diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 14214-0.txt | 10002 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14214-8.txt | 10387 | ||||
| -rw-r--r-- | old/14214-8.zip | bin | 0 -> 177891 bytes |
6 files changed, 20405 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/14214-0.txt b/14214-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0f6b56a --- /dev/null +++ b/14214-0.txt @@ -0,0 +1,10002 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14214 *** + +YLHÄISET JA ALHAISET. + +ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. + + +Kirjoittanut + +K. J. Gummerus. + + +Edellinen osa. + + +Kolmas painos. + + + Toisin tiesin, toisin luulin, + Toisin toivotin ikäni, + käkesin käkenä käyä, + kukahella kukkuroilla; + Enpä nyt käkönä käyne, + kukahelle kukkuroilla, + Olen kuin alli aallokossa, + Tavi laajalla lahella. + + _Kalevala_. + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Hagelberg 1870 + + + + +I. + +Näkymätön vieras. + + Korvessa oli kotomme, + Maantiellä majasijamme: + Karhut kanssa-kumppanimme. + Ei mieli mesiä tehnyt, + Kylki kuuta kasvattanut + Pahan pakkasen käsissä, + Kovan ilman kouratessa, + Hengen hädäss', heltehessä. + + Vanha runo. + + +Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot +kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi +pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. + +Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista +ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin +oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin +useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa +oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi +kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän +vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki, +ainakin Metsämaassa. + +Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: +Metsämaa. + +Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, +ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, +joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle +nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue +huonekaluiksi. + +Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin +vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa +kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle +ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin +isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli +Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 +vuotinen. + +Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi +kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, +väliin kahdeksan kaikestaan. + +Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt +kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi. + +Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. +Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla +rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori +myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos +toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, +imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei +sydämen. + +Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen +Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa! + +Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. +«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai +onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on +rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä +ja kalliista ajasta?« + +Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna +näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden +runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan +taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä +kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät +kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen +vankkoja sirppejä. + +Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei +ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät! + +Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta +ehtii. + +Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, +jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona +katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli +alkaisi puhaltaa. + +Turhaan! + +Taivas on selkeä, tuuli uneksii. + +«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän +tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat +tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät +valehtele. Vanhus on vankka ennustaja. + +Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin. + +Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö +kuluu, siten valitus kuuluu. + +Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo +nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka +illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina. + +Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! -- + +Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee +epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. +Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven +rannat ovat jäätyneet. + +Näkymätön vieras on käynyt. + + + + +II. + +Hallayön seuraukset. + + Ruoka oli ruumenista, + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + mämmi männyistä mäeltä. + + Vanha runo. + + +Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla +ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato. + +Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika. + +Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan +isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia. + +Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet +tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa +ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla. + +Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, +siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen +joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin. + +Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen. + +Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin +miehen mieli työhön vie. + +Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa. +Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat. + +Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on +kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. + +Tuota ei kukaan huomannut. -- + +«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi. + +«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva. + +«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko. + +Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. +-- + +Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera. + +«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En +suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan +lähdemme petun keruulle«. + +«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen +jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on +sittenkin karvasta«. + +«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn +jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan +voimia?« + +«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --. + +«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; +«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, +jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«. + +«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika. + +«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset. + +«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä +suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille +hyödyksi«. + +Äiti itki. + +«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui +Jaakko vähän ajan kuluttua. + +«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, +sanoi Eeva. + +«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi. + +Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen +muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. +Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia +vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. +-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä +seisomaan. + +Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. +Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras +ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he +rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen +seuraus. + +Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä +enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes +hänen ruumiinsa voimat loppuivat. + +Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista +oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä +vaalea kukoistus asui. + +Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei +lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut. + + + + +III. + +Muutamia vähäpätöisiä seikkoja. + + +Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. +Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä +silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli +korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. +Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet +kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren +kaupungin näkeminen hänessä vaikutti. + +«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää +saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi +poika kohta: + +»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«. + +Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut +valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli +hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, +kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, +ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi +Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. +Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei +voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja +äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän +ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän +vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes +raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei +kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, +mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema +pysyi kauvan Johanneksen mielessä. + +Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä +metsästä. Maa oli paljas. + +Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi. + +Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että +köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden +todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun +hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän +päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo +pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää +hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä +olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei +uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin +olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen +talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. +Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja +Jaakko sai papinkirjan. + +Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin +ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle +jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja +Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään. + +Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa. + +Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin +tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän +väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja +koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, +kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen. + +Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään +sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias +tytär elossa. + +Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti +hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan +ystävyyteen, vielä samana iltana. + +Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi +kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka +tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle. + +Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla +kummastellen mitä näki. + +Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän +uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen +mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut +aavistaa koko maailmassa löytyvän. + +Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän +iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri +vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, +johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty +kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä +tuskin ovesta tultuaan sanoi hän: + +«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?« + +«Osaan«, vastasi poika iloisesti. + +«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä +kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!« + +Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli +jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen +pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo +vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan +oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli +saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen +lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden. + +Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä +keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja +nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin +tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. +Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman +tyttöä? + +Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään. + +«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän. + +«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon +hän sodassa oli tottunut. + +«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; +maksun tulee hän itse noutamaan«. + +«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...« + +Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas +isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa +mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«. + +Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian +kamariin Marian sivulla. + +«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli +äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?« + +Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä. + +«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria. + +«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja +puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«. + +«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä +tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään +arvoinen enää. + +«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, +sanoi Johannes huoaten. + +»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria. + +«Porsas«, vastasi Johannes. + +«Hyi, kuinka ruma nimi!« + +«Mutta kun se oli porsas...« + +«Mutta ei porsas ole nukke«. + +«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?« + +»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, +saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä +kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, +kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja +sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«. + +Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit, +Maria?« + +«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi +on?« + +«Johannes!« + +«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«. + +«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut +kaunista poikaa. + +«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes. + +Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes +itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella +köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat +sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois. + +Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli +hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat +leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne +noutamaan enemmän«. + +«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin +Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä +Maria tuohon vastaisi. + +«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin +tuon minä joka päivä leipää sinulle«. + +Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes, +nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. +Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja +nisuleivän Marialta«. + +«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin +paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«. + +«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?« + +«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, +joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. +Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata +seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput. + +«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti +etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa +kädessä lähti pois. + +Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt +hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä +pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen +ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?« + +Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli +hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, +ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen +mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella. + +Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi +rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei +ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, +mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä. + +Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin +kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä +kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut +olla kirjakauppaan menemättä. + +Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin +korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee +kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla +oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes +ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään +kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui +kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!« + +«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani +riksinsä kirjanmyyjän eteen. + +Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä +olet tuon rahan saanut?« kysyi hän. + +Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja +kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että +hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä +kirjoja Johannes tahtoi. + +Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona +nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi: + +«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte +tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«. + +Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan +tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä +sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja +kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli +enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa. + +Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin +saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän +portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää +ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä +näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut. + +Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään. + +Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt +Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia. + +Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin +tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut +kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän +olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi +olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. +Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli +tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää +mitään virkaa ollut. + +Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen +kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria +antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin +oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla +sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla +mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä. + + + + +IV. + +Siemen kylvetään. + + +Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli +kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä +kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. +Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin +pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt +tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä. + +Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt +vihdoin ruvennut lukemaan. + +Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä +metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli +unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli +luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena. + +Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin +kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta +käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen. + +«Tämä nyt on a«, sanoi hän. + +«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli. + +«Ja tämä on p --«. + +«P«, kertoi Johannes. + +«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta. + +«P«, vastasi Johannes. + +«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä. + +«A«, sanoi Johannes. + +«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!« + +«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi. + +«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin +maailman loppu tulla«. + +-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa +tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut +b-tä viisaampi. -- + +Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja +hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö +rannalle. + +«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty +mikään«. + +Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä +ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja +vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään +näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« +rukoukseen. + +«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa. + +«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä. + +»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot +kirjaa kohden. + +«Joka olet taivaissa«. + +«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato +sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes +saattanut olla sitä katselematta. + +«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti. + +«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan +tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen +silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen +piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa +riippuessa. + +«Sinun nimesi«, luki äiti. + +Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä +sanoja. + +«Mitä?« kysyi hän. + +«Sinun nimesi«, kertoi äiti. + +«Nimesi«, sanoi poika. + +«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon +sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan. + +Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun +äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla +juoksemaan ahvenen luo. + +«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän +nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen +tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä +ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi +häntä olemaan vaiti. + +Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli +päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton +kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti. + +«Ole karjumatta, poika!« huusi isä. + +Vielä kipeämmästi itki poika. + +«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«. + +Ei auttanut. + +Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai +oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. +Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja +kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta. + +Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät +pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa +tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, +ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla. + +«Tule tänne!« sanoi äiti. + +Johannes ei liikkunut. + +«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti. + +«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan. + +«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«. + +Ei vaikutusta äidin sanoilla. + +«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en +ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun +kuin pojan uppiniskaisuuden tähden. + +Katso kummaa! + +Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt +hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän. + +«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään». + +«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!« + +«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla +pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on +paljo satuja; tuo se tänne!« + +Johannes totteli sukkelasti. + +Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1]. + + Kerran kissa kiivennynnä + Oli pajahan osannut, + Siellä viilan viekkahimman, + Raudan rasvaisen tapasi, + Jota joutu nuolemahan + Kielen kanssa kiirehesti. + Koska kielestä kipinät + Veri viilahan vetäy, + Kissa isosti iloitsi, + Mieli hyvissä hyrisi, + Luuli viilasta lujasti + Veren ulos vetäyvän, + Jonka tähden joutumalla + Sitä nuoli siihen asti, + Että kieli kipeneiksi + Kaikki kulu ja katosi. -- + +[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna +1774. + +Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän. + +«Se on satu«, vastasi äiti. + +«Onko kirjassa monta satua?« + +«Kaksi neljättä«, vastasi äiti. + +Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin +rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi +hän aapisen luo. + +«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!« + +Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät? + +Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet +tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä +olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, +jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias. + +Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli +hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei +ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin +ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun +tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne. + +Siemen oli itänyt. -- + +Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja +mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata +olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, +kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä +nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. -- + +Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa +puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on +pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. -- + +Lumi kitisee käveliäin jalkain alla. + +Mihin nyt Metsämaan asukkaat? + +Lukukinkereille. + +Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä +kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä +lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä +kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. -- + +«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut. + +Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet +lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka +hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen +kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta +vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun +kirjan kirkkoherralta. + +Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja. + +Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren +ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. +Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa +suurin maailmassa; se on kirkkoherra. + +Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii +pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin +näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin +suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen +unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria. + +«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, +joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi +auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!« + +Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut +ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki +kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen +poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin +käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja +rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea. + +Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi. + +Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa +tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. +Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa +lukuaan. + +Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes, +nuorin; onko hän saapuvilla?« + +«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta +hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«. + +«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra. + +Ei vastausta. + +«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan +olen hakenut«, sanoi lukkari. + +«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku +joukosta. + +Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun. +Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan. + +Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset +esillä. + +«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada +Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin +oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei +löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi +kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois. + +«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, +vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«. + +«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, +vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut. + +Niin kävi Johanneksen kinkereillä. + + + + +V. + +Touko on nääntyä. + + +Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli +ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt +elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se +vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei +tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse +tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä +hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta +kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa +sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi +päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä +hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään +syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä +selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä. + +Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. +Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin +ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat. + +«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten +minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on +onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen +katsantonsa. + +«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan. + +Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. +Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän +majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. +Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka +hänessä epäröimistä olivat herättäneet. + +Hän katseli niitä, ja hän otti nekin. + +«Mihin viet kirjat?« kysyi isä. + +Johannes ei vastannut mitään. + +«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä. + +Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein +taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut +häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän +laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat +kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean +liekki nousi kohdastaan ylöspäin. + +Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta. + +Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, +vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan +tuhkaan. + +Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän +kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli +päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa +mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän +kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin +takaisin. + +Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt +mierolle hakemaan palvelusta. + +Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä +oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan. + +«Mikä teidän on?« kysyi Eeva. + +«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella +-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun +pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja +rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella. + +Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän +oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa +todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, +punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa. + +Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta +kirjain polttamisessa keväällä!« + +Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki +käsiin kasvonsa. + +«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene +kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi +Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään. + +_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä +rikkaruohoksi._ + + + + +VI. + +Toukoa kastetaan. + + +Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä +uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, +niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä +taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän +tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei +erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, +kumminkin haudan levotta. + +«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä +olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, +työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi -- +ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni +petäjäistäkään syödäkseni«. + +«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. +Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois +maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla +iloinen, niinkuin muut«. + +Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä +alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. +«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«. + +Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan +sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi +nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän +kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin. + +Suru sulaa kyyneleisiin. + +Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. +«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei +kumminkaan ole mihinkään«. + +Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi. + +Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; +takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. +Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli +hän jättänyt kotia tahi pudottanut. + +Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut. + +«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä +kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«. + +Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä +mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. +Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein +kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. +Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä +tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. +Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen +häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes +ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle +miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian +arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. +Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän +asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo. + +Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen +etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen +vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, +ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista. + +Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. +Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän +ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa +sielunpaimenelleen. + +Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he +puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili +nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi +hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän +keskustelun seuraukset näkyvät pian. + +Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina +uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä +jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: +«huomenna tahdon minä vastata sinulle«. + +Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. +Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä +salaisuuden. + +Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt +maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla +surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki; +mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa. + +«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen +korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi +muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä +kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat. + +«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen +kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta +kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi +somaa unta viime yönä«. + +«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä +ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa. + +«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu +saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, +Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«. + +«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin +meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«. + +«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, +vai miksi?« kysyi Kaisa. + +«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen +suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin +viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on +kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen +aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«. + +«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli +kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi +ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse +aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla +ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä +pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua +vaivansa ja saa lohdutusta«. + +«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko. + +«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka +muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä. + +«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen, +Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«. + +Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät +oveenpäin, josta herrasmies astui sisään. + +«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla. + +«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi +ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä. + +Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. +Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä +todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan +kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki +odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. +Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan +nähnyt. + +«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä +saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?« + +«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva. + +«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi +kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten +Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon +perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista. + +«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?« + +«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«. + +«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?« + +«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei +Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu +mieluummin ja lukee«. + +«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta -- +annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?« + +«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!« + +«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra +hymyili. + +«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko. + +«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva. + +«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei +tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin +jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette +Johanneksen kelpaavan?« + +Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...« + +«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes +kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen +tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon +alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen +elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«. + +Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes, +joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä +iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa +ja puristi hellästi tämän kättä. + +Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun +kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä +minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut +Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja +ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli +puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. +Hänessäkin oli sama ajatus herännyt. + +Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli +puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle. + +Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun +tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata. + +Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä +aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. -- + +Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on +alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä, +niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa. + +Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän +kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes +tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen +touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei +kummaa, että luulemme touvon edistyvän. + +Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä +rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei +ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka +eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt +meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, +joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. +Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän. + +Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa. + + + + +VII. + +Touko edistyy. + + +Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia +siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, +näkymättömissä. + +Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä +todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet. + +Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan +välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi +antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle +ruotsalaisen kirjan ja sanoi: + +«Lue ulkoa ensimäinen lehti!« + +Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään +ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi +tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut +hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman +ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. +Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita +hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän +suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, +töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja +toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta. + +Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä +vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle +oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän +oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän +viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; +silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin +itse kirkkoherra. + +Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. +Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. +Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta +kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi +miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman +kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut +hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja +rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, +vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla +miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita +kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta. + +Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli +sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa +oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, +laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut +tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei +hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin +liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos +maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista +kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos +kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän +nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen +mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan +viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja +hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse +olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä +viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli +onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin +taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja +silloin ei onnettomampaa löytynyt. + +Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, +mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa +kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että +kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra +oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi. + +«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, +puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä +kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«. + +Onneton nuorukainen! + +Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui +hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi +ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, +milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. +Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä +nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän +myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«. + + + + +VIII. + +Tietoja entisestä tuttavasta. + + +Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, +missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme +nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on +se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on +meidän kääntäminen silmämme toisaanne. + +Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun +Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän +käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua. + +He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on +innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen. + +Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He +ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist. + +«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin +kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen +huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa». + +Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä +olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!« + +«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!« + +«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, +loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia +on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!« + +«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!« + +«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä +ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. +Kuule... Minä rakastin häntä!« + +«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?« + +«Minä!« + +«Ja hänkö on rakastanut sinua?« + +«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani +lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi +minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän +minua rakasti«. + +«Sinä uskoit!« + +«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä +nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en +varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän +minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää +varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän +ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä +luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! +Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen +edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua +rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti +minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«. + +Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä. + +«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä +arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. +Menenkö?« + +«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet +näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit +nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«. + +Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he? + +Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli. + +Kuka on hän? + +Maria, majuri --sen ainoa tytär. + + + + +IX. + +Ruusu. + + +Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä +asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös +lesken sisarenpoika Johannes. + +Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui +jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen +ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, +tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta +tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun +milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi. + +Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä +kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen +istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, +ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan +kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin. + +Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; +minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --« + +Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta +että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut. + +Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin +aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse +arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen +silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän +hellillä silmäyksillä katseli. + +Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, +liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui. + +Nuorukainen sulki kirjan. + +«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos +pimeään iltaan. + +«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi +hänen nimensä. + +Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi +valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos. + +«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on +kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties +olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! +Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän +omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää +kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen +vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, +ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! +Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin +ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen +nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre +on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää +muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka +minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«. + +Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri. + +«Johannes!« sanoi tyttö. + +Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui. + +«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?« + +«Pian kokonaisen tunnin«. + +«Oletko onnistunut?« + +«Olen, jos sinä vaan suostut«. + +«Missä?« + +«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«. + +Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen. + +«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?« + +«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua +ehdoista«. + +«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain +serkkuni!« + +«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; +sinä tiedät sen!» + +«Minä tiedän sen«. + +«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?« + +«Sen tiedät kysymättäkin«. + +Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin +ajatuksiinsa. + +«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en +luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi +kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. +Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani +kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi +minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, +rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!... +Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...« + +Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; +hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen. + +Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, +juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen +Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston +kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut +Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes +ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti +laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: +«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran +haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi +Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi +hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat +loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä +kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja +ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, +lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän +menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt +itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat +Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen +synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. +-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän +aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen +kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; +mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva +asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. -- + +Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa +Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä +pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet. + +«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven. + +Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän +omaisuutensa. + +Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan +tullikamaria!« sanoi Johannes. + +Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta. + +«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. +«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä +aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«. + +Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli +pian puolessa. + +Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin +tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta. + +Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat +nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen. + +«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini +Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun +tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«. + +«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen. + +«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka +hänelle annoin«. + +«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut +häntä...« + +«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla +äänellä, unhottaen seuransa. + +«Kuka?« kysyi kapteini. + +«Maria!« vastasi veli. + +Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän +puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän +oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän +punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, +juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, +ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa +ruusukukkasen ja pudotti sen maahan. + +Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen +majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän. + +Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän. + +Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte +minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän. + +Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes +ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, +mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään. + +«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että +onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on +kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, +sillä ne ovat kädellä tehdyt«. + +Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle +antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa +vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen +suosiostansa. + +Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset. + +«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta? +Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria. + +«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa +...ll. -- + +Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen +tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, +taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa. + + + + +X. + +Kuori ja sydän. + + +Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, +hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen +vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja -- +äänen karkeus. + +Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin +tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja +teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen +kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut +sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa +tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian +mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, +että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun +Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin +ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, +oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. -- +Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja +tätä neuvoa aina seuraamaan. + +Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, +köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli +tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt +häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes +tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä +niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja +kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti, +mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän +oikeassa siinä? + +Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, +että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon +kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli +kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja +Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista +ajattelematta. + +Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan +päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän +Marian kävelevän siellä. + +«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen. + +Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui +vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän +veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan +miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden. + +Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; +mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän +oli tullutkin. + +Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan +hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä. + +«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja +Johannes oli nyt majurin mielessä usein. + +«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät +rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!« + +Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän +vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että +tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen +puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. +Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, +huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti +kovasti kostaa. -- + +Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän +kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi +Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä +teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla +majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta +Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. +Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, +kuuli kummeksien kutsumusta. + +«Minä tulen«, sanoi hän heti. + +»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä +tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo +Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, +niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan +oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä +ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, +näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja +antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä +sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, +sydämenkö vai kuoren --«. + +Ja Johannes meni. + + + + +Kuori. + + +Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla. + +Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän +ainoastaan kerran puhunut. + +Marian kanssa? + +Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs +ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu +vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä +entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä +heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten +ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän +aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, +joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta +-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria +muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian +vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka +usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen +luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka +puhteesta kova myrsky uhkasi. + +Maria nousi Johanneksen lähestyessä. + +«Minun tyttäreni!« esitti majuri. + +«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen +lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus. + +«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria. + +«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan +tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...« + +«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella +äänellä«. + +«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en +minä tiedä, millä mielellä katselette minua?« + +Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo +oli Marian mielestä sopimattomasti tehty. + +«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan +tunkeutua Marian sydämen pohjaan. + +«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän. + +«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?« + +Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi +hän jotenkin kiivaasti. + +«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä +ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta. + +«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?« + +«Minä olen jo vastannut --«. + +«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä +tahdon vastata, koska Maria -- --«. + +«Rakas isäni!