initial commit of ebook 15514HEADmain

5 files changed, 4399 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/15514-8.txt b/15514-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..3a0309a
--- /dev/null
+++ b/15514-8.txt
@@ -0,0 +1,4383 @@
+The Project Gutenberg EBook of Maaemon lapsia, by Arvid Järnefelt
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Maaemon lapsia
+       Kertomus
+
+Author: Arvid Järnefelt
+
+Release Date: March 31, 2005 [EBook #15514]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAEMON LAPSIA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+MAAEMON LAPSIA
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+Otava, Helsinki, 1907.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Alkulause
+ 1. Satimessa
+ 2. Kulkukauppias
+ 3. Nuoriherra
+ 4. Rauhalahti
+ 5. Syntymäpäivä
+ 6. Herra Vendell
+ 7. Maanalaiset voimat
+ 6. Enkelien töitä
+ 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen
+10. Kinturin kuolema
+
+
+
+
+Tämmöinen on tarina:
+
+Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin
+peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä
+kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät
+paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli
+voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta
+heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.
+
+Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja
+nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin
+karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,
+Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne
+kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä
+pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta
+laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai
+metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen
+yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?
+
+Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?
+
+Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.
+
+Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun
+ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen
+ja miekan kanssa liittoa tehnyt.
+
+Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui
+heille näin:
+
+»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja
+miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,
+ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on
+herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla
+ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä
+teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen
+kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen
+ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».
+
+Näin puhui totuuden henki.
+
+Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka
+hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
+
+Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
+
+
+
+
+1.
+
+Satimessa.
+
+
+Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan,
+jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli
+tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille,
+pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun
+päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi
+pitkään häivytykseen:
+
+--Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin
+Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin--
+kingelikin--kin--kin--kin--
+
+--Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua,
+vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin
+kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista
+patinoista sukkasilleen vapautuneina.
+
+--Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen
+jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se
+kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.
+
+Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä
+räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja
+reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.
+
+Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille
+kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita.
+Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä,
+kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä--
+hiirenloukkuja?
+
+--No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää
+laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?
+
+--Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen
+kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.
+
+Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin
+oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen
+tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen
+puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta
+saattoi olla myytävänä.
+
+Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti
+puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli
+ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista,
+suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan
+sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi
+vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi
+mielikseen puodissa.
+
+Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä
+tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että
+kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja
+karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen
+alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut
+herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille
+todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee».
+Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä
+ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa.
+Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon
+väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä
+tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu
+suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta
+noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän
+saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea
+käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa,
+kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina
+samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä
+lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä
+on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat
+katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa
+vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi
+ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.
+
+Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan;
+eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut
+enää entinen Kinturin Janne.
+
+Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan
+muka täyttyneistä viljamakasiineista.
+
+--Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen
+kimppuun?--pani hän, ystävällisesti silmää iskien.
+
+Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati
+heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet
+poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli
+totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää
+tarkastelemaan.
+
+Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi
+hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä
+olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit
+pitävät meillä sellaista peliä,--hiiret meinaan,--ettei niiltä saa enää
+nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se
+kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään
+heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.»
+
+--Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!--
+sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.--Varros nyt, minä
+annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.
+
+Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen
+sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni
+rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.
+
+--Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni
+läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja
+kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja
+pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu
+aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä
+yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy
+kuin rasvatuilla pyörillä,--ei kuulu mitään.
+
+--Aih--ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta,
+ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.--Tuosta
+noin ensin,--matki hän kauppiasta,--sitten ylös komeroon,--ja ploiskis!
+Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,--turkane
+sentään!--Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas
+käänteli.--Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!--Niin se on, herra
+kauppias,--ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa
+funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden
+välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi
+puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi
+oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa
+taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa
+kanssa,--ne olivat kuin vastanaineet ainakin,--ja kerrottiinpa vielä,
+että oli auttanut sisarensa pojan--hulttioimen--suuresta rahapulasta,
+kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen
+sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!
+
+Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi
+puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen
+asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli
+riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja
+kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut
+toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole
+sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä
+kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja
+niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,--aitassa heittivät
+muijan klänningit maahan,--uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten
+asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan
+milloin vaan lystään?--No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta
+vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko
+torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?
+
+--Onko Kinturilla paperia torpan päälle?
+
+--Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on
+minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka
+sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä
+paperia?
+
+--Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki
+pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän
+kanssa.
+
+Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta
+vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.
+
+--Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta
+koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen
+veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut
+kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?
+
+Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja
+tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä
+sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille
+kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa
+ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule
+sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on
+kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy
+vaan käännellä kyljeltä kyljelle.
+
+--Jah, jah,--kyljeltä kyljelle,--matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys
+ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin
+kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä
+kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta
+mahtaa! Kerrassaan hyvä!
+
+Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin
+esineet.
+
+--Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,--sanoi
+kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti
+tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän
+Kinturille vielä hyvän neuvon,--parhaan minkä tiesi.
+
+--Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?
+
+--Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.
+
+--Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka
+monta niitä olikaan entisiä?
+
+--Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,--sanoi Kinturi elpyen
+jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta
+kauppias alkoi torua.
+
+--Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos
+semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon
+maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!
+
+Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita,
+rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.
+
+Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen
+tarkotustaan.
+
+Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti
+taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!»
+rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi.
+Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä
+kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.
+
+Kinturi hiostui.
+
+Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia
+kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa
+ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin
+metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.
+
+Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa
+ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia
+köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:
+
+--Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja
+osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda,
+kun on köyhe?
+
+Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.
+
+Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai
+muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin
+kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra
+kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi
+metsään.
+
+Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa»,
+kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan
+kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna
+paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran
+palasokuria--, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin,
+koska näkyy olevan tuoreita».
+
+Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti
+sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.
+
+Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva
+rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi
+lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin
+otetaan».
+
+Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja
+voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi,
+nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja
+rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja
+kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.
+
+Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään
+mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista,
+kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa
+olisi saanut lentää sen niskaan!
+
+Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja
+kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan
+kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun
+nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti
+puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen,
+ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun
+ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui
+tutusti huokuvaan kotikorpeensa.
+
+Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt
+se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan
+tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen,
+joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret
+hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin
+karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi
+aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien
+syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin
+tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa
+vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.
+
+Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi
+lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.
+
+Perhe oli jo illastanut.
+
+Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit
+vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.
+
+Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki
+selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä
+ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin
+Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista
+juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä
+vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se
+ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin
+katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään
+voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.
+
+Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi,
+viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten
+liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi
+Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli
+hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa
+sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä
+tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta
+menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen
+tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa
+jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat
+kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen
+kaurapellon.--Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko,
+noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.
+
+Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta;
+kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen
+päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.
+
+Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä,
+ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä
+maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.
+
+Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten,
+ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi
+lasten kanssa tuvassa.
+
+Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen
+nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja
+oli hiljaa.
+
+Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.
+
+Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt
+vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.
+
+Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.
+
+Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään
+tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli
+niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin
+päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita
+sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin
+Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään
+kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa
+vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.
+
+Mutta jo taas rapisee.
+
+Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen
+kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa
+uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.
+
+Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset
+jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin
+niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin
+alkaa uneton yö.
+
+Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä
+näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli,
+kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,--se hänen Marinsa, jonka
+kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä
+makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin
+rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että
+se kävi nukkuvan Marin olkaan,--silloin sai rauhan ja turvan.
+
+Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä
+sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta
+kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin
+toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat
+todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta,
+mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet
+toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka,
+että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä
+kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla
+tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä
+hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti
+aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla
+hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen
+asunnoksensa antoi--unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.
+
+Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta
+alkaen ja tähän päivään saakka.
+
+Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin.
+Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka
+herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella--ja
+puhvihihat.
+
+Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille
+tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut
+joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä
+äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja
+monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin
+puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat
+lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan.
+»Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka
+voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat
+piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa,
+katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja
+puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin
+keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä
+niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne
+panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä
+ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun.
+Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada
+myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja
+ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta
+kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se
+pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri
+hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.--Mutta ei siinä kyllä.
+Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja
+heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he
+rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen
+aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän
+olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää,
+kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja
+iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi
+ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä.
+Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista
+lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen
+nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli
+ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi
+varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari,
+johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari
+näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon
+käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan
+ostosta raukesivat siihen paikkaan.
+
+Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että
+Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.
+
+Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin
+oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät
+vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja
+riemuitsivat,--kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen
+ollessa poissa kotoa,--sitten herrasväen nukkuessa,--kuinka Mari osaksi
+siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät
+naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon
+isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero
+nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.
+
+Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta.
+Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan
+joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat
+eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja
+yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä,
+ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain
+verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän
+ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät
+hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit,
+kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin
+huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle
+emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi
+kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi
+tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei
+hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen
+luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen
+Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin
+sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.
+
+Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan
+huonontuvat.
+
+Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa,
+sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä,
+sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä,
+kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä
+mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin
+touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään
+enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin
+se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin
+ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli
+viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun
+Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli
+kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,--jos
+silmiä ei totuudelta ummistanut,--oli oleva, että isäntä ottaa hänen
+torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy
+sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on
+kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on
+kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea
+vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei
+ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen
+edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää
+se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja
+teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon
+tarvetta.--Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen
+ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen.
+Sillä voimien menetys--se on toki viimeisenkin toivonkipinän
+sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he
+lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten
+hirnunnan.
+
+Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa,
+alitsensa, päällitsensä,--kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.
+
+Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista
+ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja
+laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen
+kaulastaan, lohduttaisi häntä,--hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten
+hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta,
+hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän
+todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.
+
+Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:
+
+»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä
+poissa tuvasta?»
+
+Kinturi vastasi:
+
+»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun
+Marini?»
+
+Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä
+niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane
+maata!» huusivat äänet.
+
+Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri
+kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän
+tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.
+
+Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi
+unenpöpperössä nopeasti:
+
+»Mitä sinä haet?»
+
+Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin
+ärtyisemmällä äänellä:
+
+»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?»
+
+»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»--sanoi Mari ja heittäytyi
+toiselle kyljelleen seinään päin.
+
+Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä
+kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.
+
+Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.
+
+Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti
+puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan
+janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen
+lujaluontoisuuttansa.
+
+Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä
+todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo
+mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.
+
+Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut
+visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana
+kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit
+hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on
+se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan
+iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat
+nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas,
+siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä
+lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa
+sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi
+istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren
+rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan
+kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän
+ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun
+oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä
+tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet
+paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin
+Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa
+penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On
+kuin Kinturi sanoisi hänelle:
+
+»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja
+uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi,
+kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en
+tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun
+heikontuneille käsiranteillesi.»
+
+Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:
+
+»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita.
+Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani
+ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua
+odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua,
+kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin
+työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»
+
+Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta,
+suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen
+Marin luo.
+
+Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja
+lähestyy häntä.
+
+Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen
+kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa
+ja heräsi.
+
+Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt
+kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä.
+Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias
+oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta
+herrasväen palveluksessa----
+
+Mikä ihmeen pamaus se oli?
+
+Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri
+nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin
+kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.
+
+Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.
+
+Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi
+kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.
+
+Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen
+käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä,
+liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen
+mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa
+tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta
+odottaen.
+
+»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä
+juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti,
+että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,--ja näen myös, ettet uskokaan
+olevasi häviössä,--et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän,
+että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».
+
+Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän
+pisti naulan rautaverkon läpi.
+
+»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei
+naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua,
+mitämaks?»
+
+Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka
+Kinturi sitä sinne ahdisteli.
+
+»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan
+kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset
+jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih,
+aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin
+viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus
+pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko
+perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella,
+valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa
+pujottaen kyselevät hänen viisauttaan.
+
+»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme
+rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».
+
+Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui
+hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan
+tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä
+satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän,
+joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.
+
+Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää
+housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä
+aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän
+ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.
+
+
+
+
+2.
+
+Kulkukauppias.
+
+
+»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja
+pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös
+pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet
+tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn.
+--Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata
+kohden, joka kuului pajan tieltä.
+
+Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa
+kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt
+vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo
+puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.
+
+Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta
+rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen
+päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat
+toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro,
+vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja
+hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät
+hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin
+pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.
+
+Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata
+lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla,
+eivät edes huomaa häntä,--häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään
+tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen
+kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda,
+eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä
+nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja,
+kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.
+
+Mokomakin masina!
+
+Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,--ehkä olisi
+tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin
+pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa
+ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä
+loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen
+päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen
+hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse
+istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla
+liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.
+
+Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa
+sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa
+eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut
+parhaimman ajan tätä kylää varten,--sen ajan, jolloin miehet vielä
+tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo
+ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele,
+niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja
+kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät
+myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet.
+Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon
+pyhän Miihkalin kuvan eteen.
+
+Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,--erittäinkin
+tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta
+hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä
+hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä
+Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.
+
+Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän
+perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen
+renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy
+Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali
+kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta
+sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia
+kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta
+sentään vapaana!
+
+Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.
+
+Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan
+elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja
+miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton
+ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana
+ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai
+siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon
+tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten
+kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki
+naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista
+Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain
+orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo
+Ilmarista.
+
+Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui
+veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut,
+kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä
+morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo
+toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.
+
+Jo taaton aikana,--kun metsän riista kiellettiin,--oli isä kertonut
+kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin
+herenneen--tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi
+käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin
+maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan.
+Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta
+kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo
+herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan
+rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin.
+Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama
+tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon
+lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen
+rengiksi!»
+
+Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli
+hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle.
+»Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma
+ikävä. Toista kierrä,--toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän
+välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä
+poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun
+lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut
+hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän
+Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei
+vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi
+tarvittu. Nyt--nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,--
+jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se
+nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi
+Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.
+
+Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt.
+Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin.
+Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,--sitä ei isä olisi
+tainnut uneksiakaan,--mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä.
+Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat
+kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin
+julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta
+herrastaloihin,--missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät
+kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä
+vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat
+ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän
+maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa
+mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh,
+noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne
+olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia,
+nykerrettyjä talonpojan orjia.
+
+Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle,
+koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei
+muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen,
+pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.
+
+Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain
+päähän.
+
+Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi
+töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä
+ajoi niitylle.
+
+Isäntää odotettiin tulevaksi.
+
+Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia
+paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta
+rähistä vihasen sepän vuoksi.
+
+Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.
+
+Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori
+helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon
+yläkertaan.
+
+Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat
+katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon
+tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat
+erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,--
+tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia
+hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja
+tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien
+mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa
+vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.
+
+Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli
+erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta
+ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku
+korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun
+poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.
+
+Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta
+herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen,
+kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat
+tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin
+katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä.
+Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista--
+parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita,
+ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.
+
+Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli
+pellolle ajettu,--seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina,
+imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja
+ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti
+ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä
+löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän
+olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen
+ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on
+tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä
+laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se
+ikäänkuin tuki hänen asemaansa.
+
+»Tuolla se jo tulee!»--sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa
+seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat
+juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit
+takaraivolla.
+
+Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se
+tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä
+katsellessa.
+
+Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille
+seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin
+mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla
+todistajana tässä Vaanikkalan talossa.
+
+Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi
+ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki
+hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa
+yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli
+hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla.
+Jukoliste!»
+
+Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina
+vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä
+tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet,
+oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään
+Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi
+antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä
+ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli
+saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä»,
+sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää
+silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin
+mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan.
+Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen
+kamariinsa, missä hän--lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta
+--istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.
+
+Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat
+rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä,
+kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.
+
+--Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,--sanoi Kinturi
+toisille.
+
+Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.
+
+--Ajahan sinä nyt ensin,--sanoi hän sepälle.
+
+Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän
+jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä
+sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän
+paneutui terän kohdalla matalammaksi.
+
+Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat
+niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen
+minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten,
+eikä missään ollut tupsuja jättänyt.
+
+Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi
+pöyhistellen heille:
+
+--Se kaataa kuuden miehen edestä!
+
+--Aina miestä myöten,--sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut
+työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta
+ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut,
+mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut
+isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti
+tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään.
+Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut
+uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli,
+että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.
+
+--Vai miestä myöten!--huusi isäntä.--Eikö minulle annettu takauksia sen
+päälle, että koneella on kuuden miehen voima!
