initial commit of ebook 14349HEADmain

6 files changed, 9943 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14349-0.txt b/14349-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..4e9b44f
--- /dev/null
+++ b/14349-0.txt
@@ -0,0 +1,4771 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14349 ***
+
+JAAKKO JAAKONPOIKA
+
+ROMAANI
+
+
+Santeri Alkio
+
+
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Werner Söderström Osakeyhtiö 1913
+
+
+
+
+1.
+
+
+Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti
+yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen
+erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki
+sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili
+hikikarpaloita.
+
+Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan
+rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja
+hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä
+joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.
+
+-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään
+aivan kuin estääkseen.
+
+-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,
+laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen
+reunasta.
+
+-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...
+
+Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt
+ilme.
+
+-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?
+
+Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko
+Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin
+voimin.
+
+-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi
+hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.
+
+-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?
+
+-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.
+
+-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.
+
+-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.
+
+Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.
+
+-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.
+
+-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä
+minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.
+
+Emäntä läheni pöytää.
+
+-- Laske itse sun rahas.
+
+-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.
+
+Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään
+pois.
+
+-- Älä nyt niin!
+
+-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?
+
+-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja
+tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...
+
+-- Seitsemänkymmentä.
+
+-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin
+kahdeksankymmentä.
+
+Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se
+seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.
+Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja
+tuijottamaan syrjästä.
+
+-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi
+penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.
+
+-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.
+
+-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.
+
+-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.
+
+-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas
+taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt
+eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin
+paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta
+taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän
+emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.
+
+Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.
+
+-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.
+
+-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen
+taas kätensä sitä ottaakseen.
+
+-- Tuota...
+
+Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista
+sitä saamasta.
+
+-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden
+vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.
+
+-- Niin on taitanut.
+
+-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,
+minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä
+sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.
+
+Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:
+
+-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?
+
+-- Totta minä, tuota.
+
+Maksaja asettui vakavaksi:
+
+-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.
+
+-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain
+viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä
+pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...
+
+Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika
+paperia.
+
+Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:
+
+-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä
+toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.
+
+Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.
+
+-- Mutta sepä vasta sopiikin!
+
+Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen
+kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka
+ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.
+Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti
+Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.
+
+Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.
+
+-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.
+
+-- Noo, tulihan siitä.
+
+-- Veloistas pääset ja jääkin?
+
+-- Noo, vähin.
+
+-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä
+tiedä.
+
+-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.
+
+-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua
+hätyyttänyt ole, vai olenko?
+
+-- Ei minua kukaan.
+
+-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin
+velkahittena, eikös ole?
+
+Kuusenlatva nauroi.
+
+-- Arvatenkin!
+
+Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:
+
+-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri
+maksanut velkansa.
+
+Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika
+käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut
+puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista
+vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan
+tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan
+kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi
+hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:
+
+-- Älä mene Liisa, kuulitko!
+
+Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.
+
+-- Mitä?
+
+-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?
+
+-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.
+
+-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?
+
+-- Eiköhän maalaisliittoa.
+
+-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?
+
+Liisa nauroi:
+
+-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.
+
+-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se
+isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?
+
+-- Tiedä.
+
+-- Kamalaa.
+
+-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä
+kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu
+mies, sanoo.
+
+-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...
+
+-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?
+
+-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen
+kelkkahan.
+
+-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.
+
+-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.
+Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt
+vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se
+välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.
+
+-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.
+
+-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.
+
+Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:
+
+-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.
+Tuumi hetkisen ja uudisti:
+
+-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen
+maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.
+
+Emäntä tokasi takan luota:
+
+-- Taitais olla sunkin viisahinta...
+
+Jaakko Jaakonpoika kauhistui:
+
+-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?
+
+Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,
+mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?
+
+Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin
+valanperästä vannottaen kysyi:
+
+-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin
+arvoisia?
+
+Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:
+
+-- Meidän Marttikin.
+
+-- Kakaroita!
+
+Hän rupesi iloisesti nauramaan.
+
+-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä
+Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.
+
+-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.
+
+Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:
+
+-- Taidat sinäkin?
+
+-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.
+
+-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.
+
+-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.
+
+Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen
+yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:
+
+-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni
+menemään pahaksi.
+
+Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä
+kiusata:
+
+-- Mitäs sinä aina...
+
+-- Mitä minä?
+
+Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat
+metsästä.
+
+Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät
+silmät ja suulauden.
+
+-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.
+
+-- Taisin!
+
+-- Taidat valehdella, kiusasi isä.
+
+-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni
+jälkeensä.
+
+Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät
+niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen
+varsa, kaikki hyvin laihoja.
+
+-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli
+pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.
+
+-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä
+oleva nuorukainen.
+
+-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.
+
+-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.
+
+Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:
+
+-- Panitko sinä kaikki jauhot?
+
+-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein
+horjuvat.
+
+-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos
+sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.
+
+-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.
+
+-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.
+
+-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.
+
+-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...
+
+Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:
+
+-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin
+kuinka päästiin kotia.
+
+-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.
+
+-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.
+
+-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän
+kannata.
+
+Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa
+jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua
+nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.
+
+Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,
+kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:
+
+-- Nyt tulee Bränforssi!
+
+-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen
+nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen
+kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:
+
+-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa
+kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti
+vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:
+
+-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?
+
+Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:
+
+-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on
+paljo rahaa, se.
+
+Bränfors astui tupaan.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.
+Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli
+mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka
+suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon
+pulskat ja terveen näköiset.
+
+Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja
+kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,
+Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki
+nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko
+Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin
+paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,
+oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan
+ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.
+Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa
+pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.
+Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi
+teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen
+muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat
+kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla
+miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden
+yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa
+yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti
+ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä
+oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.
+
+Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet
+juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen
+miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli
+vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt
+tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen
+siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan
+voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei
+ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.
+Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi
+oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin
+keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo
+vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi
+joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.
+Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo
+viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä
+töistä.
+
+Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi
+lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko
+Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan
+jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän
+katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:
+
+-- Katsos, kun menee!
+
+Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti
+miehen ilon:
+
+-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?
+
+-- Keittääkö?
+
+Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä
+työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä
+hänen kasvonsa kirkastuivat:
+
+-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee
+jokeen?
+
+Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä
+tunnustamaan. Muistutti vain:
+
+-- Se pitää edes perata.
+
+-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.
+
+Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee
+se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta
+sellaisiin kustannuksiin.
+
+Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:
+
+-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,
+minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä
+uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne
+omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.
+
+Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen
+vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:
+
+-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!
+
+Emäntä mumisi jotain.
+
+Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,
+puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:
+
+-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä
+olis ollut mäntä katolla.
+
+-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.
+
+-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...
+
+Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti
+vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin
+hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä
+kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän
+oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon
+vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli
+annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla
+huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin
+lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan
+kartanokujaan.
+
+Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä
+Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan
+asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,
+kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa
+jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan
+alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,
+-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin
+olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa
+oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.
+
+Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän
+tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata
+enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren
+Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,
+osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun
+leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan
+polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus
+hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta
+emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria
+hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut
+vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta
+siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän
+kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin
+koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.
+Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä
+peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa
+ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin
+koossapitämispuuhiin.
+
+Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:
+rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...
+
+Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen
+tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa
+samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin
+hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan
+perintölunastuksessa laskettiin.
+
+-- Seitsenkertaiseksi!...
+
+Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein
+yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään
+asianomaiselta.
+
+Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi
+kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,
+mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan
+pantu korkkimatto.
+
+Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa
+itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.
+
+-- Päivää, sanoi tulija.
+
+Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli
+kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä
+hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.
+
+-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään
+vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti
+tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.
+
+Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.
+
+-- Päivää.
+
+-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.
+
+Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen
+osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen
+tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen
+kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia
+mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa
+joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa
+tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin
+rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai
+porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...
+
+-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän
+joutoaikaa parempaakin asiaa varten.
+
+-- Johan sitä...
+
+-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.
+
+-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.
+
+-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö
+kesken.
+
+-- Kyllähän se niin on.
+
+-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa
+tilaa murehtimaan...
+
+-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,
+suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan
+Vehmeröistä.
+
+-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän
+painolla.
+
+Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan
+lempeästi, vastasi hän:
+
+-- Jos olet kastettu.
+
+-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?
+
+-- Niin.
+
+-- Kyllä sulla on siinä väärin...
+
+Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat
+syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko
+Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa
+sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen
+asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa
+sopusoinnussa.
+
+-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.
+
+Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.
+
+-- Minäkö?
+
+-- Niin, sinä.
+
+-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin
+tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...
+
+-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan
+Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne
+menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät
+emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja
+piikain kanssa. En minä vain!
+
+Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan
+sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen
+pelkkänä korvana:
+
+-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?
+
+-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.
+
+Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea
+selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.
+
+-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.
+
+Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen
+ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6
+tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän
+Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko
+Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta
+oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne
+suorittaa...
+
+Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät
+saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä
+muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai
+aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.
+
+Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35
+tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan
+hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,
+jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?
+
+Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?
+
+Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.
+Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja
+otsansa ryppyyn.
+
+-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty
+uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.
+
+Hymyili.
+
+-- Kelpas! kertasi ääneen.
+
+Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat
+rahat. Mistä pojat ottavat?
+
+Ja taas vähänajan kuluttua:
+
+-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...
+
+Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei
+huomannut.
+
+-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain
+kanssa taloa asutaan.
+
+Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan
+liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:
+
+-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina
+kirja kädes... Kumma kakara!
+
+Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen
+ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi
+soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä
+tehtäisiin tässä oikein rahamies?
+
+Nauratti.
+
+Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin
+puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?
+
+-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!
+mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi
+talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.
+Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...
+
+-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.
+
+-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka
+mies.
+
+-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...
+
+-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.
+
+Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.
+
+Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän
+läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.
+
+... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän
+lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja
+niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...
+
+Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan
+elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu
+vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on
+maksettu.»
+
+-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.
+
+Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut
+ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi
+heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut
+sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:
+
+      »Herraa hyvää kiittäkäät,
+      iloisest' ylistäkäät!» -- --
+
+
+
+
+4.
+
+
+Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti
+kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä
+istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa
+kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan
+hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja
+virkkoi unisella äänellä:
+
+-- Ota pannusta.
+
+-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa
+pannun luo.
+
+-- Saitko lupaan?
+
+-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...
+
+-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla
+äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.
+
+-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.
+
+Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,
+syyttävällä sävyllä:
+
+-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin
+kylmillä pääse mihinkään.
+
+-- Paikkaa pieksujas.
+
+-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.
+
+-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.
+
+-- Mitäs teistä!
+
+-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse
+mailmas hävetä.
+
+-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla
+äänellä.
+
+-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa
+on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.
+
+Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut
+ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi
+tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,
+eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli
+niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä
+kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi
+hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi
+edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt
+suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei
+tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi
+suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari
+sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut
+ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule
+Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:
+
+-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.
+
+Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:
+
+-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.
+
+-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!
+
+Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain
+ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:
+
+-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.
+
+Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:
+
+-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Rippikouluvuotena.
+
+Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.
+Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.
+
+-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt
+puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.
+
+-- Minä lukisin.
+
+-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden
+sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.
+
+-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta
+ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,
+nousten jäseniään oikoen askareilleen.
+
+-- Se oliskin eri asia, totesi isä.
+
+-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.
+
+-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.
+
+-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?
+
+-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me
+tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin
+lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta
+laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin
+kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,
+se usein oli ensimäisenä.
+
+-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan
+Minävaivaisenkin.
+
+-- Niin se aina kehui lukevansa.
+
+Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.
+
+-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,
+silmät hehkuvina katsoen mieheensä.
+
+-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa
+ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut
+Katikismusta käsittämään.
+
+Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen
+pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.
+
+Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta
+isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä
+jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti
+takkapielessä lukien. Isä käski talliin.
+
+Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.
+
+-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä
+katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja
+kädet nutunhihoista.
+
+-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.
+
+-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava
+karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.
+
+-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,
+ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin
+puolikyynärpäihin.
+
+Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla
+sävyllä:
+
+-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.
+
+-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.
+
+-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.
+
+-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.
+
+Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten
+kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,
+otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:
+
+-- Eipä niitä saa!
+
+Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi
+velvoittavasti miestään ja ehdotti:
+
+-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään
+saattavan mennä.
+
+-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne
+kumminkin pitää.
+
+Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.
+
+Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti
+lyhtyineen ulos.
+
+-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät
+kahdenkesken.
+
+-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä
+pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.
+
+-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta
+lähteä.
+
+-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.
+
+-- Et, et, mutta...
+
+-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja
+muuta.
+
+-- Meidänkö pojat?
+
+-- Meidän niinkuin muidenkin.
+
+Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän
+naurullaan tarkoitti.
+
+Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.
+
+-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.
+
+Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi
+poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,
+jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja
+itseään askareenteossa avustamaan.
+
+Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi
+mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.
+
+Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen
+takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli
+savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli
+vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa
+toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.
+
+Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.
+
+-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.
+
+-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.
+
+-- Niis iltamis te...
+
+-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.
+
+-- Niin, mutta kun aina.
+
+-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.
+
+Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.
+
+Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:
+
+-- Antakaa mulle vähä rahaa.
+
+-- Mitä sinä nyt rahalla?
+
+-- Tarvitsen.
+
+-- Iltamaanko?
+
+-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut
+värähdys.
+
+-- Aina niihin joutaviin.
+
+-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa
+ole pyytänyt.
+
+-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.
+-- Rahat menevät niin että, jatkoi.
+
+Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:
+
+-- Ettekö te anna?
+
+Isä oli vähän aikaa vaiti.
+
+-- Paljonko sinä tahtoisit?
+
+-- Kun sais edes pari markkaa.
+
+-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.
+
+Martti nousi:
+
+-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.
+
+-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron
+taskuunsa.
+
+Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän
+vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika
+potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.
+
+-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan
+pimennosta pojan puuhia.
+
+Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.
+
+Isän ääni kuului taas pimennosta:
+
+-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa
+vain savuta ja menee lasi rikki.
+
+Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain
+lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.
+Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:
+
+-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin
+avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan
+perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin
+kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue
+niin että minäkin kuulen.
+
+Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka
+kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten
+ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.
+
+-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,
+paukauttaen hieman ovea.
+
+Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,
+mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen
+hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi
+silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se
+valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken
+näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti
+yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen
+omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja
+ilmat lämpenivät.
+
+Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston
+Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.
+Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.
+Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä
+metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin
+oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei
+erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli
+tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa
+väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului
+selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,
+sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen
+tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen
+koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki
+hiljaa ja salaperäisesti.
+
+Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He
+nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun
+hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin
+omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.
+Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa
+liikutella.
+
+-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.
+
+Martti sanoi vähän ajan kuluttua:
+
+-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...
+Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.
+
+-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa
+kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa
+suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.
+
+-- Senkin vois kärsiä, mutta...
+
+-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai
+metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.
+
+-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,
+että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä
+meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.
+
+-- Siinäpä se on!
+
+-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka
+tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan
+myymästä.
+
+-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.
+
+Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana
+puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan
+toverilleen:
+
+-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.
+
+Siihen Vihtori vastasi:
+
+-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.
+
+Martti innostui:
+
+-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten
+ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.
+
+-- Mahdollista.
+
+-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää
+uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,
+etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.