« rukoili Maria. + +«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin +ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«. + +«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena. + +Johannes kumarsi. + +Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten +puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä +Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin +otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä +salissa. + +Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä +silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se +ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«. + +Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, +että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta +vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, +mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui. + +«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät +minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi. + +Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän. + +«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi +Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä. + +«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes. + +Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa. + +Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky +puoliselle. + +Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen +ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, +että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan -- +puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, +puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. -- +«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti +kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun +halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään +-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen +silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri +häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista +ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli +pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili +suruisesti Johannesta. + +«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan +ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden +kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma +sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset +muita tuomitsemaan». + +Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä +polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä +puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus -- +niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä +nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi +käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet +tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«. + +«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen. + +«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«. + +Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut +koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa +näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. +Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai +pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin. + +«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«. + +Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän +söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, +milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän +pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian +jäljessä. + +Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa +tallikamarissaan. + + + + +Sydän. + + +Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla +rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa +ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä +ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«. + +Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon +muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli +ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden +salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä +syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista. + +Ketä tuli Johanneksen syyttää? + +Itseänsä. + +Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; +mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, +näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut +olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei +suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi +sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan. + +Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, +lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut +Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi +tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei +tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä +vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, +kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän +eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän. + +Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, +mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän +hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa +jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein +maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen +ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko +täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata +hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti +pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi +kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei +suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna +niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen +mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden +opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli +joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee +jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden -- +tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut +tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla -- +itsestään. + +Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi +silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä +kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« +kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo +luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun +sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä +olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää +tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean +totuuden«. + +Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen +kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, +vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut +tyttäresi sydämeen«. + +Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään +kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki +majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin. + +Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri +nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili +kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti +sarkatakin yllensä -- ja meni. + +«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä +puutarhan ohitse. + +«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa. + +«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää. + +«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti. + +Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut +kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa. + +Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, +vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli +hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta +ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle +ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. +«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen. + +Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen +ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta +ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä +rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli +horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan +oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan +uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä +aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka +muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut +kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo +uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen +meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä +vaikutti -- ja salaisesti. + +Mutta palatkaamme takasin Johannekseen. + +Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen +ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän +kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen +oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut +käynyt. + +Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka +ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä. + +Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa +ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi +kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin +huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli +suututtanut Marian. + +«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin +kamariinsa. + +Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. +«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa +hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!« + +Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän +päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta +otti, pyytäen anteeksi». + +Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä +kummastellen kirjelappu kädessään. + +Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä +samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän +silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä. + +Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan +taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen +sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas +silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä. + +«Sydän!« sanoi Johannes. + + + + +XI. + +Syntymäpäivä. + + + + +Aamupuoli. + + +Tuli kesäkuun 1 päivä 18.. + +Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria. + +Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, +jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin +ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian +seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana +sanottava Mariasta. + +Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin +ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he +olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa +arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan +kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli +sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli +Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti +läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti +nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän +enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä +tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän +voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota +ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät +järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, +sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät +vaikuttamatta olleet. + +Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla +Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja +Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli, +synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan +Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli +kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään +Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli +Johannesta. + +Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, +ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei +huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut +häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, +seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, +niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla +majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut +suosimaan töllin lasta. + +Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta. + +«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli +mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes +kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä -- +-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään +kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi +Johannesta auttaa tämän tietämättä. + +Tuon lauseen oli Maria kuullut. + +Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, +jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli +lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet +kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria +ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa +sanomatta mennyt. + +Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä. + +Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria +istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni +tavalliselle paikalleen puutarhaan. + +Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen +päätään ja meni Marian luo. + +«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö +aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?« + +Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen +lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin. + +«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä +toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?« + +Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä +ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi: + +«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa +muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, +taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle. + +«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi +Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen. + +«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata +vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« -- +Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois. + +«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa +luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena. + +Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan. +-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«. + +«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra +maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella +teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette +tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi +sitä sanaa sanomatta. + +«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi +majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, +siellä on sijaa kyllin!« + +Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen +hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun +miettiä illaksi!« + +«Miksi niin?« kysyi majuri. + +«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, +että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella +hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren +ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo +kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«. + +Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen +tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni +nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin +minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi... +Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle +mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään. + +«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun +toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten +selvittäminen». + +Johannes loi silmänsä Mariaan. + +«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. +«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle +muullekin«. + +«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti. + +Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen +minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut +velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut +saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«. + +«No?« kysyi majuri. + +«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti. + + + + +Ilta. + + +Ilta tuli. + +Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä +kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat +majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä. + +Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin +salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan +kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut. + +Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan +suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui +vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä +ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, +vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat +nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli, +vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet. +Heillä oli nyt paljon puhumista. + +Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen +nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko +kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä +istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä +vierasparvesta toiseen. + +«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen +tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa +itsellensä liian suureksi. + +«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen +naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla +kapteini Leistin kanssa«. + +Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon +kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä +taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon +tehtyään istui hän taasen liikkumatta. + +Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät +hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi, +siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi. + +Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli +halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin +salissa, siirtyi hän ovelle. + +Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen +sydämensä alkoi tykyttää rajusti. + +Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat. + +Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut +kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain +kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti +huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, +sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi +G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset +jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin +Marialta, majurin tyttäreltä. + +«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen +korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän +ruhtinattarena». + +Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään. + +Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet +Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen +istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, +milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s +ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi: + +«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä +tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne +vastaan«. + +«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa +luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte +pyöriä!« + +«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien +palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut. + +Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--, +Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää +«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa. + +«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes +vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi +G-- kumarteli. + +Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi +osannut vastata. -- + +-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian +sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt +teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?« + +Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa +vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«. + +Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle +tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän, +»elleivät herrat tunne toisiansa«. + +Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi. + +«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä +syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra +kreivi?« + +Johannes jäi seisomaan Marian viereen. + +«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua +tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten +linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta +pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi +saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi +piirittää naisen sydäntä«. + +Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua +linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?« + +Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta. + +«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, +olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei +hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen +rynnistäessään avaa portit --«. + +«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria. + +«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«. + +«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi +aikaa piirittää?« kysyi kreivi. + +«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes +huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«. + +Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen. + +Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, +että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi +takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin +olalle. + +«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen +kreiviin. + +«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?« + +Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko? +-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet +miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, +tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on +puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on +ihanaa!« + +Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, +ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta. + +«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, +aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi +on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, +ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«. + +«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt +minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«. + +«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään +tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!« + +«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne +katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; +korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«. + +Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen +silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. +Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut +ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne +tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, +niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo +kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin +antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«. + +«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa +sota-asiassa?« + +«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut +tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin +ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä +pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki +turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi +minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle +totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me +molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«. + +Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme +tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin +oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: +«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta +puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan +sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!« + +Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja +pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa +ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui +hänelle nyt niin kokonaan oudolta. + +«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa +seisoi. + +Kreivi ei ollut kuulevinaan. + +«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä. + +Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta +seisoi kumminkin liikkumatta. + +Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi +ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin. + +«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena. + +Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän +tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän +kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!« + +«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt +minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...« + +«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut +tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi +anteeksi!« + +«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että +kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille. + +«Se, minkä näette«, vastasi Johannes. + +Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi +riitaveljeään. + +«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?» + +Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten +riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen +perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, +herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja +kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«. + +Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä +anteeksipyyntöä«. + +«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes. + +«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena. + +Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen. + +«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun +luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani +-- -- --«. + +«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan +parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, +arvonne antaa teidän ensin puhua«. + +Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän +änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli: + +«Hän on talonpoika!» + +Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna +selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi. + +Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. +Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun +upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi +häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka +majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen. + +«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi +Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee +suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli +tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin. + +Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä +naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten +riidoista, me vanhat miehet --«. + +Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen +vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään. + +Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän +näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa +sanomatta seuran. + +«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi +Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti +katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«. + +«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«. + +Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli +tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, +sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin +pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi +moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, +että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, +koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä. + +Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että +kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän +ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun +tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut +pahakseen. + +Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä +on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan +aiheena nuorten miesten välillä? -- + +Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. +Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. +Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä +tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja +väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa. + +Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri +puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön +kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, +mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen +paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä +heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«. + +Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden +päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen +silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. +Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien +muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti +niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen +tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. +Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu +yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu +yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan +tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu +kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä +et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«. + +Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän +vapisevalla äänellä. + +«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti. + +Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja +huomasi, että hän nukkui. + +Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen +silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, +armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen. + +Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, +miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä. + + + + +XII. + +Uusi päivä, uusi mieli. + + +Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen +kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa +hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa +sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan +herättämättä häntä. + +«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota +nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja +kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi +--«. + +Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, +ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«. + +Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on +päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen +otsalle. + +«Herätkää!« + +Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös. +«Antakaa anteeksi!« sanoi hän. + +«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä +puhettamme«. + +«Kreivistä?« + +«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja +oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne +milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja +minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta +tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän +tointa. + +Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se +kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« +kysyi hän. + +«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri +kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä. + +«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää +hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, +sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole +penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«. + +Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt +taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän. + +«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka +mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«. + +«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta +taloni hänelle«. + +Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, +mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat +sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä +hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut +ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja +nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, +ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli +majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen +unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; +majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan +lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli +hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet. + +Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt +silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut +Johannesta. + +Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt +Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle +punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli +tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että +Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein. + +Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat +vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli +pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä. + +«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen. +«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?« + +Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«. + +«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, +sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla +kuin -- -- sinä tiedät!« + +Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat +oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin +hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä. + +«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti. + +«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?« + +«Mariaa?« -- Johannes punastui. + +«Niin, Mariaa, armastasi?« + +«Armastani?« + +«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat +majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«. + +«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- -- +Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas +Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan +minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät +Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«. + +Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta +kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä +voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«. + +«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä +pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. -- +«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut +majurille hänen talonsa katsojaksi.« + +«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin. +Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- -- + +Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli +Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet +elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä +Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa +herättäjää. -- -- + +Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta. + +Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt. + +Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. +Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta +vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes +selityksen. + +«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, +jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua +halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt +on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«. + +«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut +sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot +välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! +Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana +paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes, +silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä +haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». -- +Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi +elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt. + +Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi +kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea +alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki. + + + + +XIII. + +Lehti Marian päiväkirjasta. + + +«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, -- +«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on +sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei. +-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei +vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni +yksin tallentakoon --«. + +«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän +saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni? +Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi +nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään +jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun +hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi +saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi +rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen +minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja +kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri, +ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte, +poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että +minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä +tunnen, mitä minä tunnen«. + +«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. +Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei +itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut +vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä +pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes +tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti +sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta +--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne +totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, +että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. +Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka +se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä +minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille +Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. -- +Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin +hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että +Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!« + +Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona. + + * * * * * + +Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä +ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun +hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. -- + +Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin +Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä +kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen +levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi +tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen +rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän +itse ei uskonut -- --. + +Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut +teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis +teeskentelemään. + + + + +XIV. + +Juhannus-aatto. + + +Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen +metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen +rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. +Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin +ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, +pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki +kaikissa Marian. + +Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, +kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili +häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. +Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon +niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, +vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset +rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut +kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää +tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan +rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo +kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: +Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli +Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä +vihdoin otollinen. + +Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille +tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä +saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. +Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus +on semmoinen aine«. -- + +Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä +totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin +perustus Johanneksen mielestä. + +Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi +ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin +järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen +ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista +perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, +vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa. + +Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes +osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni +sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla +hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin +miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui +entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan +Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, +näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja +kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka +tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset +ajatuksensa hänestä. + +Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa +iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena +laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, +suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se +kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. -- + +Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on +vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin +samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan +yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, +vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. +Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti +katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä. + +Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian +vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, +hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän +paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt +naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän +ystävyyden sitovan lapset yhteen. + +«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla +tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna +olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, +Johannes maisterista?« + +«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas +vaan --«. + +«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi +G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«. + +«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele +valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!« + +«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«. + +«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen +otsallensa. + +Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan +herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan +näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla +säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä +oksain suojasta hänen eteensä. -- + +Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka +sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle +seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan +lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. +Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei +huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi +puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa +värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt +on Klaus sinun ikuinen vankisi --«. + +«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea +nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei +tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut +sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata. + +Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea +nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen +muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei +aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun +ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on +se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä +on jo vuosia kulunut --«. + +Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka +kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa +tahdon minä tanssiin mennä«. + +«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No, +no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä +--«. + +Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon +toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin +kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat +sieltä -- olivathan ne kauniita! -- + +Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin +lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi +taasen sitä kiireemmin. + +«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin +poistaakseen jonkun julman ajatuksen. + +«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee +hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän +Klausta, mutta raskailla askelilla. -- + +Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes +otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren. + +«Kauniin on tämä«, jupisi hän --. + +Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli +Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei +maisteria vielä näy«. + +«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli +levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«. + +«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria +ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään +nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? +Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se +syynä teidän valintaanne«. + +Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä +vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä +syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin +annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. +Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. +Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei +minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen +puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä +elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, +ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«. + +Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen +vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt +miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän, +«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«. + +Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi +taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan +käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä +puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, +että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma +M. + +«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle +Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä +löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«. + +Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa +Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?« + +«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«. + +«Mitä ne näyttävät?« + +«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien +keskellä --«. + +Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en +ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen +kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«. + +Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän. + +Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat +kauas kädestään: «Huu!« huusi hän. + +Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota +punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä. + +Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle +sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli +niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle. + +Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat +ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo. + + + + +XV. + +Tunnustus. + + +R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on +viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko +lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää +peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee +alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut +tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista +R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin -- +juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä. + +Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle +selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, +kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat +tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja +kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi +pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs +nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna. + +Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan? + +Tänään tahi ei koskaan! + +Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee +lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy +Harmaalaan. + +Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset +ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat +siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä +ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!« + +Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt +saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui. + +Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja +riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon +säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän +kanssamme Jumalaa!« + +Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti. + +Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --. + +Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei +häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta. + +Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla +poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä +istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten +loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä. + +Rannalla oli huone. + +«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen. + +«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito. + +«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen. + +«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?« + +«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä +pyytänyt«. + +«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme +Harmaalaan takaisin«. + +Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. -- + +«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä +oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen +venettä rantapuun oksaan. + +«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen +nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen +huoneen luo. + +Nuorukainen seurasi häntä. + +«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti +kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte +näyttää minulle?« + +Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole +ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin +sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, +ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: +kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät +jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen +antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä +kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«. + +He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston +saarella seisoo. + +«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen. + +«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?« + +«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette +kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte +syyn«. + +«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa +toiset. + +«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te +olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, +outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein +vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun +silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt +ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, +Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet +totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän +suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, +kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako +halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin +viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- -- +Saako?« + +«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru +huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi +puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin +neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa, +niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!« + +Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen +vieressään. + +Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe +ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen +toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä +morsiamenaan. -- + +Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa +asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran +eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa +sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita +Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_ +nimitti. + +«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen +vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.« + +Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa +tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä +suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta. + +«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut +kuulevinaan Johanneksen sanoja. -- + +Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä +hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää +tahtonut. -- Maria oli onnellinen. -- + +Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. +Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon +lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua +onnettomuuteen vielä!« -- + +Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, +oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. +Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, +samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja +neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun +hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän +puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. -- + +Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko +yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, +että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden +väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. -- + + + + +XVI. + +Saarna. + + +Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka +silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen +valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken +voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon +säteitä? + +Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät +tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista +viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen +katsoneet? + +Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen. + +Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi +sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan +Jaakon poika!« + +Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu. +-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti. + +«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö. + +«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan +rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! +Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«. + +Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen +katsonut! + +-- «Kuule!« + +_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta +sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1] + +[1] Kork. Veisu 8: 6, 7. + +«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla +tavallista saarnaa«. + +Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan +hän hymyili. + + + +Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, +hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan +ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen +salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, +Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän +näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden. + +«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene +usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa +lopetti. -- + +Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden. + +«Mikä on oikea rakkaus?« + +«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, +sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka +tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö +riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, +maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä +oikea, todellinen?« + +«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi +rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, +olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun +sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, +josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja +joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin +ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee +niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole +mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa +tähden«. + +«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi +Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä +sitä«. + +«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. -- + +«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. -- +Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa +rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!« + +«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, +sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet +tuomitsee«. + +«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«. + +«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus +ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen +tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä +olen hänen«. + +«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. -- + +Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden +sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin +sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä. + +Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen. +Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin +Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä +enemmän tunsi Maria oman itsensä. + +Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. +Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun +hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä. + +«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa +olennossa. -- Me luulemme!« + +Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; +rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä. + +«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?« + +«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«. + +«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. +Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä +huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä +vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«. + +Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan +saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. -- + +«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun +ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko +ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«. + +«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi +ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? -- +Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut +ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä +merellä«. + +«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«. + +Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi +liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he +toisilleen. + +Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei +kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti +päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru +oli nyt kaukana hänen huuliltaan. + +Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean +saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä +vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: +«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« -- + +Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät +Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa +eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri +Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä +olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän. + +Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä +paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän +odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. +Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka +viimeisenä tuli. -- + +Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän +kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan. + +Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen +silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti +kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla +mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken +puhutella« -- ajatteli hän. + +Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa +Johannekseen. -- + +Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi +vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät +suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä +jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä +niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä +selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta +tulevan?_» + +«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«. + +«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden +kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään +meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin +tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«. + +«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen +talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki. + +«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko. + +»Mitä saarnaaja käski rakastaa?« + +«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa +ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän +jokainen tietää ennenkin«. + +«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?« + +«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä. + + + + +XVII. + +Kirkkomaalla. + + +Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes +seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin. + +Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä +paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja +silmäili sinne. + +Haudassa oli musta ruumisarkku. + +«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän. + +«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen +vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta +maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se +auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei +paha henki olisi saanut häntä valtaansa«. + +«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja +kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: +«Nuorukainen siis rakasti! Mitä?« + +«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, +niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. +Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt +nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei +rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia +rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä +sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän +ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka +saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«. + +«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?« + +«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«. + +Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes +vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki +arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet +hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän +nojausi. + +Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään +haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa +saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. +Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen +katosi. + +Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään +enää. + +Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui. + +Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut. + +Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut +hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen. + +«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. -- + +Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin. + +Johannes lähestyi rantaa. -- + +Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki +Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen. + +Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti. +«Minun onneni hauta!« jupisi hän. + +Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä, +katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan. + +«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt +lukkarilta; tämä samaa Johannekselta. + +«En!« oli Johannes vastannut. + +«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on +kuin haudasta noussut«. -- + +«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan +kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin. + +«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut. + +«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko +pyytänyt. -- + +«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle. + +«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, +nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --« + +Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes +tietänyt mitään. + +Hän oli kuin mielipuoli. + + + + +XVIII. + +Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä. + + +Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä +maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; +ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla +kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita +koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. +Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella +kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu. + +Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla +kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä +lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu +näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka +jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään +nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän +kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa +kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu +samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin +nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa +toistensa ajatuksia. + +Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni +ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, +siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He +puhuivat ensimäisestä Napoleonista. + +«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen +tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus +se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. +Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, +ennenkuin saari perustettukaan oli«. + +«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan +saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän +ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei +kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja +silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä +Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa». + +«Hän on ihminen ja -- --«. + +«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin +Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos +Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän +Elbaankaan jäänyt«. + +«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani +kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta +Jumala varjelkoon meitä!« + +«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle. + +Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni +Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli +hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä +järvelle. + +Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen +Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta +käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet +vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, +kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli +tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, +mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui +hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, +että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria +nauroi, hänen sydämensä itki. + +«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä. + +«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria +ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili +ympärilleen. + +«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, +sanoi apulainen. + +«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen +itse«. + +«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi +apulainen. + +Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?« + +«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen +sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää +itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«. + +Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli +hän siirtänyt sen omaan sormeensa. + +«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut. + +Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä +istui, ei silmä vielä eroittanut. + +Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli +luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui +airoihin ja lähti odotettua vastaan. + +Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä +kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos +olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi +siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni. + +Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen +päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän +ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka +puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita +eivät laisinkaan ymmärrä. + +«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, +kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«. + +«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se +olisi sinun mieleesi..?« + +«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat +sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys +lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin +suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja +Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet +tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en +välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen. + +«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia +oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, +ha!« + +«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten +eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi +apulaisen saaneen rukkaset«. + +Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti +Mariaa?