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika-- +onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa! + +Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin +hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli +isälleen kirjottanut,--siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti +kohottanut. + +Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä +tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,-- +kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan. + +En voi koskaan unohtaa--se oli julmaa katsoa--vallesmannit ja +kaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä--lapset itkivät--se +oli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja--jospa meitäkin +ajettaisiin noin omista kodeistamme!-- + +Maanviljelysneuvos pudisti päätänsä. + +--Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa +liiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta, +mikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään +kiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan--luonnonkauneuteen tai +sellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa--aineellisen edun +perustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he +osaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää +haaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja--suo anteeksi--et myöskään +maalaisia oloja. + +Edvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut. + +Hän huokasi raskaasti. + +Nyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan, +mutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni, +sillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin +suhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi; + +--Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista, +niin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä +alalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne! + +Ja setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn +korkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti +kirjahyllyjen vallassa. + +--Kas tässä--ystäväni!--hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa +perästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia +kokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin +suositteli.--Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen +selventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi. + +Ja Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa. +Maanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi +tuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut +hänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle +maalle. + +Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja +hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän +ollut vielä ikinä itseään tuntenut. + +Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa, +jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen +käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat +yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan. +Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä +hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja +sovittavaa hänestä. + +Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki +niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan +kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana +väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja +mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan +eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti +kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä +tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla +kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen +niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko +kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion. + +Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä +parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!» + +Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi +korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa +niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin. + +Mutta se oli jo toinen Edvard. + +Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi +kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin +alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä +kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden +väreet. + +Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein +seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään +ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan +vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa +syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus +semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä +luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta. + +Siitä se väittely vasta virisi! + +Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he +pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät. + +Ei tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu,--ei +tullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa +voittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista,--ei tullut, vaikka jo alkoi +olla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi,--vaikka värilyhdytkin +jo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin,-- +vaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen. +Rastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään +kuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen +sanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken +ilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon +on palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus. + +Mutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä. + +Hän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa, +taistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen. + +--Sanokaa mitä tahdotte--kuului yhtäkkiä erään rohkeasta +uudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli +sulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä:--minä olen hänen +puolellansa! + +Se oli merkki, jota oli odotettu. + +Hänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi, +käsiänsä yhteen taputtaen: »me myöskin, me myöskin!» + +Mutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta +sen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän.-- +Ikäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen +puolellensa,--kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi +hyökkäyksiänsä. + +--Vai olette te minun puolellani? + +Ja hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa +läpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka +kaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta +hänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla, +sille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli +paksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken +sivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi, +taidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa +ainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet +olivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua +tunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki +ala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi. + +Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi +tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului. + +Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat: + +--Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta! + +Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen +vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää +ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella. + +Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät +olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin +kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen +heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei +aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta +itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä, +että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan. + +Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen +sanoi: + +--Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien +kuullen: olet vapaa minun puolestani! + +--Ei, ei, ei,--sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi +jännittyneenä koko ajan Edvardiin. + +Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla, +kalpeni ja sanoi: + +--Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen +häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen +kasvojansa! + +Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja +alkoivat sanoa: + +--Hänet pitäisi saada nukkumaan. + +Toinen sanoi: + +--Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei +hän näe. + +Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi +raivokasta pahettansa. + +Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi: + +--Tuleppas tänne! + +Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä +kysellen: missä on Vendell?--Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien +häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen +huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen +ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa. + +Missä on herra Vendell? + +Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on +herra Vendell? + + + + +6. + +Herra Vendell. + + +Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan +veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista +soutuvenettä. + +Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa, +ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan +pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T.. + +Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään +tullut rakentaneeksi;--ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei +tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla +hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret, +pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili. + +Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli +sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä +oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään +ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä +löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä +tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset +mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit. +Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta +mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori +nautti työstään ja tarkkuudestaan. + +Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta +neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua +haluttaisi saada oma, ihan oma vene!» + +Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti +tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista. +Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se +oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia +myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä +aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa +pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria +lämmitti. + +Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet +sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan +sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli +pahalla tuulella. + +Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa +kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun +Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja +kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei, +ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt +lähteä Vaanikkalaan. + +Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja +katsahtaen työstään sanoi: + +--Mikähän virka sillä oikein on? + +Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi: + +--Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan. + +Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi: + +--Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista. + +--Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen. + +Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi +huokaisten: + +--Paljonhan sitä puhutaan. + +--No niin, niin on,--pani pehtori--paljon puhutaan. Hän huokasi samalla +lailla kuin herra Vendell. + +Ja vaikenivat taas tuntikausiksi. + +Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä, +nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen +kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa +päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti: + +--Nyt se on valmis. + +Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja +nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni +valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen +rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti +pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä +katsomaan. + +Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen +vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi +ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään. + +--Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule +viipymättä! + +--Mikä on tapahtunut? + +--Elä kysy, saat itse nähdä--he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois--oh, +hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä! + +Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre. +Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin +harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli +tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään +kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle, +jättäen Martan jälkeensä. + +Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen +tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta. + +Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään. + +Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset +surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös +kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä +vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo +oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi. + +Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se +itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan +ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä +kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin +taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan +ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin +2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä +tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka +kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut +vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti +turvallisena. + +Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon +pihalla,--kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät +seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa, +kenttien tyhjyyttä ihmetellen. + +Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli +kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon +jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,-- +seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä. +Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena +vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,--olivat +juuri lopettaneet puhumasta. + +Perässä olija oli herra Vendell--kokassa oli Martta. Ja vene oli se +pehtorin rakentama. + +Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo: + +--Että sinäkin voit noin puhua--sitä en olisi ikinä odottanut--ja tulet +vielä kertomaan minulle tuollaisia! + +--Martta, sinun parastasihan minä-- + +--Olet aivan samallainen kuin kaikki muut-- + +Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla +paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi: + +--Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,--avioliitostakin +sanoit--kuinka se taas olikaan--että korkein on olla ihan vapaa,--mutta +mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,--etkä sinä ole +kertaakaan hänelle sitä puhunut!--sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin +kaikki muut,--tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi, +niinkuin ne toiset. + +--Unohdat, että minä hain hänet tänne. + +--Sen sinä teit siksi että minä pyysin,--et ollenkaan hänen tähtensä. + +--Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran +saat nähdä millainen hän on,--minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea +kertonut. + +--Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään +vaikuta. + +--Semmoista rakkautta minä en ymmärrä. + +--Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista--et ole ehkä +koskaan ollut rakastunut. + +Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi: + +--Sitä et sinä voi tietää. + +--Minä sanoin ehkä. + +Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä: + +--Olen ollut ja olen nytkin. + +Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa: + +--En huoli mistään muusta,--enkä välitä kestään, joka ei välitä +hänestä,--vaikka hän,--niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi +kenen tahansa, vaikka oman isäni,--en sittenkään luopuisi hänestä. + +Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina: + +--Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!--ensin siinä mitä sanoi +maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy +odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen +paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen +niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa +heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka +»semmoiseksi naiseksi.» + +--Martta! + +--Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä +olisiko siinä mitään pahaa,--ainakaan ei olisi hänen vuoksensa. + +Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua +uudestaan itkuun. + +Kauan, kauan he olivat ääneti. + +Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen. + +Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla +olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin +katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään +erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli +asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen +venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko +olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua +ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti +kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä. + +Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen +kynttilänliekki. + +Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut +päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo +hevonen käsketty. + +Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä +kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun +matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä, +asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui +mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen +lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut. +Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri +Marttaan! + +Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat +kuopissansa. + +Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa +toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä. + +Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta +ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka +luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse +on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän +luulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun +elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli +hyvä sana, en ota sitä takasin! + +Mitä on rakkaus?!--Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin +sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen! + +Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki +etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa +vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä +etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän +tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei +yhtään paremmaksi, ei hituistakaan! + +Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä, +koko kasvot hehkuksissa. + +Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi +kuin korppi, ihan mustaksi! + +Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi +tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen +käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V. +Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi +milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa +sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään. + +Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä. + +Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla +välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli, +jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua +tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat +tahraantuvat. + +Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun +postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon, +kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei +teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan. +Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen +vaan aivan ensimäisistä alkusanoista. + +Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja +silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja +kirjotti: + +»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun +mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta +herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun +naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin +millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa +ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,--että se oikeastaan ei +sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta +vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva +säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä, +jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää +kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia +tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!