+
+Nauroi toverillisesti.
+
+Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.
+Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.
+
+-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.
+
+-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.
+
+-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi
+hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne
+sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä
+nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän
+hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs
+elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas
+ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas
+tänne katsomaan jos sattuu...
+
+-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että
+»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos
+vähänkin onnestaa.
+
+-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika
+ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden
+konnun eläjäksi.
+
+-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen
+kääntyisi.
+
+-- Ota mukaasi, Martti!
+
+Martti ravisti päätään:
+
+-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua
+oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.
+
+-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä
+olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:
+
+-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi
+ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.
+
+-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.
+
+Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta
+kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.
+
+-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.
+
+-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä
+aiottukaan julaista.
+
+-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan
+kuin aikeessa lähteä.
+
+-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli
+Heinonen.
+
+Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi
+Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin
+kolmisin pihan poikki.
+
+Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,
+vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti
+jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä
+voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät
+tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli
+lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki
+miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat
+vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö
+jo lähenteli.
+
+Heinonen kävi edellä pihan poikki.
+
+-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,
+puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.
+
+-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.
+
+-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin
+elein.
+
+-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee
+Heinonen.
+
+-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen
+talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.
+Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä
+varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla
+siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran
+kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa
+huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin
+nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen
+päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä
+monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.
+Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se
+syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi
+sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt
+luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.
+
+He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön
+hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan
+avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän
+jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,
+joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:
+
+-- Noh, ja entä sitte?
+
+-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin
+herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka
+panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»
+
+Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä
+väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään
+olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä
+naurunalaiseksi.
+
+-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.
+
+Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:
+
+-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.
+
+-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!
+kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi
+jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:
+
+-- Taikka, tuota...
+
+-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule
+mitään.
+
+Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:
+
+-- Ei isä tee sellaista.
+
+-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.
+
+-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.
+
+-- Eikö hän salli, jos sinä selität?
+
+-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.
+
+Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen
+kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus
+juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.
+
+-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa
+silmilleen.
+
+Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:
+
+-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.
+
+-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.
+
+-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,
+paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.
+
+Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea
+toisia teitä virkkoi:
+
+-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.
+
+-- Sano neljän!
+
+-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa
+sinulle osaa talostaan?
+
+Alakuloisena sanoi Martti:
+
+-- Eihän se ... taitaa myydä.
+
+-- Onko saha jo ostellut?
+
+-- Ainakin hintoja on kysytty.
+
+-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!
+
+Heinonen ravisti päätään.
+
+-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...
+
+-- Millä minä ostan?
+
+-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja
+hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.
+
+-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan
+kanssa.
+
+-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän
+niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä
+leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein
+vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?
+
+Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti
+häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:
+
+-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.
+
+Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.
+
+-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.
+
+-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä
+se kannata.
+
+Vihtori huomautti:
+
+-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %
+korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.
+
+Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti
+omaa ajatustaan:
+
+-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään
+rahaa.
+
+-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen
+kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken
+jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.
+
+Martti säpsähti ja katsoi hätien.
+
+Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.
+Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti
+kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää
+omille ajatuksilleen.
+
+Heinonen sanoi vakavasti:
+
+-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä
+sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...
+
+-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.
+
+-- Sinä juuri!
+
+Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli
+jo ollut lähellä ruutia.
+
+Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.
+
+Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:
+
+-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa
+sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...
+
+-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.
+
+Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen
+myönsi:
+
+-- Kyllä siinäkin on perää.
+
+Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.
+
+Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:
+
+-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen
+kannata mennä naimisiin muutenkaan.
+
+-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.
+
+-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,
+mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja
+maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.
+
+Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua
+hermostuneeksi.
+
+Heinonen vastasi rauhallisesti:
+
+-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että
+mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...
+maata vain kuolleena pääomana.
+
+-- Mutta...
+
+-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan
+elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä
+ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.
+
+-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.
+
+-- Kyllä!
+
+-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen
+jalkojaan.
+
+-- Kuinkapa sinä...
+
+-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan
+kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun
+aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen
+tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...
+
+-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.
+
+-- Luulen olevani siksi tulemassa.
+
+-- Itse mielestäsi?
+
+-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.
+
+-- Siinähän se on!
+
+-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?
+
+-- Mitä kokemuksia sinulla on?
+
+-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.
+
+-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.
+
+-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa
+liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.
+
+-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.
+
+-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota
+sosialidemokraatti katsoo toisin.
+
+-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin
+puoluesilmin.
+
+-- Niin.
+
+-- Ennakkoluulot ovat pääasia.
+
+-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen
+samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti
+sikarinsavua.
+
+-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?
+
+-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?
+
+-- Mitä sulla sitten on?
+
+-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.
+
+Heinonen nauroi ja pilkkasi:
+
+-- Totuuksia, vakaumuksia...
+
+-- Aivan totta!
+
+-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt
+jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,
+maanviljelyskysymyksessä?..
+
+Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:
+
+-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut
+jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.
+
+-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?
+
+-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.
+
+-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä
+näin uskot.
+
+-- Kuinka?
+
+-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,
+mutta suku ja laji ovat samat.
+
+Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.
+Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:
+
+-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan
+Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.
+
+Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:
+
+-- Sulla on vikkelämpi kieli.
+
+-- Mutta sulla on huonompi asia.
+
+-- Ei se niin ole, mutta...
+
+Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.
+
+He nousivat lähteäkseen.
+
+-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.
+
+-- Jatketaan vain.
+
+Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.
+
+-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit
+talonpalan?
+
+-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin
+kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa
+keskusteltua.
+
+-- Onko ne välit niin...
+
+-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme
+yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.
+
+-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?
+
+-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi
+senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:
+
+-- Ei taitaisi auttaa.
+
+-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä
+miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.
+
+Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...
+
+-- No en minä päätä!
+
+Erosivat.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi
+hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä
+kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut
+Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten
+maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli
+pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina
+vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.
+Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin
+vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä
+vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen
+omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli
+harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit
+saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...
+
+-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa
+tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.
+
+Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy
+talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!
+
+Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi
+asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä
+vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin
+tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja
+vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt
+turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa
+itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin
+pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli
+Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen
+kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat
+jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti
+kuunnellut.
+
+Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu
+jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja
+sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta
+heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus
+ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää
+lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi
+kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.
+
+-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi
+poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen
+jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.
+
+Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä
+kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.
+
+Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina
+kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt
+sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi
+vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --
+
+Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei
+saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan
+maamiesseuran kokouksiin.
+
+-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä
+rauhallisesti.
+
+-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.
+
+Isä korotti ääntään:
+
+-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka
+luistaa.
+
+Martti mumisi:
+
+-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes
+yrittää itse mitään.
+
+-- Hääh?
+
+-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.
+
+-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin
+hyvin, enkö jo?
+
+-- Aina se polkupyörä on edes!
+
+-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.
+
+Nyt laukasi Martti:
+
+-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä
+polkupyörällä.
+
+Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:
+
+-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!
+
+Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina
+omituisella epämääräisyydellään.
+
+Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika
+alkoi puoltaa veljeä:
+
+-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?
+
+-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.
+
+Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä
+vastasi:
+
+-- En.
+
+-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?
+
+Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:
+
+-- Minä menen kauppakouluun.
+
+-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.
+
+Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan
+asiallisesti:
+
+-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.
+
+-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat
+toisiaan.
+
+-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.
+
+-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.
+
+-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja
+käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.
+
+-- Minä menisin, ilmoitti Martti.
+
+-- Sinä... Kyllähän sinä...
+
+Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.
+
+-- Tulkaa kohta tänne!
+
+Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.
+
+-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä
+hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.
+
+Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.
+
+-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...
+puhui emäntä.
+
+Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:
+
+-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena
+matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,
+mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.
+
+Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.
+
+-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä
+päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen
+joskus navettaan sattuu.
+
+Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti
+tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja
+koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin
+puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:
+
+-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat
+kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...
+
+Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:
+
+-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin
+raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...
+
+Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli
+kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:
+
+-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.
+
+-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla
+lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.
+
+-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.
+
+Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista
+norui varsin niukasti maitoa.
+
+Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi
+tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.
+Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja
+tukittu oljilla.
+
+-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.
+
+Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa
+silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.
+
+Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti
+itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun
+kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin
+pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas
+syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän
+kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden
+koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se
+ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan
+levollisella mielellä.
+
+Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi
+jutella:
+
+-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän
+jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.
+
+-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.
+
+Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?
+Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein
+selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:
+
+-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin
+sellaisia, niin kuin minäkin.
+
+Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua
+loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät
+pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.
+
+Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.
+
+Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat
+apettaan.
+
+-- Nälkä on, sanoi Hermanni.
+
+Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti
+päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.
+
+Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,
+itkunsekainen ilme.
+
+-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna
+myllylle?
+
+-- Sanoihan isä.
+
+Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja
+antoi sen Hermannille.
+
+-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei
+suinkaan hevosia tappaa sovi.
+
+Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut
+toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut
+tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt
+itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.
+
+Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta
+käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta
+kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi
+talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään
+enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,
+mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,
+odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon
+Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan
+mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto
+kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä
+tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa
+katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun
+kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.
+
+-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata
+30:neen, mutta jos huomaa...
+
+Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin
+olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,
+rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.
+
+-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä
+tuhatta...
+
+-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?
+kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti
+kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.
+
+Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä
+ympärilleen.
+
+Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin
+aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen
+liikkuneet.
+
+Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut
+itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti
+astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada
+Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet
+täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.
+
+Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla
+ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui
+hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.
+Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän
+ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina
+kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.
+
+Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,
+joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt
+kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --
+
+-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?
+
+Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin
+sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi
+silmät sirrillään kauppamiestä.
+
+Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla
+oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:
+
+-- Ainahan siinä laiskan voittaa.
+
+-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.
+
+-- Onko se vanha?
+
+-- Rippikouluun nyt menee.
+
+-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.
+
+-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.
+
+-- Mitä siellä!
+
+-- Sitä minäkin olen sanonut.
+
+Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt
+kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan
+markan palkkaa.
+
+-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko
+Mikonperän Jaanun poika?
+
+-- Sen.
+
+Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän
+kanssa nuoruudentuttuja.
+
+-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää
+kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...
+
+-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.
+
+-- Myynyt talonsa? Kelle?
+
+-- Mikä lie ollut, joku vieras.
+
+Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten
+kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli
+Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko
+mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos
+isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan
+taloaan, miten järjestäisi?
+
+Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan
+kanssa.
+
+Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän
+mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä
+Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.
+Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria
+tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä
+perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että
+Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja
+Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria
+siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa
+ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei
+suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on
+sarkansa kynnettävä itse.
+
+Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan
+kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan
+omituisin katsein.
+
+-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen
+matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret
+koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.
+Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen
+vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.
+
+-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä
+ihastuksella.
+
+-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja
+käsivarsiaan.
+
+-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.
+
+Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet
+lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.
+
+Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla
+liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin
+käsiranteet.
+
+-- Älä...!
+
+Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.
+
+Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:
+
+-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!
+
+-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...
+
+-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!
+
+Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.
+
+-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...
+
+Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi
+lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta
+rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika
+otti tytön pään rinnalleen.
+
+-- Älä...
+
+Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja
+hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan
+saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja
+kuiskasi:
+
+-- Kuinkahan sinä olet niin...?
+
+-- Mitä?
+
+-- Sitä...
+
+-- Mitä, sano?
+
+-- Ei!
+
+-- Sano!
+
+-- Sitä vain ... ilkeä vain.
+
+Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?
+
+-- Ei.
+
+-- Mutta tämä ei olekaan partaa.
+
+-- Mitä se sitten on?
+
+-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.
+
+-- Älä, älä!
+
+-- Aina sinä valitat.
+
+-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.
+
+-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.
+
+Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna
+siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta
+isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan
+hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi
+enää puhua.
+
+Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä
+kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.
+Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa
+*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse
+siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...
+
+Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle
+edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...
+
+Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä
+kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla
+oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen
+oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua
+kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun
+jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen
+pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat
+kirkkaamman pohjan.
+
+-- Hevoshaankytö!
+
+Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä
+olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat
+hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen
+seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.
+
+Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin
+koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa
+talonjakoa.
+
+Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi
+hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!
+
+Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se
+meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa
+olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika
+oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.
+Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut
+pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena
+mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten
+iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.
+
+Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä
+suoraan kysyisi, myydäänkö talo?
+
+Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.
+
+Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.
+
+Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,
+katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.
+
+Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.
+
+Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä
+nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.
+
+Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa
+purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.
+
+Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.
+
+-- Kuka siellä?
+
+-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.
+
+Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan
+maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta
+siltä varalta jos kylväjä viipyy.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.
+
+-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.
+
+Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha
+mies enää sitten talolla tekee.
+
+-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois
+suustaan ja tuijotti herraa silmiin.
+
+Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.
+
+-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.
+
+Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla
+äänellä.
+
+Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli
+paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.
+Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.
+
+-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.
+
+-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet
+värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän
+oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein
+jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa
+emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:
+
+-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.
+
+-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi
+tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä
+ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.
+
+-- Se on aivan tosipuhetta.
+
+-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy
+kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on
+liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan
+palvelijaväen kanssa. --
+
+Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti
+ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta
+juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas
+tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.
+
+Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko
+Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas
+katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen
+tuhanteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli
+puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat
+seuraväkeä.
+
+Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,
+sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti
+miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä
+soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla
+niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden
+ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja
+antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee
+juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan
+ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...
+
+-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle
+puhuen.
+
+-- Niin mistä?
+
+-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan
+tottelemaan.
+
+-- Jumalattomuus kasvaa.
+
+-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat
+totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.
+
+-- Onko se sosialisti, vai?
+
+-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...
+
+Kananteri naurahti:
+
+-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen
+kunnioittamisesta, ei.
+
+-- Jopa nämä niistä.
+
+-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.
+
+-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?
+
+-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?
+
+Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.
+
+-- Marttiko? kysyi.
+
+-- Teidän poikanne?
+
+-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.
+
+Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.
+
+-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut
+hävittää tyyten?
+
+Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi
+puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa
+Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä
+vakavuudella:
+
+-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.
+
+Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,
+jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli
+kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä
+hiki.
+
+Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja
+vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,
+mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:
+
+-- Talon ostajakin tässä oli.
+
+Kananteri pyöristi silmiään:
+
+-- Aiotteko talonne myödä?
+
+Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja
+tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri
+siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...
+
+-- Sahako?
+
+-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen
+kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen
+palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi
+mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli
+loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä
+parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...
+
+Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen
+omituisella tavallaan.
+
+-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi
+ajatellen jo jotain muuta.
+
+-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman
+mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli
+tekee.
+
+-- Vai niin!
+
+Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo
+istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua
+heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain
+perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat
+eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän
+syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.
+Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa
+kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!
+
+Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja
+nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta
+uhma.
+
+Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen
+ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja
+talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.
+
+Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli
+jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden
+kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä
+milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.
+
+... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään
+jatkoi katkerasti:
+
+-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei
+yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa
+pikkutarpeisiin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.
+Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta
+päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä
+tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.
+
+-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.
+
+Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.
+
+-- Selitys on taitanut jo alkaa?
+
+-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.
+
+Ukko meni tupaan.
