initial commit of ebook 14336HEADmain

6 files changed, 10447 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14336-0.txt b/14336-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b65c55e
--- /dev/null
+++ b/14336-0.txt
@@ -0,0 +1,5023 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14336 ***
+
+PAAVO KONTIO
+
+Lakitieteen tohtori
+
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+1915.
+
+
+
+
+1.
+
+
+Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
+
+Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
+liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
+ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
+pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
+tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
+
+Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
+
+Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
+ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
+tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
+jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
+saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
+kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
+kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
+näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
+täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
+kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
+
+Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
+Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
+jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
+vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
+kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
+sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
+olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
+
+Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
+pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
+oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
+pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
+julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo
+suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
+oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
+vapausvaatimus ja yleinen mielipide.
+
+Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
+sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
+luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
+yksityis-elämän hiljaisuuteen.
+
+Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
+pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
+ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
+puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
+Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
+suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
+jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
+niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
+kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
+oikeutettu häneltä odottamaan?
+
+Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
+paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
+mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
+
+--Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
+kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
+ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
+
+--Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
+hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
+on hänessä synnynnäinen.
+
+Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
+luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
+asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
+yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!
+
+Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
+lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.
+
+--Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
+suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.
+
+Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
+joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
+oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
+kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.
+
+Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.
+
+Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
+yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
+kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
+mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
+melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
+varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
+nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
+vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.
+
+Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
+ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
+ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
+luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
+tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
+hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
+omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
+tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
+itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
+oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
+ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
+avaamaan.
+
+Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
+vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
+kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.
+
+Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
+ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
+todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
+oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
+luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
+edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
+aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.
+
+Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
+ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
+asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
+selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
+uskonnollisiin mietiskelyihin.
+
+--Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
+evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.
+
+Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
+Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
+takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
+entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
+kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
+kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
+uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
+luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
+mullistavista ajatuksistaan.
+
+Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
+juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
+menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
+heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
+tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
+todellisena.
+
+Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
+hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
+eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
+tulevan siinä kummittelemaan.
+
+Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
+se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
+kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
+jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
+aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
+olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
+maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
+yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
+vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
+leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
+tietoisuudessa aateloinut.
+
+Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
+sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
+nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
+mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
+etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
+liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
+lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
+asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
+kirjaimilla:
+
+        PAAVO KONTIO
+        Lakitieteen tohtori.
+
+Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
+täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
+arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
+tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
+vääristellyt.
+
+Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
+portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
+sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
+vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
+joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
+vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
+innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
+salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
+Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
+varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
+laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
+alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
+
+Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
+itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
+ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
+Alikerta oli palvelusväkeä varten.
+
+Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
+todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
+ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
+säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
+mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
+tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
+itseään muille ihmisille ilmoitella.
+
+Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
+hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
+kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
+Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
+eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
+olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
+
+Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
+ja elämäntaisteluun.
+
+Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
+Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
+huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
+vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
+kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
+tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
+
+Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
+teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
+heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli
+päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
+Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
+kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
+heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
+
+Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
+pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
+samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
+aikaan suuria maailmassa.
+
+Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
+kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
+akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
+neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
+leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
+toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
+isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
+voimistelua.
+
+Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
+jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
+
+Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
+mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
+aiheuttanut.
+
+Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
+kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
+ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
+tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
+aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
+päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
+hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
+pahenevan.
+
+Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
+paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
+Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
+niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.
+
+Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
+ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
+liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas
+vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
+metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
+olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli
+hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
+tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
+hänelle lahjaksi Venäjältä.
+
+Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
+hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
+ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä...
+Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
+ratsastanut...
+
+Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
+vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai,
+ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian
+kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa
+syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!
+
+Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
+eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
+uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
+koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
+tuntematonta vihollista.
+
+Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku
+selvästi hänen ovelleen!
+
+--Kuka siellä?
+
+--Minä se vain olen.
+
+--Sisään!
+
+Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
+pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän
+sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.
+
+--Hyvää yötä sitten.
+
+--Hyvää yötä.
+
+Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.
+
+Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
+hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
+kimmeltelevästä miekanterästä.
+
+Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
+taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
+niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.
+
+Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
+povessaan?
+
+Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
+niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
+häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
+mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.
+
+Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
+maailmankaikkeudessa!
+
+Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
+tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
+ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
+hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
+hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
+järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
+vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
+maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
+johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
+kokemusperäisiin tuloksiin.
+
+Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
+kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
+nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä
+ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään
+äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
+oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
+rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.
+
+Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
+äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
+Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
+äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
+
+Hän nukahti näine mietteineen.
+
+Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
+tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
+povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
+jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
+Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
+
+Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
+ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
+kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
+keski-yötä osoittavan.
+
+Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
+varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän
+kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa...
+Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
+
+Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
+ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
+jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...
+
+Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
+
+Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
+koetteli tirkistää yön pimeyteen.
+
+Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
+valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
+
+Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
+jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
+hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
+taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
+tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
+kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...
+
+Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
+ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
+jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
+perikadon.
+
+Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
+mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
+
+Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
+
+Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
+kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
+täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
+tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
+Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
+nyt tavata häntä.
+
+Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
+sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
+ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
+
+Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
+oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
+päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
+
+Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
+nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
+edelleen.
+
+Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut
+mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
+hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
+oli täysin itsensä vallitsija.
+
+Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
+kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
+paras alistua välttämättömään!
+
+Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
+vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.
+
+Näissä mietteissä hän avasi portin.
+
+--Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
+tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
+
+--Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
+velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
+kuulla heidän asiaansa.
+
+Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
+josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
+auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
+puhuttelemaan.
+
+--Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
+yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
+ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
+
+Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
+pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
+ja hiukan töykeästi kumartaen.
+
+--Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
+
+Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies
+oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
+
+Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo,
+samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
+mahdollinen.
+
+Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
+ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
+hopeakannel kuulijan sydämessä:
+
+--Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
+
+Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
+kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
+
+Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
+tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
+
+--Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
+tervetullut minun kattoni alle.
+
+--Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
+
+Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
+tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
+Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...
+
+Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
+tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
+he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
+etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo
+Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
+
+Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
+
+--Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
+
+Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
+reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
+tunsi heti hänestä pitävänsä.
+
+--Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
+ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?
+
+Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
+Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
+ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
+viittaustaan.
+
+Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
+
+Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
+siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
+hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
+
+Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
+hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
+lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
+silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
+timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
+herkullisemmaksi pyöristynyt.
+
+Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ...
+huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
+ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
+silmänsä ja katsoi talon isäntään.
+
+Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
+Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
+velvollisuudekseen alottaa.
+
+--Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
+sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
+
+--Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
+
+Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
+ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:
+
+--Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
+
+He nousivat kaikki ylös.
+
+Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
+silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
+tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
+
+--Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
+tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
+Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
+tänne autollaan.
+
+Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
+pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
+painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
+ponnahtamassa.
+
+--Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
+Mitä se merkitsee?
+
+--Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
+tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
+kotia. Nyt te tiedätte sen!
+
+Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
+
+Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
+kätensä hitaasti kulmilleen.
+
+--Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun
+täytyy hetkinen koota ajatuksiani.
+
+He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
+silmänräpäysten synkkä vaitiolo.
+
+Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
+käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
+kengänkärkiään...
+
+Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
+ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
+puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla
+oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko
+häntä muuten johonkin.
+
+Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi
+päänpudistuksella.
+
+--Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna
+katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.
+
+Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra
+velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa
+autolleen jossakin katoksessa.
+
+--Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?
+
+Paavo Kontio hypähti ylös.
+
+Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi
+yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.
+
+--Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen,
+ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.
+
+--Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
+Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.
+
+--Kyllä. Hyvää yötä siis!
+
+Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika
+kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.
+
+Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui
+liikkumattomana takkavalkean edessä.
+
+--Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki
+tunnustukseni!
+
+--Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
+Kyllä, minä pidän paljon hänestä.
+
+--Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio
+vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?
+
+--Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa
+olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.
+
+--Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio
+koneellisesti.
+
+Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä,
+mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja
+jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen
+tuijottamaan.
+
+He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen
+tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään
+erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon
+emäntä!
+
+Olihan se aivan käsittämätöntä.
+
+--Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te
+sanotte, että teillä ei ole kotia enää?
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto
+pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.
+
+Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla
+tapaa.
+
+--Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti
+hymähtäen.
+
+--Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä
+Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja
+jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.
+
+--Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana
+tapahtunut?
+
+--Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein
+ymmärtämään.
+
+--Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?
+
+--Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.
+
+--Mikä?
+
+--Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.
+
+--Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun
+takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?
+
+--Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.
+
+--Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.
+
+Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla
+pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen
+permantoa kiertämään.
+
+Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken
+tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin
+tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa.
+Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien
+vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?
+
+Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo,
+istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.
+
+Näin kului pari tuokiota.
+
+--Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja
+siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen
+luokseen.
+
+--Ja tullut minun luokseni?
+
+Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden
+huulten ympärille.
+
+--Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.
+
+--Mihin?
+
+--Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän
+minulla ollut ketään läheisempää.
+
+--Niinkö luulette?
+
+--Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.
+
+--Ja hän?
+
+Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken
+oli hävinnyt.
+
+Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.
+
+--Pertti? Mitä hänestä?
+
+--Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.
+
+Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin
+varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.
+
+--Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?
+
+--Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te
+olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet,
+maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!
+
+--Eipä kylläkään. Entäs sitten?
+
+--Teidän serkkunne...
+
+--Mieheni serkku, jos suvaitsette...
+
+--No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te
+tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa
+... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te
+rakastutte...
+
+--Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!
+
+--Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan
+ilmaisemaan. Te...
+
+--Minä en ole kaino?
+
+--Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...
+
+--Ahaa! Ja rohkaisen niitä?
+
+--Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.
+
+--Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!
+
+Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
+Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
+
+Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.
+
+--Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee
+maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne
+itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas
+onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein
+syntinä ja häpeänä.
+
+--Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?
+
+--Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin,
+lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.
+
+--Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?
+
+--Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata
+teitä... Teidän miehenne...
+
+--Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!
+
+--Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo
+teihin kuin parempaan itseensä...
+
+--Parempaan?
+
+--Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman
+rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...
+
+--Nyt minä ymmärrän!
+
+--Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä
+hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi
+käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...
+
+--Kenties te sentään nyt liioittelette?
+
+--Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa
+kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn
+hedelmän hekuman teille...
+
+--Ah! Siinä tapauksessa!
+
+--Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen,
+siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin
+hänelle...
+
+--Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?
+
+--Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla
+jatkuvasti vilpistelijä.
+
+--Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.
+
+--Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii
+teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän
+siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman,
+piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...
+
+--Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.
+
+--Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä
+siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen
+syleilemänä ja suutelemana...
+
+--Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?
+
+--Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...
+
+--Oh!
+
+--Hän pyytää, hän uhkaa teitä...
+
+--Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän
+tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?
+
+--Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku
+kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...
+
+--Suuremmoista!
+
+--Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te
+valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.
+
+--Jahah. Tämän yön siis?
+
+--Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa
+teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin
+mielipuolet...
+
+--Niin! Niin!
+
+--Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja
+herrat, jos suvaitsette.
+
+Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.
+
+--Ja huomenna?
+
+--Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa,
+palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan
+tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia
+valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!
+
+--Sen pituinen se, todellakin!
+
+Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli
+kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään,
+heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn
+riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja
+kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren
+kultarihma hopeaisessa yössä.
+
+Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei
+paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat
+tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan
+naisen olentoa.
+
+Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?
+
+Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan
+aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida,
+aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen
+tapaista?
+
+Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja
+hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.
+
+--Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista,
+milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.
+
+--Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.
+
+Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän
+rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.
+
+Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä
+vaitiolo.
+
+--Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän
+viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.
+
+--Eikö?
+
+--Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.
+
+--Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?
+
+--Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille,
+että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään
+suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.
+
+Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut
+samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen
+tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen
+puhetoveriinsa.
+
+Se teki vaikutuksen.
+
+--Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.
+
+--Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...
+
+--Miksi hän ei mene naimisiin siis?
+
+--Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu,
+että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.
+
+Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla
+aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian
+ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan
+välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.
+
+--Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten
+ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.
+
+Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei
+olisi kuullut oikein.
+
+--Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka
+... mitä te tarkoitatte?
+
+Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.
+
+Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa
+nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!
+
+Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.
+
+--Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että
+te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne
+hänet tytärpuoleltanne.
+
+Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.
+
+--Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti
+soinnuttomasti.
+
+--Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen...
+Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille
+sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...
+
+--Ei, ei...
+
+--Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne,
+mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on
+enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten
+säilyttää rakastajanne!
+
+Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä
+kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen
+väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman
+herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä
+raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen
+sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla
+merkitäkseen.
+
+--Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!
+
+Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot
+käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.
+
+Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen
+häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut
+kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli!
+Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi
+kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!
+
+Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli
+se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja
+saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja
+perikatoon!...
+
+Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut
+muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli
+oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen
+ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa
+alle polkiessaan.
+
+Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.
+
+Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän
+oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta
+rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin
+syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi
+lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin
+kalmantuuli hänen ohimoillaan?
+
+Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?
+
+Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?
+
+Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä
+sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö
+hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka
+sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä
+gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata
+syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään
+puolustaa?
+
+Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli
+nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden
+helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa
+tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen
+ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja
+vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!
+
+Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen
+näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia
+ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!
+
+Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä
+tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet
+kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen
+voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.
+
+Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
+Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...
+
+Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin
+sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään
+epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.
+
+Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä
+ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri
+nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.
+
+Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:
+
+--Te ette saa, te ette saa...
+
+--Mitä minä en saa?
+
+--Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
+Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...
+
+Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.
+
+Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin
+lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi
+laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle...
+Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi
+äskeistä käytöstään.
+
+Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä
+suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan
+pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.
+
+Näin vierähti jälleen hetki pari.
+
+Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin
+kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä
+hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.
+
+--On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää
+yötä toisillemme.
+
+Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.
+
+--Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut
+antavanne kaikki anteeksi minulle.
+
+Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.
+
+--Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään,
+jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko?
+Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?
+
+Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.
+
+--No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa
+reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta
+ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken
+olitte minut kuoliaaksi naurattaa.
+
+Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
+
+--Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!
+
+--Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen
+tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten
+sanoisi suuren ihmisen arvoinen...
+
+--Minä pyydän...
+
+--Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?
+
+--En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.
+
+--Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte
+vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te
+olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän
+luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!
+
+Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi
+rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?
+
+Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:
+
+--Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!
+
+--Arvatkaa!
+
+--En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.
+
+--Uskoitteko te sitä todellakin?
+
+--Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä...
+
+--Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy
+kaiketi sitten se sanoa teille.
+
+--Sanokaa!
+
+Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen ... kumartui sitten
+hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:
+
+--Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä
+ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.
+
+Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä,
+kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:
+
+--Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.
+
+Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä
+paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä
+kirjavuudessaan.
+
+He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna
+vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja
+lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen
+määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.
+
+Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi
+partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa,
+joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja
+jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan
+diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle
+hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula
+rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta
+ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja
+kalpea ihonsa vielä lisäsivät.
+
+Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen
+vuotta eilisestä nuorentunut.
+
+Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen
+häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös
+matkatoverilleen välittämättä.
+
+--Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt
+oikein toalettia meidän kunniaksemme.
+
+--Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen.
+Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin
+metsänpeto.
+
+--Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette
+taikoja.
+
+--Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa.
+Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin
+kaikista lainsäätäjistä.
+
+--Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.
+
+--No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan
+vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut
+harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti
+onnistumatta.
+
+--Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa,
+yritti Sinikka-rouva siihen...
+
+--Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana
+muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät
+kattoni alla. Maljanne!
+
+--Maljanne!
+
+Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan
+vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän
+oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että
+emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja
+taitava salaatinlaittaja...
+
+--Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva
+taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?
+
+Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka
+huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia,
+kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa
+sen valmistukseen.
+
+--Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella
+leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta.
+Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun
+jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas,
+joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että
+munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.
+
+--Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.
+
+--Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että
+minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden
+keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni »Koko maailm' iloit'
+mahtaa...»
+
+--Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin
+kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!
+
+--Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän
+ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi
+päärynää. Ne ovat tässä!
+
+Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan
+kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä
+itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti
+huvittavan.
+
+Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla
+mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut
+nuorukainen!
+
+Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin
+että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen
+ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään
+sangen salaperäiseltä.
+
+--Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä,
+tähtitornista, on sangen kaunis näköala.
+
+--Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan
+suupalan päärynästään.
+
+--En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.
+
+--Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole
+järkeänne sen enempi kadottanut!
+
+--Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten
+vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.
+
+--Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva
+hurmaavimmalla hymyllään.
