initial commit of ebook 15395HEADmain

5 files changed, 5702 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/15395-8.txt b/15395-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..8c3ab69
--- /dev/null
+++ b/15395-8.txt
@@ -0,0 +1,5686 @@
+The Project Gutenberg EBook of Unelmiensa uhri, by Marja Salmela
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Unelmiensa uhri
+       Romaani
+
+Author: Marja Salmela
+
+Release Date: March 17, 2005 [EBook #15395]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIENSA UHRI ***
+
+
+
+
+Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
+Proofreaders.
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+UNELMIENSA UHRI
+
+ROMAANI
+
+
+Marja Salmela
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin
+taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten
+päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä
+nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi
+jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho
+pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.
+
+Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi,
+mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja
+käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja
+pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen
+kaunista, kirjavaa pajukeppiä.
+
+Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän
+valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia
+olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät
+kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha
+nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja
+päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan,
+tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä
+hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti
+kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi
+koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja
+alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.
+
+Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen
+säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja
+alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli
+havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja
+pisti täällä iloisesti lauluksi.
+
+»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä
+kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»
+
+»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.
+
+»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»
+
+Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä
+seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin
+kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon
+kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa,
+Miina?»
+
+»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä
+täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»
+
+»Oho!»
+
+»No, se on totta.»
+
+Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
+Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»
+
+»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki
+nurkat nuuskimassa!»
+
+»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä
+talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten
+silmä kantaa.»
+
+»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani
+pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen
+rievun padan taakse piiloon.
+
+»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen
+vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan
+Miinan lennättämää riepua.
+
+»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain
+tuttuja olla.»
+
+»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa
+huolella hoida, ei se omaansakaan.»
+
+Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni
+kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.
+
+»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»
+
+»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»
+
+»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä
+huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt
+huomautusta kuulevan.
+
+Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja
+mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö
+hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.
+
+»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»
+
+»Annat sinä kuitenkin.»
+
+»No, jos nyt vähäsen maistaa.»
+
+»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö
+soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin,
+kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi
+sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja
+kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»
+
+»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»
+
+»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»
+
+»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»
+
+»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain
+enimmäkseen rankaisee.»
+
+»No, kun maailma on niin paha.»
+
+»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.
+Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee
+mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän
+miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö
+Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»
+
+»Vai on se jo tuumattu.»
+
+»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä
+puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa
+laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse
+tahdot.»
+
+»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»
+
+»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea
+saada uskollista palvelusväkeä.»
+
+Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua
+laske.»
+
+»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»
+
+»Eipä taida kieltää.»
+
+»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei
+koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen.
+Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai
+jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä
+antaa minulle.»
+
+Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.
+
+»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo
+tohtorin vaunut!»
+
+Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»
+
+Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti
+niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon
+isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen
+suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti
+vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti
+lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut
+hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa
+kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin
+syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen
+puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse
+auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää
+kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.
+
+Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut
+päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon
+emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä:
+»Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille,
+toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.
+
+[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»
+
+Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen
+rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta
+suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle
+puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin
+vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla
+piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina
+iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin
+suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista
+muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi
+sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.
+
+Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun
+päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia
+riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja
+ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa,
+valkoista otsaansa.
+
+Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta
+kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.
+
+»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on
+tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin.
+Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»
+
+Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt
+vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.
+
+Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. --
+»Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt
+heti!»
+
+Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.
+
+Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä.
+Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota
+aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja
+kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo.
+Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella
+puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi
+raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.
+Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja
+siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea,
+virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti
+kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen
+rannan jyrkän kalliorinteen.
+
+Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski --
+yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi
+kuului Soinamon suureen puistoon.
+
+Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien
+sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.
+
+Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti,
+kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.
+
+Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa
+hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön
+tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!
+
+Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti.
+Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa
+kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän
+aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa
+kodin.
+
+Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa
+suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä
+pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa
+ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa
+perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki
+sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin,
+sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.
+
+Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle,
+toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina.
+Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.
+
+»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
+»Pyydetään Heikkiä.»
+
+»Kuka on Heikki?»
+
+»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin
+viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi
+niin että kajahteli.
+
+Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri
+päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan
+kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt
+»Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin
+ääni.
+
+Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan
+mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti
+kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä
+mennessä vain vilahtivat.
+
+»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla
+leikkimään kanssamme?»
+
+Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä
+kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että
+tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»
+
+»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun
+vietävät.»
+
+»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»
+
+»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen
+herrasväkien lapsia.»
+
+Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä
+kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»
+
+Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä
+hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka
+tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.
+
+»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi
+matkansa keittiötä kohden.
+
+Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta
+hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja
+kysyvänä Erkin edessä.
+
+»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen
+lukenut täällä kotona.»
+
+»Onko se sinusta ikävää?»
+
+»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»
+
+»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi,
+kunhan vain saisin lukea.»
+
+»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»
+
+»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi
+minua tänne kesäksi.»
+
+»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»
+
+»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän
+itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja,
+sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»
+
+Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä
+marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.
+
+»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui
+juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi
+hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa
+ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää
+tahdo.»
+
+Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt
+heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!
+
+»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja
+pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»
+
+»Entä Heikki?»
+
+»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.
+
+»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan
+kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.
+
+Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli
+kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat
+viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.
+
+»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki
+miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»
+
+»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo
+niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet
+tään suuremmiksi.»
+
+»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»
+
+»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen
+ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi
+ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua
+kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja
+lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän
+silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.
+
+»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»
+
+»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti
+ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä
+Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»
+
+»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä
+kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.
+
+Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»
+
+Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani
+kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen
+itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta
+lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta
+vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita,
+hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.
+
+Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä
+vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa,
+-- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa,
+ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.
+
+Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä
+airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa.
+-- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää
+taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä
+jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.
+
+Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin
+otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti
+päristäen sieramiaan.
+
+»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»
+
+Se oli kummankin ainoa lohdutus.
+
+Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi
+ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään
+tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni,
+tasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli
+keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli
+vielä paljon puhelemista pojallensa.
+
+»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
+Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.
+
+»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista
+vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»
+
+Erkki nyykäytti päätään.
+
+»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua
+tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa,
+joka ei vain ole pahaa.»
+
+Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän
+suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon
+koettaa.»
+
+Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja
+ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki
+valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen,
+siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua
+siunatkoon, poikani!»
+
+Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä
+tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan
+paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka
+lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta
+kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio
+korvatuksi.
+
+Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja
+leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja
+kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.
+
+Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian
+ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin
+pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä
+tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan
+vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä
+vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja
+romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan
+realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain
+sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.
+
+Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka
+suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja
+miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi
+tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».
+
+Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti
+se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.
+Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen
+tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.
+
+Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä.
+Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin
+opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta
+saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.
+
+Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa!
+Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika
+odottamassa -- --
+
+Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä
+iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä
+kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että
+Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset
+hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna
+itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön
+kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja
+mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta.
+Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin
+minun tyttäreni.
+
+Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin
+taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi
+luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän
+oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen
+koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään
+täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin
+tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli
+kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä
+unelmoi ja haaveili sen helmassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen
+toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin,
+joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen
+Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
+
+Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä
+kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa
+loppuun kurssinsa Helsingissä.
+
+Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja
+hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja
+luokkatoverinsa Elsan mukaansa.
+
+Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli
+puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla
+saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin
+ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle
+asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun
+Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen
+metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan
+kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja
+Maijat ovat odottamassa.
+
+Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän
+Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta
+oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän
+kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja
+ummisti silmänsä.
+
+Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä
+seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien
+päätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut
+mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.
+
+Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat
+ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan
+säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut
+ja illallinen onnistuivat!
+
+Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli
+Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä
+oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän
+vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta
+tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa.
+Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan
+ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat,
+hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät
+epäilemättä kauniit.
+
+Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin
+huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan
+historiasta».
+
+»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin
+herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»
+
+»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti
+hetkeksi katseensa kirjasta.
+
+»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua
+sieväksi, kun tulee vieraita.»
+
+»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.
+
+»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»
+
+»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo
+tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»
+
+»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»
+
+»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»
+
+»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan
+ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti
+Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.
+
+»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän
+henkeni siitä!»
+
+He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat
+nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta
+suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta
+kukka rintaan vielä!»
+
+Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen
+Elsan rintaan, toisen omaansa.
+
+Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon
+tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.
+
+Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset
+korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä
+puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman
+mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo
+alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden
+huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat
+sydäntään varoa». -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen:
+laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen
+postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies
+rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä
+silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.
+
+Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle,
+rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki
+pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.
+Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa
+kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia
+tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.
+
+»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies
+salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.
+
+Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien
+jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin
+sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä
+tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat
+tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.
+
+Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se
+pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli
+poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden
+keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että
+Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä.
+Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti
+ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla
+iloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.
+
+Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa
+Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt
+yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja
+kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän
+arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.
+
+Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva
+tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen
+siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse
+häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän
+tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli
+edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta
+todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa
+rikas.
+
+Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli
+luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat
+koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat
+vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.
+
+Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?
+
+Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan
+elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja
+ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki
+oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille
+iloksi luotu. --
+
+Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen
+mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen
+kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.
+
+Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita
+hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen,
+vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin.
+Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta
+samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka
+kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli
+ainoa todellinen onni. --
+
+Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut
+siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina
+hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään
+joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan
+peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen,
+ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin,
+sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä
+tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että
+kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se
+milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta,
+sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan
+yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.