+
+Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla
+palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti
+sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin
+työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti
+astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:
+
+-- Äestitkö sinä sen?
+
+Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän
+tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan
+ennen kuin Martti vastasi:
+
+-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.
+
+Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän
+heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.
+
+Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,
+mutta ei onnistunut.
+
+Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta
+siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.
+
+Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui
+edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi
+hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:
+
+-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?
+
+Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.
+
+-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain
+itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.
+
+Hermanni jatkoi lukemistaan.
+
+-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?
+
+Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan
+luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.
+
+Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä
+hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:
+
+-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,
+pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.
+Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin
+viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.
+
+Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun
+kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski
+liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,
+tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä
+olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.
+
+He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista
+pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä
+vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut
+elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän
+näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.
+Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista
+tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin
+Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.
+
+Mikä äidin oli tullut?
+
+Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti
+havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.
+
+-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule
+kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin
+vähäpätöisestä asiasta.
+
+Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?
+
+-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?
+
+-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa
+asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja
+Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...
+
+Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.
+
+-- En minä!
+
+Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:
+
+-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
+Amerikkaan halua.
+
+-- Sinäkö, lapsiparka?
+
+Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa
+eloisuutta.
+
+-- Ja ketä sinä ajattelet?
+
+Martti mainitsi.
+
+Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.
+
+-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?
+
+Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.
+
+-- Milläkö?
+
+Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka
+silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.
+
+-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo
+perinnöstä lunastaa tähän aikaan.
+
+-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.
+
+-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei
+tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.
+
+Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä
+ponnistaa uskoaan.
+
+-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.
+
+-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
+Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...
+
+Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta
+pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.
+
+Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:
+
+-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen
+ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua
+yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä
+välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta
+ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne
+kukin.
+
+Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa
+vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä
+hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime
+tingassa asettuisi vastanakaan.
+
+... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä
+mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää
+jolla sen irti saisi...
+
+-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.
+
+-- Hääh? kysyi äiti.
+
+Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.
+
+Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi
+vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin
+odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt
+mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.
+
+Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven
+jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.
+
+Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun
+tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta
+aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä
+asiasta äidille puhua koskaan.
+
+-- Ei koskaan!
+
+Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi
+tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,
+tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?
+
+Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.
+Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion
+lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!
+
+Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut
+havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt
+vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä
+pelkää...? Todellakin...!
+
+Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.
+
+Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat
+nyrkkiin:
+
+-- En kerjää! En äitiä, en isää!
+
+Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.
+
+Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari
+syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle
+voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta
+vehkeillen.
+
+-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin
+ennenkin.
+
+Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.
+Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta
+Kaisua, joka sille huuteli:
+
+-- Kissu, kissu, kissu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta
+yhdestä sadasta markasta.
+
+Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla
+hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot
+loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.
+
+Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon
+keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen
+järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka
+kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana
+usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen
+levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen
+sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella
+puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli
+mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat
+kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous
+kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.
+Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.
+
+-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa
+etsimään.
+
+Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia
+ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja
+yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta
+elämäntuntoa.
+
+-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan
+piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja
+kuuntelemaan.
+
+Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli
+useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja
+porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten
+ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen
+mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.
+
+Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä
+asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa
+kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.
+Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä
+oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä
+millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä
+tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla
+ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja
+hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului
+tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista
+kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa
+kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia
+murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti
+oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä
+jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja
+apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli
+ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.
+Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt
+tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...
+ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!
+
+Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata
+omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun
+kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään
+maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin
+kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli
+siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin
+osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä
+paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.
+
+-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko
+mies.
+
+-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän
+tarkoituksen.
+
+-- Kuinka niinkö?
+
+-- Niin, että mitä isäntä meinaa?
+
+-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes
+saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se
+Villekin...
+
+-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.
+
+-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.
+
+-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika
+sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis
+omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan
+niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.
+
+Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä
+Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:
+
+-- Niin se on.
+
+Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä
+Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi
+siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.
+
+-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän
+multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa
+toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.
+
+Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,
+oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut
+laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan
+takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.
+
+Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen
+hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa
+niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.
+
+-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.
+
+-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.
+
+-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?
+
+-- Oli. Entä sitten?
+
+-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava
+mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.
+
+-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä
+aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä
+menivät mäkeen.
+
+-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain
+siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.
+
+Hän pujahti kamariin.
+
+Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken
+tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja
+vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto
+valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia
+kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä
+tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys
+peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi
+värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista
+ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia
+kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen
+pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut
+kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi
+ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.
+
+Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos
+avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla
+ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka
+leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.
+
+Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta
+käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon
+ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,
+joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se
+puolikas.
+
+Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.
+
+Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.
+
+Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen
+häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja
+sulkee piirongin.
+
+Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen
+ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä
+tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt
+naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne
+ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin
+aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse
+puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin
+edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut
+siitä iloa.
+
+Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:
+
+Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä
+minä ennen välittänyt?
+
+Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä
+puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.
+
+-- Työn puute, sanoi vaimo.
+
+-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...
+
+-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,
+niin on kuin kipeä.
+
+Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut
+samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja
+sanoo.
+
+-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin
+jää mieleen kuin ikävä.
+
+-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.
+
+-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.
+
+-- Joutavia mailman juttuja.
+
+-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset
+puhuvat.
+
+-- Mihinkäpä ne korvansa.
+
+-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne
+sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.
+
+Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui
+harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä
+vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:
+
+-- Hmm.
+
+-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.
+
+-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi
+tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.
+
+Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen
+levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri
+silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman
+umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti
+seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.
+Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.
+
+Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:
+pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä
+minulla on liian vähä, niin.
+
+Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi
+selville, niin...
+
+Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi
+»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki
+hänet niiden joukkoon.
+
+Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi
+sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.
+
+Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan
+kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän
+perintötalon, ja nyt olen torpasta?
+
+-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!
+
+Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti
+arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se
+vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika
+pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.
+
+Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja
+ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli
+mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.
+
+Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli
+pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän
+oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat
+kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli
+keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.
+Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään
+väistämättä lennähdellä.
+
+Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle
+meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka
+pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain
+häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat
+rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen
+katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan
+mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!
+Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,
+sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin
+isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis
+tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on
+siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja
+taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...
+
+-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...
+
+Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti
+kumpaankin, mutta jatkoi työtään.
+
+-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää
+sävyä.
+
+-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!
+
+-- Ville vain.
+
+-- Ville vain!
+
+Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava
+ilme.
+
+-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?
+
+-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.
+
+Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva
+ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.
+
+-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.
+
+Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.
+
+-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.
+
+Ville kiroili.
+
+-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?
+
+-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.
+
+Ville alkoi uudestaan kiroilla.
+
+-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän
+verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en
+sellaisille tekisi ollenkaan!
+
+Ville vannoi sen päälle.
+
+Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän
+selitteli:
+
+-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?
+
+-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.
+
+Hän kiroili taas.
+
+-- Sama se on tässä muiden.
+
+-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.
+
+-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi
+lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.
+
+-- Ahdistaako se muoria?
+
+-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää
+tuollaista tyhjää melua.
+
+-- Meluaa edes köyhyydessään.
+
+-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris
+hammasta.
+
+-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.
+Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti
+hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä
+naurussa ja sanoi:
+
+-- Kyllä ne akat osaavat.
+
+Veli kysyi:
+
+-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?
+
+Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan
+vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.
+
+-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti
+hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!
+
+Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.
+
+-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.
+
+-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen
+Villen silmiin.
+
+-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.
+
+-- Taisitpa panna.
+
+-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.
+
+-- Saithan sinä korvausta.
+
+-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä
+karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.
+
+Jaakko Jaakonpoika vavahti.
+
+-- Niinkö meinaat?
+
+Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.
+
+-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että
+viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.
+
+Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi
+asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan
+hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi
+tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,
+vaihtoi polvea polven päälle.
+
+-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.
+
+-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.
+
+-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...
+
+-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta
+Pihlajaniemestä.
+
+Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti
+Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.
+
+Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko
+ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet
+yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.
+
+-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.
+
+-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo
+työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.
+
+Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas
+sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.
+
+Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:
+
+-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.
+
+Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.
+
+-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka
+silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti
+näihin?
+
+Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen
+veitikka.
+
+-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä
+mahtaisi teillekään pahaa tehdä.
+
+Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän
+hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.
+
+-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.
+
+-- Niin, tuota...
+
+-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs
+lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis
+satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.
+
+-- Sitä minäkin.
+
+-- Niin, sitä minäkin, mutta...
+
+-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.
+
+-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset
+toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä
+ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut
+saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,
+ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla
+totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi
+polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä
+siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.
+Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen
+voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui
+vilunväreitä.
+
+Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä
+kipeäksi.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja
+koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla
+isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi
+1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin
+kipu rupesikin hellittämään.
+
+Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi
+yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.
+Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä
+havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen
+hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin
+elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.
+Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.
+Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.
+
+Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas
+mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,
+talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?
+
+-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan
+puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää
+omiaan.
+
+-- Niinköhän se tekee?
+
+-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä
+katsoo.
+
+Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta
+samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa
+tästälähtein! Hymyili.
+
+Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli
+ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja
+pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi
+rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat
+pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...
+
+-- Hm.
+
+Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli
+ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui
+hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä
+sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä
+syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla
+maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä
+jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut
+aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.
+
+Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,
+jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain
+nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?
+
+Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli
+aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen
+Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet
+Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli
+englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...
+
+Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan
+sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli
+merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti
+sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.
+
+-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan
+painaessa rintaa.
+
+Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti
+kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen
+eteen kiitävän pilven peittoon.
+
+-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...
+
+Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!
+
+-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!
+
+Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,
+epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,
+harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen
+puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,
+koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä
+selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...
+
+-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja
+nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...
+
+Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.
+Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se
+kaksikymmentätuhatta lisää...
+
+-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?
+
+Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin
+tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman
+koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen
+visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies
+vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --
+aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean
+jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta
+töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli
+harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,
+että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas
+antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,
+jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen
+talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö
+nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle
+myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?
+
+Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen
+loiskaus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui
+kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,
+sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän
+liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi
+edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin
+kovin pitkäksi.
+
+Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli
+jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin
+päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen
+syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,
+josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut
+kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä
+kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut
+penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva
+työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi
+myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.
+
+Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat
+asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo
+teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi
+hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin
+vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,
+joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan
+pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät
+osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen
+joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,
+ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on
+kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa
+katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.
+
+Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen
+omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä
+taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta
+leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli
+arvatenkin omat syynsä.
+
+-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,
+heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi
+matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien
+välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies
+telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.
+
+-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen
+huomaavaisesti tulijalle.
+
+-- Iltaa.
+
+-- Täälläkö rakennetaan?
+
+-- Niin.
+
+Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha
+voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla
+kiven kolossa paloi tuli.
+
+-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.
+
+Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo
+puoli-ikkunoissa.
+
+-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.
+
+Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki
+kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.
+
+-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --
+Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä
+kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän
+oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli
+hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin
+väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan
+mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.
+
+-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen
+mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti
+ovenvirkaa.
+
+-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.
+
+-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten
+verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli
+pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti
+ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään
+siistiä.
+
+-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka
+tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.
+
+-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.
+
+Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.
+
+-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti
+vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen
+pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi
+niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote
+rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,
+mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.
+
+Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he
+siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,
+mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli
+niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
+Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,
+minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon
+säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli
+velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi
+suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,
+hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on
+nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän
+katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita
+tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.
+
+-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan
+reunalla.
+
+-- On jumaliste! toinen todisti.
+
+-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.
+Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita
+töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.
+
+Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli
+ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken
+tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun
+pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta
+hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu
+oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja
+virkkoi:
+
+-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.
+
+-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta
+kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan
+rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.
+
+Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.
+Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui
+aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen
+läsnäollessa samallaiselle.
+
+Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka
+höristellen tervehti.
+
+Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua
+ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat
+säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:
+
+      »Penni on mulla perintöä
+      Ja kullallani on kaksi...»,
+
+sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.
+Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,
+kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan
+samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
+kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.
+
+Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle
+päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen
+torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän
+toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.
+
+Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.
+
+-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä
+nurisevalla äänellä.
+
+-- Kyyllä minä sitä joskus...
+
+Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.
+
+-- Joskus, matkii isä epäillen.
+
+Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut
+pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin
+sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että
+Kaisu oli tullut itkien kylästä.
+
+-- Mitä varten? uteli isä.
+
+-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.
+
+-- Kaisulleko? Mistä?
+
+-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut
+itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.
+
+-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö
+kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.
+
+-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä
+vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.
+
+-- Hmm, pani mies mumisten.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se
+muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt
+liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista
+hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu
+sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin
+aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään
+talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja
+nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja
+ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät
+maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen
+nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada
+palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia
+veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun
+tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin
+valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat
+mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se
+tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen
+nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,
+kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun
+naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä
+pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla
+pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!
+
+Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton
+vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja
+palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin
+tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin
+suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu
+muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein
+silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.
+
+Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen
+iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.
+Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin
+ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi
+ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle
+puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti
+muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa
+vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella
+puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt
+talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,
+taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä
+myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea
+enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.
+
+Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi
+sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat
+nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman
+näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien
+ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun
+ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen
+asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla
+kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen
+pikkuasunnon nurkkakilpeen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli
+syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan
+kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa
+viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,
+missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden
+takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.
+Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä
+muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti
+uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,
+miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa
+taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat
+viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,
+muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden
+katoovaisuuden armottomasta laista.
+
+Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo
+lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.
+Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan
+puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä
+tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus
+hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja
+lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.
+Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.
+Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan
+työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,
+mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi
+hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,
+mutta se onnistui perin huonosti.
+
+-- Mikäs perttana...!
+
+Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä
+temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.
+
+-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.
+
+Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon
+alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.
+
+-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.
+
+Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa
+työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen
+tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut
+muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka
+ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,
+alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan
+pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi
+nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan
+tietään.
+
+Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet
+tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,
+mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja
+lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli
+kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.
+
+Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa
+vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi
+äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri
+tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa
+puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän
+ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin
+toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet
+ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti
+ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi
+vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten
+itsekseen.
+
+-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,
+kun tulivat vastakkain.
+
+-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...
+
+Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.
+
+-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.
+
+-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No
+mitä se täälläpäin nyt?
+
+-- Miitä...
+
+Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se
+kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla
+että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.
+
+Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan
+makuukuorma.
+
+Sitte kysyi Mikonperä:
+
+-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?
+
+-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?
+
+-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista
+silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika
+aivan juomiseen.
+
+-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa
+terävän kysyvänä Mikonperään.
+
+-- Varmaan!
+
+-- Soo'o.
+
+-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?
+
+-- Niitä ne ovat.
+
+-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit
+niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?
+
+-- Oletko sinäkin sitä kuullut?
+
+-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille
+kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö
+niin? -- Mikonperä nauroi.
+
+-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun
+jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.
+
+-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes
+lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja
+sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän
+näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä
+kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?
+
+-- En, mitäs minä.
+
+-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla
+ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!
+
+Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti
+vielä:
+
+-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.