« + +«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi +tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, +sanoo sananlasku --«. + +Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä +naisen. + +«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra. + +«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni. + +Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan. + +Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena +seurasi Klaus veneellään. + +«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä. + +Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan +toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut +minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä +katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen +Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen +silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, +ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, +viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, +istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. +«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, +nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja +Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene +sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. +Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli +niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, +ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä +koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan +kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja +uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä +tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos +teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla +murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään. + +Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri +Johannes meni?« kysyi hän. + +«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin +sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«. + +Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä +hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen +sai kaikki uudesti kertoa. + +«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki. + +Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään +ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi +mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä +kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. +Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, +mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi +suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman. + +«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! +Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin +ovat soutajat joutuneet?« -- + +Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, +hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra +koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä +olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä +olen onneton!« + +«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi +kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, +siinä on koko asia«. + +Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus +ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita. + +Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli +levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi +jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat. + +Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli +kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät +koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, +olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän. + +«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan +ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«. + +Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen +sydämestään kadonnut. + + + + +XIX. + +Ukkos-ilma. + + +Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee +hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on +vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset +tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet +koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa. + +Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, +tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys +sydämen nielee, kuka auttaa silloin? + +Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran +suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut. + +Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta. + +Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo. + +Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse +kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, +jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut +kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle +antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se +oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, +olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän. + +Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka +juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian +kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei +mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian +luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän +olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka +näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan +vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei +tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; +mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui. + +Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja +uhrasi samalla oman onnensa. + +Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; +hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen +luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, +jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli +mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei +vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa +Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo +kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi. + +Maria rakasti töllin lasta. + +Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, +olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen +sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi +tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma +sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, +ennenkuin hän heräsi. + +Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi +yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa. + +Hän pettyi. + +Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha +sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa +verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa +ihmis-ikuisen katumuksen matkaan. + +Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja +haavoittaa heittäjänsä. -- + +Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. +Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä +vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. +Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat +nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, +pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma +leikin häiritsi. + +Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. -- + +Se oli ukkosen ääni. + +Yö joutui, myrsky alkoi. + +Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan +edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä. + +Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi +tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan +henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee +tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät +hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä +katkerammasti. + +Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se +on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä +uusilla kyynelillä. + +«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. +«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän +Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole +tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, +Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo +kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! +Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! +Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi +minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa +rukoilla«. + +Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki: + +«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. +Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun +elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä. +Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et +ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. +Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo +Johannes«. + +Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen +jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä. + +Maria oli vetänyt akkunan kiini. + +«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman +hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; +minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen +vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla +onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen +niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!« + +Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan. + +Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä. + +Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin +murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen +tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen +kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän. + +Juhannusyö Harmaalassa oli kamala. + +Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt +olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi. + +Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys +entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat. + +Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla +Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen +kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä. + +«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän. + +Ja vielä kirkkaampi salama leimahti. + +Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan +seisoi hän. + +Hän näki kumminkin! + +Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän +suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten +nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten +huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta +juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta +vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli +juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa +hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi +Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi +sanan: Maria! + +Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. -- + +Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi +järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, +ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa +sylissä. -- + +«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä +hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!« + +Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä +ilmassa saavuttanut Harmaalan. + +Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä +savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen. + +«Maria, Maria!« huusi hän. -- + +Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian +kamariin. + +Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!» + +Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut. + +Hän meni sisälle. + +Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen +otsassansa oli haava, josta juoksi verta. + +Ei epäilemistä enää. + +Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt. + +Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi +hänet saliin. -- + +Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi? + + * * * * * + +Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti +ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko +seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan +herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki +kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui +liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä +Marian otsaa. + +Maria makasi yhä vaan tainnuksissa. + +Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi +majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen +tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti +naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti. + +Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, +missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet +yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille. + +Kirje oli ollut tällainen: + +«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, +täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä +niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«. + +Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo +yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. -- + +«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin +parooni huutanut. + +«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja +Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi. + +Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä +liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina +hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli +tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, +nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat +jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei +näyttänyt ensinkään kauhistavalle. + +«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. +«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa +minulta vaatii?« + +«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut +Mariasta eroittanut. + +«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö +sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« -- + +Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin +olisivat sanoneet jotakin. + +Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti +hän: «Maria!« + +Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. +Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo +peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi +jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä. + +Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle +kiitos, hän elää!« + +Maria eli -- mutta minkälaista elämää! -- + + + + +XX. + +Anna. + + +Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen +serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, +joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta +oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä +aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna +tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva +astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen +juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin +juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin +tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä +maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan +poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat +nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli +onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet. + +Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta +sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen +saada. + +Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä +runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen +sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, +oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka +tietää pian kuivettuneena kuolevansa. + +Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen +muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; +mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän +siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin. + +Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta. + +Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja +kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret. + +Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona +viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään +Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi +uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen +silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset. + +Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin +kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä +iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa +oli juhlapuvussa. + +Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili +Johanneksen puolesta. + +Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna +peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen +hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta +nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään +onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen. + +-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän +sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. -- + +«Minä tulen«, vastasi Anna. + +Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna +juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän +ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa +ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri +rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä +kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa +puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan? + +Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan. + +Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä +hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, +jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana +vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli +asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli +suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä +olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna +tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, +kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa +talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. +Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja +mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut +Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta +tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa. + +Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi +tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut +onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen +oman sydämensä haavoittamisellakin. + +Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka +majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, +ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan +havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli +jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä +seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, +jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen +sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille +oli kirjoitettu ainoastaan: + +«Varo sydäntäsi, Maria!« + +Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se +totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä +Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan +sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin +oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti +samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«. + +Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen +pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän +paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus +tällä varoituksella oli. + +Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja +majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen +majurin lähteneen Harmaalaan. + +Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen +voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen +sanomantuoja Harmaalasta. + +«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten. + +«En«. + +«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella +äänellä. + +«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin +lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«. + +«Puhuiko hän mitään silloin?« + +«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa +hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- -- +Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...« + +«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on +mennyt?« + +«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski +minun kiireesti kulkea«. + +Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli +tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi +tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei +saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä +vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. -- + +Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt +ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja +itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. +Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei +varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli +jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on +kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää +saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen +kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. +Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. +Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen +kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen +onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli +Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen +onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä +hetken. -- + +Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta +luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu +pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa +kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä +saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja +havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja +puhkesi katkeraan itkuun. + +Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo +enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. +Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. -- + +Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, +silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina +hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki +nyt katkerammasti. + +Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan. + +Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen +poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen +silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei +kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, +kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin +nuorista herroista tarkasti silmäili häntä. + +Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta +levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa +kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, +joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti +samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli +Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen +päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen +matkalleen. + +Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo +nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat +yhtaikaa. -- + +Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein +samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut +nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään +Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. +Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin. + +Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist +hänen akkunansa alla ja näki hänet. -- + +Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket +aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, +vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen +poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli +majuri --sen kotimies. + + + + +XXI. + +Aaveko vai ihminen? + + +Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli +nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä. +Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä... + +Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi +ukkonen pilvissä. + +Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän +tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt +Annan katoovan. + +«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«, +ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. -- + +Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina +tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla. + +«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä... +Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika +mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«. + +Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli +kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin +taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän +tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen. + +Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin. + +«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! +Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä +tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa +vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on +neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain +vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta +minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että +myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«. + +Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin, +niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut +mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs +Johannekselta. + +Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden, +kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi +neiti Maria?« + +Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman +vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan +sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä. +Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla +teidän tykönne«. + +Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi +mennessään: «Hyvä on alku!« + +Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori +kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi +käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. +Anna, Anna parka! -- + +Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen +jyrisi likempänä. + +Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan +mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään +luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä. + +Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun +hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi. + + * * * * * + +Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta. +Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse +ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän +kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja +kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli +yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja +ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta +kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin. + +Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri +--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin. + +«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä +kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa +taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua +rahaa. + +«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä +on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. +Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?« + +«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!« + +«Niin Leist!« + +«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...« + +«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa +itseänne, luutnantti!« + +Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin +kuolema. + +«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen +sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«. + +«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä. + +«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä, +missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?« + +Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki: + +«Veljeni!« + +«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä +en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. +Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria! +Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon +maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on +lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä +yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka +muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria +verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti +iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa +Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen +jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, +rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee +Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt +varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen +ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, +illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, +joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän +kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin +puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa +Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä +kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! +Veljesi Theodor!« + +Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa. + +«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen +malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei +ollut elämään«. + +«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti. + +«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo +aaveita«, nauroi kreivi. + +«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies. + +«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa +minun kimppuunsa!« + +«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti. + +«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«. + +Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus +seurasi samassa. + +«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies. + +«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, +malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa +vastaan«. + +Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, +kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei +minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville. + +Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän +hänkin!« + +«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini +on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. -- + +Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen +oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän +melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa +unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen. + +Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän. +«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!« + +Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului. + +Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, +nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun +poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan +teitä«. + +Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä +muutamia viinilasia ja jätti seuran. + +Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme +kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti +laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«. + +«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä +olet, tottamari, onnen lapsi!« + +«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. -- + +Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois, +miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos +viimeiset. + +«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies +mennessään. + +«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava. + +Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen +poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa +nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon. + +«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän. + + * * * * * + +Marian kamarissa istui Anna. + +Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika +parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet +puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta, +paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika +ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä +laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin +umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi, +on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki. + +Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase +ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen +juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi +sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta +umpeen kasva. + +Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen +oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka +pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen +oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka +turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin +taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa +tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat +kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen +onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun +luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa +liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään +kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen +silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun +hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä +askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen. +Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta +ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet +syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista +tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin. + +Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi +silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen +omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin +vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi +hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. -- +Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle +oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo; +hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen +herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli. + +Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen +ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan +takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava +sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät +ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun +päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä, +hän silmänsä avasi. + +Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä; +hän suuteli kukkaa. + +Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa +vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla +hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan, + +Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta +tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut. + +Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo. + +«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en +tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki +ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet +olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette +vastaa?« + +Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan. + +«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, +minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin +nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. +Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, +niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut +sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. +Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja +ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«. + +Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse +omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen +lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei +tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, +innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut +herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla. + +Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi +rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut +mitään. + +«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä +parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja +sinä et vastaa?« + +«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä. + +«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun +olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen +sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan. + +«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin +olisi luullut Annassa löytyvän. + +Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta. + +«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin +sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta +vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään. + +«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne +ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi +selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi. + +«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on +musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan +tähden!« + +Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen +ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen +aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä. + +Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan +makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa. + +Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada +vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa. + +«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, +jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä. + +«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna. + +Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo. + +«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella +vaaleaa naista. + +Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna +nähnyt. + +«Jumala! Johannes! Auta minua!« + +Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; +hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän +hänen suoraksi lattialle. + +«Kunnoton heittiö!« sanoi hän. + +Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän +luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten +hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, +seisoi parooni Klaus hänen edessänsä. + +»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!« + +«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä +neiti Marian kamarissa!« + +«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili +kreivi. + +«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla +luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös +Aurajoesta. Hän on hukkunut«. + +Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos +taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen +toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun +hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; +niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist. + +Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan. + +«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, +sanottiin. + + + + +XXII. + +Maria. + + Ei ole lepoa lehossa, + Eikä onni oksapuiden + Asu mustan varjon alla. + Vaiva vaivuttaa levolle, + Vaiva vaivaapi uneni, + Vaiva herättää valolle, + Uuden päivän paistehelle. + + Vanha runo. + + +Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat +haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä +laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset +iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät +mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, +iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. +Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi +hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki. + +Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja. + +Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat +hirmuvaltiaista hirmuisimmat. -- + +Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme +tunteiden vallan. + +On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. +Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta +väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän +ääressä istuu ja kirjoittaa. + +«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni. + +Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan. + +Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin +ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä +tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni +pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit +tavanneesi kreivin?« + +«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan +teidän talossanne«. + +«Te kuulustelitte Johannesta?« + +«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli +turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on +samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin +kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«. + +«Kummallista!« jupisi majuri. + +Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian +laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa. + +«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan +kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...« + +«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei +parasta ollut toivomista. + +«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri. + +«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua +hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän +entiselleen enää, sitä en minä takaa«. + +«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä +sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet. + +Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka +tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena +ylös. + +«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja +minä...« + +Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! +Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen +hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen +silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun +vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat +aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän. + +Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa. + +«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja +lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet +syliinsä ja kantoi hänen kamariin. + +«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria +iloisella äänellä. + +«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman +ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi +liikutuksesta. + +«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle +antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen +jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait +lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi +kamariin Mariansa luo. + +Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän +istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen. + +«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, +menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, +mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä. + +«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni. + +Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin +tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat +antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa +enemmän kuin vuorokauden oli houraillut. + +Nyt nukkui Maria. -- + +Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, +joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla +ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa +seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se +tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan +sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka +saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän +itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin +olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, +seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. -- + +Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän +kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi +se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli +kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona +hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon +liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta +rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt +väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi +kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, +kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan +partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän +voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä +heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja +sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus +ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin +hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää +tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä +murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti +muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa +oli. + +Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi +Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet +muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen +sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja +varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan +herätä. + +Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja +vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi +sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen. + +«Johannes! Johannes!« huusi hän. + +Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä +oli ollut ilon kuva! + +Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja +lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja +joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten +niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja +muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja +vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei +enää surun, vaan epäilyksen leimaukset. + +Näin lepäsi hän muutaman minuutin. + +«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi +hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he +jättivät hänen isänsä kanssa kahden. + +Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla +äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän +ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja +vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän +rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian +luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä. + +Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa. + +Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle +olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen +kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset +voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä +entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei +kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään +kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli +Marian toivo voimissaan. + +Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin +parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän +nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on +hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«. + +Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa +ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. +Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, +joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin +Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. +Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet +hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan +samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta +toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen +aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti +Annan. + +Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli +hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti +makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli +hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti +hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana +huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi +ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen +ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen +sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä +sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat +päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja +eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo +näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle. + +Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä +olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen +sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin +hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan +oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, +ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän +väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa +väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän +muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin +Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen +sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei +hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen +ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä +näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa +selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta. + +Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma +onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen. + +Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö +unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa +lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut +iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän +oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos +katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen +menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut. + +Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko +valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita +kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, +jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti +sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki +Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa +silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen +silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; +mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi +ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän: + +«Pelastettu!« + +Maria oli kovaa sotaa käynyt. + +«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes +mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni +kevytmielisyyttä?« + +«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa. + +«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä +Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, +miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja +kuolemaani saakka rakastan«. + +Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti. + +«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen +viereen. + +«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni. + +Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli +turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin. + +Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta +hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja +kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten +vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi +pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut +takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen +käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«. + + * * * * * + + Katsoi aamun, katsoi illan, + Ei tiennyt mihin katosi. + + _Kalevala_. + +On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen +sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa. + +Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli +suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo +kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä +Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. +Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen +kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän +hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti +kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan +Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, +kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin +ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä +olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« -- + +Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut +elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä +astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten +sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja +Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli +Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi +Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä +keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin +maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän +syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta +itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita +hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan. + +Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun +takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi +hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, +ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin +saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän +Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli +Marian vieressä ollut niin onnellinen. + +Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään. + +Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa. +Viimeinen ilta oli käsissä. + +«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla +kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, +täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana +olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne +lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että +Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin +aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei +eroita heidän välinsä pituus«. + +«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta +talooni, kun tiesin tuon asian!« + +«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi +tuli«. + +«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä +olisi nähty semmoisia kuin nyt«. + +Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä +silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä +levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas +kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä +ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän +heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin +istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä +aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta +aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän +oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin +hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen. + +Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä. + +Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut +juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän +esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin +oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski +kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!« + +Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa: + +«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat +tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit +minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt +loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä +on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni +ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni +on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, +Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin +kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: +Johannes! Mutta -- hän katosi«. + +«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja +sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama +sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani. +Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä +kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt +puhkeemattomain pilvien taakse«. -- + +«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi +kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et, +sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, +ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen +ylös«. + +«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et +kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino +minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa +onnetonta Mariaansa!« + +Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi +hän ylös ja lähti kamaristansa. + +Pihalla näki hän Klaus paroonin. + +«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria. + +«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?« + +«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!« + +Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä +huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut. + +Siinä itki hän. + +Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!« + +Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt +sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä +oli tapahtunut. + +«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi +hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala +rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä +puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen +kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan +elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja +hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen +morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«. + +Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria +viimeksi mainitsi. + +Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. -- +«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä +--?« + +«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän +rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja +lausuessaan silmäillen Klausta. + +Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa. + +Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He +näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta. + +«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä +olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus +ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?« + +«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, +jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa +keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi +vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin +saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«. + +«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen +tiennyt!« huusi parooni. + +«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran +rakastanut!« + +«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«. + +«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos +minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«. + +«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä +kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...« + +«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...« + +«Surmannut itsesi!« + +-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on +Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti +lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut +itseni«. + +«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en +ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun +surmaamaan itseni«. -- + +«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait +salaisuuteni«. + +-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on +jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on +vielä salaisempi kuin ennen«. + +Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan. + + + + +XXIII. + +Pirullisia aikeita. + + +Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat +kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin. + +Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko +unen helmassa? -- + +Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella +mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi. + +Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä +puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun +semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa +korvaa. -- + +Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi +tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä +sade ole lakannut. + +Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, +laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. +-- + +«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan. + +Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti +ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« -- + +«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei +ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika +oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa +niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« -- + +«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! -- +Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. -- + +«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun +maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo +toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä +noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä: + +Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« -- + +«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä +lukua -- --«. + +«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, +että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun +oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni +kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«. + +«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen +nähnyt«. + +«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä +tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. +Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin +ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen +tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin +palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei +sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä, +arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat +akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua +kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«. + +«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo +vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«. + +«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin +päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi +terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa +kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo +entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät +saisivat silloin kaikki«. + +«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?« + +«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän +velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen +kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista +kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«. + +«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen +akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«. + +-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- -- +«ymmärrät!...« + +«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon +pää näkyi. + +«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on +serkkuni...« + +«Helvetissä...« + +«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!« + +«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen. + +Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä. + +«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?« + +«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! -- +Onnea!« + +Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän +kulkemaan jupisten itsekseen: + +«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» -- + +Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti +hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. +Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat +paukkuen jyrisivät. + +Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin +onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten +vehkeet tyhjäksi tehdä. + +Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen +katsahtanut. + +Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi +vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei +ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, +Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin +jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. -- + +«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! +Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! +Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut +ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka +taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on +pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, +torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...« + +Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki. + +«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun +täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano... +Hiljaisuus, urhous, voimaa!« + +Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta +kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. +Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili +taakseen. + +Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei +vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla +muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«. + +Kyösti lähti kulkemaan. + +Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi +kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa +seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, +kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä +hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti +kiireesti juoksemaan. -- + + * * * * * + +Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko. + +Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut +sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta +sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja +lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut +rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää! + +Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on +ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, +joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän +umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause: + +«Raha on hänen elämänsä«. + +«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä +panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne +rikkuvat«. + +Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli +särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi... + +Ukko nousi ja veti kiini salin oven. + +Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja +akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta +akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle +konttaamaan. -- + +Siinä onkin jo mies. + +Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan +kynnyksellä. -- Vaan silloin... + +«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. +«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, +eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että +joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«. + +Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies +selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku +voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä +takasin. + +Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki +tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun +leimaukset valaisivat näitä molempia! + +«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli. + +Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin. + +Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi +vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut: + +«Johannes, veljeni!« + +Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat. +Molempain asema oli kummallinen. + +«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma +aikomuksesi ei onnistunut«. + +«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi +Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, +miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja +siis onneton«. + +«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi +onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen +on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään +haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, +palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --« + +Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin. + +Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen +toisensa? + +Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella +katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi +hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; +piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«. + +Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. +Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin +muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen +pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. -- + +Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että +hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä +poltti. -- + + + + +XXIV. + +Johannes. + + +Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi +laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat +ihmiset valveilla. -- + +«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen +polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä +Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä +luulet, ukkoseni?