+
+Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita.
+Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi
+olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie
+tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian
+kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen
+auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.
+
+Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään
+muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä,
+sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan
+vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä
+rippikoululupaustansa.
+
+Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta,
+osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän
+hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä
+vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen
+ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi
+siten ottamatta.
+
+Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat.
+Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän
+rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia
+kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan
+peräytyäkään.
+
+Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona
+omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä
+sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen
+iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja
+syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä
+rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.
+
+Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan
+suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen
+ihmeellistä suloa.
+
+Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa
+rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman
+valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat
+maailman synnit.»
+
+Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein
+arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama
+sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään
+uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei
+tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena
+juhlapäivänänsä.
+
+Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor».
+Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän
+nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:
+
+      »O Herre vi äro de svigtande rön,
+      Dem villorna jaga och böja,
+      Vi äro de gungande vågor i sjön,
+      Dem vindarna sänka och höja,
+      De fladdrande fläktar af tro och af bön,
+      Lätt rörde, men tröge att dröja.»
+
+Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon
+ajateltavaa.
+
+Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi
+mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.
+
+»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut.
+Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti
+kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista
+onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon
+ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat
+Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.
+
+Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää,
+muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen
+silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui
+mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki
+vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat
+olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku
+oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?
+
+Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista
+ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?
+
+Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja
+kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein
+Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen
+mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon
+tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja
+oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista,
+jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten
+moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen
+sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken
+haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.
+
+Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin
+rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille
+unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita
+kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti
+sulavin sävelin hänen haaveilujansa.
+
+Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän
+istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo
+valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä
+ja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen
+onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --
+
+Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai
+tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä
+Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän
+koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa
+huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin
+kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei
+mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän
+vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta
+neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui
+äidistänsä.
+
+Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon
+pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä
+kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin
+oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.
+
+Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän
+oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.
+
+Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka
+kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka
+sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä
+nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan
+päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta
+rinnastansa. Siitä hän oli varma.
+
+Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle
+seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta
+keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä
+häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut
+kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka
+puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi.
+
+»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» --
+saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss'
+uurtaa vaaroja --.»
+
+»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan
+syliin ja nyyhkytti.
+
+»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.»
+
+»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi
+polkaisi kiihkeästi jalallaan.
+
+»Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --»
+
+Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi!
+Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä
+kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä
+viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä
+taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun
+ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän
+oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä
+luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa
+olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen
+tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli
+selvä.
+
+Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.
+
+»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on
+kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»
+
+»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen
+tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja
+Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun
+nyt erota.»
+
+»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen
+varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit
+oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt
+työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»
+
+Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja
+katkerasti.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja
+väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen
+heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja
+rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä
+sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset
+siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa
+paljon tuttuja.
+
+Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen
+karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä
+saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret,
+monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille
+saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat
+päähänsä.
+
+Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät
+toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan
+edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen
+ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi
+aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.
+
+Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka
+tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman
+kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion
+poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille
+pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden
+kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään
+ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan
+ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi
+askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi
+rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko
+heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.
+
+Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta
+seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen
+kaiku sen takaisin kantoi.
+
+Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.
+
+Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta
+veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi
+voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät
+sakariston ovelle.
+
+Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän
+astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein
+ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.
+
+Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli
+toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta
+moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet
+nuorelta ensikertalaiselta.
+
+Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa
+eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia
+kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.
+
+»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
+fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli
+tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat
+ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret
+turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet
+kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti
+omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.
+
+Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken
+värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat,
+te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille,
+köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki
+minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden
+peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen
+kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä
+leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa,
+mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että
+sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy
+jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte:
+'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
+fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään,
+kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä
+hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö,
+sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan,
+että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa
+palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- --
+
+Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon
+saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta
+säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas
+ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei
+hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan
+hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.
+
+Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti
+ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen
+tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa
+pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan
+suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.
+
+Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa,
+kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat.
+Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua
+nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.
+
+Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt.
+Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi
+kerran saarnannut.
+
+Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan
+opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo
+suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman
+hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli
+vanhuksista kuin ihanin unelma.
+
+Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli
+tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan
+toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli
+tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen
+eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli
+itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä
+maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi
+valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa
+totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän
+totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta
+täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta
+vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman
+onnensa uhrata tälle työlle. --
+
+Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa.
+Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen
+luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja
+juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan
+hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman
+poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven
+saarnastuoliin avata.»
+
+Seurasi syvä äänettömyys.
+
+»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua
+Heikin silmissä. -- »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja
+huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika
+minun tehdä työtä ja auttaa.»
+
+»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä
+on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään
+herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän
+varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»
+
+»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin
+aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä?
+Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta
+erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä
+leventää.»
+
+»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin,
+tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen
+elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»
+
+»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa
+tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa
+kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun.
+Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon,
+silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella
+kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia
+hemmotella.»
+
+»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»
+
+»Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä
+pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»
+
+»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen
+pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän
+menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita
+järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka
+pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan
+tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.
+
+Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä
+seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä
+kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.
+
+Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä
+miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista.
+Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi
+Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi.
+Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei
+välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka
+olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli,
+nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.
+
+»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä
+ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»
+
+»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie
+saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»
+
+Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle
+silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja
+tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen
+aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina
+kimaltelivat nousevan auringon valossa. --
+
+Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.
+
+Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan
+paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin
+hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja
+jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.
+
+»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»
+
+»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on
+silmätkin!»
+
+Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat
+matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin
+herranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!»
+
+Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat
+sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.
+
+Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset,
+vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?
+
+Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos
+hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä
+lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita
+hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja
+rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.
+
+Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta,
+kaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä.
+
+Taas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia,
+jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen
+veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka --
+
+Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata
+itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa
+kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan,
+taisi kuitenkin vähän miellyttää.
+
+Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli,
+että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan,
+uusi, sievä esiliina edessään.
+
+Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen
+itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin
+palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.
+
+Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta
+uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen
+mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota,
+tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän
+kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset,
+silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän
+istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja
+sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi,
+väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua
+olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku
+vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta
+jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi
+pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään,
+ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.
+
+Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli
+huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan
+ensinkään »intressantti».
+
+»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna,
+»sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»
+
+»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä
+sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä.
+Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»
+
+Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli
+silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen
+puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase
+kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.
+
+Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin
+huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti
+kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.
+
+»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi,
+mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli
+ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.
+
+Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan
+unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa,
+Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.
+
+Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja
+kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia
+elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei
+kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana
+esiintyi siinä totuus.
+
+Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut
+valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän
+ollut tyydytetty ja onnellinen?
+
+Hän vavahti.
+
+Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla
+ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? --
+
+Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta
+singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja
+levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa
+perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt,
+mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän
+työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen
+seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä,
+kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin
+kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä
+pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän
+lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä
+lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa
+ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos
+tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki
+arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta,
+jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä
+polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.
+
+Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi
+vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja
+ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi.
+Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle
+pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.
+
+Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut
+kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.
+
+»Meillä taitaa olla sama matka?»
+
+»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»
+
+Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt
+heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:
+
+»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa
+majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta
+rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien
+povessa.» --
+
+Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin
+kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan
+huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja
+luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja
+raivannut -- isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä -- miten hän
+Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten
+hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän
+olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi
+narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.
+
+»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret
+sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi
+kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.
+
+»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän
+teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja
+unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja
+lapsuuden kodille.»
+
+Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat
+nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta
+molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.
+
+»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain
+kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen
+mielessä liikkuu.»
+
+»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin
+sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen
+maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan
+ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin,
+katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.
+
+Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista
+vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli
+myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen.
+Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa
+olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein
+ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo
+lähelle päästä.
+
+Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli
+Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän
+ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi,
+sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi
+päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin
+tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.
+
+»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
+Eevin kirja kädessä puutarhassa.
+
+»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan
+penkille. »Rakastatteko te runoutta?»
+
+»En, sillä minä en sitä tunne.»
+
+»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.
+
+»Tuskin ensinkään.»
+
+»Entä muuta kaunokirjallisuutta» -- Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja
+-- »tunnetteko sitä?»
+
+»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä
+asioissa.»
+
+»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»
+
+»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin
+olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen
+turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta
+hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»
+
+»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua
+noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»
+
+»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin
+sitä itse elämästä. -- Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen»,
+jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan
+tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä
+suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi
+tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni
+kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen
+perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää.
+Lienenkö siinä erehtynyt?»
+
+Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä
+kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa
+pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai
+veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.
+
+»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen
+minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu
+suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa
+tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen
+lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen,
+ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla -- nimeä en muista -- Kun avasin
+kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt.
+Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli
+minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»
+
+Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta
+aivan hänen tapaistaan se oli.
+
+»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti
+katsoen Eeviä silmiin.
+
+»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille
+hyvin kuvaavaa.»
+
+»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He
+tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat
+käsittää.»
+
+Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin
+syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään
+muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta.
+Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta
+kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut
+puolustautua.
+
+Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle
+ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät
+tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto
+ovat hänen pääominaisuuksiansa.»
+
+»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme
+kasvoillaan.
+
+»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme
+rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»
+
+»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri
+erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»
+
+Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan
+melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan,
+alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten
+tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.
+
+Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat
+etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita
+oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä
+tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa,
+ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai
+toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella
+hänen mieltään kiinnittää. --
+
+Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista
+Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut
+niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin
+hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.