+
+-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.
+
+-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian
+vanhoja. Mitäh?
+
+Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen
+jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:
+
+-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!
+
+-- Missä?
+
+-- Seurahuoneella.
+
+-- Minä en niissä ole ollut ikänä.
+
+-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.
+
+-- Pitäis tätä ajoakin.
+
+-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?
+
+-- En suinkaan, mutta...
+
+Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.
+
+-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.
+
+-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo
+itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun
+Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,
+helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä
+viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä
+näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän
+katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen
+edelleen.
+
+-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen
+kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut
+uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.
+Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut
+hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät
+ansiot, ei talollisten kannattaisi...
+
+Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi
+junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne
+Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan
+leipänä.
+
+Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän
+juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos
+sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin
+meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä
+lihamakkaraa virkkoi ääneen:
+
+-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?
+
+Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*
+ajattelemaan.
+
+Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä
+joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että
+Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.
+
+-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita
+on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat
+kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä
+rahat takaisin.
+
+-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja
+kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?
+
+-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.
+
+-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna
+huudahtanut.
+
+Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli
+kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,
+miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...
+ymmärtäähän sen!
+
+Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan
+ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää
+Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän
+lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen
+mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,
+tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru
+pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua
+taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja
+kiukkuiseksi, ehkä hänkin...
+
+Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko
+maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.
+
+Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa
+kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.
+
+-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.
+
+-- Kah!
+
+Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla
+istui vieras herrasmies.
+
+-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.
+
+-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!
+
+Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen
+ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,
+mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee
+ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?
+ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...
+
+Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi
+nyrkki puuskassa:
+
+-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä
+muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!
+
+
+
+
+15.
+
+
+Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä
+emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:
+Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi
+Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja
+ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä
+edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset
+maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei
+vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen
+tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten
+arka koskettaa, sen moni oli huomannut.
+
+Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka
+halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että
+hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,
+jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,
+kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia
+muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina
+voittajana.
+
+Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei
+myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin
+puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään
+uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä
+kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti
+melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista
+jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän
+uskoa.
+
+-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä
+nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi
+uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria
+välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis
+Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä
+Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...
+
+Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin
+kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään
+muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan
+kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat
+vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset
+todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja
+ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.
+Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden
+vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.
+
+Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki
+yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli
+mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,
+kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten
+pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin
+ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...
+
+Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein
+araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin
+synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan
+miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,
+vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei
+hän sitä koskaan saanut.
+
+Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti
+silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.
+Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun
+isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ
+selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin
+tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka
+tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,
+oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt
+koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri
+mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia
+äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä
+kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän
+vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus
+vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan
+aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli
+kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja
+pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,
+että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut
+työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.
+
+Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt
+vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta
+kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin
+sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se
+mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut
+kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera
+siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...
+
+Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut
+havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan
+tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin
+tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä
+mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.
+Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa
+toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.
+
+Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat
+olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut
+usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja
+ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä
+hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat
+nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla
+kotitalo myymättä, ja...
+
+Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.
+Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa
+Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä
+lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,
+lähetettäisiin matkarahat.
+
+Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje
+kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista
+herkempi.
+
+Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän
+sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.
+Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,
+mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.
+
+Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi
+seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan
+Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten
+pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä
+mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat
+syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.
+Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut
+sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä
+koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja
+kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt
+aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20
+tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan
+mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan
+emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku
+tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta
+enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa
+palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...
+
+-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan
+usein itsekseen mutisi.
+
+Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin
+Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,
+talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten
+paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty
+melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.
+
+Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,
+kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon
+palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain
+asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla
+mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten
+kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja
+sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että
+saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka
+kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,
+menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...
+
+Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.
+Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä
+sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.
+
+Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,
+että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei
+voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo
+valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki
+sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa
+laskea mieleensäkään.
+
+Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran
+vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka
+nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta
+välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten
+Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa
+levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki
+nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta
+ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:
+myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei
+estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet
+lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka
+olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät
+navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei
+sellaisesta ikänä tule hyvää...
+
+Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.
+
+... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin
+vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta
+kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,
+sillä Kaisu ei ole talosta...
+
+-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa
+itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota
+juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät
+tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat
+hiljaa huojuen erottuivat.
+
+-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista
+levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla
+muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.
+
+Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua
+kivisellä torpantiellä.
+
+-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin
+mökinmiehet.
+
+Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:
+
+-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?
+
+-- Keitä vain.
+
+Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä
+oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että
+saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui
+tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.
+
+-- Hyvää iltaa.
+
+Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin
+joku uusi sointu.
+
+-- Iltaa.
+
+Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.
+
+Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin
+kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.
+
+-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten
+olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.
+
+-- Jaanuko?
+
+-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...
+
+-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun
+ääres.
+
+-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.
+
+Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin
+syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi
+suoraa tietä pääasiaan.
+
+-- Vai talon?
+
+-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.
+
+-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,
+pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.
+
+-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.
+
+-- Missä sinä tapasit?
+
+-- Siinä kaupparistillä.
+
+-- No mistä se meinaa ostaa?
+
+-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.
+
+-- Mekö?
+
+Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen
+kiihtyneellä äänenpainolla.
+
+-- Niin?
+
+Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.
+
+-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.
+
+-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.
+
+-- Niin mutta, uteli vaimo.
+
+... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan
+se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.
+
+Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:
+
+-- Aikooko sitte isä ostaa talon?
+
+-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.
+
+-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.
+
+Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,
+joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.
+
+-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.
+
+-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.
+
+Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.
+
+-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,
+jatkoi isä.
+
+-- Niin oliskin!
+
+-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin
+pitkälle, lapsiparka.
+
+-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!
+
+Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.
+
+Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.
+
+Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani
+hyllynreunalle.
+
+-- Panen tuohon, sanoi.
+
+Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta
+koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja
+tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen
+mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?
+Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?
+Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin
+elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa
+virkkoi:
+
+-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.
+
+Emäntä pysähtyi uteliaana:
+
+-- Kuinka Jaanu sitä?
+
+-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.
+
+-- Nyt metsätönnä?
+
+-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.
+
+-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?
+
+-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.
+
+Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt
+jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:
+
+-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous
+seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.
+
+-- Sinnekö?
+
+-- Niin, ajattelin.
+
+-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.
+
+-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti
+vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:
+
+-- Mene vain, mun puolestani.
+
+-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.
+
+-- Sinnekö turniksia katsomaan?
+
+-- Niin ja kaalia.
+
+-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.
+
+-- Olisit vienyt.
+
+-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...
+
+-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?
+
+-- Niin mutta nyt ei olla.
+
+-- Onpa rahaa.
+
+-- Mitä se raha sitte.
+
+-- Saa sillä talon.
+
+-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...
+
+-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun
+voittavat.
+
+-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen
+huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä
+olevan hyllyn reunalle ja vastasi:
+
+-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä
+me talon asuisimme vielä.
+
+Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:
+
+-- Jos ne tulevat ... meille?
+
+-- Pitää kysyä, jos...
+
+-- Mitä?
+
+-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...
+
+Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä
+vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.
+
+-- Nukutko sinä?
+
+-- Häh?
+
+-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta
+Pihlajanientä?
+
+-- Niin kuin piloillaniko?
+
+-- Vaikka.
+
+Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko
+näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan
+yleisö kirjavaa.
+
+Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen
+kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.
+Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön
+syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo
+maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin
+taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan
+kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat
+väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli
+päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,
+hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät
+aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan
+herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan
+rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo
+ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa
+eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan
+jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten
+pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja
+kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.
+Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat
+maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...
+
+Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee
+ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa
+huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka
+tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira
+veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella
+puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta
+suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä
+mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja
+keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä
+haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa
+hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein
+kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.
+
+Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin
+tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi
+kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa
+joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!
+Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki
+tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan
+perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen
+yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen
+talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen
+on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...
+
+Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa
+ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.
+Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein
+20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää
+»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä
+tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi
+onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.
+
+Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten
+keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai
+vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?
+
+Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että
+maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko
+paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,
+sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä
+tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän
+tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa
+terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi
+herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun
+maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin
+siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,
+iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,
+eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse
+leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja
+kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin
+ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli
+vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti
+silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia
+villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat
+ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään
+muullalailla, omin neuvoin.
+
+Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian
+vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja
+imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet
+purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut
+miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,
+rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet
+silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja
+älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun
+itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,
+joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa
+tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,
+kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade
+ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi
+maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on
+jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on
+paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua
+kaikille vatsantäyttä. -- --
+
+Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea
+kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava
+vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja
+näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --
+
+-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,
+omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --
+
+Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen
+vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt
+kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista
+maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa
+nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti
+juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.
+
+Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi
+elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti
+tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.
+
+-- Kylläpä puhuu!
+
+-- Vai osaa se Heinonen noin...
+
+-- Kerrankin niin kuin asia on.
+
+-- Justiin! Ei yhtään liikaa.
+
+Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.
+Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä
+istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli
+kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,
+nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä
+sävyllään.
+
+-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden
+kehahtaa.
+
+-- Joutavia!
+
+-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui
+emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,
+ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.
+
+-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa
+piippuunsa.
+
+-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.
+
+-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.
+
+-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka
+se teidän aikanne nyt kuluu?
+
+-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.
+
+-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.
+
+Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.
+
+-- Hm, mumisi hän.
+
+-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko
+tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.
+
+-- Minä arvaan sen.
+
+-- Siinä vain raha miellytti.
+
+-- Niinkö?
+
+-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen
+arvelee, jos ostais sen takaisin?
+
+-- Pihlajaniemenkö?
+
+-- Niin sen.
+
+-- Tekö?
+
+-- Me.
+
+-- Mitäs minä siihen osaan...
+
+-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.
+
+-- Tulisko hän?
+
+Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,
+emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään
+liittynyt.
+
+Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle
+näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat
+olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin
+nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,
+kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,
+joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely
+innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät
+maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta
+jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.
+Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista
+vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista
+asioista.
+
+Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala
+vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,
+väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja
+liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja
+päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt
+heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja
+sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä
+vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten
+väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen
+monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.
+
+Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen
+muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko
+pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa
+kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.
+
+Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon
+ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.
+
+Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua
+paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt
+sanotaan? Kuka nyt puhuu?
+
+Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,
+että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä
+annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on
+yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.
+
+Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.
+
+Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.
+Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää
+Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen
+ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on
+ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset
+yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten
+yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti
+maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen
+isävainajalleen...
+
+-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.
+
+Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli
+päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,
+jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon
+arvoisiksi.
+
+Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän
+puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on
+koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun
+raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä
+»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen
+toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun
+eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt
+raatajasankari kumartuu.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on
+Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun
+muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?
+ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on
+olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.
+
+Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä
+ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä
+auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat
+kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.
+Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla
+kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.
+Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,
+repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma
+pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava
+tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt
+pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti
+suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta
+pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.
+Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.
+Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.
+Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua
+noudattaen.
+
+Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on
+niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,
+ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...
+aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.
+
+Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän
+ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja
+hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää
+oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos
+ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain
+hengittää kun kulki riihten ohi.
+
+Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee
+Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta
+kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut
+riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt
+töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta
+yrittääkään enää mukaan.
+
+Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö
+sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti
+tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän
+tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä
+Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,
+jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se
+tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on
+väsynyt...
+
+Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset
+muuttopuuhatkin. Hän myhähti.
+
+-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä
+ne nyt ovat?
+
+Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän
+ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja
+tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:
+
+-- Hmh!
+
+Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta
+uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,
+olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin
+mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne
+olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös
+niiden kanssa!
+
+Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli
+luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat
+isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani
+vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.
+Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein
+laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä
+ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...
+
+Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko
+Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko
+Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain
+tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten
+koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,
+aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,
+Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,
+mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.
+
+-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen
+puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo
+levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan
+järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä
+ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä
+tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis
+toiset perilliset lunastanut?
+
+-- Ei millään, eikä ikinä!
+
+Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten
+oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli
+talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän
+valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta
+pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan
+hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,
+nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena
+hevoselle:
+
+-- Ooo!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän
+hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti
+sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.
+Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva
+pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,
+ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen
+taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä
+muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja
+ainoana asukkaana...
+
+Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi
+astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä
+sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa
+kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.
+Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,
+-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan
+pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,
+jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan
+sukuun...
+
+Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin
+ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika
+käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin
+painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...
+
+Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,
+alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan
+oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.
+Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin
+porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne
+nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon
+niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin
+katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee
+jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein
+nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset
+päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...
+
+Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli
+syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.
+Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä
+oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se
+liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista
+pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta
+kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii
+hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.
+Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.
+
+-- Ka isäntäpä!
+
+-- Päivää.
+
+-- Päivää!
+
+Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.
+Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.
+
+-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.
+
+Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa
+mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.
+
+Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne
+sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei
+vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!
+
+Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain
+askelin Mäkitorpalle päin.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että
+isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus
+oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat
+ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän
+niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.
+Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta
+kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon
+puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.
+Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on
+naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,
+että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa
+kaikkensa, jos saa omansa.
+
+Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen
+kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,
+vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,
+koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta
+markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan
+riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään
+taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi
+kelpaavaa tukkimetsää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen
+talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt
+aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja
+muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä
+on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että
+siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.
+Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää
+vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin
+Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä
+ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti
+ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan
+Pihlajaniemi.
+
+Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos
+vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä
+Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä
+oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla
+on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat
+omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.
+Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun
+parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on
+heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun
+perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,
+mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä
+jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina
+vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.
+Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein
+samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla
+erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.
+
+He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi
+rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja
+kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä
+ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui
+asumaan taas entinen puuhakas hymy.
+
+Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla
+oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla
+meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin
+Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:
+
+-- Kas kas!
+
+Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut
+varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,
+ruohonpää nousi maasta.
+
+Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon
+pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän
+talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!
+Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen
+ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.
+Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi
+tunnelmaa.
+
+Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.
+Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat
+olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä
+myrskyjä.
+
+-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan
+jäleltä? kiusasi Heinonen.
+
+-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta
+tienhaarasta.
+
+-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.
+
+-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui
+vihellellen.
+
+Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.
+Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.
+
+Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.
+
+Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.
+
+Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee
+jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu
+juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa
+pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:
+
+-- Liisa ja Martti tulevat!
+
+Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko
+Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.
+Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy
+portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.
+
+Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,
+jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä
+on punakolttuinen, kukoistava poika.
+
+Syntyy iloinen hälinä.
+
+-- Päivää, terveisiä Amerikasta!
+
+-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!
+
+-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa
+käsiään.
+
+-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.
+
+-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin
+kurottelevan poikaa.
+
+Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet
+liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.
+
+-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan
+hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa
+kellastuneet posket saavat rusoa.
+
+Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä
+ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.