+
+--Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä
+myöneet,--arveli Kinturi.
+
+--Koettaa niin sitä pitäisi,--ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn
+hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.
+
+Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He
+tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja
+tyhmistyy.
+
+--Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit--sula vahinko siitä tulee,
+ellei se enemmän edestä niitä.
+
+Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä
+kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on
+sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä
+käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita
+hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.
+
+Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt,
+rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä
+antaisi hänen ajaa niittokonetta.
+
+Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.
+
+Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja
+paiskasi hänet ylös istuimelle.
+
+--Anna soida!
+
+Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden
+jäntevän miehen kanssa!
+
+Miehet alkoivat niittää.
+
+Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä
+mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa,
+melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien
+heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle
+siinä voimia pinnistettiin.
+
+Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että
+kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.
+
+Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa
+koneen ja miesten väliä.
+
+Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä
+hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän
+on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt
+odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja
+koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja
+mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää
+mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää,
+tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.
+
+Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi
+huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle
+arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään
+iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka
+kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa,
+olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton
+koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat
+veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt
+jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä
+hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä
+nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua,
+ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan
+tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi
+ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen
+ja kiihottuneen näkösinä.
+
+Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty
+tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää
+koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?
+
+Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota
+hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut
+tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.
+
+Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran
+päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän
+kuin kahdesti sen minkä he.
+
+Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten
+hengästyneenä heidän ohitsensa.
+
+--Joko piisasi?--ivaili hän.
+
+Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat
+viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti
+isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä
+tyytyväisenä eteni heistä.
+
+Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko
+väki rupesi totisena lähtemään niityltä.
+
+Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän
+seuraansa.
+
+Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien
+kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan
+onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena
+sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa,
+vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin
+olisi voinut keksiä,--suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan,
+nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja
+äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli
+itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin
+tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti
+aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen
+välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen
+saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään
+rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä
+oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan
+olevan se oikea.
+
+Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.
+
+Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.
+
+Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella
+herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta
+ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia
+pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan
+syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran
+kanssa rinnan kylään päin.
+
+Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka
+hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää
+vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi
+kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella
+tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja
+haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen
+tieltä.
+
+Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta
+löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään.
+Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin
+kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen
+kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet
+puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan
+sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko
+englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,--seikkoja, joista hän
+ei tosin voinut antaa mitään tietoja.
+
+Ja yksi sanoi ihan päinvastoin:
+
+--Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.
+
+Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän
+konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis
+nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.
+
+Toinen sanoi vielä:
+
+--Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä
+tällaisilla, mutta kun se perhana--
+
+--Älä sinä noin rumasti herran kanssa--
+
+Nuori herra kiirehti sekaantumaan:
+
+--Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana--?
+
+--Niin, meinaten, kun se perhana--en paremmin osaa sanoa--pääsee kaikki
+työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois.
+Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen
+kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?
+
+Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän
+sanoi:
+
+--Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja
+rakentakaa siihen oma mökki--
+
+Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:
+
+--Ei ole maata.
+
+Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan
+metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata--ja tuolla--ja
+tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla
+harhaillessaan--joka oli hänen suurimpia nautintojaan--ollut tullut
+edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös
+ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin--
+lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän
+ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun
+hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti
+ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies
+jatkoi:
+
+--Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle,
+vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.
+
+Ja toinen muonamiehistä sanoi:
+
+--Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka
+tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle.
+Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule
+pyytämäänkään arennille.
+
+Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella
+korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon
+että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä
+maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän
+tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:
+
+--Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata
+saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!
+
+--Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,--puhkesi nyt
+nuoriherra puhumaan.--Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis
+sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?
+
+--Ei pahinta korpimaatakaan.
+
+--Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin?
+Niinkö?
+
+--Mitäs ne muuta tahtoo!
+
+--Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia,
+jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan.
+Katsokaas--se maanviljelysneuvos--se on minun tuttuni--taikka
+oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,--mutta ei se mitään
+tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on
+sellainen.
+
+Kinturi meni taas edelle.
+
+Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin
+asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se
+olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin,
+maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.
+
+Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.
+
+--Mikähän pappa se oli?--sanoi yksi heistä.
+
+--Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?
+
+--Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua--
+
+--Olleeko täysmielinenkään--
+
+Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä,
+missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas
+menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää,
+mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin
+kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua
+vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri
+laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.
+
+Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen
+ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla
+viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.
+
+Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen,
+syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.
+
+Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa
+niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan
+tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden
+mukaan ja joka kymmenes vuosi.
+
+Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa
+heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää
+tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä,
+sillä--sanoi hän--maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja,
+että kaikki pellot sotkeutuvat.
+
+Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin
+tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina
+ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja
+kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen
+auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.
+
+Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita,
+ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.
+
+Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan
+kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista
+sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi
+sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä,
+kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.
+
+Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja
+takapihoilla he salaista neuvoa pitivät.
+
+Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se
+jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen
+paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.
+
+
+
+
+3.
+
+Nuoriherra.
+
+
+Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat
+kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,--siitä eivät
+tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa
+metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata
+vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin
+sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä
+kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän
+ympärillensä puhjenneet.
+
+Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla
+pitänyt,--ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen
+kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt
+täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha.
+Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan
+päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen,
+ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan,
+että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi
+kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä
+suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa
+oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,--sekin oli inhottavaa. Mutta
+kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa
+tilaa uudelle,--sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus
+muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin
+vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,--jonka pystypäin seisovien
+vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten
+sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden,
+inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää
+luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä
+herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen
+ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska
+ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta
+katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti
+korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen
+mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan
+mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä
+rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,--ja sen aivan ilman
+mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.
+
+Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,--jotka olivat myös entisen
+vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä
+vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja
+mikä kauhistus heitä kohtasi!
+
+--Kyllä, kyllä minä sinut kostan,--lauloi yksi, joka nyt sai luvan
+tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.--Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä
+pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan
+päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän
+ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset,
+joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!
+
+Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään
+auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn.
+Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin
+laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo
+loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa.
+Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas
+alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä
+kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja
+paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.
+
+Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan
+tasalle asti--lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä
+tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen
+mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin
+hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä,
+pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi
+kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon,
+ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi
+etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien
+päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita
+epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien
+yhä väristessä ja toisinaan auttaessa--ei lentoon, vaan ainoastaan
+tekemään surisevia kuperkeikkoja--oli juuri päässyt sen kirjotetun
+paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen
+päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui
+paperiensa ääreen.
+
+Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa
+rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus
+oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja,
+sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi
+kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen
+kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren
+kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain
+läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän
+nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen
+sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin
+navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan
+pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä
+hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois,
+lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani
+syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti
+siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa
+perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle.
+Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta.
+Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei
+huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja
+taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi
+paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan
+ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka
+näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan
+mitään huomannut eikä kuullut.
+
+Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti
+häntä.
+
+Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin
+ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää
+kohden,--lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset
+punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen
+kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti
+hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan
+hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:
+
+--Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?
+
+--En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?
+
+Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka
+hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään,
+yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan
+tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell,
+nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.
+
+Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja
+selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen
+etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta
+näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena
+ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,--hän oli tainnut joskus aikoa
+merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt
+käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein
+syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri
+ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre--
+varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,--
+joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut,
+tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen
+pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.
+
+--Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy
+vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua
+hakemaan.
+
+Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.
+
+--Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää
+viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.
+
+Ei sittenkään tullut vastausta.
+
+Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin
+hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen
+hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.
+
+Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia
+liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen
+kirjotuspöydän ääreen.
+
+--Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora
+pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä
+itse sanot?
+
+Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata
+vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt
+kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen
+mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin
+päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka
+häntä niin usein olivat hermostuttaneet;--ne korvat muuten oli
+Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti
+pianoa.
+
+Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi
+hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi
+ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin
+vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen
+enemmästä piinasta,--hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa,
+niin se jauhaa loppuun asti,--sanoi kiukustuneena:
+
+--No, lähdetään sitten!--Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän
+asiaa sinne.
+
+--Vähän asiaa?--sanoi Vendell.--Onko se vähän, että on oman morsiamen
+syntymäpäivä?
+
+Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä
+kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.
+
+Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista
+visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja
+alkoi läiskytellen peseytyä.