+
+Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja
+ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla
+kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten
+kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja
+linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät
+pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla,
+kevättä Eevinkin sydämessä.
+
+Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten
+takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu
+oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten
+keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.
+
+»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua
+vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, -- noin. -- Nyt ei enää
+kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti
+tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren
+kiikun luokse.
+
+Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki
+koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa
+katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi
+ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä
+nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia
+hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka
+itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, -- nyt näki hän
+lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.
+
+Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi?
+Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi
+ympäristöllensä?
+
+Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää
+osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän,
+rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja
+ristiriidat niitä sinne toivat.
+
+Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin
+kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri
+olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he
+olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen
+seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin
+kohoili. --
+
+Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä
+tunteistansa.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa
+puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä
+oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan
+ainakin.
+
+»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.
+
+»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!»
+Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien
+pihlajien juurelle.
+
+»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»
+
+Erkki nyykäytti päätään.
+
+»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan
+yksinkertainen.»
+
+»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä
+pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»
+
+»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet
+valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet
+pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä.
+Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja
+ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille
+alalle antautuisit.»
+
+Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys
+kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti,
+sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan
+pelkään lähteä ulos elämään.»
+
+Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.
+
+»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni
+suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa
+ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei
+kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt
+parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät -- samoin
+nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat
+kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko
+lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä
+ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se
+on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.
+
+»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten
+elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka
+olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä,
+mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja
+--»
+
+»Niin, äiti, se _oli_ elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys.
+Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten
+aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua
+totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä
+kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta,
+mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen
+hyväksi jotain tehdäkin -- lähinnä omaa etua -- Ja entä se elämänihanne,
+miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli
+saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa
+tapauksessa oli se -- unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»
+
+Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä
+uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»
+
+Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi
+hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi
+uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin
+uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että
+ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua
+luostarikammioihin, vai mitä?»
+
+Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot
+lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis
+reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»
+
+»Oh, sinua äiti, millainen olet!»
+
+»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan
+sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko
+ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit.
+Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden
+valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»
+
+Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle.
+»Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa
+kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain
+mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»
+
+»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki
+hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.
+
+Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän
+kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin
+tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon
+rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset
+ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa
+kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.
+
+Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa
+miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi.
+Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella,
+jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän
+tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät
+häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän
+talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän
+työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta
+toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset,
+sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen,
+luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa,
+mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa,
+joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi
+muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen,
+että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan
+ulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se
+uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä,
+muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä
+ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi
+voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.
+
+Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n
+kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä
+luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.
+
+Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä
+erittäin kaunis kesäinen ilta.
+
+Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan
+kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen
+päänaluseksi.
+
+Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi.
+Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke,
+johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa
+kotiin.
+
+Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken
+muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.
+
+Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan
+läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat
+hänet todellisuuteen.
+
+Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät
+tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin
+hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta
+ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.
+
+Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas
+sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot
+ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:
+
+      »Käy, sydän kärsivä, sovinnon
+      Ja soinnun kevät tääll' antaa!
+      Oi, Luojan laupeus on loputon
+      Ja rakkaus vailla on rantaa!
+      Kuin taivas sees, meret siniset!
+      Kuin meidät, kalpeat kukkaset,
+      Maa kaunis, vehreä kantaa!
+
+      Maa laaja vehryt ja vapaa on,
+      Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,
+      Ja köyhä Suomemme, kullaton,
+      Se suurna, sulona hohtaa;
+      Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,
+      Vaan haikeutt' utuista unelmiin
+      Myös kevään kerkeys johtaa.»
+
+Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.
+
+Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän
+juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto,
+semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä
+paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys
+johtaa.» --
+
+Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen
+käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään
+haihduttaa. --
+
+Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen
+yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui
+hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll'
+antaa!»
+
+Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia
+kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon
+pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.
+
+Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien
+toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin,
+vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.
+
+Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä
+kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.
+
+»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.
+
+»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»
+
+»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri
+Selmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme
+maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»
+
+Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan,
+joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin,
+ja niin sitä lähdettiin.
+
+Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni
+tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet
+tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --?
+
+»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella
+metsästä pilkistävää talon nurkkaa.
+
+»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki
+Auneen kääntyen.
+
+»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu,
+honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin
+ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes
+kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet
+umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»
+
+»Oletteko haaveilija?»
+
+Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»
+
+»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»
+
+»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne
+vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan
+täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn
+aihetta.
+
+»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa
+kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»
+
+»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.
+
+Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti
+ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie.
+Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole
+kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»
+
+»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen
+tavattoman kauniita muotoja.
+
+»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla»,
+huomautti Kaarlo.
+
+»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen
+yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.
+
+»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen
+tuloksia?»
+
+»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi
+rattailta maahan.
+
+Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta
+lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta
+vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen,
+oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä,
+vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli
+kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske,
+kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi
+rantakiviä huuhtelivat.
+
+Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat
+korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka
+sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi
+hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain
+nautti täysin määrin.
+
+Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos
+puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea
+ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.
+
+»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan
+lopettaa. Ja Aune jatkoi:
+
+      »Käy, sydän kärsivä, sovinnon
+      Ja soinnun kevät tääll' antaa!»
+
+Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!
+
+Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne
+menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja
+miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen?
+Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.
+
+Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se
+Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla
+surumielisyyttä äärettömän paljon.
+
+Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut,
+valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa.
+»Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli
+kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»
+
+»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on
+sopusointua ennen kaikkea.»
+
+»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.
+
+»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava
+tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»
+
+»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne,
+niinkö?»
+
+»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili
+taaskin.
+
+»Siltäpä näyttää!»
+
+»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette
+ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän
+vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo
+niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja
+sydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.»
+
+»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»
+
+»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on.
+Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta
+löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä
+päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä
+aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada,
+mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse
+päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos
+oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun
+hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa
+ja luottamusta Jumalaan?»
+
+»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»
+
+»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.
+Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:
+»Ajatteletteko te sitten toisin?»
+
+»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni
+uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta
+olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät
+epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»
+
+»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka
+hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas
+säteilemään.
+
+Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa.
+Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain
+hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos,
+jonka voin antaa.»
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa,
+vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin
+äkkiä oli se käynyt!
+
+Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja
+uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.
+
+Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen
+muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä
+kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin,
+tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan
+Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli
+luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan
+papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä
+tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista,
+köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen
+opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana
+kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut
+elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä
+säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli
+kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin
+halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- --
+tyttärenä heidän luokseen tulla.
+
+Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin
+vanhempia!
+
+Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä
+kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
+selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.
+
+Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli
+Eevin ainainen ajatus.
+
+Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta
+yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa.
+Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi
+Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki
+nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään,
+miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.
+
+Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun
+sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen
+palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi
+vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on
+papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa.
+Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana
+matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. --
+
+Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli
+tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.
+
+Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat
+kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.
+
+He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin.
+Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä
+eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi
+viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä
+metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt
+Eevinkin onni.
+
+Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen
+levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista
+olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he
+yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.
+
+Olisi sekin hauskaa!
+
+Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.
+
+Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:
+
+»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» -- Ja niin hän puhui asiasta.
+-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+
+»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»
+
+»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen
+juoksupoika vielä!»
+
+»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»
+
+»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen,
+joka tarjoksi tulee.»
+
+»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia
+keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit,
+muijaseni.»
+
+»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»
+
+»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien
+tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties
+mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi
+ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.
+
+Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville
+yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille
+osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»
+
+»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla
+yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen
+pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.
+
+Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se
+hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo
+ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin?
+Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen
+keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin
+rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta
+sellaista odottanut?
+
+Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä?
+Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja
+paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin
+onnitteluja pappilaan.
+
+Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän
+suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa
+puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden
+ihanimpia kotionnen kuvia.
+
+Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä
+puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää
+pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen
+taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»
+
+»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan
+tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»
+
+»Häähametta.»
+
+»Oh sinua, tyhmeliini!»
+
+»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut
+puolivillapuvussakin.»
+
+»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on
+Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina
+sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»
+
+»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»
+
+»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen
+juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni,
+toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän
+hauskaa! -- Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, -- »ja
+tästä mennään ruokasaliin.»
+
+»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina,
+vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»
+
+»Hökkeliin! Hui sinua!»
+
+»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»
+
+»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi
+ja --»
+
+»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»
+
+»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon
+pesäpaikaksi, eikö niin?»
+
+Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki,
+seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.
+
+»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle
+maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.
+
+He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä
+kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas
+ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun
+tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. -- »Valoisaksi
+olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen
+värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.
+
+Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat
+meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä
+pelkää kumpikaan.»
+
+Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti
+kesäisen auringon mailleenmennessä.
+
+Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla,
+suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä,
+joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä
+viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja
+nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.
+
+Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita
+Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet
+mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä
+saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän
+huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa
+piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut --
+varsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään,
+miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä
+-- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein
+kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että
+Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja
+hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut,
+päinvastoin.
+
+Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi
+kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan
+kerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän
+eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa
+monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan.
+Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja
+peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se
+ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi
+onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja
+niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat
+toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa
+avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen,
+ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi,
+voi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy
+rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on
+onni myöskin taattu.
+
+Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki
+tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa
+jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä
+rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen
+hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä
+edellytykset tulla onnellisiksi?
+
+Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus,
+hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi.
+Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.
+
+Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin
+rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä
+Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se
+käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle
+sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana
+siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen
+rakkauttaan.