+
+-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa
+vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde
+silmissä.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14349 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..8584a3b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14349 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14349)
diff --git a/old/14349-8.txt b/old/14349-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..ed97bda
--- /dev/null
+++ b/old/14349-8.txt
@@ -0,0 +1,5156 @@
+The Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Jaakko Jaakonpoika
+
+Author: Santeri Alkio
+
+Release Date: December 13, 2004 [EBook #14349]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO JAAKONPOIKA ***
+
+
+
+
+Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
+
+
+
+
+
+JAAKKO JAAKONPOIKA
+
+ROMAANI
+
+
+Santeri Alkio
+
+
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Werner Söderström Osakeyhtiö 1913
+
+
+
+
+1.
+
+
+Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti
+yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen
+erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki
+sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili
+hikikarpaloita.
+
+Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan
+rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja
+hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä
+joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.
+
+-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään
+aivan kuin estääkseen.
+
+-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,
+laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen
+reunasta.
+
+-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...
+
+Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt
+ilme.
+
+-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?
+
+Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko
+Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin
+voimin.
+
+-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi
+hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.
+
+-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?
+
+-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.
+
+-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.
+
+-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.
+
+Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.
+
+-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.
+
+-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä
+minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.
+
+Emäntä läheni pöytää.
+
+-- Laske itse sun rahas.
+
+-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.
+
+Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään
+pois.
+
+-- Älä nyt niin!
+
+-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?
+
+-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja
+tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...
+
+-- Seitsemänkymmentä.
+
+-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin
+kahdeksankymmentä.
+
+Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se
+seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.
+Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja
+tuijottamaan syrjästä.
+
+-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi
+penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.
+
+-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.
+
+-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.
+
+-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.
+
+-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas
+taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt
+eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin
+paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta
+taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän
+emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.
+
+Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.
+
+-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.
+
+-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen
+taas kätensä sitä ottaakseen.
+
+-- Tuota...
+
+Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista
+sitä saamasta.
+
+-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden
+vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.
+
+-- Niin on taitanut.
+
+-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,
+minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä
+sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.
+
+Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:
+
+-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?
+
+-- Totta minä, tuota.
+
+Maksaja asettui vakavaksi:
+
+-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.
+
+-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain
+viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä
+pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...
+
+Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika
+paperia.
+
+Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:
+
+-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä
+toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.
+
+Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.
+
+-- Mutta sepä vasta sopiikin!
+
+Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen
+kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka
+ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.
+Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti
+Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.
+
+Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.
+
+-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.
+
+-- Noo, tulihan siitä.
+
+-- Veloistas pääset ja jääkin?
+
+-- Noo, vähin.
+
+-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä
+tiedä.
+
+-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.
+
+-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua
+hätyyttänyt ole, vai olenko?
+
+-- Ei minua kukaan.
+
+-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin
+velkahittena, eikös ole?
+
+Kuusenlatva nauroi.
+
+-- Arvatenkin!
+
+Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:
+
+-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri
+maksanut velkansa.
+
+Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika
+käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut
+puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista
+vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan
+tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan
+kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi
+hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:
+
+-- Älä mene Liisa, kuulitko!
+
+Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.
+
+-- Mitä?
+
+-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?
+
+-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.
+
+-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?
+
+-- Eiköhän maalaisliittoa.
+
+-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?
+
+Liisa nauroi:
+
+-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.
+
+-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se
+isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?
+
+-- Tiedä.
+
+-- Kamalaa.
+
+-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä
+kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu
+mies, sanoo.
+
+-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...
+
+-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?
+
+-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen
+kelkkahan.
+
+-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.
+
+-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.
+Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt
+vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se
+välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.
+
+-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.
+
+-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.
+
+Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:
+
+-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.
+Tuumi hetkisen ja uudisti:
+
+-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen
+maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.
+
+Emäntä tokasi takan luota:
+
+-- Taitais olla sunkin viisahinta...
+
+Jaakko Jaakonpoika kauhistui:
+
+-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?
+
+Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,
+mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?
+
+Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin
+valanperästä vannottaen kysyi:
+
+-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin
+arvoisia?
+
+Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:
+
+-- Meidän Marttikin.
+
+-- Kakaroita!
+
+Hän rupesi iloisesti nauramaan.
+
+-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä
+Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.
+
+-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.
+
+Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:
+
+-- Taidat sinäkin?
+
+-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.
+
+-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.
+
+-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.
+
+Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen
+yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:
+
+-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni
+menemään pahaksi.
+
+Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä
+kiusata:
+
+-- Mitäs sinä aina...
+
+-- Mitä minä?
+
+Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat
+metsästä.
+
+Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät
+silmät ja suulauden.
+
+-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.
+
+-- Taisin!
+
+-- Taidat valehdella, kiusasi isä.
+
+-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni
+jälkeensä.
+
+Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät
+niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen
+varsa, kaikki hyvin laihoja.
+
+-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli
+pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.
+
+-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä
+oleva nuorukainen.
+
+-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.
+
+-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.
+
+Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:
+
+-- Panitko sinä kaikki jauhot?
+
+-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein
+horjuvat.
+
+-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos
+sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.
+
+-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.
+
+-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.
+
+-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.
+
+-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...
+
+Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:
+
+-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin
+kuinka päästiin kotia.
+
+-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.
+
+-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.
+
+-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän
+kannata.
+
+Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa
+jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua
+nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.
+
+Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,
+kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:
+
+-- Nyt tulee Bränforssi!
+
+-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen
+nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen
+kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:
+
+-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa
+kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti
+vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:
+
+-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?
+
+Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:
+
+-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on
+paljo rahaa, se.
+
+Bränfors astui tupaan.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.
+Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli
+mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka
+suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon
+pulskat ja terveen näköiset.
+
+Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja
+kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,
+Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki
+nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko
+Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin
+paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,
+oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan
+ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.
+Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa
+pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.
+Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi
+teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen
+muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat
+kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla
+miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden
+yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa
+yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti
+ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä
+oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.
+
+Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet
+juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen
+miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli
+vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt
+tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen
+siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan
+voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei
+ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.
+Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi
+oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin
+keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo
+vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi
+joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.
+Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo
+viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä
+töistä.
+
+Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi
+lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko
+Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan
+jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän
+katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:
+
+-- Katsos, kun menee!
+
+Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti
+miehen ilon:
+
+-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?
+
+-- Keittääkö?
+
+Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä
+työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä
+hänen kasvonsa kirkastuivat:
+
+-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee
+jokeen?
+
+Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä
+tunnustamaan. Muistutti vain:
+
+-- Se pitää edes perata.
+
+-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.
+
+Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee
+se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta
+sellaisiin kustannuksiin.
+
+Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:
+
+-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,
+minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä
+uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne
+omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.
+
+Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen
+vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:
+
+-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!
+
+Emäntä mumisi jotain.
+
+Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,
+puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:
+
+-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä
+olis ollut mäntä katolla.
+
+-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.
+
+-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...
+
+Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti
+vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin
+hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä
+kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän
+oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon
+vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli
+annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla
+huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin
+lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan
+kartanokujaan.
+
+Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä
+Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan
+asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,
+kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa
+jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan
+alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,
+-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin
+olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa
+oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.
+
+Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän
+tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata
+enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren
+Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,
+osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun
+leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan
+polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus
+hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta
+emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria
+hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut
+vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta
+siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän
+kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin
+koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.
+Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä
+peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa
+ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin
+koossapitämispuuhiin.
+
+Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:
+rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...
+
+Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen
+tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa
+samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin
+hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan
+perintölunastuksessa laskettiin.
+
+-- Seitsenkertaiseksi!...
+
+Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein
+yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään
+asianomaiselta.
+
+Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi
+kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,
+mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan
+pantu korkkimatto.
+
+Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa
+itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.
+
+-- Päivää, sanoi tulija.
+
+Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli
+kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä
+hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.
+
+-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään
+vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti
+tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.
+
+Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.
+
+-- Päivää.
+
+-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.
+
+Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen
+osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen
+tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen
+kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia
+mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa
+joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa
+tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin
+rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai
+porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...
+
+-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän
+joutoaikaa parempaakin asiaa varten.
+
+-- Johan sitä...
+
+-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.
+
+-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.
+
+-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö
+kesken.
+
+-- Kyllähän se niin on.
+
+-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa
+tilaa murehtimaan...
+
+-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,
+suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan
+Vehmeröistä.
+
+-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän
+painolla.
+
+Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan
+lempeästi, vastasi hän:
+
+-- Jos olet kastettu.
+
+-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?
+
+-- Niin.
+
+-- Kyllä sulla on siinä väärin...
+
+Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat
+syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko
+Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa
+sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen
+asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa
+sopusoinnussa.
+
+-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.
+
+Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.
+
+-- Minäkö?
+
+-- Niin, sinä.
+
+-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin
+tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...
+
+-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan
+Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne
+menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät
+emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja
+piikain kanssa. En minä vain!
+
+Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan
+sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen
+pelkkänä korvana:
+
+-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?
+
+-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.
+
+Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea
+selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.
+
+-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.
+
+Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen
+ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6
+tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän
+Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko
+Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta
+oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne
+suorittaa...
+
+Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät
+saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä
+muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai
+aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.
+
+Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35
+tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan
+hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,
+jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?
+
+Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?
+
+Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.
+Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja
+otsansa ryppyyn.
+
+-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty
+uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.
+
+Hymyili.
+
+-- Kelpas! kertasi ääneen.
+
+Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat
+rahat. Mistä pojat ottavat?
+
+Ja taas vähänajan kuluttua:
+
+-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...
+
+Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei
+huomannut.
+
+-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain
+kanssa taloa asutaan.
+
+Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan
+liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:
+
+-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina
+kirja kädes... Kumma kakara!
+
+Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen
+ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi
+soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä
+tehtäisiin tässä oikein rahamies?
+
+Nauratti.
+
+Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin
+puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?
+
+-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!
+mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi
+talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.
+Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...
+
+-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.
+
+-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka
+mies.
+
+-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...
+
+-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.
+
+Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.
+
+Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän
+läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.
+
+... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän
+lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja
+niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...
+
+Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan
+elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu
+vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on
+maksettu.»
+
+-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.
+
+Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut
+ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi
+heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut
+sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:
+
+      »Herraa hyvää kiittäkäät,
+      iloisest' ylistäkäät!» -- --
+
+
+
+
+4.
+
+
+Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti
+kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä
+istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa
+kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan
+hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja
+virkkoi unisella äänellä:
+
+-- Ota pannusta.
+
+-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa
+pannun luo.
+
+-- Saitko lupaan?
+
+-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...
+
+-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla
+äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.
+
+-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.
+
+Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,
+syyttävällä sävyllä:
+
+-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin
+kylmillä pääse mihinkään.
+
+-- Paikkaa pieksujas.
+
+-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.
+
+-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.
+
+-- Mitäs teistä!
+
+-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse
+mailmas hävetä.
+
+-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla
+äänellä.
+
+-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa
+on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.
+
+Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut
+ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi
+tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,
+eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli
+niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä
+kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi
+hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi
+edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt
+suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei
+tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi
+suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari
+sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut
+ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule
+Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:
+
+-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.
+
+Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:
+
+-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.
+
+-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!
+
+Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain
+ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:
+
+-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.
+
+Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:
+
+-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:
+
+-- Rippikouluvuotena.
+
+Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.
+Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.
+
+-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt
+puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.
+
+-- Minä lukisin.
+
+-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden
+sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.
+
+-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta
+ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,
+nousten jäseniään oikoen askareilleen.
+
+-- Se oliskin eri asia, totesi isä.
+
+-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.
+
+-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.
+
+-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?
+
+-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me
+tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin
+lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta
+laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin
+kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,
+se usein oli ensimäisenä.
+
+-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan
+Minävaivaisenkin.
+
+-- Niin se aina kehui lukevansa.
+
+Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.
+
+-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,
+silmät hehkuvina katsoen mieheensä.
+
+-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa
+ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut
+Katikismusta käsittämään.
+
+Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen
+pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.
+
+Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta
+isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä
+jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti
+takkapielessä lukien. Isä käski talliin.
+
+Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.
+
+-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä
+katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja
+kädet nutunhihoista.
+
+-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.
+
+-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava
+karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.
+
+-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,
+ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin
+puolikyynärpäihin.
+
+Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla
+sävyllä:
+
+-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.
+
+-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.
+
+-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.
+
+-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.
+
+Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten
+kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,
+otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:
+
+-- Eipä niitä saa!
+
+Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi
+velvoittavasti miestään ja ehdotti:
+
+-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään
+saattavan mennä.
+
+-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne
+kumminkin pitää.
+
+Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.
+
+Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti
+lyhtyineen ulos.
+
+-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät
+kahdenkesken.
+
+-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä
+pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.
+
+-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta
+lähteä.
+
+-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.
+
+-- Et, et, mutta...
+
+-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja
+muuta.
+
+-- Meidänkö pojat?
+
+-- Meidän niinkuin muidenkin.
+
+Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän
+naurullaan tarkoitti.
+
+Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.
+
+-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.
+
+Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi
+poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,
+jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja
+itseään askareenteossa avustamaan.
+
+Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi
+mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.
+
+Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen
+takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli
+savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli
+vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa
+toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.
+
+Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.
+
+-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.
+
+-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.
+
+-- Niis iltamis te...
+
+-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.
+
+-- Niin, mutta kun aina.
+
+-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.
+
+Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.
+
+Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:
+
+-- Antakaa mulle vähä rahaa.
+
+-- Mitä sinä nyt rahalla?
+
+-- Tarvitsen.
+
+-- Iltamaanko?
+
+-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut
+värähdys.
+
+-- Aina niihin joutaviin.
+
+-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa
+ole pyytänyt.
+
+-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.
+-- Rahat menevät niin että, jatkoi.
+
+Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:
+
+-- Ettekö te anna?
+
+Isä oli vähän aikaa vaiti.
+
+-- Paljonko sinä tahtoisit?
+
+-- Kun sais edes pari markkaa.
+
+-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.
+
+Martti nousi:
+
+-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.
+
+-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron
+taskuunsa.
+
+Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän
+vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika
+potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.
+
+-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan
+pimennosta pojan puuhia.
+
+Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.
+
+Isän ääni kuului taas pimennosta:
+
+-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa
+vain savuta ja menee lasi rikki.
+
+Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain
+lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.
+Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:
+
+-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin
+avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan
+perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin
+kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue
+niin että minäkin kuulen.
+
+Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka
+kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten
+ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.
+
+-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,
+paukauttaen hieman ovea.
+
+Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,
+mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen
+hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi
+silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se
+valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken
+näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti
+yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen
+omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja
+ilmat lämpenivät.
+
+Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston
+Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.
+Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.
+Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä
+metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin
+oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei
+erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli
+tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa
+väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului
+selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,
+sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen
+tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen
+koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki
+hiljaa ja salaperäisesti.
+
+Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He
+nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun
+hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin
+omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.
+Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa
+liikutella.
+
+-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.
+
+Martti sanoi vähän ajan kuluttua:
+
+-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...
+Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.
+
+-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa
+kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa
+suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.
+
+-- Senkin vois kärsiä, mutta...
+
+-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai
+metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.
+
+-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,
+että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä
+meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.
+
+-- Siinäpä se on!
+
+-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka
+tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan
+myymästä.
+
+-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.
+
+Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana
+puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan
+toverilleen:
+
+-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.
+
+Siihen Vihtori vastasi:
+
+-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.
+
+Martti innostui:
+
+-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten
+ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.
+
+-- Mahdollista.
+
+-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää
+uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,
+etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.