+
+Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi
+kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin
+epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.
+
+Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.
+
+»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä
+tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle
+vapaan»--oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on
+sen, joka sitä viljelee.»--Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»
+
+»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen
+leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden
+haluamia töitä»,--luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun
+hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui
+kirje isälle.
+
+Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta
+palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän
+luo, kumartui ja luki:
+
+»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi
+todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain
+aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin.
+Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin
+ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä
+aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja
+harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää
+mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean
+ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa,
+kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle
+Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja
+ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi,
+eikä parantumisestani olisi toivoa.
+
+Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy
+jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin,
+ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole
+tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit
+odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen
+sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa
+olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma
+on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on
+rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee
+oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset
+ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä,
+jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran
+ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne,
+jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte
+yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja
+kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri
+tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan
+pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi
+enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka
+se on minuun vaikuttanut.»
+
+Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:
+
+--Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?
+
+Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan
+huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.
+
+--Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,--hän huusi takasin.
+
+Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.
+
+»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä
+sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja
+toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään
+ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani
+yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen
+ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin
+portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta
+kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin
+läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan
+mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla
+paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia
+ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä
+männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa.
+Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun
+mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät
+maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi
+ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä
+kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että
+kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,--ja samoja hienoja tunteita
+liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.
+
+Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä
+katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin
+saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis,
+ettet voi kuvailla,--ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain
+uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja
+kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko
+mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli
+paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa
+istui vallesmanni ja kaksi polisia--mitä inhottavia uniformujä niillä
+nyt on!--ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä
+kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli
+lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan,
+niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita.
+Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat
+ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein
+täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun
+ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä
+hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko
+torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä
+huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle
+sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän
+kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän
+olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he
+sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli
+pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi
+olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää
+sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki
+pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö
+se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat
+jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista
+ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»
+
+Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard
+olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei
+olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:
+
+--Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän
+isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?
+
+Edvard huusi vastaan:
+
+--Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,--inhottavalla!
+--Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.
+
+Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa
+vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli
+välillä. Ja lopussa seisoi--mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä
+vilkaista:
+
+--»Olen löytänyt elämäni tehtävän--tahdon taistella tämän sorretun
+kansanluokan puolesta.--Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat
+nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa
+kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan
+jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»
+
+Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.
+
+Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan
+huoneeseen, sanoi herra Vendell:
+
+--Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin--
+
+--Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja
+sitten »ei lähdetäkään».
+
+Ja vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin
+kääseihin.
+
+Kun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell:
+
+--Taisit vähän närkästyä minuun.
+
+--En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä.
+
+--Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen
+tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi
+ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt!
+
+--Onko siitä jo niin pitkä aika?--sanoi Edvard rypistäen haluttoman
+hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat
+naurahtivat.
+
+He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen.
+Kunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet:
+
+--Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni
+puolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä
+muka sen kautta jotenkin »parantuisin» taikka niin--. Mutta ajattele
+kuinka kömpelöä se on Martan suhteen!
+
+--Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.
+
+--Sinä et siis luule, että olen rakastunut?
+
+Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän
+punastui.
+
+--Luuletko sitä edes itsekään?
+
+Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän
+miettimisen perästä:
+
+--Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi
+ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja
+erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun
+puoleltani jotain epärehellistä.
+
+--Et ole toisin sanoin enää ihastunut.
+
+--En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en
+olisi!--sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa
+vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa
+vastausta hän sanoi:
+
+--Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota
+minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan
+olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin
+siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän
+mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta
+minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän
+Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi
+penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!
+
+Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä
+vastannut mitään.
+
+Siihen kuivui heidän keskustelunsa.
+
+
+
+
+4.
+
+Rauhalahti.
+
+
+Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet,
+joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä,
+joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen
+kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa
+muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin
+pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen
+jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki
+kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa
+sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.
+
+Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat
+enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet
+kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut
+unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin
+noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen
+leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on
+rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät
+vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa
+lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.
+
+Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden
+muistot maatuvat korven sammalien alla.
+
+Eikö elä enää muinainen vapauden henki?
+
+Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.
+
+Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo.
+Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä
+lakeille sivistyksen asunnoille.
+
+Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy
+pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo
+kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo
+vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo
+välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat
+pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo
+yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja
+hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle,
+milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo
+onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas,
+neljäs--kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,--mökki
+mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen
+kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei
+alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan
+suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on
+tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta
+vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito
+lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?
+
+Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan,
+taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten
+kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää
+tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan
+tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?
+
+Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä
+kylissä runontekoaikoja.
+
+Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten
+joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä,
+missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja
+varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät,
+niinkuin kone, joka puuttuu henkeä.
+
+Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan
+railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja
+sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.
+
+Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut
+apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut
+hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi
+tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö
+viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien
+viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä?
+Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli
+lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on
+suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän
+vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,--siellä pilviä
+pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon
+valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä
+pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja
+niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat
+ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.
+
+Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa,
+sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia,
+on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja,
+on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä
+ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois
+ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi,
+mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee
+kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja
+työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset
+nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat
+leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja
+nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen
+ja tanssineen,--eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja
+»toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja
+»nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki
+ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää
+sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,--onnellista vapaudessaan,
+onnellista huolettomuudessaan--onnellista yksin jo siksikin, että
+syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan
+Rauhalahden tuttavapiiriin.
+
+Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu
+kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse,
+kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien
+silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen
+keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja
+pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden
+ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.
+
+Hän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän
+istuu enemmän kuin kävelee--istuu alituiseen keinutuolissansa ja
+savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä
+jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on
+painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun
+vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset
+lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa
+katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän
+teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,--siitä
+että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,--että kaikki kävi niinkuin
+itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen
+historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään
+esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;--se on
+Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta,
+joka ei olisi ollut--ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain
+tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan
+sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta,
+Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,--jotka kaikki olivat
+tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin
+osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat
+lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui
+maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen,
+sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin
+lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille
+ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.
+
+Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo
+toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin
+naimisiin--olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä,
+että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat
+välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden
+taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä
+niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös
+siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,--
+osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella
+seurata toisen ajatuksenjuoksua,--ja kuitenkin samassa tietää, mitä
+kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista
+lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät,
+mitkä ulkoilmaan lähetettävät.
+
+Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja
+onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.
+
+Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä
+toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi.
+Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä,
+saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo
+tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta
+huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan
+seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa.
+Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa:
+Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin
+puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat
+kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin
+ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä
+uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,--mutta odotetun kiivastumisen
+tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies
+naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on!
+ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin
+olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta
+kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai
+tietää miehensä ajatuksen.
+
+Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien
+mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi
+tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten
+eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä
+tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi,
+ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen
+hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja
+mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus,
+joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen
+vuoteiden ylitse.
+
+Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi,
+hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen
+ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen,
+pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset
+ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja
+taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy
+tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen
+inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan
+siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.
+
+Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat
+vapauden veistämät ja laki onnen salvostama?
+
+Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka
+huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun
+sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon
+sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa
+tanssiin valmistuen piireihin asettuvat!
+
+Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä
+haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta
+hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean
+maailman ihmiskodiksi muuttavat.
+
+
+
+
+5.
+
+Syntymäpäivä.
+
+
+Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.
+
+Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan
+poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?
+
+Näistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta.
+Kaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia.
+Vävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin
+lupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli
+sotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies
+ja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei
+heistä ollut yhdestäkään.
+
+Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että
+edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä
+Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan.
+
+Mutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä:
+
+Maanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha,
+korkea sotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi
+urhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä
+puhetavastaan--hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi
+tulla kuulluksi,--ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa
+asioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys
+esimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä
+urhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja
+pyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi
+onnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva,
+syvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia
+rämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan
+lapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä
+mitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata
+täydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä
+hän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja
+pani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit.--
+Kaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän
+hukkaan.
+
+Nuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan
+tietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni
+vuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää
+tunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin
+uhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen
+hillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa.
+
+Isä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden
+ehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa
+poikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän
+ymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä
+tiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän
+kääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta
+siellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa
+pyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että
+Herra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen
+tuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia
+hengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen
+rovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella
+myöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta
+paikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän
+alkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä,
+hankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki
+kaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta
+hakemaan.