« + +«Kyllä!« + +«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja +ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä +tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään +kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?« + +«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, +ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- -- + +«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti +hyvillä mielin. + +Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli +väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä +sallineet. -- + +Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän +oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli +rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään +metsään --. + +Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla +onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan +äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei +yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä +asunnosta. + +Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat +riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä +aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei +kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset +kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua. + +Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että +hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut. + +Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee +lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. +-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän +menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt +eukkoinensa kylään juhannukseksi. + +Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa +sydämensä, jos hän voi. + +Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. -- + +Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi +saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei +hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut. + +Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja +takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton +sydämensä oli nyt kiehuva koski! -- + +Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä +on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki +epäileväiselle? + +Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään. + +Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten +liikkumatta. + +Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi +ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti: + +«Haa, minä olen ihminen!« + +Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen +kasti hän leivän. -- + +Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin +tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat +eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; +ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa. + +Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan +talven. + +Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on +sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut, + +Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt. + +Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu +on kärsinyt. + +Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että +sydämessä on tuska. -- + +Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes! + +Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata +itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä +surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa +itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta +kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa +uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän. + +Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!« + +Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli. +Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi +matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa; +minun tilani on sitä mustempi!« -- -- + +Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin +heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan. + +Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki +enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän +silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän: + +«Matkalle!« + +Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt, +kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti +maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän +istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa +taas. + +Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru. +Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel +haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan. + +«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus +ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei +kumpaakaan maailmassa löydy«. + +Nyt voi hän ajatella. + + + + +XXV. + +Johannes. (Lisää). + + +Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto +näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. +Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on +katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri +koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken +ollut. + +Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka +vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen. + +«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika. + +Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat +arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet +piippunsa, joista valkea on sammunut. + +«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin +isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä +seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet +takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö +sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?« + +Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän +kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi +hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin +nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«. + +«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla +osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua +vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on +maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti +eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme +varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei +minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, +olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla +Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. -- + +«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. +Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä +pitämään«. + +Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. +Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän +miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä +houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, +onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?« + +«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt +tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena +Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun +toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun +olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään +niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, +joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet +pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet +niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. +Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, +nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa +kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. -- + +«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä +kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini +miehen kävi, niin vähän pelottaa«. -- + +«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö +eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?« + +«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä +tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi +juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan +erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan +nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli +kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja +sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut +itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, +etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. -- + +Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle. + +Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä, +miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on +pitkä aika«. + +«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika. + +«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. +-- + +He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle, +Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun. + +«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. +-- + + * * * * * + +Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan +Lassin, Harmaalan torpparin, luota. + +Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan +ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi +he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin +lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä +merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä +taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia +jään?« + +«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari. + +«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole +sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän +on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu +mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; +mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen +kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän +mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei +ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa +kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden +käsiinsä«. + +»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, +että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on +hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, +olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«. + +«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin +hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit +kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi +kaivaa järviä«. + +«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. -- + +Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen +puheeksi. -- + +«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa +kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma, +miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä +siellä itse ollut -- --?« + +«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että +meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on +ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina +kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja +paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden. + +«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, +päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«. + +Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo +ja laski kätensä hänen päälleen. + +«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«. + +«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko. + +«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän +joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko +häntä«. + +Sanottu, tehty. + +«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra +siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!« + +«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän +tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?« + +«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on +metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«. + +«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!« +Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla. + +Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään +miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. -- + +«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa. + +«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne +tien syrjään maata laskeut?« + +Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos +sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«. + +«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, +olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä +on kiire«. + +«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!« + +Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko. + +«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole +tuollaiset«. + +«Minun on nälkä!« kertoi Johannes. + +Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten +maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes +ahnaasti kuoletti nälkäänsä. + +«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et +mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« -- + +Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään +vastaamatta. Vihdoin sanoi hän: + +«Minä seuraan teitä«. + +Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«. + +Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi +kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni +ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään. + +«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan. + +Johannes kuuli Mikon sanat. + +«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«. + +«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä +oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö +Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?« + +«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti +veljeään. + +«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa, +Korven Tahvanan töllissä«. + +«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi +Aappo Sakarille. -- + +Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. -- + +Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen +laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut +hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi +Sakari Aapolle syöttötalossa. -- + +Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, +joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: +«Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. +-- + +Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä +ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin +Sakari«. -- + +Ja siihen se puhe jäi. + +Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. +Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen +ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten +kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme +me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko +sanonut. -- + +Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta. +«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. -- + +Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut +oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana +päivänä tulla katsomaan häntä. + +Johannes meni. + +Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa. +Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo. + +Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan. + +Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei +Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt. + +«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, +että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.« + +Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta. + +«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut +itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä +minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän +valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. -- + +Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi +rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa +tuulelle. -- + +Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. -- + + * * * * * + +Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi +mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä +ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. +Hän ei sanonut mitään siihen. + +Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen +nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan +viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. +He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli +ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut. + +Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin +surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että +hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. +He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta +tapauksesta. + +«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys +Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään. + +Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen. + + + + +YLHÄISET JA ALHAISET. + +ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. + + +Kirjoittanut + +K. J. Gummerus. + + +Jälkimäinen osa. + + +Kolmas painos. + + + Uituansa yön ja päivän, + Melkein melottuansa + Näki pilven pikkuruisen, + Pilven longan luotehessa, + Sepä maaksi muuttelihe, + Niemeksi panettelihe. + + _Kalevala_. + + + + +I. + +Lemmon luola. + + +V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on +saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta +ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan. + +Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin +löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret +tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden +nimitetään Lemmon luolaksi. + +Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon +luola on antanut heille suojaa. + +Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole +viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on +paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu +pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin +luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa +syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, +näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon +luola. + +Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja +luolasta käy, näet, kummallinen satu. + +Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui +järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena +käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin +oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, +rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. +«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo. +«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, +joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se +tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä +vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein, +Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä +olisi nähnyt kotoasi enää«. + +-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla +kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät +kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo +seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja +tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan +vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei +jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti +nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta +pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja +poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös +Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa +Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. -- + +Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei +tee sinne mieli kenenkään mennä. + +Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja +mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja +läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa +Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo +saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen +puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se +puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe +yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja +miehiä kulkevan rannoilla. -- -- + +On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. +Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on +paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä +kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. -- + +Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi +puhuimme. + +Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? +-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, +kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret +niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä +nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme +itsekin. + +Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja +vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole +puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori +palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi +vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän +nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea +samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. -- + +Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani +arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten +muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, +eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät +työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä +julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta. + +Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on +Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti. + +Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina +työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut +kumota hänen sydämensä himoja. -- -- + +«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli +ruveta. + +«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« -- + +«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...« + +«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt +ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee +sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«... + +«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä +noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta +piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!« + +«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon +suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«. + +«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin +semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«. + +«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä! +No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, +vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta +kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...« + +«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, +että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti +minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa +kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, +vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini +joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen +se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. +-- -- + +«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan +kymmentä Leenaa«. -- + +«Ha, haa!« -- + +«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun +Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa +odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. -- + +«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! -- +kuka, häh!« + +«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!« + +«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« +-- + +«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan +sinua?« + +«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun +taasen vannoa?« + +«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta +jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- -- + +«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet +olevinasi«. + +Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata, +ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?« + +«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan +vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee +päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!« + +Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan. + +Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin +olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen +elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. +-- + +Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän +lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. -- + +Mikä langetti hänen? -- + +Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. -- + +Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme +Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. +Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli +Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli +luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin +papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä +perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin +maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon +kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka +leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja +tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan +kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. +Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan +meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai +hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren +tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä +kristitty voi. + +Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa +kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden +kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. +Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää +hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai +asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri +raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa +vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka +päivä päivältä yhä eneni. + +Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta +himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli +talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina +rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti. + +Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra +kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt +viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa +koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, +kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen +jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet +voineet sydäntä lämmittää. -- + +Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina +käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi. +Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei +ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa +petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin +kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa +voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun +Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka +kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun +Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne +rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan +takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli +voittanut voiton, viattoman sydämen. + +Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän +oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, +olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin +tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka +huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän +ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt +ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne +hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä +maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen +eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen +laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän +eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! +Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, +oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos +ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. +Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään. + +Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi +siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut? + +Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli +kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi +Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin +Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli +tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa +lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui +luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan +vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla +sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun +hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä +kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini +panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi +Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan +saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. -- + +Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois +palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« +vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi +hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada +hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, +mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän +Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti +Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä +retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli +hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme +sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut +Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri +tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen +kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. +-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, +mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. -- +Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman +rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan +osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä -- +sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran +surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä +vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, +saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän +likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen +penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. -- +Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. +-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja +Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja +ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut. + +Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon +saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia. + +Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia +väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista +ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen +elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä +olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, +kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen +elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet +syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen +pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä +tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi +vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona +pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. -- + +Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen +antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, +mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. +Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on +käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä +tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen +unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet +kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä +syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri +hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä +tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole +surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«. + + * * * * * + +Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta. +Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä. + +«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia +keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin +merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin +sinne?...« + +«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta +heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, +miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta +surmayritykseen --«. + +«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«. + +«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä +et enää Leenaa kaipaa«. + +Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten +kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« -- + +«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte +lähdetään Turkuun«. + +«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie +minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. +Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«. + +«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --« + +Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin. + +Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle. + +Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä +näkynyt. -- + + + + +II. + +Kaksi todellista ystävää. + + +Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on +ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä +on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? +Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika +sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy +häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, +kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti +hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«. + +Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina +kuitenkaan. + +Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. -- + +Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon +pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen +hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen +uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. +-- + +Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me +tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. -- + +«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, +miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan +sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon +vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen +perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; +hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. +Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani +Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja +viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on +poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen +valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte +ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden +muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on +turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«. + +Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet +harvapuheisen majurin puhujaksi. -- + +Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti. + +-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun +ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että +minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua +jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. -- + +«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni +kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt +Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« -- + +Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, +vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte +hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt, +samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat +viikset syrjälle ja suuteli häntä. + +«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi +majuri. -- + +Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili +kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi +kirkas kyynele. + +Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut +täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, +tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo. + +«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, +mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja +puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin +äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen +murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen +aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, +-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun... + +«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei +tiedä kukaan!« + +«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen +ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä +Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«. + +«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä +helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä +punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, +mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä +sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen +tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. -- +«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan +vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen +onnellinen nyt!« -- + +Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin +alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se +ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille +ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin +ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille +koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes. + +«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. +»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja +kumminkin näki hän!« + +«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. +«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle +ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«. + +-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi +lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan +vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? +Ja niin on kumminkin nyt. + +Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä +Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä +muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen +äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa +Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä +lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei +väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna +tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se +uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon +vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään +toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun +ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, +sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki +surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän +sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat +heidän väliltään lyönyt alas. + +Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset +hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. +Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja +Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan +näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; +se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, +ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän +sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän +Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja +vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen +haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein +nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, +mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin +kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa +minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän +kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä +vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli +tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista +hänen piti suuremmasti kunnioittaman. + +Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt +Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä +sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt +yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, +rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«. + +Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, +kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota +sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä +saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«. + +-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa +saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä +vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin +voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin +minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä +on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy +ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, +joka minulle voi onnea maailmassa antaa«. + +Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta +kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, +mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä +Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse. + +Majuri toivoi vielä. + +«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit +väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa +polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen +ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin +niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin +itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä +Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet +niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon +vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei, +ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. -- + +«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut +siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut +kateissa olla«. + + + + +III. + +Millainen mies majuri on. + + +Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle. + +Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä: +«Parooni Klaus!« -- + +Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, +seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin +ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...« + +«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra +parooni, terve tultua Turkuun!« + +«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin +toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska +mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa +--«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle. + +«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« +kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa. + +«Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että +siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti +kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän +sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet +surmannut«. + +Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna +vaaleni. + +«Kyösti!« sanoi hän hiljaa. + +«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria. + +«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut +sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus. + +«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna. + +«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. +Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka +hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt +varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli +Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja +Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo +eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin +ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että +vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin +hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa -- +kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta +kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään +ole missään nähty«. -- + +«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. +«Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi +saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!« + +«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. +Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« -- +vastasi Maria. + +Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli +murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu. + +Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, +vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin +Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt. + +Anna puhkesi itkuun. + +Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat +parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, +missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta +Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän +oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli +sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa -- +nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria +katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne +silmäykset, joilla hän Mariaa katseli. + +«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin +puheeseen hänen naimattomuudestaan. + +«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa +teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan +vuoteen ole täällä käynyt«. + +«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti. + +«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi +majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan +tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa +tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?« + +«Majuri Leist!«, sanoi Maria. + +«Ei! --« + +«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus +ajattelemattomasti. + +«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen +hyvät ystävät!« + +«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme, +vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«. + +Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita +asioita. + +«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet +pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä +olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt +muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti +unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, +kun kreivin tänne kutsuitte«. + +«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä +ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«. + +«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, +että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei +ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan +tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän +velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«. + +«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin +kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä +tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! +Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. -- + +Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki. +Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen +häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa +Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --« + +«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, +naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri +kaatumaan!« + +«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin +Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta +antanut Marianne Johannekselle«. + +«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut +tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin +korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka +iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta +sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko +korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku +surmasi isäntänsä! Ei, ei!« + +«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja +Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«. + +«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen +Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle +antaisin Mariani ja vävyn nimen?« + +Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä +Johannes tulee enään«. + +«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei +tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«. + +«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin +tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te +ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä +halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö +syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän +ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«. + +«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. +«Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit: +pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä +sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat +ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut +raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!« + +«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, +mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?« + +«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«. + +Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän +luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on +Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois +Annaa«. + +«Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen +tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?« + +«Minä esimerkiksi«. + +«Sinä! Se ei tee mitään«. + +«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?« + +«Mutta et sinä sitä sano«. + +«Mutta jos sanoisin?« -- + +«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...« + +«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole +aina Marian ystävä!« + +«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on +siinä oikein, että Marian...« + +«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen +arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes +tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja +siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta +arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«. + +«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun +lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole +sama kuin ennen«. + +«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän +totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi +rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin +ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät +nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni +ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja +ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen +tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä +asiassa«. + +«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi +majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, +parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut +täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«. + +Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. +«Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, +että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?« + +«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset +vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat +tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!« + +«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen +miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. +Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«. + +«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!« + +«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään +mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen. + +«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä +asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset +pelästyvät.« + +»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri +loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan +näyttäneensä sydäntänsä. + + + + +IV. + +Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui. + + +Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä +kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. -- + +Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut +miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi +jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, +kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. +Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna +istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten +moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika +jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili +Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. -- + +Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka +kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut +kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli +nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja +sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa +oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan +värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio. + +Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän +oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä +varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä +irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi +elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; +vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se +aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin +tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä +hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan +Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää +kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että +mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, +ennenkuin täytymys pakoittaa. + +Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, +niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän +lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa +parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut. + +«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä +moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen. + +«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon +puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet +näkivät. + +Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet +kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo. + +«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän +tulee pyytämään teitä tanssiin«. + +«Tulkoon!« vastasi Maria. + +«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi +suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä. + +«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen +uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus +saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen +tavanneet toisiamme«. + +Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta +hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin +surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta +takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän +vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria +kreivi G--n«. + +«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta +niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan +kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt +teidän olevan nyt Turussa«. + +«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi. + +Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat +odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut. + +«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin +ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti +Maria, alkaa illan iloa«. + +«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään +kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«. + +«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi +kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä +hänestä vapaaksi. + +«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä +en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«. + +«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi +heitä. + +«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei +sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri +harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, +kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me +miehet emme ymmärrä«. + +Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla +tämän illan tanssimatta. + +«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan. + +«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon +teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä +hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«. + +Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa +asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«. + +«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka +kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, +Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«. + +«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, +menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«. + +Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei +ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan. + +Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka +jo ennen vierasten tuloa on alkanut. + +«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon +suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«. + +«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella +äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni +keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se +kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän +nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin +Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta +vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja +kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; +minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna +sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, +että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«. + +Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. +«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä +rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette +vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme +pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«. + +«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän +niin vastaavan. -- No, Anna...!« + +«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta +nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!« + +«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on +Maria«. + +He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli +majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et +tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«. + +Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«. + +«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta +tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo +Marian tanssiin. + +«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä +meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. +Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri +kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan +pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. +Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä +kirjettä. + +Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea +ja vapisi. + +Ja syytä oli kreivillä siihen. + +Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin +Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut +valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin +palvelia sinne kysyen kreiviä. + +«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä. + +«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin +loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli +vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; +se kuuluu olevan varsin tähdellinen«. + +«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä +ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille +kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. -- + +«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat +mennä«. + +Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt +tapasi. + +«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! +-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et +ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, +vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä +kovempi se on. Muista Katria!« + +Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko +asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi +ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi +Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. -- + +«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!« + +Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja +luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, +kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo +täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«. + +«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole +syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä. + +Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän +näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, +ja hän kiristeli hampaitaan. + +Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena +kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan +päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa +seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi +nimittää, poltti hänen rintaansa. + +Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut +kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. -- + +Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää +mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, +kun heidän välillään nousi puhe kreivistä. + +«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna. + +«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi +Maria. + +Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa +mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin +tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät +auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta +olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut +olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan +ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli +soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. +Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli +saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään +malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän +näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: +«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«. + +Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki +puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: +«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, +jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan. + +Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin +niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän +pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän +alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin +rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen. + +Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin +kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti +pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, +että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin +ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen +lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan +kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen +tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa +ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei +tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt +ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei +rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut +aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos +Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta +Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, +vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se +kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen. + +Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi +kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat +sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää. + +Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan. + +Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa. + +Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä +onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. +Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä +kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että +hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi +kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja +luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni +hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään +ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria +vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei +nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut. + +Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja +kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän +luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille +sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on +näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin +oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät +ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi +paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli +loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa +arvoa, seisoi hänen edessään. + +Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan, +kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi +kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui +unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa +tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin +kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. -- + +Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui +ja katseli ulos. + +«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!« + +Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät +kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, +seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella. + +Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin +niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. +Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle +tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, +nähdäkseen paremmin. + +«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja +pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He +seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin +mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, +miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he +odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, +väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää +saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä +tapausta hupaisena. + +Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi. +Hänellä oli syytäkin siihen. + +Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. -- + +Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun +muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, +miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli +Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta +puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän +halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän +karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että +Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. +Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli +Kärmälän surmannut. + +Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. +Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, +mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän. + +«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti +viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, +lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet +vielä«. + +Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää +ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus. + +«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä +lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin +puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt +jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului +puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä +tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna +rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä +ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen +äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä +pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan +mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä +tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan +ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän +pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi +silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet +hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla +linnaan. Kyösti raukka!