--Tosin tekee Edvard +näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe +muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon +hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian +itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä +selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä +valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä, +ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon +edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja +tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta +allamme aavistamatta! + +Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin +lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna +Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä +sielunliikkeistään--tosin hänen tietämättään,--ja että luullakseni hän +tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua. +Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan +vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun +tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,--ja ehkä enin kaikesta oman +itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu +hänestä. + +Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin +luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.» + +Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän +äärestä,--sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja +käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan +kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään +sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus, +viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean +pysty-kauluksensa rinnalla. + +Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa +pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa. + + + + +7. + +Maanalaiset voimat. + + +Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia--yhteen +ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä +hävityksen näky. + +Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden +Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt +nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja +hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut. +Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain +kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla +kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru. + +Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin +vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen +merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä +vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen +raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret +maalle. + +Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan +ihmismaailmassa? + +Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja +suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,--että vallesmannit ja +polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla +myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja +kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan +ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat +vaivaistaloon. + +Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta +epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli +peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet +käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja +levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen, +olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja +perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut +soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta +nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen +onttouteen luhistuen. + +Niin kävi Rauhalahden kartanon. + +Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä! + +Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin +kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,--niinkuin aina ennenkin +oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa +työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä +lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos +asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin +ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen +tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten +silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut +keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin +olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi +nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat. +Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken +miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he +olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta +merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs +Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan +polttanut,--täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta +ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit +illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet +salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen +kynnyksellä. + +--Tämä on sinulle, Rafael,--sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä +seisoi toi sen miehellensä. + +Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin +aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus +jyrkästi piirtäytyi suupieliin. + +Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan +rauhallisesti: + +--Mitä se on, Rafael? + +Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama +kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli +niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa, +eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt +rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä. + +--Mitä se on, Rafael?--hän huusi, itsekin jo kalveten. + +Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä: + +--Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos. + +--Keitä niitä?--kysyi rouva hämmästyneenä. + +--Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri--se +tuli sisälle--ja sotamiehiä. + +--Rafael,--huusi rouva,--tämä on kotitarkastus!--Ja hän taisi tuskin +pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi. + +--Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa +perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen +elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa +oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti +heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi +juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä +hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen +istumaan ja peitti kasvot käsiinsä. + +--Missä sinulla on »Vapaat Sanat»? + +--Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että +minä--että minä olen näin voimaton--kirotut jalkani! + +Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään +tukien ja tavotteli seinältä revolveria. + +--Minä ammun heidät joka miehen! + +--Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu +tähän-- + +--Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun--! + +--Sinä et ajattele--Rafael! Rafael!--tule järkiisi! Sinä olet sairas, +minä kutsun pehtorin. + +Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui +sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan. + +Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan +pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä +eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka +kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen. +Siitä ei saanut mennä. + +Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella. + +--Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,--huusi hän hämmästyneenä, +loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen. + +--Mitä tämä on, herra nimismies?--kääntyi hän virkapukuisen, +kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin +kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin. + +Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut +sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut +tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt +niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta +jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona, +jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä +istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi +kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin +kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään. + +»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta +nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä +suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti. + +--Minun mieheni voi pahoin,--minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää +tuon miehen heti avata minulle ovi!--sanoi rouva. + +Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni +kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle +se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven. + +Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät +maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä. + +Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin. + +Hän soittaa. + +Ei vastausta. + +Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo! + +Ei mitään vastausta. + +Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin +menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä +jotakin selittää. + +Mutta rouva ei heitä ymmärrä. + +--Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista, +ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa +kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut +surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja +viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas +viskaa. + +Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja +sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin. + +Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään +uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin +tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin +milloin takasin kyökin ovelle. + +Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee +saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni, +joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty +valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä. + +--Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta +ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?--huusi +rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi: + +--Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua +omassa kodissani!--Mikä te luulette olevanne--te, _Pekka Hentunen_? + +--Minä olen virkamies. + +--Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut? +Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että +häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!--Ovi auki! + +Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja +niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen +työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä +sisälle. + +Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa. + +Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys +levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita +paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden +esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki. +Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä, +astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli +korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä +irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he +antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä, +kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä +selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville. + +Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut +herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään +pöytäänsä nojaten. + +Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen +raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua +tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi +hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin. + +--Ymmärtäkäähän toki minua:--olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin +minä? + +Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä. + +Nimismies jatkoi: + +--Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,--mutta se on helppo sanoa. +Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä +leivän otan? + +Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies: + +--Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin +teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen +viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan. + +--Mitä Hentunen tarkottaa?