diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 14349-0.txt | 4771 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14349-8.txt | 5156 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14349-8.zip | bin | 0 -> 82248 bytes |
6 files changed, 9943 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/14349-0.txt b/14349-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4e9b44f --- /dev/null +++ b/14349-0.txt @@ -0,0 +1,4771 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14349 *** + +JAAKKO JAAKONPOIKA + +ROMAANI + + +Santeri Alkio + + + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Werner Söderström Osakeyhtiö 1913 + + + + +1. + + +Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti +yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen +erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki +sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili +hikikarpaloita. + +Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan +rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja +hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä +joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan. + +-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään +aivan kuin estääkseen. + +-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies, +laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen +reunasta. + +-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota... + +Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt +ilme. + +-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas? + +Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko +Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin +voimin. + +-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi +hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin. + +-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla? + +-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven. + +-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä. + +-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan. + +Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla. + +-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan. + +-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä +minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa. + +Emäntä läheni pöytää. + +-- Laske itse sun rahas. + +-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun. + +Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään +pois. + +-- Älä nyt niin! + +-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea? + +-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja +tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin... + +-- Seitsemänkymmentä. + +-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin +kahdeksankymmentä. + +Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se +seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. +Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja +tuijottamaan syrjästä. + +-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi +penniä, virkkoi emäntä laskettuaan. + +-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies. + +-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen. + +-- Sanoin vain, että kyllä se niin on. + +-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas +taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt +eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin +paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta +taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän +emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen. + +Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon. + +-- Isävainajan lompuuki, virkkoi. + +-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen +taas kätensä sitä ottaakseen. + +-- Tuota... + +Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista +sitä saamasta. + +-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden +vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle. + +-- Niin on taitanut. + +-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari, +minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä +sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on. + +Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin: + +-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä? + +-- Totta minä, tuota. + +Maksaja asettui vakavaksi: + +-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle. + +-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain +viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä +pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä... + +Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika +paperia. + +Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti: + +-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä +toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto. + +Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui. + +-- Mutta sepä vasta sopiikin! + +Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen +kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka +ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon. +Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti +Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva. + +Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista. + +-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika. + +-- Noo, tulihan siitä. + +-- Veloistas pääset ja jääkin? + +-- Noo, vähin. + +-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä +tiedä. + +-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä. + +-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua +hätyyttänyt ole, vai olenko? + +-- Ei minua kukaan. + +-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin +velkahittena, eikös ole? + +Kuusenlatva nauroi. + +-- Arvatenkin! + +Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään: + +-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri +maksanut velkansa. + +Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika +käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut +puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista +vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan +tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan +kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi +hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään: + +-- Älä mene Liisa, kuulitko! + +Liisa palasi ja astui kynnyksen yli. + +-- Mitä? + +-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin? + +-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee. + +-- Mitä puoluetta se isäs äänestää? + +-- Eiköhän maalaisliittoa. + +-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies? + +Liisa nauroi: + +-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan. + +-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se +isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut? + +-- Tiedä. + +-- Kamalaa. + +-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä +kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu +mies, sanoo. + +-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä... + +-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte? + +-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen +kelkkahan. + +-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä. + +-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet. +Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt +vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se +välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä. + +-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä. + +-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni. + +Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa: + +-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan. +Tuumi hetkisen ja uudisti: + +-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen +maalaisliittoon kuin eläin valkiaan. + +Emäntä tokasi takan luota: + +-- Taitais olla sunkin viisahinta... + +Jaakko Jaakonpoika kauhistui: + +-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni? + +Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa, +mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä? + +Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin +valanperästä vannottaen kysyi: + +-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin +arvoisia? + +Emännän silmäkuopassa välähti veitikka: + +-- Meidän Marttikin. + +-- Kakaroita! + +Hän rupesi iloisesti nauramaan. + +-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä +Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen. + +-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää. + +Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen: + +-- Taidat sinäkin? + +-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi. + +-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle. + +-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo. + +Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen +yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä: + +-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni +menemään pahaksi. + +Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä +kiusata: + +-- Mitäs sinä aina... + +-- Mitä minä? + +Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat +metsästä. + +Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät +silmät ja suulauden. + +-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos. + +-- Taisin! + +-- Taidat valehdella, kiusasi isä. + +-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni +jälkeensä. + +Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät +niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen +varsa, kaikki hyvin laihoja. + +-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli +pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista. + +-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä +oleva nuorukainen. + +-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni. + +-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti. + +Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta: + +-- Panitko sinä kaikki jauhot? + +-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein +horjuvat. + +-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos +sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin. + +-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo. + +-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse. + +-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin. + +-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut... + +Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta: + +-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin +kuinka päästiin kotia. + +-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria. + +-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan. + +-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän +kannata. + +Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa +jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua +nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä. + +Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille, +kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi: + +-- Nyt tulee Bränforssi! + +-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen +nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen +kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan: + +-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa +kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti +vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin: + +-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas? + +Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille: + +-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on +paljo rahaa, se. + +Bränfors astui tupaan. + + + + +2. + + +Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä. +Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli +mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka +suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon +pulskat ja terveen näköiset. + +Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja +kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa, +Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki +nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko +Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin +paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet, +oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan +ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata. +Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa +pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle. +Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi +teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen +muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat +kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla +miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden +yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa +yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti +ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä +oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia. + +Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet +juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen +miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli +vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt +tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen +siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan +voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei +ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten. +Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi +oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin +keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo +vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi +joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä. +Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo +viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä +töistä. + +Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi +lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko +Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan +jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän +katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi: + +-- Katsos, kun menee! + +Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti +miehen ilon: + +-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää? + +-- Keittääkö? + +Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä +työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä +hänen kasvonsa kirkastuivat: + +-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee +jokeen? + +Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä +tunnustamaan. Muistutti vain: + +-- Se pitää edes perata. + +-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta. + +Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee +se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta +sellaisiin kustannuksiin. + +Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta: + +-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen, +minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä +uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne +omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet. + +Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen +vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa: + +-- Ota keittovesi virran yläpuolelta! + +Emäntä mumisi jotain. + +Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli, +puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen: + +-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä +olis ollut mäntä katolla. + +-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan. + +-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni... + +Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti +vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän. + + * * * * * + +Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin +hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä +kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän +oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon +vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli +annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla +huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin +lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan +kartanokujaan. + +Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä +Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan +asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut, +kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa +jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan +alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin, +-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin +olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa +oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä. + +Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän +tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata +enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren +Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle, +osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun +leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan +polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus +hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta +emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria +hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut +vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta +siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän +kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi. + + + + +3. + + +Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin +koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä. +Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä +peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa +ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin +koossapitämispuuhiin. + +Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus: +rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!... + +Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen +tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa +samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin +hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan +perintölunastuksessa laskettiin. + +-- Seitsenkertaiseksi!... + +Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein +yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään +asianomaiselta. + +Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi +kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti, +mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan +pantu korkkimatto. + +Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa +itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan. + +-- Päivää, sanoi tulija. + +Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli +kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä +hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille. + +-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään +vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti +tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva. + +Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden. + +-- Päivää. + +-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan. + +Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen +osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen +tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen +kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia +mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa +joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa +tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin +rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai +porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!... + +-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän +joutoaikaa parempaakin asiaa varten. + +-- Johan sitä... + +-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä. + +-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä. + +-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö +kesken. + +-- Kyllähän se niin on. + +-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa +tilaa murehtimaan... + +-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika, +suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan +Vehmeröistä. + +-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän +painolla. + +Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan +lempeästi, vastasi hän: + +-- Jos olet kastettu. + +-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat? + +-- Niin. + +-- Kyllä sulla on siinä väärin... + +Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat +syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko +Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa +sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen +asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa +sopusoinnussa. + +-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä. + +Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään. + +-- Minäkö? + +-- Niin, sinä. + +-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin +tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja... + +-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan +Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne +menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät +emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja +piikain kanssa. En minä vain! + +Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan +sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen +pelkkänä korvana: + +-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada? + +-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta. + +Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea +selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta. + +-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti. + +Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen +ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6 +tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän +Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko +Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta +oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne +suorittaa... + +Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät +saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä +muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai +aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia. + +Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35 +tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan +hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla, +jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan? + +Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa? + +Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen. +Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja +otsansa ryppyyn. + +-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty +uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas. + +Hymyili. + +-- Kelpas! kertasi ääneen. + +Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat +rahat. Mistä pojat ottavat? + +Ja taas vähänajan kuluttua: + +-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he... + +Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei +huomannut. + +-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain +kanssa taloa asutaan. + +Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan +liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan: + +-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina +kirja kädes... Kumma kakara! + +Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen +ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi +soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä +tehtäisiin tässä oikein rahamies? + +Nauratti. + +Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin +puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat? + +-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä! +mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi +talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja. +Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää... + +-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta. + +-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka +mies. + +-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka... + +-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan. + +Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli. + +Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän +läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi. + +... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän +lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja +niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo... + +Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan +elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu +vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on +maksettu.» + +-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen. + +Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut +ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi +heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut +sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa: + + »Herraa hyvää kiittäkäät, + iloisest' ylistäkäät!» -- -- + + + + +4. + + +Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti +kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä +istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa +kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan +hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja +virkkoi unisella äänellä: + +-- Ota pannusta. + +-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa +pannun luo. + +-- Saitko lupaan? + +-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta... + +-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla +äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan. + +-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä. + +Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla, +syyttävällä sävyllä: + +-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin +kylmillä pääse mihinkään. + +-- Paikkaa pieksujas. + +-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä. + +-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn. + +-- Mitäs teistä! + +-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse +mailmas hävetä. + +-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla +äänellä. + +-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa +on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus. + +Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut +ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi +tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä, +eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli +niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä +kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi +hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi +edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt +suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei +tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi +suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari +sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut +ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule +Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi: + +-- Ei suinkaan se tule ollenkaan. + +Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti: + +-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita. + +-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä! + +Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain +ruumiinasentoa muuttaen virkkoi: + +-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut. + +Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi: + +-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Rippikouluvuotena. + +Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti. +Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa. + +-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt +puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan. + +-- Minä lukisin. + +-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden +sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa. + +-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta +ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti, +nousten jäseniään oikoen askareilleen. + +-- Se oliskin eri asia, totesi isä. + +-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan. + +-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä. + +-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis? + +-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me +tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin +lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta +laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin +kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli, +se usein oli ensimäisenä. + +-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan +Minävaivaisenkin. + +-- Niin se aina kehui lukevansa. + +Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä. + +-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla, +silmät hehkuvina katsoen mieheensä. + +-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa +ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut +Katikismusta käsittämään. + +Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen +pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa. + +Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta +isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä +jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti +takkapielessä lukien. Isä käski talliin. + +Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata. + +-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä +katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja +kädet nutunhihoista. + +-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä. + +-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava +karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta. + +-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin, +ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin +puolikyynärpäihin. + +Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla +sävyllä: + +-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi. + +-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä. + +-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan. + +-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika. + +Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten +kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua, +otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi: + +-- Eipä niitä saa! + +Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi +velvoittavasti miestään ja ehdotti: + +-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään +saattavan mennä. + +-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne +kumminkin pitää. + +Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan. + +Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti +lyhtyineen ulos. + +-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät +kahdenkesken. + +-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä +pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa. + +-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta +lähteä. + +-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt. + +-- Et, et, mutta... + +-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja +muuta. + +-- Meidänkö pojat? + +-- Meidän niinkuin muidenkin. + +Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän +naurullaan tarkoitti. + +Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen. + +-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen. + +Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi +poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu, +jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja +itseään askareenteossa avustamaan. + +Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi +mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa. + +Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen +takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli +savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli +vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa +toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat. + +Toveri alkoi kiirehtiä Marttia. + +-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä. + +-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri. + +-- Niis iltamis te... + +-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri. + +-- Niin, mutta kun aina. + +-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä. + +Isäntä taas nauroi omituista nauruaan. + +Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi: + +-- Antakaa mulle vähä rahaa. + +-- Mitä sinä nyt rahalla? + +-- Tarvitsen. + +-- Iltamaanko? + +-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut +värähdys. + +-- Aina niihin joutaviin. + +-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa +ole pyytänyt. + +-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas. +-- Rahat menevät niin että, jatkoi. + +Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi: + +-- Ettekö te anna? + +Isä oli vähän aikaa vaiti. + +-- Paljonko sinä tahtoisit? + +-- Kun sais edes pari markkaa. + +-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla. + +Martti nousi: + +-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos. + +-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron +taskuunsa. + +Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän +vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika +potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti. + +-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan +pimennosta pojan puuhia. + +Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa. + +Isän ääni kuului taas pimennosta: + +-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa +vain savuta ja menee lasi rikki. + +Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain +lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään. +Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa: + +-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin +avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan +perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin +kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue +niin että minäkin kuulen. + +Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka +kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten +ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan. + +-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti, +paukauttaen hieman ovea. + +Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät, +mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen +hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi +silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se +valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken +näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti +yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen +omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy. + + + + +5. + + +Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja +ilmat lämpenivät. + +Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston +Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut. +Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen. +Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä +metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin +oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei +erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli +tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa +väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului +selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea, +sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen +tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen +koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki +hiljaa ja salaperäisesti. + +Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He +nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun +hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin +omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti. +Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa +liikutella. + +-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen. + +Martti sanoi vähän ajan kuluttua: + +-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja... +Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin. + +-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa +kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa +suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas. + +-- Senkin vois kärsiä, mutta... + +-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai +metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi. + +-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa, +että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä +meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä. + +-- Siinäpä se on! + +-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka +tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan +myymästä. + +-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa. + +Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana +puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan +toverilleen: + +-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa. + +Siihen Vihtori vastasi: + +-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta. + +Martti innostui: + +-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten +ikänä Amerikkaan ajattelisikaan. + +-- Mahdollista. + +-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää +uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori, +etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa. + +Nauroi toverillisesti. + +Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa. +Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon. + +-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera. + +-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska. + +-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi +hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne +sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä +nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän +hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs +elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas +ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas +tänne katsomaan jos sattuu... + +-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että +»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos +vähänkin onnestaa. + +-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika +ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden +konnun eläjäksi. + +-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen +kääntyisi. + +-- Ota mukaasi, Martti! + +Martti ravisti päätään: + +-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua +oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne. + +-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä +olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi: + +-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi +ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi. + +-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti. + +Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta +kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun. + +-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen. + +-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä +aiottukaan julaista. + +-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan +kuin aikeessa lähteä. + +-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli +Heinonen. + +Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi +Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin +kolmisin pihan poikki. + +Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi, +vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti +jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä +voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät +tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli +lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki +miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat +vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö +jo lähenteli. + +Heinonen kävi edellä pihan poikki. + +-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän, +puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa. + +-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta. + +-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin +elein. + +-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee +Heinonen. + +-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen +talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty. +Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä +varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla +siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran +kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa +huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin +nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen +päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä +monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta. +Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se +syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi +sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt +luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen. + +He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön +hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan +avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän +jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen, +joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti: + +-- Noh, ja entä sitte? + +-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin +herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka +panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...» + +Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä +väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään +olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä +naurunalaiseksi. + +-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden. + +Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä: + +-- Mutta se sänkipelto olikin meidän. + +-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi! +kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi +jatkaa vähän ajan kuluttua jotain: + +-- Taikka, tuota... + +-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule +mitään. + +Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen: + +-- Ei isä tee sellaista. + +-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen. + +-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli. + +-- Eikö hän salli, jos sinä selität? + +-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään. + +Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen +kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus +juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan. + +-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa +silmilleen. + +Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta: + +-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion. + +-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen. + +-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta, +paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin. + +Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea +toisia teitä virkkoi: + +-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi. + +-- Sano neljän! + +-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa +sinulle osaa talostaan? + +Alakuloisena sanoi Martti: + +-- Eihän se ... taitaa myydä. + +-- Onko saha jo ostellut? + +-- Ainakin hintoja on kysytty. + +-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin! + +Heinonen ravisti päätään. + +-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?... + +-- Millä minä ostan? + +-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja +hyvä metsä, myyköön kantokaupalla. + +-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan +kanssa. + +-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän +niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä +leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein +vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja? + +Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti +häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus: + +-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo. + +Siihen vaiettiin vähäksi aikaa. + +-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan. + +-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä +se kannata. + +Vihtori huomautti: + +-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 % +korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää. + +Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti +omaa ajatustaan: + +-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään +rahaa. + +-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen +kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken +jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun. + +Martti säpsähti ja katsoi hätien. + +Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä. +Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti +kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää +omille ajatuksilleen. + +Heinonen sanoi vakavasti: + +-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä +sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana... + +-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen. + +-- Sinä juuri! + +Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli +jo ollut lähellä ruutia. + +Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui. + +Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi: + +-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa +sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta... + +-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori. + +Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen +myönsi: + +-- Kyllä siinäkin on perää. + +Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön. + +Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori: + +-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen +kannata mennä naimisiin muutenkaan. + +-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen. + +-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa, +mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja +maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on. + +Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua +hermostuneeksi. + +Heinonen vastasi rauhallisesti: + +-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että +mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ... +maata vain kuolleena pääomana. + +-- Mutta... + +-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan +elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä +ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe. + +-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa. + +-- Kyllä! + +-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen +jalkojaan. + +-- Kuinkapa sinä... + +-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan +kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun +aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen +tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi... + +-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen. + +-- Luulen olevani siksi tulemassa. + +-- Itse mielestäsi? + +-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat. + +-- Siinähän se on! + +-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista? + +-- Mitä kokemuksia sinulla on? + +-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja. + +-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata. + +-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa +liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään. + +-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla. + +-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota +sosialidemokraatti katsoo toisin. + +-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin +puoluesilmin. + +-- Niin. + +-- Ennakkoluulot ovat pääasia. + +-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen +samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti +sikarinsavua. + +-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja? + +-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis? + +-- Mitä sulla sitten on? + +-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia. + +Heinonen nauroi ja pilkkasi: + +-- Totuuksia, vakaumuksia... + +-- Aivan totta! + +-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt +jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä, +maanviljelyskysymyksessä?.. + +Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella: + +-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut +jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini. + +-- Ja muodostanut ennakkoluuloja? + +-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä. + +-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä +näin uskot. + +-- Kuinka? + +-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo, +mutta suku ja laji ovat samat. + +Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen. +Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta: + +-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan +Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla. + +Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää: + +-- Sulla on vikkelämpi kieli. + +-- Mutta sulla on huonompi asia. + +-- Ei se niin ole, mutta... + +Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä. + +He nousivat lähteäkseen. + +-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori. + +-- Jatketaan vain. + +Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen. + +-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit +talonpalan? + +-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin +kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa +keskusteltua. + +-- Onko ne välit niin... + +-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme +yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista. + +-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi? + +-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi +senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen: + +-- Ei taitaisi auttaa. + +-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä +miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä. + +Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään... + +-- No en minä päätä! + +Erosivat. + + + + +6. + + +Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi +hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä +kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut +Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten +maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli +pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina +vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta. +Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin +vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä +vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen +omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli +harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit +saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan... + +-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa +tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui. + +Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy +talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan! + +Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi +asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä +vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin +tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja +vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt +turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa +itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin +pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa! + + * * * * * + +Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli +Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen +kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat +jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti +kuunnellut. + +Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu +jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja +sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta +heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus +ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää +lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi +kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan. + +-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi +poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen +jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua. + +Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä +kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään. + +Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina +kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt +sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi +vimmatusti pari kokkaretta tieltä. -- + +Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei +saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan +maamiesseuran kokouksiin. + +-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä +rauhallisesti. + +-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista. + +Isä korotti ääntään: + +-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka +luistaa. + +Martti mumisi: + +-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes +yrittää itse mitään. + +-- Hääh? + +-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis. + +-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin +hyvin, enkö jo? + +-- Aina se polkupyörä on edes! + +-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut. + +Nyt laukasi Martti: + +-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä +polkupyörällä. + +Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona: + +-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset! + +Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina +omituisella epämääräisyydellään. + +Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika +alkoi puoltaa veljeä: + +-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli? + +-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan. + +Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä +vastasi: + +-- En. + +-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata? + +Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua: + +-- Minä menen kauppakouluun. + +-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä. + +Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan +asiallisesti: + +-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät. + +-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat +toisiaan. + +-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti. + +-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi. + +-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja +käymällä, olispa siinäkin, selitti isä. + +-- Minä menisin, ilmoitti Martti. + +-- Sinä... Kyllähän sinä... + +Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta. + +-- Tulkaa kohta tänne! + +Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua. + +-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä +hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville. + +Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille. + +-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät... +puhui emäntä. + +Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti: + +-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena +matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä, +mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole. + +Isäntä koetteli lehmäin kylkiä. + +-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä +päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen +joskus navettaan sattuu. + +Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti +tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja +koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin +puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen: + +-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat +kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo... + +Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä: + +-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin +raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä... + +Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli +kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi: + +-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta. + +-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla +lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut. + +-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä. + +Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista +norui varsin niukasti maitoa. + +Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi +tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa. +Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja +tukittu oljilla. + +-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta. + +Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa +silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella. + +Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti +itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun +kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin +pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas +syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän +kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden +koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se +ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan +levollisella mielellä. + +Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi +jutella: + +-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän +jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti. + +-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti. + +Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut? +Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein +selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään: + +-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin +sellaisia, niin kuin minäkin. + +Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua +loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät +pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä. + +Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä. + +Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat +apettaan. + +-- Nälkä on, sanoi Hermanni. + +Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti +päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan. + +Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu, +itkunsekainen ilme. + +-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna +myllylle? + +-- Sanoihan isä. + +Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja +antoi sen Hermannille. + +-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei +suinkaan hevosia tappaa sovi. + +Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa. + + + + +7. + + +Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut +toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut +tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt +itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä. + +Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta +käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta +kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi +talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään +enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä, +mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella, +odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon +Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan +mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto +kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä +tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa +katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun +kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton. + +-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata +30:neen, mutta jos huomaa... + +Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin +olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren, +rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä. + +-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä +tuhatta... + +-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen? +kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti +kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta. + +Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä +ympärilleen. + +Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta. + + * * * * * + +Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin +aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen +liikkuneet. + +Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut +itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti +astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada +Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet +täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia. + +Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla +ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui +hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi. +Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän +ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina +kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa. + +Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus, +joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt +kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. -- + +-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa? + +Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin +sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi +silmät sirrillään kauppamiestä. + +Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla +oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi: + +-- Ainahan siinä laiskan voittaa. + +-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun. + +-- Onko se vanha? + +-- Rippikouluun nyt menee. + +-- Sellaiselle sopii kauppakoulu. + +-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun. + +-- Mitä siellä! + +-- Sitä minäkin olen sanonut. + +Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt +kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan +markan palkkaa. + +-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko +Mikonperän Jaanun poika? + +-- Sen. + +Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän +kanssa nuoruudentuttuja. + +-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää +kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin... + +-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa. + +-- Myynyt talonsa? Kelle? + +-- Mikä lie ollut, joku vieras. + +Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten +kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan. + + * * * * * + +Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli +Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko +mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos +isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan +taloaan, miten järjestäisi? + +Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan +kanssa. + +Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän +mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä +Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan. +Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria +tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä +perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että +Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja +Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria +siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa +ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei +suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on +sarkansa kynnettävä itse. + +Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan +kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan +omituisin katsein. + +-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen +matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret +koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut. +Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen +vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös. + +-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä +ihastuksella. + +-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja +käsivarsiaan. + +-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi. + +Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet +lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan. + +Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla +liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin +käsiranteet. + +-- Älä...! + +Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan. + +Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi: + +-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa! + +-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin... + +-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan! + +Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle. + +-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla... + +Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi +lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta +rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika +otti tytön pään rinnalleen. + +-- Älä... + +Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja +hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan +saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja +kuiskasi: + +-- Kuinkahan sinä olet niin...? + +-- Mitä? + +-- Sitä... + +-- Mitä, sano? + +-- Ei! + +-- Sano! + +-- Sitä vain ... ilkeä vain. + +Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko? + +-- Ei. + +-- Mutta tämä ei olekaan partaa. + +-- Mitä se sitten on? + +-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin. + +-- Älä, älä! + +-- Aina sinä valitat. + +-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta. + +-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun. + +Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin. + + + + +8. + + +Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna +siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta +isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan +hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi +enää puhua. + +Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä +kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*. +Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa +*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse +siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti... + +Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle +edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi... + +Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä +kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla +oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen +oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua +kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun +jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen +pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat +kirkkaamman pohjan. + +-- Hevoshaankytö! + +Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä +olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat +hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen +seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi. + +Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin +koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa +talonjakoa. + +Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi +hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...! + +Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se +meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa +olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika +oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä. +Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut +pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena +mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten +iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto. + +Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä +suoraan kysyisi, myydäänkö talo? + +Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta. + +Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet. + +Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät, +katkerat sanat sinkoilivat vastakkain. + +Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta. + +Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä +nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan. + +Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa +purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen. + +Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin. + +-- Kuka siellä? + +-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu. + +Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan +maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta +siltä varalta jos kylväjä viipyy. + + * * * * * + +Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään. + +-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika. + +Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha +mies enää sitten talolla tekee. + +-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois +suustaan ja tuijotti herraa silmiin. + +Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin. + +-- Kumma ettei isäntä tiedä itse. + +Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla +äänellä. + +Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli +paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia. +Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi. + +-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa. + +-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet +värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän +oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein +jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa +emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti: + +-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen. + +-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi +tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä +ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella. + +-- Se on aivan tosipuhetta. + +-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy +kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on +liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan +palvelijaväen kanssa. -- + +Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti +ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta +juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas +tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen. + +Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko +Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas +katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen +tuhanteen. + + * * * * * + +Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli +puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat +seuraväkeä. + +Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään, +sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti +miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä +soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla +niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden +ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja +antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee +juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan +ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen... + +-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle +puhuen. + +-- Niin mistä? + +-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan +tottelemaan. + +-- Jumalattomuus kasvaa. + +-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat +totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä. + +-- Onko se sosialisti, vai? + +-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se... + +Kananteri naurahti: + +-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen +kunnioittamisesta, ei. + +-- Jopa nämä niistä. + +-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät. + +-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki? + +-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne? + +Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä. + +-- Marttiko? kysyi. + +-- Teidän poikanne? + +-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus. + +Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan. + +-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut +hävittää tyyten? + +Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi +puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa +Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä +vakavuudella: + +-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo. + +Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika, +jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli +kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä +hiki. + +Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja +vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi, +mutta virkkoi vielä puheenaineeksi: + +-- Talon ostajakin tässä oli. + +Kananteri pyöristi silmiään: + +-- Aiotteko talonne myödä? + +Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja +tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri +siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan... + +-- Sahako? + +-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen +kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen +palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi +mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli +loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä +parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin... + +Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen +omituisella tavallaan. + +-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi +ajatellen jo jotain muuta. + +-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman +mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli +tekee. + +-- Vai niin! + +Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo +istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua +heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan. + + + + +9. + + +Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain +perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat +eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän +syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*. +Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa +kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...! + +Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja +nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta +uhma. + +Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen +ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja +talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä. + +Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli +jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden +kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä +milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa. + +... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään +jatkoi katkerasti: + +-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei +yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa +pikkutarpeisiin... + + * * * * * + +Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu. +Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta +päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä +tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui. + +-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään. + +Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia. + +-- Selitys on taitanut jo alkaa? + +-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta. + +Ukko meni tupaan. + +Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla +palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti +sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin +työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti +astui pöytään. Isä kysyi asiakseen: + +-- Äestitkö sinä sen? + +Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän +tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan +ennen kuin Martti vastasi: + +-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii. + +Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän +heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos. + +Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään, +mutta ei onnistunut. + +Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta +siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan. + +Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui +edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi +hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena: + +-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin? + +Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan. + +-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain +itsekseen, puolittain pojalle aiottuna. + +Hermanni jatkoi lukemistaan. + +-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo? + +Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan +luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen. + +Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä +hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä: + +-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata, +pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo. + + * * * * * + +Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa. +Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin +viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan. + +Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun +kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski +liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa, +tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä +olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin. + +He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista +pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä +vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut +elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän +näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut. +Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista +tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin +Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen. + +Mikä äidin oli tullut? + +Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti +havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut. + +-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule +kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin +vähäpätöisestä asiasta. + +Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta? + +-- Olenko minä sitte todellakin niin huono? + +-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa +asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja +Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin... + +Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa. + +-- En minä! + +Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi: + +-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään +Amerikkaan halua. + +-- Sinäkö, lapsiparka? + +Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa +eloisuutta. + +-- Ja ketä sinä ajattelet? + +Martti mainitsi. + +Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle. + +-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti? + +Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla. + +-- Milläkö? + +Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka +silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan. + +-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo +perinnöstä lunastaa tähän aikaan. + +-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika. + +-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei +tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali. + +Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä +ponnistaa uskoaan. + +-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa. + +-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi. +Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin... + +Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta +pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään. + +Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi: + +-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen +ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua +yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä +välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta +ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne +kukin. + +Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa +vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä +hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime +tingassa asettuisi vastanakaan. + +... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä +mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää +jolla sen irti saisi... + +-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen. + +-- Hääh? kysyi äiti. + +Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut. + +Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi +vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin +odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt +mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin. + +Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven +jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä. + +Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun +tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta +aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä +asiasta äidille puhua koskaan. + +-- Ei koskaan! + +Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi +tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin, +tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...? + +Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän. +Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion +lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...! + +Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut +havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt +vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä +pelkää...? Todellakin...! + +Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa. + +Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat +nyrkkiin: + +-- En kerjää! En äitiä, en isää! + +Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista. + +Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari +syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle +voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta +vehkeillen. + +-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin +ennenkin. + +Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta. +Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta +Kaisua, joka sille huuteli: + +-- Kissu, kissu, kissu. + + * * * * * + +Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta +yhdestä sadasta markasta. + +Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi. + + + + +10. + + +Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla +hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot +loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta. + +Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon +keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen +järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka +kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana +usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen +levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen +sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella +puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli +mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat +kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous +kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia. +Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä. + +-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa +etsimään. + +Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia +ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja +yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta +elämäntuntoa. + +-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan +piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja +kuuntelemaan. + +Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli +useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja +porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten +ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen +mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan. + +Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä +asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa +kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt. +Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä +oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä +millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä +tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla +ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja +hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului +tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista +kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa +kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia +murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti +oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä +jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja +apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli +ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi. +Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt +tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ... +ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä! + +Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata +omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun +kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään +maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin +kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli +siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin +osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä +paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata. + +-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko +mies. + +-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän +tarkoituksen. + +-- Kuinka niinkö? + +-- Niin, että mitä isäntä meinaa? + +-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes +saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se +Villekin... + +-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa. + +-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä. + +-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika +sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis +omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan +niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se. + +Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä +Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain: + +-- Niin se on. + +Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä +Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi +siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa. + +-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän +multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa +toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh. + +Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin, +oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut +laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan +takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi. + +Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen +hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa +niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta. + +-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa. + +-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä. + +-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla? + +-- Oli. Entä sitten? + +-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava +mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti. + +-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä +aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä +menivät mäkeen. + +-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain +siellä suutaris käydä sitte kun on syöty. + +Hän pujahti kamariin. + +Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken +tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja +vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto +valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia +kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä +tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys +peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi +värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista +ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia +kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen +pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut +kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi +ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna. + +Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos +avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla +ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka +leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera. + +Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta +käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon +ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia, +joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se +puolikas. + +Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan. + +Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen. + +Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen +häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja +sulkee piirongin. + +Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen +ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen. + + + + +11. + + +Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä +tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt +naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne +ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin +aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse +puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin +edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut +siitä iloa. + +Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan: + +Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä +minä ennen välittänyt? + +Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä +puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi. + +-- Työn puute, sanoi vaimo. + +-- Häh, ajatteletko jotta, tuota... + +-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä, +niin on kuin kipeä. + +Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut +samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja +sanoo. + +-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin +jää mieleen kuin ikävä. + +-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista. + +-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä. + +-- Joutavia mailman juttuja. + +-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset +puhuvat. + +-- Mihinkäpä ne korvansa. + +-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne +sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on. + +Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui +harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä +vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain: + +-- Hmm. + +-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut. + +-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi +tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus. + +Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen +levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri +silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman +umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti +seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi. +Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä. + +Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä: +pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä +minulla on liian vähä, niin. + +Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi +selville, niin... + +Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi +»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki +hänet niiden joukkoon. + +Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi +sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita. + +Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan +kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän +perintötalon, ja nyt olen torpasta? + +-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä! + +Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti +arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se +vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika +pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita. + +Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja +ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli +mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki. + +Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli +pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän +oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat +kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli +keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä. +Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään +väistämättä lennähdellä. + +Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle +meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka +pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain +häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat +rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen +katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan +mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa! +Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se, +sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin +isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis +tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on +siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja +taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää... + +-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä... + +Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti +kumpaankin, mutta jatkoi työtään. + +-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää +sävyä. + +-- Niin, Ville se siinä, Ville vain! + +-- Ville vain. + +-- Ville vain! + +Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava +ilme. + +-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani? + +-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan. + +Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva +ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät. + +-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla. + +Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä. + +-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna. + +Ville kiroili. + +-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii? + +-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan. + +Ville alkoi uudestaan kiroilla. + +-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän +verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en +sellaisille tekisi ollenkaan! + +Ville vannoi sen päälle. + +Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän +selitteli: + +-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat? + +-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa. + +Hän kiroili taas. + +-- Sama se on tässä muiden. + +-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä. + +-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi +lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli. + +-- Ahdistaako se muoria? + +-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää +tuollaista tyhjää melua. + +-- Meluaa edes köyhyydessään. + +-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris +hammasta. + +-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin. +Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti +hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä +naurussa ja sanoi: + +-- Kyllä ne akat osaavat. + +Veli kysyi: + +-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi? + +Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan +vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla. + +-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti +hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin! + +Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa. + +-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani. + +-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen +Villen silmiin. + +-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa. + +-- Taisitpa panna. + +-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni. + +-- Saithan sinä korvausta. + +-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä +karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas. + +Jaakko Jaakonpoika vavahti. + +-- Niinkö meinaat? + +Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti. + +-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että +viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki. + +Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi +asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan +hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi +tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen, +vaihtoi polvea polven päälle. + +-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko. + +-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla. + +-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että... + +-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta +Pihlajaniemestä. + +Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti +Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin. + +Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko +ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet +yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään. + +-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen. + +-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo +työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa. + +Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas +sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti. + +Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa: + +-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta. + +Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui. + +-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka +silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti +näihin? + +Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen +veitikka. + +-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä +mahtaisi teillekään pahaa tehdä. + +Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän +hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan. + +-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi. + +-- Niin, tuota... + +-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs +lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis +satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää. + +-- Sitä minäkin. + +-- Niin, sitä minäkin, mutta... + +-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari. + +-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika. + + * * * * * + +Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset +toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä +ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut +saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi, +ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla +totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi +polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä +siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon. +Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen +voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui +vilunväreitä. + +Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä +kipeäksi. + + + + +12. + + +Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja +koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla +isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi +1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin +kipu rupesikin hellittämään. + +Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi +yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri. +Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä +havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen +hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin +elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen. +Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa. +Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa. + +Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas +mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa, +talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...? + +-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan +puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää +omiaan. + +-- Niinköhän se tekee? + +-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä +katsoo. + +Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta +samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa +tästälähtein! Hymyili. + +Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli +ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja +pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi +rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat +pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan... + +-- Hm. + +Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli +ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui +hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä +sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä +syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla +maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä +jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut +aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin. + +Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi, +jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain +nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään? + +Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli +aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen +Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet +Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli +englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas... + +Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan +sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli +merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti +sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin. + +-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan +painaessa rintaa. + +Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti +kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen +eteen kiitävän pilven peittoon. + +-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin... + +Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta! + +-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini! + +Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman, +epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala, +harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen +puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään, +koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä +selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi... + +-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja +nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla... + +Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan. +Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se +kaksikymmentätuhatta lisää... + +-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa? + +Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin +tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman +koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen +visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies +vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän -- +aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean +jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta +töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli +harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään, +että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas +antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti, +jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen +talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö +nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle +myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...? + +Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen +loiskaus. + + * * * * * + +Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui +kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja. + + + + +13. + + +Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi, +sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän +liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi +edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin +kovin pitkäksi. + +Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli +jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin +päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen +syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti, +josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut +kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä +kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut +penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva +työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi +myös. Mies oli sahassa ajo-työssä. + +Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat +asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo +teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi +hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin +vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot, +joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan +pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät +osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen +joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä, +ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on +kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa +katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan. + +Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen +omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä +taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta +leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli +arvatenkin omat syynsä. + +-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen, +heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi +matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien +välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies +telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla. + +-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen +huomaavaisesti tulijalle. + +-- Iltaa. + +-- Täälläkö rakennetaan? + +-- Niin. + +Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha +voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla +kiven kolossa paloi tuli. + +-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut. + +Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo +puoli-ikkunoissa. + +-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään. + +Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki +kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen. + +-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! -- +Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä +kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän +oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli +hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin +väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan +mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut. + +-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen +mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti +ovenvirkaa. + +-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon. + +-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten +verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli +pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti +ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään +siistiä. + +-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka +tukevat, terveet posket loistivat peiton alta. + +-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa. + +Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään. + +-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti +vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen +pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi +niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote +rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut, +mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer. + +Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he +siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon, +mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli +niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa. +Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se, +minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon +säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli +velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi +suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä, +hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on +nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän +katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita +tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies. + +-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan +reunalla. + +-- On jumaliste! toinen todisti. + +-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti. +Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita +töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät. + +Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli +ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken +tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun +pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta +hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu +oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja +virkkoi: + +-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte. + +-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta +kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan +rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin. + +Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan. +Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui +aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen +läsnäollessa samallaiselle. + +Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka +höristellen tervehti. + +Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua +ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat +säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin: + + »Penni on mulla perintöä + Ja kullallani on kaksi...», + +sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja. +Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen, +kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan +samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan +kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina. + +Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle +päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen +torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän +toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista. + +Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan. + +-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä +nurisevalla äänellä. + +-- Kyyllä minä sitä joskus... + +Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan. + +-- Joskus, matkii isä epäillen. + +Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut +pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin +sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että +Kaisu oli tullut itkien kylästä. + +-- Mitä varten? uteli isä. + +-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet. + +-- Kaisulleko? Mistä? + +-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut +itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä. + +-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö +kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä. + +-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä +vastuksensa saa, lauhdutti emäntä. + +-- Hmm, pani mies mumisten. + + + + +14. + + +Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se +muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt +liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista +hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu +sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin +aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään +talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja +nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja +ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät +maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen +nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada +palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia +veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun +tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin +valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat +mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se +tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen +nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille, +kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun +naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä +pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla +pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina! + +Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton +vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja +palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin +tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin +suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu +muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein +silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro. + +Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen +iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa. +Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin +ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi +ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle +puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti +muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa +vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella +puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt +talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen, +taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä +myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea +enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä. + +Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi +sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat +nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman +näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien +ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun +ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen +asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla +kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen +pikkuasunnon nurkkakilpeen. + + * * * * * + +Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli +syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan +kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa +viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa, +missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden +takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää. +Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä +muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti +uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat, +miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa +taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat +viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan, +muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden +katoovaisuuden armottomasta laista. + +Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo +lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta. +Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan +puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä +tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus +hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja +lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa. +Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä. +Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan +työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen, +mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi +hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen, +mutta se onnistui perin huonosti. + +-- Mikäs perttana...! + +Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä +temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä. + +-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä. + +Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon +alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi. + +-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan. + +Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa +työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen +tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut +muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka +ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään, +alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan +pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi +nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan +tietään. + +Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet +tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat, +mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja +lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli +kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen. + +Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa +vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi +äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri +tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa +puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän +ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin +toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet +ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti +ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi +vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten +itsekseen. + +-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies, +kun tulivat vastakkain. + +-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu... + +Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin. + +-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu. + +-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No +mitä se täälläpäin nyt? + +-- Miitä... + +Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se +kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla +että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa. + +Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan +makuukuorma. + +Sitte kysyi Mikonperä: + +-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon? + +-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä? + +-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista +silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika +aivan juomiseen. + +-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa +terävän kysyvänä Mikonperään. + +-- Varmaan! + +-- Soo'o. + +-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja? + +-- Niitä ne ovat. + +-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit +niin vanhanaikainenkin, niin helpolla? + +-- Oletko sinäkin sitä kuullut? + +-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille +kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö +niin? -- Mikonperä nauroi. + +-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun +jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta. + +-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes +lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja +sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän +näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä +kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes? + +-- En, mitäs minä. + +-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla +ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta! + +Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti +vielä: + +-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin. + +-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä. + +-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian +vanhoja. Mitäh? + +Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen +jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi: + +-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn! + +-- Missä? + +-- Seurahuoneella. + +-- Minä en niissä ole ollut ikänä. + +-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla. + +-- Pitäis tätä ajoakin. + +-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole? + +-- En suinkaan, mutta... + +Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista. + +-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä. + +-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo +itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun +Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja, +helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä +viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä +näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän +katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen +edelleen. + +-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen +kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut +uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä. +Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut +hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät +ansiot, ei talollisten kannattaisi... + +Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi +junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne +Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan +leipänä. + +Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän +juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos +sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin +meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä +lihamakkaraa virkkoi ääneen: + +-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä? + +Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla* +ajattelemaan. + +Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä +joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että +Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut. + +-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita +on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat +kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä +rahat takaisin. + +-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja +kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän? + +-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt. + +-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna +huudahtanut. + +Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli +kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut, +miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ... +ymmärtäähän sen! + +Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan +ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää +Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän +lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen +mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen, +tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru +pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua +taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja +kiukkuiseksi, ehkä hänkin... + +Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko +maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin. + +Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa +kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun. + +-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni. + +-- Kah! + +Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla +istui vieras herrasmies. + +-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla. + +-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja! + +Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen +ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan, +mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee +ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen? +ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan... + +Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi +nyrkki puuskassa: + +-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä +muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa! + + + + +15. + + +Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä +emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton: +Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi +Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja +ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä +edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset +maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei +vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen +tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten +arka koskettaa, sen moni oli huomannut. + +Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka +halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että +hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja, +jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus, +kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia +muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina +voittajana. + +Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei +myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin +puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään +uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä +kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti +melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista +jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän +uskoa. + +-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä +nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi +uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria +välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis +Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä +Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille... + +Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin +kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään +muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan +kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat +vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset +todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja +ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot. +Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden +vanhemmat kuinka kauas hyvänsä. + +Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki +yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli +mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi, +kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten +pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin +ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää... + +Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein +araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin +synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan +miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo, +vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei +hän sitä koskaan saanut. + +Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti +silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin. +Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun +isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ +selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin +tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka +tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli, +oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt +koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri +mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia +äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä +kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän +vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus +vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan +aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli +kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja +pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin, +että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut +työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna. + +Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt +vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta +kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin +sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se +mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut +kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera +siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä... + +Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut +havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan +tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin +tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä +mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin. +Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa +toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita. + +Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat +olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut +usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja +ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä +hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat +nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla +kotitalo myymättä, ja... + +Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin. +Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa +Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä +lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin, +lähetettäisiin matkarahat. + +Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje +kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista +herkempi. + +Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän +sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana. +Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella, +mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui. + +Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi +seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan +Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten +pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä +mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat +syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä. +Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut +sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä +koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja +kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt +aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20 +tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan +mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan +emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku +tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta +enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa +palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä... + +-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan +usein itsekseen mutisi. + +Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin +Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat, +talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten +paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty +melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät. + +Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan, +kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon +palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain +asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla +mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten +kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja +sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että +saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka +kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan, +menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis... + +Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne. +Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä +sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas. + +Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta, +että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei +voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo +valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki +sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa +laskea mieleensäkään. + +Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran +vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka +nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta +välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten +Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa +levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki +nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta +ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.: +myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei +estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet +lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka +olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät +navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei +sellaisesta ikänä tule hyvää... + +Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia. + +... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin +vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta +kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja, +sillä Kaisu ei ole talosta... + +-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa +itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota +juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät +tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat +hiljaa huojuen erottuivat. + +-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista +levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla +muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta. + +Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua +kivisellä torpantiellä. + +-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin +mökinmiehet. + +Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi: + +-- Isä tulee, keitänkö jo puuron? + +-- Keitä vain. + +Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä +oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että +saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui +tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle. + +-- Hyvää iltaa. + +Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin +joku uusi sointu. + +-- Iltaa. + +Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen. + +Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin +kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi. + +-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten +olemaan, lupasi pian taas ostaa talon. + +-- Jaanuko? + +-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä... + +-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun +ääres. + +-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa. + +Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin +syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi +suoraa tietä pääasiaan. + +-- Vai talon? + +-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin. + +-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat, +pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin. + +-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt. + +-- Missä sinä tapasit? + +-- Siinä kaupparistillä. + +-- No mistä se meinaa ostaa? + +-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta. + +-- Mekö? + +Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen +kiihtyneellä äänenpainolla. + +-- Niin? + +Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina. + +-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio. + +-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet. + +-- Niin mutta, uteli vaimo. + +... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan +se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää. + +Silloin kuului takanluota Kaisun ääni: + +-- Aikooko sitte isä ostaa talon? + +-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin. + +-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh. + +Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen, +joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi. + +-- Ostakaa vain! huudahti tyttö. + +-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä. + +Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti. + +-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta, +jatkoi isä. + +-- Niin oliskin! + +-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin +pitkälle, lapsiparka. + +-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta! + +Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin. + +Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee. + +Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani +hyllynreunalle. + +-- Panen tuohon, sanoi. + +Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta +koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja +tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen +mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin? +Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä? +Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin +elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa +virkkoi: + +-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille. + +Emäntä pysähtyi uteliaana: + +-- Kuinka Jaanu sitä? + +-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan. + +-- Nyt metsätönnä? + +-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan. + +-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa? + +-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt. + +Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt +jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta: + +-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous +seurahuoneella. Minä ajattelin mennä. + +-- Sinnekö? + +-- Niin, ajattelin. + +-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy. + +-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti +vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi: + +-- Mene vain, mun puolestani. + +-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies. + +-- Sinnekö turniksia katsomaan? + +-- Niin ja kaalia. + +-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia. + +-- Olisit vienyt. + +-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte... + +-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta? + +-- Niin mutta nyt ei olla. + +-- Onpa rahaa. + +-- Mitä se raha sitte. + +-- Saa sillä talon. + +-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin... + +-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun +voittavat. + +-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen +huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä +olevan hyllyn reunalle ja vastasi: + +-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä +me talon asuisimme vielä. + +Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo: + +-- Jos ne tulevat ... meille? + +-- Pitää kysyä, jos... + +-- Mitä? + +-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä... + +Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä +vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan. + +-- Nukutko sinä? + +-- Häh? + +-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta +Pihlajanientä? + +-- Niin kuin piloillaniko? + +-- Vaikka. + +Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat. + + + + +16. + + +Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko +näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan +yleisö kirjavaa. + +Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen +kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä. +Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön +syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo +maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin +taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan +kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat +väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli +päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin, +hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät +aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan +herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan +rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo +ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa +eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan +jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten +pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja +kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan. +Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat +maksaneet tiloistaan korkeat hinnat... + +Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee +ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa +huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka +tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira +veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella +puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta +suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä +mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja +keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä +haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa +hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein +kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki. + +Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin +tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi +kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa +joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne! +Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki +tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan +perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen +yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen +talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen +on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!... + +Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa +ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin. +Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein +20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää +»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä +tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi +onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan. + +Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten +keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai +vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa? + +Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että +maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko +paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen, +sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä +tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän +tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa +terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi +herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun +maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin +siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen, +iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa, +eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse +leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja +kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin +ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli +vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti +silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia +villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat +ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään +muullalailla, omin neuvoin. + +Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian +vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja +imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet +purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut +miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti, +rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet +silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja +älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun +itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia, +joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa +tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista, +kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade +ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi +maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on +jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on +paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua +kaikille vatsantäyttä. -- -- + +Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea +kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava +vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja +näet miten kansallisuus kukoistaa! -- -- + +-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään, +omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! -- + +Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen +vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt +kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista +maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa +nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti +juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia. + +Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi +elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti +tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan. + +-- Kylläpä puhuu! + +-- Vai osaa se Heinonen noin... + +-- Kerrankin niin kuin asia on. + +-- Justiin! Ei yhtään liikaa. + +Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään. +Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä +istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli +kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin, +nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä +sävyllään. + +-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden +kehahtaa. + +-- Joutavia! + +-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui +emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes, +ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat. + +-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa +piippuunsa. + +-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä. + +-- Ahah, sopiipa mennä pihalle. + +-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka +se teidän aikanne nyt kuluu? + +-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika. + +-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä. + +Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi. + +-- Hm, mumisi hän. + +-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko +tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi. + +-- Minä arvaan sen. + +-- Siinä vain raha miellytti. + +-- Niinkö? + +-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen +arvelee, jos ostais sen takaisin? + +-- Pihlajaniemenkö? + +-- Niin sen. + +-- Tekö? + +-- Me. + +-- Mitäs minä siihen osaan... + +-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen. + +-- Tulisko hän? + +Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään, +emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään +liittynyt. + +Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle +näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat +olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin +nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona, +kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä, +joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely +innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät +maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta +jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat. +Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista +vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista +asioista. + +Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala +vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu, +väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja +liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja +päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt +heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja +sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä +vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten +väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen +monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi. + +Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen +muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko +pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa +kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa. + +Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon +ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn. + +Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua +paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt +sanotaan? Kuka nyt puhuu? + +Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa, +että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä +annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on +yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle. + +Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee. + +Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta. +Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää +Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen +ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on +ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset +yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten +yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti +maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen +isävainajalleen... + +-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna. + +Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli +päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt, +jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon +arvoisiksi. + +Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän +puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on +koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun +raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä +»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen +toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun +eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt +raatajasankari kumartuu. + + + + +17. + + +Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on +Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun +muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli? +ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on +olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii. + +Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä +ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä +auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat +kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita. +Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla +kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina. +Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö, +repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma +pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava +tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt +pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti +suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta +pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa. +Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä. +Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle. +Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua +noudattaen. + +Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on +niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on, +ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ... +aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät. + +Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän +ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja +hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää +oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos +ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain +hengittää kun kulki riihten ohi. + +Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee +Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta +kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut +riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt +töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta +yrittääkään enää mukaan. + +Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö +sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti +tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän +tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä +Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään, +jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se +tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on +väsynyt... + +Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset +muuttopuuhatkin. Hän myhähti. + +-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä +ne nyt ovat? + +Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän +ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja +tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille: + +-- Hmh! + +Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta +uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin, +olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin +mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne +olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös +niiden kanssa! + +Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli +luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat +isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani +vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi. +Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein +laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä +ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa... + +Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko +Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko +Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain +tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten +koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta, +aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan, +Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea, +mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään. + +-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen +puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo +levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan +järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä +ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä +tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis +toiset perilliset lunastanut? + +-- Ei millään, eikä ikinä! + +Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten +oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli +talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän +valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta +pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan +hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella, +nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena +hevoselle: + +-- Ooo! + + * * * * * + +Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän +hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti +sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois. +Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva +pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä, +ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen +taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä +muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja +ainoana asukkaana... + +Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi +astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä +sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa +kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä. +Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti, +-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan +pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa, +jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan +sukuun... + +Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin +ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika +käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin +painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi... + +Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä, +alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan +oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt. +Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin +porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne +nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon +niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin +katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee +jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein +nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset +päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin... + +Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli +syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen. +Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä +oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se +liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista +pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta +kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii +hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään. +Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy. + +-- Ka isäntäpä! + +-- Päivää. + +-- Päivää! + +Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi. +Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan. + +-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan. + +Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa +mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella. + +Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne +sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei +vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan! + +Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain +askelin Mäkitorpalle päin. + + + + +18. + + +Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että +isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus +oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat +ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän +niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen. +Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta +kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon +puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä. +Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on +naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo, +että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa +kaikkensa, jos saa omansa. + +Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen +kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat, +vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy, +koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta +markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan +riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään +taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi +kelpaavaa tukkimetsää. + + * * * * * + +Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen +talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt +aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja +muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä +on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että +siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi. +Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää +vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin +Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä +ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti +ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan +Pihlajaniemi. + +Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos +vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä +Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä +oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla +on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat +omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin. +Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun +parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on +heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun +perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä, +mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä +jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina +vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja. + + * * * * * + +Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat. +Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein +samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla +erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan. + +He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi +rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja +kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä +ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui +asumaan taas entinen puuhakas hymy. + +Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla +oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla +meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin +Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään: + +-- Kas kas! + +Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut +varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat, +ruohonpää nousi maasta. + +Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon +pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän +talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa! +Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen +ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa. +Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi +tunnelmaa. + +Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan. +Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat +olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä +myrskyjä. + +-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan +jäleltä? kiusasi Heinonen. + +-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta +tienhaarasta. + +-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi. + +-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui +vihellellen. + +Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon. +Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia. + +Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona. + +Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera. + +Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee +jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu +juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa +pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa: + +-- Liisa ja Martti tulevat! + +Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko +Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa. +Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy +portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle. + +Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti, +jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä +on punakolttuinen, kukoistava poika. + +Syntyy iloinen hälinä. + +-- Päivää, terveisiä Amerikasta! + +-- Jumala antakoon, terve tuloa vain! + +-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa +käsiään. + +-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä. + +-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin +kurottelevan poikaa. + +Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet +liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan. + +-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan +hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa +kellastuneet posket saavat rusoa. + +Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä +ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja. + +-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa +vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde +silmissä. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14349 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..8584a3b --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #14349 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14349) diff --git a/old/14349-8.txt b/old/14349-8.txt new file mode 100644 index 0000000..ed97bda --- /dev/null +++ b/old/14349-8.txt @@ -0,0 +1,5156 @@ +The Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Jaakko Jaakonpoika + +Author: Santeri Alkio + +Release Date: December 13, 2004 [EBook #14349] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO JAAKONPOIKA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. + + + + + +JAAKKO JAAKONPOIKA + +ROMAANI + + +Santeri Alkio + + + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Werner Söderström Osakeyhtiö 1913 + + + + +1. + + +Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti +yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen +erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki +sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili +hikikarpaloita. + +Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan +rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja +hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä +joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan. + +-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään +aivan kuin estääkseen. + +-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies, +laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen +reunasta. + +-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota... + +Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt +ilme. + +-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas? + +Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko +Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin +voimin. + +-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi +hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin. + +-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla? + +-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven. + +-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä. + +-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan. + +Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla. + +-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan. + +-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä +minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa. + +Emäntä läheni pöytää. + +-- Laske itse sun rahas. + +-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun. + +Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään +pois. + +-- Älä nyt niin! + +-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea? + +-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja +tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin... + +-- Seitsemänkymmentä. + +-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin +kahdeksankymmentä. + +Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se +seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. +Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja +tuijottamaan syrjästä. + +-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi +penniä, virkkoi emäntä laskettuaan. + +-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies. + +-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen. + +-- Sanoin vain, että kyllä se niin on. + +-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas +taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt +eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin +paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta +taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän +emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen. + +Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon. + +-- Isävainajan lompuuki, virkkoi. + +-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen +taas kätensä sitä ottaakseen. + +-- Tuota... + +Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista +sitä saamasta. + +-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden +vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle. + +-- Niin on taitanut. + +-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari, +minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä +sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on. + +Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin: + +-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä? + +-- Totta minä, tuota. + +Maksaja asettui vakavaksi: + +-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle. + +-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain +viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä +pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä... + +Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika +paperia. + +Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti: + +-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä +toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto. + +Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui. + +-- Mutta sepä vasta sopiikin! + +Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen +kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka +ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon. +Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti +Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva. + +Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista. + +-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika. + +-- Noo, tulihan siitä. + +-- Veloistas pääset ja jääkin? + +-- Noo, vähin. + +-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä +tiedä. + +-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä. + +-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua +hätyyttänyt ole, vai olenko? + +-- Ei minua kukaan. + +-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin +velkahittena, eikös ole? + +Kuusenlatva nauroi. + +-- Arvatenkin! + +Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään: + +-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri +maksanut velkansa. + +Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika +käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut +puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista +vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan +tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan +kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi +hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään: + +-- Älä mene Liisa, kuulitko! + +Liisa palasi ja astui kynnyksen yli. + +-- Mitä? + +-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin? + +-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee. + +-- Mitä puoluetta se isäs äänestää? + +-- Eiköhän maalaisliittoa. + +-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies? + +Liisa nauroi: + +-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan. + +-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se +isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut? + +-- Tiedä. + +-- Kamalaa. + +-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä +kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu +mies, sanoo. + +-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä... + +-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte? + +-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen +kelkkahan. + +-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä. + +-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet. +Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt +vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se +välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä. + +-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä. + +-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni. + +Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa: + +-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan. +Tuumi hetkisen ja uudisti: + +-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen +maalaisliittoon kuin eläin valkiaan. + +Emäntä tokasi takan luota: + +-- Taitais olla sunkin viisahinta... + +Jaakko Jaakonpoika kauhistui: + +-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni? + +Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa, +mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä? + +Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin +valanperästä vannottaen kysyi: + +-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin +arvoisia? + +Emännän silmäkuopassa välähti veitikka: + +-- Meidän Marttikin. + +-- Kakaroita! + +Hän rupesi iloisesti nauramaan. + +-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä +Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen. + +-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää. + +Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen: + +-- Taidat sinäkin? + +-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi. + +-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle. + +-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo. + +Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen +yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä: + +-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni +menemään pahaksi. + +Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä +kiusata: + +-- Mitäs sinä aina... + +-- Mitä minä? + +Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat +metsästä. + +Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät +silmät ja suulauden. + +-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos. + +-- Taisin! + +-- Taidat valehdella, kiusasi isä. + +-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni +jälkeensä. + +Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät +niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen +varsa, kaikki hyvin laihoja. + +-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli +pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista. + +-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä +oleva nuorukainen. + +-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni. + +-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti. + +Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta: + +-- Panitko sinä kaikki jauhot? + +-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein +horjuvat. + +-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos +sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin. + +-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo. + +-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse. + +-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin. + +-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut... + +Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta: + +-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin +kuinka päästiin kotia. + +-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria. + +-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan. + +-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän +kannata. + +Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa +jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua +nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä. + +Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille, +kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi: + +-- Nyt tulee Bränforssi! + +-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen +nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen +kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan: + +-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa +kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti +vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin: + +-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas? + +Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille: + +-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on +paljo rahaa, se. + +Bränfors astui tupaan. + + + + +2. + + +Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä. +Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli +mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka +suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon +pulskat ja terveen näköiset. + +Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja +kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa, +Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki +nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko +Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin +paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet, +oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan +ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata. +Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa +pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle. +Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi +teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen +muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat +kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla +miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden +yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa +yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti +ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä +oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia. + +Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet +juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen +miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli +vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt +tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen +siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan +voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei +ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten. +Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi +oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin +keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo +vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi +joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä. +Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo +viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä +töistä. + +Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi +lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko +Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan +jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän +katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi: + +-- Katsos, kun menee! + +Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti +miehen ilon: + +-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää? + +-- Keittääkö? + +Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä +työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä +hänen kasvonsa kirkastuivat: + +-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee +jokeen? + +Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä +tunnustamaan. Muistutti vain: + +-- Se pitää edes perata. + +-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta. + +Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee +se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta +sellaisiin kustannuksiin. + +Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta: + +-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen, +minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä +uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne +omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet. + +Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen +vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa: + +-- Ota keittovesi virran yläpuolelta! + +Emäntä mumisi jotain. + +Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli, +puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen: + +-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä +olis ollut mäntä katolla. + +-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan. + +-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni... + +Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti +vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän. + + * * * * * + +Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin +hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä +kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän +oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon +vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli +annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla +huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin +lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan +kartanokujaan. + +Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä +Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan +asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut, +kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa +jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan +alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin, +-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin +olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa +oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä. + +Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän +tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata +enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren +Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle, +osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun +leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan +polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus +hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta +emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria +hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut +vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta +siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän +kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi. + + + + +3. + + +Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin +koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä. +Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä +peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa +ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin +koossapitämispuuhiin. + +Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus: +rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!... + +Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen +tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa +samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin +hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan +perintölunastuksessa laskettiin. + +-- Seitsenkertaiseksi!... + +Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein +yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään +asianomaiselta. + +Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi +kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti, +mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan +pantu korkkimatto. + +Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa +itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan. + +-- Päivää, sanoi tulija. + +Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli +kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä +hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille. + +-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään +vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti +tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva. + +Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden. + +-- Päivää. + +-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan. + +Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen +osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen +tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen +kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia +mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa +joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa +tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin +rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai +porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!... + +-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän +joutoaikaa parempaakin asiaa varten. + +-- Johan sitä... + +-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä. + +-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä. + +-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö +kesken. + +-- Kyllähän se niin on. + +-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa +tilaa murehtimaan... + +-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika, +suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan +Vehmeröistä. + +-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän +painolla. + +Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan +lempeästi, vastasi hän: + +-- Jos olet kastettu. + +-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat? + +-- Niin. + +-- Kyllä sulla on siinä väärin... + +Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat +syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko +Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa +sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen +asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa +sopusoinnussa. + +-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä. + +Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään. + +-- Minäkö? + +-- Niin, sinä. + +-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin +tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja... + +-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan +Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne +menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät +emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja +piikain kanssa. En minä vain! + +Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan +sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen +pelkkänä korvana: + +-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada? + +-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta. + +Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea +selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta. + +-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti. + +Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen +ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6 +tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän +Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko +Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta +oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne +suorittaa... + +Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät +saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä +muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai +aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia. + +Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35 +tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan +hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla, +jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan? + +Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa? + +Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen. +Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja +otsansa ryppyyn. + +-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty +uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas. + +Hymyili. + +-- Kelpas! kertasi ääneen. + +Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat +rahat. Mistä pojat ottavat? + +Ja taas vähänajan kuluttua: + +-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he... + +Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei +huomannut. + +-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain +kanssa taloa asutaan. + +Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan +liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan: + +-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina +kirja kädes... Kumma kakara! + +Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen +ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi +soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä +tehtäisiin tässä oikein rahamies? + +Nauratti. + +Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin +puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat? + +-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä! +mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi +talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja. +Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää... + +-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta. + +-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka +mies. + +-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka... + +-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan. + +Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli. + +Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän +läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi. + +... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän +lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja +niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo... + +Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan +elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu +vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on +maksettu.» + +-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen. + +Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut +ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi +heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut +sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa: + + »Herraa hyvää kiittäkäät, + iloisest' ylistäkäät!» -- -- + + + + +4. + + +Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti +kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä +istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa +kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan +hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja +virkkoi unisella äänellä: + +-- Ota pannusta. + +-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa +pannun luo. + +-- Saitko lupaan? + +-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta... + +-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla +äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan. + +-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä. + +Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla, +syyttävällä sävyllä: + +-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin +kylmillä pääse mihinkään. + +-- Paikkaa pieksujas. + +-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä. + +-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn. + +-- Mitäs teistä! + +-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse +mailmas hävetä. + +-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla +äänellä. + +-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa +on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus. + +Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut +ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi +tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä, +eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli +niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä +kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi +hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi +edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt +suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei +tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi +suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari +sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut +ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule +Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi: + +-- Ei suinkaan se tule ollenkaan. + +Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti: + +-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita. + +-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä! + +Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain +ruumiinasentoa muuttaen virkkoi: + +-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut. + +Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi: + +-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua: + +-- Rippikouluvuotena. + +Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti. +Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa. + +-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt +puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan. + +-- Minä lukisin. + +-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden +sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa. + +-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta +ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti, +nousten jäseniään oikoen askareilleen. + +-- Se oliskin eri asia, totesi isä. + +-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan. + +-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä. + +-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis? + +-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me +tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin +lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta +laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin +kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli, +se usein oli ensimäisenä. + +-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan +Minävaivaisenkin. + +-- Niin se aina kehui lukevansa. + +Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä. + +-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla, +silmät hehkuvina katsoen mieheensä. + +-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa +ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut +Katikismusta käsittämään. + +Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen +pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa. + +Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta +isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä +jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti +takkapielessä lukien. Isä käski talliin. + +Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata. + +-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä +katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja +kädet nutunhihoista. + +-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä. + +-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava +karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta. + +-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin, +ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin +puolikyynärpäihin. + +Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla +sävyllä: + +-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi. + +-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä. + +-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan. + +-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika. + +Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten +kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua, +otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi: + +-- Eipä niitä saa! + +Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi +velvoittavasti miestään ja ehdotti: + +-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään +saattavan mennä. + +-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne +kumminkin pitää. + +Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan. + +Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti +lyhtyineen ulos. + +-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät +kahdenkesken. + +-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä +pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa. + +-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta +lähteä. + +-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt. + +-- Et, et, mutta... + +-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja +muuta. + +-- Meidänkö pojat? + +-- Meidän niinkuin muidenkin. + +Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän +naurullaan tarkoitti. + +Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen. + +-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen. + +Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi +poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu, +jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja +itseään askareenteossa avustamaan. + +Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi +mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa. + +Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen +takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli +savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli +vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa +toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat. + +Toveri alkoi kiirehtiä Marttia. + +-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä. + +-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri. + +-- Niis iltamis te... + +-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri. + +-- Niin, mutta kun aina. + +-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä. + +Isäntä taas nauroi omituista nauruaan. + +Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi: + +-- Antakaa mulle vähä rahaa. + +-- Mitä sinä nyt rahalla? + +-- Tarvitsen. + +-- Iltamaanko? + +-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut +värähdys. + +-- Aina niihin joutaviin. + +-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa +ole pyytänyt. + +-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas. +-- Rahat menevät niin että, jatkoi. + +Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi: + +-- Ettekö te anna? + +Isä oli vähän aikaa vaiti. + +-- Paljonko sinä tahtoisit? + +-- Kun sais edes pari markkaa. + +-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla. + +Martti nousi: + +-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos. + +-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron +taskuunsa. + +Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän +vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika +potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti. + +-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan +pimennosta pojan puuhia. + +Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa. + +Isän ääni kuului taas pimennosta: + +-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa +vain savuta ja menee lasi rikki. + +Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain +lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään. +Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa: + +-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin +avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan +perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin +kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue +niin että minäkin kuulen. + +Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka +kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten +ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan. + +-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti, +paukauttaen hieman ovea. + +Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät, +mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen +hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi +silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se +valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken +näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti +yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen +omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy. + + + + +5. + + +Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja +ilmat lämpenivät. + +Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston +Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut. +Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen. +Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä +metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin +oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei +erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli +tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa +väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului +selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea, +sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen +tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen +koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki +hiljaa ja salaperäisesti. + +Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He +nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun +hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin +omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti. +Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa +liikutella. + +-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen. + +Martti sanoi vähän ajan kuluttua: + +-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja... +Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin. + +-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa +kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa +suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas. + +-- Senkin vois kärsiä, mutta... + +-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai +metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi. + +-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa, +että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä +meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä. + +-- Siinäpä se on! + +-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka +tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan +myymästä. + +-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa. + +Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana +puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan +toverilleen: + +-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa. + +Siihen Vihtori vastasi: + +-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta. + +Martti innostui: + +-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten +ikänä Amerikkaan ajattelisikaan. + +-- Mahdollista. + +-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää +uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori, +etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa. + +Nauroi toverillisesti. + +Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa. +Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon. + +-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera. + +-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska. + +-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi +hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne +sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä +nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän +hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs +elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas +ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas +tänne katsomaan jos sattuu... + +-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että +»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos +vähänkin onnestaa. + +-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika +ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden +konnun eläjäksi. + +-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen +kääntyisi. + +-- Ota mukaasi, Martti! + +Martti ravisti päätään: + +-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua +oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne. + +-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä +olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi: + +-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi +ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi. + +-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti. + +Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta +kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun. + +-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen. + +-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä +aiottukaan julaista. + +-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan +kuin aikeessa lähteä. + +-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli +Heinonen. + +Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi +Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin +kolmisin pihan poikki. + +Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi, +vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti +jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä +voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät +tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli +lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki +miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat +vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö +jo lähenteli. + +Heinonen kävi edellä pihan poikki. + +-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän, +puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa. + +-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta. + +-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin +elein. + +-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee +Heinonen. + +-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen +talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty. +Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä +varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla +siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran +kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa +huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin +nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen +päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä +monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta. +Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se +syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi +sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt +luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen. + +He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön +hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan +avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän +jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen, +joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti: + +-- Noh, ja entä sitte? + +-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin +herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka +panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...» + +Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä +väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään +olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä +naurunalaiseksi. + +-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden. + +Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä: + +-- Mutta se sänkipelto olikin meidän. + +-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi! +kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi +jatkaa vähän ajan kuluttua jotain: + +-- Taikka, tuota... + +-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule +mitään. + +Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen: + +-- Ei isä tee sellaista. + +-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen. + +-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli. + +-- Eikö hän salli, jos sinä selität? + +-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään. + +Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen +kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus +juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan. + +-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa +silmilleen. + +Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta: + +-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion. + +-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen. + +-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta, +paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin. + +Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea +toisia teitä virkkoi: + +-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi. + +-- Sano neljän! + +-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa +sinulle osaa talostaan? + +Alakuloisena sanoi Martti: + +-- Eihän se ... taitaa myydä. + +-- Onko saha jo ostellut? + +-- Ainakin hintoja on kysytty. + +-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin! + +Heinonen ravisti päätään. + +-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?... + +-- Millä minä ostan? + +-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja +hyvä metsä, myyköön kantokaupalla. + +-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan +kanssa. + +-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän +niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä +leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein +vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja? + +Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti +häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus: + +-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo. + +Siihen vaiettiin vähäksi aikaa. + +-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan. + +-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä +se kannata. + +Vihtori huomautti: + +-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 % +korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää. + +Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti +omaa ajatustaan: + +-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään +rahaa. + +-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen +kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken +jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun. + +Martti säpsähti ja katsoi hätien. + +Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä. +Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti +kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää +omille ajatuksilleen. + +Heinonen sanoi vakavasti: + +-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä +sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana... + +-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen. + +-- Sinä juuri! + +Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli +jo ollut lähellä ruutia. + +Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui. + +Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi: + +-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa +sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta... + +-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori. + +Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen +myönsi: + +-- Kyllä siinäkin on perää. + +Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön. + +Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori: + +-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen +kannata mennä naimisiin muutenkaan. + +-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen. + +-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa, +mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja +maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on. + +Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua +hermostuneeksi. + +Heinonen vastasi rauhallisesti: + +-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että +mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ... +maata vain kuolleena pääomana. + +-- Mutta... + +-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan +elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä +ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe. + +-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa. + +-- Kyllä! + +-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen +jalkojaan. + +-- Kuinkapa sinä... + +-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan +kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun +aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen +tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi... + +-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen. + +-- Luulen olevani siksi tulemassa. + +-- Itse mielestäsi? + +-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat. + +-- Siinähän se on! + +-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista? + +-- Mitä kokemuksia sinulla on? + +-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja. + +-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata. + +-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa +liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään. + +-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla. + +-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota +sosialidemokraatti katsoo toisin. + +-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin +puoluesilmin. + +-- Niin. + +-- Ennakkoluulot ovat pääasia. + +-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen +samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti +sikarinsavua. + +-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja? + +-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis? + +-- Mitä sulla sitten on? + +-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia. + +Heinonen nauroi ja pilkkasi: + +-- Totuuksia, vakaumuksia... + +-- Aivan totta! + +-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt +jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä, +maanviljelyskysymyksessä?.. + +Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella: + +-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut +jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini. + +-- Ja muodostanut ennakkoluuloja? + +-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä. + +-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä +näin uskot. + +-- Kuinka? + +-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo, +mutta suku ja laji ovat samat. + +Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen. +Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta: + +-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan +Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla. + +Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää: + +-- Sulla on vikkelämpi kieli. + +-- Mutta sulla on huonompi asia. + +-- Ei se niin ole, mutta... + +Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä. + +He nousivat lähteäkseen. + +-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori. + +-- Jatketaan vain. + +Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen. + +-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit +talonpalan? + +-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin +kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa +keskusteltua. + +-- Onko ne välit niin... + +-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme +yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista. + +-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi? + +-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi +senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen: + +-- Ei taitaisi auttaa. + +-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä +miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä. + +Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään... + +-- No en minä päätä! + +Erosivat. + + + + +6. + + +Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi +hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä +kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut +Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten +maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli +pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina +vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta. +Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin +vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä +vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen +omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli +harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit +saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan... + +-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa +tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui. + +Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy +talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan! + +Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi +asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä +vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin +tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja +vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt +turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa +itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin +pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa! + + * * * * * + +Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli +Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen +kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat +jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti +kuunnellut. + +Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu +jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja +sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta +heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus +ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää +lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi +kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan. + +-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi +poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen +jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua. + +Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä +kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään. + +Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina +kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt +sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi +vimmatusti pari kokkaretta tieltä. -- + +Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei +saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan +maamiesseuran kokouksiin. + +-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä +rauhallisesti. + +-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista. + +Isä korotti ääntään: + +-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka +luistaa. + +Martti mumisi: + +-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes +yrittää itse mitään. + +-- Hääh? + +-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis. + +-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin +hyvin, enkö jo? + +-- Aina se polkupyörä on edes! + +-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut. + +Nyt laukasi Martti: + +-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä +polkupyörällä. + +Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona: + +-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset! + +Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina +omituisella epämääräisyydellään. + +Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika +alkoi puoltaa veljeä: + +-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli? + +-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan. + +Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä +vastasi: + +-- En. + +-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata? + +Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua: + +-- Minä menen kauppakouluun. + +-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä. + +Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan +asiallisesti: + +-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät. + +-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat +toisiaan. + +-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti. + +-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi. + +-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja +käymällä, olispa siinäkin, selitti isä. + +-- Minä menisin, ilmoitti Martti. + +-- Sinä... Kyllähän sinä... + +Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta. + +-- Tulkaa kohta tänne! + +Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua. + +-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä +hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville. + +Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille. + +-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät... +puhui emäntä. + +Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti: + +-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena +matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä, +mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole. + +Isäntä koetteli lehmäin kylkiä. + +-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä +päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen +joskus navettaan sattuu. + +Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti +tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja +koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin +puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen: + +-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat +kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo... + +Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä: + +-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin +raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä... + +Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli +kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi: + +-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta. + +-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla +lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut. + +-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä. + +Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista +norui varsin niukasti maitoa. + +Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi +tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa. +Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja +tukittu oljilla. + +-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta. + +Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa +silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella. + +Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti +itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun +kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin +pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas +syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän +kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden +koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se +ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan +levollisella mielellä. + +Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi +jutella: + +-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän +jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti. + +-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti. + +Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut? +Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein +selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään: + +-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin +sellaisia, niin kuin minäkin. + +Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua +loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät +pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä. + +Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä. + +Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat +apettaan. + +-- Nälkä on, sanoi Hermanni. + +Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti +päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan. + +Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu, +itkunsekainen ilme. + +-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna +myllylle? + +-- Sanoihan isä. + +Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja +antoi sen Hermannille. + +-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei +suinkaan hevosia tappaa sovi. + +Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa. + + + + +7. + + +Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut +toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut +tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt +itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä. + +Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta +käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta +kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi +talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään +enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä, +mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella, +odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon +Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan +mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto +kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä +tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa +katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun +kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton. + +-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata +30:neen, mutta jos huomaa... + +Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin +olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren, +rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä. + +-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä +tuhatta... + +-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen? +kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti +kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta. + +Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä +ympärilleen. + +Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta. + + * * * * * + +Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin +aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen +liikkuneet. + +Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut +itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti +astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada +Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet +täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia. + +Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla +ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui +hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi. +Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän +ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina +kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa. + +Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus, +joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt +kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. -- + +-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa? + +Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin +sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi +silmät sirrillään kauppamiestä. + +Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla +oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi: + +-- Ainahan siinä laiskan voittaa. + +-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun. + +-- Onko se vanha? + +-- Rippikouluun nyt menee. + +-- Sellaiselle sopii kauppakoulu. + +-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun. + +-- Mitä siellä! + +-- Sitä minäkin olen sanonut. + +Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt +kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan +markan palkkaa. + +-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko +Mikonperän Jaanun poika? + +-- Sen. + +Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän +kanssa nuoruudentuttuja. + +-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää +kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin... + +-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa. + +-- Myynyt talonsa? Kelle? + +-- Mikä lie ollut, joku vieras. + +Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten +kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan. + + * * * * * + +Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli +Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko +mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos +isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan +taloaan, miten järjestäisi? + +Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan +kanssa. + +Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän +mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä +Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan. +Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria +tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä +perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että +Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja +Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria +siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa +ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei +suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on +sarkansa kynnettävä itse. + +Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan +kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan +omituisin katsein. + +-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen +matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret +koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut. +Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen +vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös. + +-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä +ihastuksella. + +-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja +käsivarsiaan. + +-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi. + +Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet +lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan. + +Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla +liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin +käsiranteet. + +-- Älä...! + +Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan. + +Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi: + +-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa! + +-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin... + +-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan! + +Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle. + +-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla... + +Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi +lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta +rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika +otti tytön pään rinnalleen. + +-- Älä... + +Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja +hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan +saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja +kuiskasi: + +-- Kuinkahan sinä olet niin...? + +-- Mitä? + +-- Sitä... + +-- Mitä, sano? + +-- Ei! + +-- Sano! + +-- Sitä vain ... ilkeä vain. + +Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko? + +-- Ei. + +-- Mutta tämä ei olekaan partaa. + +-- Mitä se sitten on? + +-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin. + +-- Älä, älä! + +-- Aina sinä valitat. + +-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta. + +-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun. + +Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin. + + + + +8. + + +Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna +siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta +isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan +hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi +enää puhua. + +Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä +kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*. +Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa +*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse +siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti... + +Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle +edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi... + +Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä +kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla +oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen +oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua +kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun +jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen +pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat +kirkkaamman pohjan. + +-- Hevoshaankytö! + +Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä +olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat +hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen +seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi. + +Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin +koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa +talonjakoa. + +Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi +hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...! + +Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se +meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa +olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika +oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä. +Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut +pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena +mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten +iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto. + +Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä +suoraan kysyisi, myydäänkö talo? + +Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta. + +Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet. + +Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät, +katkerat sanat sinkoilivat vastakkain. + +Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta. + +Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä +nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan. + +Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa +purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen. + +Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin. + +-- Kuka siellä? + +-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu. + +Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan +maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta +siltä varalta jos kylväjä viipyy. + + * * * * * + +Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään. + +-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika. + +Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha +mies enää sitten talolla tekee. + +-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois +suustaan ja tuijotti herraa silmiin. + +Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin. + +-- Kumma ettei isäntä tiedä itse. + +Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla +äänellä. + +Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli +paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia. +Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi. + +-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa. + +-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet +värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän +oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein +jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa +emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti: + +-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen. + +-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi +tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä +ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella. + +-- Se on aivan tosipuhetta. + +-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy +kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on +liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan +palvelijaväen kanssa. -- + +Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti +ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta +juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas +tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen. + +Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko +Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas +katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen +tuhanteen. + + * * * * * + +Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli +puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat +seuraväkeä. + +Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään, +sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti +miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä +soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla +niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden +ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja +antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee +juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan +ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen... + +-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle +puhuen. + +-- Niin mistä? + +-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan +tottelemaan. + +-- Jumalattomuus kasvaa. + +-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat +totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä. + +-- Onko se sosialisti, vai? + +-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se... + +Kananteri naurahti: + +-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen +kunnioittamisesta, ei. + +-- Jopa nämä niistä. + +-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät. + +-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki? + +-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne? + +Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä. + +-- Marttiko? kysyi. + +-- Teidän poikanne? + +-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus. + +Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan. + +-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut +hävittää tyyten? + +Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi +puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa +Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä +vakavuudella: + +-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo. + +Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika, +jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli +kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä +hiki. + +Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja +vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi, +mutta virkkoi vielä puheenaineeksi: + +-- Talon ostajakin tässä oli. + +Kananteri pyöristi silmiään: + +-- Aiotteko talonne myödä? + +Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja +tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri +siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan... + +-- Sahako? + +-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen +kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen +palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi +mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli +loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä +parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin... + +Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen +omituisella tavallaan. + +-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi +ajatellen jo jotain muuta. + +-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman +mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli +tekee. + +-- Vai niin! + +Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo +istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua +heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan. + + + + +9. + + +Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain +perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat +eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän +syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*. +Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa +kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...! + +Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja +nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta +uhma. + +Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen +ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja +talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä. + +Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli +jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden +kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä +milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa. + +... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään +jatkoi katkerasti: + +-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei +yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa +pikkutarpeisiin... + + * * * * * + +Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu. +Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta +päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä +tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui. + +-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään. + +Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia. + +-- Selitys on taitanut jo alkaa? + +-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta. + +Ukko meni tupaan. + +Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla +palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti +sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin +työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti +astui pöytään. Isä kysyi asiakseen: + +-- Äestitkö sinä sen? + +Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän +tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan +ennen kuin Martti vastasi: + +-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii. + +Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän +heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos. + +Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään, +mutta ei onnistunut. + +Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta +siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan. + +Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui +edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi +hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena: + +-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin? + +Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan. + +-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain +itsekseen, puolittain pojalle aiottuna. + +Hermanni jatkoi lukemistaan. + +-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo? + +Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan +luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen. + +Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä +hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä: + +-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata, +pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo. + + * * * * * + +Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa. +Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin +viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan. + +Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun +kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski +liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa, +tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä +olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin. + +He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista +pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä +vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut +elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän +näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut. +Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista +tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin +Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen. + +Mikä äidin oli tullut? + +Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti +havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut. + +-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule +kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin +vähäpätöisestä asiasta. + +Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta? + +-- Olenko minä sitte todellakin niin huono? + +-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa +asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja +Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin... + +Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa. + +-- En minä! + +Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi: + +-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään +Amerikkaan halua. + +-- Sinäkö, lapsiparka? + +Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa +eloisuutta. + +-- Ja ketä sinä ajattelet? + +Martti mainitsi. + +Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle. + +-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti? + +Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla. + +-- Milläkö? + +Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka +silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan. + +-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo +perinnöstä lunastaa tähän aikaan. + +-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika. + +-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei +tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali. + +Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä +ponnistaa uskoaan. + +-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa. + +-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi. +Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin... + +Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta +pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään. + +Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi: + +-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen +ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua +yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä +välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta +ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne +kukin. + +Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa +vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä +hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime +tingassa asettuisi vastanakaan. + +... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä +mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää +jolla sen irti saisi... + +-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen. + +-- Hääh? kysyi äiti. + +Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut. + +Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi +vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin +odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt +mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin. + +Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven +jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä. + +Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun +tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta +aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä +asiasta äidille puhua koskaan. + +-- Ei koskaan! + +Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi +tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin, +tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...? + +Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän. +Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion +lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...! + +Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut +havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt +vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä +pelkää...? Todellakin...! + +Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa. + +Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat +nyrkkiin: + +-- En kerjää! En äitiä, en isää! + +Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista. + +Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari +syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle +voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta +vehkeillen. + +-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin +ennenkin. + +Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta. +Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta +Kaisua, joka sille huuteli: + +-- Kissu, kissu, kissu. + + * * * * * + +Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta +yhdestä sadasta markasta. + +Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi. + + + + +10. + + +Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla +hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot +loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta. + +Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon +keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen +järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka +kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana +usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen +levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen +sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella +puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli +mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat +kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous +kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia. +Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä. + +-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa +etsimään. + +Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia +ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja +yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta +elämäntuntoa. + +-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan +piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja +kuuntelemaan. + +Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli +useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja +porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten +ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen +mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan. + +Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä +asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa +kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt. +Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä +oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä +millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä +tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla +ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja +hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului +tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista +kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa +kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia +murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti +oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä +jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja +apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli +ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi. +Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt +tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ... +ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä! + +Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata +omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun +kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään +maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin +kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli +siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin +osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä +paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata. + +-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko +mies. + +-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän +tarkoituksen. + +-- Kuinka niinkö? + +-- Niin, että mitä isäntä meinaa? + +-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes +saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se +Villekin... + +-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa. + +-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä. + +-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika +sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis +omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan +niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se. + +Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä +Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain: + +-- Niin se on. + +Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä +Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi +siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa. + +-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän +multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa +toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh. + +Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin, +oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut +laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan +takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi. + +Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen +hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa +niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta. + +-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa. + +-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä. + +-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla? + +-- Oli. Entä sitten? + +-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava +mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti. + +-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä +aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä +menivät mäkeen. + +-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain +siellä suutaris käydä sitte kun on syöty. + +Hän pujahti kamariin. + +Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken +tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja +vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto +valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia +kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä +tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys +peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi +värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista +ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia +kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen +pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut +kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi +ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna. + +Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos +avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla +ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka +leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera. + +Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta +käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon +ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia, +joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se +puolikas. + +Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan. + +Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen. + +Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen +häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja +sulkee piirongin. + +Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen +ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen. + + + + +11. + + +Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä +tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt +naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne +ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin +aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse +puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin +edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut +siitä iloa. + +Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan: + +Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä +minä ennen välittänyt? + +Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä +puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi. + +-- Työn puute, sanoi vaimo. + +-- Häh, ajatteletko jotta, tuota... + +-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä, +niin on kuin kipeä. + +Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut +samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja +sanoo. + +-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin +jää mieleen kuin ikävä. + +-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista. + +-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä. + +-- Joutavia mailman juttuja. + +-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset +puhuvat. + +-- Mihinkäpä ne korvansa. + +-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne +sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on. + +Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui +harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä +vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain: + +-- Hmm. + +-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut. + +-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi +tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus. + +Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen +levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri +silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman +umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti +seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi. +Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä. + +Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä: +pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä +minulla on liian vähä, niin. + +Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi +selville, niin... + +Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi +»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki +hänet niiden joukkoon. + +Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi +sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita. + +Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan +kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän +perintötalon, ja nyt olen torpasta? + +-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä! + +Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti +arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se +vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika +pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita. + +Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja +ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli +mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki. + +Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli +pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän +oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat +kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli +keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä. +Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään +väistämättä lennähdellä. + +Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle +meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka +pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain +häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat +rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen +katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan +mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa! +Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se, +sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin +isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis +tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on +siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja +taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää... + +-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä... + +Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti +kumpaankin, mutta jatkoi työtään. + +-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää +sävyä. + +-- Niin, Ville se siinä, Ville vain! + +-- Ville vain. + +-- Ville vain! + +Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava +ilme. + +-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani? + +-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan. + +Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva +ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät. + +-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla. + +Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä. + +-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna. + +Ville kiroili. + +-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii? + +-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan. + +Ville alkoi uudestaan kiroilla. + +-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän +verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en +sellaisille tekisi ollenkaan! + +Ville vannoi sen päälle. + +Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän +selitteli: + +-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat? + +-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa. + +Hän kiroili taas. + +-- Sama se on tässä muiden. + +-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä. + +-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi +lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli. + +-- Ahdistaako se muoria? + +-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää +tuollaista tyhjää melua. + +-- Meluaa edes köyhyydessään. + +-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris +hammasta. + +-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin. +Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti +hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä +naurussa ja sanoi: + +-- Kyllä ne akat osaavat. + +Veli kysyi: + +-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi? + +Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan +vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla. + +-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti +hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin! + +Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa. + +-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani. + +-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen +Villen silmiin. + +-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa. + +-- Taisitpa panna. + +-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni. + +-- Saithan sinä korvausta. + +-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä +karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas. + +Jaakko Jaakonpoika vavahti. + +-- Niinkö meinaat? + +Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti. + +-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että +viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki. + +Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi +asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan +hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi +tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen, +vaihtoi polvea polven päälle. + +-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko. + +-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla. + +-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että... + +-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta +Pihlajaniemestä. + +Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti +Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin. + +Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko +ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet +yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään. + +-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen. + +-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo +työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa. + +Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas +sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti. + +Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa: + +-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta. + +Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui. + +-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka +silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti +näihin? + +Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen +veitikka. + +-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä +mahtaisi teillekään pahaa tehdä. + +Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän +hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan. + +-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi. + +-- Niin, tuota... + +-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs +lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis +satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää. + +-- Sitä minäkin. + +-- Niin, sitä minäkin, mutta... + +-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari. + +-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika. + + * * * * * + +Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset +toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä +ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut +saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi, +ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla +totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi +polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä +siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon. +Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen +voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui +vilunväreitä. + +Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä +kipeäksi. + + + + +12. + + +Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja +koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla +isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi +1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin +kipu rupesikin hellittämään. + +Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi +yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri. +Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä +havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen +hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin +elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen. +Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa. +Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa. + +Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas +mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa, +talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...? + +-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan +puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää +omiaan. + +-- Niinköhän se tekee? + +-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä +katsoo. + +Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta +samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa +tästälähtein! Hymyili. + +Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli +ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja +pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi +rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat +pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan... + +-- Hm. + +Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli +ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui +hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä +sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä +syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla +maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä +jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut +aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin. + +Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi, +jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain +nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään? + +Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli +aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen +Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet +Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli +englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas... + +Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan +sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli +merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti +sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin. + +-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan +painaessa rintaa. + +Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti +kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen +eteen kiitävän pilven peittoon. + +-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin... + +Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta! + +-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini! + +Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman, +epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala, +harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen +puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään, +koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä +selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi... + +-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja +nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla... + +Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan. +Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se +kaksikymmentätuhatta lisää... + +-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa? + +Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin +tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman +koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen +visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies +vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän -- +aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean +jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta +töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli +harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään, +että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas +antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti, +jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen +talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö +nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle +myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...? + +Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen +loiskaus. + + * * * * * + +Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui +kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja. + + + + +13. + + +Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi, +sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän +liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi +edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin +kovin pitkäksi. + +Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli +jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin +päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen +syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti, +josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut +kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä +kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut +penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva +työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi +myös. Mies oli sahassa ajo-työssä. + +Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat +asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo +teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi +hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin +vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot, +joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan +pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät +osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen +joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä, +ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on +kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa +katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan. + +Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen +omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä +taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta +leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli +arvatenkin omat syynsä. + +-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen, +heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi +matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien +välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies +telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla. + +-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen +huomaavaisesti tulijalle. + +-- Iltaa. + +-- Täälläkö rakennetaan? + +-- Niin. + +Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha +voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla +kiven kolossa paloi tuli. + +-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut. + +Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo +puoli-ikkunoissa. + +-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään. + +Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki +kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen. + +-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! -- +Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä +kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän +oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli +hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin +väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan +mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut. + +-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen +mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti +ovenvirkaa. + +-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon. + +-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten +verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli +pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti +ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään +siistiä. + +-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka +tukevat, terveet posket loistivat peiton alta. + +-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa. + +Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään. + +-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti +vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen +pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi +niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote +rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut, +mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer. + +Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he +siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon, +mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli +niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa. +Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se, +minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon +säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli +velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi +suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä, +hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on +nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän +katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita +tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies. + +-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan +reunalla. + +-- On jumaliste! toinen todisti. + +-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti. +Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita +töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät. + +Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli +ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken +tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun +pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta +hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu +oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja +virkkoi: + +-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte. + +-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta +kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan +rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin. + +Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan. +Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui +aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen +läsnäollessa samallaiselle. + +Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka +höristellen tervehti. + +Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua +ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat +säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin: + + »Penni on mulla perintöä + Ja kullallani on kaksi...», + +sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja. +Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen, +kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan +samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan +kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina. + +Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle +päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen +torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän +toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista. + +Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan. + +-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä +nurisevalla äänellä. + +-- Kyyllä minä sitä joskus... + +Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan. + +-- Joskus, matkii isä epäillen. + +Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut +pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin +sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että +Kaisu oli tullut itkien kylästä. + +-- Mitä varten? uteli isä. + +-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet. + +-- Kaisulleko? Mistä? + +-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut +itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä. + +-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö +kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä. + +-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä +vastuksensa saa, lauhdutti emäntä. + +-- Hmm, pani mies mumisten. + + + + +14. + + +Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se +muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt +liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista +hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu +sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin +aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään +talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja +nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja +ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät +maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen +nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada +palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia +veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun +tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin +valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat +mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se +tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen +nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille, +kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun +naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä +pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla +pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina! + +Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton +vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja +palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin +tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin +suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu +muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein +silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro. + +Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen +iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa. +Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin +ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi +ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle +puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti +muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa +vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella +puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt +talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen, +taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä +myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea +enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä. + +Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi +sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat +nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman +näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien +ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun +ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen +asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla +kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen +pikkuasunnon nurkkakilpeen. + + * * * * * + +Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli +syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan +kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa +viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa, +missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden +takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää. +Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä +muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti +uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat, +miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa +taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat +viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan, +muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden +katoovaisuuden armottomasta laista. + +Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo +lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta. +Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan +puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä +tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus +hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja +lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa. +Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä. +Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan +työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen, +mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi +hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen, +mutta se onnistui perin huonosti. + +-- Mikäs perttana...! + +Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä +temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä. + +-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä. + +Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon +alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi. + +-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan. + +Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa +työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen +tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut +muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka +ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään, +alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan +pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi +nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan +tietään. + +Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet +tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat, +mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja +lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli +kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen. + +Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa +vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi +äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri +tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa +puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän +ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin +toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet +ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti +ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi +vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten +itsekseen. + +-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies, +kun tulivat vastakkain. + +-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu... + +Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin. + +-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu. + +-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No +mitä se täälläpäin nyt? + +-- Miitä... + +Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se +kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla +että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa. + +Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan +makuukuorma. + +Sitte kysyi Mikonperä: + +-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon? + +-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä? + +-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista +silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika +aivan juomiseen. + +-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa +terävän kysyvänä Mikonperään. + +-- Varmaan! + +-- Soo'o. + +-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja? + +-- Niitä ne ovat. + +-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit +niin vanhanaikainenkin, niin helpolla? + +-- Oletko sinäkin sitä kuullut? + +-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille +kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö +niin? -- Mikonperä nauroi. + +-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun +jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta. + +-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes +lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja +sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän +näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä +kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes? + +-- En, mitäs minä. + +-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla +ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta! + +Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti +vielä: + +-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin. + +-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä. + +-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian +vanhoja. Mitäh? + +Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen +jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi: + +-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn! + +-- Missä? + +-- Seurahuoneella. + +-- Minä en niissä ole ollut ikänä. + +-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla. + +-- Pitäis tätä ajoakin. + +-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole? + +-- En suinkaan, mutta... + +Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista. + +-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä. + +-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo +itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun +Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja, +helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä +viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä +näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän +katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen +edelleen. + +-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen +kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut +uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä. +Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut +hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät +ansiot, ei talollisten kannattaisi... + +Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi +junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne +Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan +leipänä. + +Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän +juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos +sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin +meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä +lihamakkaraa virkkoi ääneen: + +-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä? + +Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla* +ajattelemaan. + +Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä +joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että +Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut. + +-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita +on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat +kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä +rahat takaisin. + +-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja +kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän? + +-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt. + +-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna +huudahtanut. + +Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli +kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut, +miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ... +ymmärtäähän sen! + +Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan +ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää +Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän +lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen +mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen, +tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru +pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua +taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja +kiukkuiseksi, ehkä hänkin... + +Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko +maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin. + +Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa +kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun. + +-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni. + +-- Kah! + +Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla +istui vieras herrasmies. + +-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla. + +-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja! + +Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen +ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan, +mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee +ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen? +ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan... + +Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi +nyrkki puuskassa: + +-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä +muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa! + + + + +15. + + +Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä +emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton: +Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi +Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja +ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä +edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset +maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei +vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen +tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten +arka koskettaa, sen moni oli huomannut. + +Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka +halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että +hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja, +jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus, +kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia +muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina +voittajana. + +Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei +myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin +puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään +uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä +kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti +melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista +jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän +uskoa. + +-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä +nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi +uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria +välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis +Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä +Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille... + +Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin +kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään +muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan +kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat +vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset +todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja +ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot. +Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden +vanhemmat kuinka kauas hyvänsä. + +Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki +yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli +mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi, +kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten +pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin +ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää... + +Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein +araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin +synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan +miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo, +vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei +hän sitä koskaan saanut. + +Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti +silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin. +Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun +isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ +selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin +tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka +tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli, +oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt +koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri +mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia +äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä +kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän +vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus +vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan +aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli +kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja +pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin, +että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut +työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna. + +Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt +vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta +kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin +sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se +mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut +kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera +siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä... + +Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut +havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan +tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin +tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä +mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin. +Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa +toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita. + +Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat +olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut +usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja +ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä +hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat +nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla +kotitalo myymättä, ja... + +Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin. +Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa +Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä +lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin, +lähetettäisiin matkarahat. + +Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje +kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista +herkempi. + +Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän +sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana. +Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella, +mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui. + +Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi +seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan +Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten +pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä +mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat +syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä. +Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut +sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä +koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja +kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt +aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20 +tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan +mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan +emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku +tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta +enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa +palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä... + +-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan +usein itsekseen mutisi. + +Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin +Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat, +talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten +paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty +melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät. + +Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan, +kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon +palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain +asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla +mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten +kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja +sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että +saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka +kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan, +menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis... + +Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne. +Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä +sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas. + +Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta, +että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei +voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo +valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki +sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa +laskea mieleensäkään. + +Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran +vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka +nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta +välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten +Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa +levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki +nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta +ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.: +myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei +estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet +lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka +olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät +navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei +sellaisesta ikänä tule hyvää... + +Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia. + +... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin +vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta +kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja, +sillä Kaisu ei ole talosta... + +-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa +itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota +juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät +tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat +hiljaa huojuen erottuivat. + +-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista +levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla +muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta. + +Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua +kivisellä torpantiellä. + +-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin +mökinmiehet. + +Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi: + +-- Isä tulee, keitänkö jo puuron? + +-- Keitä vain. + +Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä +oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että +saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui +tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle. + +-- Hyvää iltaa. + +Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin +joku uusi sointu. + +-- Iltaa. + +Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen. + +Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin +kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi. + +-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten +olemaan, lupasi pian taas ostaa talon. + +-- Jaanuko? + +-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä... + +-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun +ääres. + +-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa. + +Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin +syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi +suoraa tietä pääasiaan. + +-- Vai talon? + +-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin. + +-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat, +pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin. + +-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt. + +-- Missä sinä tapasit? + +-- Siinä kaupparistillä. + +-- No mistä se meinaa ostaa? + +-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta. + +-- Mekö? + +Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen +kiihtyneellä äänenpainolla. + +-- Niin? + +Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina. + +-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio. + +-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet. + +-- Niin mutta, uteli vaimo. + +... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan +se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää. + +Silloin kuului takanluota Kaisun ääni: + +-- Aikooko sitte isä ostaa talon? + +-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin. + +-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh. + +Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen, +joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi. + +-- Ostakaa vain! huudahti tyttö. + +-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä. + +Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti. + +-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta, +jatkoi isä. + +-- Niin oliskin! + +-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin +pitkälle, lapsiparka. + +-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta! + +Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin. + +Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee. + +Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani +hyllynreunalle. + +-- Panen tuohon, sanoi. + +Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta +koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja +tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen +mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin? +Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä? +Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin +elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa +virkkoi: + +-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille. + +Emäntä pysähtyi uteliaana: + +-- Kuinka Jaanu sitä? + +-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan. + +-- Nyt metsätönnä? + +-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan. + +-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa? + +-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt. + +Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt +jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta: + +-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous +seurahuoneella. Minä ajattelin mennä. + +-- Sinnekö? + +-- Niin, ajattelin. + +-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy. + +-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti +vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi: + +-- Mene vain, mun puolestani. + +-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies. + +-- Sinnekö turniksia katsomaan? + +-- Niin ja kaalia. + +-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia. + +-- Olisit vienyt. + +-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte... + +-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta? + +-- Niin mutta nyt ei olla. + +-- Onpa rahaa. + +-- Mitä se raha sitte. + +-- Saa sillä talon. + +-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin... + +-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun +voittavat. + +-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen +huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä +olevan hyllyn reunalle ja vastasi: + +-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä +me talon asuisimme vielä. + +Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo: + +-- Jos ne tulevat ... meille? + +-- Pitää kysyä, jos... + +-- Mitä? + +-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä... + +Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä +vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan. + +-- Nukutko sinä? + +-- Häh? + +-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta +Pihlajanientä? + +-- Niin kuin piloillaniko? + +-- Vaikka. + +Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat. + + + + +16. + + +Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko +näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan +yleisö kirjavaa. + +Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen +kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä. +Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön +syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo +maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin +taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan +kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat +väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli +päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin, +hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät +aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan +herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan +rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo +ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa +eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan +jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten +pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja +kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan. +Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat +maksaneet tiloistaan korkeat hinnat... + +Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee +ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa +huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka +tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira +veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella +puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta +suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä +mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja +keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä +haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa +hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein +kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki. + +Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin +tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi +kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa +joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne! +Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki +tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan +perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen +yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen +talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen +on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!... + +Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa +ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin. +Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein +20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää +»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä +tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi +onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan. + +Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten +keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai +vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa? + +Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että +maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko +paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen, +sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä +tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän +tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa +terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi +herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun +maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin +siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen, +iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa, +eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse +leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja +kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin +ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli +vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti +silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia +villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat +ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään +muullalailla, omin neuvoin. + +Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian +vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja +imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet +purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut +miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti, +rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet +silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja +älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun +itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia, +joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa +tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista, +kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade +ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi +maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on +jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on +paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua +kaikille vatsantäyttä. -- -- + +Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea +kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava +vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja +näet miten kansallisuus kukoistaa! -- -- + +-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään, +omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! -- + +Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen +vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt +kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista +maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa +nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti +juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia. + +Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi +elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti +tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan. + +-- Kylläpä puhuu! + +-- Vai osaa se Heinonen noin... + +-- Kerrankin niin kuin asia on. + +-- Justiin! Ei yhtään liikaa. + +Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään. +Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä +istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli +kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin, +nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä +sävyllään. + +-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden +kehahtaa. + +-- Joutavia! + +-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui +emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes, +ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat. + +-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa +piippuunsa. + +-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä. + +-- Ahah, sopiipa mennä pihalle. + +-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka +se teidän aikanne nyt kuluu? + +-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika. + +-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä. + +Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi. + +-- Hm, mumisi hän. + +-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko +tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi. + +-- Minä arvaan sen. + +-- Siinä vain raha miellytti. + +-- Niinkö? + +-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen +arvelee, jos ostais sen takaisin? + +-- Pihlajaniemenkö? + +-- Niin sen. + +-- Tekö? + +-- Me. + +-- Mitäs minä siihen osaan... + +-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen. + +-- Tulisko hän? + +Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään, +emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään +liittynyt. + +Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle +näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat +olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin +nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona, +kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä, +joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely +innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät +maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta +jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat. +Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista +vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista +asioista. + +Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala +vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu, +väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja +liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja +päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt +heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja +sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä +vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten +väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen +monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi. + +Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen +muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko +pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa +kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa. + +Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon +ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn. + +Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua +paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt +sanotaan? Kuka nyt puhuu? + +Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa, +että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä +annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on +yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle. + +Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee. + +Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta. +Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää +Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen +ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on +ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset +yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten +yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti +maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen +isävainajalleen... + +-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna. + +Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli +päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt, +jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon +arvoisiksi. + +Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän +puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on +koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun +raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä +»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen +toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun +eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt +raatajasankari kumartuu. + + + + +17. + + +Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on +Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun +muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli? +ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on +olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii. + +Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä +ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä +auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat +kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita. +Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla +kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina. +Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö, +repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma +pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava +tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt +pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti +suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta +pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa. +Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä. +Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle. +Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua +noudattaen. + +Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on +niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on, +ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ... +aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät. + +Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän +ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja +hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää +oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos +ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain +hengittää kun kulki riihten ohi. + +Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee +Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta +kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut +riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt +töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta +yrittääkään enää mukaan. + +Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö +sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti +tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän +tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä +Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään, +jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se +tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on +väsynyt... + +Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset +muuttopuuhatkin. Hän myhähti. + +-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä +ne nyt ovat? + +Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän +ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja +tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille: + +-- Hmh! + +Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta +uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin, +olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin +mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne +olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös +niiden kanssa! + +Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli +luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat +isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani +vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi. +Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein +laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä +ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa... + +Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko +Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko +Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain +tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten +koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta, +aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan, +Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea, +mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään. + +-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen +puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo +levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan +järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä +ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä +tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis +toiset perilliset lunastanut? + +-- Ei millään, eikä ikinä! + +Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten +oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli +talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän +valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta +pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan +hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella, +nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena +hevoselle: + +-- Ooo! + + * * * * * + +Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän +hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti +sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois. +Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva +pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä, +ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen +taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä +muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja +ainoana asukkaana... + +Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi +astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä +sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa +kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä. +Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti, +-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan +pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa, +jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan +sukuun... + +Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin +ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika +käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin +painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi... + +Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä, +alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan +oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt. +Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin +porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne +nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon +niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin +katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee +jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein +nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset +päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin... + +Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli +syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen. +Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä +oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se +liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista +pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta +kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii +hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään. +Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy. + +-- Ka isäntäpä! + +-- Päivää. + +-- Päivää! + +Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi. +Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan. + +-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan. + +Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa +mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella. + +Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne +sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei +vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan! + +Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain +askelin Mäkitorpalle päin. + + + + +18. + + +Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että +isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus +oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat +ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän +niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen. +Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta +kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon +puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä. +Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on +naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo, +että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa +kaikkensa, jos saa omansa. + +Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen +kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat, +vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy, +koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta +markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan +riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään +taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi +kelpaavaa tukkimetsää. + + * * * * * + +Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen +talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt +aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja +muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä +on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että +siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi. +Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää +vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin +Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä +ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti +ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan +Pihlajaniemi. + +Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos +vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä +Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä +oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla +on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat +omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin. +Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun +parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on +heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun +perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä, +mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä +jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina +vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja. + + * * * * * + +Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat. +Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein +samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla +erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan. + +He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi +rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja +kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä +ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui +asumaan taas entinen puuhakas hymy. + +Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla +oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla +meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin +Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään: + +-- Kas kas! + +Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut +varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat, +ruohonpää nousi maasta. + +Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon +pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän +talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa! +Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen +ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa. +Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi +tunnelmaa. + +Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan. +Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat +olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä +myrskyjä. + +-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan +jäleltä? kiusasi Heinonen. + +-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta +tienhaarasta. + +-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi. + +-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui +vihellellen. + +Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon. +Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia. + +Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona. + +Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera. + +Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee +jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu +juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa +pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa: + +-- Liisa ja Martti tulevat! + +Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko +Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa. +Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy +portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle. + +Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti, +jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä +on punakolttuinen, kukoistava poika. + +Syntyy iloinen hälinä. + +-- Päivää, terveisiä Amerikasta! + +-- Jumala antakoon, terve tuloa vain! + +-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa +käsiään. + +-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä. + +-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin +kurottelevan poikaa. + +Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet +liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan. + +-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan +hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa +kellastuneet posket saavat rusoa. + +Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä +ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja. + +-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa +vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde +silmissä. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO JAAKONPOIKA *** + +***** This file should be named 14349-8.txt or 14349-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/3/4/14349/ + +Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe. + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14349-8.zip b/old/14349-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..25bb277 --- /dev/null +++ b/old/14349-8.zip |