+
+Mutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset
+kirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet.
+
+Ja tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman
+silmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut,--se
+Martta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär,--joka oli
+pehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja
+lehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien
+lempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien
+kartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien
+pihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien
+ovien ja rappusten astuinten lempilapsi.
+
+Kun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin--ja sitä ei
+voinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi,--
+niin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta--
+tuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun
+muassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla
+edullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo
+hurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että
+Edvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären,
+pani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään.
+Kuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja--mitään parempaa hän ei
+osannut:--huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin että
+kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi.
+
+Sotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut,
+eikä ollut koko muu kartano ihastunut.
+
+Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus.
+Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja
+kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien
+niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden
+läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena
+avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut
+ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös
+kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein
+koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.
+
+Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan
+löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja
+supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu
+olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja
+sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen
+olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi
+suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.
+
+Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.
+
+Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko
+kartanolle.
+
+Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut
+tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön
+siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.
+
+Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka
+vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa
+hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin
+hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja
+hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan
+mainitsema herra on jotakin suurenmoista!--Ja myös oli aivan
+silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli--tietysti
+maanviljelysneuvoksen yllyttämänä--oli ruvennut panemaan toimeen
+kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta
+pääkaupunkilaista nuorisoa.
+
+Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän
+täytti 20 vuotta.
+
+Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli
+värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia
+lauluja ja tansseja harjoteltu.
+
+Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä
+ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas
+asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko
+saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.
+
+Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle
+kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka
+sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki
+ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä
+lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!»
+
+Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat
+siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty
+pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen
+kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti
+Edvardin kanssa pihalle.
+
+Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita
+kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi
+lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin
+jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä
+hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut,
+kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut,
+kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet
+turhaan kirjotetut.
+
+Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell
+tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt,
+»missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra
+Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli
+selitettävissä, ja mitä varten?
+
+Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut
+samoin kuin kaikki muut,--hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin
+sieluna tässä tuntemisessa,--hän, joka olematta mitenkään sukua talon
+väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä
+aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra
+Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että
+Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin
+laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö
+herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana
+ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se
+vielä »lyö Edvardin laudalta?»
+
+Ja nyt tämä sama Vendell--olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva
+töykäys niskaan--toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!
+
+Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen
+tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa
+kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.
+
+Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin
+kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät,
+jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.
+
+Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle
+antaa!
+
+Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten
+tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko
+yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin
+huudon:
+
+--Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!
+
+Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa.
+Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen
+koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta
+kuin yhdestä suusta.
+
+Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut
+ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli
+Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa
+rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin,
+että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja
+levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.
+
+--Kiitoksia, Edvard!--kuinka kauniita!--tuhansia kiitoksia!--hän sai
+sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä
+huoneesta.
+
+Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin
+tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja
+pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa
+silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään
+häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä
+tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan,
+kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.
+
+Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat
+herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan
+keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja
+naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard
+oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:
+
+--Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata;
+ajaessamme ei tahtonut loppua tulla!
+
+Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat
+Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen
+rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun
+johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti
+toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.
+
+--Se tahtoo sanoa--alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla
+oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,--herra maisteri tarkottaa
+Rauhalahden metsiä?
+
+Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä
+Martan sulhaseksi. Edvard vastasi:
+
+--Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei
+viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!
+
+Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri
+pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat
+puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat
+kolistellen pois.
+
+Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa
+koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin
+tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen
+Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden
+perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772
+vuoden hallitusmuodosta.
+
+Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina
+valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva
+juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti
+tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten
+saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta
+todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan--puuttuvista
+papereista huolimatta.
+
+Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju,
+jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon
+valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä
+tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.
+
+Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se
+täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.
+
+Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän
+polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli
+sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta
+vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa
+hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat--tosin vaan
+puoliääneen--väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.
+
+Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka
+pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä
+korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian,
+että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella
+koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi
+hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja
+hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi
+vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja
+hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:
+
+--Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut
+hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän
+hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee
+uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla
+ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole
+kuulumatonta!
+
+--Se on kyllä ikävää--puuttui nyt jo rovastikin tähän
+nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran
+kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.--Se on kyllä
+ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys--
+
+Edvard ei antanut hänen lopettaa.
+
+--Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee?
+Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole
+kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.
+
+--Rakas ystävä,--rovasti sanoi siihen,--tuo on vastoin kaikkea
+säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään
+taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään
+yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,--se veisi täydelliseen
+anarkiaan.
+
+--Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,--
+sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!
+
+--Malttakaahan--aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.
+
+--Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,--miksi maita ei anneta
+viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän
+töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!
+
+Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan
+sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen
+ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään
+rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat
+muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta
+saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia
+vastaan.
+
+Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan
+yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui
+verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.
+
+Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven
+luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen
+suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja
+kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.
+
+Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin!
+odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!
+
+Ja niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi
+niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta
+sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi
+Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle
+vastannut: hyvästi sitten!
+
+Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin
+Edvard ja maanviljelysneuvos.
+
+Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut
+ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli
+käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa
+isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet
+vielä sittenkin järkiinsä.
+
+Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit
+rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen
+leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen
+verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.
+
+--Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,--jokainen sanasi on minulle
+tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen
+aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi
+käynyt.--Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin
+Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren
+opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen,
+kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana
+ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin
+panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian--liian
+pian--huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta.
+Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin--
+paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä
+on paljon perää.
+
+--Antoiko setä siis heille maata?--kysyi Edvard, vielä entisellä
+äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt
+hänen mielensä.
+
+--Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko
+ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui,
+niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa.
+Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei
+kukaan tahtonut.
+
+Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille,
+mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu
+niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen
+perustaa. Ja setä jatkoikin itse:
+
+--Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä
+koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,--metsän
+haaskaavat ja myyvät salaa.--Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän
+omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi
+kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä.
+Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä
+rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan
+nylkisivät,--ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika--
+onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!
+
+Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin
+hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli
+isälleen kirjottanut,--siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti
+kohottanut.
+
+Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä
+tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,--
+kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.
+
+En voi koskaan unohtaa--se oli julmaa katsoa--vallesmannit ja
+kaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä--lapset itkivät--se
+oli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja--jospa meitäkin
+ajettaisiin noin omista kodeistamme!--
+
+Maanviljelysneuvos pudisti päätänsä.
+
+--Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa
+liiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta,
+mikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään
+kiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan--luonnonkauneuteen tai
+sellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa--aineellisen edun
+perustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he
+osaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää
+haaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja--suo anteeksi--et myöskään
+maalaisia oloja.
+
+Edvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut.
+
+Hän huokasi raskaasti.
+
+Nyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan,
+mutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni,
+sillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin
+suhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi;
+
+--Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista,
+niin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä
+alalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne!
+
+Ja setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn
+korkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti
+kirjahyllyjen vallassa.
+
+--Kas tässä--ystäväni!--hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa
+perästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia
+kokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin
+suositteli.--Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen
+selventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi.
+
+Ja Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa.
+Maanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi
+tuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut
+hänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle
+maalle.
+
+Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja
+hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän
+ollut vielä ikinä itseään tuntenut.
+
+Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa,
+jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen
+käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat
+yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan.
+Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä
+hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja
+sovittavaa hänestä.
+
+Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki
+niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan
+kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana
+väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja
+mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan
+eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti
+kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä
+tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla
+kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen
+niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko
+kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.
+
+Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä
+parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!»
+
+Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi
+korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa
+niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.
+
+Mutta se oli jo toinen Edvard.
+
+Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi
+kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin
+alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä
+kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden
+väreet.
+
+Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein
+seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään
+ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan
+vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa
+syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus
+semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä
+luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.
+
+Siitä se väittely vasta virisi!
+
+Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he
+pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.
+
+Ei tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu,--ei
+tullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa
+voittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista,--ei tullut, vaikka jo alkoi
+olla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi,--vaikka värilyhdytkin
+jo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin,--
+vaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen.
+Rastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään
+kuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen
+sanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken
+ilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon
+on palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus.
+
+Mutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä.
+
+Hän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa,
+taistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen.
+
+--Sanokaa mitä tahdotte--kuului yhtäkkiä erään rohkeasta
+uudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli
+sulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä:--minä olen hänen
+puolellansa!
