initial commit of ebook 14773HEADmain

6 files changed, 11410 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14773-0.txt b/14773-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..6cc32b5
--- /dev/null
+++ b/14773-0.txt
@@ -0,0 +1,5504 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14773 ***
+
+VIIJA
+
+Kuvaus Savon kansan elämästä
+
+
+Kirj.
+
+Kauppis-Heikki
+
+
+WSOY, Porvoo, 1920.
+
+
+
+
+I.
+
+--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,
+sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.
+
+Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain
+tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän
+tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän
+laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman
+tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti
+toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta
+kaivata.
+
+--Onko Viija nähnyt kampaa?
+
+--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn
+paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.
+
+Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta
+tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on
+tarkkamuistinen.
+
+Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin
+tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen
+äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon
+kiusaat".
+
+Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta
+ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin
+hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki
+kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät
+vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka
+häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.
+Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä
+häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun
+hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä
+katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan
+täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon
+toverina ja katsomaan talon töitä.
+
+Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina
+hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se
+silloin nykäisi itkun hereille.
+
+--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.
+
+--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.
+
+--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä
+kuin täällä.
+
+--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?
+
+--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,
+taivaaseen, selitti Reeta.
+
+--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä
+silmiin odottaen varmaa vastausta.
+
+--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.
+
+Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.
+Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin
+toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne
+menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa
+tehdä tuolle tytölle.
+
+--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se
+tuokin ikävä pian haihtuu.
+
+Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen
+miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.
+Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon
+pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee
+tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa
+lienee tätiä läheisempi omainen.
+
+Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset
+vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet
+olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.
+
+Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan
+nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään.
+Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat
+siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos
+oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan
+iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli
+on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän
+vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.
+
+--Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.
+
+Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa
+pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.
+
+--Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla
+kovin nälkä.
+
+--En minä nyt syö.
+
+--Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä
+päivänä kirnuttua voitakin.
+
+Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:
+
+--Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan
+iltaisetta maata.
+
+--Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä
+ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.
+
+--No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä
+sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys
+loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.
+
+--Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.--Et tämän pöydän
+ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.
+
+--No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.
+
+--Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun
+tuo tyttö on emäntänä.
+
+--Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo
+alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi,
+koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.
+
+--Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.
+
+--Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole
+akkavallan alla.
+
+--Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän
+huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.
+
+Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin
+tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli
+unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta
+käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.
+
+--Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä
+kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen,
+sanoi vähän päästä äskeinen renki.
+
+--Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.
+
+--On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.
+
+--No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita,
+vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon
+toisetkin yhtyivät.
+
+--Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi
+Viijan uudestaan nukkumaan.
+
+--Siltäkö kuulostaa?
+
+--Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.
+
+--Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan
+sieluakaan.
+
+Se oli pöytäpuheiden päätös.
+
+Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei
+kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa.
+Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi
+takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään.
+Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.
+
+--Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.
+
+--Siinä oli keuhkotauti.
+
+Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on
+ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin
+sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän
+kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin
+aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan
+vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa
+laulua:
+
+    "Soudetaanpa Sorolaan,
+    pitkä on matka tätilään.
+    Täti leipoi suuren leivän,
+    pani paljo voita päälle."
+
+Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta
+koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta
+ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan
+mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.
+
+Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli
+kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi.
+Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan
+halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme
+poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain
+arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit
+kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä
+niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain
+nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet
+asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä
+sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja
+oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät
+sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja
+neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja
+vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen.
+Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman
+sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa.
+Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin
+antaja, joka katseli päältä.
+
+Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan
+häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta
+päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin.
+
+--Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi
+Reeta.
+
+--Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena.
+
+--Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä
+on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan.
+
+--Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia?
+
+--Ei. Ne ovat köyhiä.
+
+--Onkos niillä äitiä?
+
+--Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä.
+
+--Antaako se niille kahvia?
+
+--Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen
+isä.
+
+Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten:
+
+--Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata
+kahvia?
+
+--Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan
+niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan
+voikakut ja sinä viet.
+
+--No minä vien! ihastui Viija.
+
+Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija
+käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi
+syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle
+ensiksi.
+
+--Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi.
+
+Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle.
+
+--Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen
+käsiksi.
+
+Sitten pienimmälle.
+
+--Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä
+äänellä.
+
+Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli
+muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni
+sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja
+kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan
+haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon.
+Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot.
+Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki"
+joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli
+mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi
+repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.
+
+Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta
+että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia
+ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos
+olisi vähän lisää".
+
+--Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen
+ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.
+
+Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin
+käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain
+voisi.
+
+--Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois
+tuvasta.
+
+Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan,
+ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun
+näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.
+
+--Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.
+
+--Tehän sen tiedätte.
+
+--Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan
+tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.
+
+--Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.
+
+--Käy sinä viemässä.
+
+--En minä.
+
+--No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.
+
+Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein
+syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin
+sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia
+kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta
+kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi
+eivätkä annakaan.
+
+Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen
+puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja
+huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.
+
+--Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat
+jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.
+
+--Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.
+
+--Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.
+
+--En minä anna sitä.
+
+--Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi
+mökkiläinen.
+
+--En lähde, en minä jaksa.
+
+--Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti.
+
+--Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne
+vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti
+kulkussa.
+
+--Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta.
+
+--Minkäslaisten sitten ... kun tuon kuulisi... Ehkä rikasten. No, kyllä
+ne kerkiää nekin narrata.
+
+--Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa.
+
+--Jottako tuuli venettä kiikuttaa.
+
+--No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta
+varmasti ja meni ulos.
+
+Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää
+Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet.
+Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin,
+sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa
+ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet
+asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli
+aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää
+tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat
+he mitä ensiksi tarjotaan.
+
+--Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa
+kahvia juodessa.
+
+--Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä
+ottanee.
+
+--Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.
+
+--Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.
+
+--No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen
+omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta
+huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.
+
+--Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?
+
+--Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi
+ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.
+
+--Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?
+
+--Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.
+
+--No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta?
+
+--Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää.
+
+--Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi
+silloin minulle.
+
+--Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta.
+
+--Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma.
+
+Reeta jo kiukustui.
+
+--Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma.
+
+--Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa
+ostomiehiä.
+
+Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni
+poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot
+niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi
+Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin.
+Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä
+lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin
+ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos.
+
+--Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki.
+
+--No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi
+mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.
+
+Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa
+tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta
+koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan.
+Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka
+eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei
+kasvojen juonteista saa suurta selkoa.
+
+Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.
+
+--Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin
+vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.--No, elä seiso Santtu,
+onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne
+on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin ... näytäpä tuota noille vieraille
+ja vaiheta.
+
+Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa
+nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin,
+asettui yhteen kohtaan.
+
+--No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun
+kelloni kanssa yhdessä.
+
+Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.
+
+--Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä
+tämä on nimeltä?
+
+--Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja
+painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut
+jotain säilytettävää.
+
+--Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se
+ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".
+
+--Kyllä minä ymmärsin... Vaan eiköhän viskata kelloja.
+
+--En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.
+
+--No myö sitten.
+
+--En myö, se maksaa sata markka.
+
+--Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan
+itsellesi tuota tämän talon tytärtä.
+
+--Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti
+vähän nauruun menevän.
+
+--Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle
+kihloista, selitti kirjuri.
+
+--En anna, se särkee.
+
+--Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se
+vai ei.
+
+Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.
+
+--No, kysy nyt.
+
+Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin
+kysyä.
+
+--Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen.
+
+--Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta
+maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa?
+
+--On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä.
+
+Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt
+päänliikunnolla:
+
+--Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä.
+
+Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja
+lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita.
+
+--Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies.
+
+--Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin
+pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan.
+
+--Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että
+yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut
+monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi
+perijä koko pesässä.
+
+--Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.
+
+Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet
+sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin
+Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen
+naurahti:
+
+--Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.
+
+Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät
+ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että
+mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista
+tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.
+
+Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille
+lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että
+vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella
+vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän
+sedän vai tädin luokse asumaan.
+
+--En minä tiedä, sanoi Viija.
+
+--Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan
+kuulemaan heidän puheensa.
+
+Arolainen selitti.
+
+--Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia
+olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.
+
+--Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois
+toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella
+kaikkia kohtaan.
+
+Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan
+niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään
+siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi
+olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin.
+
+--Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon
+Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi.
+
+--Ei ole.
+
+--Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla.
+
+--Minäpä sanon isälle.
+
+--Mitä sinä sanot isälle?
+
+--Sitä ettet sano olevan meillä rahaa.
+
+--Sano vaan, eihän teillä ole.
+
+--Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo
+myrnistyivät.
+
+--Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.
+
+--Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.
+
+Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin
+kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten
+lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan
+nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa",
+eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan
+pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli.
+Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon
+onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä
+korkeampaan hintaan.
+
+Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja
+kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja.
+Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin
+pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa
+ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan
+selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa
+rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan
+kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset
+mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.)
+Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat.
+Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne
+menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.
+
+Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja
+vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei
+ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.
+
+Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta
+hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille.
+Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun
+Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa
+koroittamassa.
+
+Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä
+saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas
+loma-aikana Santun puhetoverikseen.
+
+--Tokko sinä huusit mitään?
+
+--Huuti isä minulle hevosen.
+
+--Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne.
+
+--Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen.
+
+--Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy
+heittää Viijan taakse pantiksi.
+
+--Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin
+hevosia.
+
+--Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla
+kihlatuksi itsellesi morsiamen.
+
+Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella
+huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa,
+etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun
+antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä
+Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.
+
+--Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä
+joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä.
+Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen
+hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?
+
+--Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä
+ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.
+
+--Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti
+mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä,
+kun on kaikki myytynä.
+
+--Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.
+
+--Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri
+muistanee paremmin.
+
+--Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi
+antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.
+
+--No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia,
+kiirehti Reeta.
+
+Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän
+kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:
+
+--Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.
+
+Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna
+Viijaa puhuttelemaan.
+
+--Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!
+
+Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä
+pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.
+
+--En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan
+kuin hukkumaisillaan.
+
+Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun
+maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta.
+Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja
+kiukkua sekaisin.
+
+Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen,
+että itkulla ne nuo akat voittavat.
+
+Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.
+
+--Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi
+ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.
+
+--En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois
+noitakin elukoita, selitti Tuokko.
+
+Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta
+Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin
+hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä
+silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt
+kenenkään hyvästintarjouksista.
+
+Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä
+oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!"
+äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä
+tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä
+muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.
+
+Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan
+sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä
+eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan
+mielestä tärkeätä asiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.
+
+--Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa
+helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle
+noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt...
+Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.
+
+--Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina
+joutui, sanoi Esa.
+
+--Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt
+aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä.
+Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä
+viivyin.
+
+--Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.
+
+--Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi
+Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.--No niin.--
+Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan.
+Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois
+lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo
+sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.--Ja entäs
+isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla.
+--Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat
+hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla,
+vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille
+aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!
+
+--Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.
+
+--Minähän sitä olen, näin halpa.
+
+--No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte
+Joosetaksi.
+
+--Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä
+sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se
+nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin
+Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi
+kaikkein sievin.
+
+--Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.
+
+Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta
+nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi
+tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan
+kiireen lähteä matkalle.
+
+--No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja
+vilkutti mennessään silmää.
+
+--Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.
+
+Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan
+talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia
+tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen
+verran, että tuli ryyppy kullekin.
+
+--No, pesumummu!
+
+--Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.
+
+--Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.
+
+--Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.
+
+--No, se on sitä parempi ... ryypätään.
+
+Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.
+
+--Eikö pohjaan asti?
+
+--Ei.--Paljon kiitoksia.--En minä kaikistellen maista ollenkaan,
+minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.
+
+--Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.
+
+Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka
+hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti
+ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos
+saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.
+
+--Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi
+tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä
+nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se
+tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.
+
+Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.
+
+--Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan
+Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.
+
+--No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.
+
+--Ujosteli vielä.
+
+--Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan
+ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä
+pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen
+muutkin.
+
+Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli
+parhaiksi sotkemaan.
+
+--Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas
+rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.
+
+Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo
+raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.
+
+--Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.
+
+--Rohveetoille.--Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.
+
+--Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin
+suuttumaan.
+
+--Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole
+jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan,
+jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta,
+kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni,
+sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.
+
+--Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.
+
+--Kyllästyn minä sellaisesta...
+
+--No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule
+Tiinakin.
+
+--Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen
+sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.
+
+--Eikö kelpaa täällä?
+
+--Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi
+vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän
+käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi
+ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat
+vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi!
+
+Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää
+tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot,
+joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti
+matkalle.
+
+Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.
+Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.
+
+--Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja
+elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.
+
+--No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai
+punainen.
+
+Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän
+sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui
+hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa
+matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään.
+Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä
+sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.
+
+Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa
+vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan
+suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä
+sukanneulettaan tuvasta.
+
+Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä
+itsekukin ajatuksensa.
+
+--Milloinhan Viija tulenee takaisin.
+
+--Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.
+
+--Sitä nyt ei tiedä.
+
+--Eipä tiedä.
+
+--Aikapahan näyttää.
+
+--Se sen parhaiten näyttää.
+
+Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.
+
+--Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan,
+sanoi Esa erotessa.
+
+--Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä
+istumaan.
+
+Reki lähti liikkeelle.
+
+--Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten
+tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.
+
+Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli
+sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että
+sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut
+ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut
+aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla,
+tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki
+nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan
+väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.
+
+Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen
+verkkajuoksun mukaan:
+
+    "Nissilän Mattilalla
+    ei ollut toista silimää.
+    Nissilän Mattilalla
+    ei ollut toista silimää.--
+    Saakuri, niinkuin vainajan,
+    niin palelee käsiä.
+    Saakuri, niinkuin vainajan,
+    niin palelee käsiä."
+
+Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta
+kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti
+samaa virttä aina perille asti.
+
+
+
+
+II.
+
+
+--Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.
+
+--Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon
+tervehdykseen.--Onkos teillä ollut ikävä?
+
+--On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.
+
+--Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on
+Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta,
+heitellen Viijan päältä vaatteita.
+
+--Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?
+
+--On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun
+vaan maltat odottaa.
+
+Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat
+oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan
+perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa
+puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään
+äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita,
+ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi
+huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja
+olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan
+perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen
+kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta
+poikimisen merkkejä.
+
+--Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija
+seisoen pieni heinätukko sylissä.
+
+--Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi
+ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen
+tuoja kuin äidillesi.
+
+Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä
+jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä
+katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa
+oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta,
+kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan
+luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri
+härkä tulla möyrittää".
+
+Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi
+ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta
+pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne
+jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena
+oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat
+aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten
+mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä
+ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt
+väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta
+päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä
+kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".
+
+--Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.
+
+--Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran
+niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.--Vaan peltoja niillä on
+paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään.
+Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin
+silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä
+olen".
+
+Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että
+nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän
+kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin
+pukki ja pässi.
+
+--Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte
+tekopalkat Lassille?
+
+Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan
+itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty
+sitä mukaa kuin ne oli saatu.
+
+--Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.
+
+--Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi
+aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen
+vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa
+tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?
+
+--Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?
+
+--Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta
+laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin
+palkoilleni?
+
+Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja
+vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa,
+täti, voikakkua.
+
+--Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?
+
+--Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.
+
+--Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja
+lähti kakkua antamaan.
+
+Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli
+tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja
+sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa
+kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti
+nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan
+lehmäin nimiäkin.
+
+--Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla
+oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.
+
+--Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.
+
+--Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla
+kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.
+
+--Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.
+
+--Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä
+maistaa.
+
+--Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.
+
+Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten
+nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää,
+että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän
+niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä
+tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti
+käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja
+kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki
+tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia
+pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin
+paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis
+raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen
+kesälintu.
+
+--Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat
+avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat
+maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä
+aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin
+hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita.
+Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan
+vesissä silmin.
+
+--Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla
+kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se
+tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat,
+itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".
+
+Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.
+
+--Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.
+
+--Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä
+jalkaan, niin se antaa saappaat.
+
+--Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan.--
+Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan
+on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi
+nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne
+purista?
+
+--Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.
+
+--Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo
+pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia
+kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen
+suutarin kenkiänne tekemään.
+
+--Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien
+pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen
+typeryydellä.
+
+--Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella
+aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.
+
+Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat,
+jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia
+tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat
+"tenttelin", eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski
+vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin
+hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta
+kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;
+
+--No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan
+portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja
+kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves
+olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen
+nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä
+jo tunnetkin.
+
+Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.
+
+--Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.
+
+--Noita en taas muista, valitti Viija.
+
+--Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin
+havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja
+tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.
+
+--Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.
+
+       *       *       *       *       *
+
+    Vettä sataa, päivää paistaa,
+    kohta saamme kesän.
+    Kesäkuulla lämpimällä
+    löysin linnun pesän.
+
+Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä
+palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa
+myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti
+sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos
+Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä,
+ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän
+mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi
+selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät
+he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen
+aamu tuli.
+
+Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin
+viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat
+innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa,
+että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.
+
+--Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.
+
+--Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on
+pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.
+
+Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja
+kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja
+ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja
+puisti ahvenet siihen.
+
+--Tuoko se on kalain huone?
+
+--Tämähän se on, sanoi Lassi.
+
+Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen
+pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja
+se heidän ilolleen kävi.
+
+--No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.
+
+Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän
+paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.
+
+--Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.
+
+--Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.
+
+--Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta
+voita hakemassa?
+
+--Jaksetaan me olla.
+
+--Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia,
+sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa
+järveen.
+
+Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden
+vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja
+kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti
+kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan
+kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että
+oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän
+tulla nyrpeälle mielelle.
+
+--No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla
+yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun
+tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta
+tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.
+
+Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät
+venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.
+
+Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti
+ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu
+kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen
+pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan.
+Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti
+nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta.
+
+--Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi,
+kyllä jäisi pian jälelle.
+
+Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt.
+Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli
+taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset
+asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle,
+arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan
+pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti.
+
+Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta.
+Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan
+sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien
+muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän
+suunvuoroa.
+
+--Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään.
+
+Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona
+tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli
+lapsille hauskat leikkipaikat.
+
+Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa
+piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua,
+niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili
+selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia
+savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat.
+
+--Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta.
+
+--Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi.
+
+--Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta
+kertaa kylvettynä.
+
+--No eikö se sillä vältä.
+
+--Niin, vaan oikein...
+
+--Kylläpähän keritään, sanoi Reeta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi
+rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin.
+
+Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä,
+ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina.
+
+--Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan.
+
+--Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa.
+
+--Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja
+taputteli rieskan päällystää naurussa suin.
+
+Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla
+kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle.
+Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna ...
+sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista
+kuolon merkkiä.
+
+Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt
+lähdetään.
+
+--Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti.
+
+--Kirkkoon, ilmoitti Reeta.
+
+Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla.
+
+--Ette eilen sanonut.
+
+--En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua.
+
+--Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä.
+
+--Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää
+sitten, ei tässä niin kiirettä ole.
+
+Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat
+niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he
+ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät
+kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä
+lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin
+olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei
+ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen
+asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin
+isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän
+kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi.
+Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä
+ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita
+joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen
+Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput
+hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: "Ajapas tuolla, niin
+et palellu taipaleelle." Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein
+mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän
+hatun, ja sitten ylistelee, että:
+
+--Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman
+näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä.
+
+Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat
+tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen
+varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni
+miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan,
+vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset.
+
+--Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja
+pyyhki hikeä otsaltaan.
+
+--Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä
+väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä.
+
+Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta
+näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin
+pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla
+rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten
+pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma.
+
+--Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin.
+
+--Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies.
+
+--Eikö se ole korkealla vedestä?
+
+--Tuoko vene?
+
+--Niin.
+
+--Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta
+kuului jälestä päin.
+
+--Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja
+ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon
+soutajia.
+
+--Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat
+päässeet vähän edelle.
+
+Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin
+näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta
+lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa.
+
+--Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä.
+
+--Ja minulla, lisäsi Liisa.
+
+--Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen
+tuhdolle.
+
+Saaresta lähdettäessä rupesi Samppa vuorostaan perään. Ja muutenkin oli
+muhkeampaa olla miehenpuoli perässä, kun oli lähi talojen mentävä ja
+kirkkokin kohta lähestyi. Maantiekin kulki melkein lähi rantaa ja
+siellä ajoi kirkolle päin herraskärrit, niinkuin Reeta sanoi.
+
+--Mikäs se tuo on, jota ne pitelevät ylhäällä? kysyi Viija.
+
+--Se on parasolli, selitti Reeta.
+
+--Ei se ole Olli ... vaan tuo, joka on pään päällä ylhäällä, selitti
+Viija, jonka mielestä tuo nimi oli paras Olli.
+
+--Sinä et ymmärrä, sanoi Reeta. Eihän se mikä Olli ole, kuin
+pa-ra-sol-li. Ja ne sillä suojelevat, ettei sada vettä eikä paista
+päivää.
+
+--Vaan paistaahan yhtäkaikki päivä.
+
+--Saapihan se meihin paistaa, vaan ei herrasväkeen.
+
+Tytöt tirkistelivät ajaviin niin uskolla, etteivät huomanneet
+edestäpäin lähenevää siltaakaan ennenkuin aivan lähelle päästyä. Vene
+alkoi mennä jo alitse ja airot sillä kohdalla niin somasti kolkkasivat.
+
+--Näettekö tytöt tuota mustaa törökkiä tuolla? kysyi Reeta, osoittaen
+maalle muutaman matkan päähän.
+
+Mikä se on?
+
+--Se on muistopatsas. Eiköhän käytetä tyttöjä katsomassa.
+
+--Kun ei tulisi myöhä, sanoi Samppa ja käänsi jo veneen kokkaa maalle
+päin.
+
+--Eikä tule. Pitää sitä toki näyttää.
+
+Samppa olisi jäänyt venheeseen tupakoimaan, mutta kun Reeta sanoi, että
+"tule vaan sinäkin", niin lähti sitten perästä astua teppailemaan.
+Ihmeissään katselivat lapset tuota mustaa rautaista törilästä, jonka
+ympärysaidassa oli hirveitä rautapiikkejä. Tytöt eivät osanneet kysellä
+paljoa mitään, matta kyllä Reeta selitti.--Siinä oli ollut sota ja
+siihen oli ammuttu muutama sotaherra ... vitialuodilla kuuluu
+hutkautetun keskeltä poikki, että hevosen selkään on vaan jäänyt
+sääret, ja niineen päivineen se oli juossut pappilaan asti.
+
+--Ammutaanko niitä ihmisiäkin? kysyi Viija vähän peloissaan.
+
+--Ampuu ne sodassa, kun ne ovat pahoja, selitti Reeta. Tässäkin
+kuulutaan niistä sodassa ammutuista venäläisistä tehdyn tuohon jokeen
+siltaa.
+
+Yhä enemmän heitä ihmetytti Reetan kertomus. He eivät tunteneet kuin
+yhden venäläisen, Harja-Heikin, joka oli kaikkien pienten tyttöjen
+mielestä hyvin hyvä, hän kun antoi vaskisormuksia.
+
+Maantietä käveli kaksi hattupäätä, vielä vähän keskenkasvuista neitiä.
+He jäivät ulkopuolelle patsaan aitausta seisomaan, odotellen edellisten
+poistumista ja silittelivät äänettöminä hiekkaa kenkänsä kärellä. Reeta
+lähestyi heitä hyvää päivää nyökäyttäen ja kysyi:
+
+--Kenenkä te olette tyttöjä?
+
+Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa
+toisiinsa.
+
+--Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä
+olette.
+
+Ei tullut lisää.
+
+--Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai
+surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja
+mykkiä.
+
+--Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä.
+
+--Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette,
+tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä
+talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.
+
+Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi
+pappilaakin vähän koivujen keskeltä--kaikki huoneet maalatuita. Pienten
+kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa.
+Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan
+kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle.
+
+--Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta.
+
+--Missä? kysyi Viija.
+
+--Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän
+tuolla laidalla hautausmaata.
+
+--Eikö mennä sinne?
+
+--Ei ennen kuin viedään eväät kortteeriin, sanoi Reeta.
+
+Sitten oli ensimmäinen asia hautausmaalle. Muutamia ihmisiä siellä jo
+seisoskeli lukemassa hautakirjoituksia. Reeta meni lasten kanssa
+suoraan Viijan äidin haudalle.
+
+--Siinä se on, sanoi Reeta syvästi huokaisten.
+
+Tytöt katselivat haudan päällystä. Reeta alkoi lukea taulusta
+kirjoitusta, joka loppui näin:
+
+    Jätti jälkeensä yhden lapsen ja kaksi sisarta.
+
+Taulun takana oli virren värsy:
+
+    Ajalla joll' emme ajattele,
+    tulee meill' tuoni vieraaks'
+    -- -- --
+
+Siihen asti sai hän luetuksi, kun mieli murtui itkuun. Lapset kun
+näkivät Reetan itkevän, tekivät samoin. Samppa joutui vasta loppuun.
+Hän oli tavaillut muutamata "Lampuen miehen" hautakirjoitusta, eikä
+heittänyt kesken, kun kerran tuli aloittaneeksi. Suru keskeytyi vähän,
+kun joku viinan maussa oleva mies kulki siitä sivu ja sanoa töräytti:
+"Siinäkin on omaa joukkoaan: eukko tyttöineen itkee ja mies nauraa
+ääressä."
+
+Samppa hämmästyi niin, että näytti vielä enemmän nauravalta. Reetaa
+harmitti tuo juopuneen ukon lause ja siinä itkukin haihtui.
+
+Soitettiin kohta iltakirkkoon. Siellä oli tytöillä paljon katselemista
+lehterin laitoihin maalatuissa tauluissa ja alttarin päällä olevassa
+suuressa taulussa, joka kuvasi Kristusta ristillä. Paljon kauniimpi oli
+tuo kuva lasten mielestä, kuin mikä heidän aapisessaan oli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kivirantalaisten kortteeri oli lähellä kirkkoa, melkein maantien
+vierellä. Siinä asui pitäjän koulumestari ja sen vuoksi heidän taloaan
+nimitettiin lyhyesti Mestariksi. Siinä oli melkein puolen pitäjän
+käymäpaikka, kun mestarin Saara jaksoi olla suurimpinakin tungosaikoina
+joukon paljouteen suuttumatta. Aina hän liikkui tyytyväisen näköisenä
+ja naurusuulla pyysi siirtymään, jos joukko oli kaikki kulkupaikat
+tukkinut. Pyhäaamuna siinä ahtainta oli, kun hevosellakin tulevat
+ajoivat tähän soittoa odottamaan. Useammalle Saara ennätti jonkun sanan
+töittensä lomassa sanoa ja kehoitti menemään keittiöstä toiseen
+huoneeseen, samalla moittien sen pienuutta ja huonoutta, jolloin
+vieraat puolustivat, että "jo toki tänne sopii".
+
+Niinpä sinne nytkin kertyi ihmisiä monelta eri kylältä. Viija ja Liisa
+istuivat vieretysten nurkempana, ujosti katsellen noita vihtoriinisia,
+pulskia emäntiä, jotka niin kodikkaasti istua hoilottivat. Laajassa
+soututuolissa istui Tuomelan emäntä ja kohenteli Petu-poikansa
+paidankaulusta. Hän oli kamarissa olevista emännistä arvokkaimman
+näköinen jo muutenkin ja sen lisäksi tuli kaksiosainen lihava leuka,
+jota ei monella olekaan.
+
+--Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai
+kauluksen paikoilleen.
+
+Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä.
+
+--Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin
+aikamiehetkin.
+
+Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että
+seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi.
+
+--Ylyys! Siitä se isäntä tulee, sanoivat lyöttäjät, nostaen kättään
+korkealle.
+
+Naurussa suin ja leuka arvokkaasti asetettuna katsoi äiti, miten poika
+kätteli. Tytöt vetäysivät yhä nurkemma, ettei kai heidän tarvinne antaa
+kättään tuohon losaukseen.
+
+--Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi
+joku kirkkomiehistä.
+
+--Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei
+nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan...
+
+--Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä.
+
+--Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö.
+
+--Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi
+Mestarin Saara.
+
+--Vai niin ... vai tämä se on!... Kyllä minä nyt... Taisihan tämän isä
+olla vähän sukujakin minuun... Joko tämä on vanha?
+
+--Vasta seitsemännellä.
+
+Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai
+seitsemännellä.
+
+Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta
+nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina
+vähän väliä tarkasteli.
+
+--Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija.
+
+--Aivan kohta.
+
+--Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan
+emäntä.
+
+--Jokohan jäisitte, sanoi Reeta.--Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin
+tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä.
+
+--Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin,
+puheli Tuomelan emäntä.
+
+--Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla,
+myönsi Reeta.
+
+Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli
+vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa
+hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen
+soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa.
+Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei
+hänen isänsä antanut ohjaksia.
+
+Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin
+vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä
+puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja
+niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta
+ostettu.
+
+Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa
+hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse.
+Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä,
+niin että kaulasuonet pullistuivat.
+
+--Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti
+Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle.
+
+--Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan
+emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa
+kävelemään.
+
+Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo
+kirkkoon.
+
+--Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin,
+ehdotti Tuomelan emäntä.
+
+Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai
+penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että
+päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten
+alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi
+aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä
+muokkasi vehnäpullaansa.
+
+--Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut
+milläänkään, lohkaisi hän itse.
+
+Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois.
+
+--Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta.
+
+Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo
+avioliittoon.
+
+--Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja
+enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan.
+
+--Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia
+lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas
+tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin
+valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten
+tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa
+lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei
+siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa
+erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon
+sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan.
+
+Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan
+lähtevän näköisenä.
+
+--Taitaa nämä meidän pienet kirkkomiehet jo kiirehtiä kotiin, sanoi
+Reeta.--Hyvästi nyt emäntä ja paljon kiitoksia.
+
+Ei niin vähät kannata kiitellä. Mutta jos vähänkin soveltuu, niin
+käykää toki koko joukolla meillä kylässä, kun ollaan vähän omaisiakin,
+kehoitti emäntä.
+
+Sitten heitettiin erojaishyvästit. Kaikki käänsivät selkänsä kirkkoon
+päin. Voimakkaimmat ajoivat hevosilla, huonoimmat astuivat jalan ja
+keskinkertaiset kulkivat veneellä. Rannoilta lähtikin veneitä toinen
+toisensa perästä mennä tuijottamaan kotiansa kohden. Soutumiehet vain
+eivät olleet selkäänsä kääntäneet, he katselivat nyökkäistessään yhä
+etenevää kirkon tornia ja tuolta toisaalta päin näkyviä kauppapuoteja
+rantatörmällä. Yhä ne etenivät ja viimein jäivät tuonne niemen taakse
+näkymättömiin.
+
+Väsymys verkastutti kirkkomiesten kulkua. Tuntui niin hyvältä ajatella
+kohta pääsevänsä vuoteelleen. Aurinko oli korkealta kesäpäivän
+matkoiltaan kelluellut alemmaksi ja paistoi hyvin hellävaroen hienon
+pilvihunnun lävitse.
+
+Viijan ja Liisan päät painuivat veneen nytkähdellessä yhä alemmaksi ja
+kun aurinko, toivottaakseen hyvää yötä, viimein kuvasi kauniit ruskot
+taivaalle, olivat ihmiset, niin isot kuin pienetkin, suloisen unen
+helmassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirkossakäynnin muisto säilyi Kivirannan lapsilla aina talveen asti.
+Vanhatkaan eivät käyneet enää kuin yhden kerran kesän aikana, ja sillä
+tiellään otti Reeta Tuomelan emännän kutsut täyttääkseen ja kävi hänen
+kotonaan yötä olemassa. Nyt heidän ystävyytensä kasvoi yhä lujemmaksi.
+Siellä oli katseltavana kaikki talon rikkaudet, pienimmistä suurimpiin.
+Monta tusinaa oli Reeta lukenut kahvikuppiakin ja tusinan suuria
+hopealusikoita, siihen muita rikkauksia jos kuinka paljon. Samppakin
+innostui Reetan kertomuksesta, niin että sanoi: "Mahtaa olla omistaan
+elävä talo."
+
+Reetan kertomukseen liittyi vielä, että siinä on kaksi poikaa, toinen
+Petua vähän vanhempi, Vester-niminen, joka ei näytä aivan niin
+virkeäjärkiseltä, mutta kyllä siitä vielä mies tulee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joutui taas tuo hiljainen talvi, joka supisti elämän niin pieneksi,
+että Kivirantakin näytti pihasta päin katsoen olevan hyvin hienossa
+kantimessa muusta maailmasta. Jäälle oli harvoin ajettu tien viipero,
+joka vei toisiin taloihin. Pihassa soikuloi muutamia vähän enemmän
+tallatuita polkuja, joista Sampan heinätie oli pisin. Sitten vei
+saunalle vahvin ura, joka oli lämmmittäjäin jaloista tallautunut melko
+mustaksi. Kylpy olikin ainoa virkistys kylminä talvi-iltoina, eivätkä
+herrat ole tyytyväisempiä istuessaan teatterinsa penkillä, kuin
+oli Samppa päästyään kuuman saunan lauteelle vasta käteen.
+Lämmittämisestäkin sai hän pitää tänä talvena suurimman huolen, sillä
+Reeta ei sanonut rupeavansa mokomaan puohinkiin. Tyttöjenkään mielestä
+ei Reeta ollut aivan samanlainen kuin ennen, mutta eivät he osanneet
+sitä ajatella miksikään.
+
+Muutamana aamuna tuli Lassi tyttöjä herättämään.
+
+--Nouskaapa jo pois, kuin on yöllä tullut vieraita ulkomailta.
+
+--Kuka se on se vieras? urkkivat tytöt raotellen silmiään.
+
+--Kuka tuo lienee, ei sen puhetta ymmärrä, kun mitä lienee ulkomaan
+kieltä, selitti Lassi.
+
+--Missä se nyt on?
+
+--Eikö se liene kamarissa.
+
+--Uskaltaako sitä käydä katsomassa?
+
+--No, kun menette hiljaa, niin ehkä se ei suutu.
+
+Hiljaa lähtivät tytöt hiipimään kamariin. Mökinmuori siellä parhaillaan
+joi kahvia ja Reeta oli pitkällään sängyssä.
+
+--Lassi sanoi, että täällä on ulkomaan vieras, sanoi Viija.