--kavahti rouva. + +--Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne. + +--Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui +entiseen hervottomaan asentoonsa. + +--Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja +todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne +torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä +minä ne konnat tunnen. + +--Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet. +Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei +ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön! + +--Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse +mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan +omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa +talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä +minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi! + +--Rafael, Rafael,--huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan +kuin olisi apua huutanut. + +Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja +ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa. + +--Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet. + +Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui +toivottomasti alas. + +--Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,-- +hän puhuu saksaa. + +--Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael, +Rafael, kaikki on lopussa! + +--Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini--sitä +en olisi aavistanut, omat mieheni--se on kamalinta kaikesta! Minä tulen +hulluksi. + +Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi +lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille. + +Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden +kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia +saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun +maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen +tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja +huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä +viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista +siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen. + +Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan +hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus. + +Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli, +kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt, +kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin +mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja +morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien +avattujen huoneiden ristivedossa. + +Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja +upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä +maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän +sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti +vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka +sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus +oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän +kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi, +jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan +antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla +tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen +nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä +suhteessa personallisesti palvelustaan. + +Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat +hänen näkönsä editse. + +Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse +harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi +viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään +hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse. + +Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen +nyykäys odottavalle muukalaiselle--ja kaikki palautuu entiselleen, +Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä +on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten +takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä +havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen +kotirauhan repivä haava menee umpeen--paranee---- + +--Rafael!--vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta +vastaan. + +Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen +henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen +puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin +ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana +tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi: + +--En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei +ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut. + +Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden +kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin! + +--Nu da, nu da,--pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin +sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui. + +Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin +ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta. +Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä +jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään. + +Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky. + +Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista. +Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin. + +Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä +suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain +järjestämiseen nähden. + +Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen +mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla +hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi, +ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän +ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän +kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä +masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut +ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei +mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan +ja löi tuskissaan päätänsä seinään. + +Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa, +kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään +loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä. +Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei +hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä +temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on +lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla +kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on +hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain +vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat, +vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi. + + + + +8. + +Enkelien töitä. + + +Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja +liitoksistaan irtaantuu? + +Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat +käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää? + +Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä? + +Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he +näin ihmiset yhteen pakottaisi? + +Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän +äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa +soipi! + +Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä +kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä +vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat; +siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä +ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi +sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla +lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen +alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee, +aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen +kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen +vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä +kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö +siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit +ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen? + +On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset +häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista, +ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan +maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön +toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien +omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi. +Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen +viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään +torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat +vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut +kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin +kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat, +nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle +seisomaan. + +Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit? + +Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta +jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle +taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja +pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät! + +Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa +paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina +yhtyneet. + +Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on +hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia. +Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset +tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista. +Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa +nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta +peittää. + +Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä +torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat +hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei +torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron +hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta +rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin +tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin. +Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin +rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan +kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat. + +Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena +nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen +jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä +torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin +silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui +kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko +maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan +ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla, +pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen +vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen +silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen +sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien +ääntä kuuntelevat. + +Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on +hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi! + +Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin +kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat. + + + + +9. + +Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen. + + +--Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja +pullojen seasta! + +--Kuka sinä olet? + +--Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät +muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones +vuorokausi onkaan jo menossa? + +--Sinä o-olet Vendell! + +--Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista! + +--Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua +parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan +koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi? + +--Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti +minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi! + +--Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et +uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,--pidä vaan päässäsi. Kuule, +Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun +minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on +nyt isännätön talo ja että-- + +--Hyvä, hyvä,--erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään +asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko +nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut +että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin +välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät. + +--Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista +olisi aavistanutkaan,--sinä raukka-- + +--Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää +rikkoutuneina--ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?