+
+Se oli merkki, jota oli odotettu.
+
+Hänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi,
+käsiänsä yhteen taputtaen: »me myöskin, me myöskin!»
+
+Mutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta
+sen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän.--
+Ikäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen
+puolellensa,--kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi
+hyökkäyksiänsä.
+
+--Vai olette te minun puolellani?
+
+Ja hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa
+läpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka
+kaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta
+hänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla,
+sille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli
+paksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken
+sivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi,
+taidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa
+ainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet
+olivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua
+tunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki
+ala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi.
+
+Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi
+tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.
+
+Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:
+
+--Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!
+
+Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen
+vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää
+ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.
+
+Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät
+olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin
+kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen
+heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei
+aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta
+itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä,
+että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.
+
+Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen
+sanoi:
+
+--Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien
+kuullen: olet vapaa minun puolestani!
+
+--Ei, ei, ei,--sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi
+jännittyneenä koko ajan Edvardiin.
+
+Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla,
+kalpeni ja sanoi:
+
+--Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen
+häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen
+kasvojansa!
+
+Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja
+alkoivat sanoa:
+
+--Hänet pitäisi saada nukkumaan.
+
+Toinen sanoi:
+
+--Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei
+hän näe.
+
+Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi
+raivokasta pahettansa.
+
+Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:
+
+--Tuleppas tänne!
+
+Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä
+kysellen: missä on Vendell?--Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien
+häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen
+huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen
+ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.
+
+Missä on herra Vendell?
+
+Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on
+herra Vendell?
+
+
+
+
+6.
+
+Herra Vendell.
+
+
+Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan
+veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista
+soutuvenettä.
+
+Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa,
+ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan
+pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..
+
+Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään
+tullut rakentaneeksi;--ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei
+tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla
+hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret,
+pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.
+
+Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli
+sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä
+oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään
+ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä
+löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä
+tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset
+mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit.
+Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta
+mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori
+nautti työstään ja tarkkuudestaan.
+
+Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta
+neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua
+haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»
+
+Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti
+tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista.
+Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se
+oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia
+myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä
+aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa
+pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria
+lämmitti.
+
+Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet
+sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan
+sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli
+pahalla tuulella.
+
+Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa
+kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun
+Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja
+kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei,
+ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt
+lähteä Vaanikkalaan.
+
+Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja
+katsahtaen työstään sanoi:
+
+--Mikähän virka sillä oikein on?
+
+Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:
+
+--Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.
+
+Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:
+
+--Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.
+
+--Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.
+
+Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi
+huokaisten:
+
+--Paljonhan sitä puhutaan.
+
+--No niin, niin on,--pani pehtori--paljon puhutaan. Hän huokasi samalla
+lailla kuin herra Vendell.
+
+Ja vaikenivat taas tuntikausiksi.
+
+Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä,
+nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen
+kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa
+päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:
+
+--Nyt se on valmis.
+
+Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja
+nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni
+valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen
+rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti
+pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä
+katsomaan.
+
+Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen
+vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi
+ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.
+
+--Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule
+viipymättä!
+
+--Mikä on tapahtunut?
+
+--Elä kysy, saat itse nähdä--he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois--oh,
+hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!
+
+Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre.
+Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin
+harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli
+tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään
+kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle,
+jättäen Martan jälkeensä.
+
+Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen
+tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.
+
+Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.
+
+Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset
+surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös
+kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä
+vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo
+oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.
+
+Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se
+itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan
+ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä
+kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin
+taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan
+ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin
+2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä
+tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka
+kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut
+vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti
+turvallisena.
+
+Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon
+pihalla,--kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät
+seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa,
+kenttien tyhjyyttä ihmetellen.
+
+Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli
+kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon
+jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,--
+seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä.
+Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena
+vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,--olivat
+juuri lopettaneet puhumasta.
+
+Perässä olija oli herra Vendell--kokassa oli Martta. Ja vene oli se
+pehtorin rakentama.
+
+Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:
+
+--Että sinäkin voit noin puhua--sitä en olisi ikinä odottanut--ja tulet
+vielä kertomaan minulle tuollaisia!
+
+--Martta, sinun parastasihan minä--
+
+--Olet aivan samallainen kuin kaikki muut--
+
+Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla
+paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:
+
+--Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,--avioliitostakin
+sanoit--kuinka se taas olikaan--että korkein on olla ihan vapaa,--mutta
+mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,--etkä sinä ole
+kertaakaan hänelle sitä puhunut!--sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin
+kaikki muut,--tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi,
+niinkuin ne toiset.
+
+--Unohdat, että minä hain hänet tänne.
+
+--Sen sinä teit siksi että minä pyysin,--et ollenkaan hänen tähtensä.
+
+--Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran
+saat nähdä millainen hän on,--minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea
+kertonut.
+
+--Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään
+vaikuta.
+
+--Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.
+
+--Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista--et ole ehkä
+koskaan ollut rakastunut.
+
+Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi:
+
+--Sitä et sinä voi tietää.
+
+--Minä sanoin ehkä.
+
+Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:
+
+--Olen ollut ja olen nytkin.
+
+Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:
+
+--En huoli mistään muusta,--enkä välitä kestään, joka ei välitä
+hänestä,--vaikka hän,--niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi
+kenen tahansa, vaikka oman isäni,--en sittenkään luopuisi hänestä.
+
+Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:
+
+--Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!--ensin siinä mitä sanoi
+maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy
+odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen
+paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen
+niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa
+heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka
+»semmoiseksi naiseksi.»
+
+--Martta!
+
+--Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä
+olisiko siinä mitään pahaa,--ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.
+
+Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua
+uudestaan itkuun.
+
+Kauan, kauan he olivat ääneti.
+
+Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.
+
+Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla
+olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin
+katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään
+erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli
+asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen
+venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko
+olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua
+ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti
+kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.
+
+Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen
+kynttilänliekki.
+
+Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut
+päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo
+hevonen käsketty.
+
+Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä
+kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun
+matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä,
+asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui
+mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen
+lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut.
+Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri
+Marttaan!
+
+Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat
+kuopissansa.
+
+Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa
+toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.
+
+Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta
+ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka
+luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse
+on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän
+luulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun
+elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli
+hyvä sana, en ota sitä takasin!
+
+Mitä on rakkaus?!--Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin
+sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!
+
+Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki
+etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa
+vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä
+etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän
+tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei
+yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!
+
+Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä,
+koko kasvot hehkuksissa.
+
+Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi
+kuin korppi, ihan mustaksi!
+
+Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi
+tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen
+käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V.
+Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi
+milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa
+sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.
+
+Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.
+
+Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla
+välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli,
+jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua
+tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat
+tahraantuvat.
+
+Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun
+postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon,
+kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei
+teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan.
+Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen
+vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.
+
+Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja
+silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja
+kirjotti:
+
+»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun
+mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta
+herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun
+naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin
+millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa
+ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,--että se oikeastaan ei
+sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta
+vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva
+säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä,
+jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää
+kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia
+tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!--Tosin tekee Edvard
+näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe
+muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon
+hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian
+itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä
+selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä
+valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä,
+ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon
+edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja
+tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta
+allamme aavistamatta!
+
+Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin
+lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna
+Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä
+sielunliikkeistään--tosin hänen tietämättään,--ja että luullakseni hän
+tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua.
+Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan
+vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun
+tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,--ja ehkä enin kaikesta oman
+itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu
+hänestä.
+
+Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin
+luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»
+
+Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän
+äärestä,--sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja
+käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan
+kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään
+sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus,
+viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean
+pysty-kauluksensa rinnalla.
+
+Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa
+pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.
+
+
+
+
+7.
+
+Maanalaiset voimat.
+
+
+Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia--yhteen
+ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä
+hävityksen näky.
+
+Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden
+Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt
+nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja
+hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut.
+Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain
+kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla
+kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.
+
+Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin
+vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen
+merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä
+vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen
+raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret
+maalle.
+
+Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan
+ihmismaailmassa?
+
+Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja
+suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,--että vallesmannit ja
+polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla
+myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja
+kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan
+ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat
+vaivaistaloon.
+
+Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta
+epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli
+peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet
+käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja
+levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen,
+olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja
+perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut
+soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta
+nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen
+onttouteen luhistuen.