+
+--On se täällä vasussa, sanoi muori ja nosti vaatteen laitaa.
+
+--Pikku lapsihan tuo on, sanoi Viija iloisena.
+
+--Eihän se ole isokaan, myönsi muori.--Vaan ottaakos Liisa tämän
+veljekseen, sitä varten se kuuluu tänne tulleen.
+
+Liisa ei puhunut mitään, näytti jo vähän ymmärtävän asiaa.
+
+--Eipä taidakaan olla mieluista, lisäsi muori. Taitaa Liisaa peloittaa
+että perintö pienenee, jos ottaa.
+
+Viija oli enemmän mielissään tästä uudesta vieraasta, vaikka ei hän
+kyselemälläkään päässyt selville, mistä se on tullut.
+
+Kylän emäntiä alkoi tästä puoleen kulkea Kivirannalla ja toivat toinen
+toistaan suuremman pussakan ruokatavaroita, jotka kuuluivat olevan
+"makuumiehelle". Viijan sedän emäntä ja Kotaniemen emäntä, jotka olivat
+sisarukset, tulivat yhtä matkaa. Santtu-poika oli tietysti mukana.
+
+--Eikö Viija saisi lähteä nyt setäläänsä kylille? kysyi Kupeiston
+emäntä Reetalta, kun alkoi poislähtö lähestyä.
+
+--Minkä vuoksi nyt?
+
+--Ei minkään muun, vaan olisihan sitä vähemmän noissa lapsissa
+hoitamista, kun et itse kumminkaan nyt kykene, selitti Esan emäntä.
+
+--Onhan tuo nyt vähän niinkin, mutta siinä se tulee hoidetuksi yhtenä.
+
+--Kinkerissäkin saisi olla samalla tiellään, huomautti vielä vieras.
+
+--Onpa se Liisakin kotona, sanoi Reeta.
+
+--Löytyypäs siihen nyt esteitä, sanoi Kupeiston emäntä kiukkuisesti.--
+Luulisi, että se siellä aivan nälkään näännytetään, kun se aina niin
+vastenmieliseltä tuntuu.
+
+--No, viekää, viekää sitten sinne rikkaisiin hyvälle elämälle, vastasi
+Reeta takaisin.
+
+Mutta toinen sanoi taas paraten. Ja lienee kai kuullut, että Reeta
+ihastelee Tuomelan rikkautta, kun viskasi sillä lopuksi.
+
+--Jos teillä on mahtailemista, niin tulkaa sitten, kun minä paranen,
+sanoi Reeta kääntyen seinäänpäin vuoteellaan.
+
+Sen enempää ei hän ruvennut puhumaan. Vieraat alkoivat laittaa Viijan
+päälle vaatteita. Kävi hän kumminkin ensin kysymässä lupaa, eikä Reeta
+ollutkaan Viijalle ynseänä. Kotaniemen emäntä kutsui Reetaa tulemaan
+viikon päästä heille kinkeriin, mutta ei Reeta luottanut tämän enemmän
+kuin toisenkaan sisaren ystävyyteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotaniemessä kinkerissä ei Kivirannalta ollut muita kuin Samppa ja
+Liisa. Viija tuli setänsä lasten kanssa ja joutui lukemaan Tuokon
+eteen, joka hänen lukuansa kiitteli papille mitä mainioimmaksi, jossa
+ei tällä kertaa ollut puoltakaan liikaa.
+
+--Sepä on sangen kaunista, puheli pastori, että vaikka on orvoksi
+jäänyt, on Luoja sallinut tulla niin hyväin ihmisten hoitoon, että
+pitävät huolen lapsen sielun ravinnosta. Heille taivaallinen isä on sen
+palkitseva.
+
+--Niin, ja tällä oli hyvälukijat vanhemmat, sanoi Tuokko.
+
+--Aivan oikein, sillä vanhempain hyvyydestä samoin kuin pahuudestakin
+on lapsi usein osallinen, kuten käskyissä jo sanotaan.--Ole vaan lapsi
+ahkera vastakin ... saat tästä pienen kirjan lahjaksi.
+
+Viija otti sen ja niijasi.
+
+--Kuinka tämä Mari Arolainen osasi? kysyi pastori.
+
+Tuokko yritti sanoa, että menihän tuo jotakuinkin, mutta kun näki
+Arolaisen itsensä luettavan parhaallaan Santtua, niin sanoi, että
+hyvästi se meni tältäkin.
+
+--Kuinkas tämä Marin veli, Antti, osasi?
+
+--Menihän tuo tavallisesti, vaan ei niin joutuin kuin näiltä, selitti
+Tuokko.
+
+--Vai niin, vai niin, puheli pastori ja katsoi Antin silmiin.--Sinä
+olet kolmea vuotta vanhempi näitä tyttöjä ja ei vielä mene niin
+hyvästi.
+
+--Kyllä minä osaankin, selitti Antti, vaan luin hitaasti, että ennättää
+nähdä, meneekö se oikein.
+
+--No, olehan vaiti ja korjaa lukuasi ensi kinkeriin, päätti pastori
+puheensa.
+
+Poika nyökäytti päätään ja poistui joukkoon, jossa toverilleen nauroi,
+mistä syystä häntä toruttiin.
+
+Arolainen toi luettamansa lapset papin eteen ja Tuokon harmiksi selitti
+Santun lukua, että kyllähän se ulkoa menee, mutta lukee niin kovin
+kiivaasti, että ensimäistäkin uskonkappaletta lukiessa tulee sielulle
+silmiä ja korvia ja jos mitä.
+
+Pastori antoi muutamia hyväntahtoisia neuvoja ajatuksella lukemiseen ja
+sitten siirtyi toisiin.
+
+Kinkerin lopussa tuli kylän "silmän tekevissä miehissä" sen verran
+muutosta, että Tuokko sai lasten kasvattajan viran, kun Arolainen,
+entinen pyhäkoulun pitäjä, anoi siitä eroa.
+
+Pappien pois mentyä jäivät kutsutut kinkerivieraat vielä
+viimeistelemään.
+
+--Viijahan sai kirjan. Tule nyt sedällesi vähän lukemaan, sanoi Esa.
+
+Viijaa ujostutti alussa, mutta sitten se alkoi vakiutua ja Risa-Pekan
+kertomus miellytti muitakin.
+
+--Eikös ole hyvä lukija tuo Viija, sanoi Arolainen.--Saisit sinä, Esa,
+kun olet setä ja holhooja, panna johonkin kouluun.
+
+--Mitä varten? kysyi heti Tuokko.
+
+--Sitä varten, että pääseehän jotain ymmärtämään tästä maailmasta. On
+niitä köyhiäkin pöllönä kuolemaan.
+
+--Minkä ymmärryksen ne sieltä saavat, väitti Tuokko.--Laiskoja ja
+nenäviisaita tulee, eikä mitään muita.
+
+--Laiska on laiska, vaikka ei i:tä tuntisi, ja joka opista
+nenäviisaaksi tulenee, niin silloin sitä on liika vähän, puolusti
+Arolainen.
+
+--No se tuo lienee, sanoi Tuokko. Pitää sitten kouluttaa, vaikka
+menköön viimeinenkin penni ... ne sitten ehkä tytötkin pappilaan
+naidaan.
+
+--Pappilaan ... viimeinen penni... Tuo nyt ei ole aikamiesten puhetta,
+sanoi Arolainen.--Suututtaa, kun aina törmätään viimeiseen penniin,
+vaikka ei keskimmäistäkään tarvitsisi mainita. Joku sata jos tuhansista
+menisikin, mitä tuo on.
+
+--Mitäs vielä, sanoi Tuokko halveksivasti. Ei se tunnu mennessä
+miltään. Ja mitä sillä sen enemmällä viisaudella tekee, kunhan osaa
+lukea?
+
+--Jos ei tehne. En minä rupea enää virkkamaan mitään, sanoi Arolainen.
+
+--Niinpä se täytyy sanoa, iloitsi Tuokko.
+
+--Ei se pakosta ole, vaan kun tämä ei ole mikään väittelyseura.
+
+Esakin sai vähän suunvuoroa ja sanoi:
+
+--Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi
+kirjoittamaan ... lukeahan tämä osaakin.
+
+--Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä "riivailemisia"
+niillä vaimonpuolilla on.
+
+--No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan
+tarvitsevansa, kiivastui Arolainen.--Jos niin ajatellaan, mitä me
+ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin
+silloin se työ meni hukkaan.
+
+--Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle
+tekemistä, sanoi Tuokko.
+
+--Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla
+kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen.
+
+--Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan.
+
+--Kyllä selitän.--Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt
+katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen ... ennätin sinne viedä
+lasten eväslaukun.
+
+Viija lähti heti.
+
+--Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen.--Esimerkiksi siinä on
+kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei
+tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos
+meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta
+lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo
+ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa.
+
+Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi:
+
+--Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita
+tarvinneet.
+
+Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa
+kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona
+ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut
+muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain
+koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla
+selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka
+toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa.
+Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena
+lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta
+oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi
+pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen
+yritys raukesi.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on
+aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan
+maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa.
+Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut
+tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain
+oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan
+lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi
+alkanut vaatia saalistaan pois.
+
+Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki,
+että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan
+kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka,
+Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin
+muitakaan.
+
+Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä
+pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat
+luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin
+rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin
+auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella
+kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla
+voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.
+
+Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja
+tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin
+näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten
+kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se.
+Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät
+rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.
+
+Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen
+neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä
+suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja
+ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset
+tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa
+välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui
+Liisan seuraan.
+
+Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina.
+Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen
+Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei
+Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus
+ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon
+jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat
+ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan
+nauravuudesta.
+
+Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora,
+silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja
+katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet,
+sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni
+kuuluu.
+
+Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään
+aivan jälelle jäädä.
+
+--Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun
+edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt.
+
+--Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija.
+
+--Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei
+olisikaan, niin Liisan on toista...
+
+Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi
+työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin
+rikkautta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli
+muitakin saman kylän tyttöjä.
+
+--Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö
+Viijalta.
+
+--Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija
+lyhyesti.
+
+Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa:
+
+--Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä.
+
+--Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää,
+selitti Viija hiljaa toverilleen.
+
+Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän
+sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt
+tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan
+kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni.
+
+Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua
+ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata
+edestakaisin.
+
+--Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua
+Arolan Marilta.
+
+--Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari.
+
+--Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa.
+
+--Onkos teillä jo asunto tiedossa?
+
+--On. Me mennään mestariin.
+
+--Vai jo teillä oli, sanoi Mari.--No jospa minä tulen vaikka sinne.
+Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään.
+
+Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua
+leikettelemään.
+
+--Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat
+matkaa kulkeneet.
+
+--Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän
+ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari.
+
+--Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi.
+
+Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle.
+
+Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa
+tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan.
+
+--Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani,
+selitti emäntä.--Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään
+kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen
+vuotta oltuna tuttavia.
+
+--En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija.
+
+--Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On
+meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä
+ole väliä.
+
+--En minä kuitenkaan nyt pääse.
+
+--No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin
+käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla.
+
+--Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija.
+
+--Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin
+kuluuhan se aika täälläkin.
+
+--En minä yksinäni, sanoi Viija.
+
+Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan.
+
+--Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä.
+
+--On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä
+kylältä.
+
+--Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä.--Ja nyt minun pitää lähteä. Se
+teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan.
+Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä
+kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja
+aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut.--Hyvästi nyt, tulkaahan
+sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin.
+
+Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat
+huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät
+ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta
+tyttöä "leskeä". Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui
+kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata.
+
+Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi
+kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat.
+
+--Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta.
+
+--Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa.
+
+--Minnekä sitä haetaan?
+
+--Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia?
+
+--Tuskin yhtään.
+
+--Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se
+alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö.
+
+Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä
+Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle
+niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan.
+
+--No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan
+päästämään.
+
+Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon
+terveisiä.
+
+Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi
+pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja
+tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan.
+
+Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen
+konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä
+laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat
+jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat
+tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen
+huulten miuskutusta.
+
+Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi.
+
+--Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä
+ruikaten maantielle.
+
+--Ei ole käytynä, vastasi Viija.
+
+--Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia
+toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja
+näkyy olevan huonokulkijata sukua.
+
+--Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen.
+
+--No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä
+hevonen tästä vielä tulee.
+
+Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan
+painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea
+loppumatkan omin apuinsa.
+
+Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki
+kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli:
+
+--Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti
+oikealta puolen.--Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin
+vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve,
+terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin
+huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä
+vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri,
+seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari
+kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia
+koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna,
+toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut
+"diploomi", joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin "hyvästi
+hoidetusta varsasta." Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä
+akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä
+katsellessaan näkivät.
+
+Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja
+tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu
+kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen
+aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen
+koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille
+ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti
+muilla toimillaan.
+
+--Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset,
+sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.
+
+Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon
+periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta.
+Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja
+jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän
+istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä
+aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.
+
+Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä
+huoneesta, jossa särettiin sokeria.
+
+Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi
+kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri
+tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.
+
+--Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi
+emäntä naurusuulla.
+
+--Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.
+
+Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:
+
+--Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita
+ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin
+tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa,
+vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.
+
+Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen
+laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan
+kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi
+muistiinpanojen loppuneen.
+
+--Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.
+
+--Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.
+
+--Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja
+muita?
+
+--En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.
+
+--Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on
+kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.
+
+--Miten tuo lienee, sanoi Viija.
+
+--Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan
+sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.
+
+Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä
+puheeseen:
+
+--Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...?
+
+--Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua,
+mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.
+
+Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin
+vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret
+sujuneet painon alla.
+
+Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene
+eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin
+koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja
+leipää, leipää ja voita.
+
+Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin
+yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin
+höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny
+lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli
+tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa
+niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään,
+olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä
+käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada.
+Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin
+se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli
+viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön
+sekalaisessa unien maailmassa.
+
+Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien
+juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin
+ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.
+
+--Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä.--Elkää pitäkö
+mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin
+hyvästi.
+
+--Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti
+kirkolle.
+
+--Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä
+olette, vakuutti emäntä.
+
+--Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi
+Viija.
+
+--No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan
+sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään,
+minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä
+kirkkoon.
+
+--Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.
+
+--Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä.--Ja onhan täällä
+Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.
+
+Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän
+kävelemään tyttöjen rinnalla.
+
+--Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.
+
+--Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee,
+sanoi Viija.
+
+--Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu
+mielissään puheensa aineesta.--Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi
+vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.
+
+--Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia
+ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä,
+vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut,
+jos olisi kertonutkin.
+
+--Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen
+lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.
+
+--Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.
+
+--No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä,
+ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.
+
+--En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se
+lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.
+
+--Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä
+toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta.
+
+--Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran
+koululapsille.
+
+--Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan.
+
+--Mitä ne on ne luvat?
+
+--Pitäisikö ne sanoa?
+
+--Sanoo vaan pois.
+
+--No, mieslupa yksi.
+
+--Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta.
+
+Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin
+päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.
+
+--Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi
+alkaa käydä.--Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan
+seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja.--Se on niin vahva puskija, ettei
+ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla
+karjamajalla, jossa on muukin karja.
+
+Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella:
+
+--Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta
+hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan.--Lähtekää nyt vieraat
+ruualle.
+
+Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä
+vierasten syövän.
+
+Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja
+emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka
+taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan
+puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon
+mieheksi.
+
+Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että
+eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne.
+
+Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli
+etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon
+nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti.
+
+--Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan
+puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi.
+
+--Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu.
+
+--Entäs tuo morsian?
+
+--Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö.
+
+--Milloinkahan nuo vihitään!
+
+--Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja
+sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän
+saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene
+pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun
+se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut
+katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan.
+
+Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille
+kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi
+sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät
+niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen
+pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he
+pitkältä perässä pysyneet.
+
+Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli
+niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja
+kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin
+hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua.
+
+--Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara.
+
+--Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä.
+
+--Ei kuin isäsi.
+
+--Isä? No millä lailla?
+
+--Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen,
+kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara.
+
+--Kuka sieltä toi sanan?
+
+--Tämä koulutyttö.
+
+--Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija.
+
+--Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut
+suuren nyytillisen.
+
+Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten:
+
+--Miten sinä jaksoit kantaa?
+
+--Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini
+oli pieni, selitti tyttö.
+
+Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa
+kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:
+
+--Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile,
+kyllä minä annan lisää.
+
+Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella
+kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin
+kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.
+
+--Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki
+Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.
+
+Viija tuli luokse ja kysyi:
+
+--Mitäs teille kuuluu?
+
+--Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti
+Tiina.--Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun
+pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt
+kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman
+omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä.
+"Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen...
+Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta
+vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois...
+En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun
+pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä
+siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai
+valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen
+veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No,
+pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule
+sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.
+
+Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan,
+se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt
+näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja
+pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija
+ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä
+auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa.
+Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä
+ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön
+kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja
+tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui
+puheensa lopputotuudeksi:
+
+--Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden
+... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit
+maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten
+houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä,
+Kotaniemessä kaikin puolin.
+
+--Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan,
+sanoi Viija.
+
+--Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän
+tuulen suunnat.
+
+Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä
+olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi,
+kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen
+Santun hevosessa.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen
+eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas,
+juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa
+lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa
+erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.
+
+Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne
+näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain
+voisi miellyttää.
+
+Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se
+ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä
+tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin
+nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana
+istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta
+varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut
+aivan kuin nuoreksi.
+
+Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi
+lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se
+nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa
+käydessä.
+
+Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.
+
+--Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy
+tulevan tähän rantaan.
+
+Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.
+
+--Mitäs sedälle kuuluu?
+
+--Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs
+täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?
+
+--Vielähän se on.
+
+--Vai vielä. Onkos muut joukot kotona?
+
+--Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä.
+
+--Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee
+sillä ikävä.
+
+--Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä
+keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija.
+
+--Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä
+haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin.
+
+Viija aivan hämmästyi.
+
+--Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla.
+
+--Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa
+ja lisäsi:
+
+--En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla
+tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään.
+
+--Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija.
+
+--Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun
+kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää.
+
+--Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä
+tekevän mitä pikemmin tuota konetta.
+
+--Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa.
+
+--Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä?
+
+--No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella
+ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi.
+
+--Santtuko?
+
+--Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka
+näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen:
+
+--Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa
+parasta.
+
+Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi:
+
+--Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä.
+
+--Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan?
+
+--Olisiko se tarpeellista minun tulla?
+
+--Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet
+rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk'ei se kuitenkaan
+ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa
+liikkeistä.
+
+Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa
+puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi:
+
+--Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan.
+
+--Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani
+sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin.
+
+--Niin mikä?
+
+--Se ostaminen.
+
+--Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja
+ostatte, sanoi Viija.
+
+--No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun
+rahani kulu ja--tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin
+meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna,
+tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa.
+
+Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee
+omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii,
+eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta
+kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua
+hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä
+ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin
+hyräytetyksi.
+
+Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa.
+Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa
+pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli
+useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa
+tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku
+järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut
+kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti
+sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella:
+
+    Minä seison kukkulalla,
+    ennen auringon laskemaa,
+    Näimpä siellä oman kullan
+    meren rannalla istuvan.
+
+Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä.
+Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat
+vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet
+Reetalle ja kysyi lopuksi:
+
+--Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen,
+niin on ommella joutuisampi.
+
+--Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän
+kiukkuiseksi lisäsi.
+
+--Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa
+sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen
+ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa.
+
+Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta
+melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt,
+mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään,
+mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän
+aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos
+sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä
+ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana.
+
+Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella.
+Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän
+meni tädiltään kysymään lähdön lupaa.
+
+--Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta.
+
+--Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija.
+
+--Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä...
+
+Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti
+kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen
+Reetasta, mutta lähti hän siltä.
+
+Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä,
+jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi
+pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli,
+joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi
+asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi
+ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin.
+
+--Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja
+heidän ajaessaan.
+
+--Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla.
+
+Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä
+on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä
+piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen
+käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä
+tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman
+huvikseen.
+
+Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja
+mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat
+muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei
+ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja
+sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun
+tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä
+lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton
+kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten
+setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut.
+
+Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään
+huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin
+kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän
+tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain
+ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin
+muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla
+kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo
+ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen
+käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi.
+
+Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin
+hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu
+ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on
+siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se
+tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan
+emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin
+täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan
+syyhyttäen...
+
+Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen
+aikaa parempaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä
+olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat,
+kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene
+koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha
+kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat
+kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi
+vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä
+maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että
+pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski
+sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi
+sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi
+rauhaan.
+
+Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias
+tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä
+tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu,
+niinkuin herra ainakin.
+
+--Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu
+aivan mansikan makuisena.
+
+--Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla
+talonpoikaistytön tavalla.
+
+--Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä
+neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä.
+
+Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin.
+Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin
+ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että
+päät oli yhteen koskea.
+
+--Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä.
+
+--Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.
+
+--Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin
+elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi
+samaa mieltä.
+
+--Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.
+
+Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti
+sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.
+
+--Suokaa anteeksi, sanoi hän.--Jos saan luvan neidille tarjota
+koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.
+
+--Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.
+
+--Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin.
+Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän
+onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.
+
+--Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.
+
+--Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.
+
+--Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia
+viinistä.
+
+--Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen
+käyttämisessä, jos neiti joutaa.
+
+--Joudanhan minä toki.
+
+Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli
+niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä
+lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä
+ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän
+joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin
+ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui
+sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti
+tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin
+neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt
+jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.
+
+--Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.--Neiti ei taitanut äsken ymmärtää,
+että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.
+
+--Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä
+osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä
+sedältäni, se on minun holhooja.
+
+--Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja
+toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.
+
+--Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä,
+minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.
+
+Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli
+päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:
+
+--Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin
+näyttää käsilaskuani neidille?
+
+--Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta
+muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.
+
+Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa
+yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä
+hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen
+ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella
+koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään.
+Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti
+varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.
+
+--Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.
+
+--En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?
+
+--Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi
+Antti ja naurahti.
+
+--No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?
+
+--Ei kuin näillä meidän seuduilla.
+
+--Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.
+
+--Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo
+varustettu... Ettekö ole utelias tietämään?
+
+--Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.
+
+--Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää,
+mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten
+ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos
+satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.
+
+--Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.
+
+--Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan
+ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:
+
+--Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka
+voivat vähemmän varustella itseään?
+
+--Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka
+ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:
+
+--Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?
+
+--Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin
+selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.
+
+--Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.
+
+Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria
+matkaansa.
+
+--Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.
+
+--Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.
+
+--Muutamasta pojasta, joka, joka...
+
+--Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu...
+
+--Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?
+
+--Miks' ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee
+itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.
+
+--Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä
+kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.
+
+--Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.
+
+--Entäs tullessa?
+
+--Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään
+toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.
+
+--Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan
+kyydissä, ilakoitsi Mari.
+
+--Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.--Omaisiahan ne ovat,
+käydäänhän tuon verran kylillä.
+
+--Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano
+nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?
+
+--En kumpaisestakaan.
+
+--Ihanko todella?
+
+--Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne
+minusta eli ei.
+
+--No ilmankos toki! huudahti Mari.--Tiedäthän sen aivan arvelematta.--
+Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...?
+
+--Sano toki, myönsi Viija.
+
+--Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin
+kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.
+
+Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi
+olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.
+
+Mari taas jatkoi:
+
+--Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?
+
+--Elä sano.
+
+--Ettäkö arvaat?
+
+--Enkä arvaa.
+
+--Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit
+arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen
+käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.
+
+--Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.
+
+--Heitetään vaan, myönsi Mari.
+
+Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni
+olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:
+
+--Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.
+
+--Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.
+
+--Vai niin, Petu?
+
+--Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.
+
+Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa
+kiusassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin
+käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei
+tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta
+pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa
+vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai
+huonoudella.
+
+Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta
+Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista
+valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan
+puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.
+
+--Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää,
+miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko.--Mitä ne
+nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne
+kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä
+on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin,
+yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on
+koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.
+
+Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä
+maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.
+
+--Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan
+kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne
+kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan
+että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.
+
+Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä
+ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.
+
+Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan
+ollessa hän sitä toi kamariin.
+
+Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:
+
+--Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan
+sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen
+perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa
+eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko,
+ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana.--Teillekin nuorille
+tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa
+eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi
+kuppia odottamassa.
+
+--Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.
+
+--Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.
+
+Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja
+alkoi:
+
+--Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin
+muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa
+asiassa.
+
+Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun
+hänenkin apuaan tarvitaan...
+
+--Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä
+sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen
+tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.
+
+Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on
+niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.
+
+--Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.
+
+--Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti
+selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata
+väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan
+senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt
+myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi.
+
+Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin
+ystävällisesti pyysi.
+
+--Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti
+Mikko pois lähtiessään.
+
+Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena
+puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan
+rauhaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua
+hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee,
+mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta.
+
+Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti
+kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin
+syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän
+ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa
+vastata, vai ollako äänettä... Kun pääsisi pakoon... Kuka sieltä jo
+tulee...
+
+Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli.
+
+--Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon,
+huudahti Liisa huoneeseen tultua.
+
+--Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.
+
+--Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat
+käymässä.
+
+--Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että
+minä luistan kylään.
+
+--Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet
+niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.
+
+--Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään?
+pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.
+
+--No sekö sinua pelottaa?
+
+--Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa
+vastaan.
+
+--Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa.--
+Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen
+verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa
+aina vetää ratuuttaa.
+
+Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin:
+
+--Kysyn minä sitä sitten tädiltä.
+
+--Kysy, kysy, sanoi Liisa.--Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.
+
+--Menehän sinä ensin.
+
+--No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti
+Liisa.
+
+Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa.
+Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut
+entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.
+
+Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa
+kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli
+turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä
+lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain
+tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat,
+jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt
+rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin
+vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin
+juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan
+tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on
+antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.
+
+Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä,
+että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella
+ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle
+ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa
+väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.
+
+Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas,
+maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos
+Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia
+uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin
+mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse
+tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä
+niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni
+Viijan perästä ruokahuoneeseen.
+
+--Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.
+
+--Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa
+hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan,
+haasteli puhemies nauraen.
+
+--Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla
+juo, eikä toisen tarpeella?
+
+--Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies.--
+Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?
+
+--Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän
+ajavan, että "miesvieraita tulloo."
+
+Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:
+
+--Jopa se nyt minua naurattaa... Mutta kaiken naurun lomassa minä
+sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan
+sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.
+
+Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä
+punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole
+vielä ketään ajamalla ajettu.
+
+Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen
+korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt
+keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.
+
+Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat
+keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:
+
+--Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä
+houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle,
+niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut
+ennättää.
+
+--Vai niin, sanoi Viija.--Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?
+
+--Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan
+päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä
+pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee... Niin, se on nyt
+siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa
+lopuksi.
+
+Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo
+tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi:
+
+--Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa?
+
+Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron
+virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu
+pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella.
+Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä
+sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen.
+
+Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo
+julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut
+viipyä, vaikka monesti haettiin.
+
+--Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen
+vajaassa ovat, sanoi Reeta.
+
+--En minä viitsisi, valitti Viija.--Miten minä niille osaan sanoa, kun
+ne tulevat kysymään.
+
+--Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat.
+Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykööt
+siihen ... ja kun eivät tyydy, niin menkööt tiehensä, neuvoi Reeta.
+
+Itse hän ei viipynyt vierasten seurassa, vaikka ei heille hyvin
+huomattavaa ynseyttäkään aikonut näyttää. Vierailla oli kaikkien
+suunmukaiset juoma-aineetkin mukanaan. Niillä tahtoivat he kestitä
+talon väkeä. Kaikkien koolla ollessa ryhtyi sulhanen päätehtäväänsä ja
+alkoi hakea asianilmoitus-puheeseensa tarpeeksi sanoja, joita oli
+nähtävästi edeltäpäin suurella huolella muistiin koottu.
+
+--Niin kauan kuin muistan, eli siitä asti kuin muistamaan tulin,
+aloitti hän, on minun mielessäni kaikunut semmoisia somia muistoja
+siitä, kun, kun tämä sama isäntä, jonka kanssa tänne nyt tultiin,
+siellä, siellä narrasi kerran minua että kihlata tämä Viija ... niin,
+siitä asti minä olen kantanut vähän mieltä ... eli tuota mielessäni
+kantanut tätä lapsuuteni morsiamen muistoa ja tahtoisin nyt uudistaa
+... eli niinkuin ilmoittaa sen. Ja nyt kun en enää pelkää kellon
+särkemistä, niinkuin silloin, niin tahtoisin heittää vähän muitakin
+tavaroita puheeni vahvistukseksi.
+
+Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen
+puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija
+istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän
+kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea.
+puhemies lopetti äänettömyyden.
+
+--Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli
+tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana
+vaadittaisiin.
+
+--Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on
+suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty.
+
+--No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi
+vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin.
+
+--Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta.--Sanokoon vaan itse
+ottaako eli ei ... eläkä houkututa tyhjää.
+
+--Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti.
+
+--Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan
+sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan,
+Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen,
+jos vähän aikaisemminkin aloittaa.--Anna vaan pois poikani, mitä
+sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja
+lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin
+yksienkään häiden humakka kuulu korviimme.
+
+Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne
+heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä
+hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen
+kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on
+siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa.
+
+Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa
+pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista
+merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu
+avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti
+kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman
+suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden
+pinnan väräjämään.
+
+Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä
+puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään
+anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun sulhasten käynti oli kerran vauhtiin päässyt, niin se alkoi olla
+samanlaista mylläkkää kuin entisen akan rokilla kiehuvassa padassa,
+että toiset tulee ja toiset menee. Toiset tulivatkin hyvällä
+itseluottamuksella, toiset jo vähän pelkäsivät tullessaan ja koettivat
+kulkea hiljaisesti. Olipa joskus sellainenkin raukka houraantunut
+lähtemään, joka ei matkansa vaivoista saanut kunnon hyvää päivää eikä
+kahvikuppia osakseen. Seutulaisetkin, jotka pitivät sulhasmäärästä
+tarkan muistin, heittivät nämä huonoimmat pois luettelosta sillä
+puoltolauseella, että tuosta nyt ei ole mainitakaan, köyhä.
+
+Santun päätä ne kivistivät, vaikka pahin peljättävä, Tuomelan Petu, ei
+vielä ollutkaan niiden joukossa. Kyllä se kohta tulee, arveltiin, jos
+ei ennen markkinoita, niin heti jälkeen. Santtu koki kiinnittää nyöriä
+niin lujalle kuin suinkin voi. Siihen oli vielä syrjäisiä sivulta
+hallitsemassa kuin varsaa, jota ensikerran aisoihin asetetaan. Aina
+vähän päästä tuli terveisiä, milloin sulhasen milloin vanhuksien
+nimessä, että tulla käymään Kotaniemessä.
+
+Usein oli Viijalta kyseleviä että:
+
+--Milloinka sinä käyt siellä Kotaniemellä syynillä? Nehän kuuluvat niin
+uskolla odottavan.
+
+--Antakaa heidän odottaa, sanoi Viija ja tutuimmilleen selitti:
+
+--Kovin paljon nuo tuntuvat olevan entisestäkin hyvillään. Tässä
+talossa ei enää taitaisi saada ei käydäkään. Mistä he sellaisen
+etuoikeuden luulevat saaneensa minun ylitseni. Ne satasensa ja muut
+romut olisivat jo aikoja saaneet ja saavat hyvin nättiin, jos he
+luulevat niillä minun herrakseni päässeensä.
+
+Niin, Viija ei ollutkaan enää lapsi. Hän oli nähnyt jo monet sulhaset
+ja tottunut hyvin vähillä punastumisilla tekemään nuo kiertelevät
+vastaukset, noihin "sydämen pohjasta" lähteviin kysymyksiin. Oli hän jo
+melkein vähillä sydämen sykähdyksillä tottunut monesta kirjeestä
+lukemaan nuo kymmenet vakuutukset "palavimmasta", "puhtaimmasta" ja
+"vilpittömimmästä" rakkaudesta.
+
+Reeta huomasi, ettei hänen kasvatustyttärensä olekaan enää niin joka
+pojan siepattava ja hän saattoi sitä kehoittaa käymään muissakin
+kyläpaikoissa kuin tuolla Tuomelassa. Ja vieläpä taisi Reeta huomata
+erehtyneensä tuon Tuomelan toisen pojan Vesterin suhteen, joka olisi
+ollut yhden ikäinen Liisan kanssa.
+
+Niinpä sai Santtu luvan tulla Viijaa kylään hakemaan, joka tieto ei
+ollut Kotaniemen vanhoista tervalle. Huurteisena joulukuun päivänä hän
+lähti ajamaan Liisan kanssa. Reeta oli kartanolla peittelemässä ja
+siinä hänen sydämensä ilosta sykähti, kun painoi toista toiselle
+olkapäälle. Hän mahtoi ajatella että jospa nuo molemmat olisivat yhtä
+kilvoiteltuja, mutta niin ei ollut. Miten sittenkään, jos ei olisi
+ollut tuota talon perintöruhtinasta, pientä Samppaa, joka nytkin
+pörrötukkaisena seisoen katseli rappusilta toisten lähtöä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo
+Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin.
+Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla
+hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan
+kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan
+selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen.
+Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset
+pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille
+seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan
+pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut.
+
+--Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta,
+ettei Santtu kuullut.
+
+--On ne, sanoi Viija--vaan enkö ottane pois.
+
+--Elä toki ota, kielsi Liisa.--Näyttäähän ne niin somalta.
+
+Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun,
+joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat
+huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se
+aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli,
+eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain
+tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti
+suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan.
+
+Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo
+edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti
+kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan
+sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen
+pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä
+markkinoilla.
+
+Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle.
+
+--Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli
+Santtu rekitoveriaan.
+
+--Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti
+Liisaa joutumaan torille.
+
+Siellä markkinat kihisivät parhaillaan. Paljon myyjiä, jos lienee ollut
+ostajiakin ja ehkä niitäkin, jotka olivat vain joukon jatkona.
+
+--Arolan Mari meidän pitäisi löytää, aikoihan se tulla, sanoi Viija.
+
+--Kierretäänhän tämä tori ympäri, niin ehkä se löytyy, arveli Liisa.