+
+Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen
+alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen
+täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti
+koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että
+sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän
+perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat
+hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä,
+joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa
+rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota
+kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin
+sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla,
+tukevilla käsivarsillaan. -- --
+
+Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen
+tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota
+myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta
+sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi
+ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka
+kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin
+mitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi
+ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua.
+Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.
+
+Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai.
+Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen
+sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi
+kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja
+vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö
+se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos
+kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen
+itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni
+lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta
+saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin,
+oli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.
+
+Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina
+järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.
+
+Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje
+oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli
+tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan
+kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.
+
+Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä,
+sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen
+kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi
+lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä,
+miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua,
+sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.
+
+»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan
+Eevin viereen.
+
+»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.
+
+»Mistäpä minä. Näytä pois!»
+
+»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun
+pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»
+
+»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»
+
+»Mitenkäs muutoin?»
+
+»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille --
+kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata
+toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan
+itsensäkieltämistä.»
+
+»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme
+komeaksi tee.»
+
+»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie
+koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen.
+_Minä_ en koskaan voi sitä sallia.»
+
+»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani
+käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja
+niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta
+sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»
+
+»Eevi, kuinka sinä voit» -- hän katkaisi puheensa -- »en ilolla koskaan,
+mutta velvollisuudesta.»
+
+»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»
+
+»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»
+
+Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki
+oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan
+kauheaa!
+
+Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka
+taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut
+Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi
+noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen,
+ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin
+erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?
+
+Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive,
+aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä
+kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas
+epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.
+
+Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?
+
+Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty.
+Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä
+häneltä vaatia.
+
+Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.
+
+Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?
+
+Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan
+omantunnon sitä vaatiessa.
+
+Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!
+
+Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen
+ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa
+totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla
+hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän
+kaidalla tiellä kulkemaan.
+
+Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä?
+Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen
+kenties jo kadottamaisillaan?
+
+Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta
+pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se
+hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko
+ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä
+voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä
+täysin onnelliset.
+
+Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen
+tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän
+huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa
+tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja
+hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan
+halailemaan.
+
+»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!»
+Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen
+aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili
+minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla,
+semmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä
+neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»
+
+Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin
+levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan
+matkaansa.
+
+»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.
+
+Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki
+tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena,
+ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa
+kauniin toteutumisen. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+-- -- -- -- --
+
+-- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta
+Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut
+päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.
+
+»Anna anteeksi, Heikki rakas!»
+
+»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.
+
+»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.
+
+»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi
+tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa
+taakseen katsoa.»
+
+»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista
+sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan
+minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui
+alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.
+
+Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii
+kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun
+kerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun
+rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi,
+kestää!»
+
+Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi
+puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä
+kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten
+sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen
+liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin
+sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä,
+jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja
+rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli
+tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä,
+melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä
+pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele
+puuttuivat vielä.
+
+Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi
+kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.
+
+»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»
+
+»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!»
+Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi
+kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.
+
+»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja
+Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte
+poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin
+kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän
+yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.
+
+Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen
+rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.
+
+»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.
+Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»
+
+»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui
+vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»
+
+»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»
+
+»Autathan minua sitten?»
+
+»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi
+painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen
+kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa
+seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi
+päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun
+ja uudenvuoden välillä.
+
+Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.
+
+Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli
+usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin
+rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut,
+tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat
+nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas,
+hyvinkin raskas.
+
+Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla.
+Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun
+hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset
+mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään
+kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa
+talvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen
+pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo
+koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten
+silmiä.
+
+Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain?
+Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren
+sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin
+aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko
+se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää
+silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset
+katoavat.
+
+Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa.
+Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun
+rinnallasi?»
+
+»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun
+nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä
+olen niin köyhä antaja.»
+
+Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne
+uudelleen virtaamaan.
+
+»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä
+matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on
+jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen
+hyväksi.»
+
+»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»
+
+Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini.
+Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen
+valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan
+vaatia lujuutta häneltä itseltään.»
+
+Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut
+sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin
+tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»
+
+»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä
+saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että
+jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin
+jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet
+ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt.
+Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana
+minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo
+tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus
+voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei
+se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta
+autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille
+esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä
+lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.
+
+Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti
+esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin
+aallot aavalla merellä.
+
+Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten
+kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat
+suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä
+sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä
+seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili
+kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.
+
+»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.
+
+Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi
+kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori
+vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» -- -- Eevi loi kiitollisuutta
+säteilevän silmäyksen mieheensä.
+
+»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa
+käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi
+»terve tuloa» pikku emännälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo
+kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan
+seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas
+eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat
+olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja
+vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!
+
+»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja
+niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.
+
+[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»
+
+Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen
+kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli
+revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli
+apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä
+lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus.
+Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen
+oli takapiha, navetta ja sikolätti.
+
+Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille.
+Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli
+ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita
+oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri
+sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä
+porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko
+ravisteli rikkaläjää.
+
+Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.
+
+»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija
+tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.
+
+»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen
+keittiössä olevalle penkille.
+
+»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy
+asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti
+itkuun, säikähti Maija.
+
+»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka
+peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»
+
+Eevi yhä vaan itki.
+
+»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli
+Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain
+nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.
+
+Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain
+purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin
+pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos
+pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden
+keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan
+kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»
+
+Ja menossa oli jo Maija.
+
+Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita.
+Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä
+vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli
+heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän
+sietämättömiksi.
+
+Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään.
+Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset,
+joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin
+pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja
+ahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa
+pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti
+köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki
+pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.
+
+Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa
+säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä
+useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta
+ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen
+seurakuntalaistensa väli kireäksi.
+
+Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän
+vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä
+huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden
+valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti
+hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä
+tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt,
+päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se
+hänelle kävi.
+
+Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät
+ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja
+katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan
+Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa
+kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin
+velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän
+mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli
+seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän
+itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken
+onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi
+puolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan,
+ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja
+kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat
+hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla
+maalla.
+
+Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin
+turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli
+hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli
+pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat
+hilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän
+unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä.
+Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän
+juhlahetkenä muisteli.
+
+Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä
+huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon
+takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset
+ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket
+erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt
+pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi.
+Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»
+
+Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse
+ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä
+suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.
+
+Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade
+sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin
+viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa
+ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja
+ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken
+mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.
+
+Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta
+todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.
+
+Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä?
+Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa,
+sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka
+tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät
+minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden
+suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö
+heillä ole oikeuttakin siihen.
+
+Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?
+
+Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne
+ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden
+orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi,
+eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut
+surmaavat. --
+
+Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä
+niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä
+toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin
+suruissaan värähtelee.»
+
+Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän
+tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen.
+Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes
+rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.
+
+Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta
+märkänä astui sisään.
+
+»Päivää, Eevi!»
+
+»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»
+
+»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa
+päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»
+
+»Missäpä niiltä suojassa olisi?»
+
+»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»
+
+»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»
+
+Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli,
+sitten purskahti hän itkuun.
+
+»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi
+leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti
+me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»
+
+»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten
+seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä
+itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»
+
+»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä
+ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut
+ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa.
+Nyt ei hän enää jaksanut.
+
+»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista
+käsittämään.»
+
+Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän
+hetkisen kuluttua.
+
+»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja
+heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen,
+nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui
+työhön.
+
+Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä
+tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti
+esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi
+vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta
+olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten
+häpeämättömän rohkea te olette.»
+
+Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi
+kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla.
+Säästyköön häneltä ainakin se suru.»
+
+Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista.
+Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause
+liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.
+
+Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat
+nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava
+tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut
+hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja
+heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja
+tunteettoman papin.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan
+taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.
+
+Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja
+penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen
+kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä
+ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa
+torkutti.
+
+»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»
+
+»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»
+
+Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota
+hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi
+silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen
+tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.
+
+Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit,
+sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään
+Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut.
+Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja
+kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä
+houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.
+
+Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He
+tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä,
+avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut
+lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut
+synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa
+ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut
+Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen
+siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan,
+jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli
+haudattu.
+
+Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein
+hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä
+hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä
+leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä
+sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.
+
+Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen
+kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli
+puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta,
+joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut
+hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän
+oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.
+
+Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut
+siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi
+hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi
+sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli
+oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen
+hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka
+Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki
+tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada
+lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli
+käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen
+johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli
+silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua
+säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi
+silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa,
+mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat
+ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken
+nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen
+sanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä.
+
+Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut
+järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta.
+Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus
+oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta
+ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot
+peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen
+yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa
+tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat
+kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. --
+Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune
+mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja
+pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.
+
+Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi
+hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän
+äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa
+säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.
+
+Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien
+varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän
+yläpuolella riippui äidin kuva.
+
+Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan
+eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa
+lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --
+
+Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna
+nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän
+etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko
+astuvan sisään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät
+Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori,
+läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään
+koulutoverinsa luo.
+
+»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä
+Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin
+lattialla.
+
+»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän
+huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»
+
+»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai
+mitä arvelet, Erkki?»
+
+Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen
+nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän
+kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa
+iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä
+varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle
+jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin
+läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten
+mukavaa tämä elämä on!»
+
+»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.
+
+»Ei usein ainakaan.»
+
+»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus.
+Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä
+ottaa osaa, eikö niin?»
+
+Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?
+
+»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»
+
+»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane
+sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»
+
+»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua,
+eikö niin?»
+
+»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista
+naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä.
+Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja
+tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»
+
+»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»
+
+      »Täss' istun suojassani
+      Ja katson hiilokseen,
+      Se leimuaa, se hehkuu
+      Ja hiipuu hiljalleen.