« + +«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi +Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana. + +«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala +auttakoon häntä!« + +«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?« + +»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun +sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«. + +«Ylevä neiti!« lausui parooni. + +Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa +tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän +paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu +kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että +kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen +mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt +miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan +puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan +paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt +on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen. + +«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini. +Vaan sitä älkää Marialle puhuko«. + +«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«. + + + + +V. + +Petetty. + + Olisin kuollut, kurja raukka. + Olisin katkennut katala + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + Nämät kummat kuulematta, + Haikeat havaitsematta. + + _Kalevala_. + + +Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla +paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon +ovat he luolasta mukaansa vieneet. + +Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se +ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, +joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. -- +Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa +sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin +osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista +voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva. + +Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin +lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana. + +Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee? + +Ei! + +Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä +riippuu sen tulevaisuus. -- + +Niin on ihmisenkin laita. + +Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat +yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren +hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne +kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, +jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen +mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, +nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja +rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös +hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät +taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat +saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi +hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä +maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja +huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi +hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo. +Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän +korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; +mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, +ihania hedelmiä. + +Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata +ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, +-- sanoi hän. + +Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi +istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi +kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän +minä sen. -- + +Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen +vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko +saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, +jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti +hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla +hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; +vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. +Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän +siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen +ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika +talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi +tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva +hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei +hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen +saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän +tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan +ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut +itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa +onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja +asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää +vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee +tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä +mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon +nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä, + +Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. -- +Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, +missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, +mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa +ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan +valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä +maailmassa. + +Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja +verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti +paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus +ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; +hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. +Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja +ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se +hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen +juuria myöten pilasivat koko puun? -- + +Vaan ken tuntee ihmisen sydämen? + + * * * * * + +Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen +voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen +että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei +elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti +epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö +irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä +nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään +kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. +Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee +se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan +saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. +Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin +myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se +kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. -- + +Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. -- + +Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon +huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin +tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita +julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi +epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä +soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja +nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste +ennen alkavaa ukkosen myrskyä. -- + +Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä +siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma +olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty +hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen +lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat +pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää +asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. -- + +Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse +raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois. + +Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; +hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa. + +Jo olet arvannut. Hän on Katri. + +Kaksi tuntia on hän näin istunut. -- + +Miten istuu hän? + +Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät +tirkistelevät ylöspäin. + +Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile +hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? -- + +Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki +herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei. + +Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa +syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät +tulta. + +«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, +vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«. + +Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen. + +Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat +sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen +sanovan. + +Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli +luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän +havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se +epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. -- +-- + +Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin +niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt +oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään. + +Hän tuli Turkuun. + +Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka +kulkemaan tavatakseen häntä. + +Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi +kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni. +Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua +kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä +oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä +odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin +lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut +apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä +kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla +tunnolla, ja petetty seurasi häntä. + +Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi +talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin +taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja +kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen: + +«Tunteeko kreivi G. vielä minua?« + +Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt. + +«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän +kiireesti, kiivaasti, kolkosti. -- + +Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät +sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi +kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran +mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli +Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä. + +Asema oli muuttunut. + +Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi +majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen +lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen +vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä. + +Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei +saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin +nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että +kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen +muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut +kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja +kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. +Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli +tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein +kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen +aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli +suotu kärsiä toisestaan tietämättä. -- + +Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat. + +Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. -- + +Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja +silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin +oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa. + +«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne +siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa +olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi +hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos +tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa +kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja +akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin +vaaleat kasvot. + +Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä. + +Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi +kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« -- + +Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää. + + + + +VI. + +Taikauskoinen. + + +Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan +isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin +kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, +se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen +ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, +hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi +nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi +vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka +laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä -- +alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, +joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan +kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla +kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki +ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli +suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. -- + +Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka +parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen +sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen +rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne +vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into +muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, +sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa +ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna +Johannesta. + +Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin +toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä +hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko +siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, +ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri +tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee +kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. +Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen. + +«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen +tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan. + +Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy +pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. -- + +«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«. + +Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä: +«Kuinka niin?« + +«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että +minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?« + +«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«. + +«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!« + +«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi +Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!« + +«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«. + +«Elämänkiven?« + +«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä? +-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee +näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh? +Tiedätte kai siitä? + +Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu +ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään. + +«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä +tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli +kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva. + +«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole +sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti. + +«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh? +Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«. + +«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan +tuollaisia?« + +«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on +tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme +ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh? +-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita +kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle +Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja +elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän +otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi +jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen +minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja +isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä +kymmenestä maailmassa«. + +«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei +ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen +likeisyydessään. + +«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä +kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...« +Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu... + +«Ja te paransitte sen? Millä?« + +«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa. +Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja +liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa +pois«. + +«Ja te kävitte ulkomaalla?« + +«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi. +Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«. + +«Ja otti siitä aika maksun?« + +«Otti«, sanoi vääpeli huoaten. + +Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän. + +«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan +sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?« + +«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta +ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; +tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...« + +«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin +tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! +Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä +elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen +siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla +jossakin hirmuisen suuri vahinko«. + +«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla +se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?« + +«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven +sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka +kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu +likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven +voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä +pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi +sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei +anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja +29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«. + +«Viisas veitikka!« mumisi Klaus. + +«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin +puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti +paroonia. + +«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!« + +«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«. + +Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset +seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin +seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona +sairaana?« + +«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista +vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!« + +«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?« + +«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«. + +«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«. + +«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?« + +«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, +sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!« + +Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, +minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«. + +Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli +kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli +yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti +äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan +naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on +hyvää lyijyä«. + +Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa +sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän +vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on +teidän«. + +Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään +maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi +pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on +petetty. Menkää kirkkoherran luo!« + +Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen +huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 +ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin +sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani +pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun +testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!« + +Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne +tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän. + +Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en +minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!« + +Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän. + +«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki +omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- -- +mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka +nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle +kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?« + +Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui +katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt +ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella +tulevan ratsastaen kartanolle. + +«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli. + +Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa +selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti +nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään. + +Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, +ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan +tulevan ylös kamariin. + +«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin +avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle. + +Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa. + +«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin +tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta. + +«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. +«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen +kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin +älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille +vähäisen kirjeen. + +Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen +«Maria«. Hän luki: + +«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni +tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«. + +«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta +ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?« + +«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi +nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus. + +Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään +ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa +pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus +kamariin takaisin. + +«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään +vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«. + +«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; +häh?« + +«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«. + +Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään +ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän. + +Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja +riensivät kiireesti Turkuun päin. + + + + +VII. + +Marian kirjeen syy. + + +Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät +tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä +hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se +näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja +tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa +koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla. + +Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. +Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien +välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, +mitään pahaa aavistamatta. + +Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, +niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin +salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, +joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta. + +«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, +seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te +olette nuoret eikä minuun ilma pysty«. + +«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka +silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän +sanoilla jotakin vaati. + +«Entä sinä, Mariani?« + +«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«. + +«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas +puutarhaan. + +Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt +on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt +unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa +päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin +linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes +vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?« + +«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On +onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme +onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia +vielä vähemmin«. + +«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan +kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, +josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi +silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin +onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän +väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa +kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. +Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä +tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«. + +«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas +kyynele, kun hän majuria katseli. + +«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?« + +«En. Ellei se ole Jumalan tahto«. + +Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan +selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa. + +Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän +pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri +Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan. + +Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi +Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, +hän oli nähnyt hirmustuttavan näön. + +Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat +siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, +niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään +tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. -- + +Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan +kamariin ja sitten ylös Marian luo. + +Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt +tainnoksiin. -- + +Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat +hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan +takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset. + +«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten +keskeltä. + +Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen. + +«Maria!« sanoi hän. + +Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, +sanoi majuri: + +«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko +ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«. + + + + +VIII. + +Petetyn kosto. + + +Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään +mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään +saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin +ulkomaalta tulee. + +Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme +tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon +laihan raatimiehen + +Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään +vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt +Ruotsiin lihoja viemään. + +Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä -- +joka aikoo mennä maalle huvittelemaan. + +Minne niin kiire? -- + +Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana +ajavat kiireesti toisiaan. + +Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. -- + +Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. +Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa +ryöstöllä. + +Kreivi kiroilee. -- + +Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän +kumminkaan ole vanha. + +Hän on siis kärsinyt paljon? + +On! -- + +Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on +lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa +pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia. + +Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. +Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä +kiehuu tali. -- -- + +Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On. + +Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole +tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on +sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut +kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää. + +Katri tuo on. + +Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren +naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi +eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole +tavallista. + +Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; -- +ei sekään ole tavallista. -- + +Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, +jonka kattona taivas on. -- + +Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut +kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. -- + +Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita. + +Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen +elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei +kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso +eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien +seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin +seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se +ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri +ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan +kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne +tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja +nyt hän varjona maata mataa. + +Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan +saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut +-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana +pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin +vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät +enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän +on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti. + +Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän +melkein koko kesän on ollut. + +Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei +tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; +hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää +asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, +hän tietää, että -- terä vie. + +Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta +iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? -- +Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä +hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, +että hän on paljon kärsinyt. -- + +Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, +milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe +mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, +jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean +laivan tuloa. + +Turku on tänä iltana varsin rauhallinen. + +Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät +julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu. + +Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee. + +Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä +portista. -- + +Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös +kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan. + +«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! +Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!... +Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja +sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G. +menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun +suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, +neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän +näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, +johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja +sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun +joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua +tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei +mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii. +Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«... + +Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän +taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna +lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän +onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!« + +Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti. + +Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa +sisälle!« -- + +Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli. + +Katri seisoi kreivin edessä. + +Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan +jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin: + +«Kuule!« + +Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, +kutoi ja lauloi: + + «On minullakin kulta, vaan + Ei tiedä siitä hän. + Sen kullan, jos sen kerran saan, + Kuin olen iloinen!« + +Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin. + +«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko +sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?« + +«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä +ajattelemattomasta valastani?« + +Naisen silmät iskivät tulta. + +«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli +hänen surmaajansa?« + +«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on +tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, +paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«. + +Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän +kasvoiltaan hivukset. -- + +«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!« + +«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja. + +«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja +surkeasti. + +«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta +tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!« + +«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka +kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!« + +Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut. +Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä. + +«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen +vielä etemmäs Katrin tyköä. + +«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen +pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä +vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«. + +«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin +puolisokseni?« + +«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos +nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä +nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? +Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä +tyydytetty!« + +«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. -- +«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- -- + +«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla +aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman +kuolemasta«. + +Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään. + +Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle +huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden. + +Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä +akkunaverhon. + +Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian +ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt. + +«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri. + +Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin +ase oli puhkaissut sen. + +Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana +ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi. + +Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa +huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta +veitsen vei hän muassaan. + +Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden +vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa +-- kosto oli tehty. -- + +Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi. + + + + +IX. + +Turku palaa. + + +Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha +raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi +... hi ... hoo!« nauraa hän. -- + +Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin: + +«Valkea on irti!« + +«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä +saakka vaaran olevan. -- + +Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin +muutamia sanoja; hän oli tajullansa. + +«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin. + +«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas +majurin kädelle. + +«Älä itke!« sanoi majuri silloin. + +Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä +luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset. + +«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«. + +Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta: + +«Valkea on irti«. + +Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki +yhtaikaa. + +«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla. + +Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«. + +Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi +kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen +vanha äitinsä. + +Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja +lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen +nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, +sihisevä tali. + +Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän +hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä. + +Onko hän syyllinen? + +Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä +vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa +laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa +oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut +leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle +sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän +kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee +tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän +akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa +silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin +akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää +hän rouvan luo. + +Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän +olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi +syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; +vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin +haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali +oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan +lakastumaisillaan olevaa piharuohoa. + +Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö +seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti. + +Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät +omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet +ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen +ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä +häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille +ihmisille valtansa suuruuden. + +Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista +laulua? + +Tuomiokirkon kellot soivat! + +Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy +tuli. + +Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen +kantavat he tulen edestä kapineitaan. + +Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! -- + +Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella +puolen on kaluja, on tavaroita! + +Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin +lainehtivaa virtaa! -- + +Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä +juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja +Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat +muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla +lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä +taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo +huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa +toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä +ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on +äitini?« + +Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin +tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa. + +Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat +tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka +nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian +kirjaston aarteita, joita tuli lainaa. + +Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut +Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon +pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti +seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi +kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa +kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta +tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, +Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku +joi samasta pikarista. + +Tuli oli yleinen. + +Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat +koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä +poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein +kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku +on palanut poroksi! + +Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä +kertomuksessa olemme seuranneet. + +Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, +etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean +päässeen irti. + +Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen +syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, +jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri +itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse +olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen +vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen +hänen molempia käsiään. + +Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina +väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään +saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena. + +«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke, +Maria! Kohta olen minä päässyt!« + +Mutta Maria itki sitä katkerammasti. + +Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin. + +«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui +majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua. + +Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, +juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina +lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut +hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja +yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin. + +«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat +ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«. + +Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. +Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus +nähtävästi. + +«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?« + +Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin. +«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori +Hällströmin talo palaa!« + +Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli +hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!« + +«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?« + +«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän. + +Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat +tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo +näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan +hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan +hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi +väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän. + +Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja +niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa +kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet +toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa +majurin pelastetuksi. + +Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei +ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun +yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, +joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa +luo. + +Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; +tulimeren laineet lähestyivät. + +«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto +siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli +huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« +ja vetäysi majurin taloon. + +Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi +toinen. + +«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei +apumiehiä enää nähnyt. + +Anna oli unhottanut puhua palkasta. + +Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle. +Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä? + +Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut +niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. +Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi +katolla ilmi valkea. + +Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi +Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä +puristi oikealla kädellään Marian. + +«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni +ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla +siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää. + +Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään +vastannut. + +«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta +... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ... +turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«. + +Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä. +Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän: + +«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! +Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden +kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«. + +«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta +missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ... +kuinka se ... pauhaa!« + +Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet +häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi +silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto +jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti. + +«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!« + +Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat. + +Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät +toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?« + +Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja +voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka +väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle +vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon +joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei +ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen. + +He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on +jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan +he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa. + +«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän +nyt enää itkenyt. + +«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä +nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan +tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma +vielä! Hyvästi!...«. + +Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin +painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan. + +Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli +leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot: + +«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!« + +Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen -- +väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli +omistansa tekemistä. + +Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä +kaukana. -- + +Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on +kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa +majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä. + +Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein +on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; +jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli. + +Rätinä ympärillä on hirmuinen. + +Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on +kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei +enää puhu. + +Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on +kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut +elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! -- + +«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää. + +Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut +pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat: + +«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«. + +Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa. +Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan. + +Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on +turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää +auttanut. + +Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät +enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää +valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on +hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä +murheista tiedä. + +Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa +mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin +talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki. + +Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja +Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään. + +Mutta auttaja tulee. + +Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu +täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin +tultuansa seisahtuu hän. + +«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä. + +Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa. + +Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää +täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian +kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä +ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit +nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi +ajatus: «Ne ovat pelastetut«. + +Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti +rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- -- + + + + +X. + +Pelastus. + + +Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei +esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei +tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, +jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, +perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta. + +Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. +Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee +kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen +ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. +Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen +sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa +syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään +kantanut. + +Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen +ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan +vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää +häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon +voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta +tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat +liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy. + +Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän +paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«. + +Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat +hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen +seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän +vielä olekaan Turussa. + +«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa +asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen +valkean olevan irti Turussa«. + +Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, +ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti: + +«Herra armahtakoon, valkea on irti«. + +Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan +perille, oli nyt kysymyksenä. + +Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää +ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran +suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se +kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa. + +Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki +juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin +ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että +vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta. + +«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian +kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä +leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle. + +Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä +rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein +suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä. + +Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan? +Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti? + +Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut +uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset +voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, +kaatuu. + +Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli +pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt +esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken. + +Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja +vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle. + +Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin +paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se +tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. -- + +Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan. +«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän. + +Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista. + +Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti +eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?« + +Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen +matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät +hänen kulkuansa. -- + +Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne +vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset. + +Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; +vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi +huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä +melskeessä hänet pelastaisi! -- + +Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei +ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään. + +Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa +kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin. + +Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät +ihmisistä. + +Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa +vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! +Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet +oman henkensä. -- -- + +Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa +katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti. + +Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin +sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt +täältä. Niin hän arvelee. + +Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta +kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin +vastausta saanut. + +Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, +joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä +kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi +turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä +paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on +liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut. + +Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, +kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut +sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee +murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka +haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, +täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin +rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua +täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan +on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta +sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein +kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain +takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa +vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän +ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän +silloin? + +Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on +mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita +katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy: + +«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?« + +Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun +ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole +tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt +majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, +että hän on kantanut ruumista. + +Silloin huutaa hän kolkosti: + +«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee +taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, +joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee +tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista +poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän +maahan majurin viereen. -- + +Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi. + +Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. +Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei +kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie +taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista +pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää. + +Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu. + +Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt +sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki! + +Vaan palatkaamme sankarimme luo! -- + +Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia +vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta +kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. +«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. +«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne +haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on +jälellä! Tuhkaa vaan!« + +Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen +mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta +nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy +hänen naurahtaa. + +«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei +hätää!« + +Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan +raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet +jotakin oudompaa... + +Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean +loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän +muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen +tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies +hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua +vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei +voinut nähdä. -- + +Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti +tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan +hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, +ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on +mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus +muista. + +Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen +arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen +mielensä muuttuu iloiseksi. -- + +«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta +säntää parooni sinne, mistä ääni kuului. + +Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi +hän haetun, löysi hän Marian. + +«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« -- + +Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! -- +-- Isäni, minun onneton isäni!« -- + +«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. +«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on +pelastanut, -- sinut ja Annan?« + +Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut +ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on +pelastajamme!« sanoi hän. + +Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen +tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan. + +«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen +luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa +loppui pian. + +«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla +äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. -- + +Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta. + +«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut +tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman. + +Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan. + +Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon +pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? +-- + +Paroonin huulilla kuolivat sanat. + +«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä +istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten +olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta +askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut +heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut +Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen +nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin +taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli +tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli +voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, +oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria +vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka +heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin +kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja +syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat +naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat +majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia +vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut. + +Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen +sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman +äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen +vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen. + +Tunsiko hän vierasta? + +Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin +äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, +joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei +ennätä! + +Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, +kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- -- + +«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen +nuoren pelastetun naisen. + +Kummallinen tapaus häviön keskellä! + +Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat +todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. -- + +Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli +saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen. + + + + +XI. + +Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta. + + +Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo +lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen +kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole +hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan +puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas +ehtineet. -- + +Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät +töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän +vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on +kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni +on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut +kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt +ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«. + +Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi? + +Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen +kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko +kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät +he tutut. -- + +«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö. +«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän +on ennenkin ollut Harmaalassa«. + +«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä +vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen +käynyt«. + +«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka +saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?« + +«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin +poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri +Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«. + +«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi +olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin +Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei, +tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty +tohtoriksi«. + +«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen +hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat. +-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!« + +«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä +linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen +Katri on palanut?« + +«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he +olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta +miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä +kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. -- +-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin +kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?« + +«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen +palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista +miestä + +«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!« + +«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari +tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä +sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?« + +«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka +väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut +eilen illalla tänne kutsuttiin«. + +«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui +ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«. + +Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä. + +Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja. +Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla. + +«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!« + +Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle: + +«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?« + +«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta +muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!« + +«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa. +«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«. + +«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi +seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin. + +Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa +lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen +silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas +hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut. + +Maria on tuo nainen. + +Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä +kyynelillä täyttyvät! + +Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka +toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä +lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen +vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. +Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt +asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän +on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja +kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori +henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän +muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä +saanut. + +Hän on saanut Johanneksensa takaisin. + +Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta +ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut +juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria +ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen. + +Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. +Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen +silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. +Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä +suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule. + +«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. +Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja +silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa. + +Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän +käänsi kasvonsa pois Marian puolesta. + +«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei, +Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii +tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun +Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«. + +Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta? + +Ken tietää? + +Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä +sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti +toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä +tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!« + +«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi +minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se +olisi minun kuolemani«. + +Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian +kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun +täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana +ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja +kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin +muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?« + +«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä +sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun +paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!