+
+Ennen kierroksen loppua oli heidän joukossaan jo yksi ulompaa tullut
+poika, joka tahtoi heti poikkeamaan ryssän leivoskojulle ja osti sieltä
+monta tötteröllistä mitä parasta löysi. Sattui siitä sivuitse kulkemaan
+toinenkin samaan palvelukseen halukas, joka ajatuksissaan kiroten ennen
+joutuneen onnea meni syrjempää katselemaan, että erkaneeko se tuo pois
+ja minnepäin ne lähtevät. Eikä se niin heti eronnut, sai kuikuilla
+hyvän aikaa. Liisa alkoi tuntea olevansa tässä seurassa niin joutilas
+kuin viides pyörä vaunuissa ja hän menikin Villensä kanssa huilailemaan
+heti kun he olivat löytäneet Arolan Marin, joka jäi Viijan toveriksi.
+
+Santtu oli hakea humannut eksyttäjiään, eikä hän tavattuaan katsonut
+ketä Viijan seurassa oli, alkoi vain tahtoa ryssän kojulle ostaakseen
+makeisia.
+
+--Eipä noita nyt tee mieli, on vielä entisiäkin, sanoi Viija, eikä
+lähtenyt.
+
+--No, mennään sitten kometiiaan, sanoi Santtu.
+
+--Jos tuolla kävisi, myönsivät tytöt.
+
+Matkalla tuli vastaan Tuomelan Petu. Hän ennätti vain sivumennessä
+tervehtiä Viijaa, sillä Santtu kiirehti tovereitaan kometiiaan eikä
+ollut häntä huomaavinansakaan. Surkeaääninen posetiivinrämä soida
+inakoitteli kometiian eteisessä ja yhtä surkeannäköinen mies sitä
+kammesta väänsi. Viulurukkaa rääkättiin viereisessä huoneessa ja
+hikipäissä siellä joukkoa tanssia työnnätteli lattian täydeltä.
+Syrjähuvina oli seinällä vaatteen takana sotakuvia, joita
+kämmenenkokoisesta lasiakkunasta katsottiin ja ihmeteltiin.
+
+Melkein kohta perästä tuli Tuomelan Petu sinne ja näyttääkseen
+herrasmallista tanssiinpyytämistapaa, meni hän Viijalle kumartamaan,
+kädet ottavannäköisesti. Sitten hän arvokkaalla ryhdillä tanssi
+muutamia kertoja lattian ympäri ja heti sen perästä tahtoi Viijaa sekä
+Maria tulemaan jo pois, johon nämä mielellään suostuivat.
+
+--Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos.
+
+Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi:
+
+--Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene
+hukkaan.
+
+--Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi
+meidän edestä, lisäsi Mari.
+
+--Maksetaan takaisin, sanoi Petu.--Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan
+saisi.
+
+Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä
+juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta
+tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut
+ikävä istua.
+
+--Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei
+ole joka viikko.
+
+--Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt.
+
+--Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne
+luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili
+Petu.
+
+--Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä.
+
+--Onko jo ikävä? nauroi Petu.
+
+--Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat
+katselematta.
+
+--Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin
+veitikkamaisesti muka.--Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko
+jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti
+karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän.
+
+--Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin
+ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä.
+
+--Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne
+takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja.
+
+--Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija.
+
+Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan
+tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se
+ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on
+tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun
+asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle
+tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai
+kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse
+asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään.
+
+Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan
+tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene
+huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan.
+
+Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili
+Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta
+äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti
+soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut,
+kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta
+ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta,
+kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet.
+
+Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa
+tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa
+lisäksi.
+
+--Kun sinä erosit minusta pois, nuhteli Viija tulomatkalla Liisaa.
+
+--En minä joutanut siellä yhä olemaan, selitti Liisa. Ja olihan sinun
+matkassa Arolan Mari ja niitä...
+
+Santtu tarttui Liisan puhetta vahvistamaan ja sanoi pistävästi:
+
+--Näkyihän tällä olevan niitä jälessäjuoksijoita.
+
+--Niin pitikin olla hokmannia apteekissa, vastasi Viija ylpeästi
+sanasutkulla.
+
+--Oliko niistä mitä hyötyä? kysyi Santtu.
+
+--Eipä heistä ollut vahinkoakaan.
+
+--Mahtaa olla nuokin tavarat niiden ostamia.
+
+--Ketä se liikuttaa jos olisi niidenkin ostamia.
+
+--Eikä liikuta, vaan niin minä luulen, että ei se puollus [=raha] olisi
+aivan ensi alussa loppunut, jos ei olisi huolinut kenenkään armopaloja.
+
+--Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi
+juonensekaista puhettaan.
+
+--Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu
+niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa.
+
+Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti
+tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi:
+
+--Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja
+tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan.
+
+Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut.
+
+--Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena.--
+Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia.
+
+--Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija.
+
+Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään
+perustaa.
+
+--Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija.--Minä en niitä suojele ja
+syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä.
+
+Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti
+tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa,
+jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin
+mieltä.
+
+Toisenlainen oli Viijan mieli. Hän ajatteli niitä uusia tuttavia, jotka
+olivat pyytäneet lupaa kirjoittaa että milloinhan ne kirjeet joutunevat
+... ehkä viikon päästä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennenkuin viikko oli kulunut tuli jo yksi kirje, mutta ei se ollut
+kaukaa, kun ei ollut postimerkkiä.
+
+Keltähän lienee, ajatteli Viija avatessaan. Ehkä Santtu pyytää
+tyhmyyttään anteeksi.--Ei ollut Santulta. Hän alkoi lukea:
+
+"Nyt jo tunnet ehkä enemmän sota-asioita kuin viime kesänä ja nyt sinä
+olet onnellinen, minä luulen. Tuskin enää tiedät olevasikaan siinä
+maailmassa, jossa on surua ja milloin mitäkin. Onnellinen sinä vaan
+olet, sen näin nyt markkinoilla ja onhan tuon nähnyt ennenkin. On kai
+sinulla nyt vara ja valta valita, ottaa kaukaa tai läheltä, rikas jos
+vielä rikkaampikin. Ja lienee noissa ollut arvokkaitakin, niin että en
+minä uskaltanut ollenkaan lähestyä niin arvokasta seuraa, mutta kaikki
+minä katsoin ja tiesin. Ja tietäisin minä niistäkin sanoa vähäisen,
+vaikka saisihan nuo olla jokainen alallaan, vaan sanon minä kumminkin,
+ettet ole aivan niin paljon hyvilläsi. Et sinä ole ensimäinen, elä
+luule, joita nekin miehet ovat jo elämässään riianneet, on ne jo
+rikkautensa nojassa käyneet siellä jos täälläkin ja ehkäpä sieltä
+löytyy jälkiäkin, kunhan menet katsomaan. Ja yksikin oli, vaikka tuskin
+tiesit, sellainen, jolla oli kuulutettu morsian kotipuolella, joka ei
+liene mikään haitta, saattaahan sen köyhemmän heittää, jos rikkaamman
+löytää. Elä suutu, en minä näistä muille huutele, vaan minä urkin
+salaisesti tiedot niistä kaikista, että tietäisin, kuinka korkealle
+sinut lennätetään täältä halpain ja ylenkatsottujen maailmasta.--Olen
+onnellinen. Halvin tuttavasi    Antti A.o.ai.e..."
+
+Kirjeen sisältö ei ollut Viijan mieleen. Jokohan noissa oli sellaisia,
+ajatteli hän. Eikö vain kirjoittane kateudesta. Hän itse on muka
+parempi muita. Älköön luulko, en uhallakaan rupea hänen
+opetettavakseen. Enkö minä saa olla tuttava niin monen kanssa kuin
+tahdon, siinä ei ihminen kuitenkaan pahene. Viija koetteli olla ihan
+uskomatta mitä tuossa kirjeessä sanottiin, mutta eipä vain tahtonut
+aivan rauhaan päästä.
+
+Nyt teki hän päätöksen, ettei vasta aivan niin vähällä rupea heidän
+tuttavakseen, saavat näyttää enemmän nöyryyttään.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Nuotan vetäjätkin ovat alku-apajan vetoaikana tyynempiä, nyhjyttelevät,
+verkalleen vain nyhjyttelevät, ikäänkuin houkuttelemalla luokseen
+pyytelevät, mutta kun alkaa nuotta tulla lähemmä maata ja verkot
+tihenevät, silloin syntyy loppukopakka. Viijan saannista tuli
+samanlainen nujakka. Nekin, jotka eivät olleet kuuluvia koko asiaan,
+kiistelivät siitä, kuka sen on kelvollinen saamaan ja kuka ei. Itse
+asianomaiset olivat pahimmassa pulassa. Ne ajattivat asiamiehillä
+kehumassa itseään ja rikkauksiaan, ne kirjoittivat kuin tuskaiset ja
+moni kamari lienee sen asian takia sisäpuoleltaan kaunistettu. Jo
+luultiin saatavan asia hyvään alkuun, mutta kohta kuului tulleen toinen
+suositumpi väliin.
+
+Kevätpuoleen talvea tiedettiin jo kertoa, että Tuomelan Petu aina
+viikon parin päästä ajelee aisakellossa Kivirannalle. Sitten se vasta
+aikainsa päästä ilmestyi julkisesti sulhaseksi, ja se käynti olikin
+vielä suurempaa ja loistavampaa kuin Santun käynti.
+
+Kun asia oli alulle saatu, pidettiin kiirettä. Viikon päähän tehtiin
+kuulutuskirjaan panoliitot. Syrjäiset voivat vielä iloita tiedostaan,
+että Viijan setä, jolla on holhoojana sananvalta, panee tätä tuumaa
+vastaan. Tuomelassa se tiedettiin, ja niinpä oli jo varalta otettu
+mukaan lautamies, tuo ainainen avuntuoja. Nyt ei holhoojata hyvin kauan
+houkuteltu, kysyttiin vain, että tuleeko lupa vai ei. Jos ei tule, niin
+oikeuteen käsky on valmis ja sitten ostetaan välikäräjät, ja silloin ei
+mene monta viikkoa kun luvan täytyy tulla.
+
+Viijalle tämä sedän vastusteleminen oli yllykkeenä, tuskinpa muuten
+olisi tullut annetuksikaan kuulutuskirjan tekolupaa. Viija oli tottunut
+siihen, että kaikki myöntyvät hänen tahtoonsa, ja kun setä ei niin
+tehnyt, tuli häntä kohtaan uhkamieli.
+
+Esa kun näki, ettei tässä vastustelemisella pitkältä pääse, niin antoi
+luvan.
+
+--Parasta se on, selitti hänelle Petun puhemies.--Jospa sen tautta
+tuleekin yksi vihamies, niin eihän se muuta voi, kuin jos niillä
+saamisillaan sinua vähän ahdistelee, mutta on sinulla yhtä hyvä tuki
+tästäkin vävypojastasi.
+
+--Mitä minä niistä ahdistelemisista tässä asiassa, sanoi Esa, sillä hän
+ei tahtonut tunnustaa, vaikka siinä olikin vähän perää.
+
+Sulhasen mieli oli luvan saannista lauhtunut ja hän sanoi Esalle, että
+jos tämän asian takia rupeavat teitä ahdistamaan, niin sanokaahan
+meillekin.
+
+Sitten seurasi juonti. Rikkaalla tavalla oli juomaa kuljetettu ja
+sitä annettiin niin laajalta kuin huuto kuului ja kellä suu oli.
+Kuulutuskirja tehtiin ja vietiin pappilaan ensi pyhänä mainittavaksi,
+ja sitten oli tuleva uusi juonti.
+
+Sulhasten mentyä sanoi Reeta:
+
+--Niinpähän se meni kuin minä olen toivonutkin.
+
+--Niinhän se menee, jos annetaan mennä, sanoi Viija.
+
+--Elä vain ajattelekaan purkaa, muistutti Reeta.
+
+--Eihän tuo ole vielä kunnolle kerittykään, ilvehti Viija.
+
+--Kylläpä se kohta alkaa olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oli Viija kolme kertaa kirkossa kuulutettu, oli ikäänkuin kolme
+sitovaa solmua vedetty hänen elämänsä lankaan.
+
+Muutama aika sitten istui Viija ompelemassa koneellaan ja Liisa neuloi
+sukkaa siinä lähellä.
+
+--Eikö se tunnu mielestä somalta, kun kuulee kirkossa itseään
+mainittavan? kysäisi Liisa.
+
+--Ei tuo tunnu paljon miltään, sanoi Viija naurahtaen.
+
+--Satuitko sillä tiellä näkemään niitä muita, entisiä sulhasiasi?
+
+--Näin minä muutamia.
+
+--Olivatkos ne näkevinään?
+
+--Kyllä kai, koskapa näkyivät toisilleen osoittelevan ja nauravan.
+
+--Mitäs sinä ajattelit?
+
+--Minä ajattelin, että vielä te tulisitte, jos minä annan luvan tulla,
+ja astuin ylpeästi ohitse.
+
+--Vielä ne ehkä kirjoittavat, että purkaisit.
+
+--Luultavasti.
+
+Liisa neuloi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, siirtyi
+sitten aivan Viijan eteen ja sanoi:
+
+--Kohta sinä heität minut tähän yksinäni.
+
+Viija pyöritti kiireellä vaatteen sauman loppuun ja rapsauttaessaan
+rihmaa poikki kysyi:
+
+--Minäkö kohta heitän sinut?
+
+--Niin heität, vahvisti Liisa painaen poskensa kättään vasten ja katsoi
+siinä niinkuin ystävä matkalle lähtevää ystäväänsä.
+
+--Mistä sinä olet tullut siihen luuloon? kysyi Viija.
+
+--Siitä kun olet ruvennut niin ahkeraksi.
+
+--Se ei merkitse mitään, sanoi Viija.--Sinut voivat viedä, ennen kuin
+minut.
+
+--Kuka ja mihinkä? kysyi Liisa ottaen kätensä pois poskeltaan.
+
+--Sinne, sinne... Saanko sanoa?
+
+--Sano jos tiedät, vaan mistäpä tietänet.
+
+--Jo minä toki tiedän, nauroi Viija.--Ville viepi sinne "pieneen ja
+hyvin sievään mökkiin," jonka se tekee sinne "Leppäaholle, jossa on
+vesilähde aivan alla".
+
+--Mitä sinä nyt puhut? kysyi Liisa ja puna lennähteli kasvoilla.
+
+Se kävi Viijan ilolle ja hän jatkoi:
+
+--Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset
+olivat, vaan minäpä yhytin sen. "Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän
+lentävän paperin avulla..." Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän
+lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: "Minä
+teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde
+aivan alla."
+
+--Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan,
+moitti Liisa hyvin pahoillaan.
+
+--Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin
+nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut
+ruveta nauramaan.--Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä "pientä mökkiä ja
+vesilähdettä."
+
+Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla
+äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä
+huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten
+lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen
+Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä
+lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella.
+
+--Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran
+valittamaan.--Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi,
+vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule
+rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen.
+
+Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä
+enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi
+aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja
+Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli
+piti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle
+näyttämään,
+
+--Petulta kai...
+
+--Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin
+muistavat.
+
+--Annatkos nyt lukea? kysyi Liisa.
+
+--Ihan varmaan, kunhan aukaisen ja luen ensin itse lupasi Viija.
+
+Kirjettä lukiessa kävi hän kuitenkin mielenmuutoksiin, eikä
+täyttänytkään annettua lupaustaan.
+
+--No, mitä siinä on, kun et henno näyttää ja olet niin kiihtyneen
+näköinen? kysyi Liisa.
+
+--On siinä semmoista, sanoi Viija, että kun minä tämän muutaman eteen
+leväytän, niin eikö tuo hämmästyne hyväksi aikaa.
+
+--Kenenkä eteen?
+
+--Sittenpähän kuulet, ei siihen kauan ole, sanoi Viija ja pani kirjeen
+talteensa.
+
+Petu tuli muutaman päivän perästä käymään Kivirannalla eikä yhtään
+aavistanut, että häntä on odottamassa niin vaikeat työt kuin siellä
+oli. Morsian oli niin kiireinen, ettei tulohyväilyä sallinut.
+
+--Tuossa on, tunnetko sitä omaksesi? kysyi Viija pistäen Petun eteen
+vähän nuhrautuneen kirjeen.
+
+Tuskinpa lienee Petu missään kinkeritoimituksessa katsellut enemmän
+kummastuksella luettavaansa kuin nyt. Kirjeen alussa oli "Rakas", mutta
+sitten oli seuraava sana raaputettu niin erottamattomaksi, ettei
+nähnyt, minkä nimellinen tuo rakas mahtoi olla. Alkukirje oli kouraan
+tuntuvia, pintapuolisia vakuutuksia siitä, ettei hän heitä ja kyllä hän
+käy siellä niinkuin ennenkin, kunhan joutuu pimeät yöt. Sitten seurasi
+kiitoksia suuteloista ja sen perästä varoitus, ettei tätä kirjettä saa
+näyttää kellekään. Lopuksi Petun nimi.
+
+--Mistä tämä on tullut? kysyi viimein Petu, koettaen näyttää aivan
+asian tietämättömältä.
+
+--Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija.
+
+Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa
+hätäilemään.
+
+--Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi?
+
+--No kenenkäs kirjoittama se on?
+
+--Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua.
+
+--Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa.
+
+--Olkoon miten hyvänsä. Minä toki uskallan kulkea päivälläkin, ja
+tiedän, ettei käsketä pois meninpä mihin ja milloin hyvänsä.
+
+--Uskonhan minä tuon, sanoi Viija kiihkeästi.--Siellä huvittelit niin
+kauan kuin kehtasit, vaan sitten heitit ne ja tulit tänne.
+
+--No se on ihan valetta, että minusta tuolla lailla saatettaisiin
+sanoa. Onko kuulunut?
+
+--Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin
+kirjoittanut?
+
+--Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla
+kellekään.
+
+--No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa?
+
+--Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on
+sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin
+ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan
+näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt.
+
+--Kyllä taidat lorista, epäili Viija.--Kuka se niin osaava olisi ollut?
+
+--Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista
+sortamaan.
+
+--En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi
+kirjenipun ja heitti sen Petun eteen.
+
+--Tuossa on nuokin!
+
+Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla
+taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa.
+
+--Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin.--Sano vaan mitä kulusi tekevät,
+niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista.
+
+--Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian
+nauruksi.
+
+--Täytyy tulla, sano vaan heti.
+
+--Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne
+nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina.
+
+--Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää
+puheisille.
+
+Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli
+Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan
+rakasta, vaan pikemmin rautaista.
+
+--Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle.
+
+--En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä
+Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi
+monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin
+paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin
+laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla,
+ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt,
+vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat
+keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria
+niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään
+ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi
+päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni
+emännän puheet vähän siihen suuntaan.
+
+Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä
+syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään.
+
+--Pois minun pitäisikin lähteä, sanoi hän ikäänkuin omissa
+ajatuksissaan.--Siellä kotona mahtavat kaivata, kun suutani tuossa
+syhytti vasemmalta puolen. Petu-poikakin näytti nyt lähtiessäni olevan
+niin ikävissään.
+
+--Mikähän sillä olisi? kysyi Reeta toiselta puolen tupaa.
+
+--En minä toki ruvennut utelemaan, sanoi emäntä ikään kuin kavahtaen.--
+Mutta minä luulen, että sitä poikaraukkaa huolettaa se, kun tämä
+maailma on niin muuttelevainen, että jos ne vievät sen, jota hän niin
+kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta ... rakastaa.
+
+Emäntä yritti sanoa: ja kaikesta voimasta, mutta huomasi, että se on
+sitten ihan niin kuin katekismuksessa sanotaan, ja niin heitti sitä
+vaille.
+
+--Mahtaisiko tuo sitä huolia, arveli Viija.
+
+--Voi-oi, veti emäntä pitkään. Sitähän se toki huolii, mitäs se
+muuta...
+
+--Vaan jos se katuu sitä, kun tuli tällaisen kuin minun luokse
+ollenkaan tulleeksi, sanoi Viija.
+
+--Voi-ooi, veti emäntä vielä pitempään.--Ei toki, mitenkä nyt toki,
+hyvänen aika. Joka niin kauan pelkäsi, ennen kuin uskalsi tulla tänne
+ajatustaan sanomaan. Minä näin, vaikka ei se puhunut. Viimein jo kävi
+säälikseni ja kysyin, että oletko sinä kipeä?--Ei, sanoi se, en minä
+ole kipeä.--On sinulla jotakuta, sanoin minä, kävisit jossain
+omaisissasi kylässä. Ja silloin se tunnusti, että hän kävisi täällä,
+niinkuin ... josta minä ihan säikähdin, enhän minä sitä osannut
+mitenkään ajatella, omaisiakin kun ollaan ja mitäpä se meidän talokaan
+on muiden suhteen. Minä sanoin, että kyllä se mahtaa olla turha vaiva,
+jos ne konttimiehet sotkevat ja purattavat, niin on vaan ilkeätä, kun
+tämä nykyinen rovasti on hyvin vihainen siitä. Eikä ne herrasväessä tee
+sitä milloinkaan. Ja maisteri kertoi, kun oli meillä yötä, ja useinhan
+tuo on ollutkin, että hänen kotipuolessaan ovat talonpoikaisetkin jo
+niin sivistyneitä, ettei kuin hyvin harvoin puretaan ja sitä pidetään
+suurena häpeänä.
+
+--Mitenkä se maisteri sattui sitä puhumaan? kysyi Reeta.
+
+--Se kantautui siinä puheeksi, kun maisteri alkoi kysellä Petulta,
+että milloinka ne häät pidetään. Ja kun se maisteri on niin
+ropakkatuumainen, niin jopa itse sanoi, että hän tulisi mielellään
+vihkimään. Siihen minä satuin sanomaan, että maisteri se kutsuttaisiin
+hyvinkin, vaan sitä ei tiedä, kun ne niin usein täällä vielä
+kuulutuksistakin purkavat--ja siitä se puhe sai alkunsa.
+
+Reeta säesti emännän kertomusta aina siksi, että se hyvin vähällä
+vaivalla kallistui kaikille niille suunnille, joille sen oli tarvis
+kallistuakin. Viija siihen ei paljon puuttunut, hän ajatteli sinne jos
+tännekin päin. Hän kuuli että emäntä aivan vilpittömästi rakastaa häntä
+ja on kaiketi yhtä hyvä vaikka miten kauan. Viija koetteli ajatella
+Petustakin yhtä lämpimästi, mutta väliin lennähti tuo mieltä mustentava
+kirjelappu ja silloin tuntui vaikealta. Jospa se ei olisi totta, niin
+heittäisi sikseen, kun nekin papit ja... Ei se uhkaus saa vielä niin
+vähään jäädä.
+
+Emännän mukana lähetti Viija sulhaselleen kirjeen jossa oli kova käsky,
+että pitää tulla hänen puheilleen, muuten on ihan varma, että ero
+tulee. Hän jäi mielessään ylpeänä odottamaan, uskaltaako Petu olla
+tulematta, mutta ei hänkään ollut selvillä kumminko tehdä, jos se
+tulee.
+
+Ja sikseen se ero jäi, kun oli kymmenenkin selittäjää, kuinka se on
+vaikeata ja häpeällistä.--Ja sitten vielä, selittivät vallan vakavat
+ihmiset, onhan niitä kaikilla vikoja; yhdellä yhtä, toisella toista;
+mistäpä sen niin viattoman lampaan mahtaisi löytääkään.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt
+varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat.
+Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia
+vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin
+morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta
+tyhjyyttä.
+
+Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli
+hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen
+voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan
+varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä,
+ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä.
+
+--Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se
+on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä.
+
+Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi:
+
+--Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet
+morsiantytöiksi herrasmampselia.
+
+--Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta.--Ei ne nekään
+tule näitä talonpoikaisia tahtomaan.
+
+--Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa.
+
+--Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen.--Olkoot ne
+sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin.
+
+--Tahtoi toki, sanoi Liisa.--Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla
+ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla.
+
+--Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos
+seisot sen aikaa ulompana.
+
+Liisa meni hyvin mietteisiinsä.
+
+--No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan
+minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat
+nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi.
+
+Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä
+aprikoimaan, kun oli kiire häihin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli
+joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi
+enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma
+taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden
+vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin.
+
+Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu
+ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen
+aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät
+kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli
+kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan
+kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella
+kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat
+menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin
+kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut.
+Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin
+hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja
+isäntä-vainajat olivat.
+
+Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli
+leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa
+tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja
+katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun
+tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun
+heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi
+takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi
+näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin
+siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa
+oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään
+huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä.
+
+Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki "koolata" vasta vihittyjen kanssa.
+Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi
+arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa
+lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan
+heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin
+herrasväeltä.
+
+Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen
+loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä
+tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä
+niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta.
+Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain
+huomiota ja sanoi:
+
+--Arvoisat häävieraat!--Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän
+nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat
+Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin
+toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan
+asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan
+maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa
+huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman
+liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he
+kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä
+katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran
+viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman
+järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan
+ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä
+huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen
+kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa
+Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja
+vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin
+olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan.
+Onnea!
+
+Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä
+ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka
+perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin
+olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut
+herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä
+mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan,
+jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua,
+toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut
+valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet.
+
+Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli
+kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi
+jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet
+pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen
+kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei
+tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin
+toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas
+puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa
+luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta
+nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija
+saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi.
+Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta,
+joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen
+hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja
+sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä.
+
+--Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin
+Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä.--Ole vanhuutesi
+päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun
+köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua.
+
+Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin
+hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat
+Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin
+kolmikulmassa äänettöminä.
+
+--Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen
+vakuutella itseään.
+
+--Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä.
+
+--Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin
+tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä.
+
+--Sitten ... sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se
+jäi kesken.
+
+--Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi
+Reeta ja lähestyi Viijaa.--Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään
+meitä katsomassa.
+
+--Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan,
+niinkuin ennen pienenä tyttönä.--Te menette pois ja millä minä maksan
+teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää
+lähtekö vielä pois.
+
+He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili,
+ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille.
+
+--No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan
+sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen,
+äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan.
+Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun
+kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline,
+siitä minä toki olen rauhallisella mielellä.--Pyyhi nyt vesi silmistäsi
+ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.
+
+--Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili
+Viija.
+
+--No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.
+
+Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä
+ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei
+Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se
+asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.
+
+Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.
+
+--Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi
+hän.--Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä
+uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä
+minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän
+sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan
+totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet
+tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi
+oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen
+vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt
+minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona,
+mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu:
+tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.--
+E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän
+toisellaisempi elellä.
+
+Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija
+kuunteli ajatuksissaan.
+
+--Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden
+yli muista häävieraista.
+
+--Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa
+on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.
+
+He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja
+tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi
+tuuheita tuomipensaita useampia.
+
+--Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon
+varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.
+
+--Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä
+pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.
+
+--Sepä se oli, sanoi Viija.--Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos
+minä kiusaisin olemaan.
+
+--Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos
+hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.
+
+--Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa
+kenkäänsä.--Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille
+tulin ja minä en sinua milloinkaan.
+
+--Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.
+
+--Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen
+oksaa.
+
+--On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä
+toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole
+kaivattuna kenenkään palvelusta.
+
+--Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet
+ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.
+
+--Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.
+
+--En, en; elä sanokaan.
+
+--No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista
+asioista.
+
+--Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.--Sano nyt Liisa, minkä
+tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo
+puheena aikoja ennen?
+
+Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri
+huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.
+
+--Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa
+viimein, nykkien nurmea maasta.
+
+--Vaan kun et sanonut sitä minulle.
+
+--Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin
+pahaa tykänne, jos en olekaan.
+
+--Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi,
+jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et
+luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen
+ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit
+vaatteitasi.
+
+Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että
+niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja
+Viijasta.
+
+--Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.--Sinä
+koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään
+seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään
+olisi tätä asiata huomannut.
+
+Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:
+
+--Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.
+
+--Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä
+päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa
+ajatuksissaan istuen jatkoi:
+
+--Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys
+saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja
+tiedät, ja minä sanon sinulle.
+
+--Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.
+
+--Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä
+mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni
+lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä
+minä niiden kanssa.
+
+--Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää,
+moitti Liisa.--Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia
+ei mitään, elelet vaan.
+
+--Onhan tuo koti, myönsi Viija.--Vaan minusta jo tuntuu, että jos
+täällä tulee ikävä.
+
+--Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.
+
+--Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.
+
+--Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän
+tämä niin pitkä matka ole.
+
+--Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä
+aloitti:
+
+--Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?
+
+--Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.
+
+--Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.
+
+--Niin minä luulen, sanoi Liisa.--Minä satuin sille kerran sanomaan,
+että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä
+kirjeistä ilman lukematta.
+
+--No, sanoitko sinä sen?
+
+--Niinhän minä höperö satuin sanomaan.
+
+--Ja siitäkö Mari suuttui?
+
+--Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.
+
+--Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.
+
+--Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä
+menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa
+saattaisi silmällä viskata.
+
+--Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta
+polttanutkaan?
+
+--Sanoin toki.
+
+--Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs
+hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan.
+Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne
+ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se
+silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin
+yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.
+
+--Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.--Ne ovat menneitä asioita.
+Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.
+
+--Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi
+Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.
+
+Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa
+heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän
+ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin
+erottaa;
+
+    Se on niin vähä aika,
+    mik' ihmisell' on tääll';
+    kuin vesipisaraisen
+    tuon haavan lehden pääll'.
+
+    Tuuli kun siihen käypi,
+    se heti putoaa;
+    niin ihmisenkin onni tääll'
+    pian katoaa.
+
+--Soma laulu, sanoi Liisa.
+
+--Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka
+nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä
+ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä
+hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai
+hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on
+kuin hänen tullessaan.
+
+Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten
+laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa
+tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin
+kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen
+tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin
+kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä.
+
+Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa,
+varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän
+avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla
+sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi
+vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä
+kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä
+tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti,
+kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa.
+Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan
+päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo
+tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat
+punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi
+tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä.
+Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika
+johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa
+olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti
+Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen
+ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä.
+
+Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli
+työlästyksissään olevan näköinen.
+
+--Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija
+mieheltään.
+
+--Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä,
+sanoi Petu.
+
+--Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi
+Viija taas.
+
+--Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä
+selviävätkään, tuskaili Petu.
+
+--Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.
+
+--Kenen kanssa? jamasi Petu.--Kukas siellä on sen talon hoitajana ja
+peräänkatsojana ollut?
+
+--Totta se lampuoti on ollut huoleton.
+
+--Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita
+syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana
+viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.
+
+--Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin
+niitä on, puolusti Viija.--Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän
+isävainajan velkojakin.
+
+--Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu.--Isä sanoo varsin kyselleensä
+ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia
+satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin
+neljätuhatta markkaa.
+
+--Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.
+
+--Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa,
+kuin mitä minä sanoin.
+
+Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä
+tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen
+hän kysyi:
+
+--Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?
+
+--Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.
+
+--Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti
+miehensä silmiin.
+
+--Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.
+
+--En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun
+oli tullut sitä ajatelleeksikaan.
+
+Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt.
+Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset
+kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he
+sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se
+päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta
+kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen
+saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse
+ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen
+alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin
+noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät
+käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen
+kiintyneenä.
+
+Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei
+ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli
+sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen
+takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin
+luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja
+vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen
+ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut
+puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole
+ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei
+Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut
+katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan
+kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe
+painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja
+äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti
+sieltä toisennäköisenä takaisin.
+
+Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan,
+niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija
+ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin
+ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni
+tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen
+riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun
+vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja
+muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät
+aikaa ompelemaan omassa kamarissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin
+minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin
+noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen
+monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista
+hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.
+
+Jo se on onnellinen tyttö ... niinhän ne aina ennen sanoivat...
+Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?... Mutta jos
+kuitenkin silloin... No, mitenkähän se oikein lienee... Voi, eihän sitä
+pitäisikään tällaisia ajatella...
+
+Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat
+vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että
+Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä
+tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.
+
+--Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun
+olkapäälle kätensä.
+
+--Kysy, kysy, kilvoitti Petu.
+
+--Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän
+yhteenmenoa?
+
+--Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.
+
+--Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus,
+selitti Viija.
+
+--Niin rakkaus, sanoi Petu.--Mikä sitten?
+
+--Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina
+kuolemaan asti...
+
+--Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.
+
+-- ... ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.
+
+--Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.
+
+--Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.
+
+--Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet... Enhän minä yhä jouda niin
+hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.
+
+--Rakastanut ... aina ... silloin ... kun ja Viija painoi päänsä alas.
+
+--Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi.--Ymmärräthän sinä, että me
+ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja
+sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin
+kovin kauan mennyt... Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.
+
+Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten
+kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla
+selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki
+lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin
+yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan
+rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt
+olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo
+iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut
+ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija
+miehelleen.
+
+--Niin nytkö? kysyi Petu.
+
+--Niin, etkö sinä tule.
+
+--Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.
+
+--Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.
+
+--Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä
+niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.
+
+Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä
+vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:
+
+--Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka
+mitäpä tuolla paljon lienee.
+
+Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija
+kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta
+ja saa taas asettua sinne ja sitten... Mutta pian huomasi hän
+ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne,
+johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen
+hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.
+
+Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin
+pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat
+ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt
+vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa
+oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä
+kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja
+oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon
+Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.
+
+--Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi.--Me
+kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että
+Viija ajoi pihaan.
+
+--Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.
+
+--No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään:
+
+--Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan
+perästä?
+
+--Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta
+minusta tuntui, kun alkoi näkyä.
+
+Reeta istuutui penkille ja sanoi:
+
+--Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi.--
+Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän?
+
+--Aivan hyvästi, jotenkin terveenä.
+
+--Entäs muut joukot?
+
+--Terveenä ovat nekin olleet.
+
+--Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään.
+
+--En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten
+paremmalla kelillä, selitti Viija.
+
+--Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se
+joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne
+minuakin sinne käräjiinsä tahtovat.
+
+--Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.
+
+--Jo vaan manattiin.
+
+--Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija.--Ei tuo liene Petun
+käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta
+se...
+
+--En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta
+puhumaan.--Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole
+pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna
+vaatetta päällesi.--Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden
+eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä
+olen niin varma kuin...
+
+--Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli
+koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa
+rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.
+
+--Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että
+pitäisi mennä kahvia keittämään.
+
+Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja
+eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.