+
+Niin kävi Rauhalahden kartanon.
+
+Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!
+
+Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin
+kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,--niinkuin aina ennenkin
+oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa
+työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä
+lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos
+asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin
+ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen
+tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten
+silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut
+keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin
+olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi
+nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat.
+Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken
+miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he
+olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta
+merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs
+Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan
+polttanut,--täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta
+ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit
+illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet
+salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen
+kynnyksellä.
+
+--Tämä on sinulle, Rafael,--sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä
+seisoi toi sen miehellensä.
+
+Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin
+aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus
+jyrkästi piirtäytyi suupieliin.
+
+Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan
+rauhallisesti:
+
+--Mitä se on, Rafael?
+
+Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama
+kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli
+niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa,
+eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt
+rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.
+
+--Mitä se on, Rafael?--hän huusi, itsekin jo kalveten.
+
+Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:
+
+--Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.
+
+--Keitä niitä?--kysyi rouva hämmästyneenä.
+
+--Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri--se
+tuli sisälle--ja sotamiehiä.
+
+--Rafael,--huusi rouva,--tämä on kotitarkastus!--Ja hän taisi tuskin
+pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.
+
+--Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa
+perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen
+elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa
+oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti
+heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi
+juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä
+hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen
+istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.
+
+--Missä sinulla on »Vapaat Sanat»?
+
+--Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että
+minä--että minä olen näin voimaton--kirotut jalkani!
+
+Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään
+tukien ja tavotteli seinältä revolveria.
+
+--Minä ammun heidät joka miehen!
+
+--Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu
+tähän--
+
+--Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun--!
+
+--Sinä et ajattele--Rafael! Rafael!--tule järkiisi! Sinä olet sairas,
+minä kutsun pehtorin.
+
+Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui
+sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.
+
+Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan
+pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä
+eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka
+kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen.
+Siitä ei saanut mennä.
+
+Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.
+
+--Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,--huusi hän hämmästyneenä,
+loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.
+
+--Mitä tämä on, herra nimismies?--kääntyi hän virkapukuisen,
+kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin
+kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.
+
+Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut
+sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut
+tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt
+niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta
+jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona,
+jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä
+istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi
+kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin
+kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.
+
+»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta
+nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä
+suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.
+
+--Minun mieheni voi pahoin,--minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää
+tuon miehen heti avata minulle ovi!--sanoi rouva.
+
+Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni
+kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle
+se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.
+
+Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät
+maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.
+
+Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.
+
+Hän soittaa.
+
+Ei vastausta.
+
+Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo!
+
+Ei mitään vastausta.
+
+Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin
+menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä
+jotakin selittää.
+
+Mutta rouva ei heitä ymmärrä.
+
+--Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista,
+ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa
+kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut
+surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja
+viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas
+viskaa.
+
+Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja
+sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.
+
+Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään
+uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin
+tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin
+milloin takasin kyökin ovelle.
+
+Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee
+saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni,
+joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty
+valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.
+
+--Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta
+ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?--huusi
+rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:
+
+--Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua
+omassa kodissani!--Mikä te luulette olevanne--te, _Pekka Hentunen_?
+
+--Minä olen virkamies.
+
+--Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut?
+Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että
+häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!--Ovi auki!
+
+Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja
+niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen
+työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä
+sisälle.
+
+Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa.
+
+Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys
+levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita
+paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden
+esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki.
+Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä,
+astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli
+korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä
+irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he
+antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä,
+kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä
+selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.
+
+Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut
+herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään
+pöytäänsä nojaten.
+
+Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen
+raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua
+tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi
+hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.
+
+--Ymmärtäkäähän toki minua:--olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin
+minä?
+
+Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.
+
+Nimismies jatkoi:
+
+--Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,--mutta se on helppo sanoa.
+Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä
+leivän otan?
+
+Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:
+
+--Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin
+teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen
+viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.
+
+--Mitä Hentunen tarkottaa?--kavahti rouva.
+
+--Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.
+
+--Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui
+entiseen hervottomaan asentoonsa.
+
+--Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja
+todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne
+torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä
+minä ne konnat tunnen.
+
+--Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet.
+Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei
+ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!
+
+--Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse
+mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan
+omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa
+talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä
+minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!
+
+--Rafael, Rafael,--huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan
+kuin olisi apua huutanut.
+
+Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja
+ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.
+
+--Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.
+
+Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui
+toivottomasti alas.
+
+--Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,--
+hän puhuu saksaa.
+
+--Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael,
+Rafael, kaikki on lopussa!
+
+--Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini--sitä
+en olisi aavistanut, omat mieheni--se on kamalinta kaikesta! Minä tulen
+hulluksi.
+
+Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi
+lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.
+
+Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden
+kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia
+saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun
+maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen
+tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja
+huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä
+viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista
+siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.
+
+Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan
+hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.
+
+Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli,
+kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt,
+kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin
+mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja
+morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien
+avattujen huoneiden ristivedossa.
+
+Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja
+upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä
+maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän
+sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti
+vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka
+sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus
+oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän
+kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi,
+jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan
+antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla
+tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen
+nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä
+suhteessa personallisesti palvelustaan.
+
+Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat
+hänen näkönsä editse.
+
+Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse
+harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi
+viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään
+hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.
+
+Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen
+nyykäys odottavalle muukalaiselle--ja kaikki palautuu entiselleen,
+Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä
+on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten
+takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä
+havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen
+kotirauhan repivä haava menee umpeen--paranee----
+
+--Rafael!--vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta
+vastaan.
+
+Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen
+henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen
+puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin
+ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana
+tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:
+
+--En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei
+ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.
+
+Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden
+kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!
+
+--Nu da, nu da,--pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin
+sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.
+
+Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin
+ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta.
+Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä
+jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.
+
+Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.
+
+Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista.
+Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.
+
+Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä
+suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain
+järjestämiseen nähden.
+
+Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen
+mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla
+hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi,
+ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän
+ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän
+kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä
+masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut
+ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei
+mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan
+ja löi tuskissaan päätänsä seinään.
+
+Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa,
+kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään
+loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä.
+Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei
+hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä
+temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on
+lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla
+kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on
+hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain
+vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat,
+vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.
+
+
+
+
+8.
+
+Enkelien töitä.
+
+
+Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja
+liitoksistaan irtaantuu?
+
+Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat
+käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?
+
+Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?
+
+Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he
+näin ihmiset yhteen pakottaisi?
+
+Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän
+äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa
+soipi!
+
+Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä
+kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä
+vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat;
+siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä
+ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi
+sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla
+lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen
+alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee,
+aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen
+kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen
+vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä
+kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö
+siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit
+ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?
+
+On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset
+häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista,
+ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan
+maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön
+toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien
+omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi.
+Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen
+viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään
+torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat
+vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut
+kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin
+kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat,
+nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle
+seisomaan.
+
+Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?
+
+Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta
+jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle
+taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja
+pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!
+
+Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa
+paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina
+yhtyneet.
+
+Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on
+hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia.
+Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset
+tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista.
+Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa
+nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta
+peittää.
+
+Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä
+torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat
+hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei
+torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron
+hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta
+rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin
+tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin.
+Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin
+rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan
+kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.
+
+Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena
+nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen
+jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä
+torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin
+silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui
+kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko
+maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan
+ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla,
+pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen
+vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen
+silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen
+sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien
+ääntä kuuntelevat.
+
+Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on
+hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!
+
+Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin
+kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.
+
+
+
+
+9.
+
+Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.
+
+
+--Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja
+pullojen seasta!
+
+--Kuka sinä olet?
+
+--Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät
+muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones
+vuorokausi onkaan jo menossa?
+
+--Sinä o-olet Vendell!
+
+--Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!
+
+--Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua
+parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan
+koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?
+
+--Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti
+minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!
+
+--Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et
+uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,--pidä vaan päässäsi. Kuule,
+Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun
+minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on
+nyt isännätön talo ja että--
+
+--Hyvä, hyvä,--erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään
+asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko
+nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut
+että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin
+välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.
+
+--Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista
+olisi aavistanutkaan,--sinä raukka--
+
+--Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää
+rikkoutuneina--ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?--
+
+--Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta--
+
+--No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa--ja kun Rauhalahti
+todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,--ymmärräthän
+itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka
+hän sitä väittäisikin--
+
+--Väittääkö hän sitä?