+
+Nauroi toverillisesti.
+
+Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.
+Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.
+
+-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.
+
+-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.
+
+-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi
+hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne
+sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä
+nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän
+hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs
+elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas
+ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas
+tänne katsomaan jos sattuu...
+
+-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että
+»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos
+vähänkin onnestaa.
+
+-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika
+ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden
+konnun eläjäksi.
+
+-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen
+kääntyisi.
+
+-- Ota mukaasi, Martti!
+
+Martti ravisti päätään:
+
+-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua
+oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.
+
+-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä
+olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:
+
+-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi
+ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.
+
+-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.
+
+Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta
+kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.
+
+-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.
+
+-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä
+aiottukaan julaista.
+
+-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan
+kuin aikeessa lähteä.
+
+-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli
+Heinonen.
+
+Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi
+Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin
+kolmisin pihan poikki.
+
+Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,
+vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti
+jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä
+voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät
+tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli
+lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki
+miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat
+vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö
+jo lähenteli.
+
+Heinonen kävi edellä pihan poikki.
+
+-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,
+puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.
+
+-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.
+
+-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin
+elein.
+
+-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee
+Heinonen.
+
+-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen
+talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.
+Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä
+varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla
+siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran
+kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa
+huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin
+nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen
+päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä
+monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.
+Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se
+syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi
+sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt
+luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.
+
+He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön
+hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan
+avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän
+jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,
+joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:
+
+-- Noh, ja entä sitte?
+
+-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin
+herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka
+panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»
+
+Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä
+väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään
+olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä
+naurunalaiseksi.
+
+-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.
+
+Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:
+
+-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.
+
+-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!
+kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi
+jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:
+
+-- Taikka, tuota...
+
+-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule
+mitään.
+
+Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:
+
+-- Ei isä tee sellaista.
+
+-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.
+
+-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.
+
+-- Eikö hän salli, jos sinä selität?
+
+-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.
+
+Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen
+kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus
+juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.
+
+-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa
+silmilleen.
+
+Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:
+
+-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.
+
+-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.
+
+-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,
+paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.
+
+Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea
+toisia teitä virkkoi:
+
+-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.
+
+-- Sano neljän!
+
+-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa
+sinulle osaa talostaan?
+
+Alakuloisena sanoi Martti:
+
+-- Eihän se ... taitaa myydä.
+
+-- Onko saha jo ostellut?
+
+-- Ainakin hintoja on kysytty.
+
+-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!
+
+Heinonen ravisti päätään.
+
+-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...
+
+-- Millä minä ostan?
+
+-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja
+hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.
+
+-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan
+kanssa.
+
+-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän
+niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä
+leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein
+vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?
+
+Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti
+häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:
+
+-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.
+
+Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.
+
+-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.
+
+-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä
+se kannata.
+
+Vihtori huomautti:
+
+-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %
+korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.
+
+Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti
+omaa ajatustaan:
+
+-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään
+rahaa.
+
+-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen
+kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken
+jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.
+
+Martti säpsähti ja katsoi hätien.
+
+Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.
+Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti
+kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää
+omille ajatuksilleen.
+
+Heinonen sanoi vakavasti:
+
+-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä
+sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...
+
+-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.
+
+-- Sinä juuri!
+
+Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli
+jo ollut lähellä ruutia.
+
+Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.
+
+Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:
+
+-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa
+sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...
+
+-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.
+
+Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen
+myönsi:
+
+-- Kyllä siinäkin on perää.
+
+Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.
+
+Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:
+
+-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen
+kannata mennä naimisiin muutenkaan.
+
+-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.
+
+-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,
+mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja
+maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.
+
+Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua
+hermostuneeksi.
+
+Heinonen vastasi rauhallisesti:
+
+-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että
+mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...
+maata vain kuolleena pääomana.
+
+-- Mutta...
+
+-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan
+elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä
+ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.
+
+-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.
+
+-- Kyllä!
+
+-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen
+jalkojaan.
+
+-- Kuinkapa sinä...
+
+-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan
+kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun
+aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen
+tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...
+
+-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.
+
+-- Luulen olevani siksi tulemassa.
+
+-- Itse mielestäsi?
+
+-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.
+
+-- Siinähän se on!
+
+-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?
+
+-- Mitä kokemuksia sinulla on?
+
+-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.
+
+-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.
+
+-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa
+liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.
+
+-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.
+
+-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota
+sosialidemokraatti katsoo toisin.
+
+-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin
+puoluesilmin.
+
+-- Niin.
+
+-- Ennakkoluulot ovat pääasia.
+
+-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen
+samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti
+sikarinsavua.
+
+-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?
+
+-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?
+
+-- Mitä sulla sitten on?
+
+-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.
+
+Heinonen nauroi ja pilkkasi:
+
+-- Totuuksia, vakaumuksia...
+
+-- Aivan totta!
+
+-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt
+jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,
+maanviljelyskysymyksessä?..
+
+Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:
+
+-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut
+jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.
+
+-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?
+
+-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.
+
+-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä
+näin uskot.
+
+-- Kuinka?
+
+-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,
+mutta suku ja laji ovat samat.
+
+Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.
+Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:
+
+-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan
+Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.
+
+Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:
+
+-- Sulla on vikkelämpi kieli.
+
+-- Mutta sulla on huonompi asia.
+
+-- Ei se niin ole, mutta...
+
+Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.
+
+He nousivat lähteäkseen.
+
+-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.
+
+-- Jatketaan vain.
+
+Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.
+
+-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit
+talonpalan?
+
+-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin
+kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa
+keskusteltua.
+
+-- Onko ne välit niin...
+
+-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme
+yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.
+
+-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?
+
+-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi
+senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:
+
+-- Ei taitaisi auttaa.
+
+-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä
+miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.
+
+Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...
+
+-- No en minä päätä!
+
+Erosivat.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi
+hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä
+kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut
+Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten
+maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli
+pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina
+vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.
+Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin
+vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä
+vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen
+omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli
+harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit
+saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...
+
+-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa
+tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.
+
+Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy
+talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!
+
+Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi
+asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä
+vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin
+tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja
+vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt
+turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa
+itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin
+pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli
+Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen
+kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat
+jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti
+kuunnellut.
+
+Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu
+jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja
+sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta
+heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus
+ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää
+lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi
+kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.
+
+-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi
+poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen
+jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.
+
+Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä
+kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.
+
+Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina
+kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt
+sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi
+vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --
+
+Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei
+saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan
+maamiesseuran kokouksiin.
+
+-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä
+rauhallisesti.
+
+-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.
+
+Isä korotti ääntään:
+
+-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka
+luistaa.
+
+Martti mumisi:
+
+-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes
+yrittää itse mitään.
+
+-- Hääh?
+
+-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.
+
+-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin
+hyvin, enkö jo?
+
+-- Aina se polkupyörä on edes!
+
+-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.
+
+Nyt laukasi Martti:
+
+-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä
+polkupyörällä.
+
+Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:
+
+-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!
+
+Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina
+omituisella epämääräisyydellään.
+
+Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika
+alkoi puoltaa veljeä:
+
+-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?
+
+-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.
+
+Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä
+vastasi:
+
+-- En.
+
+-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?
+
+Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:
+
+-- Minä menen kauppakouluun.
+
+-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.
+
+Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan
+asiallisesti:
+
+-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.
+
+-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat
+toisiaan.
+
+-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.
+
+-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.
+
+-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja
+käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.
+
+-- Minä menisin, ilmoitti Martti.
+
+-- Sinä... Kyllähän sinä...
+
+Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.
+
+-- Tulkaa kohta tänne!
+
+Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.
+
+-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä
+hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.
+
+Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.
+
+-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...
+puhui emäntä.
+
+Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:
+
+-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena
+matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,
+mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.
+
+Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.
+
+-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä
+päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen
+joskus navettaan sattuu.
+
+Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti
+tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja
+koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin
+puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:
+
+-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat
+kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...
+
+Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:
+
+-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin
+raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...
+
+Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli
+kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:
+
+-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.
+
+-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla
+lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.
+
+-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.
+
+Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista
+norui varsin niukasti maitoa.
+
+Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi
+tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.
+Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja
+tukittu oljilla.
+
+-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.
+
+Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa
+silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.
+
+Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti
+itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun
+kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin
+pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas
+syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän
+kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden
+koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se
+ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan
+levollisella mielellä.
+
+Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi
+jutella:
+
+-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän
+jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.
+
+-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.
+
+Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?
+Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein
+selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:
+
+-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin
+sellaisia, niin kuin minäkin.
+
+Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua
+loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät
+pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.
+
+Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.
+
+Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat
+apettaan.
+
+-- Nälkä on, sanoi Hermanni.
+
+Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti
+päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.
+
+Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,
+itkunsekainen ilme.
+
+-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna
+myllylle?
+
+-- Sanoihan isä.
+
+Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja
+antoi sen Hermannille.
+
+-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei
+suinkaan hevosia tappaa sovi.
+
+Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut
+toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut
+tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt
+itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.
+
+Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta
+käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta
+kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi
+talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään
+enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,
+mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,
+odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon
+Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan
+mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto
+kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä
+tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa
+katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun
+kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.
+
+-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata
+30:neen, mutta jos huomaa...
+
+Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin
+olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,
+rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.
+
+-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä
+tuhatta...
+
+-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?
+kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti
+kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.
+
+Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä
+ympärilleen.
+
+Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin
+aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen
+liikkuneet.
+
+Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut
+itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti
+astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada
+Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet
+täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.
+
+Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla
+ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui
+hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.
+Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän
+ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina
+kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.
+
+Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,
+joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt
+kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --
+
+-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?
+
+Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin
+sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi
+silmät sirrillään kauppamiestä.
+
+Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla
+oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:
+
+-- Ainahan siinä laiskan voittaa.
+
+-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.
+
+-- Onko se vanha?
+
+-- Rippikouluun nyt menee.
+
+-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.
+
+-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.
+
+-- Mitä siellä!
+
+-- Sitä minäkin olen sanonut.
+
+Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt
+kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan
+markan palkkaa.
+
+-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko
+Mikonperän Jaanun poika?
+
+-- Sen.
+
+Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän
+kanssa nuoruudentuttuja.
+
+-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää
+kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...
+
+-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.
+
+-- Myynyt talonsa? Kelle?
+
+-- Mikä lie ollut, joku vieras.
+
+Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten
+kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli
+Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko
+mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos
+isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan
+taloaan, miten järjestäisi?
+
+Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan
+kanssa.
+
+Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän
+mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä
+Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.
+Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria
+tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä
+perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että
+Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja
+Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria
+siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa
+ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei
+suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on
+sarkansa kynnettävä itse.
+
+Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan
+kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan
+omituisin katsein.
+
+-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen
+matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret
+koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.
+Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen
+vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.
+
+-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä
+ihastuksella.
+
+-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja
+käsivarsiaan.
+
+-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.
+
+Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet
+lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.
+
+Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla
+liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin
+käsiranteet.
+
+-- Älä...!
+
+Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.
+
+Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:
+
+-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!
+
+-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...
+
+-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!
+
+Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.
+
+-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...
+
+Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi
+lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta
+rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika
+otti tytön pään rinnalleen.
+
+-- Älä...
+
+Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja
+hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan
+saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja
+kuiskasi:
+
+-- Kuinkahan sinä olet niin...?
+
+-- Mitä?
+
+-- Sitä...
+
+-- Mitä, sano?
+
+-- Ei!
+
+-- Sano!
+
+-- Sitä vain ... ilkeä vain.
+
+Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?
+
+-- Ei.
+
+-- Mutta tämä ei olekaan partaa.
+
+-- Mitä se sitten on?
+
+-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.
+
+-- Älä, älä!
+
+-- Aina sinä valitat.
+
+-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.
+
+-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.
+
+Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna
+siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta
+isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan
+hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi
+enää puhua.
+
+Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä
+kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.
+Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa
+*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse
+siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...
+
+Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle
+edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...
+
+Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä
+kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla
+oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen
+oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua
+kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun
+jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen
+pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat
+kirkkaamman pohjan.
+
+-- Hevoshaankytö!
+
+Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä
+olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat
+hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen
+seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.
+
+Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin
+koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa
+talonjakoa.
+
+Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi
+hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!
+
+Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se
+meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa
+olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika
+oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.
+Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut
+pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena
+mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten
+iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.
+
+Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä
+suoraan kysyisi, myydäänkö talo?
+
+Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.
+
+Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.
+
+Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,
+katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.
+
+Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.
+
+Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä
+nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.
+
+Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa
+purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.
+
+Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.
+
+-- Kuka siellä?
+
+-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.
+
+Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan
+maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta
+siltä varalta jos kylväjä viipyy.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.
+
+-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.
+
+Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha
+mies enää sitten talolla tekee.
+
+-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois
+suustaan ja tuijotti herraa silmiin.
+
+Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.
+
+-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.
+
+Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla
+äänellä.
+
+Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli
+paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.
+Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.
+
+-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.
+
+-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet
+värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän
+oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein
+jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa
+emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:
+
+-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.
+
+-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi
+tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä
+ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.
+
+-- Se on aivan tosipuhetta.
+
+-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy
+kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on
+liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan
+palvelijaväen kanssa. --
+
+Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti
+ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta
+juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas
+tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.
+
+Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko
+Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas
+katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen
+tuhanteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli
+puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat
+seuraväkeä.
+
+Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,
+sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti
+miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä
+soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla
+niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden
+ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja
+antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee
+juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan
+ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...
+
+-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle
+puhuen.
+
+-- Niin mistä?
+
+-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan
+tottelemaan.
+
+-- Jumalattomuus kasvaa.
+
+-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat
+totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.
+
+-- Onko se sosialisti, vai?
+
+-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...
+
+Kananteri naurahti:
+
+-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen
+kunnioittamisesta, ei.
+
+-- Jopa nämä niistä.
+
+-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.
+
+-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?
+
+-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?
+
+Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.
+
+-- Marttiko? kysyi.
+
+-- Teidän poikanne?
+
+-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.
+
+Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.
+
+-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut
+hävittää tyyten?
+
+Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi
+puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa
+Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä
+vakavuudella:
+
+-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.
+
+Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,
+jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli
+kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä
+hiki.
+
+Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja
+vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,
+mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:
+
+-- Talon ostajakin tässä oli.
+
+Kananteri pyöristi silmiään:
+
+-- Aiotteko talonne myödä?
+
+Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja
+tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri
+siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...
+
+-- Sahako?
+
+-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen
+kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen
+palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi
+mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli
+loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä
+parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...
+
+Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen
+omituisella tavallaan.
+
+-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi
+ajatellen jo jotain muuta.
+
+-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman
+mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli
+tekee.
+
+-- Vai niin!
+
+Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo
+istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua
+heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain
+perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat
+eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän
+syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.
+Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa
+kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!
+
+Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja
+nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta
+uhma.
+
+Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen
+ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja
+talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.
+
+Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli
+jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden
+kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä
+milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.
+
+... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään
+jatkoi katkerasti:
+
+-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei
+yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa
+pikkutarpeisiin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.
+Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta
+päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä
+tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.
+
+-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.
+
+Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.
+
+-- Selitys on taitanut jo alkaa?
+
+-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.
+
+Ukko meni tupaan.