+
+--Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija
+huomaisi.--Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei
+sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia
+tapahdu.
+
+--Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla
+äänellä.
+
+Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen
+kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.
+
+--Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä.
+
+--Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta.
+
+--Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin
+olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä.
+
+--Sepä hyvä.
+
+Reeta muistutti, että:
+
+--Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan
+lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut.
+
+--En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin.
+
+Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään.
+
+--Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä
+meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä
+rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä
+etemmäkin.
+
+--Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä
+se näyttää ajattelevan.
+
+--On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta.--Se Antti oli niin älykäs poika
+eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta
+pakenee.
+
+Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi
+äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi
+väliin:
+
+--Santtu se on nyt Maria kosinut.
+
+--Vai niin, sanoi Viija naurahtaen.--Mitenkähän tuossa käypi?
+
+--Miten käynee, epäili Liisa.--Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.
+
+--No mitenkä?
+
+--Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt,
+selitti Liisa.
+
+--Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.
+
+--Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan,
+sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta
+itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun
+sijaa ollenkaan.
+
+Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä
+hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja
+valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen
+puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan
+litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin
+näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili
+tipahti päreestä selkään.
+
+--Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.
+
+--Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän
+tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää
+ikänsä loppuun.
+
+--Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija.--Tokko sinä
+Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän
+sait?
+
+--Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta
+kamariin vuodetta laittamaan.
+
+Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin
+nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.
+
+Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa
+näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:
+
+--Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime
+näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?
+
+--Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä
+sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.
+
+--Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.
+
+--Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan,
+niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.
+
+--No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat
+yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi.
+
+--Vai niin. Tietääkö äitisi siitä mitään.
+
+--Kyllä se näkyy tietävän.
+
+--Eikö ole puhunut mitään?
+
+--Ei ole sitten sinun pois mentyäsi puhunut mitään. Silloin sinun
+täällä ollessasi se oli hyvin vihainen aina salaa, selitti Liisa.
+
+Viija ihmetteli Reetan mielenmuutosta ja kysyi Liisalta:
+
+--Miksikä te sitten Villen kanssa heitätte asianne niin määrittömiin
+aikoihin, vaikka ei äitisikään ole vasten.
+
+--No katsohan, selitti Liisa. Siinä kun on niin monta veljestä pienellä
+maalla ja jos ne rupeavat eroilemaan, niin siinä jääpi hyvin pienet
+osat mieheen.
+
+--Mitä se haittaa?
+
+--Mitäkö haittaa? Niinhän sinä nyt sanot, kun olet suuressa talossa,
+vaan mitäs meillä on.
+
+--"Suuressa talossa", toisti Viija.--Sinä luulet aivan varmasti, että
+minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison.
+
+--No, hyvänen aika, mitenkäs muuten.
+
+--Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä
+sinulle kaikki ajatukseni.
+
+--Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan
+silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli.
+
+--Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää
+mitään.
+
+--Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa.
+
+--Ei sitäkään.
+
+--No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi.
+
+--Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan
+siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin
+se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja
+kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna
+ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni,
+vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja
+olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin.
+
+Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella:
+
+--Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan
+sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua,
+niin vähättelet koko tuumista.
+
+--Kunpa se niin olisi, huokasi Viija.
+
+--Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle!
+
+--En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten
+arvoiseksi minä itseni tunnen.
+
+--No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin.
+
+Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten:
+
+--En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne
+itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet
+pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat
+olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti.
+
+Liisa hämmästyi.
+
+--Niin mitenkä? sanoi hän.--Tarkoitatko sinä noita naisia, noita...
+
+--Niitäpä niitä.
+
+--Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa.
+
+--Enkä ole pilalla.
+
+--Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin.
+
+--Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani
+tiedän.
+
+--Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan
+yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana.
+
+--Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että
+leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on
+ikävintä, josta vasta sanoin.
+
+--Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi.--
+Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä
+nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle.
+Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään.
+
+--Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä
+puhukaan muille kuin sinulle.
+
+--Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin
+halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä
+auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa
+neuvoi, etkö muista.
+
+--Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa.
+
+--Ja tuota perintöasiatasi elä ajattele ollenkaan, jatkoi Liisa. Itse
+sinä et sitä tarvitse ja kyllä ne sen niin hoitaa, että se säästyy
+lapsillesi.
+
+Viija havahti aivan kuin olisi joku nykäissyt ja jamasi puolikuuluvalla
+äänellä: lapsilleni. Liisa sen huomasi, eikä jatkanut esitystään,
+huomautti vain, että eikö ruveta nukkumaan.
+
+--Niin nukkumaan, toisti Viija.--Taitaa olla parasta.
+
+Hiljaisena ja hitaasti painuivat he siihen samaan vuoteeseen, jossa
+niin monesti ennen olivat nauraa rekattaneet ja telmineet kaikki
+vaatteet ylös alaisin ja itsensä väsyksiin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa
+sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin
+usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle
+rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää.
+Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti,
+vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden
+elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät
+kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin
+järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt
+pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten.
+
+Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin
+ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan.
+Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt
+isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja
+Viija meni heitä noutamaan.
+
+Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän
+puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei
+tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan.
+
+--Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty
+siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi.
+Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun
+loiseukko olisi toverina.
+
+--Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä
+huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle.
+
+--No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä
+tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa
+"nystäämään". Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se
+entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.
+
+--Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole
+aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on ... niinkuin jo huomaat...
+
+--Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin
+kauan kuin elää.
+
+Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan,
+sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli.
+Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran
+iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä.
+Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti
+paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa
+karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui
+mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä
+tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen
+olleen kuuntelemassa.--Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina
+uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon
+halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin
+tehdä kuin "nystätä", enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni
+syömään.
+
+Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat
+iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi
+kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään
+ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan
+niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt
+ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin,
+puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä
+karjamajalle.
+
+--Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte,
+pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.
+
+Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin,
+kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen
+loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla.
+Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän
+ruvennut selittämään, mistä syystä.
+
+--Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.
+
+--Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois.
+
+Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä
+oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan
+Petu on hyvä.
+
+--Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet.
+
+--Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja
+muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa.
+
+--Tulethan sitten, kun joudat?
+
+--Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota
+niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä.
+
+--Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina
+vähän päästä ennenkin.
+
+--Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä.
+
+--Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja
+kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy.
+
+--Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi
+Petu.
+
+Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa
+vetovoima Petun karjamajalla käynnille.
+
+Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa.
+Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä
+ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.
+
+Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä,
+ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan
+syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei
+saa tulla vasta sellaiset.
+
+Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija
+tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun
+päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä
+taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka
+oli jo näkyvistä kadonnut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle
+ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä
+erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu
+ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti
+asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa
+hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän
+tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan ...
+niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen
+henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta.--
+Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän
+melkein ääneen--ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi.
+Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon
+rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen
+kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa,
+tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät
+matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta
+hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.
+
+Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla
+heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:
+
+--Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.
+
+--Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.
+
+--Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat
+syynsä, puheli vaimo.
+
+--Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija.
+
+--Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä
+voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa.
+
+Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi
+heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja
+vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi
+olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta.
+Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat:
+johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön.--Olisi taas niin
+ikävä olla tuolla ... ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea
+valittelemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku
+kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa.
+Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja
+samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa
+talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän
+nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää
+järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan
+ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki
+laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta
+tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille
+sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin,
+lähettämättä se aina jäi.
+
+Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan.
+
+--Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden
+olet ollut niin kauan käymättä?
+
+--Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli
+Petu.
+
+Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja
+paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen.
+
+--Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija
+laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse.
+
+Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja
+ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi
+kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.
+
+--Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo
+syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.
+
+--Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.
+
+--Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.
+
+--Olen minä sen jo nähnyt.
+
+--Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.
+
+Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi
+Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä
+somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi
+jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta.--Ehkä se kohta sanoo, ajatteli
+hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain
+veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija
+epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun
+Petu sattui kysymään:
+
+--Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?
+
+--Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on
+voikorvo, tule katsomaan.
+
+Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli
+korvon luokse ja sanoi:
+
+--Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo
+panna toiseen astiaan.
+
+Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen
+tuhkaisevan henkäyksen kysyi:
+
+--Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?
+
+Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät
+huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.
+
+--Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.
+
+--Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen
+puolitekeisesti.
+
+--Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.
+
+Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä.
+Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän,
+vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli
+raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli
+syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi ... vaikkapa koko
+yö... Vielä muutamia lettuja ... ei jaksanut yhtäkään... Täytyi
+lähteä... Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä
+hitaasti aitalle päin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun
+Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta.
+Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin
+kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.
+
+--Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski
+sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta.
+
+--Joko se sitten meni pois? kysyi Viija.
+
+--Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti
+nukkunut, kertoi vaimo.
+
+--Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä.
+Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa.
+Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui.
+Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin
+matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän
+hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin
+armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea.
+
+Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin
+antoi Viija kyynelten vuotaa ... kauan kestää kuivata lähde, jonka
+vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta.
+Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi
+kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän
+tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi:
+
+--Mikä, onko teidän silmät kipeänä?
+
+--Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään
+tuolla lähteellä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä
+on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää
+taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä
+ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella.
+
+Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli
+herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti
+parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija
+oikein häpesi itseään sen rinnalla.
+
+--Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä
+on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista,
+joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan
+ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta.
+
+Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti.
+
+--Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä
+yksiin ruokiin.
+
+--Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki
+takana varat, jotta tulee ruokalysti.
+
+--Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen
+nauraa, vaan se kävi huonosti.
+
+--Mitä tyhjää, jatkoi emäntä.--Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin
+ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa
+viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin
+terveellistä vaikka kelle.
+
+--Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija.
+
+--On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia,
+niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia.
+
+--Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin.
+
+--Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja
+minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se
+eksytellä minua.
+
+--Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.
+
+--Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä
+olisikaan tänne joutuneet.
+
+Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.
+
+Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin
+pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota
+kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät
+vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä.
+Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä,
+ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti
+kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.
+
+Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen
+yksinäisyyttään häiritsemään.
+
+Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin,
+ajatteli hän.--Vieläkö minä sitä osaan uskoa... En minä osannut valita
+sellaista, joka minuakin rakastaisi... Voi, kun ei tätikään tuota
+sanonut, eikä ollut vastaan...
+
+Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija
+askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis
+oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa
+edessä.--Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään.--Kun olisin yksin ...
+mutta...
+
+Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt
+niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi
+rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.
+
+Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan
+kellot jo kuuluu mäen alla.
+
+--Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä
+yksinänne hoidetuksi.
+
+--Vai kipeä, surkutteli vaimo.--Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän
+pitäisi lähettää kotiin sanaa.
+
+--Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.
+
+--Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.
+
+Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi
+toveriksi, vaikka se oli vaikeata.
+
+--Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo.--Laitetaan toki
+sana, että tietävät tulla hoitamaan.
+
+--Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo
+osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.
+
+Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua
+ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään
+uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin
+ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi
+ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat
+hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee.
+Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan
+kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi
+aikaa, kävi se työlääksi.
+
+Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään
+sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:
+
+--Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai
+menee täältä teille päin.
+
+--Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.
+
+--En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän
+se saattaa viedä sanan.
+
+--Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne.
+
+Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta
+asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo
+vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin.
+
+--Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä
+kotipuolelta.
+
+--Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien
+toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi.
+
+Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan
+liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään.
+
+--Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija.
+
+--Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen.
+
+--Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla?
+
+--Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun
+tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on
+jo morsian, eikö liene häät syksyllä.
+
+--En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään.
+
+--No, enhän minäkään ... vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan
+minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta.
+
+--Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija
+puhumisesta väsyneellä äänellä.
+
+--Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on
+jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin
+tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi
+lähempänä.
+
+--Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn.
+
+Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan
+vientiin.
+
+--Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina
+kohottaen itseään.--Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene
+paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän
+huonompanakin hoitanut.
+
+Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina
+rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut
+kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään.
+
+--Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija.
+
+--Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä
+kerätä, selitti Tiina.
+
+--Onko teidän astia tyhjä?
+
+--On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä.
+
+--Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa
+voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä.
+
+Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan
+niin suurta apua ottamasta.
+
+--Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi,
+että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille.
+
+Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan,
+vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle
+laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin,
+että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan
+katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten
+asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti
+silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli
+kotiin vietävä.
+
+Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa
+niekauttaen:
+
+--Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa?
+
+--Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti
+Viija vähissä voimissaankin.
+
+--Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen
+kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse
+vielä ottanut.
+
+Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos
+olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi
+ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan
+parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.
+
+Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin
+maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas.
+Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä
+ero.
+
+--Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä
+heittäessään.
+
+--Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.
+
+--Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.
+
+Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten
+metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän
+aukeamasta katsomaan veneen menoa.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja,
+ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen
+ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi
+sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille
+omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he
+saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina
+siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku
+muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo
+viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta
+kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla
+noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän.
+
+Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten
+säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön
+samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista
+kulkua.
+
+Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen
+yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat.
+
+--Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona,
+alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan.
+
+--Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi
+tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä.
+
+Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta.
+Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä
+kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen
+kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt
+sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt
+mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa
+suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi
+ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen
+kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko
+lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä:
+
+--Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään.
+
+--Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen
+aikoja meidän taloon.
+
+--Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin
+kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille.
+
+Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja
+kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli.
+Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan:
+
+--Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko.
+
+Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla.
+
+--No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi.
+Kyllä täällä kuollut korjataan.
+
+--Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu.
+
+--Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten
+kokoamiseksi leukaansa, lisäsi:
+
+--Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille
+tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia.
+
+Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan
+päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä
+Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja.
+Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä
+tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena.
+
+Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen
+sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon,
+nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi
+kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat
+jäljet.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Viija, by Kauppis-Heikki
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14773 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..974eb0e
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14773 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14773)
diff --git a/old/14773-8.txt b/old/14773-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..49c7227
--- /dev/null
+++ b/old/14773-8.txt
@@ -0,0 +1,5890 @@
+The Project Gutenberg EBook of Viija, by Kauppis-Heikki
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Viija
+       Kuvaus Savon kansan elämästä
+
+Author: Kauppis-Heikki
+
+Release Date: January 24, 2005 [EBook #14773]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIJA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+VIIJA
+
+Kuvaus Savon kansan elämästä
+
+
+Kirj.
+
+Kauppis-Heikki
+
+
+WSOY, Porvoo, 1920.
+
+
+
+
+I.
+
+--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,
+sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.
+
+Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain
+tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän
+tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän
+laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman
+tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti
+toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta
+kaivata.
+
+--Onko Viija nähnyt kampaa?
+
+--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn
+paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.
+
+Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta
+tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on
+tarkkamuistinen.
+
+Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin
+tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen
+äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon
+kiusaat".
+
+Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta
+ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin
+hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki
+kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät
+vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka
+häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.
+Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä
+häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun
+hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä
+katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan
+täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon
+toverina ja katsomaan talon töitä.
+
+Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina
+hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se
+silloin nykäisi itkun hereille.
+
+--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.
+
+--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.
+
+--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä
+kuin täällä.
+
+--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?
+
+--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,
+taivaaseen, selitti Reeta.
+
+--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä
+silmiin odottaen varmaa vastausta.
+
+--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.
+
+Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.
+Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin
+toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne
+menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa
+tehdä tuolle tytölle.
+
+--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se
+tuokin ikävä pian haihtuu.
+
+Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen
+miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.
+Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon
+pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee
+tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa
+lienee tätiä läheisempi omainen.
+
+Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset
+vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet
+olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.
+
+Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan
+nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään.
+Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat
+siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos
+oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan
+iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli
+on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän
+vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.
+
+--Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.
+
+Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa
+pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.
+
+--Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla
+kovin nälkä.
+
+--En minä nyt syö.
+
+--Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä
+päivänä kirnuttua voitakin.
+
+Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:
+
+--Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan
+iltaisetta maata.
+
+--Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä
+ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.
+
+--No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä
+sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys
+loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.
+
+--Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.--Et tämän pöydän
+ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.
+
+--No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.
+
+--Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun
+tuo tyttö on emäntänä.
+
+--Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo
+alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi,
+koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.
+
+--Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.
+
+--Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole
+akkavallan alla.
+
+--Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän
+huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.
+
+Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin
+tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli
+unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta
+käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.
+
+--Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä
+kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen,
+sanoi vähän päästä äskeinen renki.
+
+--Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.
+
+--On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.
+
+--No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita,
+vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon
+toisetkin yhtyivät.
+
+--Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi
+Viijan uudestaan nukkumaan.
+
+--Siltäkö kuulostaa?
+
+--Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.
+
+--Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan
+sieluakaan.
+
+Se oli pöytäpuheiden päätös.
+
+Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei
+kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa.
+Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi
+takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään.
+Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.
+
+--Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.
+
+--Siinä oli keuhkotauti.
+
+Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on
+ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin
+sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän
+kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin
+aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan
+vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa
+laulua:
+
+    "Soudetaanpa Sorolaan,
+    pitkä on matka tätilään.
+    Täti leipoi suuren leivän,
+    pani paljo voita päälle."
+
+Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta
+koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta
+ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan
+mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.
+
+Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli
+kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi.
+Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan
+halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme
+poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain
+arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit
+kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä
+niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain
+nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet
+asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä
+sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja
+oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät
+sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja
+neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja
+vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen.
+Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman
+sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa.
+Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin
+antaja, joka katseli päältä.
+
+Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan
+häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta
+päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin.
+
+--Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi
+Reeta.
+
+--Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena.
+
+--Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä
+on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan.
+
+--Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia?
+
+--Ei. Ne ovat köyhiä.
+
+--Onkos niillä äitiä?
+
+--Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä.
+
+--Antaako se niille kahvia?
+
+--Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen
+isä.
+
+Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten:
+
+--Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata
+kahvia?
+
+--Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan
+niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan
+voikakut ja sinä viet.
+
+--No minä vien! ihastui Viija.
+
+Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija
+käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi
+syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle
+ensiksi.
+
+--Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi.
+
+Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle.
+
+--Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen
+käsiksi.
+
+Sitten pienimmälle.
+
+--Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä
+äänellä.
+
+Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli
+muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni
+sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja
+kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan
+haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon.
+Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot.
+Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki"
+joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli
+mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi
+repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.
+
+Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta
+että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia
+ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos
+olisi vähän lisää".
+
+--Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen
+ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.
+
+Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin
+käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain
+voisi.
+
+--Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois
+tuvasta.
+
+Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan,
+ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun
+näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.
+
+--Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.
+
+--Tehän sen tiedätte.
+
+--Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan
+tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.
+
+--Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.
+
+--Käy sinä viemässä.
+
+--En minä.
+
+--No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.
+
+Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein
+syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin
+sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia
+kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta
+kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi
+eivätkä annakaan.
+
+Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen
+puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja
+huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.
+
+--Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat
+jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.
+
+--Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.
+
+--Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.
+
+--En minä anna sitä.
+
+--Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi
+mökkiläinen.
+
+--En lähde, en minä jaksa.
+
+--Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti.
+
+--Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne
+vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti
+kulkussa.
+
+--Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta.
+
+--Minkäslaisten sitten ... kun tuon kuulisi... Ehkä rikasten. No, kyllä
+ne kerkiää nekin narrata.
+
+--Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa.
+
+--Jottako tuuli venettä kiikuttaa.
+
+--No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta
+varmasti ja meni ulos.
+
+Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää
+Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet.
+Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin,
+sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa
+ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet
+asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli
+aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää
+tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat
+he mitä ensiksi tarjotaan.
+
+--Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa
+kahvia juodessa.
+
+--Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä
+ottanee.
+
+--Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.
+
+--Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.
+
+--No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen
+omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta
+huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.
+
+--Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?
+
+--Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi
+ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.
+
+--Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?
+
+--Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.
+
+--No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta?
+
+--Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää.
+
+--Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi
+silloin minulle.
+
+--Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta.
+
+--Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma.
+
+Reeta jo kiukustui.
+
+--Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma.
+
+--Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa
+ostomiehiä.
+
+Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni
+poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot
+niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi
+Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin.
+Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä
+lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin
+ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos.
+
+--Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki.
+
+--No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi
+mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.
+
+Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa
+tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta
+koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan.
+Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka
+eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei
+kasvojen juonteista saa suurta selkoa.
+
+Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.
+
+--Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin
+vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.--No, elä seiso Santtu,
+onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne
+on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin ... näytäpä tuota noille vieraille
+ja vaiheta.
+
+Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa
+nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin,
+asettui yhteen kohtaan.
+
+--No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun
+kelloni kanssa yhdessä.
+
+Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.
+
+--Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä
+tämä on nimeltä?
+
+--Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja
+painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut
+jotain säilytettävää.
+
+--Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se
+ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".
+
+--Kyllä minä ymmärsin... Vaan eiköhän viskata kelloja.
+
+--En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.
+
+--No myö sitten.
+
+--En myö, se maksaa sata markka.
+
+--Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan
+itsellesi tuota tämän talon tytärtä.
+
+--Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti
+vähän nauruun menevän.
+
+--Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle
+kihloista, selitti kirjuri.
+
+--En anna, se särkee.
+
+--Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se
+vai ei.
+
+Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.
+
+--No, kysy nyt.
+
+Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin
+kysyä.
+
+--Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen.
+
+--Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta
+maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa?
+
+--On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä.
+
+Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt
+päänliikunnolla:
+
+--Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä.
+
+Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja
+lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita.
+
+--Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies.
+
+--Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin
+pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan.
+
+--Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että
+yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut
+monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi
+perijä koko pesässä.
+
+--Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.
+
+Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet
+sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin
+Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen
+naurahti:
+
+--Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.
+
+Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät
+ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että
+mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista
+tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.
+
+Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille
+lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että
+vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella
+vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän
+sedän vai tädin luokse asumaan.
+
+--En minä tiedä, sanoi Viija.
+
+--Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan
+kuulemaan heidän puheensa.
+
+Arolainen selitti.
+
+--Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia
+olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.
+
+--Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois
+toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella
+kaikkia kohtaan.
+
+Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan
+niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään
+siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi
+olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin.
+
+--Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon
+Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi.
+
+--Ei ole.
+
+--Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla.
+
+--Minäpä sanon isälle.
+
+--Mitä sinä sanot isälle?
+
+--Sitä ettet sano olevan meillä rahaa.
+
+--Sano vaan, eihän teillä ole.
+
+--Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo
+myrnistyivät.
+
+--Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.
+
+--Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.
+
+Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin
+kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten
+lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan
+nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa",
+eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan
+pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli.
+Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon
+onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä
+korkeampaan hintaan.
+
+Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja
+kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja.
+Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin
+pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa
+ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan
+selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa
+rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan
+kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset
+mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.)
+Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat.
+Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne
+menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.
+
+Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja
+vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei
+ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.
+
+Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta
+hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille.
+Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun
+Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa
+koroittamassa.
+
+Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä
+saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas
+loma-aikana Santun puhetoverikseen.
+
+--Tokko sinä huusit mitään?
+
+--Huuti isä minulle hevosen.
+
+--Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne.
+
+--Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen.
+
+--Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy
+heittää Viijan taakse pantiksi.
+
+--Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin
+hevosia.
+
+--Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla
+kihlatuksi itsellesi morsiamen.
+
+Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella
+huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa,
+etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun
+antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä
+Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.
+
+--Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä
+joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä.
+Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen
+hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?
+
+--Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä
+ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.
+
+--Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti
+mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä,
+kun on kaikki myytynä.
+
+--Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.
+
+--Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri
+muistanee paremmin.
+
+--Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi
+antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.
+
+--No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia,
+kiirehti Reeta.
+
+Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän
+kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:
+
+--Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.
+
+Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna
+Viijaa puhuttelemaan.
+
+--Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!
+
+Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä
+pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.
+
+--En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan
+kuin hukkumaisillaan.
+
+Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun
+maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta.
+Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja
+kiukkua sekaisin.
+
+Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen,
+että itkulla ne nuo akat voittavat.
+
+Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.
+
+--Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi
+ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.
+
+--En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois
+noitakin elukoita, selitti Tuokko.
+
+Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta
+Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin
+hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä
+silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt
+kenenkään hyvästintarjouksista.
+
+Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä
+oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!"
+äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä
+tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä
+muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.
+
+Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan
+sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä
+eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan
+mielestä tärkeätä asiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.
+
+--Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa
+helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle
+noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt...
+Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.
+
+--Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina
+joutui, sanoi Esa.
+
+--Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt
+aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä.
+Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä
+viivyin.
+
+--Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.
+
+--Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi
+Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.--No niin.--
+Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan.
+Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois
+lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo
+sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.--Ja entäs
+isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla.
+--Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat
+hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla,
+vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille
+aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!
+
+--Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.
+
+--Minähän sitä olen, näin halpa.
+
+--No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte
+Joosetaksi.
+
+--Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä
+sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se
+nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin
+Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi
+kaikkein sievin.
+
+--Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.
+
+Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta
+nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi
+tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan
+kiireen lähteä matkalle.
+
+--No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja
+vilkutti mennessään silmää.
+
+--Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.
+
+Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan
+talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia
+tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen
+verran, että tuli ryyppy kullekin.
+
+--No, pesumummu!
+
+--Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.
+
+--Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.
+
+--Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.
+
+--No, se on sitä parempi ... ryypätään.
+
+Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.
+
+--Eikö pohjaan asti?
+
+--Ei.--Paljon kiitoksia.--En minä kaikistellen maista ollenkaan,
+minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.
+
+--Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.
+
+Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka
+hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti
+ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos
+saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.
+
+--Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi
+tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä
+nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se
+tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.
+
+Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.
+
+--Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan
+Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.
+
+--No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.
+
+--Ujosteli vielä.
+
+--Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan
+ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä
+pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen
+muutkin.
+
+Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli
+parhaiksi sotkemaan.
+
+--Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas
+rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.
+
+Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo
+raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.
+
+--Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.
+
+--Rohveetoille.--Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.
+
+--Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin
+suuttumaan.
+
+--Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole
+jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan,
+jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta,
+kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni,
+sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.
+
+--Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.
+
+--Kyllästyn minä sellaisesta...
+
+--No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule
+Tiinakin.
+
+--Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen
+sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.
+
+--Eikö kelpaa täällä?
+
+--Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi
+vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän
+käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi
+ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat
+vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi!
+
+Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää
+tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot,
+joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti
+matkalle.
+
+Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.
+Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.
+
+--Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja
+elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.
+
+--No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai
+punainen.
+
+Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän
+sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui
+hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa
+matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään.
+Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä
+sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.
+
+Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa
+vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan
+suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä
+sukanneulettaan tuvasta.
+
+Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä
+itsekukin ajatuksensa.
+
+--Milloinhan Viija tulenee takaisin.
+
+--Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.
+
+--Sitä nyt ei tiedä.
+
+--Eipä tiedä.
+
+--Aikapahan näyttää.
+
+--Se sen parhaiten näyttää.
+
+Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.
+
+--Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan,
+sanoi Esa erotessa.
+
+--Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä
+istumaan.
+
+Reki lähti liikkeelle.
+
+--Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten
+tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.
+
+Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli
+sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että
+sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut
+ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut
+aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla,
+tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki
+nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan
+väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.
+
+Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen
+verkkajuoksun mukaan:
+
+    "Nissilän Mattilalla
+    ei ollut toista silimää.
+    Nissilän Mattilalla
+    ei ollut toista silimää.--
+    Saakuri, niinkuin vainajan,
+    niin palelee käsiä.
+    Saakuri, niinkuin vainajan,
+    niin palelee käsiä."
+
+Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta
+kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti
+samaa virttä aina perille asti.
+
+
+
+
+II.
+
+
+--Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.
+
+--Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon
+tervehdykseen.--Onkos teillä ollut ikävä?
+
+--On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.
+
+--Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on
+Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta,
+heitellen Viijan päältä vaatteita.
+
+--Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?
+
+--On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun
+vaan maltat odottaa.
+
+Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat
+oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan
+perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa
+puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään
+äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita,
+ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi
+huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja
+olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan
+perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen
+kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta
+poikimisen merkkejä.
+
+--Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija
+seisoen pieni heinätukko sylissä.
+
+--Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi
+ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen
+tuoja kuin äidillesi.
+
+Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä
+jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä
+katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa
+oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta,
+kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan
+luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri
+härkä tulla möyrittää".
+
+Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi
+ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta
+pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne
+jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena
+oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat
+aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten
+mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä
+ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt
+väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta
+päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä
+kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".
+
+--Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.
+
+--Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran
+niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.--Vaan peltoja niillä on
+paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään.
+Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin
+silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä
+olen".
+
+Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että
+nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän
+kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin
+pukki ja pässi.
+
+--Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte
+tekopalkat Lassille?
+
+Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan
+itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty
+sitä mukaa kuin ne oli saatu.
+
+--Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.
+
+--Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi
+aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen
+vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa
+tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?
+
+--Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?
+
+--Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta
+laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin
+palkoilleni?
+
+Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja
+vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa,
+täti, voikakkua.
+
+--Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?
+
+--Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.
+
+--Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja
+lähti kakkua antamaan.
+
+Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli
+tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja
+sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa
+kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti
+nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan
+lehmäin nimiäkin.
+
+--Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla
+oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.
+
+--Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.
+
+--Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla
+kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.
+
+--Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.
+
+--Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä
+maistaa.
+
+--Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.
+
+Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten
+nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää,
+että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän
+niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä
+tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti
+käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja
+kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki
+tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia
+pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin
+paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis
+raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen
+kesälintu.
+
+--Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat
+avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat
+maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä
+aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin
+hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita.
+Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan
+vesissä silmin.
+
+--Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla
+kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se
+tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat,
+itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".
+
+Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.
+
+--Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.
+
+--Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä
+jalkaan, niin se antaa saappaat.
+
+--Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan.--
+Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan
+on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi
+nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne
+purista?
+
+--Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.
+
+--Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo
+pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia
+kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen
+suutarin kenkiänne tekemään.
+
+--Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien
+pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen
+typeryydellä.
+
+--Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella
+aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.
+
+Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat,
+jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia
+tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat
+"tenttelin", eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski
+vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin
+hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta
+kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;
+
+--No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan
+portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja
+kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves
+olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen
+nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä
+jo tunnetkin.
+
+Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.
+
+--Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.
+
+--Noita en taas muista, valitti Viija.
+
+--Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin
+havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja
+tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.
+
+--Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.
+
+       *       *       *       *       *
+
+    Vettä sataa, päivää paistaa,
+    kohta saamme kesän.
+    Kesäkuulla lämpimällä
+    löysin linnun pesän.
+
+Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä
+palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa
+myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti
+sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos
+Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä,
+ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän
+mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi
+selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät
+he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen
+aamu tuli.
+
+Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin
+viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat
+innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa,
+että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.
+
+--Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.
+
+--Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on
+pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.
+
+Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja
+kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja
+ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja
+puisti ahvenet siihen.
+
+--Tuoko se on kalain huone?
+
+--Tämähän se on, sanoi Lassi.
+
+Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen
+pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja
+se heidän ilolleen kävi.
+
+--No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.
+
+Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän
+paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.
+
+--Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.
+
+--Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.
+
+--Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta
+voita hakemassa?
+
+--Jaksetaan me olla.
+
+--Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia,
+sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa
+järveen.
+
+Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden
+vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja
+kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti
+kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan
+kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että
+oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän
+tulla nyrpeälle mielelle.
+
+--No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla
+yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun
+tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta
+tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.
+
+Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät
+venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.
+
+Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti
+ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu
+kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen
+pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan.
+Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti
+nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta.
+
+--Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi,
+kyllä jäisi pian jälelle.
+
+Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt.
+Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli
+taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset
+asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle,
+arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan
+pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti.
+
+Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta.
+Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan
+sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien
+muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän
+suunvuoroa.
+
+--Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään.
+
+Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona
+tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli
+lapsille hauskat leikkipaikat.
+
+Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa
+piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua,
+niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili
+selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia
+savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat.
+
+--Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta.
+
+--Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi.
+
+--Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta
+kertaa kylvettynä.
+
+--No eikö se sillä vältä.
+
+--Niin, vaan oikein...
+
+--Kylläpähän keritään, sanoi Reeta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi
+rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin.
+
+Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä,
+ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina.
+
+--Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan.
+
+--Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa.
+
+--Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja
+taputteli rieskan päällystää naurussa suin.
+
+Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla
+kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle.
+Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna ...
+sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista
+kuolon merkkiä.
+
+Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt
+lähdetään.
+
+--Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti.
+
+--Kirkkoon, ilmoitti Reeta.
+
+Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla.
+
+--Ette eilen sanonut.
+
+--En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua.
+
+--Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä.
+
+--Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää
+sitten, ei tässä niin kiirettä ole.
+
+Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat
+niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he
+ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät
+kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä
+lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin
+olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei
+ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen
+asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin
+isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän
+kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi.
+Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä
+ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita
+joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen
+Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput
+hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: "Ajapas tuolla, niin
+et palellu taipaleelle." Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein
+mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän
+hatun, ja sitten ylistelee, että:
+
+--Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman
+näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä.
+
+Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat
+tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen
+varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni
+miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan,
+vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset.
+
+--Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja
+pyyhki hikeä otsaltaan.
+
+--Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä
+väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä.
+
+Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta
+näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin
+pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla
+rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten
+pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma.
+
+--Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin.
+
+--Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies.
+
+--Eikö se ole korkealla vedestä?
+
+--Tuoko vene?
+
+--Niin.
+
+--Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta
+kuului jälestä päin.
+
+--Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja
+ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon
+soutajia.
+
+--Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat
+päässeet vähän edelle.
+
+Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin
+näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta
+lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa.
+
+--Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä.
+
+--Ja minulla, lisäsi Liisa.
+
+--Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen
+tuhdolle.
+
+Saaresta lähdettäessä rupesi Samppa vuorostaan perään. Ja muutenkin oli
+muhkeampaa olla miehenpuoli perässä, kun oli lähi talojen mentävä ja
+kirkkokin kohta lähestyi. Maantiekin kulki melkein lähi rantaa ja
+siellä ajoi kirkolle päin herraskärrit, niinkuin Reeta sanoi.
+
+--Mikäs se tuo on, jota ne pitelevät ylhäällä? kysyi Viija.
+
+--Se on parasolli, selitti Reeta.