+
+--En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta,
+vastasi Pajalan herra.
+
+--Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen
+lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.
+
+--Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että
+se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.
+
+Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja
+nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa.
+Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin
+hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi
+tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt,
+päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten,
+nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan
+tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti,
+miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä
+sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa
+kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt
+oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä
+parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!
+
+Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin
+tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen
+aiheuttaneet.
+
+--Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne,
+selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo
+Kontiolle, joka par'aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan
+joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu
+muuta kuin emäntää.
+
+--Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen
+lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!
+
+--Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa
+tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin,
+että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on
+alkanutkin.
+
+--Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.
+
+--Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen
+täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon
+päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.
+
+--Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän
+esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö
+teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi
+kauneuden palveluksessa?
+
+--Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi
+nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa
+teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton
+luonteeltaan.
+
+--Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi
+Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä
+valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi
+muuttaa toiseen taloon.
+
+--Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen
+käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että
+perhe on yhteiskunnan perustus.
+
+--Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide,
+lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani
+merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.
+
+--Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli
+Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina
+morsiantaan, minun tytärpuoltani.
+
+--Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio,
+kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä
+tekemään. Onko hän kaunis muuten?
+
+--Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on
+uskollinen luonteeltaan.
+
+--Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen
+morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän
+tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan
+lemmittynsä kauneudesta.
+
+--Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän
+voi elää sitten?
+
+--Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen
+samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein,
+että hän joutuu naimisiin?
+
+--Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi
+sydämellään..
+
+--Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti
+Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.
+
+--Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta
+kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä
+päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!
+
+--Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin
+ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.
+
+--Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt
+kammiossa! Kuka minut vapauttaa?
+
+--Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin
+vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.
+
+--Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä.
+Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan
+huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?
+
+--Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä
+kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan
+sopimattomiin perhesuhteisiin.
+
+--Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä,
+mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.
+
+Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.
+
+--Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä.
+Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.
+
+--Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän
+ei ole täällä?
+
+--Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.
+
+--Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko
+todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...
+
+--Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio
+vakavustuneena.
+
+--Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.
+
+--Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.
+
+Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.
+
+Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan
+ja nauroi juhlallisena.
+
+--Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.
+
+--Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä
+minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.
+
+--Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä
+vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.
+
+--Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.
+
+--Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva
+käsiään taputtaen.
+
+--Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin
+tuoda myös teidän kapsäkkinne.
+
+--Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva
+säikähtyneen näköisenä.
+
+--Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan
+herra.
+
+Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle
+kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.
+
+--Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.
+
+He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.
+
+--Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti
+Sinikka-rouva.
+
+--Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin
+mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on
+parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.
+
+--Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka
+pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!
+
+--Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen
+päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni
+kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.
+
+--Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti
+Sinikka-rouva levottomana.
+
+--Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio.
+Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka
+tapauksessa minun vieraitani.
+
+He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli
+kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin
+oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.
+
+--All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.
+
+--Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha
+tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.
+
+Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana
+tutustumaan.
+
+--Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa
+kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan
+kuulleeni sitä.
+
+--Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.
+
+--Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on
+asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä
+seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän
+kuritushuoneelta.
+
+--Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään
+kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?
+
+--Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös
+hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra,
+hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.
+
+He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.
+
+Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä
+muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja
+käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla... Ainoa laatuaan tuo
+Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja
+miehensä tytär olivat...
+
+Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.
+
+--Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.
+
+--Anteeksi, että häiritsen...
+
+Ovi aukeni varovaisesti.
+
+Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo
+Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret
+ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen
+terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka
+olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja
+antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen.
+Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan,
+vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka
+liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin
+sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet
+muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.
+
+Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo
+aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki
+hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni
+päänahkaan liimatuilta.
+
+Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa
+harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen
+pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana
+hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli
+taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat
+housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut
+saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat,
+sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen
+ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.
+
+--Anteeksi, että häiritsen ... veljellä taitaa olla vieraita...?
+
+Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko,
+hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia
+asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan
+tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä
+muuksi muuttamaan?
+
+--Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti
+puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi
+olemme tavanneet.
+
+--Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko
+Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi
+ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän
+niinkuin vikaa sinussakin...
+
+--Kunko olen maalle muuttanut?
+
+--Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne
+uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!
+
+Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin
+koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen
+merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.
+
+Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.
+
+--Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut
+mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.
+
+--Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se
+kerran sokeakin kana jyvän löytämään...
+
+Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti
+palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi
+sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti
+kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta
+kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle.
+Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin,
+pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen
+kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis
+sisälle astumaan.
+
+--Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään
+ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi
+kuitenkin...
+
+--Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio,
+ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!... He tahtoivat katsella
+vähän talon ympäryksiä.
+
+--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin
+linna ... vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä...
+
+Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle
+huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli!
+Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.
+
+--Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi...
+
+--Mitä sanoi? Kenestä?
+
+--Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt
+juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän
+tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko
+ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.
+
+--Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös
+minun yksityinen mielipiteeni.
+
+Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa
+hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä
+nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon.
+Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta
+toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta
+varatuomaria hämille saattaneet.
+
+Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian
+hyvin vanhan kuomakultansa.
+
+Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi
+hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti
+liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin
+pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä
+sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.
+
+--Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.
+
+--Mistä?
+
+--Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat
+sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?
+
+Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo
+katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.
+
+--En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin
+ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.
+
+--Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis
+hänet?
+
+--Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen
+rinnallaan puutarhaan...?
+
+--Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta
+kukkavihkoa haaskannut hänelle.
+
+--Rouva Sinikka?
+
+--Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi
+olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?
+
+--Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?
+
+--Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin
+sinäkin...
+
+--He tulivat autolla?
+
+--Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti
+kiinnittävän.
+
+--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri
+heidän tähtensä olen tullut tänne.
+
+Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.
+
+--Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?
+
+--Niin. Heitä etsitään...
+
+--Minä tiedän!
+
+--Sinä tiedät?
+
+--Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan
+palata enää. Pajalan herra...
+
+--Niin. Mitä hänestä?
+
+--Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko
+hänen miehensä jättänyt asian sinulle?
+
+--Minulle? Asian? Minkä asian?
+
+--Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.
+
+--On jo tullut, tarkoitat sinä?
+
+--Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit
+tavata heidät?
+
+--En. Tulin tänne sinua tapaamaan.
+
+--Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit
+tullut heidän tähtensä.
+
+--Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.
+
+--Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?
+
+--Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin
+juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen
+lainopillista keskustelua.
+
+--Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?
+
+--Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme
+tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on
+edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden
+kesken.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti
+ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen
+häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon
+jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.
+
+Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari
+vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa.
+Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui
+takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka
+mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa
+mukaiseksi.
+
+--Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!
+
+--Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään
+käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä
+ilmeellä tuijottamaan.
+
+--Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon
+jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin,
+että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.
+
+--Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan
+ottamaan. Missä asiassa?
+
+--Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...
+
+--Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen
+asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on
+huvittanut...
+
+--Paeta sinun luoksesi?
+
+--Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi
+nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!
+
+--Ei.
+
+--Eikä lainvastaista?
+
+--Ei.
+
+--Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se
+seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän
+tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.
+
+--Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle
+meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?
+
+--Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin
+todistuskappaleihin!
+
+--Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?
+
+--Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen
+neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?
+
+--Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!
+
+--Täytyy?
+
+--Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi
+osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.
+
+He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.
+
+--No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle
+samantekevä.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta
+tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski
+kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.
+
+--Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin!
+Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.
+
+Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.
+
+--Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle
+samantekevä?
+
+--Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
+Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.
+
+--Mikä?
+
+--Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei!
+Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla
+mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...
+
+--Epäilemättä. Mutta...
+
+--Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina.
+Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen,
+siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat,
+kuten ikimuistoinen Heine sanoo.
+
+Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.
+
+Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti
+ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt
+ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että
+hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi,
+joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.
+
+Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan
+myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä
+kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu.
+Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän
+seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla
+mielenkiinnolla.
+
+Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne
+vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan
+nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti
+auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli
+hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut
+luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.
+
+--Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit
+häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös
+sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme
+kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki
+hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa
+oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh,
+enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole
+voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt
+kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista
+Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö
+siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?
+
+Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti
+sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa
+takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa
+pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka
+sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi
+takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari
+whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.
+
+Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.
+
+--Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen
+merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista
+itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen
+miehensäkään.
+
+--Sinä et siis vielä tiedä mitään?
+
+--En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?
+
+--On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.
+
+Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.
+
+--Kuollut? Milloin ja missä?
+
+--Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti
+kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.
+
+Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.
+
+Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin
+silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui
+paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.
+
+--Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä
+väität siis...?
+
+--Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.
+
+--Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut
+sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?
+
+--Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole
+olemassa.
+
+--Kyllä! On kolmas!
+
+--Mikä?
+
+Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja
+virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti
+rystysillään:
+
+--Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä
+sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?
+
+Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi
+tuskin kestää hänen katsettaan.
+
+--Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi
+välttelevästi.
+
+--Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra
+ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.
+
+--Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti
+räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle
+johtopäätöksissäsi.
+
+Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen
+silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään
+rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen
+mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko
+huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa
+hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen
+olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka
+propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin
+kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta
+peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi
+parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.
+
+Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
+
+--Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen
+ystäväänsä.
+
+--Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että
+tällaisissa tapauksissa ei valehdella.
+
+Mutta tässä on sanomalehti!
+
+Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi
+paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan
+osoittaen.--Tuossa! Lue!
+
+--Missä?
+
+Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:
+
+--Äkillinen kuolemantapaus...
+
+Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin.
+Mutta se riitti tällä kertaa.
+
+--Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo
+Kontio äkisti.
+
+--Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.
+
+--Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?
+
+--Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä
+ja pilkkopimeässä.
+
+--Hm!
+
+Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle,
+mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.
+
+--Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei,
+näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.
+
+--Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia
+niitä.
+
+Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen
+nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa
+liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä
+vaitiolo.
+
+--Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.
+
+--Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla
+äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo:
+Äkillinen kuolemantapaus...
+
+--Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin
+häntä kohden.
+
+--Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä
+kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.
+
+--Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.
+
+--Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti
+siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.
+
+--Luonnollisesti.
+
+Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle
+sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä
+strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva
+Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo
+Kontion mielipide?
+
+--Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
+
+Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein
+silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon
+äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan
+ammutuilta.
+
+--Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko
+Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen
+väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!
+
+--Arvattavasti! Luultavimmin!
+
+--Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti
+riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä
+missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi
+suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...
+
+Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.
+
+--Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?
+
+--On. Hänen tyttärensä...
+
+--Myöskin murhattu?
+
+--Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen
+parantumisestaan.
+
+--Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!
+
+--Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...
+
+--Assasinilaista! Hahhah!
+
+Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko
+Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.
+
+--Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se
+virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.
+
+Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen
+suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen
+kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin
+Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä
+kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.
+
+--Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!
+
+Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja
+veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta
+kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.
+
+--Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä
+nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?
+
+--Ei vielä!
+
+Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin
+permantoa mittailemaan.
+
+Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.
+
+Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
+
+--Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
+Jaakon-Lauriin.
+
+--Et.
+
+--Oletko sinä hullu?
+
+--En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.
+
+--Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi
+olisimme järkemme kadottaneet.
+
+Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.
+
+--Mitä uskot? hän kysyi.
+
+--En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Sinä et usko heitä syyllisiksi?
+
+--Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni
+ainoastaan tosiasioista.
+
+--Ja tosiasiat ovat?
+
+--Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...
+
+--Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on
+murhattu...
+
+--Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.
+
+--Ja toinen on?
+
+--Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...
+
+--Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.
+
+--Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina
+minuutteina...
+
+--Myrkytetty!
+
+--Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen
+kohta.
+
+--Ja kolmas?
+
+--He ovat tulleet sinun luoksesi...
+
+--Kuinka?
+
+--Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta
+tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...
+
+--No niin?
+
+--Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut
+lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...
+
+--Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?
+
+--En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään:
+Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?
+
+--Ja sinä vastaat?
+
+--Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti
+sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan
+pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.
+
+Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän
+hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:
+
+--Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.
+
+--Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan
+uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.
+
+Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.
+
+Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.
+
+--Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo
+kortit?
+
+--Mitkä kortit?
+
+--Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran
+kuolemasta.
+
+--Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.
+
+--Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?
+
+--Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.
+
+He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi
+gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen.
+Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa
+siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan
+ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan
+onnistua.
+
+Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.
+
+--Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.
+
+--Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja
+maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat
+sikarin...
+
+--Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.
+
+--Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko,
+pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!
+
+--Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla
+toistensa kanssa?
+
+--Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä,
+meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei
+muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.
+
+--Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois
+kolmannen kohdan.
+
+--Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.
+
+--Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme
+mahdollisuutta olemassa.
+
+--Murha, itsemurha...?
+
+--Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan
+jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.
+
+--Niin. Siltä näyttää todellakin.
+
+--Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on
+rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti
+ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan
+seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten
+kanssa.
+
+--Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.
+
+--Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.
+
+--Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan.
+Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?
+
+--Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana
+tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma
+tyttärensä.
+
+--Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja
+koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...
+
+--Niin! Myrkky on otaksuttavin.
+
+--Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen,
+joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut
+tekonsa suorittaa.
+
+--Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...
+
+--Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on
+tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.
+
+--Siis?
+
+--Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon
+epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.
+
+Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko
+Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He
+olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat
+vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin
+oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.
+
+--Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he
+hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan
+eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun
+naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen
+toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen
+oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.
+
+Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.
+
+Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta
+kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten
+ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen.
+Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa
+rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin,
+koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla
+tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat
+hänen rikollisen lempensä esineestä.
+
+Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen
+nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun
+tulokseen.
+
+Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet
+asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli
+vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan
+kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut
+se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties
+murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen
+oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja
+mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä
+isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan
+kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.
+
+Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion
+luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa?
+Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin
+saattoi olla monta selitystapaa.
+
+Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin
+itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean,
+kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta
+epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan,
+järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää
+ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ...
+viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien
+yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?
+
+Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä
+rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä
+vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä
+Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja
+miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen
+täytyi tietää olevan edessään?
+
+Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun
+kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä,
+pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.
+
+--Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän
+etsi pakopaikkaa...
+
+--Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.
+
+--No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja
+taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut
+valita mitään sopivampaa.
+
+--Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.
+
+--Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös
+sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin
+sanoakseni.
+
+Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.
+
+Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset
+loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt
+heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen
+horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden
+uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä
+liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen,
+tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin
+järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen
+voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.
+
+Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä
+alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset
+kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa,
+kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli
+tuopa mukanaan?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.
+
+--Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa
+pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen
+lisättävää.
+
+--Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
+Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.
+
+--Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?
+
+--En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin,
+sinunkin mielestäsi?
+
+--Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin
+suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei
+olisi pitänyt poistua ollenkaan.
+
+--Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.
+
+--Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?
+
+--En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä
+sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.
+
+Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli
+ruvennut kiireisesti pukeutumaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.
+
+Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä
+silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.
+
+Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.
+
+--Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä
+odotuksesta.
+
+--Missäpä hän olisi...
+
+--Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä
+hetkellä, matkustaa Helsinkiin.
+
+--Herra siunatkoon! Helsinkiin!
+
+Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.
+
+--Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin.
+Hevonen, vaunut! Mars!
+
+--Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla
+odottaa oma kyytihevonen portin edessä.
+
+--Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat
+puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen
+takaisin vielä ennen iltaa.
+
+--Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa
+Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen
+heille lähettämään.
+
+He menivät jo portaita alas.
+
+--Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää
+heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Se on totta!
+
+Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä
+pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi
+vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella
+nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.
+
+--Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille
+tilaa tekemään.
+
+--Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa,
+että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa.
+Ymmärtääkö? Suu poikki!
+
+Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.
+
+--Yhyy. Kyllä ymmärrän...
+
+--Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri
+heidän tähtensä...
+
+--Ei suinkaan Siperiaan?
+
+--Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee
+suunsa lukkoon, munalukkoon...
+
+--Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen
+kuin...
+
+He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio
+edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.
+
+--Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo
+Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.
+
+--Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
+askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun
+pelastettavaksesi Kakolasta.
+
+Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.
+
+He nousivat molemmat niihin.
+
+--Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!
+
+Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän
+kiirettään.
+
+Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä
+vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä
+täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.
+
+--Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa
+kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock
+Holmes'eja.
+
+--Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.
+
+Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä
+johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä
+sotasuunnitelmasta.
+
+Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä
+lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli
+osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis
+asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde
+oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen
+hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä
+eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä
+juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?