-- + +--Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta-- + +--No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa--ja kun Rauhalahti +todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,--ymmärräthän +itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka +hän sitä väittäisikin-- + +--Väittääkö hän sitä? + +--Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,--edes yksi +vuosi vielä eteenpäin!--Mutta elä sekota minua. Niin,--ja kun nyt koko +sukukin kehottaa minua siihen,--ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,-- +olen minä aikonut kosia häntä. + +--Jaha-- + +--Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua? + +--Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä-- + +--No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta, +siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan +Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea +suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt-- + +--Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan +kiinnittää. + +--No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne +ja kiitos! + +--Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja +rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä +ennen! + +--Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin +ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä +on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä +vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele +sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen +luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille +maattomille! + +--Vai niin? + +--Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse +jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen--? sanoo +hän--on hirveätä vääryyttä-- + +--Kuinka--kuinka se oli, sanos vielä kerran. + +--Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka. + +--Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut +voimat viljelevät--sitä hän tarkottaa. + +--No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä +viljelee»,--»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,--»kansa on +vapautettava»--Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis +mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,-- +ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa, +kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle +Norjasta? Saat itse kuulla:--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa» +--jaha tuo alku ei kuulu asiaan.-- + +--Lue kaikki-- + +--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,-- +niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin, +minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan +synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä +enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään +ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää +murra.--Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen +nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko +todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle +väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo +kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin +mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi +toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä +kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki +elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,--koko pohja pitäisi +olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan +itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.--Mutta sinä, nuori +täyteen tarmoosi heräävä tyttöni--ja sinun tuleva miehesi, jota en voi +lakata sinulle toivomasta--»--Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan +minua? No niin:--»sinä ja sinun miehesi jota»--ja niin edespäin-- +»toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,--siihen toivoo +teille voimia ja pitkää ikää teidän»--Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon +tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon. + +--Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell! + +--Mitä nyt? + +--Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä +kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi +rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja? +Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä--niinkuin +se nyt on, on nurin päin,--että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole +sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat +vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,--ja sinä +sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä +nousukkaan verta, Vendell parka! + +--Anna tulla vaan, kyllä kestetään. + +--Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä +vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen. + +--Vai niin sinä nyt ajattelet! + +--Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen +aikeitansa,--kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää +teidän joukossanne. + +--Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä +viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan +toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä? + +--Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,--kauniita +ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden +kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme +parasiitteja,--kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän +keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että +se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama +Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta, +sanon minä, se sama Martta---- + +--Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa. + +--Mimmoisessa paikassa? + +--Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no, +Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi +noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman +päällysvaatteita!--Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi! + +Mutta. Edvard oli jo mennyt. + +Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa +kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,--kuunteli ja katseli +niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään. + +Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui +hattu päässä pianon ääreen. + +Diskantti oli aivan epäsoinnussa. + +Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia +nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka +hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan +matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän +soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin +siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös +hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet. +Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella +vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän +oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli, +synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,--mutta sittenkin +joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi--erittäinkin +oikean käden voimakkaasta kosketuksesta--tuntumaan pohjalta, kehittyi +kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista +vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin. + +Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut +siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut +lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon +äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa +vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia +valmistelemaan matkaansa Atlantin yli. + +Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun. + + + + +10. + +Kinturin kuolema. + + +Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille +jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon +huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja +kotikatot liputettuina. + +Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,--mutta Kinturit +eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet. + +Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin--takasinpalaamisesta +puhumattakaan--eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka +hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli +syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa +kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat +Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä +paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet, +sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle +humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla +käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja +olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen. + +Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin +mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja +laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että-- +keinutuoleista puhumattakaan--ei yksikään lehti leveimmilleen +levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän +lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on +olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä +maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se, +joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi +ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää +ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen +kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa +asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi +yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa +Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän +saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua +että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin +alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä +palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu +tekojaan! + +Kinturi kävi töissä milloin missäkin,--teki kaikellaista pientä +naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä +kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän +sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän +kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle +tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa +mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli +murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi +ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi +laiskaksi. + +Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon +puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi +hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita. + +Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka +nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä +nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin +muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja +parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin +tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa +tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten +maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät +maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata +viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa +maata muokkaamaan.--Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä +sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä +juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai +ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti +puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut +asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä +kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta +kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa. + +Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin. + +Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden +läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus +pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia +silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei +Kinturin ollut hyvä olla. + +--Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?--kysyi Martta kerran häneltä. + +Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli +hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat +lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli +tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan +herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen +herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt +tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja +iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi +tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen +nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää, +saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat +maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen +oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy +tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien +edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon. +»Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen. + +Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan +lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi. + +--Joutaako niitä ikävä olla!--sanoi hän, kääntyen tavallisella +ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina +pilapuheisiin.--Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin. + +--Vai niin--sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan +tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko. + +Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi +kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se +menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas +puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.» + +Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä +höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla. + +Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän +saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden +maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla +tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli +työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa +minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt. + +Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan +päähän asti poistui Rauhalahdesta. + +Parin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia. +Se oli Mari. + +Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä +lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan. + +Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut +milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt +kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä +hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko +pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin +matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle +sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut +ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois +vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä +puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen +kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan +selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita +myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki +permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui +ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa +kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä +umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen +Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän +ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja +käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi +Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina +valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan +ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin +kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut, +moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli +tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset +paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet. +Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet +sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt +ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta, +mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden +käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän, +vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa--ymmärsi, ja +hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki. + +Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu +lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja +3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt +ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin +selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit. + +Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi +maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä +Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset, +olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti +itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon +tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä +tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei +Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan. + +Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja +harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa +tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja +kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee +tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten +tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut +matkalla lääkärille, toinen--kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda. +Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä +ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen +juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että +ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta +keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni +peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet +tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin +kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät +vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se +suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti +myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin +rinnalle. + +Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän +kuitenkin--Marin lämmityksistä elähtyneenä--vielä nähdä unia. Hän näki +koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle. + +Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei +esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi +ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan +milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän +näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa +vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa +kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa +jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki +selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.-- +Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt +hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat +rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja +käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo: +kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät +naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä +heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen +kotimäellä. + +Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen +editsensä. + +Vihdoin tapahtuu näin: + +Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy +enkeleiltä: + +--Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa? + +Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut +luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja +vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat +kaiken tämän häneltä riistäneet. + +Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä. + +Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen +hengästykseensä. + +Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli +kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren +silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä +kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa--en enää milloinkaan +näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse +olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi +satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä, +katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen +ruumiinsa. + +Silloin kuului hänelle ystävän ääni: + +--Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja +päästän sinut vapauteen. + +Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka +vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan +päästäminen vapauteen! + +Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo +aukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja +kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä +ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana +raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo: + +--Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin +levähtäisin ensin-- + +--Antakaa Kinturin levähtää!--kajahtaa taivaan portilta ääni korkean +kirkas. + +Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä---- + +Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään +hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi +enää estää Kinturin kylmenemistä. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Maaemon lapsia, by Arvid Järnefelt + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAEMON LAPSIA *** + +***** This file should be named 15514-8.txt or 15514-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/5/5/1/15514/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/15514-8.zip b/15514-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..b5a1c68 --- /dev/null +++ b/15514-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..477481b --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #15514 (https://www.gutenberg.org/ebooks/15514) |