+
+--Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,--edes yksi
+vuosi vielä eteenpäin!--Mutta elä sekota minua. Niin,--ja kun nyt koko
+sukukin kehottaa minua siihen,--ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,--
+olen minä aikonut kosia häntä.
+
+--Jaha--
+
+--Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?
+
+--Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä--
+
+--No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta,
+siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan
+Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea
+suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt--
+
+--Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan
+kiinnittää.
+
+--No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne
+ja kiitos!
+
+--Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja
+rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä
+ennen!
+
+--Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin
+ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä
+on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä
+vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele
+sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen
+luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille
+maattomille!
+
+--Vai niin?
+
+--Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse
+jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen--? sanoo
+hän--on hirveätä vääryyttä--
+
+--Kuinka--kuinka se oli, sanos vielä kerran.
+
+--Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.
+
+--Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut
+voimat viljelevät--sitä hän tarkottaa.
+
+--No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä
+viljelee»,--»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,--»kansa on
+vapautettava»--Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis
+mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,--
+ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa,
+kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle
+Norjasta? Saat itse kuulla:--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa»
+--jaha tuo alku ei kuulu asiaan.--
+
+--Lue kaikki--
+
+--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,--
+niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin,
+minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan
+synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä
+enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään
+ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää
+murra.--Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen
+nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko
+todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle
+väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo
+kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin
+mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi
+toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä
+kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki
+elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,--koko pohja pitäisi
+olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan
+itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.--Mutta sinä, nuori
+täyteen tarmoosi heräävä tyttöni--ja sinun tuleva miehesi, jota en voi
+lakata sinulle toivomasta--»--Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan
+minua? No niin:--»sinä ja sinun miehesi jota»--ja niin edespäin--
+»toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,--siihen toivoo
+teille voimia ja pitkää ikää teidän»--Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon
+tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.
+
+--Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!
+
+--Mitä nyt?
+
+--Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä
+kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi
+rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja?
+Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä--niinkuin
+se nyt on, on nurin päin,--että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole
+sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat
+vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,--ja sinä
+sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä
+nousukkaan verta, Vendell parka!
+
+--Anna tulla vaan, kyllä kestetään.
+
+--Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä
+vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.
+
+--Vai niin sinä nyt ajattelet!
+
+--Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen
+aikeitansa,--kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää
+teidän joukossanne.
+
+--Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä
+viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan
+toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?
+
+--Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,--kauniita
+ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden
+kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme
+parasiitteja,--kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän
+keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että
+se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama
+Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta,
+sanon minä, se sama Martta----
+
+--Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.
+
+--Mimmoisessa paikassa?
+
+--Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no,
+Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi
+noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman
+päällysvaatteita!--Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!
+
+Mutta. Edvard oli jo mennyt.
+
+Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa
+kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,--kuunteli ja katseli
+niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.
+
+Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui
+hattu päässä pianon ääreen.
+
+Diskantti oli aivan epäsoinnussa.
+
+Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia
+nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka
+hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan
+matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän
+soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin
+siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös
+hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet.
+Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella
+vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän
+oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli,
+synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,--mutta sittenkin
+joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi--erittäinkin
+oikean käden voimakkaasta kosketuksesta--tuntumaan pohjalta, kehittyi
+kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista
+vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.
+
+Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut
+siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut
+lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon
+äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa
+vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia
+valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.
+
+Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.
+
+
+
+
+10.
+
+Kinturin kuolema.
+
+
+Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille
+jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon
+huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja
+kotikatot liputettuina.
+
+Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,--mutta Kinturit
+eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.
+
+Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin--takasinpalaamisesta
+puhumattakaan--eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka
+hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli
+syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa
+kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat
+Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä
+paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet,
+sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle
+humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla
+käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja
+olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.
+
+Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin
+mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja
+laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että--
+keinutuoleista puhumattakaan--ei yksikään lehti leveimmilleen
+levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän
+lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on
+olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä
+maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se,
+joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi
+ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää
+ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen
+kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa
+asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi
+yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa
+Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän
+saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua
+että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin
+alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä
+palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu
+tekojaan!
+
+Kinturi kävi töissä milloin missäkin,--teki kaikellaista pientä
+naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä
+kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän
+sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän
+kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle
+tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa
+mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli
+murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi
+ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi
+laiskaksi.
+
+Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon
+puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi
+hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.
+
+Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka
+nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä
+nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin
+muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja
+parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin
+tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa
+tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten
+maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät
+maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata
+viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa
+maata muokkaamaan.--Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä
+sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä
+juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai
+ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti
+puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut
+asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä
+kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta
+kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.
+
+Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.
+
+Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden
+läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus
+pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia
+silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei
+Kinturin ollut hyvä olla.
+
+--Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?--kysyi Martta kerran häneltä.
+
+Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli
+hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat
+lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli
+tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan
+herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen
+herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt
+tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja
+iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi
+tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen
+nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää,
+saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat
+maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen
+oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy
+tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien
+edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon.
+»Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen.
+
+Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan
+lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.
+
+--Joutaako niitä ikävä olla!--sanoi hän, kääntyen tavallisella
+ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina
+pilapuheisiin.--Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.
+
+--Vai niin--sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan
+tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.
+
+Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi
+kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se
+menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas
+puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.»
+
+Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä
+höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.
+
+Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän
+saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden
+maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla
+tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli
+työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa
+minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.
+
+Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan
+päähän asti poistui Rauhalahdesta.
+
+Parin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia.
+Se oli Mari.
+
+Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä
+lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.
+
+Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut
+milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt
+kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä
+hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko
+pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin
+matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle
+sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut
+ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois
+vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä
+puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen
+kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan
+selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita
+myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki
+permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui
+ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa
+kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä
+umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen
+Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän
+ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja
+käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi
+Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina
+valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan
+ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin
+kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut,
+moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli
+tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset
+paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet.
+Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet
+sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt
+ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta,
+mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden
+käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän,
+vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa--ymmärsi, ja
+hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.
+
+Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu
+lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja
+3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt
+ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin
+selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.
+
+Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi
+maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä
+Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset,
+olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti
+itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon
+tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä
+tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei
+Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.
+
+Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja
+harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa
+tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja
+kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee
+tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten
+tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut
+matkalla lääkärille, toinen--kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda.
+Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä
+ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen
+juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että
+ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta
+keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni
+peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet
+tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin
+kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät
+vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se
+suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti
+myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin
+rinnalle.
+
+Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän
+kuitenkin--Marin lämmityksistä elähtyneenä--vielä nähdä unia. Hän näki
+koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.
+
+Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei
+esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi
+ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan
+milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän
+näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa
+vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa
+kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa
+jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki
+selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.--
+Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt
+hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat
+rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja
+käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo:
+kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät
+naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä
+heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen
+kotimäellä.
+
+Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen
+editsensä.
+
+Vihdoin tapahtuu näin:
+
+Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy
+enkeleiltä:
+
+--Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?
+
+Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut
+luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja
+vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat
+kaiken tämän häneltä riistäneet.
+
+Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.
+
+Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen
+hengästykseensä.
+
+Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli
+kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren
+silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä
+kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa--en enää milloinkaan
+näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse
+olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi
+satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä,
+katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen
+ruumiinsa.
+
+Silloin kuului hänelle ystävän ääni:
+
+--Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja
+päästän sinut vapauteen.
+
+Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka
+vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan
+päästäminen vapauteen!
+
+Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo
+aukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja
+kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä
+ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana
+raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:
+
+--Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin
+levähtäisin ensin--
+
+--Antakaa Kinturin levähtää!--kajahtaa taivaan portilta ääni korkean
+kirkas.
+
+Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä----
+
+Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään
+hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi
+enää estää Kinturin kylmenemistä.
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Maaemon lapsia, by Arvid Järnefelt
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAEMON LAPSIA ***
+
+***** This file should be named 15514-8.txt or 15514-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/5/5/1/15514/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/15514-8.zip b/15514-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..b5a1c68
--- /dev/null
+++ b/15514-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..477481b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #15514 (https://www.gutenberg.org/ebooks/15514)