+
+Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja
+hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja
+missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville
+omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään
+nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.
+
+Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella
+harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä
+kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva
+oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...
+
+Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?
+
+Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen,
+mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla
+inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin
+Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän
+asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei
+kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään
+huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan
+jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin
+vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?
+
+Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi
+kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka
+ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei
+ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen
+miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen
+arvioivassa mielipiteessään.
+
+Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut
+senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu
+tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut
+lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän
+itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen
+elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka
+korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat,
+tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.
+
+Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki
+kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi
+ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi
+pukeutuneet: Sinikka...
+
+Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin
+silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut
+hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.
+
+Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota
+vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen
+kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein
+yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka
+oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä
+odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi
+tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia
+päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville
+tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä
+vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain
+vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he
+tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.
+
+Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa,
+he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet
+heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet
+heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari!
+huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä
+toivottaneet.
+
+Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut
+lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja
+dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan
+tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia
+märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi
+tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja
+iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja
+ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen
+sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet.
+Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti
+odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.
+
+Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin
+johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut
+aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa
+yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen
+palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli
+seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo
+pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo
+Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja
+sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista
+suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana
+olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.
+
+Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he
+olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä,
+vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta
+osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut
+ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan
+yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan
+osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen.
+Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon
+asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
+
+Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä
+suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä
+tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja
+teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman
+ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään
+tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret
+tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan
+itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona,
+näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui!
+Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja
+toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen
+suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän
+mahdollisesta pankkinimestään.
+
+Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään
+kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein
+olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää.
+Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.
+
+Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän
+tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta,
+miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi
+ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan,
+sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja
+vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka
+varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten
+toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä
+julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä
+olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille
+tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat
+eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman
+pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta
+pesiytyneet!
+
+Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli
+aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava
+ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.
+
+Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja
+tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä.
+Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti
+korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja
+syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin
+taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien,
+dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan
+taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.
+
+Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin!
+Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen
+arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän
+hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille
+sijoittumaan.
+
+Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin
+pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän
+ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!
+
+Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat
+vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän
+rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi
+ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi
+sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan
+seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia
+ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa,
+yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...
+
+Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa.
+Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita
+satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan
+olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ...
+ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät
+hänen tahdostaan.
+
+Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen
+ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta
+ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä
+hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän
+elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen
+olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä
+mukaisiksi!
+
+Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi
+oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen
+tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä
+hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se
+oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi,
+hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...
+
+Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän
+nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli
+tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman
+jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien
+aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria,
+tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan
+vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa.
+Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin
+tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja
+kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista
+pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi
+tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot,
+nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.
+
+Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari
+ja kuningasrakastaja!
+
+Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta
+heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt
+työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun
+he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä
+voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja
+sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät
+naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa,
+lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti
+pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...
+
+Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen
+olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita
+kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia.
+Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä
+vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi
+ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa
+vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan
+yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin
+itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien
+entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat
+tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.
+
+Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli
+tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen,
+tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta
+tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa
+asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä
+kulissien takana että yleisön suosiossa.
+
+Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia
+keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten
+olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon
+tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä
+Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden
+nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai
+rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten
+kautta.
+
+Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi,
+kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä
+heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa
+tyytymättömiä.
+
+Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa
+populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja
+oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja
+ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi
+hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa
+sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista
+valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle
+itselleen!
+
+Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin
+teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut
+käräjätuvan.
+
+Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt
+hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja
+perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat
+kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.
+
+Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää
+voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli
+ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt
+Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten
+asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen.
+Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston
+herran kanssa.
+
+Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään.
+Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra!
+Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas
+tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja
+rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia
+eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa
+sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla
+kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.
+
+Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa.
+Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut
+enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut
+teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla
+tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä
+loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin
+silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut,
+koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina
+sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli
+häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet
+voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät
+kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä
+yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein
+kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja
+hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.
+
+Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli
+vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti
+hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän
+palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman
+puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.
+
+Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä
+mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän
+sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.
+
+Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja
+vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.
+
+Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle.
+Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja
+toista toimitella.
+
+Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän
+jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat
+käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain
+pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni
+kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.
+
+Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän
+tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi?
+Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle
+muutamissa silmänräpäyksissä.
+
+Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama
+vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan
+ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen
+olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri
+kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja
+pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen
+ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle
+kesannolle.
+
+Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!
+
+Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka
+oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut
+oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli
+niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea
+nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään.
+Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa
+tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi
+puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties
+tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä,
+kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen
+vapauttamisekseen!
+
+Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin
+entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän
+itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis
+oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin
+voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa
+mittelemään.
+
+Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon,
+ken aikoi hänen tielleen asettua!
+
+Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden
+ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla
+toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja
+laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti
+järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari
+ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä,
+kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän
+hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen.
+Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian
+onnistumiselle.
+
+Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt
+liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin
+Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.
+
+Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut
+ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni
+sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta
+rakkautta ja kiitollisuutta...
+
+Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa
+ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!
+
+
+
+
+8.
+
+
+Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.
+
+--Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
+heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.
+
+--Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.
+
+--Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa
+yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä
+tällä aikaa.
+
+--Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...
+
+Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko
+Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti
+hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista
+aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle
+kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne
+hän lähettäisi kirjeen?
+
+--Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän
+huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen
+sivullaan.
+
+--Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko
+Kuusistoon taikka...
+
+--Taikka?
+
+--Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa
+vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.
+
+Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti
+lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon,
+toisen kotiinsa.
+
+Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle
+päin.
+
+--Niinkö? Sinä menet toimistoosi?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä
+yli.
+
+--Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot
+majoittua asumaan?
+
+--Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja
+touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?
+
+--Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.
+
+--Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.
+
+--Näkemiin.
+
+He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa
+hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen
+katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin
+askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.
+
+Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko
+Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä
+edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on
+päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin
+tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.
+
+Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva
+Sinikalle.
+
+Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan.
+Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas
+toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi
+ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.
+
+Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti...
+Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet
+hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat
+yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti
+surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi
+hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän
+kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä
+entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi
+ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta
+uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella
+häntä lakimiehenäkin.
+
+Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen
+jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin
+asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän
+vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli
+siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa!
+Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä
+rakkauden tunnustus.
+
+Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle,
+jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti
+autonkuljettajan mukana Kontiolaan.
+
+--Jahah! Tuossa tuokiossa!
+
+Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.
+
+Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä,
+tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin
+hän oli pitänyt sellaisia käsissään.
+
+Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti
+vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä
+itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja
+käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain
+luettelo!
+
+Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin
+myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka
+suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän
+hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen
+enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät
+viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.
+
+Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.
+
+Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka
+hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas
+oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten
+kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä
+senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua
+eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden
+asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen
+tapaturma-korvauksia.
+
+Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän
+etsi turhaan koko luettelosta.
+
+Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa
+entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä
+ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.
+
+--Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No,
+tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...
+
+Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.
+
+Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman
+ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat
+yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he
+eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.
+
+--Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
+Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.
+
+--Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
+Minkälaiset metsästysmaat siellä on?
+
+Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.
+
+--Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten
+maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun
+linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.
+
+--Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin
+juuri päättänyt Helsinkiin asettua.
+
+--Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt
+siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa,
+kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää
+retusteltu Parisissa...
+
+--Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te
+pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.
+
+Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.
+
+--Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien
+ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?
+
+--Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin
+ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että
+minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.
+
+--Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia...
+Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.
+
+--Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty
+olikin...
+
+--Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä
+kuullut milloinkaan.
+
+--Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä
+piloillaan.
+
+--En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun
+kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla
+kaljamalla kasvanutta.
+
+Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin
+sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa,
+tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä
+vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa
+hiljaisuudessa ihailematta.
+
+Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli
+ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei
+kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin,
+kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan
+koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan
+miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän
+olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi
+tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä
+varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin
+epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.
+
+--Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta
+hiukan leukailla sinun kanssasi.
+
+--Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa
+vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on
+niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.
+
+--Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.
+
+--Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?
+
+--Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?
+
+--En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina
+takaisin ensimäiseen rakkauteensa.
+
+--Rakkauteensa?
+
+Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen
+lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä
+langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston
+eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä
+puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin,
+vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.
+
+--Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa
+tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.
+
+--Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai
+asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...
+
+--En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun
+korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.
+
+--Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi,
+rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta
+päätöstäsi?
+
+--Rupea sinä!
+
+--Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla...
+Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein
+liemessä ole.
+
+Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä
+lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen
+lävitseen.
+
+--Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?
+
+Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.
+
+--Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti
+hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei
+todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria
+intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä
+suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja
+myrkytyksiä.
+
+Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle
+erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta
+tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut
+jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin
+hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen
+keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?
+
+--Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän
+edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.
+
+--Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista
+tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun
+osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!
+
+--Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli
+hyvinkin elävä malli käytettävänään.
+
+--No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä
+nähnyt...
+
+--Ketä?
+
+--Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
+Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?
+
+--Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt
+niissä.
+
+--Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä
+se on draama, niin että luut ruskaa.
+
+--Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?
+
+--Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei
+niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen?
+Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...
+
+--Kuinka niin, huonon kahvin?
+
+--Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä
+ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän
+sanomalehtemme...
+
+Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.
+
+--Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.
+
+--Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean
+draaman ... rakkausdraaman tai muun...
+
+Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri
+kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen,
+hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko
+Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä,
+ettei toki vielä nimiä maininnut.
+
+Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.
+
+--Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.
+
+--En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä
+etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.
+
+Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden
+puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo
+Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman
+aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä
+tuon summan häneltä.
+
+--Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos
+tapaisin sellaisen todellisuudesta?
+
+--Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä
+asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä
+jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi
+siihen näyttelijöitä.
+
+--Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan
+vasta oikein tulkita osasivatkin.
+
+--Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
+Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
+Sinikan?
+
+Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.
+
+--Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
+Kuinka niin?
+
+--Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen
+miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.
+
+--Ehkä. Piditkö hänestä?
+
+--Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen
+aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää
+olla, jos mieli hepäistä oikein.
+
+Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään.
+Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma
+asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa
+rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan
+syyllisyydestä vakuutetut.
+
+Hän vaipui ajatuksiinsa.
+
+Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.
+
+--Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin.
+Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella
+kanssasi.
+
+--En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.
+
+--Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia
+tutkimuksia...
+
+--Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen
+mestariteokseesi?
+
+--Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut
+oikeassa karvassasi.
+
+--Mikähän se mahtaa olla?
+
+--Sinä vanha kameleontti!
+
+Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni
+menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan.
+Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?
+
+
+
+
+9.
+
+
+Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan.
+Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat
+ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta
+iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen
+ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.
+
+Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi
+niitäkin tulvailemaan.
+
+Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä
+liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja
+julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen
+koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa.
+Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen
+ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori
+Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli
+jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine
+painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori
+rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu
+talonomistaja.
+
+Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat
+vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä
+tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua
+nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas
+hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.
+
+--Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei
+rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä,
+niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.
+
+Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.
+
+Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa
+ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että
+hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan
+erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion
+erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt
+asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä,
+käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko
+hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä
+suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän
+kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.
+
+Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen
+»tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa
+asioissa yleisöä palvelemaan.
+
+Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan
+kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu
+oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä
+tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä
+myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa
+yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta
+akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita!
+oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli
+seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran
+äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa
+ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten
+henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan
+kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta
+ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan
+salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran
+kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin
+lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo
+Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma
+mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista
+sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän
+johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen
+oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.
+
+Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin
+puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa
+mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään
+olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt
+sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä
+jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli
+tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt
+ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä
+tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään
+hänelle liian kiusalliseksi.
+
+Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa.
+Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen
+tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.
+
+Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla
+vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.
+
+Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen
+sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen
+poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut,
+sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten
+nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he
+olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta
+hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin,
+jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo
+oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi
+asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!
+
+Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa
+itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri,
+edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa
+hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja
+puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.
+
+Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän
+olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei
+Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää
+tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen,
+jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle
+ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan
+missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.
+
+Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?
+
+Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin
+vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa
+puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä
+sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä
+Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä
+mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa
+omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.
+
+Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta
+ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat
+tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä
+hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma
+olla!
+
+Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?
+
+Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt
+esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle
+pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen
+syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään
+miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!
+
+Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan,
+jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin
+kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä
+olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan
+miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri
+Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!
+
+Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin
+mielikuvituksensa sentään uskomasta.
+
+Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen
+häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan
+jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua
+Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta
+ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea
+hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän,
+Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana?
+Itse ajatus oli jo naurettava!
+
+Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää
+tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen
+niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli
+evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan
+läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni
+olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
+
+Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?...
+Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli
+häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!
+
+Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen
+naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän
+sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.
+
+--Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin
+välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen
+ympärilleen. Oletko yksin?
+
+Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni
+toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan
+saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän
+kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen
+korituoliin istumaan.
+
+--Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?
+
+--Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri
+tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!
+
+--Sinulla on yskä?
+
+--Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla
+ole täällä mitään juotavaa?
+
+--Ei muuta kuin vettä.
+
+--Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen
+nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa...
+Kippis!
+
+--Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö
+jotakin?
+
+--Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...
+
+--Hyväänkö vai pahaan?
+
+--Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä
+ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa.
+Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.
+
+Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.
+
+--Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.
+
+--Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo
+neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista
+yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta,
+on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...
+
+--Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän
+huvitettu noista yksityisseikoista.
+
+--Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän
+realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä
+yhteyttä, näetkös...
+
+--Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!
+
+--Mutta minä voin nähdä yhteyden...
+
+--Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit,
+kuinka ne verestävät!
+
+--Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi
+hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on
+nietu...
+
+Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti
+sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.
+
+--Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella
+suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle
+terveisiä hautajaisista.
+
+--Kuinka? Hän on haudattu jo?
+
+--Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä
+kiekahtanut.
+
+--Ei mitään poliisitutkintoa siis?
+
+--Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin
+keväinen kierä-jää.
+
+--Uskomatonta!
+
+Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä
+tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin
+kummallisesti ympäri menemään.
+
+»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa
+juuressa.
+
+--Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi
+esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.
+
+Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi
+sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja
+sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni
+nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.
+
+--Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla
+minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon
+antautua.
+
+--Epätoivoon?
+
+--Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...
+
+--Kadotettu? Mikä alkaa?
+
+--Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
+Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...
+
+--Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!
+
+--Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla
+mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä
+Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.
+
+--Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.
+
+--Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.
+
+--Toimiston jäsenet!
+
+--Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä
+vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut
+sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten
+puolelta ole vaadittu...
+
+--Kaikki hyvin siis?
+
+--Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin
+huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...
+
+--Huhuja?
+
+Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
+Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.
+
+--Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa
+vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...
+
+--Sinä?
+
+--Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana
+tuttavana.
+
+--Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?
+
+--Sekä nähnyt että puhutellut häntä.
+
+--Kuinka hän voi?
+
+--Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta
+koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra
+sitävastoin...
+
+--Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän
+minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä
+sisällekäyntikorttini...
+
+--Mitä hän sanoi?
+
+--Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten
+lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä,
+ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.
+
+--Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?
+
+--Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä
+hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.
+
+--Kiitos.
+
+Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus
+täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin
+kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin
+lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia
+kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!
+
+Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka
+särkeä jotakin.
+
+--Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.
+
+--Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä
+silmillään.
+
+--Sinä ja koko maailma! Perkele!
+
+--Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.
+
+--Mene helvettiin paukkuinesi!
+
+--Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.
+
+Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta
+kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.
+
+--Entäs nyt? hän kysyi.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen
+mielentilansa.
+
+--Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli
+rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On
+liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen
+syyttäjän huomiota puoleensa...
+
+--Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?
+
+--Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis
+pääni pantiksi panemaan...
+
+--Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.
+
+--Sinun palveluksessasi...
+
+--Pääkonna! Mestarikonna!
+
+--Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden
+huhujen johtaa johonkin tulokseen...
+
+Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli
+onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus,
+viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva
+näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu
+sujuisi kyllä sitten itsestään.
+
+Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei
+koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja
+hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla
+suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata
+hänen ajatuksiaan...
+
+Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan
+ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia,
+niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla
+kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista,
+amoraalisista aivokomeroistaan!
+
+Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus,
+tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja
+lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan
+johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan
+kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän
+kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin
+toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä
+jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista
+korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion
+pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada
+ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano
+kaupanpäällisiksi.