+
+      Noin sydämessä mulla
+      Myös tunteet vaihtelee,
+      Ne leimuaa, ne hehkuu
+      Ja hiipuu hiljalleen.»
+
+»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja
+kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»
+
+»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on
+sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»
+
+Kaarlo rykäisi pari kertaa -- häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin
+keskusteluihin, -- ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä
+syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken
+haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa
+siis, herra maisteri!»
+
+Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo,
+talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa.
+Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä
+viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin
+oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha
+ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja
+samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla.
+Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on
+kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi
+suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan
+kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa
+metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia
+tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä
+peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja
+hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun
+täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen
+pesästä. -- Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti
+hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon
+keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia
+kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta
+toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni
+pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja
+katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun
+suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin
+puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet
+sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan
+kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei
+polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö
+sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä,
+ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?»
+Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi
+lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä
+tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt
+vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön
+vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt
+entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja
+metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli
+kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu.
+-- Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin
+koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä
+alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä
+hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku
+metsätähdelle.»
+
+Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä
+suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui
+hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen.
+Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei
+kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli
+kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»
+
+Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
+Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli
+matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi
+hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen,
+eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän
+lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli
+häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.
+
+Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se
+selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki
+koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne
+sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä
+heidät nyt oli eroittanut?
+
+Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen
+kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä
+muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki
+ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin
+selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen
+haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt
+velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä
+tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen
+herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen
+menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti.
+Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?
+
+Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus
+hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen
+erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?
+
+Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän
+kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi.
+Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan
+kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa
+hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana
+ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.
+
+Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska
+-- joskin suuri -- ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä
+Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän
+sanomattomasti kaipasi. -- »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa»,
+oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin,
+vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman
+itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan
+niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi
+tai kärsi?
+
+Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli
+hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota
+rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten
+ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut
+kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli
+estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli
+huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä
+ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli
+tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys
+nyt sitä suuremmalta.
+
+Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään
+ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli
+yhtenään tuulta ja tuiskua.
+
+Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli
+vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin,
+että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui
+siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään
+vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin
+ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi.
+Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan
+kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi
+pyyhkäisi.
+
+Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja
+suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan
+ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi
+hän tehdä heidän hyväksensä? -- Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä
+kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.
+
+Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa
+olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin
+ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen
+katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen,
+että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.»
+»Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»
+
+Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.
+
+»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet
+heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
+
+Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli
+tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla -- -- Mitä hän ajattelisi?
+Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!
+
+Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli
+tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha
+tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva»
+isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan
+isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi
+lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten
+paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin
+unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak.
+Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. -- Silloin kuului etehisestä
+askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te»,
+äännähti hän hämmästyneenä.
+
+»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
+Aunelle.
+
+»Onko Kaarlo sairastunut?»
+
+»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti.
+Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, -- minä
+tarkoitan -- Erkki kävi hämilleen -- minä tarkoitan, juuri niinkuin
+sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»
+
+»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
+»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»
+
+»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»
+
+»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen
+huolehtiminen syynä.»
+
+Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne
+jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo
+kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. -- -- -- -- -- --
+-- -- -- -- --
+
+Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä
+istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija
+pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin
+soittokoneen ääreen.
+
+Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli
+ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.
+
+Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut.
+Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja
+salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli
+sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa.
+Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä
+tunnetta.
+
+»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin
+vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli
+sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan
+etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta
+teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. --
+Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja
+jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana
+ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:
+
+      »On Herra sun tukes horjumaton,
+      Kun maalliset vaihettelee.»
+
+Se oli jäähyväislaulu Erkille.
+
+»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.»
+Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille
+sydämestäni kiitollinen.»
+
+»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.
+
+»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»
+
+»Niin kyllä!»
+
+»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein
+veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi
+Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken
+onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä
+saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen
+pelko!
+
+Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi:
+»Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune
+rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän
+ystävänäni -- vaimonani?»
+
+Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin
+käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki
+vastauksen.
+
+Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä,
+kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli
+hymyä. -- »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta
+puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa,
+mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi
+hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.
+
+»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän
+nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi
+hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun
+isä tulee kotiin.»
+
+Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen
+kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän
+takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen
+ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.
+
+Maija kurkisti ovesta. »Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?»
+
+»Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.»
+
+»Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.»
+
+»Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin
+on, eikö niin?»
+
+»No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte
+kaunistunut.»
+
+»Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen», sanoi
+Eevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa
+kasvoilta. »Mutta», jatkoi hän sitte, »mene nyt, Maija, kahvia
+keittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.»
+
+Kupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen
+asettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.
+
+»Päivää, mitä tänne kuuluu?»
+
+»Hyvää unta», Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.
+
+»Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä», puheli Heikki tyytyväisenä.
+»Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi», ja hän asetti
+tuoksuavan tuomikimpun pöydälle.
+
+»Kiitos! Nepä kauniita!»
+
+»Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne
+sinulle poimia.»
+
+»Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.»
+Eevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. »Johan
+täällä tulee kauneutta kilvan», sanoi hän kuitenkin leikillisesti.
+»Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.»
+Hän läheni kätkyttä.
+
+»Kuka hänelle vertoja vetäisi?» Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat
+hetken käsikädessä lastaan katsellen.
+
+»Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet», huomautti Heikki
+miettivästi.
+
+»Niin», jatkoi Eevi iloisesti, »ja saanhan vielä lisäksi paljon
+herttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele,
+viikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo
+tutut, rakkaat paikat!» »Kyllä nekin ovat rakkaita», jatkoi hän sitten,
+»vaikka toista olisi palata Soinamoon.»
+
+»Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.»
+
+»Oi Heikki», Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, »oi, jos sinne todella
+kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä
+näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!»
+
+»Jos Jumala sen suo. -- Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt
+ajattelemme matkaasi vanhempien luo.»
+
+He rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen
+selittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli
+niin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja
+keskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.
+
+Heikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa
+toiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein
+vaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan
+mieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.
+
+Heikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen.
+Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva
+toisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi
+kertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista.
+Portailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti,
+äiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi
+itse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja
+hänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt
+koettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. -- Entä sitten, kun
+pappilaan tulee vieraita? -- Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja
+kuulemassa. -- Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen
+tietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään.
+Mutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä
+vaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan -- mutta
+kotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.
+
+Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli
+mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua
+ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän
+tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että
+kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan.
+Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi,
+sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja
+selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin
+ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat
+epäystävälliset sanat ja loukkaukset.
+
+Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä
+semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. --
+
+Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi
+suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin
+tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta
+hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan
+koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti
+turhaan oli etsinyt.
+
+Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, -- hän oli todella kaunis ja hyvä
+poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä
+mieleen. -- Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt.
+Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina
+olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan
+Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli
+ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas,
+mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin.
+Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin
+tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin
+olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka
+monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat
+siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi
+kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti
+ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja
+onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään
+kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet
+hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien
+kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa
+sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja
+onnelliseksi!
+
+Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta
+siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä
+olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua
+tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen
+kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti:
+»Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten
+onnellisiksi me tulemme.»
+
+Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa
+luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli
+poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä
+paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan
+kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät
+iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin
+tyytyväisyydestä auringon valossa.
+
+Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten
+pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli
+asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana
+sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven.
+Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan.
+Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi
+tavaroita purkamaan.
+
+Vielä ei junaa kuulunut.
+
+»Äiti rakas», alkoi Eevi, »en voi selittää, miten kiitollinen olen
+sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki
+vaikeudet kotona.»
+
+Hän huokasi.
+
+»Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain
+nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole
+vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin
+velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.»
+
+»Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta», alkoi Eevi, mutta samassa
+kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi
+vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja
+savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta
+kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän
+jo näkyvistä kadonnut.
+
+Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen
+tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin
+painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.
+
+Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä
+tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut!
+Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan
+vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien
+hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut?
+Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin
+suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi
+hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.
+
+Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän
+säpsähti. -- Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän
+ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus
+niin suloiselta.
+
+Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. »Älä itke, älä»,
+viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet
+aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni
+nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä,
+kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He
+olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi
+näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan:
+»Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.»
+
+Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon
+hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli
+kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se
+Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten
+hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin
+prinsessa. -- Eevin silmä kääntyi Viljoon. »Sydänkäpyni, iloni, _sinä_
+et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.»
+
+Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan
+päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti
+kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli
+tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta
+tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon
+sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin
+vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.
+
+Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden
+matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta
+kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi
+hämilleen ja kääntyi poispäin.
+
+Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan
+muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin,
+tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta
+seurasi huudahdus: »Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?»
+
+»Sirkka», huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.
+»Mikä onnellinen sattuma!»
+
+»No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!»
+
+»Ei, odota vähän, tule sinä tänne!»
+
+»Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun
+on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän
+kuitenkin on», jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.
+
+»Viljo on viiden kuukauden vanha.»
+
+»Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!
+Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.»
+
+Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa
+näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: »Pannaan nyt nämä aarteet
+nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka
+tämä on hauskaa!» Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva
+notkahteli. »Ja sinusta tuli papin rouva», jatkoi hän katsoen
+veitikkamaisesti Eeviä silmiin.
+
+»Niin», sanoi Eevi, »onko se sinusta ihme?» Hänestä tuntui aivan siltä
+kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.
+
+»Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität
+tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta,
+ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.»
+
+»No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.»
+
+»En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen,
+ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on
+kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja
+joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.»
+
+»Ja sekö sinusta on niin hauskaa?»
+
+»Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä
+olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen
+aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena
+talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu
+oppii.»