+
+--Ei se ole Olli ... vaan tuo, joka on pään päällä ylhäällä, selitti
+Viija, jonka mielestä tuo nimi oli paras Olli.
+
+--Sinä et ymmärrä, sanoi Reeta. Eihän se mikä Olli ole, kuin
+pa-ra-sol-li. Ja ne sillä suojelevat, ettei sada vettä eikä paista
+päivää.
+
+--Vaan paistaahan yhtäkaikki päivä.
+
+--Saapihan se meihin paistaa, vaan ei herrasväkeen.
+
+Tytöt tirkistelivät ajaviin niin uskolla, etteivät huomanneet
+edestäpäin lähenevää siltaakaan ennenkuin aivan lähelle päästyä. Vene
+alkoi mennä jo alitse ja airot sillä kohdalla niin somasti kolkkasivat.
+
+--Näettekö tytöt tuota mustaa törökkiä tuolla? kysyi Reeta, osoittaen
+maalle muutaman matkan päähän.
+
+Mikä se on?
+
+--Se on muistopatsas. Eiköhän käytetä tyttöjä katsomassa.
+
+--Kun ei tulisi myöhä, sanoi Samppa ja käänsi jo veneen kokkaa maalle
+päin.
+
+--Eikä tule. Pitää sitä toki näyttää.
+
+Samppa olisi jäänyt venheeseen tupakoimaan, mutta kun Reeta sanoi, että
+"tule vaan sinäkin", niin lähti sitten perästä astua teppailemaan.
+Ihmeissään katselivat lapset tuota mustaa rautaista törilästä, jonka
+ympärysaidassa oli hirveitä rautapiikkejä. Tytöt eivät osanneet kysellä
+paljoa mitään, matta kyllä Reeta selitti.--Siinä oli ollut sota ja
+siihen oli ammuttu muutama sotaherra ... vitialuodilla kuuluu
+hutkautetun keskeltä poikki, että hevosen selkään on vaan jäänyt
+sääret, ja niineen päivineen se oli juossut pappilaan asti.
+
+--Ammutaanko niitä ihmisiäkin? kysyi Viija vähän peloissaan.
+
+--Ampuu ne sodassa, kun ne ovat pahoja, selitti Reeta. Tässäkin
+kuulutaan niistä sodassa ammutuista venäläisistä tehdyn tuohon jokeen
+siltaa.
+
+Yhä enemmän heitä ihmetytti Reetan kertomus. He eivät tunteneet kuin
+yhden venäläisen, Harja-Heikin, joka oli kaikkien pienten tyttöjen
+mielestä hyvin hyvä, hän kun antoi vaskisormuksia.
+
+Maantietä käveli kaksi hattupäätä, vielä vähän keskenkasvuista neitiä.
+He jäivät ulkopuolelle patsaan aitausta seisomaan, odotellen edellisten
+poistumista ja silittelivät äänettöminä hiekkaa kenkänsä kärellä. Reeta
+lähestyi heitä hyvää päivää nyökäyttäen ja kysyi:
+
+--Kenenkä te olette tyttöjä?
+
+Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa
+toisiinsa.
+
+--Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä
+olette.
+
+Ei tullut lisää.
+
+--Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai
+surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja
+mykkiä.
+
+--Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä.
+
+--Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette,
+tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä
+talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.
+
+Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi
+pappilaakin vähän koivujen keskeltä--kaikki huoneet maalatuita. Pienten
+kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa.
+Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan
+kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle.
+
+--Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta.
+
+--Missä? kysyi Viija.
+
+--Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän
+tuolla laidalla hautausmaata.
+
+--Eikö mennä sinne?
+
+--Ei ennen kuin viedään eväät kortteeriin, sanoi Reeta.
+
+Sitten oli ensimmäinen asia hautausmaalle. Muutamia ihmisiä siellä jo
+seisoskeli lukemassa hautakirjoituksia. Reeta meni lasten kanssa
+suoraan Viijan äidin haudalle.
+
+--Siinä se on, sanoi Reeta syvästi huokaisten.
+
+Tytöt katselivat haudan päällystä. Reeta alkoi lukea taulusta
+kirjoitusta, joka loppui näin:
+
+    Jätti jälkeensä yhden lapsen ja kaksi sisarta.
+
+Taulun takana oli virren värsy:
+
+    Ajalla joll' emme ajattele,
+    tulee meill' tuoni vieraaks'
+    -- -- --
+
+Siihen asti sai hän luetuksi, kun mieli murtui itkuun. Lapset kun
+näkivät Reetan itkevän, tekivät samoin. Samppa joutui vasta loppuun.
+Hän oli tavaillut muutamata "Lampuen miehen" hautakirjoitusta, eikä
+heittänyt kesken, kun kerran tuli aloittaneeksi. Suru keskeytyi vähän,
+kun joku viinan maussa oleva mies kulki siitä sivu ja sanoa töräytti:
+"Siinäkin on omaa joukkoaan: eukko tyttöineen itkee ja mies nauraa
+ääressä."
+
+Samppa hämmästyi niin, että näytti vielä enemmän nauravalta. Reetaa
+harmitti tuo juopuneen ukon lause ja siinä itkukin haihtui.
+
+Soitettiin kohta iltakirkkoon. Siellä oli tytöillä paljon katselemista
+lehterin laitoihin maalatuissa tauluissa ja alttarin päällä olevassa
+suuressa taulussa, joka kuvasi Kristusta ristillä. Paljon kauniimpi oli
+tuo kuva lasten mielestä, kuin mikä heidän aapisessaan oli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kivirantalaisten kortteeri oli lähellä kirkkoa, melkein maantien
+vierellä. Siinä asui pitäjän koulumestari ja sen vuoksi heidän taloaan
+nimitettiin lyhyesti Mestariksi. Siinä oli melkein puolen pitäjän
+käymäpaikka, kun mestarin Saara jaksoi olla suurimpinakin tungosaikoina
+joukon paljouteen suuttumatta. Aina hän liikkui tyytyväisen näköisenä
+ja naurusuulla pyysi siirtymään, jos joukko oli kaikki kulkupaikat
+tukkinut. Pyhäaamuna siinä ahtainta oli, kun hevosellakin tulevat
+ajoivat tähän soittoa odottamaan. Useammalle Saara ennätti jonkun sanan
+töittensä lomassa sanoa ja kehoitti menemään keittiöstä toiseen
+huoneeseen, samalla moittien sen pienuutta ja huonoutta, jolloin
+vieraat puolustivat, että "jo toki tänne sopii".
+
+Niinpä sinne nytkin kertyi ihmisiä monelta eri kylältä. Viija ja Liisa
+istuivat vieretysten nurkempana, ujosti katsellen noita vihtoriinisia,
+pulskia emäntiä, jotka niin kodikkaasti istua hoilottivat. Laajassa
+soututuolissa istui Tuomelan emäntä ja kohenteli Petu-poikansa
+paidankaulusta. Hän oli kamarissa olevista emännistä arvokkaimman
+näköinen jo muutenkin ja sen lisäksi tuli kaksiosainen lihava leuka,
+jota ei monella olekaan.
+
+--Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai
+kauluksen paikoilleen.
+
+Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä.
+
+--Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin
+aikamiehetkin.
+
+Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että
+seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi.
+
+--Ylyys! Siitä se isäntä tulee, sanoivat lyöttäjät, nostaen kättään
+korkealle.
+
+Naurussa suin ja leuka arvokkaasti asetettuna katsoi äiti, miten poika
+kätteli. Tytöt vetäysivät yhä nurkemma, ettei kai heidän tarvinne antaa
+kättään tuohon losaukseen.
+
+--Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi
+joku kirkkomiehistä.
+
+--Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei
+nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan...
+
+--Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä.
+
+--Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö.
+
+--Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi
+Mestarin Saara.
+
+--Vai niin ... vai tämä se on!... Kyllä minä nyt... Taisihan tämän isä
+olla vähän sukujakin minuun... Joko tämä on vanha?
+
+--Vasta seitsemännellä.
+
+Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai
+seitsemännellä.
+
+Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta
+nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina
+vähän väliä tarkasteli.
+
+--Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija.
+
+--Aivan kohta.
+
+--Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan
+emäntä.
+
+--Jokohan jäisitte, sanoi Reeta.--Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin
+tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä.
+
+--Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin,
+puheli Tuomelan emäntä.
+
+--Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla,
+myönsi Reeta.
+
+Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli
+vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa
+hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen
+soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa.
+Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei
+hänen isänsä antanut ohjaksia.
+
+Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin
+vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä
+puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja
+niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta
+ostettu.
+
+Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa
+hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse.
+Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä,
+niin että kaulasuonet pullistuivat.
+
+--Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti
+Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle.
+
+--Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan
+emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa
+kävelemään.
+
+Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo
+kirkkoon.
+
+--Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin,
+ehdotti Tuomelan emäntä.
+
+Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai
+penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että
+päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten
+alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi
+aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä
+muokkasi vehnäpullaansa.
+
+--Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut
+milläänkään, lohkaisi hän itse.
+
+Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois.
+
+--Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta.
+
+Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo
+avioliittoon.
+
+--Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja
+enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan.
+
+--Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia
+lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas
+tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin
+valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten
+tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa
+lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei
+siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa
+erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon
+sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan.
+
+Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan
+lähtevän näköisenä.
+
+--Taitaa nämä meidän pienet kirkkomiehet jo kiirehtiä kotiin, sanoi
+Reeta.--Hyvästi nyt emäntä ja paljon kiitoksia.
+
+Ei niin vähät kannata kiitellä. Mutta jos vähänkin soveltuu, niin
+käykää toki koko joukolla meillä kylässä, kun ollaan vähän omaisiakin,
+kehoitti emäntä.
+
+Sitten heitettiin erojaishyvästit. Kaikki käänsivät selkänsä kirkkoon
+päin. Voimakkaimmat ajoivat hevosilla, huonoimmat astuivat jalan ja
+keskinkertaiset kulkivat veneellä. Rannoilta lähtikin veneitä toinen
+toisensa perästä mennä tuijottamaan kotiansa kohden. Soutumiehet vain
+eivät olleet selkäänsä kääntäneet, he katselivat nyökkäistessään yhä
+etenevää kirkon tornia ja tuolta toisaalta päin näkyviä kauppapuoteja
+rantatörmällä. Yhä ne etenivät ja viimein jäivät tuonne niemen taakse
+näkymättömiin.
+
+Väsymys verkastutti kirkkomiesten kulkua. Tuntui niin hyvältä ajatella
+kohta pääsevänsä vuoteelleen. Aurinko oli korkealta kesäpäivän
+matkoiltaan kelluellut alemmaksi ja paistoi hyvin hellävaroen hienon
+pilvihunnun lävitse.
+
+Viijan ja Liisan päät painuivat veneen nytkähdellessä yhä alemmaksi ja
+kun aurinko, toivottaakseen hyvää yötä, viimein kuvasi kauniit ruskot
+taivaalle, olivat ihmiset, niin isot kuin pienetkin, suloisen unen
+helmassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirkossakäynnin muisto säilyi Kivirannan lapsilla aina talveen asti.
+Vanhatkaan eivät käyneet enää kuin yhden kerran kesän aikana, ja sillä
+tiellään otti Reeta Tuomelan emännän kutsut täyttääkseen ja kävi hänen
+kotonaan yötä olemassa. Nyt heidän ystävyytensä kasvoi yhä lujemmaksi.
+Siellä oli katseltavana kaikki talon rikkaudet, pienimmistä suurimpiin.
+Monta tusinaa oli Reeta lukenut kahvikuppiakin ja tusinan suuria
+hopealusikoita, siihen muita rikkauksia jos kuinka paljon. Samppakin
+innostui Reetan kertomuksesta, niin että sanoi: "Mahtaa olla omistaan
+elävä talo."
+
+Reetan kertomukseen liittyi vielä, että siinä on kaksi poikaa, toinen
+Petua vähän vanhempi, Vester-niminen, joka ei näytä aivan niin
+virkeäjärkiseltä, mutta kyllä siitä vielä mies tulee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joutui taas tuo hiljainen talvi, joka supisti elämän niin pieneksi,
+että Kivirantakin näytti pihasta päin katsoen olevan hyvin hienossa
+kantimessa muusta maailmasta. Jäälle oli harvoin ajettu tien viipero,
+joka vei toisiin taloihin. Pihassa soikuloi muutamia vähän enemmän
+tallatuita polkuja, joista Sampan heinätie oli pisin. Sitten vei
+saunalle vahvin ura, joka oli lämmmittäjäin jaloista tallautunut melko
+mustaksi. Kylpy olikin ainoa virkistys kylminä talvi-iltoina, eivätkä
+herrat ole tyytyväisempiä istuessaan teatterinsa penkillä, kuin
+oli Samppa päästyään kuuman saunan lauteelle vasta käteen.
+Lämmittämisestäkin sai hän pitää tänä talvena suurimman huolen, sillä
+Reeta ei sanonut rupeavansa mokomaan puohinkiin. Tyttöjenkään mielestä
+ei Reeta ollut aivan samanlainen kuin ennen, mutta eivät he osanneet
+sitä ajatella miksikään.
+
+Muutamana aamuna tuli Lassi tyttöjä herättämään.
+
+--Nouskaapa jo pois, kuin on yöllä tullut vieraita ulkomailta.
+
+--Kuka se on se vieras? urkkivat tytöt raotellen silmiään.
+
+--Kuka tuo lienee, ei sen puhetta ymmärrä, kun mitä lienee ulkomaan
+kieltä, selitti Lassi.
+
+--Missä se nyt on?
+
+--Eikö se liene kamarissa.
+
+--Uskaltaako sitä käydä katsomassa?
+
+--No, kun menette hiljaa, niin ehkä se ei suutu.
+
+Hiljaa lähtivät tytöt hiipimään kamariin. Mökinmuori siellä parhaillaan
+joi kahvia ja Reeta oli pitkällään sängyssä.
+
+--Lassi sanoi, että täällä on ulkomaan vieras, sanoi Viija.
+
+--On se täällä vasussa, sanoi muori ja nosti vaatteen laitaa.
+
+--Pikku lapsihan tuo on, sanoi Viija iloisena.
+
+--Eihän se ole isokaan, myönsi muori.--Vaan ottaakos Liisa tämän
+veljekseen, sitä varten se kuuluu tänne tulleen.
+
+Liisa ei puhunut mitään, näytti jo vähän ymmärtävän asiaa.
+
+--Eipä taidakaan olla mieluista, lisäsi muori. Taitaa Liisaa peloittaa
+että perintö pienenee, jos ottaa.
+
+Viija oli enemmän mielissään tästä uudesta vieraasta, vaikka ei hän
+kyselemälläkään päässyt selville, mistä se on tullut.
+
+Kylän emäntiä alkoi tästä puoleen kulkea Kivirannalla ja toivat toinen
+toistaan suuremman pussakan ruokatavaroita, jotka kuuluivat olevan
+"makuumiehelle". Viijan sedän emäntä ja Kotaniemen emäntä, jotka olivat
+sisarukset, tulivat yhtä matkaa. Santtu-poika oli tietysti mukana.
+
+--Eikö Viija saisi lähteä nyt setäläänsä kylille? kysyi Kupeiston
+emäntä Reetalta, kun alkoi poislähtö lähestyä.
+
+--Minkä vuoksi nyt?
+
+--Ei minkään muun, vaan olisihan sitä vähemmän noissa lapsissa
+hoitamista, kun et itse kumminkaan nyt kykene, selitti Esan emäntä.
+
+--Onhan tuo nyt vähän niinkin, mutta siinä se tulee hoidetuksi yhtenä.
+
+--Kinkerissäkin saisi olla samalla tiellään, huomautti vielä vieras.
+
+--Onpa se Liisakin kotona, sanoi Reeta.
+
+--Löytyypäs siihen nyt esteitä, sanoi Kupeiston emäntä kiukkuisesti.--
+Luulisi, että se siellä aivan nälkään näännytetään, kun se aina niin
+vastenmieliseltä tuntuu.
+
+--No, viekää, viekää sitten sinne rikkaisiin hyvälle elämälle, vastasi
+Reeta takaisin.
+
+Mutta toinen sanoi taas paraten. Ja lienee kai kuullut, että Reeta
+ihastelee Tuomelan rikkautta, kun viskasi sillä lopuksi.
+
+--Jos teillä on mahtailemista, niin tulkaa sitten, kun minä paranen,
+sanoi Reeta kääntyen seinäänpäin vuoteellaan.
+
+Sen enempää ei hän ruvennut puhumaan. Vieraat alkoivat laittaa Viijan
+päälle vaatteita. Kävi hän kumminkin ensin kysymässä lupaa, eikä Reeta
+ollutkaan Viijalle ynseänä. Kotaniemen emäntä kutsui Reetaa tulemaan
+viikon päästä heille kinkeriin, mutta ei Reeta luottanut tämän enemmän
+kuin toisenkaan sisaren ystävyyteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotaniemessä kinkerissä ei Kivirannalta ollut muita kuin Samppa ja
+Liisa. Viija tuli setänsä lasten kanssa ja joutui lukemaan Tuokon
+eteen, joka hänen lukuansa kiitteli papille mitä mainioimmaksi, jossa
+ei tällä kertaa ollut puoltakaan liikaa.
+
+--Sepä on sangen kaunista, puheli pastori, että vaikka on orvoksi
+jäänyt, on Luoja sallinut tulla niin hyväin ihmisten hoitoon, että
+pitävät huolen lapsen sielun ravinnosta. Heille taivaallinen isä on sen
+palkitseva.
+
+--Niin, ja tällä oli hyvälukijat vanhemmat, sanoi Tuokko.
+
+--Aivan oikein, sillä vanhempain hyvyydestä samoin kuin pahuudestakin
+on lapsi usein osallinen, kuten käskyissä jo sanotaan.--Ole vaan lapsi
+ahkera vastakin ... saat tästä pienen kirjan lahjaksi.
+
+Viija otti sen ja niijasi.
+
+--Kuinka tämä Mari Arolainen osasi? kysyi pastori.
+
+Tuokko yritti sanoa, että menihän tuo jotakuinkin, mutta kun näki
+Arolaisen itsensä luettavan parhaallaan Santtua, niin sanoi, että
+hyvästi se meni tältäkin.
+
+--Kuinkas tämä Marin veli, Antti, osasi?
+
+--Menihän tuo tavallisesti, vaan ei niin joutuin kuin näiltä, selitti
+Tuokko.
+
+--Vai niin, vai niin, puheli pastori ja katsoi Antin silmiin.--Sinä
+olet kolmea vuotta vanhempi näitä tyttöjä ja ei vielä mene niin
+hyvästi.
+
+--Kyllä minä osaankin, selitti Antti, vaan luin hitaasti, että ennättää
+nähdä, meneekö se oikein.
+
+--No, olehan vaiti ja korjaa lukuasi ensi kinkeriin, päätti pastori
+puheensa.
+
+Poika nyökäytti päätään ja poistui joukkoon, jossa toverilleen nauroi,
+mistä syystä häntä toruttiin.
+
+Arolainen toi luettamansa lapset papin eteen ja Tuokon harmiksi selitti
+Santun lukua, että kyllähän se ulkoa menee, mutta lukee niin kovin
+kiivaasti, että ensimäistäkin uskonkappaletta lukiessa tulee sielulle
+silmiä ja korvia ja jos mitä.
+
+Pastori antoi muutamia hyväntahtoisia neuvoja ajatuksella lukemiseen ja
+sitten siirtyi toisiin.
+
+Kinkerin lopussa tuli kylän "silmän tekevissä miehissä" sen verran
+muutosta, että Tuokko sai lasten kasvattajan viran, kun Arolainen,
+entinen pyhäkoulun pitäjä, anoi siitä eroa.
+
+Pappien pois mentyä jäivät kutsutut kinkerivieraat vielä
+viimeistelemään.
+
+--Viijahan sai kirjan. Tule nyt sedällesi vähän lukemaan, sanoi Esa.
+
+Viijaa ujostutti alussa, mutta sitten se alkoi vakiutua ja Risa-Pekan
+kertomus miellytti muitakin.
+
+--Eikös ole hyvä lukija tuo Viija, sanoi Arolainen.--Saisit sinä, Esa,
+kun olet setä ja holhooja, panna johonkin kouluun.
+
+--Mitä varten? kysyi heti Tuokko.
+
+--Sitä varten, että pääseehän jotain ymmärtämään tästä maailmasta. On
+niitä köyhiäkin pöllönä kuolemaan.
+
+--Minkä ymmärryksen ne sieltä saavat, väitti Tuokko.--Laiskoja ja
+nenäviisaita tulee, eikä mitään muita.
+
+--Laiska on laiska, vaikka ei i:tä tuntisi, ja joka opista
+nenäviisaaksi tulenee, niin silloin sitä on liika vähän, puolusti
+Arolainen.
+
+--No se tuo lienee, sanoi Tuokko. Pitää sitten kouluttaa, vaikka
+menköön viimeinenkin penni ... ne sitten ehkä tytötkin pappilaan
+naidaan.
+
+--Pappilaan ... viimeinen penni... Tuo nyt ei ole aikamiesten puhetta,
+sanoi Arolainen.--Suututtaa, kun aina törmätään viimeiseen penniin,
+vaikka ei keskimmäistäkään tarvitsisi mainita. Joku sata jos tuhansista
+menisikin, mitä tuo on.
+
+--Mitäs vielä, sanoi Tuokko halveksivasti. Ei se tunnu mennessä
+miltään. Ja mitä sillä sen enemmällä viisaudella tekee, kunhan osaa
+lukea?
+
+--Jos ei tehne. En minä rupea enää virkkamaan mitään, sanoi Arolainen.
+
+--Niinpä se täytyy sanoa, iloitsi Tuokko.
+
+--Ei se pakosta ole, vaan kun tämä ei ole mikään väittelyseura.
+
+Esakin sai vähän suunvuoroa ja sanoi:
+
+--Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi
+kirjoittamaan ... lukeahan tämä osaakin.
+
+--Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä "riivailemisia"
+niillä vaimonpuolilla on.
+
+--No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan
+tarvitsevansa, kiivastui Arolainen.--Jos niin ajatellaan, mitä me
+ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin
+silloin se työ meni hukkaan.
+
+--Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle
+tekemistä, sanoi Tuokko.
+
+--Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla
+kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen.
+
+--Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan.
+
+--Kyllä selitän.--Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt
+katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen ... ennätin sinne viedä
+lasten eväslaukun.
+
+Viija lähti heti.
+
+--Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen.--Esimerkiksi siinä on
+kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei
+tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos
+meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta
+lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo
+ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa.
+
+Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi:
+
+--Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita
+tarvinneet.
+
+Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa
+kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona
+ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut
+muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain
+koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla
+selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka
+toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa.
+Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena
+lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta
+oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi
+pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen
+yritys raukesi.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on
+aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan
+maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa.
+Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut
+tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain
+oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan
+lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi
+alkanut vaatia saalistaan pois.
+
+Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki,
+että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan
+kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka,
+Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin
+muitakaan.
+
+Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä
+pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat
+luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin
+rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin
+auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella
+kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla
+voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.
+
+Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja
+tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin
+näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten
+kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se.
+Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät
+rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.
+
+Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen
+neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä
+suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja
+ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset
+tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa
+välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui
+Liisan seuraan.
+
+Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina.
+Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen
+Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei
+Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus
+ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon
+jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat
+ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan
+nauravuudesta.
+
+Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora,
+silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja
+katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet,
+sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni
+kuuluu.
+
+Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään
+aivan jälelle jäädä.
+
+--Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun
+edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt.
+
+--Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija.
+
+--Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei
+olisikaan, niin Liisan on toista...
+
+Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi
+työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin
+rikkautta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli
+muitakin saman kylän tyttöjä.
+
+--Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö
+Viijalta.
+
+--Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija
+lyhyesti.
+
+Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa:
+
+--Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä.
+
+--Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää,
+selitti Viija hiljaa toverilleen.
+
+Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän
+sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt
+tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan
+kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni.
+
+Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua
+ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata
+edestakaisin.
+
+--Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua
+Arolan Marilta.
+
+--Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari.
+
+--Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa.
+
+--Onkos teillä jo asunto tiedossa?
+
+--On. Me mennään mestariin.
+
+--Vai jo teillä oli, sanoi Mari.--No jospa minä tulen vaikka sinne.
+Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään.
+
+Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua
+leikettelemään.
+
+--Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat
+matkaa kulkeneet.
+
+--Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän
+ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari.
+
+--Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi.
+
+Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle.
+
+Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa
+tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan.
+
+--Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani,
+selitti emäntä.--Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään
+kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen
+vuotta oltuna tuttavia.
+
+--En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija.
+
+--Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On
+meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä
+ole väliä.
+
+--En minä kuitenkaan nyt pääse.
+
+--No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin
+käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla.
+
+--Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija.
+
+--Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin
+kuluuhan se aika täälläkin.
+
+--En minä yksinäni, sanoi Viija.
+
+Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan.
+
+--Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä.
+
+--On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä
+kylältä.
+
+--Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä.--Ja nyt minun pitää lähteä. Se
+teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan.
+Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä
+kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja
+aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut.--Hyvästi nyt, tulkaahan
+sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin.
+
+Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat
+huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät
+ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta
+tyttöä "leskeä". Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui
+kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata.
+
+Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi
+kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat.
+
+--Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta.
+
+--Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa.
+
+--Minnekä sitä haetaan?
+
+--Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia?
+
+--Tuskin yhtään.
+
+--Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se
+alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö.
+
+Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä
+Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle
+niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan.
+
+--No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan
+päästämään.
+
+Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon
+terveisiä.
+
+Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi
+pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja
+tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan.
+
+Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen
+konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä
+laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat
+jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat
+tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen
+huulten miuskutusta.
+
+Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi.
+
+--Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä
+ruikaten maantielle.
+
+--Ei ole käytynä, vastasi Viija.
+
+--Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia
+toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja
+näkyy olevan huonokulkijata sukua.
+
+--Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen.
+
+--No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä
+hevonen tästä vielä tulee.
+
+Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan
+painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea
+loppumatkan omin apuinsa.
+
+Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki
+kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli:
+
+--Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti
+oikealta puolen.--Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin
+vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve,
+terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin
+huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä
+vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri,
+seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari
+kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia
+koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna,
+toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut
+"diploomi", joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin "hyvästi
+hoidetusta varsasta." Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä
+akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä
+katsellessaan näkivät.
+
+Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja
+tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu
+kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen
+aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen
+koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille
+ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti
+muilla toimillaan.
+
+--Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset,
+sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.
+
+Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon
+periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta.
+Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja
+jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän
+istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä
+aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.
+
+Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä
+huoneesta, jossa särettiin sokeria.
+
+Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi
+kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri
+tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.
+
+--Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi
+emäntä naurusuulla.
+
+--Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.
+
+Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:
+
+--Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita
+ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin
+tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa,
+vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.
+
+Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen
+laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan
+kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi
+muistiinpanojen loppuneen.
+
+--Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.
+
+--Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.
+
+--Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja
+muita?
+
+--En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.
+
+--Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on
+kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.
+
+--Miten tuo lienee, sanoi Viija.
+
+--Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan
+sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.
+
+Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä
+puheeseen:
+
+--Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...?
+
+--Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua,
+mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.
+
+Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin
+vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret
+sujuneet painon alla.
+
+Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene
+eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin
+koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja
+leipää, leipää ja voita.
+
+Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin
+yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin
+höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny
+lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli
+tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa
+niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään,
+olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä
+käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada.
+Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin
+se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli
+viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön
+sekalaisessa unien maailmassa.
+
+Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien
+juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin
+ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.
+
+--Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä.--Elkää pitäkö
+mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin
+hyvästi.
+
+--Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti
+kirkolle.
+
+--Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä
+olette, vakuutti emäntä.
+
+--Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi
+Viija.
+
+--No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan
+sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään,
+minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä
+kirkkoon.
+
+--Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.
+
+--Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä.--Ja onhan täällä
+Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.
+
+Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän
+kävelemään tyttöjen rinnalla.
+
+--Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.
+
+--Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee,
+sanoi Viija.
+
+--Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu
+mielissään puheensa aineesta.--Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi
+vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.
+
+--Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia
+ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä,
+vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut,
+jos olisi kertonutkin.
+
+--Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen
+lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.
+
+--Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.
+
+--No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä,
+ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.
+
+--En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se
+lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.
+
+--Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä
+toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta.
+
+--Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran
+koululapsille.
+
+--Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan.
+
+--Mitä ne on ne luvat?
+
+--Pitäisikö ne sanoa?
+
+--Sanoo vaan pois.
+
+--No, mieslupa yksi.
+
+--Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta.
+
+Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin
+päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.
+
+--Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi
+alkaa käydä.--Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan
+seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja.--Se on niin vahva puskija, ettei
+ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla
+karjamajalla, jossa on muukin karja.
+
+Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella:
+
+--Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta
+hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan.--Lähtekää nyt vieraat
+ruualle.
+
+Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä
+vierasten syövän.
+
+Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja
+emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka
+taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan
+puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon
+mieheksi.
+
+Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että
+eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne.
+
+Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli
+etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon
+nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti.
+
+--Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan
+puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi.
+
+--Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu.
+
+--Entäs tuo morsian?
+
+--Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö.
+
+--Milloinkahan nuo vihitään!
+
+--Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja
+sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän
+saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene
+pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun
+se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut
+katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan.
+
+Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille
+kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi
+sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät
+niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen
+pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he
+pitkältä perässä pysyneet.
+
+Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli
+niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja
+kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin
+hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua.
+
+--Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara.
+
+--Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä.
+
+--Ei kuin isäsi.
+
+--Isä? No millä lailla?
+
+--Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen,
+kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara.
+
+--Kuka sieltä toi sanan?
+
+--Tämä koulutyttö.
+
+--Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija.
+
+--Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut
+suuren nyytillisen.
+
+Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten:
+
+--Miten sinä jaksoit kantaa?
+
+--Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini
+oli pieni, selitti tyttö.
+
+Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa
+kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:
+
+--Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile,
+kyllä minä annan lisää.
+
+Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella
+kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin
+kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.
+
+--Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki
+Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.
+
+Viija tuli luokse ja kysyi:
+
+--Mitäs teille kuuluu?
+
+--Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti
+Tiina.--Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun
+pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt
+kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman
+omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä.
+"Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen...
+Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta
+vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois...
+En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun
+pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä
+siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai
+valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen
+veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No,
+pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule
+sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.
+
+Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan,
+se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt
+näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja
+pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija
+ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä
+auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa.
+Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä
+ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön
+kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja
+tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui
+puheensa lopputotuudeksi:
+
+--Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden
+... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit
+maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten
+houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä,
+Kotaniemessä kaikin puolin.
+
+--Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan,
+sanoi Viija.
+
+--Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän
+tuulen suunnat.
+
+Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä
+olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi,
+kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen
+Santun hevosessa.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen
+eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas,
+juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa
+lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa
+erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.
+
+Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne
+näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain
+voisi miellyttää.
+
+Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se
+ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä
+tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin
+nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana
+istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta
+varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut
+aivan kuin nuoreksi.
+
+Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi
+lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se
+nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa
+käydessä.
+
+Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.
+
+--Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy
+tulevan tähän rantaan.
+
+Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.
+
+--Mitäs sedälle kuuluu?
+
+--Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs
+täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?
+
+--Vielähän se on.
+
+--Vai vielä. Onkos muut joukot kotona?
+
+--Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä.
+
+--Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee
+sillä ikävä.
+
+--Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä
+keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija.
+
+--Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä
+haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin.
+
+Viija aivan hämmästyi.
+
+--Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla.
+
+--Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa
+ja lisäsi:
+
+--En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla
+tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään.
+
+--Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija.
+
+--Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun
+kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää.
+
+--Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä
+tekevän mitä pikemmin tuota konetta.
+
+--Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa.
+
+--Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä?
+
+--No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella
+ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi.
+
+--Santtuko?
+
+--Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka
+näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen:
+
+--Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa
+parasta.
+
+Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi:
+
+--Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä.
+
+--Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan?
+
+--Olisiko se tarpeellista minun tulla?
+
+--Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet
+rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk'ei se kuitenkaan
+ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa
+liikkeistä.
+
+Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa
+puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi:
+
+--Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan.
+
+--Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani
+sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin.
+
+--Niin mikä?
+
+--Se ostaminen.
+
+--Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja
+ostatte, sanoi Viija.
+
+--No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun
+rahani kulu ja--tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin
+meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna,
+tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa.
+
+Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee
+omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii,
+eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta
+kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua
+hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä
+ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin
+hyräytetyksi.
+
+Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa.
+Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa
+pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli
+useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa
+tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku
+järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut
+kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti
+sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella:
+
+    Minä seison kukkulalla,
+    ennen auringon laskemaa,
+    Näimpä siellä oman kullan
+    meren rannalla istuvan.
+
+Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä.
+Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat
+vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet
+Reetalle ja kysyi lopuksi:
+
+--Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen,
+niin on ommella joutuisampi.
+
+--Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän
+kiukkuiseksi lisäsi.
+
+--Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa
+sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen
+ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa.
+
+Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta
+melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt,
+mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään,
+mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän
+aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos
+sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä
+ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana.
+
+Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella.
+Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän
+meni tädiltään kysymään lähdön lupaa.
+
+--Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta.
+
+--Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija.
+
+--Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä...
+
+Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti
+kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen
+Reetasta, mutta lähti hän siltä.
+
+Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä,
+jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi
+pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli,
+joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi
+asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi
+ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin.
+
+--Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja
+heidän ajaessaan.
+
+--Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla.
+
+Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä
+on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä
+piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen
+käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä
+tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman
+huvikseen.
+
+Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja
+mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat
+muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei
+ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja
+sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun
+tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä
+lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton
+kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten
+setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut.
+
+Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään
+huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin
+kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän
+tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain
+ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin
+muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla
+kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo
+ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen
+käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi.
+
+Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin
+hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu
+ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on
+siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se
+tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan
+emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin
+täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan
+syyhyttäen...
+
+Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen
+aikaa parempaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä
+olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat,
+kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene
+koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha
+kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat
+kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi
+vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä
+maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että
+pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski
+sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi
+sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi
+rauhaan.