+
+Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään,
+herättää kuolleetkin haudoistaan...
+
+Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.
+
+Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
+Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja
+olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi
+syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita,
+apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?
+
+Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin
+hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!
+
+Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen
+silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä
+joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.
+
+Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt.
+Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos
+hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta
+millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti
+tuota nilviäistä!
+
+Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.
+
+--Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.
+
+--Häh?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä
+lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet
+korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia
+kysymystä odottanut.
+
+--Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.
+
+Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä
+häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko
+Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli
+tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.
+
+--Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä
+järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa.
+Hyvästi!
+
+--Hyvästi!
+
+Jaakko Jaakon-Lauri meni.
+
+Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja
+siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella
+olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa
+syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi
+työntyvällä alahuulellaan...
+
+
+
+
+10.
+
+
+Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
+oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
+Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
+nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
+sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
+kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
+tohtori Kontiota.
+
+--Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä
+noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
+varsin vähässä määrin ansaitsevani.
+
+--Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
+varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.
+
+--Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.
+
+--Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.
+
+Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
+kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
+oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
+tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.
+
+--Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
+kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.
+
+Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.
+
+--Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
+henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
+muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
+maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...
+
+--Kieltäytyy?
+
+--Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
+tunsitte hänet?
+
+--Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.
+
+--No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
+voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
+avioliitossaan...
+
+--Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?
+
+--Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun
+aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...
+
+--Minä ymmärrän. Täydellisesti.
+
+--Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
+vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!
+
+--Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...
+
+--Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?
+
+--Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
+täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.
+
+--Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
+sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen...
+Mihin minä jäinkään taas?
+
+--Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
+katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.
+
+--Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki
+koettivat puhua järkeä hänelle...
+
+--No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?
+--
+Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi
+kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
+vanhemmat...
+
+--Hyvät vanhemmat?
+
+--Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
+veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
+kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...
+
+--Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
+puolisoonsa.
+
+--Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?
+
+--Monta kertaa.
+
+--Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?
+
+--Eivät liian pyylevät.
+
+--No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
+temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
+varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.
+
+--Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
+inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...
+
+--No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
+yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.
+
+Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
+mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
+kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
+silmänräpäyksessä.
+
+--Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
+maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?
+
+--Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?
+
+--Kyllä, minun oma poikani Bertel...
+
+--Pajalan herra?
+
+--Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
+ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
+sehän on ymmärrettävää!
+
+--Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?
+
+--Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he
+tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...
+
+--Mutta sitä ei makseta?
+
+--Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
+kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
+oikein!...
+
+--Ja mitä he siihen sanovat?
+
+--He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
+salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
+täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
+voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?
+
+--Sitä on minun mahdoton aavistaa.
+
+--He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun
+veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
+vale! ärjäsin minä heille...
+
+--Ja he?
+
+--He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
+tissuttelevat ja tassuttelevat...
+
+--Sanovatko he vielä jotakin muuta?
+
+--Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
+alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
+yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne
+lemmon brakat!
+
+--Ja te, herra kenraali?
+
+--Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
+tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
+jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
+haudan tuollapuolenkin...
+
+--Ja he? Mitä he siihen sanoivat?
+
+--Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!
+
+--Te poistuitte?
+
+--Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
+olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
+historia, vai mitä?
+
+--Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.
+
+--Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani
+ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
+niitä ei hyväksytä...
+
+--Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
+minua nyt tekemään?
+
+--Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä?
+Sitävarten minä olen täällä.
+
+Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
+paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
+katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.
+
+Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.
+
+--Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
+mahdollisuuksia...
+
+Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.
+
+--Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
+tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
+paljon vähemmällä!
+
+Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
+ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
+juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.
+
+Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:
+
+--Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
+nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
+järkevän sanan heidän kanssaan.
+
+Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.
+
+--Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
+Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
+Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?
+
+--Minä koetan ainakin.
+
+--Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
+tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen
+pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
+seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
+valtiopäivillä...
+
+--Sukunne edustajana?
+
+--Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni
+päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
+kunniasta.
+
+--Luonnollisesti.
+
+--Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä
+sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
+voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...
+
+--Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?
+
+--Niitä voi olla...
+
+Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
+Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
+toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:
+
+--Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
+oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.
+
+--Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...
+
+--Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
+yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
+mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
+yhtä köyttä... Te ymmärrätte?
+
+--Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.
+
+--No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
+minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
+sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko
+sydän meidän suvussamme...
+
+--Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...
+
+--Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin:
+tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
+Bertel on tavallaan sekoitettu.
+
+--Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
+joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
+omituisten olosuhteiden vallitessa.
+
+Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
+häntä.
+
+--Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären
+kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
+ääressä...
+
+--Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.
+
+--Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
+sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei
+mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...
+
+--Tyttöparka!
+
+--Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!...
+Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
+jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...
+
+--Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
+tavalla?
+
+--Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa...
+Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
+usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
+kaupunkimatkoillaan...
+
+--Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?
+
+--Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on
+vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.
+
+--Sitä en epäile.
+
+--No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla...
+Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
+niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
+huomauttamista.
+
+--Ei, luonnollisesti.
+
+--Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...
+
+--Huonomaineinen?
+
+--No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit!
+Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...
+
+--Hyvin ymmärrettävää!
+
+--Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
+ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...
+
+--Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.
+
+--Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
+ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
+heidän kanssaan?
+
+--Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
+todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
+
+--Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...
+
+--Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
+ole häneen vakavasti rakastunut.
+
+--Häh?
+
+--Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
+silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
+
+Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
+
+--Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani?
+Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
+hyvä.
+
+Hän nousi lähteäkseen.
+
+--Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
+Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
+
+Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
+tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
+puoliääneen hänen korvansa juuressa:
+
+--Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
+akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen
+ajatukseni.
+
+Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
+viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
+maan ja taivaan välillä on paljon asioita...
+
+Ovessa kääntyi hän vielä.
+
+--Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
+ottaa vastaan heidät?
+
+--Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
+myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
+
+--Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
+kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
+
+Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
+viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
+
+--Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
+
+Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
+ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
+lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
+tehnyt itsemurhan...
+
+Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
+selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle,
+mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata
+häntä.
+
+Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota
+kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi
+asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt
+Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
+
+Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja
+tuttaviaan.
+
+Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen
+asiansa.
+
+--Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se
+Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa...
+Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
+
+Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa
+apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
+
+Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut
+Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa
+suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko
+Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä
+suositellut.
+
+Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti
+hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden
+tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun
+yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka
+tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta
+nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän
+takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja
+lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan
+liiaksikin.
+
+»Jos hän on tehnyt itsemurhan...?»
+
+Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää
+hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta
+mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään
+taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
+
+Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
+
+Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
+
+Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset
+erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät
+leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja
+pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina
+korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
+
+Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
+
+Paavo Kontio katsoi kelloaan.
+
+--Tervetulemaan, sanoi hän.
+
+Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän
+nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin
+oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa
+muodostuisi.
+
+Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja
+uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun
+ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat
+suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
+
+Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi
+olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä
+ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli
+aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.
+
+Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä
+hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista
+havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon
+hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä
+aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?
+
+Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä
+siinä suhteessa äärimmilleen.
+
+Ovikello soi. He tulivat jo.
+
+Paavo Kontio riensi heille avaamaan.
+
+--Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin
+muuta, herra tohtori?
+
+--Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.
+
+He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä
+arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja
+vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään
+puuskuttaen.
+
+--Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra
+hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen
+kunnian...?
+
+Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata
+siihen.
+
+--Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle
+tänään...
+
+--Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me
+silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani,
+ovat jo suostuneet.
+
+Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin
+ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään
+ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän
+ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.
+
+Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.
+
+--Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti
+Sinikka-rouva huntunsa takaa.
+
+--Pyydän, olkaa hyvä!
+
+Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.
+
+Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan!
+Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo
+silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa
+niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät
+jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen
+sielussaan.
+
+Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut,
+leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän
+ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa,
+jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.
+
+Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen
+olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua?
+Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle,
+sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen
+polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.
+
+Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi
+pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt
+esittää?
+
+Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki
+murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä,
+suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan
+poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki
+yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko
+päivänpaistetta säkkiin sovittaa?
+
+Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä
+järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille
+molemmille,
+
+Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.
+
+--Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen
+näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!
+
+Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.
+
+--Ja se kuuluu?
+
+--Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua
+siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?
+
+--Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.
+
+Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon
+ukolle.
+
+--Ja mitä sanoo muu pääesikunta?
+
+--Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa
+jälleen soinnahtavan.
+
+Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa
+olevankaan.
+
+--Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan
+eteenpäin, mars!
+
+Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
+
+Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio
+seurasivat heidän jäljessään.
+
+--Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti
+vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
+
+Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla
+sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille
+nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
+
+Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta
+ääneen hän sanoi:
+
+--Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran
+mielipidettään?
+
+--En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan
+ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.
+
+Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä
+peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian
+järjellistä.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.
+
+Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan
+veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet,
+vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua
+hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli
+tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten
+heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan
+oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen.
+Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa
+ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle
+antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli
+hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.
+
+Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut,
+mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä
+nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina
+enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä
+raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin
+innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi
+jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian
+lähenteleviä tunnepurkauksiaan.
+
+Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin
+itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä
+paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja
+täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka
+alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin
+tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.
+
+Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän
+päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.
+
+Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.
+
+Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä
+huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.
+
+Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui
+juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria
+valitakseen.
+
+--Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
+
+--En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
+
+--Lopettakaamme se siis!
+
+Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä
+hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja
+että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin
+uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
+
+Pajalan herra tuli samassa takaisin.
+
+--Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta
+urhoa katseellaan osoittaen.
+
+--Kyllä.
+
+--Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
+Me tapaamme huomenna.
+
+--Näkemiin.
+
+Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei
+voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa
+hänen pojallista suojelustaan.
+
+Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä
+hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin
+tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva
+tunnusti olevansa yhtä irrallinen.
+
+--Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio
+hotellin portailla.
+
+--Ei. Mitäpä minulla voisi olla!
+
+--Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.
+
+Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada
+kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan
+tulisi hänen vuokseen levottomaksi.
+
+Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
+Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.
+
+Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä
+kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen
+hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi!
+Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia
+kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä
+ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta
+vastaamassa.
+
+Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.
+
+Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen,
+hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian
+vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen,
+tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun
+moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta
+syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton
+akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat
+talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat
+mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta
+vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka
+sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja
+tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti
+kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä
+ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja
+näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla
+vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.
+
+--Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että
+otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.
+
+Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi
+hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki
+läheni liian nopeasti.
+
+Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.
+
+Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan
+katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat
+olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän
+sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui
+heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he
+olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän,
+huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien
+mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina
+langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet
+huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti
+vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen
+kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja
+häpeästä.
+
+--Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään
+käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
+
+--Eihän minulla ketään muita olekaan.
+
+Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa
+olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman,
+korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
+
+Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin
+eteen.
+
+He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen
+jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin
+he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa,
+missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä
+käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen
+sydämen sykintää kuuntelevana.
+
+--Kerro! sanoi Paavo Kontio.
+
+Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin
+ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena
+hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon,
+taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää,
+pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita
+oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa,
+epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä
+olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko
+nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!
+
+Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä
+puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat
+kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo
+kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo
+Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin
+olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren
+Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun,
+pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan
+siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä
+vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin.
+Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi
+ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo
+nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...
+
+Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
+
+»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta
+siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla
+äänenpainollaan.
+
+»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»
+
+»Missä se on? Näytä se minulle siis!»
+
+»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja
+totinen.»
+
+»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä
+heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien
+kaduillakin?»
+
+»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»
+
+»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla
+siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan
+suurissa sivistyskeskuksissa.»
+
+»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja
+sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan
+kuuluvani.»
+
+»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»
+
+»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»
+
+»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole
+tahtonut lapsia synnyttää?»
+
+»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»
+
+»Etkö koskaan?»
+
+»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä
+sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»
+
+Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin
+niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko
+tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen
+silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa
+häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään
+tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:
+
+--Kerro!
+
+Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin
+hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään,
+jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa
+persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä
+sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä
+luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli
+yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat
+kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet.
+Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku
+kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt
+kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä
+tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että
+portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä
+syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku
+vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista
+keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston
+herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen
+syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.
+
+Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä
+vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.
+
+»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle»,
+olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa
+asemassa kuin sinä sillä kertaa».
+
+»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»
+
+»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»
+
+»Minulla oli vain yksi, hän.»
+
+»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»
+
+»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin,
+mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun
+kanssasi naimisiin.»
+
+»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»
+
+»Aivan liiankin korkea!»
+
+»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»
+
+»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme
+pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja
+rakkaudessa?»
+
+»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»
+
+»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille
+muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin
+niin heikko, niin maan matala, näet.»
+
+»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»
+
+»Väsyneenä, voitettuna...?»
+
+»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin
+kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»
+
+»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»
+
+»Tuskin ... siihen aikaan.»
+
+»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»
+
+»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»
+
+»Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen
+kyllin voimakkaaksi.»
+
+Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen
+pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä,
+kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä
+koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes
+koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen
+salaisimpiinkin sopukoihin...
+
+Siksi sanoi hän ääneen vain:
+
+--Kerro!
+
+Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka
+sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon
+emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän
+oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt
+hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä
+annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi
+keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta.
+Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden
+sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut
+sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään
+laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä
+seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä
+aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä
+useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi
+Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut,
+sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan
+oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...
+
+Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.
+
+--Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
+Sinä murhasit hänet todellakin?
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää
+räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin
+hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei
+ollut enää paljoakaan murhattavaa.
+
+Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
+Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.
+
+--Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä
+murhan!
+
+Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon
+kuuristunutta miestä edessään.
+
+--Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla.
+Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut
+takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.
+
+--Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.
+
+--Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki
+tapahtui.
+
+Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia
+niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin
+hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli
+kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus
+vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli
+sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän
+oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.
+
+Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin
+pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut
+noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja
+kuolemaa?
+
+Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan
+loitommalle.
+
+Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin
+hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa
+kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen
+erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä
+aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön
+tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.
+
+Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys
+sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka
+äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen
+omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo
+parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään,
+kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan
+huolimatta.
+
+He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin
+joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli
+kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret
+olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja
+elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.
+
+Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain
+karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen
+mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio
+taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain
+pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut
+valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan
+astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti
+siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään
+murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä
+muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.
+
+Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto
+muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka
+tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.
+
+Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää
+rikollista naista rakastaa.
+
+Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli
+valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään
+siirtämään.
+
+Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.
+
+Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa
+kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä
+väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis
+toisen ottamaan.
+
+Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte
+Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt,
+joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen
+syvemmin koskettanut.
+
+Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen
+uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin
+pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli
+lakannut olemasta.
+
+Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei
+kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta
+uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan,
+onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään,
+koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen
+päämäärän ja sisällyksen.
+
+Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha
+sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan
+henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt
+sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja
+palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen
+hoitaa hänen nimellään.
+
+He tapaavat entistä useammin toisiaan.
+
+Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan.
+Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai
+juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön,
+on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään
+kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina
+rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin.
+Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien
+tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden
+elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan
+kerran rakentuvan.
+
+Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko
+Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta,
+sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja
+samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.
+
+Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen
+käsityksensä rakkaudesta.
+
+Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita
+milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan
+olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.
+
+Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan
+tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä
+lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka
+ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän
+tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän
+itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.
+
+Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän
+aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.
+
+Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä
+sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti,
+milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja
+vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin
+koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä
+kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on
+maasta erotettu.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta
+koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita
+ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä
+valmis mielellään niihin osaa ottamaan.
+
+He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.
+
+Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan,
+on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja
+sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja
+kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.
+
+--Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu
+Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen
+aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin
+nopeasti kuin ihanteettomuus.
+
+Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen
+terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi
+kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään
+kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.
+
+Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.
+
+--Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen
+sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu
+intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa.
+Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.
+
+--Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio
+miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja
+toivotonta.
+
+Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi
+muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden
+tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja
+elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.
+
+Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Paavo Kontio, by Eino Leino
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14336 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..2beb993
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14336 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14336)
diff --git a/old/14336-8.txt b/old/14336-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..a81c93b
--- /dev/null
+++ b/old/14336-8.txt
@@ -0,0 +1,5408 @@
+The Project Gutenberg EBook of Paavo Kontio, by Eino Leino
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Paavo Kontio
+
+Author: Eino Leino
+
+Release Date: December 13, 2004 [EBook #14336]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAAVO KONTIO ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+PAAVO KONTIO
+
+Lakitieteen tohtori
+
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+1915.