« + +Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei +voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi +enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja +tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« -- + +Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään. + +«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän. + +«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä. + +Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki, +mitä harvoin maailmassa saa nähdä. + +Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin +Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan, +suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä +ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! -- + +Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja +tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle +antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen +oikein. + +Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri +Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli? + +Ei! -- + +Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut, +Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli +itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan +voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli +voittanut. + +Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen +kumpikin paikallaan sanaa sanomatta. + +Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän +tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän +muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän +oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin +sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän +kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa, +hänen poskensa kukoistavat. + +Anna taasen vaalenee yhä enemmän. -- + +«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen. + +Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin. + +Maria nousi ja meni avaamaan ovea. + +«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin +nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin. + +Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. -- + +«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, +nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi +puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa +ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«. + +Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin. + +«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on +ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, +mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne +tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan +kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, +koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi +olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?« + +Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa +kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän. + +«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi +Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!« + +Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään. + +«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on +unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes +syleili hellästi lapsuutensa morsianta. + +Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan +epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama +nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa? + +Ei! -- + +Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja +voitonseppeleen on hän voittanut. + +Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää +nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei +enää ole mikään tauti. + +Ja hänen rakkautensa? + +Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva +itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai +hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, +on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa +terävät syrjät on tasoittanut. + +Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin +hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa +hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen +tuli. + +«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden +Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon +teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« -- + +Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. -- + +Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen. + +Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. +Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, +että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä +täydellinen. + +Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes +vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset +kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla +saarella; arvannet, Mariani, missä!« -- + + + + +XII. + +Kostajan loppu. + + +Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen. + +He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä +aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se +nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin +Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän: + +«Tuletteko Turusta?« + +«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«. + +«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti. + +«On. --« + +«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron. + +«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä +on palanut«. + +«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän +surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi +tullut«. + +«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi +ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. +Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan +vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti +kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«. + +Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti +sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi +hän. + +«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla +hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«. + +»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen +omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli +tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt +itsensä«. + +«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi. + +Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi. + +«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. +Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan +jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!« + +«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri +tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti +kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri +seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä +itsemurhaan«. + +«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus. + +«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa +erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. +Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman +kuoleman«. + +«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton +eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti +hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut +paatumukseen«. + +«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet +viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?« + +«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä +puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei +olisi Kyösti joutunut kiini«. + +«Ja kreivi G?« kysyi Johannes. + +«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri +kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole +missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle +kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«. + +«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä +Johanneksen rintaa vastaan. + +Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin +seisahtui hän. + +«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa +nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani +tehnyt pahasti«. + +Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin. + +«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta +lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?« + +Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» +huusi hän. + +«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«... + +«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin +testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä +hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, +Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan +ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«. + +«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« +sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan +vääpelin omituisesta taikauskosta. + +«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus. + +«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen +kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra +parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää +te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. -- + +«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta +vääpelistä. + + + + +XIII. + +Johannes ja Maria. + + +On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on +järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän +vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo +kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona, +itse syksyn kuvana. + +Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä, +jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu +mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon +puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä. + +He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat +lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan. +Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta +saarella. + +«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes, +sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun! +-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli +silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet. +Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt +polta«. + +Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti. + +«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos, +ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon, +sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi +minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä +ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet +minun«. -- + +Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen +sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau +iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes +rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan, +silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen +poskiansa pitkin. + +«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes -- +«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä. +Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken +aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä +enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa, +joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi +luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani +nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen +herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt, +minkä jo tiedämme. -- + +«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes +kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni +varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun +täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä +kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin +luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi +luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui +siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä +häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi +omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja +alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin +veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään +laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä +kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt +kukaan minusta«. + +«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. -- + +«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun +vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä +olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi +taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme +Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin +sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin +sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«. + +Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. -- + +«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut +päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa, +jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää +ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin +katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin +Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät +mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät +sydämestäni siirtyneet«. -- + +«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua. +He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja +kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan +hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin +puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin +puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan +kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä +oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli, +silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata +tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No, +antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä +näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan +he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin, +he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei +hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani, +kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. -- + +«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat +nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin +luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on +minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän +oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä +enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä +kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen +osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli +hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat +kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa, +koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka +paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä +asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet +karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä +tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein +haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli +kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka +silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä +sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili +ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan +kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi +elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat. +Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön; +hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli +mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun +kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin +ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä +olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä +näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet +silmissä: «Minä vihin sinut elämään«. + +«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen +vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä +yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi +kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että +yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti +minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että +ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, +joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja +hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan -- +minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli +katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten +opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla +päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei +väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin +oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja +pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset +toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena +alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, +sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli +kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko +olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta +ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, +joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen +kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua +tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät +olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä +luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen +enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen +sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme +lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat +lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi +alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat +ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa +enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun +koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen +silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä +katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän +muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. +Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä +muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen +vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin +ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä +aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo +silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja +hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. +Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä +ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, +yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! +Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu +puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen +maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi +kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen +kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut +luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa +Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile, +anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni +helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat +helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman +sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan +hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen +ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian +sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen +sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo +vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä, +niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet +vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian +erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi +hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää? +Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa +myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin +sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään +sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo +välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat +jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli +sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat, +jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne +vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen +sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet +sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri +itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi +loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua +enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa +sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää +sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on +terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin +töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon +tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi, +kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun +elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No +niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen +totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä +olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen +erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. -- + +Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän +tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut +maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja +viisaasti paljasti hän minun vikojani. -- + +«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin +kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus +kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä +rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa, +mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus, +jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä +sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan? +Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen. +Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano. +Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun +sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut +Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä +maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen +rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta, +onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen +rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista +rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä +nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan. +Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin +hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei +se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta +kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et +usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan +ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan +Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden, +niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän +tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta +ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus +maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on +rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää, +Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme +muodostua«. + +Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas +loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän +minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän +minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka +vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä +itsessään. + +Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi +kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme +Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt +on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi, +Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee, +niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän +seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin. +Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on +minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin +kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi +kuin hän nyt on. -- + +Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä +tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää, +miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me +olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä +kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja +muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki +maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta +hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia; +hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta +silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa +voimani mukaan ylös Herran luo». + +«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai +väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että +hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee +olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« -- + +Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat +hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa +vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit +sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi +maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla +rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --« + +«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on +ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin +minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän +sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene +nyt Mariasi luo!« -- + +«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun +eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin. +-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä +minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että +Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --« + +Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen +rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä. + +«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen +pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen +sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen +satamaan, jossa onnen koti löytyy«. -- + +«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja +katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi, +jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka, +voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes, +tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon +itse pyrit. -- -- --« + +«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! -- +Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on +tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen +nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. +Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän +kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja +ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: +«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston +kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole +suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä +tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, +jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky +pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme +tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä +kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan +lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on +meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa +voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, +voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta +minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. +--« + +«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee +aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta +silloin on Mariasi oikein sinun. -- « + + + + +XIV. + +Totuuden hetki. + + +Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat +takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän +tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He +eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään. + +Johannes ja Maria tulivat saliin. + +«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus -- +sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle, +kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä +minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin +Mariaa rakastitte«. + +«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden +hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä +kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian +onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu +kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti +pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin +sammunut«. + +«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä +minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden +hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla +sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna +rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä +tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; +Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata +muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun +tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido +kohtalosi toiseen!« + +Johannes silmäili Klausta. + +Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes +tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan +sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, +joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. +Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän: + +«Tekisittekö te Annana niin?« + +«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. +«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän +välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, +minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä +sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että +kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen +onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen +esittänyt«. -- + +«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki +on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani +keneenkään«. + +Klaus ei sanonut mitään. + +Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria +tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli. + +«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen +myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta +tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun +onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta +pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi +toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa +rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren +rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. -- + +Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt. + +Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä +tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, +näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. -- + + + + +XV. + +Vuosien kuluttua. + + +Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen +ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? -- + +Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on +-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --? + +Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani, +olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien +varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset +sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen +ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle. + +Toisin on siellä nyt kaikki. + +Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha +tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole +tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo +soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. +Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria. + +Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle +on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua +vaikka Helsingissä, sanottiin. + +Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat +puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän +läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! -- + +«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja +puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle +vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!« + +Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme +ennen ole nähneet. -- + +Ja Anna --? + +Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo +kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden +tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut +enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen +laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien +kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt +viisikolmatta vuotta maan omana ollut. + +Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen +syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät +he toinen toistaan. -- + +Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut +on -- Sakari, hänen puolisonsa. -- + +Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset +nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. -- + +He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja +lapsinensa. + +He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen. + +«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt +entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin +nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, +vaikka toisella tavalla kumminkin. + +«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on +minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«. + +«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi +sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui. + +Ja kuka on tämä ukko? + +Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen +hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa +onnellisuus. + +«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin +sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin +puolisotaan, nuorempaa Mariaa. + +«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. +«Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen +ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa +kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«. + +«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä +täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_ +kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«. + +«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«. + +«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui +nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti +maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa +toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella +sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«. + +«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, +minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä +merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. +Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman +lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri +kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani +ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin +rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen +usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa +harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman +rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut +kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, +ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi +minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa +olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla +täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä +selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«. + +«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa +kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet +tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«. + +Johannes hymyili. + +»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, +tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto +on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«. + +Sakari ei puhunut mitään. + +«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus. +«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla. +Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän +oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«. + +«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes. + +Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten +rattaiden eteen asettanut porsaan. + +Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta +käsiään. + +Ȁlkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo +saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan +kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran +tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«. + +Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, +ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet +tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut +minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«. + +«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari. + +Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen +rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen +silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän +lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus +ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen +kättä: + +«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«. + +«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. +Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa +sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla +on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin. + +«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha +rouva hiljaisella äänellä. + +«Niin, siellä, siellä!« + +«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias. + +«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14214 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..57c64ed --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #14214 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14214) diff --git a/old/14214-8.txt b/old/14214-8.txt new file mode 100644 index 0000000..fb6eb78 --- /dev/null +++ b/old/14214-8.txt @@ -0,0 +1,10387 @@ +The Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Ylhäiset ja alhaiset + +Author: K. J. Gummerus + +Release Date: November 30, 2004 [EBook #14214] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders. + + + + + +YLHÄISET JA ALHAISET. + +ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. + + +Kirjoittanut + +K. J. Gummerus. + + +Edellinen osa. + + +Kolmas painos. + + + Toisin tiesin, toisin luulin, + Toisin toivotin ikäni, + käkesin käkenä käyä, + kukahella kukkuroilla; + Enpä nyt käkönä käyne, + kukahelle kukkuroilla, + Olen kuin alli aallokossa, + Tavi laajalla lahella. + + _Kalevala_. + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Hagelberg 1870 + + + + +I. + +Näkymätön vieras. + + Korvessa oli kotomme, + Maantiellä majasijamme: + Karhut kanssa-kumppanimme. + Ei mieli mesiä tehnyt, + Kylki kuuta kasvattanut + Pahan pakkasen käsissä, + Kovan ilman kouratessa, + Hengen hädäss', heltehessä. + + Vanha runo. + + +Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot +kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi +pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. + +Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista +ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin +oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin +useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa +oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi +kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän +vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki, +ainakin Metsämaassa. + +Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: +Metsämaa. + +Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, +ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, +joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle +nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue +huonekaluiksi. + +Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin +vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa +kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle +ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin +isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli +Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 +vuotinen. + +Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi +kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, +väliin kahdeksan kaikestaan. + +Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt +kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi. + +Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. +Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla +rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori +myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos +toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, +imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei +sydämen. + +Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen +Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa! + +Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. +«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai +onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on +rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä +ja kalliista ajasta?« + +Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna +näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden +runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan +taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä +kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät +kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen +vankkoja sirppejä. + +Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei +ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät! + +Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta +ehtii. + +Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, +jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona +katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli +alkaisi puhaltaa. + +Turhaan! + +Taivas on selkeä, tuuli uneksii. + +«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän +tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat +tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät +valehtele. Vanhus on vankka ennustaja. + +Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin. + +Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö +kuluu, siten valitus kuuluu. + +Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo +nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka +illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina. + +Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! -- + +Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee +epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. +Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven +rannat ovat jäätyneet. + +Näkymätön vieras on käynyt. + + + + +II. + +Hallayön seuraukset. + + Ruoka oli ruumenista, + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + mämmi männyistä mäeltä. + + Vanha runo. + + +Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla +ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato. + +Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika. + +Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan +isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia. + +Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet +tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa +ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla. + +Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, +siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen +joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin. + +Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen. + +Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin +miehen mieli työhön vie. + +Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa. +Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat. + +Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on +kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. + +Tuota ei kukaan huomannut. -- + +«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi. + +«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva. + +«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko. + +Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. +-- + +Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera. + +«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En +suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan +lähdemme petun keruulle«. + +«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen +jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on +sittenkin karvasta«. + +«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn +jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan +voimia?« + +«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --. + +«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; +«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, +jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«. + +«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika. + +«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset. + +«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä +suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille +hyödyksi«. + +Äiti itki. + +«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui +Jaakko vähän ajan kuluttua. + +«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, +sanoi Eeva. + +«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi. + +Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen +muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. +Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia +vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. +-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä +seisomaan. + +Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. +Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras +ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he +rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen +seuraus. + +Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä +enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes +hänen ruumiinsa voimat loppuivat. + +Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista +oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä +vaalea kukoistus asui. + +Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei +lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut. + + + + +III. + +Muutamia vähäpätöisiä seikkoja. + + +Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. +Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä +silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli +korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. +Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet +kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren +kaupungin näkeminen hänessä vaikutti. + +«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää +saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi +poika kohta: + +»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«. + +Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut +valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli +hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, +kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, +ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi +Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. +Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei +voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja +äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän +ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän +vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes +raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei +kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, +mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema +pysyi kauvan Johanneksen mielessä. + +Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä +metsästä. Maa oli paljas. + +Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi. + +Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että +köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden +todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun +hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän +päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo +pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää +hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä +olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei +uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin +olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen +talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. +Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja +Jaakko sai papinkirjan. + +Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin +ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle +jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja +Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään. + +Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa. + +Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin +tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän +väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja +koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, +kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen. + +Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään +sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias +tytär elossa. + +Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti +hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan +ystävyyteen, vielä samana iltana. + +Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi +kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka +tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle. + +Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla +kummastellen mitä näki. + +Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän +uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen +mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut +aavistaa koko maailmassa löytyvän. + +Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän +iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri +vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, +johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty +kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä +tuskin ovesta tultuaan sanoi hän: + +«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?« + +«Osaan«, vastasi poika iloisesti. + +«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä +kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!« + +Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli +jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen +pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo +vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan +oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli +saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen +lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden. + +Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä +keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja +nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin +tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. +Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman +tyttöä? + +Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään. + +«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän. + +«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon +hän sodassa oli tottunut. + +«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; +maksun tulee hän itse noutamaan«. + +«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...« + +Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas +isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa +mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«. + +Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian +kamariin Marian sivulla. + +«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli +äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?« + +Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä. + +«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria. + +«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja +puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«. + +«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä +tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään +arvoinen enää. + +«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, +sanoi Johannes huoaten. + +»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria. + +«Porsas«, vastasi Johannes. + +«Hyi, kuinka ruma nimi!« + +«Mutta kun se oli porsas...« + +«Mutta ei porsas ole nukke«. + +«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?« + +»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, +saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä +kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, +kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja +sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«. + +Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit, +Maria?« + +«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi +on?« + +«Johannes!« + +«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«. + +«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut +kaunista poikaa. + +«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes. + +Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes +itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella +köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat +sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois. + +Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli +hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat +leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne +noutamaan enemmän«. + +«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin +Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä +Maria tuohon vastaisi. + +«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin +tuon minä joka päivä leipää sinulle«. + +Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes, +nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. +Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja +nisuleivän Marialta«. + +«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin +paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«. + +«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?« + +«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, +joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. +Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata +seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput. + +«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti +etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa +kädessä lähti pois. + +Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt +hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä +pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen +ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?« + +Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli +hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, +ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen +mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella. + +Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi +rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei +ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, +mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä. + +Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin +kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä +kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut +olla kirjakauppaan menemättä. + +Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin +korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee +kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla +oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes +ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään +kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui +kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!« + +«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani +riksinsä kirjanmyyjän eteen. + +Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä +olet tuon rahan saanut?« kysyi hän. + +Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja +kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että +hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä +kirjoja Johannes tahtoi. + +Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona +nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi: + +«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte +tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«. + +Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan +tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä +sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja +kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli +enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa. + +Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin +saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän +portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää +ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä +näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut. + +Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään. + +Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt +Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia. + +Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin +tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut +kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän +olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi +olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. +Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli +tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää +mitään virkaa ollut. + +Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen +kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria +antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin +oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla +sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla +mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä. + + + + +IV. + +Siemen kylvetään. + + +Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli +kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä +kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. +Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin +pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt +tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä. + +Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt +vihdoin ruvennut lukemaan. + +Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä +metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli +unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli +luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena. + +Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin +kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta +käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen. + +«Tämä nyt on a«, sanoi hän. + +«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli. + +«Ja tämä on p --«. + +«P«, kertoi Johannes. + +«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta. + +«P«, vastasi Johannes. + +«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä. + +«A«, sanoi Johannes. + +«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!« + +«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi. + +«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin +maailman loppu tulla«. + +-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa +tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut +b-tä viisaampi. -- + +Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja +hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö +rannalle. + +«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty +mikään«. + +Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä +ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja +vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään +näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« +rukoukseen. + +«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa. + +«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä. + +»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot +kirjaa kohden. + +«Joka olet taivaissa«. + +«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato +sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes +saattanut olla sitä katselematta. + +«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti. + +«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan +tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen +silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen +piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa +riippuessa. + +«Sinun nimesi«, luki äiti. + +Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä +sanoja. + +«Mitä?« kysyi hän. + +«Sinun nimesi«, kertoi äiti. + +«Nimesi«, sanoi poika. + +«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon +sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan. + +Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun +äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla +juoksemaan ahvenen luo. + +«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän +nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen +tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä +ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi +häntä olemaan vaiti. + +Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli +päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton +kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti. + +«Ole karjumatta, poika!« huusi isä. + +Vielä kipeämmästi itki poika. + +«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«. + +Ei auttanut. + +Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai +oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. +Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja +kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta. + +Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät +pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa +tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, +ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla. + +«Tule tänne!« sanoi äiti. + +Johannes ei liikkunut. + +«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti. + +«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan. + +«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«. + +Ei vaikutusta äidin sanoilla. + +«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en +ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun +kuin pojan uppiniskaisuuden tähden. + +Katso kummaa! + +Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt +hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän. + +«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään». + +«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!« + +«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla +pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on +paljo satuja; tuo se tänne!« + +Johannes totteli sukkelasti. + +Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1]. + + Kerran kissa kiivennynnä + Oli pajahan osannut, + Siellä viilan viekkahimman, + Raudan rasvaisen tapasi, + Jota joutu nuolemahan + Kielen kanssa kiirehesti. + Koska kielestä kipinät + Veri viilahan vetäy, + Kissa isosti iloitsi, + Mieli hyvissä hyrisi, + Luuli viilasta lujasti + Veren ulos vetäyvän, + Jonka tähden joutumalla + Sitä nuoli siihen asti, + Että kieli kipeneiksi + Kaikki kulu ja katosi. -- + +[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna +1774. + +Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän. + +«Se on satu«, vastasi äiti. + +«Onko kirjassa monta satua?« + +«Kaksi neljättä«, vastasi äiti. + +Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin +rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi +hän aapisen luo. + +«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!« + +Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät? + +Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet +tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä +olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, +jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias. + +Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli +hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei +ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin +ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun +tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne. + +Siemen oli itänyt. -- + +Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja +mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata +olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, +kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä +nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. -- + +Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa +puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on +pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. -- + +Lumi kitisee käveliäin jalkain alla. + +Mihin nyt Metsämaan asukkaat? + +Lukukinkereille. + +Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä +kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä +lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä +kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. -- + +«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut. + +Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet +lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka +hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen +kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta +vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun +kirjan kirkkoherralta. + +Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja. + +Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren +ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. +Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa +suurin maailmassa; se on kirkkoherra. + +Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii +pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin +näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin +suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen +unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria. + +«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, +joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi +auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!« + +Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut +ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki +kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen +poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin +käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja +rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea. + +Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi. + +Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa +tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. +Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa +lukuaan. + +Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes, +nuorin; onko hän saapuvilla?« + +«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta +hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«. + +«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra. + +Ei vastausta. + +«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan +olen hakenut«, sanoi lukkari. + +«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku +joukosta. + +Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun. +Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan. + +Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset +esillä. + +«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada +Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin +oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei +löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi +kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois. + +«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, +vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«. + +«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, +vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut. + +Niin kävi Johanneksen kinkereillä. + + + + +V. + +Touko on nääntyä. + + +Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli +ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt +elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se +vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei +tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse +tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä +hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta +kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa +sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi +päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä +hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään +syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä +selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä. + +Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. +Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin +ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat. + +«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten +minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on +onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen +katsantonsa. + +«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan. + +Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. +Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän +majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. +Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka +hänessä epäröimistä olivat herättäneet. + +Hän katseli niitä, ja hän otti nekin. + +«Mihin viet kirjat?