+
+Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla
+palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti
+sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin
+työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti
+astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:
+
+-- Äestitkö sinä sen?
+
+Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän
+tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan
+ennen kuin Martti vastasi:
+
+-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.
+
+Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän
+heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.
+
+Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,
+mutta ei onnistunut.
+
+Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta
+siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.
+
+Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui
+edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi
+hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:
+
+-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?
+
+Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.
+
+-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain
+itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.
+
+Hermanni jatkoi lukemistaan.
+
+-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?
+
+Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan
+luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.
+
+Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä
+hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:
+
+-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,
+pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.
+Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin
+viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.
+
+Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun
+kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski
+liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,
+tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä
+olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.
+
+He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista
+pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä
+vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut
+elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän
+näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.
+Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista
+tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin
+Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.
+
+Mikä äidin oli tullut?
+
+Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti
+havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.
+
+-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule
+kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin
+vähäpätöisestä asiasta.
+
+Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?
+
+-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?
+
+-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa
+asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja
+Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...
+
+Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.
+
+-- En minä!
+
+Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:
+
+-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
+Amerikkaan halua.
+
+-- Sinäkö, lapsiparka?
+
+Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa
+eloisuutta.
+
+-- Ja ketä sinä ajattelet?
+
+Martti mainitsi.
+
+Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.
+
+-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?
+
+Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.
+
+-- Milläkö?
+
+Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka
+silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.
+
+-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo
+perinnöstä lunastaa tähän aikaan.
+
+-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.
+
+-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei
+tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.
+
+Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä
+ponnistaa uskoaan.
+
+-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.
+
+-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
+Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...
+
+Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta
+pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.
+
+Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:
+
+-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen
+ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua
+yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä
+välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta
+ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne
+kukin.
+
+Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa
+vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä
+hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime
+tingassa asettuisi vastanakaan.
+
+... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä
+mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää
+jolla sen irti saisi...
+
+-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.
+
+-- Hääh? kysyi äiti.
+
+Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.
+
+Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi
+vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin
+odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt
+mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.
+
+Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven
+jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.
+
+Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun
+tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta
+aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä
+asiasta äidille puhua koskaan.
+
+-- Ei koskaan!
+
+Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi
+tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,
+tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?
+
+Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.
+Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion
+lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!
+
+Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut
+havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt
+vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä
+pelkää...? Todellakin...!
+
+Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.
+
+Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat
+nyrkkiin:
+
+-- En kerjää! En äitiä, en isää!
+
+Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.
+
+Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari
+syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle
+voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta
+vehkeillen.
+
+-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin
+ennenkin.
+
+Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.
+Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta
+Kaisua, joka sille huuteli:
+
+-- Kissu, kissu, kissu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta
+yhdestä sadasta markasta.
+
+Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla
+hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot
+loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.
+
+Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon
+keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen
+järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka
+kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana
+usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen
+levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen
+sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella
+puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli
+mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat
+kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous
+kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.
+Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.
+
+-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa
+etsimään.
+
+Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia
+ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja
+yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta
+elämäntuntoa.
+
+-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan
+piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja
+kuuntelemaan.
+
+Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli
+useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja
+porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten
+ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen
+mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.
+
+Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä
+asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa
+kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.
+Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä
+oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä
+millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä
+tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla
+ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja
+hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului
+tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista
+kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa
+kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia
+murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti
+oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä
+jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja
+apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli
+ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.
+Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt
+tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...
+ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!
+
+Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata
+omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun
+kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään
+maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin
+kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli
+siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin
+osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä
+paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.
+
+-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko
+mies.
+
+-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän
+tarkoituksen.
+
+-- Kuinka niinkö?
+
+-- Niin, että mitä isäntä meinaa?
+
+-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes
+saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se
+Villekin...
+
+-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.
+
+-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.
+
+-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika
+sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis
+omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan
+niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.
+
+Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä
+Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:
+
+-- Niin se on.
+
+Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä
+Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi
+siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.
+
+-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän
+multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa
+toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.
+
+Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,
+oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut
+laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan
+takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.
+
+Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen
+hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa
+niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.
+
+-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.
+
+-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.
+
+-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?
+
+-- Oli. Entä sitten?
+
+-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava
+mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.
+
+-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä
+aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä
+menivät mäkeen.
+
+-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain
+siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.
+
+Hän pujahti kamariin.
+
+Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken
+tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja
+vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto
+valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia
+kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä
+tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys
+peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi
+värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista
+ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia
+kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen
+pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut
+kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi
+ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.
+
+Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos
+avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla
+ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka
+leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.
+
+Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta
+käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon
+ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,
+joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se
+puolikas.
+
+Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.
+
+Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.
+
+Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen
+häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja
+sulkee piirongin.
+
+Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen
+ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä
+tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt
+naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne
+ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin
+aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse
+puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin
+edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut
+siitä iloa.
+
+Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:
+
+Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä
+minä ennen välittänyt?
+
+Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä
+puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.
+
+-- Työn puute, sanoi vaimo.
+
+-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...
+
+-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,
+niin on kuin kipeä.
+
+Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut
+samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja
+sanoo.
+
+-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin
+jää mieleen kuin ikävä.
+
+-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.
+
+-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.
+
+-- Joutavia mailman juttuja.
+
+-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset
+puhuvat.
+
+-- Mihinkäpä ne korvansa.
+
+-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne
+sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.
+
+Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui
+harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä
+vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:
+
+-- Hmm.
+
+-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.
+
+-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi
+tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.
+
+Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen
+levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri
+silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman
+umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti
+seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.
+Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.
+
+Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:
+pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä
+minulla on liian vähä, niin.
+
+Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi
+selville, niin...
+
+Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi
+»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki
+hänet niiden joukkoon.
+
+Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi
+sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.
+
+Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan
+kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän
+perintötalon, ja nyt olen torpasta?
+
+-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!
+
+Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti
+arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se
+vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika
+pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.
+
+Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja
+ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli
+mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.
+
+Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli
+pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän
+oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat
+kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli
+keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.
+Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään
+väistämättä lennähdellä.
+
+Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle
+meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka
+pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain
+häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat
+rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen
+katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan
+mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!
+Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,
+sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin
+isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis
+tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on
+siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja
+taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...
+
+-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...
+
+Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti
+kumpaankin, mutta jatkoi työtään.
+
+-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää
+sävyä.
+
+-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!
+
+-- Ville vain.
+
+-- Ville vain!
+
+Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava
+ilme.
+
+-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?
+
+-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.
+
+Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva
+ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.
+
+-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.
+
+Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.
+
+-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.
+
+Ville kiroili.
+
+-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?
+
+-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.
+
+Ville alkoi uudestaan kiroilla.
+
+-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän
+verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en
+sellaisille tekisi ollenkaan!
+
+Ville vannoi sen päälle.
+
+Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän
+selitteli:
+
+-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?
+
+-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.
+
+Hän kiroili taas.
+
+-- Sama se on tässä muiden.
+
+-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.
+
+-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi
+lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.
+
+-- Ahdistaako se muoria?
+
+-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää
+tuollaista tyhjää melua.
+
+-- Meluaa edes köyhyydessään.
+
+-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris
+hammasta.
+
+-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.
+Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti
+hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä
+naurussa ja sanoi:
+
+-- Kyllä ne akat osaavat.
+
+Veli kysyi:
+
+-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?
+
+Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan
+vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.
+
+-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti
+hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!
+
+Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.
+
+-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.
+
+-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen
+Villen silmiin.
+
+-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.
+
+-- Taisitpa panna.
+
+-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.
+
+-- Saithan sinä korvausta.
+
+-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä
+karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.
+
+Jaakko Jaakonpoika vavahti.
+
+-- Niinkö meinaat?
+
+Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.
+
+-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että
+viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.
+
+Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi
+asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan
+hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi
+tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,
+vaihtoi polvea polven päälle.
+
+-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.
+
+-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.
+
+-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...
+
+-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta
+Pihlajaniemestä.
+
+Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti
+Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.
+
+Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko
+ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet
+yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.
+
+-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.
+
+-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo
+työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.
+
+Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas
+sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.
+
+Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:
+
+-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.
+
+Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.
+
+-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka
+silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti
+näihin?
+
+Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen
+veitikka.
+
+-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä
+mahtaisi teillekään pahaa tehdä.
+
+Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän
+hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.
+
+-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.
+
+-- Niin, tuota...
+
+-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs
+lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis
+satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.
+
+-- Sitä minäkin.
+
+-- Niin, sitä minäkin, mutta...
+
+-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.
+
+-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset
+toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä
+ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut
+saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,
+ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla
+totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi
+polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä
+siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.
+Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen
+voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui
+vilunväreitä.
+
+Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä
+kipeäksi.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja
+koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla
+isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi
+1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin
+kipu rupesikin hellittämään.
+
+Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi
+yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.
+Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä
+havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen
+hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin
+elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.
+Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.
+Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.
+
+Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas
+mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,
+talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?
+
+-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan
+puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää
+omiaan.
+
+-- Niinköhän se tekee?
+
+-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä
+katsoo.
+
+Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta
+samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa
+tästälähtein! Hymyili.
+
+Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli
+ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja
+pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi
+rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat
+pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...
+
+-- Hm.
+
+Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli
+ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui
+hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä
+sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä
+syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla
+maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä
+jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut
+aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.
+
+Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,
+jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain
+nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?
+
+Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli
+aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen
+Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet
+Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli
+englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...
+
+Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan
+sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli
+merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti
+sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.
+
+-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan
+painaessa rintaa.
+
+Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti
+kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen
+eteen kiitävän pilven peittoon.
+
+-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...
+
+Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!
+
+-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!
+
+Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,
+epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,
+harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen
+puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,
+koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä
+selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...
+
+-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja
+nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...
+
+Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.
+Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se
+kaksikymmentätuhatta lisää...
+
+-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?
+
+Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin
+tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman
+koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen
+visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies
+vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --
+aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean
+jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta
+töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli
+harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,
+että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas
+antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,
+jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen
+talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö
+nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle
+myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?
+
+Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen
+loiskaus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui
+kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,
+sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän
+liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi
+edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin
+kovin pitkäksi.
+
+Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli
+jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin
+päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen
+syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,
+josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut
+kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä
+kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut
+penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva
+työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi
+myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.
+
+Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat
+asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo
+teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi
+hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin
+vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,
+joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan
+pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät
+osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen
+joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,
+ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on
+kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa
+katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.
+
+Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen
+omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä
+taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta
+leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli
+arvatenkin omat syynsä.
+
+-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,
+heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi
+matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien
+välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies
+telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.
+
+-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen
+huomaavaisesti tulijalle.
+
+-- Iltaa.
+
+-- Täälläkö rakennetaan?
+
+-- Niin.
+
+Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha
+voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla
+kiven kolossa paloi tuli.
+
+-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.
+
+Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo
+puoli-ikkunoissa.
+
+-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.
+
+Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki
+kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.
+
+-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --
+Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä
+kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän
+oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli
+hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin
+väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan
+mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.
+
+-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen
+mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti
+ovenvirkaa.
+
+-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.
+
+-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten
+verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli
+pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti
+ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään
+siistiä.
+
+-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka
+tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.
+
+-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.
+
+Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.
+
+-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti
+vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen
+pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi
+niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote
+rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,
+mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.
+
+Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he
+siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,
+mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli
+niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
+Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,
+minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon
+säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli
+velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi
+suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,
+hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on
+nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän
+katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita
+tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.
+
+-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan
+reunalla.
+
+-- On jumaliste! toinen todisti.
+
+-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.
+Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita
+töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.
+
+Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli
+ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken
+tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun
+pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta
+hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu
+oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja
+virkkoi:
+
+-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.
+
+-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta
+kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan
+rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.
+
+Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.
+Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui
+aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen
+läsnäollessa samallaiselle.
+
+Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka
+höristellen tervehti.
+
+Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua
+ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat
+säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:
+
+      »Penni on mulla perintöä
+      Ja kullallani on kaksi...»,
+
+sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.
+Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,
+kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan
+samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
+kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.
+
+Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle
+päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen
+torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän
+toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.
+
+Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.
+
+-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä
+nurisevalla äänellä.
+
+-- Kyyllä minä sitä joskus...
+
+Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.
+
+-- Joskus, matkii isä epäillen.
+
+Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut
+pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin
+sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että
+Kaisu oli tullut itkien kylästä.
+
+-- Mitä varten? uteli isä.
+
+-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.
+
+-- Kaisulleko? Mistä?
+
+-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut
+itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.
+
+-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö
+kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.
+
+-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä
+vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.
+
+-- Hmm, pani mies mumisten.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se
+muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt
+liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista
+hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu
+sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin
+aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään
+talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja
+nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja
+ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät
+maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen
+nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada
+palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia
+veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun
+tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin
+valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat
+mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se
+tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen
+nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,
+kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun
+naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä
+pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla
+pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!
+
+Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton
+vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja
+palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin
+tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin
+suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu
+muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein
+silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.
+
+Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen
+iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.
+Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin
+ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi
+ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle
+puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti
+muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa
+vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella
+puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt
+talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,
+taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä
+myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea
+enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.
+
+Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi
+sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat
+nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman
+näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien
+ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun
+ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen
+asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla
+kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen
+pikkuasunnon nurkkakilpeen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli
+syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan
+kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa
+viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,
+missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden
+takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.
+Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä
+muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti
+uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,
+miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa
+taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat
+viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,
+muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden
+katoovaisuuden armottomasta laista.
+
+Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo
+lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.
+Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan
+puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä
+tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus
+hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja
+lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.
+Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.
+Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan
+työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,
+mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi
+hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,
+mutta se onnistui perin huonosti.
+
+-- Mikäs perttana...!
+
+Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä
+temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.
+
+-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.
+
+Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon
+alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.
+
+-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.
+
+Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa
+työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen
+tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut
+muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka
+ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,
+alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan
+pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi
+nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan
+tietään.
+
+Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet
+tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,
+mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja
+lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli
+kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.
+
+Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa
+vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi
+äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri
+tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa
+puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän
+ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin
+toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet
+ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti
+ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi
+vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten
+itsekseen.
+
+-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,
+kun tulivat vastakkain.
+
+-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...
+
+Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.
+
+-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.
+
+-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No
+mitä se täälläpäin nyt?
+
+-- Miitä...
+
+Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se
+kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla
+että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.
+
+Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan
+makuukuorma.
+
+Sitte kysyi Mikonperä:
+
+-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?
+
+-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?
+
+-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista
+silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika
+aivan juomiseen.
+
+-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa
+terävän kysyvänä Mikonperään.
+
+-- Varmaan!
+
+-- Soo'o.
+
+-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?
+
+-- Niitä ne ovat.
+
+-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit
+niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?
+
+-- Oletko sinäkin sitä kuullut?
+
+-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille
+kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö
+niin? -- Mikonperä nauroi.
+
+-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun
+jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.
+
+-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes
+lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja
+sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän
+näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä
+kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?
+
+-- En, mitäs minä.
+
+-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla
+ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!
+
+Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti
+vielä:
+
+-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.
+
+-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.