+
+
+
+
+1.
+
+
+Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
+
+Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
+liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
+ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
+pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
+tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
+
+Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
+
+Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
+ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
+tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
+jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
+saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
+kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
+kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
+näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
+täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
+kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
+
+Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
+Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
+jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
+vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
+kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
+sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
+olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
+
+Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
+pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
+oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
+pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
+julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo
+suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
+oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
+vapausvaatimus ja yleinen mielipide.
+
+Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
+sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
+luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
+yksityis-elämän hiljaisuuteen.
+
+Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
+pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
+ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
+puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
+Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
+suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
+jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
+niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
+kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
+oikeutettu häneltä odottamaan?
+
+Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
+paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
+mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
+
+--Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
+kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
+ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
+
+--Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
+hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
+on hänessä synnynnäinen.
+
+Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
+luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
+asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
+yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!
+
+Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
+lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.
+
+--Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
+suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.
+
+Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
+joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
+oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
+kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.
+
+Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.
+
+Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
+yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
+kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
+mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
+melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
+varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
+nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
+vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.
+
+Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
+ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
+ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
+luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
+tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
+hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
+omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
+tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
+itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
+oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
+ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
+avaamaan.
+
+Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
+vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
+kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.
+
+Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
+ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
+todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
+oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
+luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
+edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
+aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.
+
+Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
+ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
+asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
+selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
+uskonnollisiin mietiskelyihin.
+
+--Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
+evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.
+
+Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
+Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
+takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
+entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
+kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
+kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
+uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
+luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
+mullistavista ajatuksistaan.
+
+Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
+juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
+menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
+heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
+tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
+todellisena.
+
+Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
+hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
+eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
+tulevan siinä kummittelemaan.
+
+Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
+se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
+kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
+jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
+aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
+olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
+maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
+yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
+vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
+leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
+tietoisuudessa aateloinut.
+
+Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
+sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
+nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
+mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
+etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
+liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
+lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
+asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
+kirjaimilla:
+
+        PAAVO KONTIO
+        Lakitieteen tohtori.
+
+Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
+täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
+arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
+tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
+vääristellyt.
+
+Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
+portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
+sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
+vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
+joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
+vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
+innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
+salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
+Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
+varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
+laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
+alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
+
+Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
+itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
+ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
+Alikerta oli palvelusväkeä varten.
+
+Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
+todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
+ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
+säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
+mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
+tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
+itseään muille ihmisille ilmoitella.
+
+Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
+hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
+kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
+Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
+eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
+olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
+
+Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
+ja elämäntaisteluun.
+
+Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
+Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
+huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
+vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
+kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
+tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
+
+Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
+teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
+heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli
+päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
+Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
+kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
+heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
+
+Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
+pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
+samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
+aikaan suuria maailmassa.
+
+Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
+kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
+akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
+neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
+leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
+toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
+isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
+voimistelua.
+
+Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
+jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
+
+Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
+mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
+aiheuttanut.
+
+Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
+kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
+ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
+tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
+aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
+päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
+hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
+pahenevan.
+
+Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
+paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
+Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
+niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.
+
+Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
+ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
+liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas
+vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
+metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
+olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli
+hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
+tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
+hänelle lahjaksi Venäjältä.
+
+Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
+hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
+ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä...
+Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
+ratsastanut...
+
+Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
+vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai,
+ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian
+kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa
+syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!
+
+Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
+eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
+uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
+koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
+tuntematonta vihollista.
+
+Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku
+selvästi hänen ovelleen!
+
+--Kuka siellä?
+
+--Minä se vain olen.
+
+--Sisään!
+
+Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
+pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän
+sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.
+
+--Hyvää yötä sitten.
+
+--Hyvää yötä.
+
+Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.
+
+Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
+hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
+kimmeltelevästä miekanterästä.
+
+Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
+taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
+niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.
+
+Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
+povessaan?
+
+Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
+niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
+häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
+mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.
+
+Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
+maailmankaikkeudessa!
+
+Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
+tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
+ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
+hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
+hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
+järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
+vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
+maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
+johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
+kokemusperäisiin tuloksiin.
+
+Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
+kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
+nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä
+ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään
+äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
+oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
+rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.
+
+Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
+äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
+Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
+äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
+
+Hän nukahti näine mietteineen.
+
+Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
+tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
+povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
+jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
+Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
+
+Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
+ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
+kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
+keski-yötä osoittavan.
+
+Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
+varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän
+kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa...
+Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
+
+Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
+ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
+jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...
+
+Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
+
+Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
+koetteli tirkistää yön pimeyteen.
+
+Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
+valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
+
+Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
+jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
+hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
+taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
+tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
+kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...
+
+Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
+ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
+jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
+perikadon.
+
+Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
+mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
+
+Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
+
+Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
+kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
+täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
+tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
+Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
+nyt tavata häntä.
+
+Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
+sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
+ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
+
+Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
+oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
+päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
+
+Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
+nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
+edelleen.
+
+Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut
+mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
+hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
+oli täysin itsensä vallitsija.
+
+Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
+kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
+paras alistua välttämättömään!
+
+Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
+vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.
+
+Näissä mietteissä hän avasi portin.
+
+--Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
+tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
+
+--Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
+velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
+kuulla heidän asiaansa.
+
+Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
+josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
+auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
+puhuttelemaan.
+
+--Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
+yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
+ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
+
+Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
+pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
+ja hiukan töykeästi kumartaen.
+
+--Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
+
+Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies
+oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
+
+Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo,
+samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
+mahdollinen.
+
+Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
+ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
+hopeakannel kuulijan sydämessä:
+
+--Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
+
+Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
+kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
+
+Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
+tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
+
+--Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
+tervetullut minun kattoni alle.
+
+--Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
+
+Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
+tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
+Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...
+
+Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
+tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
+he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
+etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo
+Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
+
+Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
+
+--Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
+
+Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
+reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
+tunsi heti hänestä pitävänsä.
+
+--Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
+ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?
+
+Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
+Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
+ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
+viittaustaan.
+
+Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
+
+Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
+siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
+hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
+
+Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
+hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
+lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
+silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
+timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
+herkullisemmaksi pyöristynyt.
+
+Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ...
+huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
+ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
+silmänsä ja katsoi talon isäntään.
+
+Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
+Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
+velvollisuudekseen alottaa.
+
+--Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
+sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
+
+--Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
+
+Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
+ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:
+
+--Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
+
+He nousivat kaikki ylös.
+
+Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
+silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
+tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
+
+--Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
+tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
+Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
+tänne autollaan.
+
+Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
+pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
+painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
+ponnahtamassa.
+
+--Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
+Mitä se merkitsee?
+
+--Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
+tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
+kotia. Nyt te tiedätte sen!
+
+Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
+
+Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
+kätensä hitaasti kulmilleen.
+
+--Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun
+täytyy hetkinen koota ajatuksiani.
+
+He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
+silmänräpäysten synkkä vaitiolo.
+
+Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
+käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
+kengänkärkiään...
+
+Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
+ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
+puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla
+oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko
+häntä muuten johonkin.
+
+Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi
+päänpudistuksella.
+
+--Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna
+katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.
+
+Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra
+velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa
+autolleen jossakin katoksessa.
+
+--Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?
+
+Paavo Kontio hypähti ylös.
+
+Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi
+yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.
+
+--Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen,
+ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.
+
+--Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
+Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.
+
+--Kyllä. Hyvää yötä siis!
+
+Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika
+kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.
+
+Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui
+liikkumattomana takkavalkean edessä.
+
+--Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki
+tunnustukseni!
+
+--Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
+Kyllä, minä pidän paljon hänestä.
+
+--Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio
+vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?
+
+--Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa
+olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.
+
+--Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio
+koneellisesti.
+
+Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä,
+mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja
+jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen
+tuijottamaan.
+
+He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen
+tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään
+erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon
+emäntä!
+
+Olihan se aivan käsittämätöntä.
+
+--Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te
+sanotte, että teillä ei ole kotia enää?
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto
+pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.
+
+Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla
+tapaa.
+
+--Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti
+hymähtäen.
+
+--Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä
+Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja
+jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.
+
+--Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana
+tapahtunut?
+
+--Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein
+ymmärtämään.
+
+--Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?
+
+--Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.
+
+--Mikä?
+
+--Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.
+
+--Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun
+takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?
+
+--Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.
+
+--Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.
+
+Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla
+pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen
+permantoa kiertämään.
+
+Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken
+tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin
+tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa.
+Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien
+vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?
+
+Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo,
+istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.
+
+Näin kului pari tuokiota.
+
+--Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja
+siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen
+luokseen.
+
+--Ja tullut minun luokseni?
+
+Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden
+huulten ympärille.
+
+--Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.
+
+--Mihin?
+
+--Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän
+minulla ollut ketään läheisempää.
+
+--Niinkö luulette?
+
+--Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.
+
+--Ja hän?
+
+Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken
+oli hävinnyt.
+
+Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.
+
+--Pertti? Mitä hänestä?
+
+--Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.
+
+Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin
+varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.
+
+--Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?
+
+--Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te
+olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet,
+maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!
+
+--Eipä kylläkään. Entäs sitten?
+
+--Teidän serkkunne...
+
+--Mieheni serkku, jos suvaitsette...
+
+--No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te
+tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa
+... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te
+rakastutte...
+
+--Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!
+
+--Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan
+ilmaisemaan. Te...
+
+--Minä en ole kaino?
+
+--Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...
+
+--Ahaa! Ja rohkaisen niitä?
+
+--Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.
+
+--Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!
+
+Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
+Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
+
+Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.
+
+--Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee
+maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne
+itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas
+onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein
+syntinä ja häpeänä.
+
+--Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?
+
+--Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin,
+lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.
+
+--Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?
+
+--Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata
+teitä... Teidän miehenne...
+
+--Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!
+
+--Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo
+teihin kuin parempaan itseensä...
+
+--Parempaan?
+
+--Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman
+rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...
+
+--Nyt minä ymmärrän!
+
+--Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä
+hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi
+käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...
+
+--Kenties te sentään nyt liioittelette?
+
+--Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa
+kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn
+hedelmän hekuman teille...
+
+--Ah! Siinä tapauksessa!
+
+--Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen,
+siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin
+hänelle...
+
+--Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?
+
+--Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla
+jatkuvasti vilpistelijä.
+
+--Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.
+
+--Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii
+teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän
+siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman,
+piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...
+
+--Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.
+
+--Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä
+siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen
+syleilemänä ja suutelemana...
+
+--Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?
+
+--Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...
+
+--Oh!
+
+--Hän pyytää, hän uhkaa teitä...
+
+--Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän
+tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?
+
+--Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku
+kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...
+
+--Suuremmoista!
+
+--Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te
+valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.
+
+--Jahah. Tämän yön siis?
+
+--Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa
+teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin
+mielipuolet...
+
+--Niin! Niin!
+
+--Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja
+herrat, jos suvaitsette.
+
+Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.
+
+--Ja huomenna?
+
+--Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa,
+palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan
+tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia
+valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!
+
+--Sen pituinen se, todellakin!
+
+Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli
+kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään,
+heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn
+riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja
+kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren
+kultarihma hopeaisessa yössä.
+
+Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei
+paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat
+tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan
+naisen olentoa.
+
+Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?
+
+Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan
+aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida,
+aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen
+tapaista?
+
+Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja
+hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.
+
+--Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista,
+milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.
+
+--Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.
+
+Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän
+rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.
+
+Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä
+vaitiolo.
+
+--Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän
+viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.
+
+--Eikö?
+
+--Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.
+
+--Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?
+
+--Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille,
+että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään
+suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.
+
+Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut
+samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen
+tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen
+puhetoveriinsa.
+
+Se teki vaikutuksen.
+
+--Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.
+
+--Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...
+
+--Miksi hän ei mene naimisiin siis?
+
+--Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu,
+että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.
+
+Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla
+aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian
+ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan
+välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.
+
+--Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten
+ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.
+
+Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei
+olisi kuullut oikein.
+
+--Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka
+... mitä te tarkoitatte?
+
+Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.
+
+Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa
+nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!
+
+Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.
+
+--Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että
+te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne
+hänet tytärpuoleltanne.
+
+Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.
+
+--Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti
+soinnuttomasti.
+
+--Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen...
+Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille
+sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...
+
+--Ei, ei...
+
+--Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne,
+mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on
+enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten
+säilyttää rakastajanne!
+
+Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä
+kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen
+väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman
+herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä
+raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen
+sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla
+merkitäkseen.
+
+--Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!
+
+Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot
+käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.
+
+Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen
+häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut
+kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli!
+Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi
+kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!
+
+Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli
+se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja
+saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja
+perikatoon!...
+
+Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut
+muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli
+oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen
+ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa
+alle polkiessaan.
+
+Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.
+
+Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän
+oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta
+rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin
+syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi
+lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin
+kalmantuuli hänen ohimoillaan?
+
+Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?
+
+Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?
+
+Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä
+sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö
+hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka
+sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä
+gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata
+syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään
+puolustaa?
+
+Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli
+nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden
+helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa
+tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen
+ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja
+vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!
+
+Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen
+näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia
+ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!
+
+Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä
+tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet
+kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen
+voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.
+
+Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
+Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...
+
+Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin
+sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään
+epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.
+
+Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä
+ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri
+nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.
+
+Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:
+
+--Te ette saa, te ette saa...
+
+--Mitä minä en saa?
+
+--Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
+Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...
+
+Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.
+
+Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin
+lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi
+laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle...
+Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi
+äskeistä käytöstään.
+
+Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä
+suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan
+pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.
+
+Näin vierähti jälleen hetki pari.
+
+Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin
+kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä
+hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.
+
+--On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää
+yötä toisillemme.
+
+Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.
+
+--Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut
+antavanne kaikki anteeksi minulle.
+
+Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.
+
+--Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään,
+jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko?
+Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?
+
+Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.
+
+--No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa
+reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta
+ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken
+olitte minut kuoliaaksi naurattaa.
+
+Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
+
+--Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!
+
+--Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen
+tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten
+sanoisi suuren ihmisen arvoinen...
+
+--Minä pyydän...
+
+--Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?
+
+--En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.
+
+--Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte
+vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te
+olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän
+luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!
+
+Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi
+rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?
+
+Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:
+
+--Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!
+
+--Arvatkaa!
+
+--En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.
+
+--Uskoitteko te sitä todellakin?
+
+--Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä...
+
+--Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy
+kaiketi sitten se sanoa teille.
+
+--Sanokaa!
+
+Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen ... kumartui sitten
+hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:
+
+--Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä
+ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.
+
+Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä,
+kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:
+
+--Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.
+
+Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä
+paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä
+kirjavuudessaan.
+
+He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna
+vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja
+lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen
+määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.
+
+Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi
+partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa,
+joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja
+jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan
+diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle
+hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula
+rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta
+ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja
+kalpea ihonsa vielä lisäsivät.
+
+Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen
+vuotta eilisestä nuorentunut.
+
+Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen
+häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös
+matkatoverilleen välittämättä.
+
+--Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt
+oikein toalettia meidän kunniaksemme.
+
+--Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen.
+Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin
+metsänpeto.
+
+--Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette
+taikoja.
+
+--Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa.
+Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin
+kaikista lainsäätäjistä.
+
+--Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.
+
+--No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan
+vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut
+harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti
+onnistumatta.
+
+--Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa,
+yritti Sinikka-rouva siihen...
+
+--Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana
+muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät
+kattoni alla. Maljanne!
+
+--Maljanne!
+
+Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan
+vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän
+oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että
+emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja
+taitava salaatinlaittaja...
+
+--Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva
+taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?
+
+Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka
+huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia,
+kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa
+sen valmistukseen.
+
+--Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella
+leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta.
+Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun
+jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas,
+joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että
+munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.
+
+--Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.
+
+--Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että
+minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden
+keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni »Koko maailm' iloit'
+mahtaa...»
+
+--Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin
+kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!
+
+--Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän
+ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi
+päärynää. Ne ovat tässä!
+
+Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan
+kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä
+itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti
+huvittavan.
+
+Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla
+mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut
+nuorukainen!
+
+Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin
+että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen
+ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään
+sangen salaperäiseltä.
+
+--Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä,
+tähtitornista, on sangen kaunis näköala.
+
+--Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan
+suupalan päärynästään.
+
+--En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.
+
+--Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole
+järkeänne sen enempi kadottanut!
+
+--Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten
+vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.
+
+--Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva
+hurmaavimmalla hymyllään.
+
+--En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta,
+vastasi Pajalan herra.