+
+»Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?»
+
+»Niin», sanoi Sirkka juhlallisesti, »et usko miten tarpeellista se on.
+Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat
+nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.»
+
+»Johan nyt!»
+
+»Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi. yöt, päivät ja
+väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton,
+pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle
+vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää
+tavattomasti työkykyä.»
+
+Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan
+pidättää. »Kylläpä sinulla iloa riittää», sanoi hän puoleksi nauraen,
+puoleksi huoahtaen. »Onnellinen sinä» -- »ja sinun kotisi», lisäsi hän
+ajatuksissaan. »Mutta sanohan», jatkoi hän, »missä te oikeastaan
+asutte?»
+
+»Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila
+maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun
+sopii, talvellakin.»
+
+»Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?»
+
+»Minäkö? Mainiosti! Miks'en tulisi toimeen?»
+
+»Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?»
+
+»Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä --
+rakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat
+espiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.»
+
+Eevi ei voinut olla nauramatta.
+
+»Minä puhun täyttä totta», vakuutti Sirkka. »Kaikki tuo on todella
+mainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten
+onnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin
+nauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman
+sateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin
+kolmentoistavuotiaalla.»
+
+»Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja
+rapakot?»
+
+»Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa
+ja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa
+pörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?»
+
+»No mitä?»
+
+»Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne
+maistuvat!»
+
+Hän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat
+hampaansa välähtelivät.
+
+»Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut», sanoi Eevi
+huoaten.
+
+»Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla
+hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja
+tuiskuiset talvitiet.»
+
+»Kaiken sinä leikiksi käännät.»
+
+»Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina
+olen elämää ihanaksi sanonut?»
+
+»Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit
+retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?»
+
+»Muistan toki, se oli todella ihana ilta.»
+
+»Muistatko Elsan puhetta?»
+
+»Kyllä muistan.»
+
+»Siinä oli paljon sisällystä.»
+
+»Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et
+vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa,
+että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää
+katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.»
+
+»Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia», sanoi Eevi huoahtaen.
+
+»Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.
+Yhdessä varmaan jaatte kaiken.»
+
+»Tavallaan», myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän,
+kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti:
+»Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.»
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota
+omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut,
+miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa
+talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui
+siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi
+päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut
+vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä
+piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi
+saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston
+parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman,
+seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu,
+mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan
+unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut,
+totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin
+haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät
+toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut
+epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan
+siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä
+sääliä että mielipahaa.
+
+Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti
+arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa,
+että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat
+muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi
+naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa
+pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin
+yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän
+vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten
+Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati
+semmoista menettelyä, mikä _hänestä_ oli papinperheelle sopivaa.
+Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen
+määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän
+esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi _voinut_ muuta kuin
+taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille
+uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi
+hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.
+
+Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen
+tyytyväisyyden tunne valtasi hänet -- kesken huolienkin -- kun hän
+huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut
+katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen,
+katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin,
+äidin ei koskaan. Vanhemmat, -- etenkin äiti -- oli silloin Eevistä
+kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset
+opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan
+työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja
+evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki
+kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.
+
+Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin
+saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän
+palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän
+se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä.
+Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli
+luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään
+silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli
+tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja
+vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja
+tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen
+pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja
+kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken
+erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella
+silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut
+ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä,
+kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.
+
+Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset
+olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan
+saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen
+haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena
+antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten
+vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?
+
+Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan
+voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa
+oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut
+hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.
+
+Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja
+jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?
+
+Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei
+vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja
+sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun
+opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin,
+mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.
+
+Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella.
+Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon
+tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. --
+
+Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki
+odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien
+koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi,
+lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki
+oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa
+koko palavuudella rakasti.
+
+Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten
+olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt.
+Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa
+Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi
+vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi
+hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä
+matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille
+kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän
+innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen
+sievä hän oli!»
+
+»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka
+veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.
+
+»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen.
+»Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin
+tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä
+sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli
+viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä
+saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken
+Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa
+olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta
+luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö
+oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt
+luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi
+läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen
+kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten
+ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi
+koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili
+pohjalla.»
+
+»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä
+luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan
+kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»
+
+»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin
+jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä
+saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus
+häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille
+antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja
+tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia
+täynnä. -- Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren
+ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»
+
+Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui
+kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä
+lapsuutensa muistot.
+
+»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla
+häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ
+velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa
+kallisarvoisempi, eikö olekin?»
+
+»Kenties -- mutta kauniimpi on keväinen aamu.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä.
+Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja
+sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa
+siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän
+joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta,
+mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään
+verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun
+sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään,
+antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta
+katkeruutta.
+
+Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi
+haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin,
+kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki
+antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus,
+talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin.
+Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana
+aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin
+koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä
+surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi
+tuskan vieläkin polttavampana.
+
+Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin
+vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli
+epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin
+paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi
+välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku
+hankalaa.
+
+Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän
+oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt
+syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.
+
+»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän
+kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.
+
+»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja
+tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»
+
+»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»
+
+»Paljonko tarvitset?»
+
+»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»
+
+»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän.
+Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo
+tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»
+
+Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että
+edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle
+vieraalle naapuripitäjästä.
+
+»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän
+kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»
+
+»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»
+
+»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»
+
+»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi
+mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä
+ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»
+
+»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko
+sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto,
+omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin
+sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin
+oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»
+
+Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän
+kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi
+aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»
+
+»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.
+En kai minä asiata alkuunpannut?»
+
+»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä
+poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin
+teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»
+
+Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen
+tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi
+pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä.
+Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai
+nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa.
+Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja
+huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella
+moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas
+tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.
+
+Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan
+hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui
+Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen
+tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada
+tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä
+molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla
+Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.
+
+»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune
+reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni
+viimein.»
+
+»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»
+
+»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua,
+luulen melkein, että olisit tullut.»
+
+»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä
+Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta
+jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että
+sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me
+tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. -- Tiesin, etteivät
+ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. -- Mutta kun muistin nuoruuttasi ja
+miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit
+katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien
+puolesta.»
+
+»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!»
+Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi
+veitikkamaisesti häntä silmiin.
+
+»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään
+tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen
+kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin
+hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää
+poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä.
+Eräänä iltana -- se oli vähän tällä puolen uuden vuoden -- olimme kahden
+kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että
+oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen
+olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi
+hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen,
+tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena.
+»Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin
+äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa
+sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni
+ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori»
+-- »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja
+minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla
+vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin.
+Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni,
+kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit
+käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja
+minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän
+vastasi: »Lähde -- ja Jumala sinua siunatkoon!»
+
+»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»
+
+»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»
+
+»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut
+ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili,
+vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.
+
+»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki
+puristi hänen kättään lämpimästi.
+
+-- -- »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään
+kävelemään!» Ja he menivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi
+kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon
+puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He
+olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea
+sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen
+toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa
+oli suuri ja sanomaton.
+
+Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä
+kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat
+pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa
+kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan
+kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä
+paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat
+soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui
+syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät
+sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa,
+jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.
+
+Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi
+hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin
+helähtivät kirkonkellot soimaan.
+
+»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.
+
+»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat
+meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä
+ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»
+
+»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin
+suuren suuri.»
+
+»Ja miksi sitä pelkäät?»
+
+»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että
+kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä,
+jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse
+saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat
+soveltuvat onnellisuuteemmekin.»
+
+»Silloin on meidän velkamme suuri.»
+
+»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä
+maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten
+me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»
+
+»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»
+
+»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme,
+niinhän?»
+
+»Niin, viimeistään.»
+
+Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä
+mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli
+ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista
+ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä
+tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»
+
+»Mutta se tuli kuitenkin.»
+
+»Tuli, -- käsittämättömän suurena ja kauniina.»
+
+He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän
+luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian
+suurelta voidakseen kauan kestää.
+
+»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.
+
+»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»
+
+He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.
+
+Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta
+lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän
+alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän
+yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen
+tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan
+muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit
+missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti
+esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.
+
+»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt,
+mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»
+
+»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
+Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»
+
+»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt,
+kovin väsynyt.»
+
+»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi
+hänen päänsä olallensa.
+
+Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä,
+mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä
+sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.»
+Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein
+musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.
+
+Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut
+edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä
+tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.
+
+Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä
+nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet
+ihan auki?»
+
+»Pidän rakkaani, pidän.»
+
+»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» -- -- Hän loi loistavan
+kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat
+kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä
+ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime
+jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.
+
+Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune
+rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi
+valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän
+nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja
+makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.
+
+»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune
+puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen
+onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan
+sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen?
+Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus
+vallitsee.»
+
+Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan
+yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö
+niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat --
+etenkin kaikille, jotka kärsivät -- osaa siitä runsaasta rakkaudestasi,
+jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät
+puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.
+
+»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän
+nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui
+rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta
+tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri
+antanut yhtään toivon aihetta.
+
+Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät
+koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.
+
+»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon
+laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä:
+»Oi, valoa -- oi, kirkkautta, katso!»
+
+Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli
+polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa
+kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin
+puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä
+Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun
+hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli
+hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku
+metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt
+sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan
+järjestyspuuhissa.
+
+»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä
+aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta.
+Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.
+
+»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani
+saa.»
+
+Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin
+äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»
+
+Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä
+kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän
+panisi toista takkia päällesi?»
+
+»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään.
+»Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin
+esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»
+
+Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän
+minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. --
+Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki
+vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista
+olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia
+yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.