« kysyi isä. + +Johannes ei vastannut mitään. + +«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä. + +Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein +taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut +häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän +laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat +kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean +liekki nousi kohdastaan ylöspäin. + +Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta. + +Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, +vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan +tuhkaan. + +Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän +kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli +päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa +mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän +kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin +takaisin. + +Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt +mierolle hakemaan palvelusta. + +Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä +oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan. + +«Mikä teidän on?« kysyi Eeva. + +«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella +-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun +pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja +rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella. + +Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän +oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa +todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, +punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa. + +Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta +kirjain polttamisessa keväällä!« + +Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki +käsiin kasvonsa. + +«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene +kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi +Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään. + +_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä +rikkaruohoksi._ + + + + +VI. + +Toukoa kastetaan. + + +Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä +uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, +niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä +taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän +tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei +erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, +kumminkin haudan levotta. + +«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä +olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, +työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi -- +ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni +petäjäistäkään syödäkseni«. + +«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. +Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois +maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla +iloinen, niinkuin muut«. + +Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä +alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. +«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«. + +Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan +sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi +nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän +kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin. + +Suru sulaa kyyneleisiin. + +Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. +«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei +kumminkaan ole mihinkään«. + +Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi. + +Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; +takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. +Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli +hän jättänyt kotia tahi pudottanut. + +Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut. + +«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä +kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«. + +Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä +mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. +Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein +kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. +Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä +tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. +Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen +häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes +ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle +miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian +arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. +Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän +asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo. + +Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen +etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen +vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, +ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista. + +Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. +Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän +ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa +sielunpaimenelleen. + +Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he +puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili +nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi +hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän +keskustelun seuraukset näkyvät pian. + +Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina +uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä +jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: +«huomenna tahdon minä vastata sinulle«. + +Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. +Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä +salaisuuden. + +Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt +maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla +surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki; +mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa. + +«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen +korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi +muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä +kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat. + +«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen +kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta +kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi +somaa unta viime yönä«. + +«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä +ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa. + +«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu +saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, +Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«. + +«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin +meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«. + +«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, +vai miksi?« kysyi Kaisa. + +«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen +suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin +viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on +kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen +aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«. + +«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli +kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi +ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse +aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla +ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä +pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua +vaivansa ja saa lohdutusta«. + +«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko. + +«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka +muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä. + +«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen, +Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«. + +Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät +oveenpäin, josta herrasmies astui sisään. + +«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla. + +«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi +ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä. + +Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. +Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä +todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan +kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki +odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. +Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan +nähnyt. + +«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä +saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?« + +«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva. + +«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi +kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten +Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon +perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista. + +«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?« + +«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«. + +«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?« + +«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei +Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu +mieluummin ja lukee«. + +«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta -- +annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?« + +«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!« + +«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra +hymyili. + +«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko. + +«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva. + +«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei +tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin +jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette +Johanneksen kelpaavan?« + +Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...« + +«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes +kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen +tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon +alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen +elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«. + +Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes, +joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä +iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa +ja puristi hellästi tämän kättä. + +Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun +kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä +minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut +Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja +ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli +puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. +Hänessäkin oli sama ajatus herännyt. + +Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli +puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle. + +Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun +tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata. + +Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä +aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. -- + +Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on +alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä, +niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa. + +Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän +kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes +tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen +touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei +kummaa, että luulemme touvon edistyvän. + +Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä +rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei +ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka +eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt +meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, +joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. +Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän. + +Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa. + + + + +VII. + +Touko edistyy. + + +Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia +siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, +näkymättömissä. + +Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä +todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet. + +Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan +välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi +antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle +ruotsalaisen kirjan ja sanoi: + +«Lue ulkoa ensimäinen lehti!« + +Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään +ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi +tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut +hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman +ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. +Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita +hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän +suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, +töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja +toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta. + +Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä +vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle +oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän +oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän +viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; +silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin +itse kirkkoherra. + +Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. +Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. +Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta +kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi +miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman +kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut +hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja +rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, +vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla +miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita +kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta. + +Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli +sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa +oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, +laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut +tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei +hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin +liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos +maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista +kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos +kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän +nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen +mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan +viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja +hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse +olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä +viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli +onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin +taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja +silloin ei onnettomampaa löytynyt. + +Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, +mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa +kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että +kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra +oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi. + +«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, +puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä +kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«. + +Onneton nuorukainen! + +Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui +hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi +ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, +milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. +Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä +nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän +myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«. + + + + +VIII. + +Tietoja entisestä tuttavasta. + + +Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, +missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme +nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on +se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on +meidän kääntäminen silmämme toisaanne. + +Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun +Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän +käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua. + +He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on +innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen. + +Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He +ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist. + +«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin +kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen +huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa». + +Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä +olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!« + +«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!« + +«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, +loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia +on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!« + +«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!« + +«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä +ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. +Kuule... Minä rakastin häntä!« + +«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?« + +«Minä!« + +«Ja hänkö on rakastanut sinua?« + +«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani +lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi +minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän +minua rakasti«. + +«Sinä uskoit!« + +«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä +nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en +varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän +minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää +varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän +ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä +luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! +Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen +edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua +rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti +minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«. + +Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä. + +«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä +arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. +Menenkö?« + +«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet +näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit +nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«. + +Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he? + +Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli. + +Kuka on hän? + +Maria, majuri --sen ainoa tytär. + + + + +IX. + +Ruusu. + + +Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä +asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös +lesken sisarenpoika Johannes. + +Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui +jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen +ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, +tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta +tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun +milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi. + +Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä +kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen +istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, +ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan +kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin. + +Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; +minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --« + +Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta +että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut. + +Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin +aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse +arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen +silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän +hellillä silmäyksillä katseli. + +Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, +liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui. + +Nuorukainen sulki kirjan. + +«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos +pimeään iltaan. + +«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi +hänen nimensä. + +Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi +valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos. + +«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on +kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties +olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! +Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän +omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää +kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen +vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, +ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! +Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin +ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen +nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre +on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää +muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka +minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«. + +Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri. + +«Johannes!« sanoi tyttö. + +Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui. + +«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?« + +«Pian kokonaisen tunnin«. + +«Oletko onnistunut?« + +«Olen, jos sinä vaan suostut«. + +«Missä?« + +«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«. + +Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen. + +«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?« + +«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua +ehdoista«. + +«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain +serkkuni!« + +«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; +sinä tiedät sen!» + +«Minä tiedän sen«. + +«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?« + +«Sen tiedät kysymättäkin«. + +Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin +ajatuksiinsa. + +«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en +luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi +kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. +Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani +kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi +minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, +rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!... +Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...« + +Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; +hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen. + +Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, +juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen +Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston +kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut +Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes +ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti +laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: +«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran +haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi +Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi +hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat +loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä +kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja +ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, +lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän +menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt +itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat +Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen +synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. +-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän +aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen +kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; +mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva +asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. -- + +Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa +Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä +pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet. + +«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven. + +Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän +omaisuutensa. + +Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan +tullikamaria!« sanoi Johannes. + +Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta. + +«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. +«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä +aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«. + +Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli +pian puolessa. + +Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin +tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta. + +Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat +nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen. + +«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini +Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun +tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«. + +«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen. + +«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka +hänelle annoin«. + +«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut +häntä...« + +«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla +äänellä, unhottaen seuransa. + +«Kuka?« kysyi kapteini. + +«Maria!« vastasi veli. + +Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän +puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän +oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän +punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, +juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, +ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa +ruusukukkasen ja pudotti sen maahan. + +Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen +majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän. + +Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän. + +Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte +minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän. + +Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes +ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, +mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään. + +«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että +onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on +kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, +sillä ne ovat kädellä tehdyt«. + +Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle +antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa +vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen +suosiostansa. + +Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset. + +«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta? +Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria. + +«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa +...ll. -- + +Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen +tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, +taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa. + + + + +X. + +Kuori ja sydän. + + +Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, +hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen +vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja -- +äänen karkeus. + +Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin +tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja +teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen +kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut +sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa +tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian +mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, +että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun +Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin +ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, +oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. -- +Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja +tätä neuvoa aina seuraamaan. + +Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, +köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli +tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt +häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes +tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä +niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja +kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti, +mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän +oikeassa siinä? + +Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, +että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon +kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli +kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja +Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista +ajattelematta. + +Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan +päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän +Marian kävelevän siellä. + +«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen. + +Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui +vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän +veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan +miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden. + +Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; +mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän +oli tullutkin. + +Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan +hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä. + +«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja +Johannes oli nyt majurin mielessä usein. + +«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät +rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!« + +Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän +vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että +tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen +puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. +Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, +huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti +kovasti kostaa. -- + +Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän +kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi +Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä +teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla +majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta +Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. +Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, +kuuli kummeksien kutsumusta. + +«Minä tulen«, sanoi hän heti. + +»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä +tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo +Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, +niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan +oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä +ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, +näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja +antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä +sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, +sydämenkö vai kuoren --«. + +Ja Johannes meni. + + + + +Kuori. + + +Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla. + +Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän +ainoastaan kerran puhunut. + +Marian kanssa? + +Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs +ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu +vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä +entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä +heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten +ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän +aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, +joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta +-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria +muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian +vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka +usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen +luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka +puhteesta kova myrsky uhkasi. + +Maria nousi Johanneksen lähestyessä. + +«Minun tyttäreni!« esitti majuri. + +«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen +lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus. + +«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria. + +«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan +tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...« + +«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella +äänellä«. + +«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en +minä tiedä, millä mielellä katselette minua?« + +Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo +oli Marian mielestä sopimattomasti tehty. + +«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan +tunkeutua Marian sydämen pohjaan. + +«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän. + +«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?« + +Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi +hän jotenkin kiivaasti. + +«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä +ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta. + +«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?« + +«Minä olen jo vastannut --«. + +«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä +tahdon vastata, koska Maria -- --«. + +«Rakas isäni!« rukoili Maria. + +«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin +ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«. + +«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena. + +Johannes kumarsi. + +Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten +puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä +Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin +otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä +salissa. + +Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä +silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se +ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«. + +Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, +että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta +vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, +mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui. + +«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät +minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi. + +Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän. + +«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi +Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä. + +«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes. + +Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa. + +Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky +puoliselle. + +Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen +ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, +että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan -- +puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, +puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. -- +«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti +kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun +halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään +-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen +silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri +häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista +ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli +pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili +suruisesti Johannesta. + +«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan +ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden +kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma +sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset +muita tuomitsemaan». + +Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä +polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä +puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus -- +niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä +nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi +käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet +tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«. + +«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen. + +«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«. + +Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut +koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa +näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. +Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai +pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin. + +«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«. + +Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän +söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, +milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän +pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian +jäljessä. + +Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa +tallikamarissaan. + + + + +Sydän. + + +Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla +rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa +ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä +ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«. + +Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon +muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli +ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden +salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä +syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista. + +Ketä tuli Johanneksen syyttää? + +Itseänsä. + +Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; +mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, +näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut +olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei +suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi +sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan. + +Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, +lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut +Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi +tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei +tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä +vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, +kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän +eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän. + +Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, +mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän +hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa +jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein +maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen +ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko +täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata +hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti +pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi +kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei +suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna +niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen +mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden +opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli +joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee +jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden -- +tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut +tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla -- +itsestään. + +Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi +silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä +kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« +kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo +luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun +sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä +olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää +tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean +totuuden«. + +Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen +kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, +vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut +tyttäresi sydämeen«. + +Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään +kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki +majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin. + +Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri +nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili +kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti +sarkatakin yllensä -- ja meni. + +«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä +puutarhan ohitse. + +«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa. + +«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää. + +«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti. + +Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut +kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa. + +Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, +vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli +hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta +ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle +ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. +«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen. + +Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen +ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta +ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä +rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli +horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan +oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan +uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä +aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka +muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut +kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo +uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen +meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä +vaikutti -- ja salaisesti. + +Mutta palatkaamme takasin Johannekseen. + +Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen +ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän +kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen +oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut +käynyt. + +Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka +ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä. + +Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa +ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi +kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin +huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli +suututtanut Marian. + +«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin +kamariinsa. + +Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. +«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa +hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!« + +Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän +päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta +otti, pyytäen anteeksi». + +Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä +kummastellen kirjelappu kädessään. + +Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä +samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän +silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä. + +Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan +taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen +sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas +silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä. + +«Sydän!« sanoi Johannes. + + + + +XI. + +Syntymäpäivä. + + + + +Aamupuoli. + + +Tuli kesäkuun 1 päivä 18.. + +Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria. + +Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, +jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin +ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian +seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana +sanottava Mariasta. + +Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin +ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he +olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa +arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan +kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli +sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli +Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti +läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti +nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän +enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä +tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän +voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota +ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät +järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, +sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät +vaikuttamatta olleet. + +Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla +Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja +Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli, +synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan +Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli +kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään +Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli +Johannesta. + +Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, +ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei +huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut +häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, +seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, +niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla +majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut +suosimaan töllin lasta. + +Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta. + +«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli +mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes +kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä -- +-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään +kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi +Johannesta auttaa tämän tietämättä. + +Tuon lauseen oli Maria kuullut. + +Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, +jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli +lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet +kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria +ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa +sanomatta mennyt. + +Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä. + +Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria +istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni +tavalliselle paikalleen puutarhaan. + +Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen +päätään ja meni Marian luo. + +«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö +aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?« + +Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen +lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin. + +«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä +toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?« + +Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä +ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi: + +«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa +muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, +taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle. + +«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi +Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen. + +«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata +vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« -- +Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois. + +«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa +luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena. + +Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan. +-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«. + +«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra +maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella +teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette +tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi +sitä sanaa sanomatta. + +«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi +majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, +siellä on sijaa kyllin!« + +Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen +hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun +miettiä illaksi!« + +«Miksi niin?« kysyi majuri. + +«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, +että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella +hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren +ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo +kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«. + +Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen +tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni +nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin +minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi... +Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle +mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään. + +«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun +toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten +selvittäminen». + +Johannes loi silmänsä Mariaan. + +«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. +«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle +muullekin«. + +«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti. + +Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen +minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut +velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut +saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«. + +«No?« kysyi majuri. + +«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti. + + + + +Ilta. + + +Ilta tuli. + +Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä +kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat +majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä. + +Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin +salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan +kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut. + +Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan +suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui +vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä +ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, +vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat +nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli, +vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet. +Heillä oli nyt paljon puhumista. + +Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen +nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko +kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä +istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä +vierasparvesta toiseen. + +«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen +tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa +itsellensä liian suureksi. + +«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen +naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla +kapteini Leistin kanssa«. + +Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon +kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä +taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon +tehtyään istui hän taasen liikkumatta. + +Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät +hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi, +siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi. + +Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli +halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin +salissa, siirtyi hän ovelle. + +Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen +sydämensä alkoi tykyttää rajusti. + +Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat. + +Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut +kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain +kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti +huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, +sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi +G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset +jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin +Marialta, majurin tyttäreltä. + +«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen +korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän +ruhtinattarena». + +Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään. + +Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet +Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen +istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, +milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s +ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi: + +«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä +tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne +vastaan«. + +«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa +luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte +pyöriä!« + +«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien +palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut. + +Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--, +Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää +«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa. + +«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes +vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi +G-- kumarteli. + +Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi +osannut vastata. -- + +-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian +sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt +teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?« + +Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa +vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«. + +Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle +tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän, +»elleivät herrat tunne toisiansa«. + +Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi. + +«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä +syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra +kreivi?« + +Johannes jäi seisomaan Marian viereen. + +«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua +tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten +linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta +pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi +saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi +piirittää naisen sydäntä«. + +Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua +linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?« + +Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta. + +«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, +olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei +hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen +rynnistäessään avaa portit --«. + +«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria. + +«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«. + +«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi +aikaa piirittää?« kysyi kreivi. + +«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes +huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«. + +Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen. + +Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, +että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi +takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin +olalle. + +«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen +kreiviin. + +«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?« + +Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko? +-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet +miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, +tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on +puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on +ihanaa!« + +Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, +ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta. + +«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, +aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi +on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, +ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«. + +«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt +minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«. + +«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään +tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!« + +«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne +katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; +korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«. + +Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen +silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. +Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut +ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne +tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, +niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo +kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin +antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«. + +«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa +sota-asiassa?« + +«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut +tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin +ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä +pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki +turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi +minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle +totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me +molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«. + +Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme +tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin +oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: +«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta +puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan +sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!« + +Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja +pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa +ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui +hänelle nyt niin kokonaan oudolta. + +«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa +seisoi. + +Kreivi ei ollut kuulevinaan. + +«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä. + +Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta +seisoi kumminkin liikkumatta. + +Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi +ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin. + +«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena. + +Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän +tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän +kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!« + +«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt +minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...« + +«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut +tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi +anteeksi!« + +«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että +kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille. + +«Se, minkä näette«, vastasi Johannes. + +Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi +riitaveljeään. + +«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?» + +Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten +riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen +perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, +herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja +kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«. + +Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä +anteeksipyyntöä«. + +«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes. + +«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena. + +Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen. + +«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun +luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani +-- -- --«. + +«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan +parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, +arvonne antaa teidän ensin puhua«. + +Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän +änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli: + +«Hän on talonpoika!» + +Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna +selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi. + +Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. +Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun +upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi +häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka +majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen. + +«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi +Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee +suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli +tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin. + +Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä +naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten +riidoista, me vanhat miehet --«. + +Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen +vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään. + +Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän +näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa +sanomatta seuran. + +«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi +Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti +katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«. + +«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«. + +Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli +tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, +sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin +pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi +moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, +että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, +koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä. + +Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että +kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän +ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun +tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut +pahakseen. + +Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä +on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan +aiheena nuorten miesten välillä? -- + +Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. +Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. +Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä +tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja +väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa. + +Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri +puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön +kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, +mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen +paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä +heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«. + +Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden +päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen +silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. +Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien +muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti +niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen +tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. +Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu +yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu +yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan +tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu +kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä +et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«. + +Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän +vapisevalla äänellä. + +«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti. + +Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja +huomasi, että hän nukkui. + +Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen +silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, +armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen. + +Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, +miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä. + + + + +XII. + +Uusi päivä, uusi mieli. + + +Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen +kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa +hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa +sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan +herättämättä häntä. + +«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota +nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja +kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi +--«. + +Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, +ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«. + +Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on +päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen +otsalle. + +«Herätkää!« + +Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös. +«Antakaa anteeksi!« sanoi hän. + +«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä +puhettamme«. + +«Kreivistä?« + +«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja +oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne +milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja +minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta +tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän +tointa. + +Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se +kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« +kysyi hän. + +«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri +kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä. + +«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää +hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, +sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole +penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«. + +Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt +taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän. + +«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka +mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«. + +«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta +taloni hänelle«. + +Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, +mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat +sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä +hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut +ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja +nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, +ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli +majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen +unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; +majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan +lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli +hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet. + +Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt +silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut +Johannesta. + +Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt +Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle +punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli +tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että +Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein. + +Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat +vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli +pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä. + +«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen. +«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?« + +Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«. + +«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, +sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla +kuin -- -- sinä tiedät!« + +Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat +oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin +hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä. + +«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti. + +«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?« + +«Mariaa?« -- Johannes punastui. + +«Niin, Mariaa, armastasi?« + +«Armastani?« + +«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat +majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«. + +«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- -- +Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas +Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan +minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät +Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«. + +Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta +kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä +voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«. + +«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä +pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. -- +«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut +majurille hänen talonsa katsojaksi.