+
+--Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen
+lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.
+
+--Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että
+se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.
+
+Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja
+nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa.
+Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin
+hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi
+tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt,
+päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten,
+nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan
+tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti,
+miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä
+sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa
+kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt
+oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä
+parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!
+
+Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin
+tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen
+aiheuttaneet.
+
+--Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne,
+selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo
+Kontiolle, joka par'aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan
+joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu
+muuta kuin emäntää.
+
+--Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen
+lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!
+
+--Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa
+tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin,
+että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on
+alkanutkin.
+
+--Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.
+
+--Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen
+täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon
+päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.
+
+--Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän
+esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö
+teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi
+kauneuden palveluksessa?
+
+--Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi
+nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa
+teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton
+luonteeltaan.
+
+--Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi
+Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä
+valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi
+muuttaa toiseen taloon.
+
+--Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen
+käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että
+perhe on yhteiskunnan perustus.
+
+--Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide,
+lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani
+merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.
+
+--Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli
+Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina
+morsiantaan, minun tytärpuoltani.
+
+--Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio,
+kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä
+tekemään. Onko hän kaunis muuten?
+
+--Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on
+uskollinen luonteeltaan.
+
+--Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen
+morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän
+tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan
+lemmittynsä kauneudesta.
+
+--Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän
+voi elää sitten?
+
+--Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen
+samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein,
+että hän joutuu naimisiin?
+
+--Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi
+sydämellään..
+
+--Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti
+Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.
+
+--Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta
+kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä
+päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!
+
+--Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin
+ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.
+
+--Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt
+kammiossa! Kuka minut vapauttaa?
+
+--Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin
+vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.
+
+--Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä.
+Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan
+huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?
+
+--Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä
+kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan
+sopimattomiin perhesuhteisiin.
+
+--Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä,
+mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.
+
+Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.
+
+--Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä.
+Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.
+
+--Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän
+ei ole täällä?
+
+--Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.
+
+--Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko
+todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...
+
+--Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio
+vakavustuneena.
+
+--Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.
+
+--Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.
+
+Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.
+
+Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan
+ja nauroi juhlallisena.
+
+--Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.
+
+--Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä
+minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.
+
+--Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä
+vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.
+
+--Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.
+
+--Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva
+käsiään taputtaen.
+
+--Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin
+tuoda myös teidän kapsäkkinne.
+
+--Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva
+säikähtyneen näköisenä.
+
+--Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan
+herra.
+
+Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle
+kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.
+
+--Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.
+
+He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.
+
+--Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti
+Sinikka-rouva.
+
+--Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin
+mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on
+parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.
+
+--Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka
+pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!
+
+--Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen
+päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni
+kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.
+
+--Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti
+Sinikka-rouva levottomana.
+
+--Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio.
+Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka
+tapauksessa minun vieraitani.
+
+He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli
+kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin
+oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.
+
+--All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.
+
+--Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha
+tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.
+
+Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana
+tutustumaan.
+
+--Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa
+kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan
+kuulleeni sitä.
+
+--Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.
+
+--Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on
+asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä
+seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän
+kuritushuoneelta.
+
+--Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään
+kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?
+
+--Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös
+hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra,
+hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.
+
+He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.
+
+Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä
+muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja
+käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla... Ainoa laatuaan tuo
+Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja
+miehensä tytär olivat...
+
+Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.
+
+--Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.
+
+--Anteeksi, että häiritsen...
+
+Ovi aukeni varovaisesti.
+
+Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo
+Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret
+ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen
+terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka
+olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja
+antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen.
+Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan,
+vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka
+liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin
+sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet
+muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.
+
+Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo
+aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki
+hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni
+päänahkaan liimatuilta.
+
+Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa
+harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen
+pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana
+hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli
+taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat
+housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut
+saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat,
+sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen
+ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.
+
+--Anteeksi, että häiritsen ... veljellä taitaa olla vieraita...?
+
+Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko,
+hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia
+asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan
+tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä
+muuksi muuttamaan?
+
+--Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti
+puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi
+olemme tavanneet.
+
+--Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko
+Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi
+ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän
+niinkuin vikaa sinussakin...
+
+--Kunko olen maalle muuttanut?
+
+--Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne
+uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!
+
+Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin
+koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen
+merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.
+
+Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.
+
+--Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut
+mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.
+
+--Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se
+kerran sokeakin kana jyvän löytämään...
+
+Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti
+palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi
+sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti
+kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta
+kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle.
+Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin,
+pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen
+kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis
+sisälle astumaan.
+
+--Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään
+ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi
+kuitenkin...
+
+--Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio,
+ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!... He tahtoivat katsella
+vähän talon ympäryksiä.
+
+--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin
+linna ... vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä...
+
+Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle
+huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli!
+Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.
+
+--Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi...
+
+--Mitä sanoi? Kenestä?
+
+--Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt
+juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän
+tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko
+ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.
+
+--Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös
+minun yksityinen mielipiteeni.
+
+Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa
+hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä
+nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon.
+Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta
+toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta
+varatuomaria hämille saattaneet.
+
+Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian
+hyvin vanhan kuomakultansa.
+
+Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi
+hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti
+liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin
+pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä
+sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.
+
+--Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.
+
+--Mistä?
+
+--Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat
+sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?
+
+Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo
+katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.
+
+--En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin
+ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.
+
+--Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis
+hänet?
+
+--Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen
+rinnallaan puutarhaan...?
+
+--Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta
+kukkavihkoa haaskannut hänelle.
+
+--Rouva Sinikka?
+
+--Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi
+olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?
+
+--Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?
+
+--Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin
+sinäkin...
+
+--He tulivat autolla?
+
+--Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti
+kiinnittävän.
+
+--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri
+heidän tähtensä olen tullut tänne.
+
+Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.
+
+--Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?
+
+--Niin. Heitä etsitään...
+
+--Minä tiedän!
+
+--Sinä tiedät?
+
+--Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan
+palata enää. Pajalan herra...
+
+--Niin. Mitä hänestä?
+
+--Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko
+hänen miehensä jättänyt asian sinulle?
+
+--Minulle? Asian? Minkä asian?
+
+--Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.
+
+--On jo tullut, tarkoitat sinä?
+
+--Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit
+tavata heidät?
+
+--En. Tulin tänne sinua tapaamaan.
+
+--Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit
+tullut heidän tähtensä.
+
+--Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.
+
+--Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?
+
+--Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin
+juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen
+lainopillista keskustelua.
+
+--Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?
+
+--Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme
+tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on
+edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden
+kesken.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti
+ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen
+häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon
+jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.
+
+Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari
+vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa.
+Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui
+takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka
+mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa
+mukaiseksi.
+
+--Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!
+
+--Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään
+käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä
+ilmeellä tuijottamaan.
+
+--Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon
+jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin,
+että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.
+
+--Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan
+ottamaan. Missä asiassa?
+
+--Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...
+
+--Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen
+asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on
+huvittanut...
+
+--Paeta sinun luoksesi?
+
+--Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi
+nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!
+
+--Ei.
+
+--Eikä lainvastaista?
+
+--Ei.
+
+--Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se
+seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän
+tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.
+
+--Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle
+meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?
+
+--Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin
+todistuskappaleihin!
+
+--Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?
+
+--Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen
+neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?
+
+--Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!
+
+--Täytyy?
+
+--Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi
+osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.
+
+He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.
+
+--No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle
+samantekevä.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta
+tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski
+kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.
+
+--Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin!
+Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.
+
+Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.
+
+--Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle
+samantekevä?
+
+--Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
+Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.
+
+--Mikä?
+
+--Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei!
+Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla
+mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...
+
+--Epäilemättä. Mutta...
+
+--Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina.
+Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen,
+siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat,
+kuten ikimuistoinen Heine sanoo.
+
+Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.
+
+Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti
+ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt
+ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että
+hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi,
+joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.
+
+Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan
+myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä
+kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu.
+Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän
+seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla
+mielenkiinnolla.
+
+Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne
+vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan
+nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti
+auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli
+hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut
+luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.
+
+--Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit
+häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös
+sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme
+kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki
+hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa
+oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh,
+enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole
+voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt
+kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista
+Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö
+siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?
+
+Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti
+sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa
+takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa
+pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka
+sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi
+takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari
+whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.
+
+Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.
+
+--Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen
+merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista
+itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen
+miehensäkään.
+
+--Sinä et siis vielä tiedä mitään?
+
+--En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?
+
+--On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.
+
+Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.
+
+--Kuollut? Milloin ja missä?
+
+--Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti
+kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.
+
+Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.
+
+Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin
+silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui
+paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.
+
+--Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä
+väität siis...?
+
+--Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.
+
+--Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut
+sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?
+
+--Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole
+olemassa.
+
+--Kyllä! On kolmas!
+
+--Mikä?
+
+Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja
+virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti
+rystysillään:
+
+--Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä
+sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?
+
+Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi
+tuskin kestää hänen katsettaan.
+
+--Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi
+välttelevästi.
+
+--Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra
+ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.
+
+--Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti
+räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle
+johtopäätöksissäsi.
+
+Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen
+silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään
+rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen
+mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko
+huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa
+hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen
+olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka
+propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin
+kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta
+peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi
+parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.
+
+Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
+
+--Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen
+ystäväänsä.
+
+--Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että
+tällaisissa tapauksissa ei valehdella.
+
+Mutta tässä on sanomalehti!
+
+Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi
+paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan
+osoittaen.--Tuossa! Lue!
+
+--Missä?
+
+Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:
+
+--Äkillinen kuolemantapaus...
+
+Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin.
+Mutta se riitti tällä kertaa.
+
+--Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo
+Kontio äkisti.
+
+--Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.
+
+--Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?
+
+--Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä
+ja pilkkopimeässä.
+
+--Hm!
+
+Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle,
+mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.
+
+--Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei,
+näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.
+
+--Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia
+niitä.
+
+Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen
+nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa
+liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä
+vaitiolo.
+
+--Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.
+
+--Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla
+äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo:
+Äkillinen kuolemantapaus...
+
+--Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin
+häntä kohden.
+
+--Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä
+kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.
+
+--Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.
+
+--Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti
+siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.
+
+--Luonnollisesti.
+
+Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle
+sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä
+strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva
+Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo
+Kontion mielipide?
+
+--Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
+
+Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein
+silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon
+äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan
+ammutuilta.
+
+--Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko
+Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen
+väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!
+
+--Arvattavasti! Luultavimmin!
+
+--Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti
+riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä
+missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi
+suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...
+
+Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.
+
+--Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?
+
+--On. Hänen tyttärensä...
+
+--Myöskin murhattu?
+
+--Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen
+parantumisestaan.
+
+--Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!
+
+--Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...
+
+--Assasinilaista! Hahhah!
+
+Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko
+Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.
+
+--Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se
+virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.
+
+Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen
+suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen
+kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin
+Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä
+kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.
+
+--Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!
+
+Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja
+veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta
+kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.
+
+--Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä
+nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?
+
+--Ei vielä!
+
+Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin
+permantoa mittailemaan.
+
+Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.
+
+Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
+
+--Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
+Jaakon-Lauriin.
+
+--Et.
+
+--Oletko sinä hullu?
+
+--En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.
+
+--Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi
+olisimme järkemme kadottaneet.
+
+Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.
+
+--Mitä uskot? hän kysyi.
+
+--En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Sinä et usko heitä syyllisiksi?
+
+--Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni
+ainoastaan tosiasioista.
+
+--Ja tosiasiat ovat?
+
+--Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...
+
+--Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on
+murhattu...
+
+--Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.
+
+--Ja toinen on?
+
+--Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...
+
+--Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.
+
+--Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina
+minuutteina...
+
+--Myrkytetty!
+
+--Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen
+kohta.
+
+--Ja kolmas?
+
+--He ovat tulleet sinun luoksesi...
+
+--Kuinka?
+
+--Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta
+tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...
+
+--No niin?
+
+--Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut
+lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...
+
+--Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?
+
+--En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään:
+Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?
+
+--Ja sinä vastaat?
+
+--Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti
+sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan
+pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.
+
+Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän
+hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:
+
+--Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.
+
+--Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan
+uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.
+
+Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.
+
+Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.
+
+--Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo
+kortit?
+
+--Mitkä kortit?
+
+--Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran
+kuolemasta.
+
+--Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.
+
+--Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?
+
+--Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.
+
+He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi
+gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen.
+Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa
+siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan
+ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan
+onnistua.
+
+Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.
+
+--Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.
+
+--Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja
+maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat
+sikarin...
+
+--Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.
+
+--Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko,
+pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!
+
+--Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla
+toistensa kanssa?
+
+--Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä,
+meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei
+muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.
+
+--Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois
+kolmannen kohdan.
+
+--Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.
+
+--Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme
+mahdollisuutta olemassa.
+
+--Murha, itsemurha...?
+
+--Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan
+jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.
+
+--Niin. Siltä näyttää todellakin.
+
+--Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on
+rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti
+ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan
+seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten
+kanssa.
+
+--Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.
+
+--Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.
+
+--Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan.
+Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?
+
+--Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana
+tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma
+tyttärensä.
+
+--Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja
+koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...
+
+--Niin! Myrkky on otaksuttavin.
+
+--Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen,
+joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut
+tekonsa suorittaa.
+
+--Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...
+
+--Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on
+tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.
+
+--Siis?
+
+--Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon
+epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.
+
+Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko
+Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He
+olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat
+vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin
+oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.
+
+--Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he
+hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan
+eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun
+naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen
+toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen
+oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.
+
+Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.
+
+Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta
+kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten
+ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen.
+Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa
+rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin,
+koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla
+tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat
+hänen rikollisen lempensä esineestä.
+
+Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen
+nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun
+tulokseen.
+
+Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet
+asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli
+vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan
+kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut
+se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties
+murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen
+oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja
+mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä
+isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan
+kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.
+
+Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion
+luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa?
+Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin
+saattoi olla monta selitystapaa.
+
+Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin
+itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean,
+kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta
+epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan,
+järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää
+ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ...
+viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien
+yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?
+
+Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä
+rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä
+vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä
+Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja
+miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen
+täytyi tietää olevan edessään?
+
+Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun
+kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä,
+pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.
+
+--Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän
+etsi pakopaikkaa...
+
+--Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.
+
+--No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja
+taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut
+valita mitään sopivampaa.
+
+--Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.
+
+--Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös
+sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin
+sanoakseni.
+
+Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.
+
+Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset
+loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt
+heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen
+horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden
+uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä
+liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen,
+tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin
+järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen
+voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.
+
+Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä
+alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset
+kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa,
+kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli
+tuopa mukanaan?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.
+
+--Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa
+pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen
+lisättävää.
+
+--Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
+Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.
+
+--Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?
+
+--En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin,
+sinunkin mielestäsi?
+
+--Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin
+suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei
+olisi pitänyt poistua ollenkaan.
+
+--Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.
+
+--Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?
+
+--En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä
+sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.
+
+Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli
+ruvennut kiireisesti pukeutumaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.
+
+Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä
+silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.
+
+Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.
+
+--Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä
+odotuksesta.
+
+--Missäpä hän olisi...
+
+--Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä
+hetkellä, matkustaa Helsinkiin.
+
+--Herra siunatkoon! Helsinkiin!
+
+Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.
+
+--Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin.
+Hevonen, vaunut! Mars!
+
+--Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla
+odottaa oma kyytihevonen portin edessä.
+
+--Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat
+puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen
+takaisin vielä ennen iltaa.
+
+--Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa
+Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen
+heille lähettämään.
+
+He menivät jo portaita alas.
+
+--Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää
+heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Se on totta!
+
+Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä
+pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi
+vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella
+nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.
+
+--Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille
+tilaa tekemään.
+
+--Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa,
+että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa.
+Ymmärtääkö? Suu poikki!
+
+Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.
+
+--Yhyy. Kyllä ymmärrän...
+
+--Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri
+heidän tähtensä...
+
+--Ei suinkaan Siperiaan?
+
+--Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee
+suunsa lukkoon, munalukkoon...
+
+--Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen
+kuin...
+
+He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio
+edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.
+
+--Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo
+Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.
+
+--Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
+askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun
+pelastettavaksesi Kakolasta.
+
+Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.
+
+He nousivat molemmat niihin.
+
+--Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!
+
+Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän
+kiirettään.
+
+Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä
+vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä
+täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.
+
+--Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa
+kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock
+Holmes'eja.
+
+--Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.
+
+Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä
+johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä
+sotasuunnitelmasta.
+
+Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä
+lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli
+osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis
+asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde
+oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen
+hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä
+eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä
+juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?
+
+Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja
+hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja
+missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville
+omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään
+nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.