+
+Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen
+ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.
+
+»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
+»Vihdoinkin olet täällä luonani!»
+
+Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
+»Tervetuloa kotiimme!»
+
+»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.
+
+»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli
+painoa.
+
+»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja
+kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei
+kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi,
+joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka
+yleisvaikutuksen määrää.»
+
+Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan
+oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin
+ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.
+
+»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.»
+Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.
+
+»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä,
+ikävä kyllä.»
+
+Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!
+
+»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin
+me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset
+kahleet olla.»
+
+Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon
+kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta
+mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.
+
+Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille
+tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.
+
+Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä
+Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.
+
+Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui
+aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa
+ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.
+
+Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan,
+milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä
+muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu
+nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut.
+Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten
+sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut
+enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven
+ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin,
+rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana
+jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät,
+minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini,
+omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en
+ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja
+siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina
+loistivat hänen silmänsä. -- »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin,
+»sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt,
+miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin
+unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua
+näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän
+tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En
+omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin
+katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin
+Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut
+kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua
+ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota
+minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on
+elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut
+kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi
+hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
+
+»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä
+vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi.
+Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta,
+jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»
+
+Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa
+ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»
+
+»Kerro, Elsa rakas!»
+
+»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset.
+Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä
+todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein
+luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo
+tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. --
+Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat
+harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli
+yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin.
+Ajatuksemme yhtyivät alinomaa -- me huomasimme sen ilolla -- ja jos
+aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme
+toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta
+tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme
+molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja
+pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi
+apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa
+kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi
+luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi
+kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun
+talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla
+vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai
+koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi
+ajatellakaan.»
+
+Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi
+jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen
+sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua
+tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä,
+että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie,
+jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo
+yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika,
+jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa.
+Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään
+kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille
+koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja
+silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa
+yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo
+aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni
+on!»
+
+Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi:
+»Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit
+niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja
+kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»
+
+»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi»,
+sanoi Elsa nauraen.
+
+Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli
+ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja
+siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin
+sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja
+hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen,
+olisivat he onnelliset! --
+
+Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä
+pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään.
+Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan
+jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva
+kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli
+se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle
+kannalle.
+
+Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi
+istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo,
+ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo
+ja kiipesi hänen polvellensa.
+
+»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo,
+ojentaen isällensä vihertävän lehden. -- »Sinä itse olet isän 'tutta.'
+Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»
+
+»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»
+
+»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli
+Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna
+nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena
+kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa
+lääkäri joutuisi! -- -- --
+
+Vihdoin hän tulikin.
+
+»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli
+päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.
+
+»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»
+
+»Tartunta, miten se on mahdollista?»
+
+»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»
+
+»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta --»
+
+»Missä se oli?»
+
+»Niemelän torpassa.»
+
+Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.
+
+»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.
+
+»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»
+
+Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon
+vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää
+voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija
+läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä
+se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan
+vähän kah -- --»
+
+»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut
+lähestyäkään.
+
+Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja
+astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»
+
+Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin
+lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
+
+Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin
+salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti
+sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se
+koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
+
+Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen
+ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen
+tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä
+hautaan sekä vaimo että lapsi! -- Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta
+heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä
+syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet
+kuin tukehduttaa.
+
+Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon
+valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli
+temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut.
+-- Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään
+tehdä.»
+
+Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
+Säästä särjetyn sydäntä!»
+
+Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän
+kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin
+hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän
+arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se
+onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä
+kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä
+-- ja kuitenkin -- »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä
+tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä
+armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä
+anna nääntyä kuorman alle!»
+
+Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja
+tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä
+sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen
+lääkärin tuloa.
+
+Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian
+palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja
+päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut
+pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä
+sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden,
+joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin,
+saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa:
+»Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
+
+Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun
+lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli
+soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä
+istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui
+eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
+
+»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori
+ollessaan valmis lähtemään.
+
+»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä
+maailma musteni hänen silmissään.
+
+»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella
+teitä.»
+
+»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. -- Saatettuaan lääkärin ovelle
+palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa
+kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa
+heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois
+työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin
+hänkin.»
+
+Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja
+Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina.
+Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. --
+Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan
+suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa,
+maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja
+vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se
+kevyeltä tahi raskaalta.
+
+Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli
+miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli
+jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen
+vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt,
+vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui
+hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. -- »Me saamme pitää
+pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen
+luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen.
+»Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain
+kirjoitustasi jatkamaan.»
+
+»Jaksatko istua siinä?»
+
+»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»
+
+Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui
+vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun
+ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua
+peitteelle.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan
+terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea
+kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin
+silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla
+ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän
+rasittuisi eikä vilustuisi.
+
+Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista,
+mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän
+joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä
+jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin
+on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin
+menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin
+velvollisuudetkin.
+
+Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut.
+Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt
+entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän
+välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki
+erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu.
+Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei
+kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut
+unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa,
+että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan
+työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos
+siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan
+Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen
+enemmän häntä rakastanut? --
+
+Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi
+vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli
+hänen sisimmässään siitä pitäen.
+
+Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie
+sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin
+Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»
+
+Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian
+alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko
+viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle
+helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa.
+Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut
+hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki
+oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän
+istuessaan illallispöydässä.
+
+»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin
+yksin kinkerien aikana.»
+
+»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule
+koskaan.»
+
+»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»
+
+»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»
+
+»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän
+voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina
+viimeiseen asti.»
+
+»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
+
+»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen,
+että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä
+puolusta.»
+
+»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä
+muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja
+vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime
+vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
+
+»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan
+viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
+
+»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit
+asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin
+kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä
+luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
+
+Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse
+näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan
+seura on sairaalle hyväksi?
+
+»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
+
+»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
+
+He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois.
+»Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän
+kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon
+kirjoittamista.» -- Hän poistui.
+
+Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut.
+Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet
+vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan
+tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja
+kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa
+yksinäisen astujan tielle.
+
+Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. -- Mikä
+tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen
+äärettömyydessä!
+
+Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki
+tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää
+laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa
+ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen
+mieleensä.
+
+Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei
+Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään
+aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä
+aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä
+toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä
+yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
+
+Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut
+entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä
+hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse
+itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen
+mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi
+oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja
+julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja
+hemmoitteleva rakkaus. -- Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut
+suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä
+olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan
+kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin
+ollen entistäkin painavampi.
+
+Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin
+luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet
+tasapainosta saanut.
+
+Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki
+tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä
+iltana.
+
+Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui
+hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä
+niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt
+kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä
+voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi
+hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi
+hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen
+äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu
+puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla.
+Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja
+alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
+
+Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika
+tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja
+välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt,
+osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden
+vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen.
+Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä
+viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät
+huolta kaikista kulungeistakin.
+
+Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen
+oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt
+sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton,
+joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi
+tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta
+Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon
+mukaansa ja vanhan Maijan.
+
+Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi
+lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja
+sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus
+kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli
+väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja
+rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
+
+Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen
+sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli
+mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat
+väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja
+oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja
+kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa
+valkeat vaahdot.
+
+Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt
+Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan
+uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja
+hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
+
+Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän
+pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän
+näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon
+vaan!»
+
+Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä
+nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä
+herännyt. -- Saisi rouva jo herätä!
+
+Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin
+ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa -- kosken rannalla. Päivä
+paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi
+toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista,
+ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan
+ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?»
+Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään.
+»Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa
+seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat
+makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin
+aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä»,
+lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle
+suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit
+aivan niinkuin unessakin.»
+
+»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi
+Maija ja myhähti.
+
+»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta
+sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo
+oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan
+siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti
+selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
+
+»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman
+kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten
+äsken kävi!»
+
+»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle
+mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
+
+»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on
+etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö
+ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän
+puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä
+ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta
+silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä
+riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.»
+Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen
+niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli
+Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» -- Maija oli ihan
+haltioissaan.
+
+»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen
+Maijan innostukselle.
+
+»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»
+
+Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein
+uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli
+mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
+
+Kauanpa Maija viipyikin. -- Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta
+Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
+
+Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan
+huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian
+päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet
+kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat
+alkoivat ruokasalista poistua.
+
+Nyt silmät auki!
+
+Voi -- Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt
+erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen
+hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen
+aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin
+poika, se Erkki herra.»
+
+Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti
+häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja
+hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! --
+Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta
+muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä
+kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut
+Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut
+ulkomaille. Ja nyt --!
+
+Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin
+yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt
+muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys.
+Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys
+palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit
+ja työt.
+
+Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme
+tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi
+suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! -- Mutta tunti kului
+toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin
+täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.
+
+Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän
+oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta.
+Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun
+kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä
+Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta
+verannalle, aluksi huomaamatta ketään.
+
+»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.
+
+Hän kääntyi äkkiä.
+
+»Tunnetteko vielä?»
+
+»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.
+
+»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen
+kitumisen jälkeen. Etkö istu?»
+
+Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun
+tapasimme.»
+
+»Niin on. Paljon on tapahtunut.»
+
+»Paljon.»
+
+»Sinun äitisikin on kuollut.»
+
+Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
+Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»
+
+»Siinä oli surua paljon.»
+
+»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea
+salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti:
+»Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi
+joka talossa ja joka sydämessä.»
+
+»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
+Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»
+
+»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä
+enkä yhteisessä surussamme.»