+
+-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian
+vanhoja. Mitäh?
+
+Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen
+jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:
+
+-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!
+
+-- Missä?
+
+-- Seurahuoneella.
+
+-- Minä en niissä ole ollut ikänä.
+
+-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.
+
+-- Pitäis tätä ajoakin.
+
+-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?
+
+-- En suinkaan, mutta...
+
+Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.
+
+-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.
+
+-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo
+itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun
+Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,
+helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä
+viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä
+näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän
+katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen
+edelleen.
+
+-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen
+kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut
+uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.
+Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut
+hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät
+ansiot, ei talollisten kannattaisi...
+
+Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi
+junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne
+Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan
+leipänä.
+
+Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän
+juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos
+sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin
+meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä
+lihamakkaraa virkkoi ääneen:
+
+-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?
+
+Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*
+ajattelemaan.
+
+Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä
+joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että
+Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.
+
+-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita
+on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat
+kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä
+rahat takaisin.
+
+-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja
+kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?
+
+-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.
+
+-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna
+huudahtanut.
+
+Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli
+kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,
+miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...
+ymmärtäähän sen!
+
+Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan
+ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää
+Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän
+lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen
+mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,
+tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru
+pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua
+taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja
+kiukkuiseksi, ehkä hänkin...
+
+Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko
+maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.
+
+Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa
+kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.
+
+-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.
+
+-- Kah!
+
+Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla
+istui vieras herrasmies.
+
+-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.
+
+-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!
+
+Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen
+ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,
+mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee
+ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?
+ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...
+
+Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi
+nyrkki puuskassa:
+
+-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä
+muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!
+
+
+
+
+15.
+
+
+Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä
+emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:
+Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi
+Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja
+ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä
+edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset
+maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei
+vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen
+tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten
+arka koskettaa, sen moni oli huomannut.
+
+Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka
+halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että
+hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,
+jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,
+kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia
+muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina
+voittajana.
+
+Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei
+myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin
+puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään
+uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä
+kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti
+melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista
+jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän
+uskoa.
+
+-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä
+nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi
+uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria
+välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis
+Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä
+Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...
+
+Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin
+kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään
+muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan
+kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat
+vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset
+todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja
+ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.
+Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden
+vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.
+
+Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki
+yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli
+mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,
+kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten
+pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin
+ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...
+
+Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein
+araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin
+synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan
+miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,
+vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei
+hän sitä koskaan saanut.
+
+Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti
+silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.
+Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun
+isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ
+selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin
+tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka
+tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,
+oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt
+koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri
+mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia
+äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä
+kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän
+vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus
+vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan
+aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli
+kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja
+pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,
+että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut
+työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.
+
+Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt
+vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta
+kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin
+sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se
+mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut
+kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera
+siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...
+
+Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut
+havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan
+tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin
+tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä
+mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.
+Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa
+toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.
+
+Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat
+olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut
+usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja
+ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä
+hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat
+nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla
+kotitalo myymättä, ja...
+
+Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.
+Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa
+Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä
+lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,
+lähetettäisiin matkarahat.
+
+Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje
+kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista
+herkempi.
+
+Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän
+sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.
+Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,
+mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.
+
+Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi
+seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan
+Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten
+pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä
+mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat
+syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.
+Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut
+sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä
+koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja
+kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt
+aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20
+tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan
+mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan
+emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku
+tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta
+enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa
+palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...
+
+-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan
+usein itsekseen mutisi.
+
+Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin
+Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,
+talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten
+paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty
+melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.
+
+Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,
+kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon
+palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain
+asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla
+mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten
+kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja
+sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että
+saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka
+kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,
+menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...
+
+Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.
+Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä
+sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.
+
+Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,
+että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei
+voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo
+valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki
+sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa
+laskea mieleensäkään.
+
+Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran
+vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka
+nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta
+välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten
+Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa
+levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki
+nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta
+ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:
+myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei
+estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet
+lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka
+olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät
+navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei
+sellaisesta ikänä tule hyvää...
+
+Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.
+
+... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin
+vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta
+kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,
+sillä Kaisu ei ole talosta...
+
+-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa
+itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota
+juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät
+tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat
+hiljaa huojuen erottuivat.
+
+-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista
+levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla
+muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.
+
+Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua
+kivisellä torpantiellä.
+
+-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin
+mökinmiehet.
+
+Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:
+
+-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?
+
+-- Keitä vain.
+
+Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä
+oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että
+saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui
+tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.
+
+-- Hyvää iltaa.
+
+Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin
+joku uusi sointu.
+
+-- Iltaa.
+
+Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.
+
+Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin
+kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.
+
+-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten
+olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.
+
+-- Jaanuko?
+
+-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...
+
+-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun
+ääres.
+
+-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.
+
+Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin
+syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi
+suoraa tietä pääasiaan.
+
+-- Vai talon?
+
+-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.
+
+-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,
+pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.
+
+-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.
+
+-- Missä sinä tapasit?
+
+-- Siinä kaupparistillä.
+
+-- No mistä se meinaa ostaa?
+
+-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.
+
+-- Mekö?
+
+Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen
+kiihtyneellä äänenpainolla.
+
+-- Niin?
+
+Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.
+
+-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.
+
+-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.
+
+-- Niin mutta, uteli vaimo.
+
+... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan
+se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.
+
+Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:
+
+-- Aikooko sitte isä ostaa talon?
+
+-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.
+
+-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.
+
+Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,
+joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.
+
+-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.
+
+-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.
+
+Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.
+
+-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,
+jatkoi isä.
+
+-- Niin oliskin!
+
+-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin
+pitkälle, lapsiparka.
+
+-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!
+
+Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.
+
+Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.
+
+Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani
+hyllynreunalle.
+
+-- Panen tuohon, sanoi.
+
+Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta
+koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja
+tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen
+mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?
+Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?
+Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin
+elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa
+virkkoi:
+
+-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.
+
+Emäntä pysähtyi uteliaana:
+
+-- Kuinka Jaanu sitä?
+
+-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.
+
+-- Nyt metsätönnä?
+
+-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.
+
+-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?
+
+-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.
+
+Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt
+jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:
+
+-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous
+seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.
+
+-- Sinnekö?
+
+-- Niin, ajattelin.
+
+-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.
+
+-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti
+vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:
+
+-- Mene vain, mun puolestani.
+
+-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.
+
+-- Sinnekö turniksia katsomaan?
+
+-- Niin ja kaalia.
+
+-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.
+
+-- Olisit vienyt.
+
+-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...
+
+-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?
+
+-- Niin mutta nyt ei olla.
+
+-- Onpa rahaa.
+
+-- Mitä se raha sitte.
+
+-- Saa sillä talon.
+
+-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...
+
+-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun
+voittavat.
+
+-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen
+huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä
+olevan hyllyn reunalle ja vastasi:
+
+-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä
+me talon asuisimme vielä.
+
+Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:
+
+-- Jos ne tulevat ... meille?
+
+-- Pitää kysyä, jos...
+
+-- Mitä?
+
+-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...
+
+Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä
+vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.
+
+-- Nukutko sinä?
+
+-- Häh?
+
+-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta
+Pihlajanientä?
+
+-- Niin kuin piloillaniko?
+
+-- Vaikka.
+
+Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko
+näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan
+yleisö kirjavaa.
+
+Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen
+kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.
+Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön
+syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo
+maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin
+taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan
+kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat
+väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli
+päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,
+hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät
+aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan
+herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan
+rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo
+ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa
+eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan
+jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten
+pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja
+kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.
+Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat
+maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...
+
+Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee
+ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa
+huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka
+tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira
+veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella
+puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta
+suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä
+mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja
+keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä
+haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa
+hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein
+kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.
+
+Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin
+tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi
+kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa
+joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!
+Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki
+tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan
+perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen
+yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen
+talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen
+on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...
+
+Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa
+ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.
+Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein
+20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää
+»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä
+tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi
+onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.
+
+Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten
+keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai
+vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?
+
+Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että
+maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko
+paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,
+sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä
+tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän
+tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa
+terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi
+herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun
+maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin
+siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,
+iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,
+eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse
+leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja
+kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin
+ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli
+vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti
+silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia
+villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat
+ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään
+muullalailla, omin neuvoin.
+
+Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian
+vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja
+imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet
+purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut
+miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,
+rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet
+silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja
+älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun
+itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,
+joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa
+tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,
+kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade
+ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi
+maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on
+jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on
+paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua
+kaikille vatsantäyttä. -- --
+
+Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea
+kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava
+vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja
+näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --
+
+-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,
+omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --
+
+Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen
+vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt
+kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista
+maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa
+nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti
+juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.
+
+Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi
+elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti
+tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.
+
+-- Kylläpä puhuu!
+
+-- Vai osaa se Heinonen noin...
+
+-- Kerrankin niin kuin asia on.
+
+-- Justiin! Ei yhtään liikaa.
+
+Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.
+Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä
+istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli
+kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,
+nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä
+sävyllään.
+
+-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden
+kehahtaa.
+
+-- Joutavia!
+
+-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui
+emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,
+ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.
+
+-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa
+piippuunsa.
+
+-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.
+
+-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.
+
+-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka
+se teidän aikanne nyt kuluu?
+
+-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.
+
+-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.
+
+Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.
+
+-- Hm, mumisi hän.
+
+-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko
+tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.
+
+-- Minä arvaan sen.
+
+-- Siinä vain raha miellytti.
+
+-- Niinkö?
+
+-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen
+arvelee, jos ostais sen takaisin?
+
+-- Pihlajaniemenkö?
+
+-- Niin sen.
+
+-- Tekö?
+
+-- Me.
+
+-- Mitäs minä siihen osaan...
+
+-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.
+
+-- Tulisko hän?
+
+Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,
+emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään
+liittynyt.
+
+Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle
+näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat
+olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin
+nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,
+kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,
+joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely
+innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät
+maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta
+jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.
+Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista
+vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista
+asioista.
+
+Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala
+vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,
+väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja
+liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja
+päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt
+heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja
+sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä
+vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten
+väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen
+monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.
+
+Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen
+muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko
+pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa
+kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.
+
+Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon
+ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.
+
+Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua
+paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt
+sanotaan? Kuka nyt puhuu?
+
+Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,
+että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä
+annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on
+yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.
+
+Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.
+
+Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.
+Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää
+Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen
+ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on
+ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset
+yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten
+yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti
+maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen
+isävainajalleen...
+
+-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.
+
+Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli
+päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,
+jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon
+arvoisiksi.
+
+Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän
+puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on
+koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun
+raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä
+»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen
+toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun
+eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt
+raatajasankari kumartuu.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on
+Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun
+muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?
+ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on
+olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.
+
+Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä
+ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä
+auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat
+kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.
+Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla
+kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.
+Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,
+repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma
+pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava
+tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt
+pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti
+suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta
+pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.
+Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.
+Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.
+Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua
+noudattaen.
+
+Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on
+niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,
+ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...
+aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.
+
+Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän
+ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja
+hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää
+oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos
+ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain
+hengittää kun kulki riihten ohi.
+
+Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee
+Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta
+kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut
+riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt
+töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta
+yrittääkään enää mukaan.
+
+Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö
+sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti
+tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän
+tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä
+Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,
+jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se
+tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on
+väsynyt...
+
+Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset
+muuttopuuhatkin. Hän myhähti.
+
+-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä
+ne nyt ovat?
+
+Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän
+ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja
+tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:
+
+-- Hmh!
+
+Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta
+uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,
+olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin
+mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne
+olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös
+niiden kanssa!
+
+Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli
+luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat
+isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani
+vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.
+Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein
+laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä
+ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...
+
+Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko
+Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko
+Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain
+tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten
+koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,
+aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,
+Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,
+mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.
+
+-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen
+puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo
+levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan
+järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä
+ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä
+tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis
+toiset perilliset lunastanut?
+
+-- Ei millään, eikä ikinä!
+
+Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten
+oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli
+talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän
+valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta
+pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan
+hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,
+nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena
+hevoselle:
+
+-- Ooo!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän
+hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti
+sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.
+Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva
+pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,
+ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen
+taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä
+muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja
+ainoana asukkaana...
+
+Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi
+astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä
+sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa
+kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.
+Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,
+-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan
+pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,
+jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan
+sukuun...
+
+Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin
+ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika
+käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin
+painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...
+
+Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,
+alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan
+oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.
+Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin
+porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne
+nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon
+niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin
+katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee
+jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein
+nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset
+päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...
+
+Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli
+syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.
+Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä
+oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se
+liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista
+pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta
+kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii
+hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.
+Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.
+
+-- Ka isäntäpä!
+
+-- Päivää.
+
+-- Päivää!
+
+Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.
+Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.
+
+-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.
+
+Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa
+mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.
+
+Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne
+sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei
+vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!
+
+Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain
+askelin Mäkitorpalle päin.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että
+isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus
+oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat
+ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän
+niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.
+Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta
+kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon
+puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.
+Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on
+naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,
+että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa
+kaikkensa, jos saa omansa.
+
+Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen
+kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,
+vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,
+koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta
+markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan
+riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään
+taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi
+kelpaavaa tukkimetsää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen
+talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt
+aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja
+muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä
+on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että
+siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.
+Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää
+vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin
+Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä
+ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti
+ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan
+Pihlajaniemi.
+
+Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos
+vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä
+Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä
+oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla
+on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat
+omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.
+Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun
+parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on
+heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun
+perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,
+mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä
+jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina
+vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.
+Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein
+samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla
+erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.
+
+He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi
+rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja
+kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä
+ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui
+asumaan taas entinen puuhakas hymy.
+
+Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla
+oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla
+meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin
+Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:
+
+-- Kas kas!
+
+Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut
+varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,
+ruohonpää nousi maasta.
+
+Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon
+pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän
+talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!
+Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen
+ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.
+Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi
+tunnelmaa.
+
+Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.
+Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat
+olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä
+myrskyjä.
+
+-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan
+jäleltä? kiusasi Heinonen.
+
+-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta
+tienhaarasta.
+
+-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.
+
+-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui
+vihellellen.
+
+Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.
+Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.
+
+Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.
+
+Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.
+
+Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee
+jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu
+juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa
+pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:
+
+-- Liisa ja Martti tulevat!
+
+Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko
+Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.
+Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy
+portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.
+
+Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,
+jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä
+on punakolttuinen, kukoistava poika.
+
+Syntyy iloinen hälinä.
+
+-- Päivää, terveisiä Amerikasta!
+
+-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!
+
+-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa
+käsiään.
+
+-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.
+
+-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin
+kurottelevan poikaa.
+
+Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet
+liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.
+
+-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan
+hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa
+kellastuneet posket saavat rusoa.
+
+Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä
+ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.
+
+-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa
+vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde
+silmissä.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Jaakko Jaakonpoika, by Santeri Alkio
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKKO JAAKONPOIKA ***
+
+***** This file should be named 14349-8.txt or 14349-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/3/4/14349/
+
+Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14349-8.zip b/old/14349-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..25bb277
--- /dev/null
+++ b/old/14349-8.zip