+
+Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella
+harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä
+kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva
+oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...
+
+Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?
+
+Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen,
+mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla
+inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin
+Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän
+asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei
+kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään
+huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan
+jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin
+vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?
+
+Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi
+kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka
+ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei
+ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen
+miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen
+arvioivassa mielipiteessään.
+
+Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut
+senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu
+tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut
+lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän
+itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen
+elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka
+korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat,
+tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.
+
+Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki
+kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi
+ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi
+pukeutuneet: Sinikka...
+
+Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin
+silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut
+hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.
+
+Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota
+vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen
+kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein
+yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka
+oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä
+odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi
+tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia
+päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville
+tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä
+vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain
+vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he
+tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.
+
+Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa,
+he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet
+heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet
+heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari!
+huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä
+toivottaneet.
+
+Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut
+lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja
+dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan
+tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia
+märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi
+tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja
+iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja
+ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen
+sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet.
+Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti
+odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.
+
+Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin
+johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut
+aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa
+yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen
+palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli
+seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo
+pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo
+Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja
+sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista
+suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana
+olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.
+
+Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he
+olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä,
+vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta
+osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut
+ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan
+yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan
+osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen.
+Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon
+asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
+
+Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä
+suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä
+tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja
+teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman
+ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään
+tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret
+tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan
+itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona,
+näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui!
+Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja
+toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen
+suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän
+mahdollisesta pankkinimestään.
+
+Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään
+kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein
+olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää.
+Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.
+
+Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän
+tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta,
+miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi
+ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan,
+sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja
+vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka
+varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten
+toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä
+julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä
+olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille
+tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat
+eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman
+pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta
+pesiytyneet!
+
+Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli
+aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava
+ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.
+
+Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja
+tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä.
+Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti
+korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja
+syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin
+taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien,
+dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan
+taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.
+
+Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin!
+Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen
+arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän
+hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille
+sijoittumaan.
+
+Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin
+pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän
+ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!
+
+Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat
+vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän
+rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi
+ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi
+sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan
+seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia
+ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa,
+yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...
+
+Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa.
+Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita
+satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan
+olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ...
+ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät
+hänen tahdostaan.
+
+Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen
+ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta
+ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä
+hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän
+elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen
+olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä
+mukaisiksi!
+
+Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi
+oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen
+tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä
+hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se
+oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi,
+hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...
+
+Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän
+nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli
+tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman
+jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien
+aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria,
+tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan
+vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa.
+Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin
+tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja
+kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista
+pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi
+tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot,
+nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.
+
+Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari
+ja kuningasrakastaja!
+
+Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta
+heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt
+työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun
+he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä
+voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja
+sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät
+naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa,
+lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti
+pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...
+
+Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen
+olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita
+kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia.
+Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä
+vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi
+ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa
+vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan
+yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin
+itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien
+entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat
+tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.
+
+Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli
+tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen,
+tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta
+tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa
+asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä
+kulissien takana että yleisön suosiossa.
+
+Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia
+keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten
+olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon
+tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä
+Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden
+nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai
+rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten
+kautta.
+
+Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi,
+kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä
+heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa
+tyytymättömiä.
+
+Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa
+populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja
+oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja
+ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi
+hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa
+sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista
+valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle
+itselleen!
+
+Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin
+teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut
+käräjätuvan.
+
+Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt
+hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja
+perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat
+kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.
+
+Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää
+voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli
+ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt
+Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten
+asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen.
+Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston
+herran kanssa.
+
+Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään.
+Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra!
+Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas
+tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja
+rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia
+eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa
+sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla
+kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.
+
+Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa.
+Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut
+enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut
+teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla
+tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä
+loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin
+silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut,
+koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina
+sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli
+häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet
+voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät
+kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä
+yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein
+kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja
+hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.
+
+Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli
+vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti
+hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän
+palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman
+puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.
+
+Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä
+mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän
+sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.
+
+Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja
+vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.
+
+Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle.
+Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja
+toista toimitella.
+
+Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän
+jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat
+käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain
+pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni
+kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.
+
+Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän
+tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi?
+Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle
+muutamissa silmänräpäyksissä.
+
+Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama
+vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan
+ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen
+olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri
+kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja
+pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen
+ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle
+kesannolle.
+
+Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!
+
+Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka
+oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut
+oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli
+niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea
+nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään.
+Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa
+tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi
+puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties
+tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä,
+kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen
+vapauttamisekseen!
+
+Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin
+entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän
+itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis
+oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin
+voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa
+mittelemään.
+
+Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon,
+ken aikoi hänen tielleen asettua!
+
+Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden
+ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla
+toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja
+laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti
+järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari
+ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä,
+kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän
+hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen.
+Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian
+onnistumiselle.
+
+Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt
+liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin
+Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.
+
+Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut
+ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni
+sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta
+rakkautta ja kiitollisuutta...
+
+Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa
+ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!
+
+
+
+
+8.
+
+
+Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.
+
+--Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
+heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.
+
+--Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.
+
+--Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa
+yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä
+tällä aikaa.
+
+--Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...
+
+Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko
+Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti
+hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista
+aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle
+kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne
+hän lähettäisi kirjeen?
+
+--Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän
+huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen
+sivullaan.
+
+--Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko
+Kuusistoon taikka...
+
+--Taikka?
+
+--Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa
+vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.
+
+Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti
+lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon,
+toisen kotiinsa.
+
+Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle
+päin.
+
+--Niinkö? Sinä menet toimistoosi?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä
+yli.
+
+--Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot
+majoittua asumaan?
+
+--Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja
+touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?
+
+--Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.
+
+--Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.
+
+--Näkemiin.
+
+He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa
+hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen
+katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin
+askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.
+
+Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko
+Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä
+edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on
+päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin
+tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.
+
+Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva
+Sinikalle.
+
+Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan.
+Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas
+toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi
+ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.
+
+Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti...
+Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet
+hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat
+yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti
+surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi
+hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän
+kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä
+entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi
+ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta
+uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella
+häntä lakimiehenäkin.
+
+Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen
+jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin
+asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän
+vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli
+siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa!
+Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä
+rakkauden tunnustus.
+
+Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle,
+jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti
+autonkuljettajan mukana Kontiolaan.
+
+--Jahah! Tuossa tuokiossa!
+
+Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.
+
+Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä,
+tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin
+hän oli pitänyt sellaisia käsissään.
+
+Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti
+vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä
+itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja
+käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain
+luettelo!
+
+Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin
+myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka
+suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän
+hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen
+enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät
+viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.
+
+Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.
+
+Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka
+hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas
+oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten
+kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä
+senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua
+eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden
+asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen
+tapaturma-korvauksia.
+
+Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän
+etsi turhaan koko luettelosta.
+
+Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa
+entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä
+ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.
+
+--Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No,
+tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...
+
+Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.
+
+Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman
+ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat
+yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he
+eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.
+
+--Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
+Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.
+
+--Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
+Minkälaiset metsästysmaat siellä on?
+
+Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.
+
+--Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten
+maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun
+linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.
+
+--Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin
+juuri päättänyt Helsinkiin asettua.
+
+--Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt
+siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa,
+kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää
+retusteltu Parisissa...
+
+--Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te
+pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.
+
+Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.
+
+--Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien
+ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?
+
+--Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin
+ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että
+minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.
+
+--Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia...
+Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.
+
+--Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty
+olikin...
+
+--Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä
+kuullut milloinkaan.
+
+--Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä
+piloillaan.
+
+--En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun
+kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla
+kaljamalla kasvanutta.
+
+Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin
+sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa,
+tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä
+vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa
+hiljaisuudessa ihailematta.
+
+Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli
+ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei
+kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin,
+kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan
+koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan
+miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän
+olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi
+tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä
+varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin
+epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.
+
+--Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta
+hiukan leukailla sinun kanssasi.
+
+--Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa
+vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on
+niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.
+
+--Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.
+
+--Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?
+
+--Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?
+
+--En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina
+takaisin ensimäiseen rakkauteensa.
+
+--Rakkauteensa?
+
+Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen
+lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä
+langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston
+eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä
+puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin,
+vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.
+
+--Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa
+tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.
+
+--Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai
+asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...
+
+--En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun
+korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.
+
+--Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi,
+rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta
+päätöstäsi?
+
+--Rupea sinä!
+
+--Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla...
+Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein
+liemessä ole.
+
+Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä
+lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen
+lävitseen.
+
+--Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?
+
+Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.
+
+--Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti
+hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei
+todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria
+intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä
+suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja
+myrkytyksiä.
+
+Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle
+erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta
+tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut
+jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin
+hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen
+keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?
+
+--Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän
+edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.
+
+--Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista
+tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun
+osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!
+
+--Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli
+hyvinkin elävä malli käytettävänään.
+
+--No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä
+nähnyt...
+
+--Ketä?
+
+--Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
+Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?
+
+--Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt
+niissä.
+
+--Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä
+se on draama, niin että luut ruskaa.
+
+--Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?
+
+--Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei
+niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen?
+Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...
+
+--Kuinka niin, huonon kahvin?
+
+--Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä
+ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän
+sanomalehtemme...
+
+Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.
+
+--Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.
+
+--Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean
+draaman ... rakkausdraaman tai muun...
+
+Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri
+kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen,
+hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko
+Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä,
+ettei toki vielä nimiä maininnut.
+
+Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.
+
+--Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.
+
+--En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä
+etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.
+
+Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden
+puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo
+Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman
+aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä
+tuon summan häneltä.
+
+--Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos
+tapaisin sellaisen todellisuudesta?
+
+--Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä
+asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä
+jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi
+siihen näyttelijöitä.
+
+--Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan
+vasta oikein tulkita osasivatkin.
+
+--Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
+Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
+Sinikan?
+
+Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.
+
+--Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
+Kuinka niin?
+
+--Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen
+miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.
+
+--Ehkä. Piditkö hänestä?
+
+--Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen
+aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää
+olla, jos mieli hepäistä oikein.
+
+Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään.
+Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma
+asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa
+rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan
+syyllisyydestä vakuutetut.
+
+Hän vaipui ajatuksiinsa.
+
+Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.
+
+--Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin.
+Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella
+kanssasi.
+
+--En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.
+
+--Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia
+tutkimuksia...
+
+--Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen
+mestariteokseesi?
+
+--Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut
+oikeassa karvassasi.
+
+--Mikähän se mahtaa olla?
+
+--Sinä vanha kameleontti!
+
+Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni
+menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan.
+Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?
+
+
+
+
+9.
+
+
+Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan.
+Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat
+ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta
+iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen
+ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.
+
+Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi
+niitäkin tulvailemaan.
+
+Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä
+liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja
+julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen
+koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa.
+Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen
+ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori
+Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli
+jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine
+painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori
+rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu
+talonomistaja.
+
+Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat
+vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä
+tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua
+nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas
+hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.
+
+--Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei
+rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä,
+niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.
+
+Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.
+
+Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa
+ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että
+hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan
+erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion
+erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt
+asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä,
+käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko
+hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä
+suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän
+kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.
+
+Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen
+»tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa
+asioissa yleisöä palvelemaan.
+
+Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan
+kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu
+oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä
+tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä
+myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa
+yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta
+akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita!
+oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli
+seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran
+äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa
+ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten
+henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan
+kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta
+ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan
+salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran
+kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin
+lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo
+Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma
+mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista
+sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän
+johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen
+oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.
+
+Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin
+puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa
+mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään
+olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt
+sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä
+jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli
+tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt
+ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä
+tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään
+hänelle liian kiusalliseksi.
+
+Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa.
+Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen
+tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.
+
+Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla
+vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.
+
+Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen
+sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen
+poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut,
+sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten
+nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he
+olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta
+hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin,
+jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo
+oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi
+asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!
+
+Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa
+itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri,
+edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa
+hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja
+puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.
+
+Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän
+olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei
+Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää
+tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen,
+jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle
+ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan
+missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.
+
+Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?
+
+Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin
+vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa
+puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä
+sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä
+Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä
+mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa
+omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.
+
+Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta
+ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat
+tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä
+hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma
+olla!
+
+Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?
+
+Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt
+esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle
+pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen
+syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään
+miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!
+
+Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan,
+jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin
+kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä
+olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan
+miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri
+Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!
+
+Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin
+mielikuvituksensa sentään uskomasta.
+
+Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen
+häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan
+jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua
+Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta
+ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea
+hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän,
+Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana?
+Itse ajatus oli jo naurettava!
+
+Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää
+tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen
+niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli
+evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan
+läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni
+olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
+
+Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?...
+Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli
+häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!
+
+Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen
+naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän
+sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.
+
+--Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin
+välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen
+ympärilleen. Oletko yksin?
+
+Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni
+toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan
+saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän
+kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen
+korituoliin istumaan.
+
+--Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?
+
+--Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri
+tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!
+
+--Sinulla on yskä?
+
+--Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla
+ole täällä mitään juotavaa?
+
+--Ei muuta kuin vettä.
+
+--Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen
+nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa...
+Kippis!
+
+--Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö
+jotakin?
+
+--Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...
+
+--Hyväänkö vai pahaan?
+
+--Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä
+ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa.
+Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.
+
+Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.
+
+--Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.
+
+--Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo
+neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista
+yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta,
+on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...
+
+--Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän
+huvitettu noista yksityisseikoista.
+
+--Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän
+realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä
+yhteyttä, näetkös...
+
+--Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!
+
+--Mutta minä voin nähdä yhteyden...
+
+--Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit,
+kuinka ne verestävät!
+
+--Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi
+hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on
+nietu...
+
+Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti
+sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.
+
+--Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella
+suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle
+terveisiä hautajaisista.
+
+--Kuinka? Hän on haudattu jo?
+
+--Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä
+kiekahtanut.
+
+--Ei mitään poliisitutkintoa siis?
+
+--Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin
+keväinen kierä-jää.
+
+--Uskomatonta!
+
+Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä
+tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin
+kummallisesti ympäri menemään.
+
+»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa
+juuressa.
+
+--Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi
+esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.
+
+Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi
+sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja
+sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni
+nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.
+
+--Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla
+minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon
+antautua.
+
+--Epätoivoon?
+
+--Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...
+
+--Kadotettu? Mikä alkaa?
+
+--Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
+Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...
+
+--Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!
+
+--Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla
+mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä
+Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.
+
+--Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.
+
+--Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.
+
+--Toimiston jäsenet!
+
+--Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä
+vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut
+sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten
+puolelta ole vaadittu...
+
+--Kaikki hyvin siis?
+
+--Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin
+huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...
+
+--Huhuja?
+
+Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
+Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.
+
+--Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa
+vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...
+
+--Sinä?
+
+--Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana
+tuttavana.
+
+--Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?
+
+--Sekä nähnyt että puhutellut häntä.
+
+--Kuinka hän voi?
+
+--Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta
+koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra
+sitävastoin...
+
+--Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän
+minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä
+sisällekäyntikorttini...
+
+--Mitä hän sanoi?
+
+--Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten
+lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä,
+ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.
+
+--Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?
+
+--Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä
+hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.
+
+--Kiitos.
+
+Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus
+täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin
+kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin
+lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia
+kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!
+
+Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka
+särkeä jotakin.
+
+--Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.
+
+--Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä
+silmillään.
+
+--Sinä ja koko maailma! Perkele!
+
+--Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.
+
+--Mene helvettiin paukkuinesi!
+
+--Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.
+
+Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta
+kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.
+
+--Entäs nyt? hän kysyi.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen
+mielentilansa.
+
+--Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli
+rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On
+liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen
+syyttäjän huomiota puoleensa...
+
+--Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?
+
+--Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis
+pääni pantiksi panemaan...
+
+--Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.
+
+--Sinun palveluksessasi...
+
+--Pääkonna! Mestarikonna!
+
+--Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden
+huhujen johtaa johonkin tulokseen...
+
+Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli
+onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus,
+viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva
+näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu
+sujuisi kyllä sitten itsestään.
+
+Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei
+koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja
+hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla
+suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata
+hänen ajatuksiaan...
+
+Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan
+ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia,
+niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla
+kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista,
+amoraalisista aivokomeroistaan!
+
+Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus,
+tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja
+lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan
+johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan
+kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän
+kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin
+toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä
+jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista
+korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion
+pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada
+ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano
+kaupanpäällisiksi.