+
+»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»
+
+»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö
+muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan
+suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle
+kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme
+eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme
+täältä pois. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja _täällä_ täytyy meidän
+uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä
+sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt
+kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli
+nyt tyyni ja kirkas.
+
+»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja
+reippautta.»
+
+»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut
+surussa koetelluksi.»
+
+»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko
+kihloissa, kenties jo naimisissakin?»
+
+Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»
+
+»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.
+
+»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä
+laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas
+sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes
+laajentunut.»
+
+»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi
+keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.
+
+Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä,
+sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana
+vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku
+ystävä läheisyydessä.»
+
+Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai
+jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän
+jäi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan
+jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä
+matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin
+aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä
+hänetkin maanpoveen. -- Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan,
+jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru
+oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin
+kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen
+äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman
+oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa
+arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä
+hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa
+uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.
+
+Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen
+sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.
+
+Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta
+vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia
+surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman
+kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä
+vieläkin vaikeammalta.
+
+Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti
+oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin
+voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia.
+-- Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma
+sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen
+mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi
+hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa
+murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. --
+
+Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä
+oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein
+tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui
+odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he.
+Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin.
+Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän
+rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän,
+yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.
+
+Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut,
+sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt,
+mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi.
+Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin
+puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli
+toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia
+valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut
+häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen
+ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli
+suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän
+tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän
+hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. -- Hän
+tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.
+
+Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi
+reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä
+kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä
+ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään
+emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä
+voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään
+tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli
+oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.
+
+Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko
+ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan
+mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä
+suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen
+aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin
+rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei
+mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin
+alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään
+jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina
+Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.
+
+Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa
+lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella
+lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.
+
+Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin
+keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi
+reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla
+oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan
+siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. -- »Kalpeaksi
+rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat
+usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan
+heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota
+muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai
+kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon
+kanssa.
+
+»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä
+tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella,
+kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää
+kansaa.»
+
+Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin
+Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin
+-- Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! -- Hän muisti
+pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista.
+Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi,
+näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän
+sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, -- miten oli hän
+_teossa_ tätä rakkauttaan osoittanut?
+
+Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin.
+Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä
+auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? -- -- --
+
+Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen
+silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri
+muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä
+suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja
+kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta
+oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.
+
+Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta
+taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä,
+kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän
+Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja
+leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä
+julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.
+
+Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus
+tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka
+syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan
+jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän
+oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä.
+Kaikkea -- yksin elämän pikkuseikkojakin -- katsoi hän kauniilta ja
+ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja
+tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä.
+Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse
+kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi,
+jolla hänet tunnettiin.
+
+»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä
+sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»
+
+Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten
+kysyt sinä semmoista?»
+
+»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä
+leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä
+palasit tunturilta?»
+
+»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti
+huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»
+
+»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä
+hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on
+tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä
+oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä
+kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi
+tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli
+kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut
+poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi.
+Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat
+olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa
+oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta.
+Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun
+lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören
+Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja
+tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta
+se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan.
+Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri
+juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi
+vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran --
+pieni poika oli silloin seitsemän vanha -- kävi Sören tunturilla poika
+muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja
+oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas.
+Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi
+syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin
+Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja
+Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. -- -- Häntä nyt
+vaimonsa elättää.»
+
+Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa
+puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä
+syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli
+kohdannut.
+
+Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella
+ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai
+onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää:
+vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä,
+minkä Jumala meille on määrännyt.»
+
+»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä,
+ei ilahduta.»
+
+»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo:
+»Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka
+henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»
+
+He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa
+alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen
+eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä
+valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset
+kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista
+nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat
+edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.
+
+»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän
+täytyy erota. Hyvää yötä!»
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa
+kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä
+sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista,
+yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä
+oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja
+rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja
+ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki
+jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän
+vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka
+samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä
+masentanut.
+
+Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä
+tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat
+he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli
+juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat
+tunturihuiput.
+
+Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
+Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»
+
+Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin
+odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä
+muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista
+kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime
+viikot. Nytkö ne loppuisivat?
+
+»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. --
+»Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla
+ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä
+aiot?»
+
+»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten
+tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata,
+enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee,
+puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän
+vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien
+varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten
+jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä
+pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle
+ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis
+filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin
+toimella nurja puolensa -- tuo ainainen muistitietojen takominen usein
+vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun
+ei kutsumukseni minulle selvene.»
+
+Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.
+
+»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut,
+mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina
+ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain
+kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»
+
+»Kuinka niin?»
+
+»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on
+sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»
+
+»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on
+minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»
+
+»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»
+
+»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina
+pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»
+
+»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä
+suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»
+
+»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko
+keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet,
+kyllä mielesi muuttuu.»
+
+»Entä jos en mene.»
+
+»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»
+
+»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»
+
+»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö
+luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»
+
+»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä,
+joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei
+suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä
+nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.
+
+Oliko se iltaruskon heijastusta, vai -- -- oliko se ehken
+mielenliikutusta?
+
+»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.
+
+Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen
+mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin
+nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät
+hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.
+
+Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen
+tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin
+suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen
+vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon
+oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen
+ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli
+päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen
+tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli
+sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti
+Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki
+yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä
+olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli
+ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?
+
+Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten
+päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että
+Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen
+tunteensa ilmituleen.
+
+Erkki oli rakastanut -- -- kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. --
+Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän
+olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois
+katseensa. --
+
+Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin
+ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin
+sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.
+
+Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta.
+Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt
+lupaukseni?
+
+Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen
+katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli
+surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa.
+»Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» -- Hän kätki
+kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. -- Heikki, Heikki!
+
+Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä
+lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina
+oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina
+lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.
+
+Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten
+niitä selittää?
+
+Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista
+kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin
+luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain
+kaivannut ja nyt -- nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.
+
+Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen
+murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?
+
+Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin
+vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt
+täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä
+tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä
+eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja
+Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
+
+Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
+
+»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää,
+että olet heikompi.»
+
+»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
+
+»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos
+olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
+
+Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
+Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
+
+»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo
+kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää.
+Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin
+lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
+
+»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»
+
+»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut
+ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle
+on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa
+paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa
+siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille
+tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa
+että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken
+hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin,
+miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan
+kärsiä niin paljon puutetta. -- Tiedän, että tämä tuuma oli äidin
+lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa
+päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia
+sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
+
+Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät
+puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja
+nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää
+ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää
+siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa
+työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka
+se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään
+entistänsä ehompana ja puhtaampana. -- Jos tietäisit -- ja kai sen
+tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä --
+miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin
+lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia
+harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai
+muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei
+poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin,
+tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki
+voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin
+keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko
+pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää
+siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
+
+»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin
+kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa
+polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä
+tehdä.»
+
+Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen
+tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli
+yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
+
+»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
+
+»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän
+kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin
+surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen
+murtunut ainaiseksi.»
+
+»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
+
+»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä
+sen sovitan?»
+
+»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» -- Erkki
+oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän
+luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä
+huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä
+oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi
+onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
+
+Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti
+hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki,
+rakas Erkki, anna anteeksi!»
+
+Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? -- Hän ei ennättänyt
+tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
+
+»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja
+niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan,
+miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa
+ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon
+ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten
+lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka
+vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni
+minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille
+maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa
+elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa
+onni, jota täällä toivon.»
+
+Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän
+valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen
+sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa
+povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli
+nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen
+ankaruutta. Mutta -- hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille
+astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen.
+Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
+
+Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi:
+»Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon
+yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala
+on kaikki kaikessa.»
+
+Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi
+pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi
+hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen
+pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen.
+Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot
+olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.
+
+Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»
+
+»Puoli kaksitoista.»
+
+Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli
+vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! -- Herra
+siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien
+Heikin polvia.
+
+»Miten täällä jaksetaan?»
+
+»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja
+jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein
+katseesta heräsi.
+
+»Heikki!»
+
+Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle
+Eevin käsi omassaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian
+heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija
+oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.
+
+»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin
+vielä jaksan, -- puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi
+hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt.
+Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri
+erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen
+niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän
+kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut
+sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle
+itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat
+tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti
+sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin
+itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin
+paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi
+minulle tuottaisi. -- Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet --
+minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut
+puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»
+
+Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän
+hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan
+kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä
+keskeyttämättä.
+
+»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin
+yksin -- minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. -- Kuolema on nyt
+edessäni -- synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut
+ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen.
+Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi,
+ja tuskanhiki oli otsalle noussut.
+
+Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti,
+kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti:
+»Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»
+
+Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:
+
+»Heikki, anna anteeksi.»
+
+»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille
+anteeksi antanut.» -- »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla
+toisin.»
+
+Eevi ei vastannut mitään.
+
+»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»
+
+Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei
+koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat
+häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat
+kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee
+sen hedelmääkantavaksi.
+
+He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen
+toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen
+vuosien kuluessa.
+
+Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli
+huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä
+ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei
+elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi.
+Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, -- olen siitä nyt
+iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on
+hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä
+minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova!
+Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»
+
+»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli
+itkua.
+
+»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»
+
+Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli
+puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin
+Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili
+hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä.
+Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne
+kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Unelmiensa uhri, by Marja Salmela
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIENSA UHRI ***
+
+***** This file should be named 15395-8.txt or 15395-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/5/3/9/15395/
+
+Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
+Proofreaders.
+
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/15395-8.zip b/15395-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..768b180
--- /dev/null
+++ b/15395-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..dd73723
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #15395 (https://www.gutenberg.org/ebooks/15395)