+
+Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias
+tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä
+tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu,
+niinkuin herra ainakin.
+
+--Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu
+aivan mansikan makuisena.
+
+--Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla
+talonpoikaistytön tavalla.
+
+--Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä
+neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä.
+
+Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin.
+Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin
+ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että
+päät oli yhteen koskea.
+
+--Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä.
+
+--Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.
+
+--Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin
+elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi
+samaa mieltä.
+
+--Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.
+
+Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti
+sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.
+
+--Suokaa anteeksi, sanoi hän.--Jos saan luvan neidille tarjota
+koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.
+
+--Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.
+
+--Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin.
+Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän
+onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.
+
+--Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.
+
+--Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.
+
+--Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia
+viinistä.
+
+--Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen
+käyttämisessä, jos neiti joutaa.
+
+--Joudanhan minä toki.
+
+Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli
+niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä
+lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä
+ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän
+joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin
+ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui
+sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti
+tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin
+neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt
+jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.
+
+--Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.--Neiti ei taitanut äsken ymmärtää,
+että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.
+
+--Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä
+osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä
+sedältäni, se on minun holhooja.
+
+--Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja
+toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.
+
+--Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä,
+minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.
+
+Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli
+päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:
+
+--Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin
+näyttää käsilaskuani neidille?
+
+--Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta
+muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.
+
+Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa
+yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä
+hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen
+ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella
+koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään.
+Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti
+varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.
+
+--Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.
+
+--En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?
+
+--Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi
+Antti ja naurahti.
+
+--No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?
+
+--Ei kuin näillä meidän seuduilla.
+
+--Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.
+
+--Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo
+varustettu... Ettekö ole utelias tietämään?
+
+--Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.
+
+--Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää,
+mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten
+ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos
+satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.
+
+--Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.
+
+--Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan
+ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:
+
+--Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka
+voivat vähemmän varustella itseään?
+
+--Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka
+ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:
+
+--Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?
+
+--Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin
+selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.
+
+--Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.
+
+Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria
+matkaansa.
+
+--Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.
+
+--Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.
+
+--Muutamasta pojasta, joka, joka...
+
+--Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu...
+
+--Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?
+
+--Miks' ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee
+itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.
+
+--Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä
+kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.
+
+--Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.
+
+--Entäs tullessa?
+
+--Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään
+toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.
+
+--Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan
+kyydissä, ilakoitsi Mari.
+
+--Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.--Omaisiahan ne ovat,
+käydäänhän tuon verran kylillä.
+
+--Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano
+nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?
+
+--En kumpaisestakaan.
+
+--Ihanko todella?
+
+--Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne
+minusta eli ei.
+
+--No ilmankos toki! huudahti Mari.--Tiedäthän sen aivan arvelematta.--
+Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...?
+
+--Sano toki, myönsi Viija.
+
+--Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin
+kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.
+
+Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi
+olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.
+
+Mari taas jatkoi:
+
+--Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?
+
+--Elä sano.
+
+--Ettäkö arvaat?
+
+--Enkä arvaa.
+
+--Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit
+arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen
+käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.
+
+--Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.
+
+--Heitetään vaan, myönsi Mari.
+
+Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni
+olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:
+
+--Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.
+
+--Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.
+
+--Vai niin, Petu?
+
+--Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.
+
+Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa
+kiusassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin
+käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei
+tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta
+pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa
+vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai
+huonoudella.
+
+Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta
+Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista
+valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan
+puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.
+
+--Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää,
+miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko.--Mitä ne
+nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne
+kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä
+on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin,
+yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on
+koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.
+
+Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä
+maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.
+
+--Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan
+kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne
+kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan
+että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.
+
+Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä
+ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.
+
+Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan
+ollessa hän sitä toi kamariin.
+
+Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:
+
+--Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan
+sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen
+perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa
+eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko,
+ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana.--Teillekin nuorille
+tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa
+eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi
+kuppia odottamassa.
+
+--Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.
+
+--Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.
+
+Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja
+alkoi:
+
+--Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin
+muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa
+asiassa.
+
+Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun
+hänenkin apuaan tarvitaan...
+
+--Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä
+sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen
+tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.
+
+Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on
+niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.
+
+--Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.
+
+--Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti
+selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata
+väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan
+senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt
+myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi.
+
+Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin
+ystävällisesti pyysi.
+
+--Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti
+Mikko pois lähtiessään.
+
+Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena
+puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan
+rauhaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua
+hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee,
+mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta.
+
+Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti
+kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin
+syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän
+ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa
+vastata, vai ollako äänettä... Kun pääsisi pakoon... Kuka sieltä jo
+tulee...
+
+Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli.
+
+--Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon,
+huudahti Liisa huoneeseen tultua.
+
+--Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.
+
+--Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat
+käymässä.
+
+--Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että
+minä luistan kylään.
+
+--Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet
+niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.
+
+--Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään?
+pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.
+
+--No sekö sinua pelottaa?
+
+--Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa
+vastaan.
+
+--Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa.--
+Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen
+verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa
+aina vetää ratuuttaa.
+
+Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin:
+
+--Kysyn minä sitä sitten tädiltä.
+
+--Kysy, kysy, sanoi Liisa.--Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.
+
+--Menehän sinä ensin.
+
+--No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti
+Liisa.
+
+Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa.
+Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut
+entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.
+
+Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa
+kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli
+turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä
+lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain
+tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat,
+jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt
+rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin
+vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin
+juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan
+tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on
+antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.
+
+Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä,
+että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella
+ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle
+ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa
+väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.
+
+Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas,
+maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos
+Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia
+uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin
+mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse
+tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä
+niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni
+Viijan perästä ruokahuoneeseen.
+
+--Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.
+
+--Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa
+hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan,
+haasteli puhemies nauraen.
+
+--Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla
+juo, eikä toisen tarpeella?
+
+--Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies.--
+Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?
+
+--Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän
+ajavan, että "miesvieraita tulloo."
+
+Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:
+
+--Jopa se nyt minua naurattaa... Mutta kaiken naurun lomassa minä
+sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan
+sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.
+
+Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä
+punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole
+vielä ketään ajamalla ajettu.
+
+Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen
+korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt
+keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.
+
+Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat
+keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:
+
+--Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä
+houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle,
+niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut
+ennättää.
+
+--Vai niin, sanoi Viija.--Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?
+
+--Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan
+päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä
+pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee... Niin, se on nyt
+siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa
+lopuksi.
+
+Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo
+tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi:
+
+--Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa?
+
+Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron
+virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu
+pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella.
+Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä
+sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen.
+
+Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo
+julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut
+viipyä, vaikka monesti haettiin.
+
+--Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen
+vajaassa ovat, sanoi Reeta.
+
+--En minä viitsisi, valitti Viija.--Miten minä niille osaan sanoa, kun
+ne tulevat kysymään.
+
+--Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat.
+Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykööt
+siihen ... ja kun eivät tyydy, niin menkööt tiehensä, neuvoi Reeta.
+
+Itse hän ei viipynyt vierasten seurassa, vaikka ei heille hyvin
+huomattavaa ynseyttäkään aikonut näyttää. Vierailla oli kaikkien
+suunmukaiset juoma-aineetkin mukanaan. Niillä tahtoivat he kestitä
+talon väkeä. Kaikkien koolla ollessa ryhtyi sulhanen päätehtäväänsä ja
+alkoi hakea asianilmoitus-puheeseensa tarpeeksi sanoja, joita oli
+nähtävästi edeltäpäin suurella huolella muistiin koottu.
+
+--Niin kauan kuin muistan, eli siitä asti kuin muistamaan tulin,
+aloitti hän, on minun mielessäni kaikunut semmoisia somia muistoja
+siitä, kun, kun tämä sama isäntä, jonka kanssa tänne nyt tultiin,
+siellä, siellä narrasi kerran minua että kihlata tämä Viija ... niin,
+siitä asti minä olen kantanut vähän mieltä ... eli tuota mielessäni
+kantanut tätä lapsuuteni morsiamen muistoa ja tahtoisin nyt uudistaa
+... eli niinkuin ilmoittaa sen. Ja nyt kun en enää pelkää kellon
+särkemistä, niinkuin silloin, niin tahtoisin heittää vähän muitakin
+tavaroita puheeni vahvistukseksi.
+
+Hän alkoikin hakea noita tavaroitaan, mutta odotti ensin mitä hänen
+puheeseensa sanottaisiin. Ei siihen heti virkkanut kukaan mitään. Viija
+istui punakkana kuin uunin edessä ja nypelöi esiliinaansa. Siitä hän
+kumminkin katsahti kysyväisesti tätiinsä, joka istui likellä ovea.
+puhemies lopetti äänettömyyden.
+
+--Tässä taisi tulla se taivaan konsti, että ollaan äänettä puoli
+tuntia. Mutta minusta näyttää, että tädiltä tässä joku sana
+vaadittaisiin.
+
+--Mitäpä minulla lienee sanomista, sanoi Reeta. Sedällään kai siinä on
+suurin sanominen, mutta teille mahtaa olla hänen mielensä tietty.
+
+--No ei nyt sellaisilla äänillä aloiteta, sanoi puhemies, joka tunsi
+vastaukseen kätkeytyvän terävän piikin.
+
+--Ääni kuin ääni minun puolestani, toisteli Reeta.--Sanokoon vaan itse
+ottaako eli ei ... eläkä houkututa tyhjää.
+
+--Minä olen vielä niin nuori, virkkoi Viija ujosti.
+
+--Sepä ei ole vahinko, jos on nuori, otti puhemies kiinni Viijan
+sanasta. Se on pahempikin jos joutuu vanhuuttaan valittamaan,
+Lempiviikkoja viettäessä se aika ennättää mennä parhaalle paikalleen,
+jos vähän aikaisemminkin aloittaa.--Anna vaan pois poikani, mitä
+sinulla on antamista. Ei näissä asioissa auta odottaa niin varmoja
+lupia, ja jos niitä ruvetaan odottamaan, niin ei kymmeniin vuosiin
+yksienkään häiden humakka kuulu korviimme.
+
+Santtu ihan kuin kuulematta toverinsa puhetta, otti kihlat ja kävi ne
+heittämässä Viijan helmaan. Liisa lähemmä istumaan ja hänen mielensä
+hehkui tarttua kelloon. Viija ei pitänyt kiirettä, avasihan verkalleen
+kukkaron luukun, mutta painoi kohta kiinni, kun kerkisi nähdä, että on
+siellä pari satamarkkasta ja kolme kunnollista sormuksen pantaa.
+
+Puhemies rupesi taas ryyppyjä kaatelemaan ja päästi sitten puhetaitonsa
+pulppuilemaan, ja kertoili kymmenisen vuotta sitten sattuneista
+merkeistä niin lomilleen, ettei kukaan voisi epäillä, ettei tämä aiottu
+avioliitto ollut jo ennen ylempää määrätyn. Niin sen kieli luklatti
+kuin vesi veneen laitaan, onkimiehen istuessa kesä-aamuna lahdelman
+suussa, jolloin ensimmäinen aamutuulen hiljainen huhakka panee veden
+pinnan väräjämään.
+
+Samppa istui kuin vahinko loukossa ja nyt vasta oikein huomasi, mitä
+puhemieheltä vaaditaan, eikä hän olisi ollut taipumaton pyytämään
+anteeksi, että oli niin mahtavaan virkaan yrittänytkään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun sulhasten käynti oli kerran vauhtiin päässyt, niin se alkoi olla
+samanlaista mylläkkää kuin entisen akan rokilla kiehuvassa padassa,
+että toiset tulee ja toiset menee. Toiset tulivatkin hyvällä
+itseluottamuksella, toiset jo vähän pelkäsivät tullessaan ja koettivat
+kulkea hiljaisesti. Olipa joskus sellainenkin raukka houraantunut
+lähtemään, joka ei matkansa vaivoista saanut kunnon hyvää päivää eikä
+kahvikuppia osakseen. Seutulaisetkin, jotka pitivät sulhasmäärästä
+tarkan muistin, heittivät nämä huonoimmat pois luettelosta sillä
+puoltolauseella, että tuosta nyt ei ole mainitakaan, köyhä.
+
+Santun päätä ne kivistivät, vaikka pahin peljättävä, Tuomelan Petu, ei
+vielä ollutkaan niiden joukossa. Kyllä se kohta tulee, arveltiin, jos
+ei ennen markkinoita, niin heti jälkeen. Santtu koki kiinnittää nyöriä
+niin lujalle kuin suinkin voi. Siihen oli vielä syrjäisiä sivulta
+hallitsemassa kuin varsaa, jota ensikerran aisoihin asetetaan. Aina
+vähän päästä tuli terveisiä, milloin sulhasen milloin vanhuksien
+nimessä, että tulla käymään Kotaniemessä.
+
+Usein oli Viijalta kyseleviä että:
+
+--Milloinka sinä käyt siellä Kotaniemellä syynillä? Nehän kuuluvat niin
+uskolla odottavan.
+
+--Antakaa heidän odottaa, sanoi Viija ja tutuimmilleen selitti:
+
+--Kovin paljon nuo tuntuvat olevan entisestäkin hyvillään. Tässä
+talossa ei enää taitaisi saada ei käydäkään. Mistä he sellaisen
+etuoikeuden luulevat saaneensa minun ylitseni. Ne satasensa ja muut
+romut olisivat jo aikoja saaneet ja saavat hyvin nättiin, jos he
+luulevat niillä minun herrakseni päässeensä.
+
+Niin, Viija ei ollutkaan enää lapsi. Hän oli nähnyt jo monet sulhaset
+ja tottunut hyvin vähillä punastumisilla tekemään nuo kiertelevät
+vastaukset, noihin "sydämen pohjasta" lähteviin kysymyksiin. Oli hän jo
+melkein vähillä sydämen sykähdyksillä tottunut monesta kirjeestä
+lukemaan nuo kymmenet vakuutukset "palavimmasta", "puhtaimmasta" ja
+"vilpittömimmästä" rakkaudesta.
+
+Reeta huomasi, ettei hänen kasvatustyttärensä olekaan enää niin joka
+pojan siepattava ja hän saattoi sitä kehoittaa käymään muissakin
+kyläpaikoissa kuin tuolla Tuomelassa. Ja vieläpä taisi Reeta huomata
+erehtyneensä tuon Tuomelan toisen pojan Vesterin suhteen, joka olisi
+ollut yhden ikäinen Liisan kanssa.
+
+Niinpä sai Santtu luvan tulla Viijaa kylään hakemaan, joka tieto ei
+ollut Kotaniemen vanhoista tervalle. Huurteisena joulukuun päivänä hän
+lähti ajamaan Liisan kanssa. Reeta oli kartanolla peittelemässä ja
+siinä hänen sydämensä ilosta sykähti, kun painoi toista toiselle
+olkapäälle. Hän mahtoi ajatella että jospa nuo molemmat olisivat yhtä
+kilvoiteltuja, mutta niin ei ollut. Miten sittenkään, jos ei olisi
+ollut tuota talon perintöruhtinasta, pientä Samppaa, joka nytkin
+pörrötukkaisena seisoen katseli rappusilta toisten lähtöä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo
+Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin.
+Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla
+hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan
+kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan
+selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen.
+Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset
+pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille
+seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan
+pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut.
+
+--Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta,
+ettei Santtu kuullut.
+
+--On ne, sanoi Viija--vaan enkö ottane pois.
+
+--Elä toki ota, kielsi Liisa.--Näyttäähän ne niin somalta.
+
+Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun,
+joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat
+huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se
+aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli,
+eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain
+tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti
+suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan.
+
+Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo
+edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti
+kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan
+sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen
+pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä
+markkinoilla.
+
+Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle.
+
+--Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli
+Santtu rekitoveriaan.
+
+--Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti
+Liisaa joutumaan torille.
+
+Siellä markkinat kihisivät parhaillaan. Paljon myyjiä, jos lienee ollut
+ostajiakin ja ehkä niitäkin, jotka olivat vain joukon jatkona.
+
+--Arolan Mari meidän pitäisi löytää, aikoihan se tulla, sanoi Viija.
+
+--Kierretäänhän tämä tori ympäri, niin ehkä se löytyy, arveli Liisa.
+
+Ennen kierroksen loppua oli heidän joukossaan jo yksi ulompaa tullut
+poika, joka tahtoi heti poikkeamaan ryssän leivoskojulle ja osti sieltä
+monta tötteröllistä mitä parasta löysi. Sattui siitä sivuitse kulkemaan
+toinenkin samaan palvelukseen halukas, joka ajatuksissaan kiroten ennen
+joutuneen onnea meni syrjempää katselemaan, että erkaneeko se tuo pois
+ja minnepäin ne lähtevät. Eikä se niin heti eronnut, sai kuikuilla
+hyvän aikaa. Liisa alkoi tuntea olevansa tässä seurassa niin joutilas
+kuin viides pyörä vaunuissa ja hän menikin Villensä kanssa huilailemaan
+heti kun he olivat löytäneet Arolan Marin, joka jäi Viijan toveriksi.
+
+Santtu oli hakea humannut eksyttäjiään, eikä hän tavattuaan katsonut
+ketä Viijan seurassa oli, alkoi vain tahtoa ryssän kojulle ostaakseen
+makeisia.
+
+--Eipä noita nyt tee mieli, on vielä entisiäkin, sanoi Viija, eikä
+lähtenyt.
+
+--No, mennään sitten kometiiaan, sanoi Santtu.
+
+--Jos tuolla kävisi, myönsivät tytöt.
+
+Matkalla tuli vastaan Tuomelan Petu. Hän ennätti vain sivumennessä
+tervehtiä Viijaa, sillä Santtu kiirehti tovereitaan kometiiaan eikä
+ollut häntä huomaavinansakaan. Surkeaääninen posetiivinrämä soida
+inakoitteli kometiian eteisessä ja yhtä surkeannäköinen mies sitä
+kammesta väänsi. Viulurukkaa rääkättiin viereisessä huoneessa ja
+hikipäissä siellä joukkoa tanssia työnnätteli lattian täydeltä.
+Syrjähuvina oli seinällä vaatteen takana sotakuvia, joita
+kämmenenkokoisesta lasiakkunasta katsottiin ja ihmeteltiin.
+
+Melkein kohta perästä tuli Tuomelan Petu sinne ja näyttääkseen
+herrasmallista tanssiinpyytämistapaa, meni hän Viijalle kumartamaan,
+kädet ottavannäköisesti. Sitten hän arvokkaalla ryhdillä tanssi
+muutamia kertoja lattian ympäri ja heti sen perästä tahtoi Viijaa sekä
+Maria tulemaan jo pois, johon nämä mielellään suostuivat.
+
+--Sinneköhän se Santtu jäi, sanoi Mari kun oli tultu ulos.
+
+Petu naurahti halveksuvasti ja sanoi:
+
+--Antaa sen siellä tanssia viisikolmattapennisensä edestä, ettei mene
+hukkaan.
+
+--Vaan jos se suuttuu meihin, kun tultiin niin pian pois ja se maksoi
+meidän edestä, lisäsi Mari.
+
+--Maksetaan takaisin, sanoi Petu.--Ja eiköhän tuo leppyisi, jos renikan
+saisi.
+
+Nauraen lähtivät he kävelemään katua ylöspäin. Petu osti mennessä
+juotavaa jos syötävääkin ja vei sitten muutamaan kahvilaan, josta
+tilasi erikoiskamarin. Kohta oli pöytä koreana eikä sen ääressä ollut
+ikävä istua.
+
+--Enemmän sitä pitää syödä ja juoda, kehoitteli Petu. Markkinoita ei
+ole joka viikko.
+
+--Ei sitä nyt siltä rupea itseään halkaisemaan, estelivät tytöt.
+
+--Vähän tämä vielä on, eikä teillä ole siihen kuskipoikaanne
+luottamista, se istuu siellä päivänsä tarkkaan yhdellä maksulla, ivaili
+Petu.
+
+--Istuessapa tämä taitaa meiltäkin mennä.
+
+--Onko jo ikävä? nauroi Petu.
+
+--Mikäs ikävä täällä on, sanoi Viija. Vaan tällä lailla jää tavarat
+katselematta.
+
+--Minkähänlaista tavaraa sieltä pitäisi katsella, aloitti Petu hyvin
+veitikkamaisesti muka.--Pitäisiköhän se olla käsin kannettavaa, vaiko
+jaloin juoksevaa. Onhan se yksi siellä tallessa, eikä se luultavasti
+karkaa, vaan pitäisikö olla enemmän.
+
+--Me vähän välitetään sellaisesta tavarasta, on meillä muutakin
+ostettavaa, sanoi Viija alkaen lähteä.
+
+--Taitaapa olla tosi kiire, sanoi Petu. Vaan vielähän suostutte tänne
+takaisin tulemaan, jos nyt lomalla katsellaan muita markkinahuveja.
+
+--Miten sattuu joutamaan, myönsi Viija.
+
+Kahvilassa-olon ajalla oli moni poika oikein toverien kanssa turhaan
+tarkastellut neitosien joukkoa, että mistä sen tapaisi. Viimein se
+ilmestyi ja nyt miettimään keinoja, miten tuo entinen matkassa-olija on
+tieltä pois sysättävä. Se kun oli saatu toimeen, palkkasivat ne jonkun
+asiaan kuulumattoman isäntämiehen tai muun, joka oli Viijalle
+tuttu ja se sitten pyysi jonnekin rauhalliseen ravintolaan tai
+kortteeriinsa kahville. Sattumalta muka ilmestyi sinne heti tuo itse
+asianomainenkin, joka sitten osasi pitää huolen itsestään.
+
+Tällä lailla tuli Viija näillä markkinoilla monen rikkaan pojan
+tuttavuuteen, joita oli ulkopitäjistäkin. Viija itse ei liene
+huomannutkaan näitä tuttavaksitekokeinoja tai ei ollut huomaavinaan.
+
+Kotoiset toverit olivat haihtuneet markkinatuohakassa. Liisa hupaili
+Villensä kanssa ja Samppa näytti olevan huvitettu muuripatain kumakasta
+äänestä. Joku jo hänelle sivumennessään sanoikin, että sepä kauniisti
+soi, kun oikein naurattaa. Sen perästä ei Samppa pitkään soitellut,
+kuin väänsi muurin rekeensä. Markkinain nautintopuoli olisi Sampalta
+ehkä mennyt tietämättä, mutta Santtu toki piti hänestä vähän huolta,
+kun mieleisemmät kestittävät olivat karanneet.
+
+Karvaalla mielellä oli Santtu odottanut poislähtöä, että pääsisi Viijaa
+tuomaan kotiinsa. Viimein hän sai samat joukkonsa ja muuta tavaraa
+lisäksi.
+
+--Kun sinä erosit minusta pois, nuhteli Viija tulomatkalla Liisaa.
+
+--En minä joutanut siellä yhä olemaan, selitti Liisa. Ja olihan sinun
+matkassa Arolan Mari ja niitä...
+
+Santtu tarttui Liisan puhetta vahvistamaan ja sanoi pistävästi:
+
+--Näkyihän tällä olevan niitä jälessäjuoksijoita.
+
+--Niin pitikin olla hokmannia apteekissa, vastasi Viija ylpeästi
+sanasutkulla.
+
+--Oliko niistä mitä hyötyä? kysyi Santtu.
+
+--Eipä heistä ollut vahinkoakaan.
+
+--Mahtaa olla nuokin tavarat niiden ostamia.
+
+--Ketä se liikuttaa jos olisi niidenkin ostamia.
+
+--Eikä liikuta, vaan niin minä luulen, että ei se puollus [=raha] olisi
+aivan ensi alussa loppunut, jos ei olisi huolinut kenenkään armopaloja.
+
+--Elä hätäile puolluksistasi, sanoi Viija ylpeästi. Santtu jatkoi
+juonensekaista puhettaan.
+
+--Ehkä on parasta, sanoi Viija, että puhutaan lämpimässä, kun tuntuu
+niin kätäjävältä tämä markkinamies täällä pakkasessa.
+
+Kivirannalle tultua olivat puheet melkein lyhyet. Viija haki heti
+tultua kihlat, pani ne Santun eteen pöydälle ja sanoi:
+
+--Tässä on kaikki. Kiitoksia lainan edestä. Ei ne ole vähenneet ja
+tuskin lienevät hyvin paljon kuluneetkaan.
+
+Santtu istui kummissaan, eipä hän olisi tuota odottanut.
+
+--Poishan ne nyt mahtavat joutaa, sanoi hän viimein alakuloisena.--
+Sieltä markkinoilta on kai tullut paremmilta parempia.
+
+--Ei ole tullut, enkä tunne kaipaavanikaan niitä, sanoi Viija.
+
+Santtu alkoi lähteä pois eikä näyttänyt aikovan tavaroistaan mitään
+perustaa.
+
+--Ole hyvä ja korjaa pois, kehoitti Viija.--Minä en niitä suojele ja
+syytä itseäsi, jos kuka ne siitä varastaa yöllä.
+
+Santtu mietti vähän aikaa ja työnsi sitten välinpitämättömän näköisesti
+tavaransa turkin ulkotaskuun. Sitten hän meni yötä myöten kotiinsa,
+jossa ei mahtanut markkinamiehen uutiset hyvin iloittaa isän ja äidin
+mieltä.
+
+Toisenlainen oli Viijan mieli. Hän ajatteli niitä uusia tuttavia, jotka
+olivat pyytäneet lupaa kirjoittaa että milloinhan ne kirjeet joutunevat
+... ehkä viikon päästä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennenkuin viikko oli kulunut tuli jo yksi kirje, mutta ei se ollut
+kaukaa, kun ei ollut postimerkkiä.
+
+Keltähän lienee, ajatteli Viija avatessaan. Ehkä Santtu pyytää
+tyhmyyttään anteeksi.--Ei ollut Santulta. Hän alkoi lukea:
+
+"Nyt jo tunnet ehkä enemmän sota-asioita kuin viime kesänä ja nyt sinä
+olet onnellinen, minä luulen. Tuskin enää tiedät olevasikaan siinä
+maailmassa, jossa on surua ja milloin mitäkin. Onnellinen sinä vaan
+olet, sen näin nyt markkinoilla ja onhan tuon nähnyt ennenkin. On kai
+sinulla nyt vara ja valta valita, ottaa kaukaa tai läheltä, rikas jos
+vielä rikkaampikin. Ja lienee noissa ollut arvokkaitakin, niin että en
+minä uskaltanut ollenkaan lähestyä niin arvokasta seuraa, mutta kaikki
+minä katsoin ja tiesin. Ja tietäisin minä niistäkin sanoa vähäisen,
+vaikka saisihan nuo olla jokainen alallaan, vaan sanon minä kumminkin,
+ettet ole aivan niin paljon hyvilläsi. Et sinä ole ensimäinen, elä
+luule, joita nekin miehet ovat jo elämässään riianneet, on ne jo
+rikkautensa nojassa käyneet siellä jos täälläkin ja ehkäpä sieltä
+löytyy jälkiäkin, kunhan menet katsomaan. Ja yksikin oli, vaikka tuskin
+tiesit, sellainen, jolla oli kuulutettu morsian kotipuolella, joka ei
+liene mikään haitta, saattaahan sen köyhemmän heittää, jos rikkaamman
+löytää. Elä suutu, en minä näistä muille huutele, vaan minä urkin
+salaisesti tiedot niistä kaikista, että tietäisin, kuinka korkealle
+sinut lennätetään täältä halpain ja ylenkatsottujen maailmasta.--Olen
+onnellinen. Halvin tuttavasi    Antti A.o.ai.e..."
+
+Kirjeen sisältö ei ollut Viijan mieleen. Jokohan noissa oli sellaisia,
+ajatteli hän. Eikö vain kirjoittane kateudesta. Hän itse on muka
+parempi muita. Älköön luulko, en uhallakaan rupea hänen
+opetettavakseen. Enkö minä saa olla tuttava niin monen kanssa kuin
+tahdon, siinä ei ihminen kuitenkaan pahene. Viija koetteli olla ihan
+uskomatta mitä tuossa kirjeessä sanottiin, mutta eipä vain tahtonut
+aivan rauhaan päästä.
+
+Nyt teki hän päätöksen, ettei vasta aivan niin vähällä rupea heidän
+tuttavakseen, saavat näyttää enemmän nöyryyttään.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Nuotan vetäjätkin ovat alku-apajan vetoaikana tyynempiä, nyhjyttelevät,
+verkalleen vain nyhjyttelevät, ikäänkuin houkuttelemalla luokseen
+pyytelevät, mutta kun alkaa nuotta tulla lähemmä maata ja verkot
+tihenevät, silloin syntyy loppukopakka. Viijan saannista tuli
+samanlainen nujakka. Nekin, jotka eivät olleet kuuluvia koko asiaan,
+kiistelivät siitä, kuka sen on kelvollinen saamaan ja kuka ei. Itse
+asianomaiset olivat pahimmassa pulassa. Ne ajattivat asiamiehillä
+kehumassa itseään ja rikkauksiaan, ne kirjoittivat kuin tuskaiset ja
+moni kamari lienee sen asian takia sisäpuoleltaan kaunistettu. Jo
+luultiin saatavan asia hyvään alkuun, mutta kohta kuului tulleen toinen
+suositumpi väliin.
+
+Kevätpuoleen talvea tiedettiin jo kertoa, että Tuomelan Petu aina
+viikon parin päästä ajelee aisakellossa Kivirannalle. Sitten se vasta
+aikainsa päästä ilmestyi julkisesti sulhaseksi, ja se käynti olikin
+vielä suurempaa ja loistavampaa kuin Santun käynti.
+
+Kun asia oli alulle saatu, pidettiin kiirettä. Viikon päähän tehtiin
+kuulutuskirjaan panoliitot. Syrjäiset voivat vielä iloita tiedostaan,
+että Viijan setä, jolla on holhoojana sananvalta, panee tätä tuumaa
+vastaan. Tuomelassa se tiedettiin, ja niinpä oli jo varalta otettu
+mukaan lautamies, tuo ainainen avuntuoja. Nyt ei holhoojata hyvin kauan
+houkuteltu, kysyttiin vain, että tuleeko lupa vai ei. Jos ei tule, niin
+oikeuteen käsky on valmis ja sitten ostetaan välikäräjät, ja silloin ei
+mene monta viikkoa kun luvan täytyy tulla.
+
+Viijalle tämä sedän vastusteleminen oli yllykkeenä, tuskinpa muuten
+olisi tullut annetuksikaan kuulutuskirjan tekolupaa. Viija oli tottunut
+siihen, että kaikki myöntyvät hänen tahtoonsa, ja kun setä ei niin
+tehnyt, tuli häntä kohtaan uhkamieli.
+
+Esa kun näki, ettei tässä vastustelemisella pitkältä pääse, niin antoi
+luvan.
+
+--Parasta se on, selitti hänelle Petun puhemies.--Jospa sen tautta
+tuleekin yksi vihamies, niin eihän se muuta voi, kuin jos niillä
+saamisillaan sinua vähän ahdistelee, mutta on sinulla yhtä hyvä tuki
+tästäkin vävypojastasi.
+
+--Mitä minä niistä ahdistelemisista tässä asiassa, sanoi Esa, sillä hän
+ei tahtonut tunnustaa, vaikka siinä olikin vähän perää.
+
+Sulhasen mieli oli luvan saannista lauhtunut ja hän sanoi Esalle, että
+jos tämän asian takia rupeavat teitä ahdistamaan, niin sanokaahan
+meillekin.
+
+Sitten seurasi juonti. Rikkaalla tavalla oli juomaa kuljetettu ja
+sitä annettiin niin laajalta kuin huuto kuului ja kellä suu oli.
+Kuulutuskirja tehtiin ja vietiin pappilaan ensi pyhänä mainittavaksi,
+ja sitten oli tuleva uusi juonti.
+
+Sulhasten mentyä sanoi Reeta:
+
+--Niinpähän se meni kuin minä olen toivonutkin.
+
+--Niinhän se menee, jos annetaan mennä, sanoi Viija.
+
+--Elä vain ajattelekaan purkaa, muistutti Reeta.
+
+--Eihän tuo ole vielä kunnolle kerittykään, ilvehti Viija.
+
+--Kylläpä se kohta alkaa olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oli Viija kolme kertaa kirkossa kuulutettu, oli ikäänkuin kolme
+sitovaa solmua vedetty hänen elämänsä lankaan.
+
+Muutama aika sitten istui Viija ompelemassa koneellaan ja Liisa neuloi
+sukkaa siinä lähellä.
+
+--Eikö se tunnu mielestä somalta, kun kuulee kirkossa itseään
+mainittavan? kysäisi Liisa.
+
+--Ei tuo tunnu paljon miltään, sanoi Viija naurahtaen.
+
+--Satuitko sillä tiellä näkemään niitä muita, entisiä sulhasiasi?
+
+--Näin minä muutamia.
+
+--Olivatkos ne näkevinään?
+
+--Kyllä kai, koskapa näkyivät toisilleen osoittelevan ja nauravan.
+
+--Mitäs sinä ajattelit?
+
+--Minä ajattelin, että vielä te tulisitte, jos minä annan luvan tulla,
+ja astuin ylpeästi ohitse.
+
+--Vielä ne ehkä kirjoittavat, että purkaisit.
+
+--Luultavasti.
+
+Liisa neuloi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, siirtyi
+sitten aivan Viijan eteen ja sanoi:
+
+--Kohta sinä heität minut tähän yksinäni.
+
+Viija pyöritti kiireellä vaatteen sauman loppuun ja rapsauttaessaan
+rihmaa poikki kysyi:
+
+--Minäkö kohta heitän sinut?
+
+--Niin heität, vahvisti Liisa painaen poskensa kättään vasten ja katsoi
+siinä niinkuin ystävä matkalle lähtevää ystäväänsä.
+
+--Mistä sinä olet tullut siihen luuloon? kysyi Viija.
+
+--Siitä kun olet ruvennut niin ahkeraksi.
+
+--Se ei merkitse mitään, sanoi Viija.--Sinut voivat viedä, ennen kuin
+minut.
+
+--Kuka ja mihinkä? kysyi Liisa ottaen kätensä pois poskeltaan.
+
+--Sinne, sinne... Saanko sanoa?
+
+--Sano jos tiedät, vaan mistäpä tietänet.