+
+Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään,
+herättää kuolleetkin haudoistaan...
+
+Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.
+
+Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
+Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja
+olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi
+syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita,
+apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?
+
+Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin
+hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!
+
+Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen
+silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä
+joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.
+
+Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt.
+Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos
+hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta
+millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti
+tuota nilviäistä!
+
+Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.
+
+--Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.
+
+--Häh?
+
+Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä
+lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet
+korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia
+kysymystä odottanut.
+
+--Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.
+
+Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä
+häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko
+Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli
+tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.
+
+--Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä
+järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa.
+Hyvästi!
+
+--Hyvästi!
+
+Jaakko Jaakon-Lauri meni.
+
+Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja
+siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella
+olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa
+syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi
+työntyvällä alahuulellaan...
+
+
+
+
+10.
+
+
+Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
+oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
+Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
+nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
+sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
+kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
+tohtori Kontiota.
+
+--Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä
+noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
+varsin vähässä määrin ansaitsevani.
+
+--Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
+varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.
+
+--Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.
+
+--Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.
+
+Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
+kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
+oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
+tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.
+
+--Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
+kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.
+
+Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.
+
+--Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
+henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
+muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
+maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...
+
+--Kieltäytyy?
+
+--Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
+tunsitte hänet?
+
+--Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.
+
+--No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
+voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
+avioliitossaan...
+
+--Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?
+
+--Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun
+aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...
+
+--Minä ymmärrän. Täydellisesti.
+
+--Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
+vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!
+
+--Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...
+
+--Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?
+
+--Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
+täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.
+
+--Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
+sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen...
+Mihin minä jäinkään taas?
+
+--Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
+katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.
+
+--Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki
+koettivat puhua järkeä hänelle...
+
+--No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?
+--
+Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi
+kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
+vanhemmat...
+
+--Hyvät vanhemmat?
+
+--Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
+veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
+kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...
+
+--Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
+puolisoonsa.
+
+--Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?
+
+--Monta kertaa.
+
+--Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?
+
+--Eivät liian pyylevät.
+
+--No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
+temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
+varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.
+
+--Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
+inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...
+
+--No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
+yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.
+
+Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
+mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
+kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
+silmänräpäyksessä.
+
+--Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
+maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?
+
+--Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?
+
+--Kyllä, minun oma poikani Bertel...
+
+--Pajalan herra?
+
+--Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
+ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
+sehän on ymmärrettävää!
+
+--Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?
+
+--Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he
+tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...
+
+--Mutta sitä ei makseta?
+
+--Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
+kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
+oikein!...
+
+--Ja mitä he siihen sanovat?
+
+--He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
+salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
+täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
+voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?
+
+--Sitä on minun mahdoton aavistaa.
+
+--He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun
+veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
+vale! ärjäsin minä heille...
+
+--Ja he?
+
+--He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
+tissuttelevat ja tassuttelevat...
+
+--Sanovatko he vielä jotakin muuta?
+
+--Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
+alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
+yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne
+lemmon brakat!
+
+--Ja te, herra kenraali?
+
+--Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
+tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
+jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
+haudan tuollapuolenkin...
+
+--Ja he? Mitä he siihen sanoivat?
+
+--Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!
+
+--Te poistuitte?
+
+--Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
+olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
+historia, vai mitä?
+
+--Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.
+
+--Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani
+ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
+niitä ei hyväksytä...
+
+--Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
+minua nyt tekemään?
+
+--Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä?
+Sitävarten minä olen täällä.
+
+Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
+paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
+katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.
+
+Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.
+
+--Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
+mahdollisuuksia...
+
+Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.
+
+--Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
+tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
+paljon vähemmällä!
+
+Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
+ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
+juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.
+
+Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:
+
+--Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
+nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
+järkevän sanan heidän kanssaan.
+
+Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.
+
+--Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
+Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
+Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?
+
+--Minä koetan ainakin.
+
+--Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
+tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen
+pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
+seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
+valtiopäivillä...
+
+--Sukunne edustajana?
+
+--Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni
+päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
+kunniasta.
+
+--Luonnollisesti.
+
+--Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä
+sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
+voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...
+
+--Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?
+
+--Niitä voi olla...
+
+Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
+Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
+toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:
+
+--Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
+oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.
+
+--Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...
+
+--Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
+yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
+mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
+yhtä köyttä... Te ymmärrätte?
+
+--Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.
+
+--No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
+minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
+sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko
+sydän meidän suvussamme...
+
+--Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...
+
+--Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin:
+tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
+Bertel on tavallaan sekoitettu.
+
+--Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
+joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
+omituisten olosuhteiden vallitessa.
+
+Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
+häntä.
+
+--Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären
+kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
+ääressä...
+
+--Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.
+
+--Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
+sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei
+mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...
+
+--Tyttöparka!
+
+--Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!...
+Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
+jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...
+
+--Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
+tavalla?
+
+--Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa...
+Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
+usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
+kaupunkimatkoillaan...
+
+--Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?
+
+--Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on
+vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.
+
+--Sitä en epäile.
+
+--No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla...
+Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
+niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
+huomauttamista.
+
+--Ei, luonnollisesti.
+
+--Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...
+
+--Huonomaineinen?
+
+--No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit!
+Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...
+
+--Hyvin ymmärrettävää!
+
+--Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
+ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...
+
+--Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.
+
+--Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
+ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
+heidän kanssaan?
+
+--Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
+todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
+
+--Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...
+
+--Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
+ole häneen vakavasti rakastunut.
+
+--Häh?
+
+--Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
+silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
+
+Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
+
+--Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani?
+Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
+hyvä.
+
+Hän nousi lähteäkseen.
+
+--Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
+Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
+
+Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
+tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
+puoliääneen hänen korvansa juuressa:
+
+--Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
+akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen
+ajatukseni.
+
+Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
+viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
+maan ja taivaan välillä on paljon asioita...
+
+Ovessa kääntyi hän vielä.
+
+--Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
+ottaa vastaan heidät?
+
+--Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
+myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
+
+--Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
+kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
+
+Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
+viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
+
+--Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
+
+Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
+ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
+lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
+tehnyt itsemurhan...
+
+Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
+selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle,
+mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata
+häntä.
+
+Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota
+kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi
+asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt
+Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
+
+Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja
+tuttaviaan.
+
+Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen
+asiansa.
+
+--Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se
+Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa...
+Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
+
+Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa
+apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
+
+Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut
+Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa
+suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko
+Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä
+suositellut.
+
+Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti
+hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden
+tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun
+yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka
+tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta
+nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän
+takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja
+lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan
+liiaksikin.
+
+»Jos hän on tehnyt itsemurhan...?»
+
+Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää
+hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta
+mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään
+taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
+
+Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
+
+Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
+
+Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset
+erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät
+leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja
+pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina
+korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
+
+Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
+
+Paavo Kontio katsoi kelloaan.
+
+--Tervetulemaan, sanoi hän.
+
+Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän
+nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin
+oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa
+muodostuisi.
+
+Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja
+uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun
+ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat
+suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
+
+Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi
+olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä
+ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli
+aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.
+
+Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä
+hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista
+havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon
+hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä
+aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?
+
+Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä
+siinä suhteessa äärimmilleen.
+
+Ovikello soi. He tulivat jo.
+
+Paavo Kontio riensi heille avaamaan.
+
+--Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin
+muuta, herra tohtori?
+
+--Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.
+
+He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä
+arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja
+vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään
+puuskuttaen.
+
+--Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra
+hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen
+kunnian...?
+
+Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata
+siihen.
+
+--Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle
+tänään...
+
+--Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me
+silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani,
+ovat jo suostuneet.
+
+Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin
+ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään
+ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän
+ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.
+
+Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.
+
+--Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti
+Sinikka-rouva huntunsa takaa.
+
+--Pyydän, olkaa hyvä!
+
+Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.
+
+Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan!
+Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo
+silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa
+niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät
+jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen
+sielussaan.
+
+Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut,
+leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän
+ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa,
+jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.
+
+Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen
+olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua?
+Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle,
+sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen
+polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.
+
+Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi
+pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt
+esittää?
+
+Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki
+murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä,
+suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan
+poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki
+yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko
+päivänpaistetta säkkiin sovittaa?
+
+Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä
+järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille
+molemmille,
+
+Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.
+
+--Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen
+näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!
+
+Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.
+
+--Ja se kuuluu?
+
+--Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua
+siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?
+
+--Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.
+
+Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon
+ukolle.
+
+--Ja mitä sanoo muu pääesikunta?
+
+--Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa
+jälleen soinnahtavan.
+
+Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa
+olevankaan.
+
+--Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan
+eteenpäin, mars!
+
+Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
+
+Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio
+seurasivat heidän jäljessään.
+
+--Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti
+vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
+
+Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla
+sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille
+nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
+
+Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta
+ääneen hän sanoi:
+
+--Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran
+mielipidettään?
+
+--En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan
+ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.
+
+Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä
+peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian
+järjellistä.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.
+
+Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan
+veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet,
+vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua
+hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli
+tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten
+heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan
+oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen.
+Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa
+ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle
+antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli
+hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.
+
+Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut,
+mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä
+nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina
+enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä
+raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin
+innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi
+jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian
+lähenteleviä tunnepurkauksiaan.
+
+Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin
+itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä
+paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja
+täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka
+alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin
+tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.
+
+Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän
+päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.
+
+Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.
+
+Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä
+huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.
+
+Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui
+juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria
+valitakseen.
+
+--Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
+
+--En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
+
+--Lopettakaamme se siis!
+
+Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä
+hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja
+että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin
+uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
+
+Pajalan herra tuli samassa takaisin.
+
+--Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta
+urhoa katseellaan osoittaen.
+
+--Kyllä.
+
+--Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
+Me tapaamme huomenna.
+
+--Näkemiin.
+
+Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei
+voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa
+hänen pojallista suojelustaan.
+
+Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä
+hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin
+tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva
+tunnusti olevansa yhtä irrallinen.
+
+--Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio
+hotellin portailla.
+
+--Ei. Mitäpä minulla voisi olla!
+
+--Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.
+
+Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada
+kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan
+tulisi hänen vuokseen levottomaksi.
+
+Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
+Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.
+
+Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä
+kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen
+hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi!
+Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia
+kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä
+ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta
+vastaamassa.
+
+Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.
+
+Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen,
+hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian
+vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen,
+tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun
+moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta
+syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton
+akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat
+talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat
+mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta
+vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka
+sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja
+tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti
+kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä
+ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja
+näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla
+vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.
+
+--Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että
+otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.
+
+Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi
+hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki
+läheni liian nopeasti.
+
+Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.
+
+Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan
+katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat
+olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän
+sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui
+heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he
+olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän,
+huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien
+mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina
+langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet
+huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti
+vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen
+kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja
+häpeästä.
+
+--Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään
+käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
+
+--Eihän minulla ketään muita olekaan.
+
+Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa
+olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman,
+korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
+
+Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin
+eteen.
+
+He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen
+jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin
+he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa,
+missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä
+käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen
+sydämen sykintää kuuntelevana.
+
+--Kerro! sanoi Paavo Kontio.
+
+Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin
+ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena
+hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon,
+taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää,
+pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita
+oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa,
+epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä
+olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko
+nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!
+
+Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä
+puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat
+kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo
+kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo
+Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin
+olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren
+Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun,
+pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan
+siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä
+vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin.
+Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi
+ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo
+nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...
+
+Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
+
+»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta
+siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla
+äänenpainollaan.
+
+»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»
+
+»Missä se on? Näytä se minulle siis!»
+
+»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja
+totinen.»
+
+»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä
+heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien
+kaduillakin?»
+
+»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»
+
+»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla
+siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan
+suurissa sivistyskeskuksissa.»
+
+»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja
+sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan
+kuuluvani.»
+
+»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»
+
+»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»
+
+»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole
+tahtonut lapsia synnyttää?»
+
+»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»
+
+»Etkö koskaan?»
+
+»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä
+sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»
+
+Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin
+niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko
+tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen
+silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa
+häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään
+tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:
+
+--Kerro!
+
+Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin
+hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään,
+jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa
+persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä
+sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä
+luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli
+yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat
+kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet.
+Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku
+kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt
+kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä
+tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että
+portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä
+syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku
+vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista
+keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston
+herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen
+syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.
+
+Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä
+vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.
+
+»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle»,
+olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa
+asemassa kuin sinä sillä kertaa».
+
+»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»
+
+»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»
+
+»Minulla oli vain yksi, hän.»
+
+»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»
+
+»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin,
+mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun
+kanssasi naimisiin.»
+
+»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»
+
+»Aivan liiankin korkea!»
+
+»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»
+
+»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme
+pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja
+rakkaudessa?»
+
+»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»
+
+»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille
+muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin
+niin heikko, niin maan matala, näet.»
+
+»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»
+
+»Väsyneenä, voitettuna...?»
+
+»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin
+kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»
+
+»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»
+
+»Tuskin ... siihen aikaan.»
+
+»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»
+
+»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»
+
+»Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen
+kyllin voimakkaaksi.»
+
+Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen
+pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä,
+kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä
+koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes
+koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen
+salaisimpiinkin sopukoihin...
+
+Siksi sanoi hän ääneen vain:
+
+--Kerro!
+
+Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka
+sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon
+emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän
+oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt
+hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä
+annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi
+keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta.
+Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden
+sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut
+sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään
+laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä
+seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä
+aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä
+useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi
+Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut,
+sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan
+oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...
+
+Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.
+
+--Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
+Sinä murhasit hänet todellakin?
+
+--Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää
+räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin
+hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei
+ollut enää paljoakaan murhattavaa.
+
+Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
+Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.
+
+--Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä
+murhan!
+
+Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon
+kuuristunutta miestä edessään.
+
+--Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla.
+Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut
+takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.
+
+--Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.
+
+--Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki
+tapahtui.
+
+Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia
+niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin
+hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli
+kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus
+vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli
+sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän
+oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.
+
+Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin
+pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut
+noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja
+kuolemaa?
+
+Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan
+loitommalle.
+
+Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin
+hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa
+kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen
+erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä
+aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön
+tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.
+
+Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys
+sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka
+äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen
+omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo
+parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään,
+kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan
+huolimatta.
+
+He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin
+joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli
+kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret
+olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja
+elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.
+
+Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain
+karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen
+mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio
+taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain
+pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut
+valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan
+astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti
+siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään
+murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä
+muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.
+
+Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto
+muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka
+tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.
+
+Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää
+rikollista naista rakastaa.
+
+Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli
+valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään
+siirtämään.
+
+Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.
+
+Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa
+kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä
+väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis
+toisen ottamaan.
+
+Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte
+Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt,
+joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen
+syvemmin koskettanut.
+
+Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen
+uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin
+pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli
+lakannut olemasta.
+
+Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei
+kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta
+uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan,
+onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään,
+koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen
+päämäärän ja sisällyksen.
+
+Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha
+sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan
+henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt
+sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja
+palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen
+hoitaa hänen nimellään.
+
+He tapaavat entistä useammin toisiaan.
+
+Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan.
+Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai
+juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön,
+on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään
+kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina
+rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin.
+Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien
+tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden
+elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan
+kerran rakentuvan.
+
+Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko
+Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta,
+sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja
+samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.
+
+Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen
+käsityksensä rakkaudesta.
+
+Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita
+milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan
+olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.
+
+Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan
+tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä
+lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka
+ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän
+tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän
+itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.
+
+Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän
+aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.
+
+Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä
+sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti,
+milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja
+vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin
+koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä
+kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on
+maasta erotettu.
+
+Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta
+koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita
+ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä
+valmis mielellään niihin osaa ottamaan.
+
+He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.
+
+Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan,
+on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja
+sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja
+kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.
+
+--Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu
+Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen
+aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin
+nopeasti kuin ihanteettomuus.
+
+Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen
+terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi
+kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään
+kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.
+
+Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.
+
+--Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen
+sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu
+intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa.
+Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.
+
+--Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.
+
+--Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio
+miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja
+toivotonta.
+
+Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi
+muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden
+tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja
+elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.
+
+Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Paavo Kontio, by Eino Leino
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAAVO KONTIO ***
+
+***** This file should be named 14336-8.txt or 14336-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/3/3/14336/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14336-8.zip b/old/14336-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..f31b07d
--- /dev/null
+++ b/old/14336-8.zip