+
+--Jo minä toki tiedän, nauroi Viija.--Ville viepi sinne "pieneen ja
+hyvin sievään mökkiin," jonka se tekee sinne "Leppäaholle, jossa on
+vesilähde aivan alla".
+
+--Mitä sinä nyt puhut? kysyi Liisa ja puna lennähteli kasvoilla.
+
+Se kävi Viijan ilolle ja hän jatkoi:
+
+--Sitä kirjettäsi sinä et näyttänytkään minulle, jossa nämä lupaukset
+olivat, vaan minäpä yhytin sen. "Rakas Liisa! Nyt lähestyn sinua tämän
+lentävän paperin avulla..." Eikös se niin alkanut. Ja välillä mitähän
+lienee ollut markkinoista ja sormuksesta, mutta sitten lähti: "Minä
+teen sinne Leppäaholle pienen hyvin sievän mökin, jossa on vesilähde
+aivan alla."
+
+--Sinä olit oikein paha minulle, kun menit sitä omin lupisi lukemaan,
+moitti Liisa hyvin pahoillaan.
+
+--Mitä se haittasi, jos minä luin, sanoi Viija ja tuli käsin
+nujuuttamaan Liisaa, kun tämä muuttui niin vakavaksi eikä tahtonut
+ruveta nauramaan.--Sinä et vaan olisi näyttänyt sitä "pientä mökkiä ja
+vesilähdettä."
+
+Nuo Villen vähät tarjoukset lausui Viija niin halveksivasti matkivalla
+äänellä, ettei Liisa jaksanut sitä kuunnella, vaan lähti pois siitä
+huoneesta, eikä kääntynyt, vaikka Viija huusi jälkeen, että saat sitten
+lukea minun kirjeitäni. Sen perästä tapasi hän useammin kuin ennen
+Liisan itkemästä ja sattui joskus, että Viija alkoi häntä
+lohduttaakseen naurain nujuuttaa ja kiusoitella.
+
+--Voi, minkätähden sinä olet tullut tuollaiseksi? puhkesi Liisa kerran
+valittamaan.--Olenko minä milloinkaan nauranut sinun kirjeillesi,
+vaikka olisi kai niissäkin ollut. Tiedäthän sen, ettei minua tule
+rikkaat tahtomaan, se on hyvä, jos mökkiinkään pääsen.
+
+Viija heitti vähemmälle kiusoittelemisen, mutta ei heidän ystävyytensä
+enää entisenlaiseksi päässyt. Liisa näki, että heidän tiensä kääntyi
+aivan eri haaroille. Hänen oma elämänsä painuu ehkä pieneen mökkiin, ja
+Viija taas iloitsi onnestaan, jota näytti voivan ohjata minne mieli
+piti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Nytpä minä jo sain kirjeen, iloitsi Viija ja tuli Liisalle
+näyttämään,
+
+--Petulta kai...
+
+--Ei ole, tunnen minä jo käsialasta. Vaan vielä ne toki muutkin
+muistavat.
+
+--Annatkos nyt lukea? kysyi Liisa.
+
+--Ihan varmaan, kunhan aukaisen ja luen ensin itse lupasi Viija.
+
+Kirjettä lukiessa kävi hän kuitenkin mielenmuutoksiin, eikä
+täyttänytkään annettua lupaustaan.
+
+--No, mitä siinä on, kun et henno näyttää ja olet niin kiihtyneen
+näköinen? kysyi Liisa.
+
+--On siinä semmoista, sanoi Viija, että kun minä tämän muutaman eteen
+leväytän, niin eikö tuo hämmästyne hyväksi aikaa.
+
+--Kenenkä eteen?
+
+--Sittenpähän kuulet, ei siihen kauan ole, sanoi Viija ja pani kirjeen
+talteensa.
+
+Petu tuli muutaman päivän perästä käymään Kivirannalla eikä yhtään
+aavistanut, että häntä on odottamassa niin vaikeat työt kuin siellä
+oli. Morsian oli niin kiireinen, ettei tulohyväilyä sallinut.
+
+--Tuossa on, tunnetko sitä omaksesi? kysyi Viija pistäen Petun eteen
+vähän nuhrautuneen kirjeen.
+
+Tuskinpa lienee Petu missään kinkeritoimituksessa katsellut enemmän
+kummastuksella luettavaansa kuin nyt. Kirjeen alussa oli "Rakas", mutta
+sitten oli seuraava sana raaputettu niin erottamattomaksi, ettei
+nähnyt, minkä nimellinen tuo rakas mahtoi olla. Alkukirje oli kouraan
+tuntuvia, pintapuolisia vakuutuksia siitä, ettei hän heitä ja kyllä hän
+käy siellä niinkuin ennenkin, kunhan joutuu pimeät yöt. Sitten seurasi
+kiitoksia suuteloista ja sen perästä varoitus, ettei tätä kirjettä saa
+näyttää kellekään. Lopuksi Petun nimi.
+
+--Mistä tämä on tullut? kysyi viimein Petu, koettaen näyttää aivan
+asian tietämättömältä.
+
+--Etkö tuota itse paremmin tietäne, sanoi Viija.
+
+Petu huomasi, että nyt taitaa tulla kummat, jos tässä rupeaa
+hätäilemään.
+
+--Jottako luulet tätä minun kirjoittamaksi?
+
+--No kenenkäs kirjoittama se on?
+
+--Olkoon kenen hyvänsä, mutta minä en ole lupaillut ketään ennen sinua.
+
+--Niin, et muiden tieten, vaan mitenkäs siinä on, luepa.
+
+--Olkoon miten hyvänsä. Minä toki uskallan kulkea päivälläkin, ja
+tiedän, ettei käsketä pois meninpä mihin ja milloin hyvänsä.
+
+--Uskonhan minä tuon, sanoi Viija kiihkeästi.--Siellä huvittelit niin
+kauan kuin kehtasit, vaan sitten heitit ne ja tulit tänne.
+
+--No se on ihan valetta, että minusta tuolla lailla saatettaisiin
+sanoa. Onko kuulunut?
+
+--Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin
+kirjoittanut?
+
+--Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla
+kellekään.
+
+--No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa?
+
+--Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on
+sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin
+ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan
+näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt.
+
+--Kyllä taidat lorista, epäili Viija.--Kuka se niin osaava olisi ollut?
+
+--Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista
+sortamaan.
+
+--En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi
+kirjenipun ja heitti sen Petun eteen.
+
+--Tuossa on nuokin!
+
+Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla
+taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa.
+
+--Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin.--Sano vaan mitä kulusi tekevät,
+niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista.
+
+--Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian
+nauruksi.
+
+--Täytyy tulla, sano vaan heti.
+
+--Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne
+nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina.
+
+--Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää
+puheisille.
+
+Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli
+Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan
+rakasta, vaan pikemmin rautaista.
+
+--Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle.
+
+--En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä
+Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi
+monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin
+paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin
+laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla,
+ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt,
+vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat
+keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria
+niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään
+ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi
+päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni
+emännän puheet vähän siihen suuntaan.
+
+Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä
+syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään.
+
+--Pois minun pitäisikin lähteä, sanoi hän ikäänkuin omissa
+ajatuksissaan.--Siellä kotona mahtavat kaivata, kun suutani tuossa
+syhytti vasemmalta puolen. Petu-poikakin näytti nyt lähtiessäni olevan
+niin ikävissään.
+
+--Mikähän sillä olisi? kysyi Reeta toiselta puolen tupaa.
+
+--En minä toki ruvennut utelemaan, sanoi emäntä ikään kuin kavahtaen.--
+Mutta minä luulen, että sitä poikaraukkaa huolettaa se, kun tämä
+maailma on niin muuttelevainen, että jos ne vievät sen, jota hän niin
+kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta ... rakastaa.
+
+Emäntä yritti sanoa: ja kaikesta voimasta, mutta huomasi, että se on
+sitten ihan niin kuin katekismuksessa sanotaan, ja niin heitti sitä
+vaille.
+
+--Mahtaisiko tuo sitä huolia, arveli Viija.
+
+--Voi-oi, veti emäntä pitkään. Sitähän se toki huolii, mitäs se
+muuta...
+
+--Vaan jos se katuu sitä, kun tuli tällaisen kuin minun luokse
+ollenkaan tulleeksi, sanoi Viija.
+
+--Voi-ooi, veti emäntä vielä pitempään.--Ei toki, mitenkä nyt toki,
+hyvänen aika. Joka niin kauan pelkäsi, ennen kuin uskalsi tulla tänne
+ajatustaan sanomaan. Minä näin, vaikka ei se puhunut. Viimein jo kävi
+säälikseni ja kysyin, että oletko sinä kipeä?--Ei, sanoi se, en minä
+ole kipeä.--On sinulla jotakuta, sanoin minä, kävisit jossain
+omaisissasi kylässä. Ja silloin se tunnusti, että hän kävisi täällä,
+niinkuin ... josta minä ihan säikähdin, enhän minä sitä osannut
+mitenkään ajatella, omaisiakin kun ollaan ja mitäpä se meidän talokaan
+on muiden suhteen. Minä sanoin, että kyllä se mahtaa olla turha vaiva,
+jos ne konttimiehet sotkevat ja purattavat, niin on vaan ilkeätä, kun
+tämä nykyinen rovasti on hyvin vihainen siitä. Eikä ne herrasväessä tee
+sitä milloinkaan. Ja maisteri kertoi, kun oli meillä yötä, ja useinhan
+tuo on ollutkin, että hänen kotipuolessaan ovat talonpoikaisetkin jo
+niin sivistyneitä, ettei kuin hyvin harvoin puretaan ja sitä pidetään
+suurena häpeänä.
+
+--Mitenkä se maisteri sattui sitä puhumaan? kysyi Reeta.
+
+--Se kantautui siinä puheeksi, kun maisteri alkoi kysellä Petulta,
+että milloinka ne häät pidetään. Ja kun se maisteri on niin
+ropakkatuumainen, niin jopa itse sanoi, että hän tulisi mielellään
+vihkimään. Siihen minä satuin sanomaan, että maisteri se kutsuttaisiin
+hyvinkin, vaan sitä ei tiedä, kun ne niin usein täällä vielä
+kuulutuksistakin purkavat--ja siitä se puhe sai alkunsa.
+
+Reeta säesti emännän kertomusta aina siksi, että se hyvin vähällä
+vaivalla kallistui kaikille niille suunnille, joille sen oli tarvis
+kallistuakin. Viija siihen ei paljon puuttunut, hän ajatteli sinne jos
+tännekin päin. Hän kuuli että emäntä aivan vilpittömästi rakastaa häntä
+ja on kaiketi yhtä hyvä vaikka miten kauan. Viija koetteli ajatella
+Petustakin yhtä lämpimästi, mutta väliin lennähti tuo mieltä mustentava
+kirjelappu ja silloin tuntui vaikealta. Jospa se ei olisi totta, niin
+heittäisi sikseen, kun nekin papit ja... Ei se uhkaus saa vielä niin
+vähään jäädä.
+
+Emännän mukana lähetti Viija sulhaselleen kirjeen jossa oli kova käsky,
+että pitää tulla hänen puheilleen, muuten on ihan varma, että ero
+tulee. Hän jäi mielessään ylpeänä odottamaan, uskaltaako Petu olla
+tulematta, mutta ei hänkään ollut selvillä kumminko tehdä, jos se
+tulee.
+
+Ja sikseen se ero jäi, kun oli kymmenenkin selittäjää, kuinka se on
+vaikeata ja häpeällistä.--Ja sitten vielä, selittivät vallan vakavat
+ihmiset, onhan niitä kaikilla vikoja; yhdellä yhtä, toisella toista;
+mistäpä sen niin viattoman lampaan mahtaisi löytääkään.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Petu oli voittanut tuon kaikkien kilvoitteleman lintusen ja nyt
+varusteltiin häitä, joiden tuli kuulon mukaan olla kerrassaan komeat.
+Pitäjän herrasväkeä oli kutsuttu hyvin runsaasti ja talonpoikia
+vielä enemmän. Tahdottiin kai näyttää niin kaikille muille kuin
+morsiamellekin, ettei tämä hänen seuraavan elämänsä aamu ole paljasta
+tyhjyyttä.
+
+Vihkimistä oli Reeta tahtonut tapahtuvaksi Kivirannalla ja siitä tuli
+hänen ja Tuomelan emännän välille pieni riidan aine, jonka jälkimäinen
+voitti sillä etuoikeudella, että heillä on enemmän varustettu vieraan
+varaa. Häihin menokin oli sentähden Reetasta vähän vastenmielistä,
+ettei pitänyt oikeinkaan kiirettä.
+
+--Minä olisin tahtonut, hän sanoi, että siinä siika suolataan, jossa se
+on kasvanutkin, viekööt sitten mihin hyvänsä.
+
+Liisa koetteli pitää tuomelaisten puolta ja sanoi:
+
+--Eihän se niille sovellu täällä vihkiminen, kun ne ovat pyytäneet
+morsiantytöiksi herrasmampselia.
+
+--Niitäpä ei olisi tarvinnut pyytääkään, sanoi Reeta.--Ei ne nekään
+tule näitä talonpoikaisia tahtomaan.
+
+--Eikös se nyt ole niin soma, että on niitäkin, puolusti Liisa.
+
+--Onpa se nyt koko soma, sanoi Reeta nauraa hykäyttäen.--Olkoot ne
+sitten yksistään, vaan eikö liene tahtonut sinuakin.
+
+--Tahtoi toki, sanoi Liisa.--Vaan miten minä ilennen olla, kun minulla
+ei ole nämä vaatteet niin hyvät kuin muilla.
+
+--Niinpä ovat, myönsi Reeta. Ja tokko nuo sinua kovin kaivannevat, jos
+seisot sen aikaa ulompana.
+
+Liisa meni hyvin mietteisiinsä.
+
+--No, en minä pakota poissa olemaan, joutui Reeta selittämään. Vaan
+minä ajattelin, että jos tulet jälestäpäin katumaan, jos viisaammat
+nauravat vaatteillasi ja käytökselläsi.
+
+Asia jäi ratkaisematta, eikä sitä niin vähäistä asiaa joutanut pitkältä
+aprikoimaan, kun oli kiire häihin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli ihmeen kaunis päivä, vähän jälkeen juhannuksen. Tuomelassa oli
+joukkoa niin paljon kuin häissä osaa olla. Herrasväki hallitsi
+enimmäkseen kamarien puolta, talonpojat oleksivat tuvassa, ulkoilma
+taas oli kaikille yhteinen. Sinne täytyikin tupakan savun ja ahtauden
+vuoksi turvautua, ja hupainen siellä olikin.
+
+Vihkiminen toimitettiin suuressa tuvassa, jonka akkunat oli avattu
+ilman raitistamiseksi. Herrasväki seisoi peremmällä tupaa toimituksen
+aikana, talonpojat ovensuun puolella ja vähemmän uteliaat tyytyivät
+kuuntelemaan seinän vierustalla akkunan takana. Päistär-Tiina oli
+kiivennyt herrainkärryjen istuimelle, jotka oli työnnetty tuvan
+kupeelle liki akkunaa. Lieneekö hän sen vuoksi tyytynyt ulkopuolella
+kuulijain joukkoon, että hänen toiveensa pesutyttönsä suhteen olivat
+menneet hukkaan, vai sen tähden että hänet oli unohdettu häihin
+kutsua. Mutta ehkä ei Tiina näitä kumpaakaan asiaa ajatellut.
+Hänen vanhat kasvonsa olivat nyt niin tyytyväisen näköiset, kuin
+hän olisi parhaillaan kertonut, kuinka hyviä ne Rasilan emäntä- ja
+isäntä-vainajat olivat.
+
+Isäntä Sylvi seisoi liki pöydänpäätä sivupenkin kupeella ja niekautteli
+leukaansa niin tyytyväisenä, kuin olisi kokonaista kolme maankauppaa
+tehty tänä päivänä. Emäntä seisoi vastakkaisella suunnalla tupaa ja
+katseli mitä laupeimmilta näyttävillä kasvoillaan vuoroon pappia, kun
+tämä luki painavia velvollisuuden lauseita, vuoroon vihittäviä, kun
+heidän oli niihin vastattava. Muisti hän siltä pitää päänsä siksi
+takanojassa, että tuo emännyyden arvoa edustava leuka tuli tarpeeksi
+näkyviin. Morsiustytöt ja sulhaspojat seisoivat kukin puolellaan kuin
+siivet lumireessä. Mutta vähän vajanainen oli toinen puoli, sillä Liisa
+oli ennen vihittävien paikoilleen asettumista mennyt kenenkään
+huomaamatta nurkkaan toisten taakse ja kuunteli sieltä.
+
+Vihkimisen perästä tahtoi herrasväki "koolata" vasta vihittyjen kanssa.
+Ne asetettiin rinnatusten istumaan viinilasit kädessä ja temppu alkoi
+arvokkaammista ja viimein kävivät talonpoikaisukotkin tokaisemassa
+lasiaan yhteen, niin kiireellä, kuin olisi ollut pelko, että otetaan
+heidän kädestään pois, kun se ilmankin tahtoi loppua ennen kuin
+herrasväeltä.
+
+Maisteri näkyi odottavan juhlallisessa asennossa kilistelemisen
+loppumista. Häätalon haltijat seisoivat lähellä morsiusparia, emäntä
+tanakassa leuka-asennossa, mutta isäntä sen sijaan niekautellen sitä
+niinkuin näyttääkseen, ettei hänellä ole alkuakaan toisesta leuvasta.
+Jo kilahti viimeinen lasi. Maisteri rykäisi herättääkseen läsnä olevain
+huomiota ja sanoi:
+
+--Arvoisat häävieraat!--Minä tahtoisin puhua muutamia sanoja tämän
+nuoren pariskunnan onneksi ja menestykseksi. Onni ja menestys tulevat
+Herralta ja niinkuin Salomon sanoo: kaikki hyvä tulee Herralta, samoin
+toimellinen vaimokin. Hän on kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan
+asettanut aviosäädynkin, jota hän johtaa kaikkiviisaan
+maailmanjärjestyksen rakkauden kätensä johdatuksella. Hän johdattaa
+huikentelevaisuuteen helposti taipuvaiset nuorukaiset maailman
+liukkaalta tieltä onnellisen ja rauhaisan avioliiton turviin, jossa he
+kokeneitten vanhempain johdon alla ja hyvien esimerkkien valossa (tässä
+katsoi puhuja vetoavasti vanhempien puoleen) kypsyvät hedelmiksi Herran
+viinamäessä. Avioliitto on yksi Jumalan pyhimpiä ja vanhimpia maailman
+järjestyksiä, jonka rakasta huolenpitoa hän osoitti siunatessaan
+ensimäisen pariskunnan paratiisissa ja jonka järjestyksen hellästä
+huolenpidosta Hänen Poikansa antoi kumoamattoman todistuksen
+kunnioittaessaan läsnäolollansa ja avuliaisuudellansa pariskuntaa
+Kaanaan häissä. Ja samoin on hän läsnä tässäkin rauhallisessa ja
+vierasvaraisessa häähuoneessa ja samoin hän tahtoo aina edeskinpäin
+olla, jota minä kaikkien läsnäolevain ja omasta puolestani toivotan.
+Onnea!
+
+Maisteri kohotti lasiaan ja muut myös. Puheesta kiitti emäntä
+ensimäisenä ja sitten muutkin asianomaiset kukin laillaan, jonka
+perästä isäntä Sylvi niekautteli leukaansa niin juhlallisesti, kuin
+olisi se ollut veden ammennuslaitos näissä Kaanaan häissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hääelämän iloinen puoli alkoi vasta illempana, sitten kun pappi ja muut
+herrasväet olivat menneet matkoihinsa. Vieraat jakaantuivat ikänsä
+mukaan kahteen ryhmään, vanhemmat miehet ryypiskelemään toiseen tupaan,
+jossa kävi kunnon möyhinä. Siellä yksi puolusti hevosensa juoksua,
+toinen rikkauttaan, kolmas kehui voimiaan ja neljäs olisi jo ollut
+valmis tappelemaankin, jos vain muut olisivat sallineet ja joutaneet.
+
+Nuori väki koetteli jalannousua suurimmassa tuvassa. Vaikeata se oli
+kesäkuumalla, mutta mikään ei auttanut asiassa. Morsianta tahtoi
+jokainen tanssittaa. Näytti siltä kuin muutamat toiveissaan pettyneet
+pojat olisivat tahtoneet tehdä tämän viimeisen pyörinnän niin tulisen
+kiivaasti, että edes se jäisi mielen hyvitykseksi. Viijakaan ei
+tahtonut ilonsa kukkulalla ollessa pahoittaa toisen mieltä enemmän kuin
+toisenkaan, vaan tanssi jokaisen kanssa, joka pyytämään tuli. Petu taas
+puolestaan tanssitti muita tyttöjä, joskus hän astui morsiamensa
+luokse, mutta teki tahtomatavassaan etuoikeutetun erotuksen tuosta
+nöyrästä kumarruksesta, johon hän muuten oli niin osaava.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt oli tiettyyn suuntaan kulkeva tienpää löytynyt, nyt oli Viija
+saatettu pois maailman häilyvältä tieltä, kuten maisteri sanoi.
+Viimeiset väreet enää lipattelivat jälellä siitä nuoruuden tuulesta,
+joka lupasi viedä mihin rantaan mieli teki mennä. Oli jo viimeinen
+hääpäivä ja vieraat vähenivät vähenemistään. Viija istui kamarissaan ja
+sai ehtimiseen heitellä lähtijöille hyvästiä.
+
+--Hyvästi nyt ja onnellista onnea läpi pitkän elämän! toivotti Mestarin
+Saara, puristaen lempeillä silmäyksillä Viijan kättä.--Ole vanhuutesi
+päivinä vielä enemmän rakastettu kuin nuoruutesi. Elä mene sivu minun
+köyhän kotini, kun on sielläpäin kulkua.
+
+Saaran hyvästinheitto oli niin tunteellista, ettei Viija jaksanut kuin
+hyvin puristetuilla sanoilla lyhyesti kiittää siihen. Kohta tulivat
+Reeta ja Liisa erohyvästille. Ensin he seisoivat muutaman sekunnin
+kolmikulmassa äänettöminä.
+
+--Nyt sitä pitäisi meidän lähteä, sanoi viimein Reeta, koettaen
+vakuutella itseään.
+
+--Elkää vielä, sanoi Viija ja vedet putoilivat ehtimiseen silmistä.
+
+--Milloinka me sitten saataisiin lähteä? kysyi Reeta ja väkisin
+tunkeusi vesi hänenkin silmiinsä.
+
+--Sitten ... sopersi Viija, mutta kun ei osannut sanoa määrää, niin se
+jäi kesken.
+
+--Kyllä meidän kumminkin pitää lähteä, erota sitä nyt täytyy, sanoi
+Reeta ja lähestyi Viijaa.--Tule sitten kohta miehinesi siellä käymään
+meitä katsomassa.
+
+--Voi rakas täti, sanoi Viija itkien ja tarttui Reetan kaulaan,
+niinkuin ennen pienenä tyttönä.--Te menette pois ja millä minä maksan
+teidän hyvyytenne, kun te olette ollut minulle kuin oma äitini. Elkää
+lähtekö vielä pois.
+
+He itkivät yhdessä, niinkuin silloin pienenä, jolloin Viija rukoili,
+ettei täti häntä heittäisi, eikä antaisi myydä muille.
+
+--No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan
+sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen,
+äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan.
+Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun
+kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline,
+siitä minä toki olen rauhallisella mielellä.--Pyyhi nyt vesi silmistäsi
+ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.
+
+--Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili
+Viija.
+
+--No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.
+
+Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä
+ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei
+Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se
+asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.
+
+Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.
+
+--Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi
+hän.--Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä
+uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä
+minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän
+sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan
+totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet
+tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi
+oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen
+vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt
+minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona,
+mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu:
+tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.--
+E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän
+toisellaisempi elellä.
+
+Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija
+kuunteli ajatuksissaan.
+
+--Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden
+yli muista häävieraista.
+
+--Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa
+on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.
+
+He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja
+tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi
+tuuheita tuomipensaita useampia.
+
+--Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon
+varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.
+
+--Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä
+pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.
+
+--Sepä se oli, sanoi Viija.--Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos
+minä kiusaisin olemaan.
+
+--Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos
+hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.
+
+--Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa
+kenkäänsä.--Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille
+tulin ja minä en sinua milloinkaan.
+
+--Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.
+
+--Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen
+oksaa.
+
+--On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä
+toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole
+kaivattuna kenenkään palvelusta.
+
+--Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet
+ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.
+
+--Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.
+
+--En, en; elä sanokaan.
+
+--No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista
+asioista.
+
+--Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.--Sano nyt Liisa, minkä
+tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo
+puheena aikoja ennen?
+
+Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri
+huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.
+
+--Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa
+viimein, nykkien nurmea maasta.
+
+--Vaan kun et sanonut sitä minulle.
+
+--Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin
+pahaa tykänne, jos en olekaan.
+
+--Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi,
+jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et
+luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen
+ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit
+vaatteitasi.
+
+Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että
+niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja
+Viijasta.
+
+--Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.--Sinä
+koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään
+seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään
+olisi tätä asiata huomannut.
+
+Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:
+
+--Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.
+
+--Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä
+päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa
+ajatuksissaan istuen jatkoi:
+
+--Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys
+saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja
+tiedät, ja minä sanon sinulle.
+
+--Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.
+
+--Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä
+mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni
+lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä
+minä niiden kanssa.
+
+--Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää,
+moitti Liisa.--Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia
+ei mitään, elelet vaan.
+
+--Onhan tuo koti, myönsi Viija.--Vaan minusta jo tuntuu, että jos
+täällä tulee ikävä.
+
+--Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.
+
+--Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.
+
+--Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän
+tämä niin pitkä matka ole.
+
+--Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä
+aloitti:
+
+--Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?
+
+--Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.
+
+--Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.
+
+--Niin minä luulen, sanoi Liisa.--Minä satuin sille kerran sanomaan,
+että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä
+kirjeistä ilman lukematta.
+
+--No, sanoitko sinä sen?
+
+--Niinhän minä höperö satuin sanomaan.
+
+--Ja siitäkö Mari suuttui?
+
+--Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.
+
+--Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.
+
+--Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä
+menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa
+saattaisi silmällä viskata.
+
+--Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta
+polttanutkaan?
+
+--Sanoin toki.
+
+--Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs
+hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan.
+Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne
+ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se
+silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin
+yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.
+
+--Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.--Ne ovat menneitä asioita.
+Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.
+
+--Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi
+Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.
+
+Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa
+heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän
+ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin
+erottaa;
+
+    Se on niin vähä aika,
+    mik' ihmisell' on tääll';
+    kuin vesipisaraisen
+    tuon haavan lehden pääll'.
+
+    Tuuli kun siihen käypi,
+    se heti putoaa;
+    niin ihmisenkin onni tääll'
+    pian katoaa.
+
+--Soma laulu, sanoi Liisa.
+
+--Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka
+nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä
+ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä
+hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai
+hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on
+kuin hänen tullessaan.
+
+Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten
+laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa
+tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin
+kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen
+tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin
+kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä.
+
+Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa,
+varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän
+avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla
+sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi
+vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä
+kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä
+tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti,
+kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa.
+Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan
+päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo
+tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat
+punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi
+tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä.
+Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika
+johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa
+olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti
+Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen
+ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä.
+
+Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli
+työlästyksissään olevan näköinen.
+
+--Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija
+mieheltään.
+
+--Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä,
+sanoi Petu.
+
+--Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi
+Viija taas.
+
+--Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä
+selviävätkään, tuskaili Petu.
+
+--Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.
+
+--Kenen kanssa? jamasi Petu.--Kukas siellä on sen talon hoitajana ja
+peräänkatsojana ollut?
+
+--Totta se lampuoti on ollut huoleton.
+
+--Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita
+syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana
+viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.
+
+--Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin
+niitä on, puolusti Viija.--Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän
+isävainajan velkojakin.
+
+--Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu.--Isä sanoo varsin kyselleensä
+ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia
+satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin
+neljätuhatta markkaa.
+
+--Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.
+
+--Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa,
+kuin mitä minä sanoin.
+
+Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä
+tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen
+hän kysyi:
+
+--Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?
+
+--Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.
+
+--Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti
+miehensä silmiin.
+
+--Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.
+
+--En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun
+oli tullut sitä ajatelleeksikaan.
+
+Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt.
+Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset
+kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he
+sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se
+päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta
+kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen
+saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse
+ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen
+alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin
+noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät
+käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen
+kiintyneenä.
+
+Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei
+ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli
+sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen
+takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin
+luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja
+vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen
+ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut
+puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole
+ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei
+Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut
+katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan
+kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe
+painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja
+äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti
+sieltä toisennäköisenä takaisin.
+
+Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan,
+niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija
+ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin
+ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni
+tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen
+riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun
+vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja
+muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät
+aikaa ompelemaan omassa kamarissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin
+minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin
+noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen
+monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista
+hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.
+
+Jo se on onnellinen tyttö ... niinhän ne aina ennen sanoivat...
+Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?... Mutta jos
+kuitenkin silloin... No, mitenkähän se oikein lienee... Voi, eihän sitä
+pitäisikään tällaisia ajatella...
+
+Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat
+vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että
+Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä
+tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.
+
+--Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun
+olkapäälle kätensä.
+
+--Kysy, kysy, kilvoitti Petu.
+
+--Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän
+yhteenmenoa?
+
+--Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.
+
+--Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus,
+selitti Viija.
+
+--Niin rakkaus, sanoi Petu.--Mikä sitten?
+
+--Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina
+kuolemaan asti...
+
+--Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.
+
+-- ... ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.
+
+--Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.
+
+--Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.
+
+--Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet... Enhän minä yhä jouda niin
+hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.
+
+--Rakastanut ... aina ... silloin ... kun ja Viija painoi päänsä alas.
+
+--Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi.--Ymmärräthän sinä, että me
+ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja
+sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin
+kovin kauan mennyt... Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.
+
+Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten
+kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla
+selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki
+lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin
+yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan
+rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt
+olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo
+iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut
+ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija
+miehelleen.
+
+--Niin nytkö? kysyi Petu.
+
+--Niin, etkö sinä tule.
+
+--Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.
+
+--Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.
+
+--Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä
+niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.
+
+Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä
+vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:
+
+--Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka
+mitäpä tuolla paljon lienee.
+
+Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija
+kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta
+ja saa taas asettua sinne ja sitten... Mutta pian huomasi hän
+ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne,
+johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen
+hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.
+
+Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin
+pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat
+ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt
+vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa
+oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä
+kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja
+oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon
+Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.
+
+--Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi.--Me
+kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että
+Viija ajoi pihaan.
+
+--Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.
+
+--No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään:
+
+--Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan
+perästä?
+
+--Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta
+minusta tuntui, kun alkoi näkyä.
+
+Reeta istuutui penkille ja sanoi:
+
+--Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi.--
+Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän?
+
+--Aivan hyvästi, jotenkin terveenä.
+
+--Entäs muut joukot?
+
+--Terveenä ovat nekin olleet.
+
+--Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään.
+
+--En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten
+paremmalla kelillä, selitti Viija.
+
+--Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se
+joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne
+minuakin sinne käräjiinsä tahtovat.
+
+--Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.
+
+--Jo vaan manattiin.
+
+--Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija.--Ei tuo liene Petun
+käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta
+se...
+
+--En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta
+puhumaan.--Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole
+pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna
+vaatetta päällesi.--Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden
+eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä
+olen niin varma kuin...
+
+--Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli
+koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa
+rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.
+
+--Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että
+pitäisi mennä kahvia keittämään.
+
+Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja
+eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.
+
+--Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija
+huomaisi.--Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei
+sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia
+tapahdu.
+
+--Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla
+äänellä.
+
+Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen
+kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.
+
+--Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä.
+
+--Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta.
+
+--Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin
+olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä.
+
+--Sepä hyvä.
+
+Reeta muistutti, että:
+
+--Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan
+lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut.
+
+--En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin.
+
+Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään.
+
+--Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä
+meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä
+rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä
+etemmäkin.
+
+--Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä
+se näyttää ajattelevan.
+
+--On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta.--Se Antti oli niin älykäs poika
+eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta
+pakenee.
+
+Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi
+äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi
+väliin:
+
+--Santtu se on nyt Maria kosinut.
+
+--Vai niin, sanoi Viija naurahtaen.--Mitenkähän tuossa käypi?
+
+--Miten käynee, epäili Liisa.--Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.
+
+--No mitenkä?
+
+--Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt,
+selitti Liisa.
+
+--Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.
+
+--Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan,
+sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta
+itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun
+sijaa ollenkaan.
+
+Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä
+hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja
+valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen
+puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan
+litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin
+näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili
+tipahti päreestä selkään.
+
+--Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.
+
+--Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän
+tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää
+ikänsä loppuun.
+
+--Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija.--Tokko sinä
+Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän
+sait?
+
+--Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta
+kamariin vuodetta laittamaan.
+
+Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin
+nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.
+
+Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa
+näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:
+
+--Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime
+näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?
+
+--Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä
+sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.
+
+--Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.
+
+--Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan,
+niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.
+
+--No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat
+yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi.
+
+--Vai niin. Tietääkö äitisi siitä mitään.
+
+--Kyllä se näkyy tietävän.
+
+--Eikö ole puhunut mitään?
+
+--Ei ole sitten sinun pois mentyäsi puhunut mitään. Silloin sinun
+täällä ollessasi se oli hyvin vihainen aina salaa, selitti Liisa.
+
+Viija ihmetteli Reetan mielenmuutosta ja kysyi Liisalta:
+
+--Miksikä te sitten Villen kanssa heitätte asianne niin määrittömiin
+aikoihin, vaikka ei äitisikään ole vasten.
+
+--No katsohan, selitti Liisa. Siinä kun on niin monta veljestä pienellä
+maalla ja jos ne rupeavat eroilemaan, niin siinä jääpi hyvin pienet
+osat mieheen.
+
+--Mitä se haittaa?
+
+--Mitäkö haittaa? Niinhän sinä nyt sanot, kun olet suuressa talossa,
+vaan mitäs meillä on.
+
+--"Suuressa talossa", toisti Viija.--Sinä luulet aivan varmasti, että
+minä sitä oikealla onnen kukkulalla seison.
+
+--No, hyvänen aika, mitenkäs muuten.
+
+--Voih! huokasi Viija pienellä pään pyörähdyksellä. Kertoisinkohan minä
+sinulle kaikki ajatukseni.
+
+--Kerro toki, niinhän sinä lupasit, houkutteli Liisa, katsellen Viijan
+silmiin, joka nyt alapäisenä istui ja ajatteli.
+
+--Niin, että en minä ole enää onnen kukkulalla, ei minulla ole enää
+mitään.
+
+--Mitä mitään? Omaisuuttako? kysyi Liisa.
+
+--Ei sitäkään.
+
+--No nytpä kummat tuli! Onhan sinulla ainakin perintötalosi.
+
+--Se kaikkein vähimmän. Enhän minä enää milloinkaan kuule puhuttavan
+siitä niinkuin omasta talostani. Jos siitä minun kuulten puhutaan, niin
+se on sentähden, että kuulisin, kuinka paljon siitä on heille vaivaa ja
+kuinka paljon se vähenee siitä määrästä, joka on ollut kylällä kuuluna
+ennen minun naimisiinmenoani. Tämä kaikki tunnustaa olevan minun syyni,
+vaikka mistä minä ymmärtämätön tyttö tiesin, minkä verran sitä on, ja
+olisinko minä voinut maailman suun tukkia, jos olisin tiennytkin.
+
+Liisa ajatteli vähän aikaa ja alkoi lohdutella:
+
+--Ne vanhat mahtavat niin puhua, mutta mitä sinä heistä huolit. Olethan
+sinä yhtä suuri haltija kuin muutkin ja kun miehesi rakastaa sinua,
+niin vähättelet koko tuumista.
+
+--Kunpa se niin olisi, huokasi Viija.
+
+--Mitenkäs se on? Sano nyt toki minulle!
+
+--En minä ilkeäisi oikein päin sinullekaan sanoa, minkälaisten ihmisten
+arvoiseksi minä itseni tunnen.
+
+--No, minkälaisten? kysyi Liisa ja katsoi totisena Viijan silmiin.
+
+Tämä näytti aivan kuin riitelevän ajatustensa kanssa ja sanoi sitten:
+
+--En tiedä, jos tehnen kuinka suuren synnin siinä, mutta minä en tunne
+itseäni yhtään paremmaksi noita huonoja naisihmisiä, joita miehet
+pitävät hyvänä, milloin mieleen juohtuu ja jotka sitten taas saavat
+olla oman onnensa nojassa toiseen aikaan asti.
+
+Liisa hämmästyi.
+
+--Niin mitenkä? sanoi hän.--Tarkoitatko sinä noita naisia, noita...
+
+--Niitäpä niitä.
+
+--Sinähän olet jo päästä pilalla, torui Liisa.
+
+--Enkä ole pilalla.
+
+--Oletpahan! Rakastaa kai sinun miehesi sinua yhtä hyvin kuin muutkin.
+
+--Mistäpä minä tietänen, miten ne muut rakastavat, mutta oman kohtani
+tiedän.
+
+--Sinä ehkä toivoisit, sanoi Liisa, että Petun pitäisi aina olla aivan
+yhtä notkea kuin silloin sulhaisaikana.
+
+--Sinä et vielä ymmärtänyt, sanoi Viija. Enhän minä tahdo, että
+leikittäisiin kuin kissanpojan kanssa alituistaan. Sehän se on
+ikävintä, josta vasta sanoin.
+
+--Se nyt on aivan tyhjää, vakuutteli Liisa niin totisena kuin osasi.--
+Ei tuo sinunkaan miehesi liene miehiä kummempi, vaan kun sillä on tätä
+nykyä niitä perintöpuuhia, niin sinä luulet, että se on tyly sinulle.
+Heitä toki pois ne ajatukset, eläkä puhu niistä kellekään.
+
+--Minkä ajatuksilleen taitaa, sanoi Viija. Ja enhän minä toki näistä
+puhukaan muille kuin sinulle.
+
+--Pitäisi niitä sellaisia ajatuksiakin kartella, että näet olisit niin
+halpaan sijaan joutunut kuin sanoit, neuvoi Liisa. Ja eiköhän siinä
+auttaisi Jumalaan turvautuminen, niinhän se rovasti rippikoulussa
+neuvoi, etkö muista.
+
+--Niinhän tuo neuvoi, myönsi Viija ja vaipui ajatuksiinsa.
+
+--Ja tuota perintöasiatasi elä ajattele ollenkaan, jatkoi Liisa. Itse
+sinä et sitä tarvitse ja kyllä ne sen niin hoitaa, että se säästyy
+lapsillesi.
+
+Viija havahti aivan kuin olisi joku nykäissyt ja jamasi puolikuuluvalla
+äänellä: lapsilleni. Liisa sen huomasi, eikä jatkanut esitystään,
+huomautti vain, että eikö ruveta nukkumaan.
+
+--Niin nukkumaan, toisti Viija.--Taitaa olla parasta.
+
+Hiljaisena ja hitaasti painuivat he siihen samaan vuoteeseen, jossa
+niin monesti ennen olivat nauraa rekattaneet ja telmineet kaikki
+vaatteet ylös alaisin ja itsensä väsyksiin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Kolkko talvi oli taas kulunut, jonka ohi mentyä ei tuntunut enää paljoa
+sen kummemmalta, kuin jos olisi kesäisenä kylmäaamuna soutanut jonkin
+usmamöhkäleen halki ja päässyt siitä sitten jollekin metsän varjoamalle
+rannalle, jota vasten aamuaurinko herttaisesti paistaa hellittää.
+Luonto oli lähettänyt laulajia melkein joka puun osaksi ja iloisesti,
+vaikka vähän kömpelösti, kimpoilivat talven vankeudessa seisoneiden
+elukkain sorkat ja vielä kiivaammin kuin olisi kerinnytkään helkähtivät
+kellojen kielet mennessä. Vapaus ja omistaaneläminen näytti noistakin
+järjettömistä eläimistä olevan suurenarvoista. Tuonne ne nyt
+pääsivätkin kauas kukkuloille ja ahoille huilailemaan mieltään myöten.
+
+Tuomelassa valmisteltiin karjan vientiä sydänmaalle. Siinä hoppuiltiin
+ja hälistiin kuin kansanvaelluksen alkaessa ja odoteltiin toisiaan.
+Milloin olivat piijat jonnekin juosseet, milloin ei taas näkynyt
+isäntää ja emäntää. Muutamakseen olivat nämä viimeiset kateissa ja
+Viija meni heitä noutamaan.
+
+Nurkimmaisen kamarin oven taakse tultuaan kuuli hän vanhan isännän
+puhuvan emännälle jotenkin nyrpeällä äänellä, jonka vuoksi Viija ei
+tahtonut mennä sisään, vaan asettui vähän kuulostamaan.
+
+--Olisi sitä piijoille muutakin työtä, kuului Sylvin puhe. Mikä hyöty
+siitä tuosta Viijasta on muulle työlle, jos se tänne kotiin jääpi.
+Siellä se ennättäisi hyvin hyvästi hoitaa maitohuushollin, kun
+loiseukko olisi toverina.
+
+--Kyllähän se sen jaksaisi, sanoi emäntä. Vaan se ei näy itse sitä
+huomaavan. Näkyy taas panneen uuden ompeluksen alulle.
+
+--No niin, no niin, puhui Sylvi ja varmasti niekautteli leukaansa. Mikä
+tästä sitten tulee. Kaikkiko tässä ruvetaan kesänsä talvensa
+"nystäämään". Onhan tuota muillakin ollut perintöä, vaan pian kai se
+entinen loppuu, jos heretään aivan huolettomaksi.
+
+--Elähän nyt, kielteli emäntä. Ymmärräthän sinä, ettei se vielä ole
+aivan täysvoimainenkaan ja muuten sitten on ... niinkuin jo huomaat...
+
+--Niin, jurahti Sylvi pitkään. Kyllä niitä sellaisia syitä löytyy, niin
+kauan kuin elää.
+
+Viija ei uskaltanut enempää kuunnella, eikä se ollut tarpeellistakaan,
+sillä hän oli jo kylliksi kuullut, kenestä puhuttiin ja mitä se oli.
+Hänen ajatuksensa harhailivat kiireesti sinne jos tännekin. Ensi kerran
+iässään hän huomasi elämää tältä puolelta ja sepä tuntui ikävältä.
+Sydän tykytti paljoa kiivaammin ja ajatukset kuohahtelivat. Heti
+paikalla hän ajatteli mennä sanomaan, ettei tarvitse muita laittaa
+karjan mukaan, kyllä hän menee. Mutta kun yritti mennä sanomaan, tuntui
+mieli niin kiihtyneeltä, ettei hän jaksaisi rauhallisesti, itkemättä
+tai kiukkuamatta sanoa yhtään sanaa. Ne olisivat heti huomanneet hänen
+olleen kuuntelemassa.--Huomatkoot, hän ajatteli ja yritti aina
+uudestaan, mutta pysähtyi vielä ja ajatteli, että en toki niin paljon
+halvenna itseäni. Menen sitten ja näytän, että osaan minä muutakin
+tehdä kuin "nystätä", enkä ole tullut heidän elätikseen perintöäni
+syömään.
+
+Viija meni toisten toverina saattamaan karjaa matkalle. Muut olivat
+iloisia, mutta hän ei voinut siihen ottaa osaa. Erillään hän tahtoi
+kulkea ja hänen vähän alaspäin riippuva päänsä pyrki pyörähtelemään
+ajatellessa, että hänestä nyt takana päin noin puhutaan ja luullaan
+niin ymmärtämättömäksi, ettei osaa mihinkään käskemättä, vaikka hän nyt
+ihan varmaan muisteli ajatelleensa tuota samaa jo ennen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+--Ei toki se ole tarpeellista, ei olekaan, onhan meillä muitakin,
+puheli emäntä, kun Viija muutaman päivän kuluttua aikoi lähteä
+karjamajalle.
+
+--Sinne minä nyt mielelläni menisin, jos vaan vähänkin sallitte,
+pyyteli Viija aivan kuin ei mitään tietäisi.
+
+Emäntä oli vastustelevinaan, mutta vaikka tuo olisi ollut tottakin,
+kuului se nyt Viijan korvaan käskemiseltä. Kohta se kielteleminen
+loppuikin ja emäntä puhui kiittelemällä, kuinka siellä on hyvä olla.
+Petusta ei ollut Viijan meno karjamajalle mieleen, mutta ei hän
+ruvennut selittämään, mistä syystä.
+
+--Pitääkö sen piijankin olla vielä siellä? kysyi Petu.
+
+--Eikä tarvitse, ilmoittivat toiset. Se saapi tulla paikalla pois.
+
+Petu herkesi vastustelemasta ja tuli itse perille asti kyytiin, mikä
+oli Viijalle lohdutuksena, että olkoot muut minkälaisia tahansa, kunhan
+Petu on hyvä.
+
+--Etkö sinäkin nyt jää tänne? kysyi Viija, kun olivat perille tulleet.
+
+--Kyllä minä jäisin, sanoi Petu, mutta siellä on nyt kyntötöitä ja
+muita sellaisia, niin en jouda tällä kertaa.
+
+--Tulethan sitten, kun joudat?
+
+--Kyllä minä tulen. Ja jos ei satuta summalaiselle antamaan tuota
+niityntekoa, niin heinäaikana täällä on oltava useampia päiviä.
+
+--Sinnepä on vielä niin kauan aikaa, valitti Viija. Käy nyt toki aina
+vähän päästä ennenkin.
+
+--Pidätkös hyvänä? kysyi Petu leikkisänä.
+
+--Jo hyvinkin, sanoi Viija. Letut paistan joka kerta, kun tulet, ja
+kannan suuren viilipytyn ja mitä vaan löytyy.
+
+--Jopa sitten tuntuu kannattavan käydä vaikka kuinka usein, nauroi
+Petu.
+
+Tämä kaikki meni leikkinä, että näet letut ja viilipytyt olisivat ainoa
+vetovoima Petun karjamajalla käynnille.
+
+Viija tunsi täällä olevansa onnellisempi kuin tuolla suuressa kodissa.
+Hän liikkui oikein iloisena katselemassa emännyyteensä kuuluvia töitä
+ja piialta kyseli, mitä ei oikein tiennyt.
+
+Kotona kuultuja puheita ei Viija ajatellut ollenkaan. Olkoot ne siellä,
+ajatteli hän. Petu oli mielestä nyt niin ihmeen hyvä, että oli aivan
+syntiä ajatella sillä lailla kuin hän oli sattunut ajattelemaan. Nyt ei
+saa tulla vasta sellaiset.
+
+Petu ei malttanut olla huomiseen, vaan lähti piian kanssa kotiin. Viija
+tuli pellon taakse asti saattamaan ja nojaten leukaansa veräjäpuun
+päälle katseli menijäin jälkeen. Tien mutkassa katsahti piika vielä
+taakseen ja lähti sitten juosta humpuuttaen tavoittamaan Petua, joka
+oli jo näkyvistä kadonnut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Karjan tulon edellä meni Viija kävelemään korkealle pellontaka-aholle
+ja katseli sieltä läheltä ja kaukaa kohoavia mäkiä, joiden rinteeltä
+erotti taloja ia mökkejä. Muutamilta pelloilta kohosi harmaa tarhasavu
+ilmaan, josta hiljalleen laskeutui alangon pajukkojen yli ja näytti
+asettuvan siihen. Viija kiipesi isolle kivelle ja kuunteli korvessa
+hoilailevain karjain kelloja. Siinä johtui mieleen Kiviranta, missä hän
+tätinsä toverina oli lehmiä huhuillut. Nyt oli huhuiltava omiaan ...
+niin, omia kai ja vielä suurta karjaa. Hän veti rintansa täyteen
+henkeä, mutta huokasi vielä takaisin, että jos ei kuulu kauniilta.--
+Mutta kukapa sitä nyt kuuntelee, jos menee huonostikin, ajatteli hän
+melkein ääneen--ja kukapa sitä nyt ihailisi, jos kauniistikin menisi.
+Ja hän henkäisi uudestaan. Ääniväreet lainehtivat pitkin lehdon
+rinnettä, aina korpeen asti, josta vastaukseksi kuului karkeaääninen
+kellokkaan ammunta. Sieltä ne lehdosta viimein lähenivät ahon rantaa,
+tulla mullistivat rapsavine kynsineen kapeita uriaan, jotka kiertelivät
+matalain lepikkopensasten keskitse ja tyytyväisinä oksien ripsumisesta
+hiljalleen hivuttelivat eteenpäin, silmät suojelevasti tirrallaan.
+
+Vaikka iltatyöt olivatkin Viijaa väsyttäneet, nousi hän jo aamusilla
+heti auringon noustua. Loisvaimo heräsi vasta myöhemmin ja tuumaili:
+
+--Teistäpä taitaa tulla oikea nousukukko, kun nyt jo valveella.
+
+--Eihän tuo nukuttanut, sanoi Viija.
+
+--Onpa ne entiset jaksaneet täällä nukkua, vaan niillä on ne omat
+syynsä, puheli vaimo.
+
+--Saattaahan niitä olla syitä, myönsi Viija.
+
+--Olkoot puhumatta, sanoi vaimo. Mutta kyllä tekin saisitte vielä
+voimianne säästellä, kovin olette heikko ja nuori. On sitä vielä aikaa.
+
+Viija ei ollut mielissään siitä, kun loisvaimo niin suoraan sanoi
+heikoksi. Oikein oli ensimmältä sekin pahaa, kun he jotain kantoivat ja
+vaimo lykkäsi paljon pitemmältä korentoa Viijan puolelle. Hän tahtoi
+olla reipas ja toimellinen, vaikka voimat usein tuntuivatkin heikoilta.
+Jos rupeaisi valittelemaan, niin ehkä kutsuisivat pois ja sanoisivat:
+johan tuon arvasi, mitä apua siitä on oikeaan työhön.--Olisi taas niin
+ikävä olla tuolla ... ei, kyllä sitä ehkä jaksaa, kun ei rupea
+valittelemaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikko toisensa perästä kului Viijalta täällä yksinäisyydessä. Joku
+kotoinen ihminen kävi aina pikimmältään piimää tai voita noutamassa.
+Välistä joku lähiseudun emäntäkin tuli tuttavuutta teettelemään ja
+samalla arvostelemaan, miten hyvästi rikkaan nuori miniä osaa
+talouttaan hoitaa. Heidän tarkastuksiaan ei Viija hävennyt, olihan hän
+nähnyt miten täti aina ennen teki. Oikein uhalla tahtoi hän pitää hyvää
+järjestystä ja toivoi, että kun Petu tulisi käymään, niin se varmaan
+ylistelisi häntä ja olisi oikein hyvä. Varsinkin silloin oli kaikki
+laitoksessa, kun oli luultava, että kotoa tulevat kohta käymään. Mutta
+tulija oli aina joku muu kuin Petu. Teki monesti mieli lähettää sille
+sana, että tulisi nyt ensi kerralla, mutta mikä lienee estänytkin,
+lähettämättä se aina jäi.
+
+Jo viimeinkin Viijan toivo toteutui. Veräjälle hän jo meni vastaan.
+
+--Tulitpahan viimeinkin, hän iloitsi ja naureksien lisäsi: minkä tähden
+olet ollut niin kauan käymättä?
+
+--Eihän tuolta tahdo joutaa, hyvin vaivalla nytkin irtausin, puolusteli
+Petu.
+
+Kiireesti käteltyä meni Viija toimittamaan loisvaimon lettuja
+paistamaan. Niitä oli lehmäin iltatulolle jo suuri kupillinen.
+
+--Syö sinä nyt oikein vahvasti, minä tulen kohta, kehoitti Viija
+laittaen ruokaa pöydälle ja meni sitten tarhaan karjan luokse.
+
+Petu jäi pistelemään. Myysyyn vain aina kääräisi letunleipareen ja
+ryyppäsi suurella kauhalla viilipiimää päälle. Iloisena kantaa pusasi
+kohta Viija loisvaimon kanssa suurta maitokorvoa.
+
+--Eihän liene ruoka kesken loppunut, arveli Viija miehelleen, joka jo
+syönnin päälle savuja veteli tuvan rappusilla.
+
+--Vielä siellä on sinullekin, sanoi Petu.
+
+--Hyvä. Tule nyt katsomaan maitohuonetta.
+
+--Olen minä sen jo nähnyt.
+
+--Kyllä huoneen, vaan muutenkin, selitti Viija matalammalla äänellä.
+
+Petu tuli kynnykselle istumaan ja veteli piippuaan. Joutuin siivilöi
+Viija maitoa, siirteli entisiä pyttyjä pois tieltä ja asetteli niitä
+somaan, tornin tapaiseen laveriin, odottaen yhä, että Petu sanoisi
+jotain hänen laitoksistaan ja kaikesta.--Ehkä se kohta sanoo, ajatteli
+hän ja katsahti kääntyessään salaisesti ovelle päin. Mutta Petu vain
+veteli savuja ja mitäpähän muuta lienee aina välistä virkkanut. Viija
+epäili jo pettyneensä hyvityksen toivossaan. Virkisti se vähän, kun
+Petu sattui kysymään:
+
+--Lypsääkö nyt lehmät hyvästi?
+
+--Taitaahan ne lypsää, sanoi Viija. Ja miltäs tämä näyttää? Tuossa on
+voikorvo, tule katsomaan.
+
+Pitää sen nyt jotain sanoa minun töistäni, ajatteli Viija. Petu tuli
+korvon luokse ja sanoi:
+
+--Paljonhan tuota onkin voita. Muutamain viikkojen päästä saapi jo
+panna toiseen astiaan.
+
+Sitten hän laski käsivartensa Viijan olkapäille ja huokaisten lyhyen
+tuhkaisevan henkäyksen kysyi:
+
+--Vieläkö sinulla on paljon töitä, eikö sitä kohta päästä nukkumaan?
+
+Viija vavahti aivan niinkuin rauhallinen tietä kulkeva, jonka silmät
+huomaavat epäilyttävän olennon tien vierellä.
+
+--Ei tässä ole enää paljon, sanoi hän katsahtaen salaisesti mieheensä.
+
+--Missä se on vuode, minua niin väsyttää, sanoi Petu haukotellen
+puolitekeisesti.
+
+--Tuolla aitassa, ilmoitti Viija lyhyesti.
+
+Sinne lähti Petu ja puristi hiljaa lähtönsä merkiksi Viijaa olkapäästä.
+Iltainen oli vielä Viijalla syömättä, vaan ei se tuntunut käyttävän,
+vaikka oli vähän nälkäkin. Siinä hän istui pöydän ääressä, mieli
+raskaana ja väkisin vierähti vesikarpalo poskelle. Olisi tehnyt mieli
+syödä, jos ei muun vuoksi, niin ajan kuluttamiseksi ... vaikkapa koko
+yö... Vielä muutamia lettuja ... ei jaksanut yhtäkään... Täytyi
+lähteä... Hän pyöritti ruokahuoneen lukon kiinni ja alkoi kävellä
+hitaasti aitalle päin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko paistaa tillotti aamusella aitan oven raosta vuoteelle, kun
+Viija heräsi. Hän kuunteli, mutta ei mitään kuulunut siitä huoneesta.
+Jossain kaukana kaikatti lehmien kellot. Elämä tuntui niin
+kummalliselta. Hän nousi vuoteelta ja meni ulos.
+
+--Niin sitä raukeaa, kunhan olostuu, sanoi loisvaimo. Miehenne käski
+sanoa, että karjan savut olisi tehtävä vähän ulommaksi kartanosta.
+
+--Joko se sitten meni pois? kysyi Viija.
+
+--Jo. Ei sanonut hennovansa herättää, kun olitte niin raskaasti
+nukkunut, kertoi vaimo.
+
+--Ei hennonut, ajatteli Viija ja meni noutamaan lähteeltä kirnuvettä.
+Kaste kimalteli vielä ahon heinikossa, kun hän astui kapeata uraa.
+Lähteen kupeella oli sileäpäällyksinen kivi, johon hän istuutui.
+Entinen ja nykyinen aika kulki ajatuksien ohitse, kuin jokin
+matkustajajoukko, jossa katsoja mielihyvin näkee etummaisten menevän
+hyvittelevästi hyllävillä rattailla, mutta jälkimmäisille on jo sekin
+armo, jos saavat omin voiminsa samaa tietä kulkea.
+
+Väkirynnäköllä ponnistautui ulos kauan pidätetty itku. Mielin määrin
+antoi Viija kyynelten vuotaa ... kauan kestää kuivata lähde, jonka
+vesivarat ovat saaneet olla enemmän aikaa melkein koskematta.
+Viimeinkin ne loppuivat ja tuntui vähän keveämmältä mieli. Hän nousi
+kiveltä, otti kiuluun vettä ja pesi silmänsä. Astiansa täytettyään hän
+tuli pihaan, jossa loisvaimo kysäisi:
+
+--Mikä, onko teidän silmät kipeänä?
+
+--Ei, sanoi Viija suojaten kädellään silmiänsä. Hiekkaa sattui menemään
+tuolla lähteellä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viija koetteli totuttautua siihen ajatukseen, että kun hänen elämänsä
+on kerran tämmöistä, niin sen täytyy antaa olla, minkä sille enää
+taitaa. Kyläläisten silmissä hän tahtoi näyttäytyä aivan tyytyväiseltä
+ja onnelliselta, eikä ne muuta voineetkaan ajatella.
+
+Muutamana pyhänä oli Möykkylän emäntä tullut Viijan vieraaksi. Hän oli
+herttaisen hyväpuheinen, niin että Viija häneen heti mieltyi ja hoiti
+parhaan taitonsa mukaan. Emäntä oli lihava ja pulska, joten Viija
+oikein häpesi itseään sen rinnalla.
+
+--Täällä karjamajalla se on hyvä olla, puheli emäntä syödessään. Täällä
+on ruokavarat vallassa, kun vaan pitää huolta sellaisista tarpeista,
+joita ei kotona ole. Siellä sitä minäkin miniänä ollessa aloin lihomaan
+ruveta, vaikka silloin ei tuotu paljon mitään muualta.
+
+Emäntä puhui naurussa suin ja katsoi viekkaasti.
+
+--Saattaa ne muutamat lihoa, sanoi Viija. Mutta minä tahdon tympeytyä
+yksiin ruokiin.
+
+--Kyllä, jos ne niin yhdet olisi, nauroi emäntä. Vaan onhan teillä toki
+takana varat, jotta tulee ruokalysti.
+
+--Ei minulla ole muuta kuin mitä tässä näkyy, sanoi Viija koettaen
+nauraa, vaan se kävi huonosti.
+
+--Mitä tyhjää, jatkoi emäntä.--Nuorena sitä tahtoo vähän niinkuin
+ujostella sellaistakin, joka ei ole mitään. Nyt minä saatan ottaa
+viinipullon kaapista, vaikka kenen nähden, eikä se ole kuin
+terveellistä vaikka kelle.
+
+--Taitaahan se olla terveellistä, myönsi Viija.
+
+--On se, vakuutti emäntä. Minä viikolla näin, kun miehenne osti juomia,
+niin minä heti arvasin, että viinipullot on tänne tulevia.
+
+--Ei niitä ole tänne tuotuna, sanoi Viija. Ne ovat olleet kotiin.
+
+--Ei olleet kotiin, intti emäntä. Me ajettiin peräkkäin kaupungista ja
+minä näin että johonkin muualle ne juomat jäivät, vaikka koetteli se
+eksytellä minua.
+
+--Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.
+
+--Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä
+olisikaan tänne joutuneet.
+
+Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.
+
+Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin
+pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota
+kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät
+vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä.
+Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä,
+ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti
+kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.
+
+Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen
+yksinäisyyttään häiritsemään.
+
+Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin,
+ajatteli hän.--Vieläkö minä sitä osaan uskoa... En minä osannut valita
+sellaista, joka minuakin rakastaisi... Voi, kun ei tätikään tuota
+sanonut, eikä ollut vastaan...
+
+Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija
+askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis
+oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa
+edessä.--Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään.--Kun olisin yksin ...
+mutta...
+
+Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt
+niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi
+rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.
+
+Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan
+kellot jo kuuluu mäen alla.
+
+--Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä
+yksinänne hoidetuksi.
+
+--Vai kipeä, surkutteli vaimo.--Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän
+pitäisi lähettää kotiin sanaa.
+
+--Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.
+
+--Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.
+
+Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi
+toveriksi, vaikka se oli vaikeata.
+
+--Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo.--Laitetaan toki
+sana, että tietävät tulla hoitamaan.
+
+--Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo
+osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.
+
+Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua
+ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään
+uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin
+ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi
+ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat
+hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee.
+Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan
+kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi
+aikaa, kävi se työlääksi.
+
+Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään
+sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:
+
+--Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai
+menee täältä teille päin.
+
+--Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.
+
+--En minä sitä tunne, vaan se sanoo olevansa teidän pesumummu ja sehän
+se saattaa viedä sanan.
+
+--Minun pesumummu, sanoi Viija ihastuneella äänellä. Käskekää se tänne.
+
+Vaimo ihmetteli sitä kiirettä ja kummasteli, ettei se siitä toisesta
+asiasta puhunut mitään. Heti hän meni käskemään vierasta, joka oli tuo
+vanha Päistär-Tiina, samannäköinen kuin ennenkin.
+
+--Hyvä päivä, tyttöni, sanoi Tiina ja toi terveisiä Viijan entiseltä
+kotipuolelta.
+
+--Voi rakas mummu, minä olen nyt kipeä, valitti Viija tervehtien
+toisella kädellä, toinen kohotettuna syleilyn merkiksi.
+
+Tiina tuli tästä rakkaasta vastaanotosta ja kohtalon säälistä aivan
+liikutetuksi ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään.
+
+--Mitenkä mummu on jaksanut? kysyi Viija.
+
+--Niinkuin vanhat ja köyhät jaksavat, arvaathan sen.
+
+--Entäs siellä tädin kotona Kivirannalla?
+
+--Hyvästi ne sielläkin. Terveisiä käski täti sanoa, kun tiesi minun
+tännepäin tulevan. Kotaniemessäkin jaksavat hyvästi ja Santulla se on
+jo morsian, eikö liene häät syksyllä.
+
+--En minä niitä nyt tahdo kuulla, sanoi Viija, kääntäen pois päätään.
+
+--No, enhän minäkään ... vaan kun tässä tuli puheeksi. Mutta onhan
+minulla, kun muistan, terveisiä Verkko-Lassilta.
+
+--Kiitoksia. Mihinkä se Lassi-raukka on joutunut? kysyi Viija
+puhumisesta väsyneellä äänellä.
+
+--Siellähän se on nyt kyläkunnan elättinä, kun sen kädet ja jalat on
+jihti syönyt aivan pilalle. Leikkiään laski, että hän ryömimälläkin
+tulisi niitä luvatuita maitokokkeleja rymäämään, jos Viija olisi
+lähempänä.
+
+--Vai vielä se Lassi minua muistaa, sanoi Viija painaen päänsä tyynyyn.
+
+Loisvaimo meni tuumimaan, että Tiinan pitäisi mennä Tuomelaan sanan
+vientiin.
+
+--Minäkö täältä niin heti lähtisin parhaan omaiseni luota, sanoi Tiina
+kohottaen itseään.--Se on nyt niin, että mene toki sinä ja mene
+paikalla, kyllä minä jaksan vielä hoitaa tyttöni, olen minä tämän
+huonompanakin hoitanut.
+
+Viija ei pannut Tiinan esitystä vastaan ja vaimo meni. Nyt sai Tiina
+rauhassa kertoa, ja olikin sitä enemmän kuin Viijaa olisi haluttanut
+kuullakaan. Sitten tahtoi Tiina tietää mitä töitä hän rupeaa tekemään.
+
+--Kuulutteko te keräävän voita? kysyi Viija.
+
+--Voitahan minä olen kerännyt, mutta kyllä minulla on vielä aikaa sitä
+kerätä, selitti Tiina.
+
+--Onko teidän astia tyhjä?
+
+--On siinä jo vähän, eikä siihen paljon menekään, pian se on kerättynä.
+
+--Minä annan sen täyteen, sanoi Viija. Siellä on maitohuoneessa
+voikorvo, saatte käydä heti täyttämässä.
+
+Tiina ihastui tarjouksesta suuresti, mutta kieltäytyi raudan kovaan
+niin suurta apua ottamasta.
+
+--Mummun pitää nyt ottaa, sanoi Viija ja kyyneleitä pidätellen lisäsi,
+että jospa se onkin minun ensimmäinen ja viimeinen antini teille.
+
+Viime sanat koskivat niin Tiinaan, ettei hän saanut sanaa suustaan,
+vaan meni mitään puhumatta täyttämään astiataan. Astiansa pohjalle
+laitteli Tiina voin hyvin kouheelleen, mutta päällyksen silitti niin,
+että se näyttäisi täydeltä. Sitten toi hän otoksensa Viijan
+katsottavaksi, mutta tuskin sai kiitoksia sanotuksi itkultaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuomelasta tulivat kumpainenkin isäntä ja joku kolmas katsomaan, miten
+asiat olivat karjamajalla. Heidän tultuaan ei Viija avannut monesti
+silmiään, eikä puhunut monta sanaa. Heti nähtiin, että sairas oli
+kotiin vietävä.
+
+Sylvi katseli heti tultuaan kaikki kohdat ja kysyi sitten leukaansa
+niekauttaen:
+
+--Mihinkä sitä voita on tarvittuna, kun on kolo korvon laidassa?
+
+--Minä siitä annoin pesumummulleni, lienenkö tehnyt pahasti, selitti
+Viija vähissä voimissaankin.
+
+--Vai niin, sanoi Sylvi ja jupisi pois mennessään siitä, että toisen
+kylän kerjäläisille mennään antamaan säästöastiasta ja eikö liene itse
+vielä ottanut.
+
+Viija kuuli ja lisää näki, mitä isäntä ajatteli, ja toivoi, että jos
+olisi joku, joka puolustaisi, mutta ei ollut ketään. Tiina tosin seisoi
+ylpeänä saaliinsa luona ja näytti, että hän on valmis puolustamaan
+parhaan omaisensa antamaa omaisuuttaan.
+
+Viijaa tuotaessa seurasi Tiina kuljetusmiehiä niin pitkältä kuin
+maamatkaa oli, vaikka näki Sylvin silmäyksistä, että hän oli joutilas.
+Veneeseen ei sanottu enää sopivan, ja silloin seurasi Tiinalle selvä
+ero.
+
+--Nyt pitää minun erota, sanoi hän vesissä silmin Viijalle hyvästiä
+heittäessään.
+
+--Veisittekö sanan tädille, kuiskasi Viija erotessa.
+
+--Voi, jo toki minä vien, vakuutti Tiina.
+
+Vene irtautui maasta. Jonkun aikaa seisoi Tiina rannalla, lähti sitten
+metsätietä astua kunttuuttamaan ja seisahtui vielä kerran metsän
+aukeamasta katsomaan veneen menoa.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja,
+ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen
+ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi
+sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille
+omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he
+saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina
+siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku
+muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo
+viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta
+kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla
+noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän.
+
+Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten
+säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön
+samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista
+kulkua.
+
+Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen
+yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat.
+
+--Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona,
+alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan.
+
+--Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi
+tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä.
+
+Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta.
+Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä
+kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen
+kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt
+sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt
+mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa
+suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi
+ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen
+kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko
+lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä:
+
+--Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään.
+
+--Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen
+aikoja meidän taloon.
+
+--Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin
+kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille.
+
+Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja
+kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli.
+Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan:
+
+--Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko.
+
+Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla.
+
+--No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi.
+Kyllä täällä kuollut korjataan.
+
+--Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu.
+
+--Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten
+kokoamiseksi leukaansa, lisäsi:
+
+--Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille
+tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia.
+
+Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan
+päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä
+Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja.
+Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä
+tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena.
+
+Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen
+sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon,
+nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi
+kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat
+jäljet.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Viija, by Kauppis-Heikki
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIJA ***
+
+***** This file should be named 14773-8.txt or 14773-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/7/7/14773/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14773-8.zip b/old/14773-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..4db5e25
--- /dev/null
+++ b/old/14773-8.zip