« + +«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin. +Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- -- + +Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli +Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet +elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä +Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa +herättäjää. -- -- + +Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta. + +Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt. + +Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. +Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta +vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes +selityksen. + +«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, +jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua +halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt +on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«. + +«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut +sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot +välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! +Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana +paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes, +silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä +haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». -- +Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi +elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt. + +Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi +kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea +alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki. + + + + +XIII. + +Lehti Marian päiväkirjasta. + + +«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, -- +«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on +sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei. +-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei +vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni +yksin tallentakoon --«. + +«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän +saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni? +Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi +nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään +jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun +hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi +saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi +rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen +minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja +kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri, +ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte, +poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että +minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä +tunnen, mitä minä tunnen«. + +«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. +Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei +itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut +vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä +pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes +tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti +sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta +--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne +totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, +että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. +Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka +se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä +minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille +Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. -- +Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin +hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että +Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!« + +Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona. + + * * * * * + +Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä +ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun +hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. -- + +Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin +Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä +kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen +levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi +tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen +rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän +itse ei uskonut -- --. + +Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut +teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis +teeskentelemään. + + + + +XIV. + +Juhannus-aatto. + + +Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen +metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen +rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. +Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin +ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, +pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki +kaikissa Marian. + +Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, +kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili +häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. +Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon +niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, +vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset +rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut +kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää +tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan +rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo +kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: +Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli +Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä +vihdoin otollinen. + +Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille +tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä +saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. +Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus +on semmoinen aine«. -- + +Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä +totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin +perustus Johanneksen mielestä. + +Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi +ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin +järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen +ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista +perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, +vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa. + +Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes +osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni +sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla +hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin +miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui +entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan +Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, +näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja +kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka +tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset +ajatuksensa hänestä. + +Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa +iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena +laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, +suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se +kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. -- + +Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on +vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin +samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan +yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, +vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. +Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti +katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä. + +Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian +vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, +hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän +paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt +naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän +ystävyyden sitovan lapset yhteen. + +«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla +tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna +olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, +Johannes maisterista?« + +«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas +vaan --«. + +«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi +G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«. + +«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele +valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!« + +«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«. + +«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen +otsallensa. + +Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan +herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan +näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla +säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä +oksain suojasta hänen eteensä. -- + +Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka +sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle +seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan +lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. +Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei +huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi +puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa +värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt +on Klaus sinun ikuinen vankisi --«. + +«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea +nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei +tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut +sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata. + +Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea +nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen +muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei +aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun +ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on +se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä +on jo vuosia kulunut --«. + +Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka +kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa +tahdon minä tanssiin mennä«. + +«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No, +no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä +--«. + +Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon +toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin +kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat +sieltä -- olivathan ne kauniita! -- + +Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin +lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi +taasen sitä kiireemmin. + +«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin +poistaakseen jonkun julman ajatuksen. + +«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee +hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän +Klausta, mutta raskailla askelilla. -- + +Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes +otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren. + +«Kauniin on tämä«, jupisi hän --. + +Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli +Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei +maisteria vielä näy«. + +«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli +levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«. + +«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria +ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään +nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? +Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se +syynä teidän valintaanne«. + +Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä +vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä +syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin +annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. +Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. +Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei +minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen +puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä +elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, +ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«. + +Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen +vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt +miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän, +«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«. + +Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi +taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan +käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä +puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, +että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma +M. + +«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle +Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä +löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«. + +Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa +Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?« + +«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«. + +«Mitä ne näyttävät?« + +«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien +keskellä --«. + +Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en +ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen +kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«. + +Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän. + +Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat +kauas kädestään: «Huu!« huusi hän. + +Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota +punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä. + +Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle +sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli +niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle. + +Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat +ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo. + + + + +XV. + +Tunnustus. + + +R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on +viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko +lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää +peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee +alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut +tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista +R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin -- +juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä. + +Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle +selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, +kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat +tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja +kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi +pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs +nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna. + +Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan? + +Tänään tahi ei koskaan! + +Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee +lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy +Harmaalaan. + +Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset +ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat +siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä +ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!« + +Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt +saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui. + +Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja +riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon +säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän +kanssamme Jumalaa!« + +Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti. + +Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --. + +Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei +häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta. + +Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla +poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä +istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten +loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä. + +Rannalla oli huone. + +«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen. + +«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito. + +«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen. + +«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?« + +«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä +pyytänyt«. + +«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme +Harmaalaan takaisin«. + +Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. -- + +«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä +oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen +venettä rantapuun oksaan. + +«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen +nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen +huoneen luo. + +Nuorukainen seurasi häntä. + +«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti +kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte +näyttää minulle?« + +Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole +ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin +sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, +ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: +kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät +jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen +antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä +kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«. + +He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston +saarella seisoo. + +«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen. + +«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?« + +«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette +kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte +syyn«. + +«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa +toiset. + +«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te +olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, +outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein +vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun +silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt +ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, +Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet +totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän +suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, +kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako +halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin +viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- -- +Saako?« + +«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru +huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi +puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin +neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa, +niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!« + +Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen +vieressään. + +Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe +ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen +toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä +morsiamenaan. -- + +Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa +asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran +eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa +sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita +Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_ +nimitti. + +«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen +vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.« + +Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa +tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä +suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta. + +«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut +kuulevinaan Johanneksen sanoja. -- + +Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä +hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää +tahtonut. -- Maria oli onnellinen. -- + +Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. +Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon +lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua +onnettomuuteen vielä!« -- + +Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, +oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. +Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, +samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja +neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun +hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän +puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. -- + +Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko +yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, +että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden +väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. -- + + + + +XVI. + +Saarna. + + +Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka +silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen +valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken +voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon +säteitä? + +Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät +tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista +viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen +katsoneet? + +Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen. + +Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi +sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan +Jaakon poika!« + +Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu. +-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti. + +«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö. + +«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan +rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! +Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«. + +Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen +katsonut! + +-- «Kuule!« + +_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta +sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1] + +[1] Kork. Veisu 8: 6, 7. + +«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla +tavallista saarnaa«. + +Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan +hän hymyili. + + + +Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, +hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan +ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen +salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, +Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän +näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden. + +«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene +usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa +lopetti. -- + +Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden. + +«Mikä on oikea rakkaus?« + +«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, +sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka +tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö +riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, +maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä +oikea, todellinen?« + +«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi +rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, +olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun +sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, +josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja +joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin +ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee +niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole +mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa +tähden«. + +«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi +Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä +sitä«. + +«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. -- + +«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. -- +Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa +rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!« + +«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, +sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet +tuomitsee«. + +«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«. + +«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus +ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen +tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä +olen hänen«. + +«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. -- + +Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden +sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin +sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä. + +Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen. +Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin +Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä +enemmän tunsi Maria oman itsensä. + +Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. +Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun +hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä. + +«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa +olennossa. -- Me luulemme!« + +Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; +rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä. + +«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?« + +«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«. + +«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. +Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä +huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä +vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«. + +Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan +saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. -- + +«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun +ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko +ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«. + +«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi +ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? -- +Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut +ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä +merellä«. + +«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«. + +Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi +liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he +toisilleen. + +Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei +kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti +päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru +oli nyt kaukana hänen huuliltaan. + +Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean +saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä +vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: +«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« -- + +Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät +Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa +eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri +Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä +olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän. + +Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä +paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän +odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. +Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka +viimeisenä tuli. -- + +Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän +kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan. + +Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen +silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti +kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla +mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken +puhutella« -- ajatteli hän. + +Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa +Johannekseen. -- + +Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi +vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät +suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä +jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä +niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä +selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta +tulevan?_» + +«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«. + +«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden +kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään +meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin +tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«. + +«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen +talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki. + +«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko. + +»Mitä saarnaaja käski rakastaa?« + +«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa +ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän +jokainen tietää ennenkin«. + +«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?« + +«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä. + + + + +XVII. + +Kirkkomaalla. + + +Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes +seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin. + +Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä +paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja +silmäili sinne. + +Haudassa oli musta ruumisarkku. + +«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän. + +«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen +vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta +maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se +auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei +paha henki olisi saanut häntä valtaansa«. + +«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja +kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: +«Nuorukainen siis rakasti! Mitä?« + +«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, +niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. +Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt +nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei +rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia +rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä +sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän +ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka +saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«. + +«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?« + +«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«. + +Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes +vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki +arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet +hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän +nojausi. + +Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään +haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa +saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. +Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen +katosi. + +Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään +enää. + +Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui. + +Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut. + +Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut +hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen. + +«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. -- + +Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin. + +Johannes lähestyi rantaa. -- + +Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki +Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen. + +Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti. +«Minun onneni hauta!« jupisi hän. + +Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä, +katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan. + +«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt +lukkarilta; tämä samaa Johannekselta. + +«En!« oli Johannes vastannut. + +«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on +kuin haudasta noussut«. -- + +«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan +kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin. + +«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut. + +«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko +pyytänyt. -- + +«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle. + +«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, +nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --« + +Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes +tietänyt mitään. + +Hän oli kuin mielipuoli. + + + + +XVIII. + +Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä. + + +Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä +maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; +ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla +kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita +koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. +Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella +kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu. + +Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla +kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä +lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu +näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka +jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään +nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän +kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa +kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu +samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin +nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa +toistensa ajatuksia. + +Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni +ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, +siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He +puhuivat ensimäisestä Napoleonista. + +«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen +tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus +se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. +Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, +ennenkuin saari perustettukaan oli«. + +«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan +saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän +ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei +kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja +silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä +Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa». + +«Hän on ihminen ja -- --«. + +«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin +Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos +Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän +Elbaankaan jäänyt«. + +«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani +kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta +Jumala varjelkoon meitä!« + +«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle. + +Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni +Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli +hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä +järvelle. + +Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen +Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta +käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet +vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, +kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli +tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, +mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui +hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, +että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria +nauroi, hänen sydämensä itki. + +«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä. + +«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria +ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili +ympärilleen. + +«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, +sanoi apulainen. + +«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen +itse«. + +«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi +apulainen. + +Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?« + +«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen +sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää +itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«. + +Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli +hän siirtänyt sen omaan sormeensa. + +«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut. + +Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä +istui, ei silmä vielä eroittanut. + +Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli +luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui +airoihin ja lähti odotettua vastaan. + +Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä +kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos +olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi +siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni. + +Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen +päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän +ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka +puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita +eivät laisinkaan ymmärrä. + +«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, +kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«. + +«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se +olisi sinun mieleesi..?« + +«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat +sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys +lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin +suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja +Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet +tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en +välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen. + +«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia +oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, +ha!« + +«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten +eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi +apulaisen saaneen rukkaset«. + +Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti +Mariaa?« + +«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi +tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, +sanoo sananlasku --«. + +Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä +naisen. + +«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra. + +«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni. + +Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan. + +Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena +seurasi Klaus veneellään. + +«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä. + +Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan +toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut +minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä +katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen +Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen +silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, +ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, +viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, +istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. +«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, +nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja +Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene +sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. +Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli +niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, +ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä +koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan +kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja +uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä +tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos +teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla +murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään. + +Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri +Johannes meni?« kysyi hän. + +«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin +sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«. + +Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä +hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen +sai kaikki uudesti kertoa. + +«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki. + +Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään +ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi +mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä +kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. +Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, +mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi +suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman. + +«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! +Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin +ovat soutajat joutuneet?« -- + +Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, +hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra +koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä +olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä +olen onneton!« + +«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi +kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, +siinä on koko asia«. + +Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus +ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita. + +Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli +levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi +jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat. + +Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli +kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät +koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, +olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän. + +«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan +ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«. + +Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen +sydämestään kadonnut. + + + + +XIX. + +Ukkos-ilma. + + +Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee +hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on +vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset +tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet +koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa. + +Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, +tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys +sydämen nielee, kuka auttaa silloin? + +Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran +suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut. + +Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta. + +Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo. + +Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse +kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, +jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut +kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle +antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se +oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, +olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän. + +Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka +juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian +kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei +mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian +luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän +olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka +näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan +vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei +tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; +mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui. + +Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja +uhrasi samalla oman onnensa. + +Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; +hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen +luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, +jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli +mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei +vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa +Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo +kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi. + +Maria rakasti töllin lasta. + +Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, +olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen +sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi +tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma +sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, +ennenkuin hän heräsi. + +Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi +yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa. + +Hän pettyi. + +Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha +sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa +verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa +ihmis-ikuisen katumuksen matkaan. + +Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja +haavoittaa heittäjänsä. -- + +Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. +Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä +vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. +Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat +nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, +pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma +leikin häiritsi. + +Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. -- + +Se oli ukkosen ääni. + +Yö joutui, myrsky alkoi. + +Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan +edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä. + +Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi +tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan +henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee +tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät +hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä +katkerammasti. + +Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se +on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä +uusilla kyynelillä. + +«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. +«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän +Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole +tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, +Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo +kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! +Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! +Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi +minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa +rukoilla«. + +Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki: + +«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. +Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun +elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä. +Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et +ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. +Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo +Johannes«. + +Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen +jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä. + +Maria oli vetänyt akkunan kiini. + +«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman +hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; +minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen +vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla +onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen +niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!« + +Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan. + +Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä. + +Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin +murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen +tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen +kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän. + +Juhannusyö Harmaalassa oli kamala. + +Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt +olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi. + +Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys +entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat. + +Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla +Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen +kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä. + +«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän. + +Ja vielä kirkkaampi salama leimahti. + +Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan +seisoi hän. + +Hän näki kumminkin! + +Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän +suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten +nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten +huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta +juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta +vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli +juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa +hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi +Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi +sanan: Maria! + +Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. -- + +Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi +järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, +ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa +sylissä. -- + +«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä +hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!« + +Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä +ilmassa saavuttanut Harmaalan. + +Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä +savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen. + +«Maria, Maria!« huusi hän. -- + +Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian +kamariin. + +Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!» + +Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut. + +Hän meni sisälle. + +Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen +otsassansa oli haava, josta juoksi verta. + +Ei epäilemistä enää. + +Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt. + +Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi +hänet saliin. -- + +Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi? + + * * * * * + +Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti +ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko +seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan +herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki +kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui +liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä +Marian otsaa. + +Maria makasi yhä vaan tainnuksissa. + +Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi +majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen +tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti +naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti. + +Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, +missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet +yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille. + +Kirje oli ollut tällainen: + +«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, +täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä +niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«. + +Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo +yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. -- + +«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin +parooni huutanut. + +«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja +Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi. + +Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä +liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina +hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli +tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, +nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat +jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei +näyttänyt ensinkään kauhistavalle. + +«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. +«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa +minulta vaatii?« + +«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut +Mariasta eroittanut. + +«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö +sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« -- + +Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin +olisivat sanoneet jotakin. + +Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti +hän: «Maria!« + +Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. +Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo +peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi +jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä. + +Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle +kiitos, hän elää!« + +Maria eli -- mutta minkälaista elämää! -- + + + + +XX. + +Anna. + + +Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen +serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, +joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta +oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä +aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna +tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva +astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen +juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin +juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin +tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä +maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan +poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat +nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli +onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet. + +Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta +sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen +saada. + +Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä +runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen +sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, +oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka +tietää pian kuivettuneena kuolevansa. + +Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen +muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; +mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän +siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin. + +Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta. + +Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja +kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret. + +Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona +viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään +Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi +uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen +silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset. + +Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin +kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä +iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa +oli juhlapuvussa. + +Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili +Johanneksen puolesta. + +Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna +peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen +hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta +nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään +onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen. + +-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän +sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. -- + +«Minä tulen«, vastasi Anna. + +Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna +juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän +ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa +ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri +rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä +kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa +puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan? + +Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan. + +Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä +hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, +jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana +vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli +asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli +suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä +olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna +tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, +kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa +talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. +Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja +mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut +Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta +tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa. + +Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi +tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut +onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen +oman sydämensä haavoittamisellakin. + +Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka +majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, +ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan +havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli +jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä +seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, +jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen +sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille +oli kirjoitettu ainoastaan: + +«Varo sydäntäsi, Maria!« + +Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se +totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä +Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan +sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin +oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti +samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«. + +Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen +pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän +paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus +tällä varoituksella oli. + +Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja +majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen +majurin lähteneen Harmaalaan. + +Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen +voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen +sanomantuoja Harmaalasta. + +«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten. + +«En«. + +«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella +äänellä. + +«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin +lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«. + +«Puhuiko hän mitään silloin?« + +«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa +hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- -- +Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...« + +«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on +mennyt?« + +«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski +minun kiireesti kulkea«. + +Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli +tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi +tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei +saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä +vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. -- + +Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt +ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja +itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. +Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei +varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli +jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on +kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää +saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen +kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. +Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. +Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen +kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen +onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli +Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen +onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä +hetken. -- + +Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta +luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu +pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa +kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä +saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja +havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja +puhkesi katkeraan itkuun. + +Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo +enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. +Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. -- + +Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, +silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina +hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki +nyt katkerammasti. + +Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan. + +Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen +poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen +silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei +kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, +kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin +nuorista herroista tarkasti silmäili häntä. + +Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta +levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa +kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, +joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti +samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli +Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen +päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen +matkalleen. + +Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo +nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat +yhtaikaa. -- + +Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein +samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut +nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään +Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. +Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin. + +Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist +hänen akkunansa alla ja näki hänet. -- + +Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket +aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, +vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen +poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli +majuri --sen kotimies. + + + + +XXI. + +Aaveko vai ihminen? + + +Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli +nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä. +Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä... + +Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi +ukkonen pilvissä. + +Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän +tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt +Annan katoovan. + +«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«, +ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. -- + +Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina +tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla. + +«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä... +Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika +mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«. + +Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli +kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin +taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän +tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen. + +Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin. + +«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! +Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä +tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa +vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on +neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain +vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta +minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että +myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«. + +Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin, +niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut +mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs +Johannekselta. + +Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden, +kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi +neiti Maria?« + +Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman +vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan +sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä. +Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla +teidän tykönne«. + +Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi +mennessään: «Hyvä on alku!« + +Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori +kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi +käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. +Anna, Anna parka! -- + +Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen +jyrisi likempänä. + +Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan +mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään +luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä. + +Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun +hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi. + + * * * * * + +Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta. +Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse +ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän +kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja +kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli +yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja +ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta +kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin. + +Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri +--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin. + +«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä +kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa +taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua +rahaa. + +«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä +on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. +Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?« + +«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!« + +«Niin Leist!« + +«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...« + +«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa +itseänne, luutnantti!« + +Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin +kuolema. + +«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen +sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«. + +«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä. + +«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä, +missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?« + +Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki: + +«Veljeni!« + +«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä +en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. +Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria! +Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon +maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on +lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä +yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka +muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria +verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti +iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa +Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen +jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, +rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee +Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt +varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen +ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, +illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, +joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän +kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin +puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa +Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä +kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! +Veljesi Theodor!« + +Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa. + +«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen +malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei +ollut elämään«. + +«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti. + +«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo +aaveita«, nauroi kreivi. + +«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies. + +«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa +minun kimppuunsa!« + +«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti. + +«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«. + +Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus +seurasi samassa. + +«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies. + +«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, +malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa +vastaan«. + +Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, +kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei +minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville. + +Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän +hänkin!« + +«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini +on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. -- + +Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen +oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän +melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa +unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen. + +Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän. +«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!« + +Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului. + +Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, +nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun +poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan +teitä«. + +Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä +muutamia viinilasia ja jätti seuran. + +Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme +kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti +laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«. + +«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä +olet, tottamari, onnen lapsi!« + +«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. -- + +Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois, +miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos +viimeiset. + +«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies +mennessään. + +«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava. + +Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen +poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa +nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon. + +«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän. + + * * * * * + +Marian kamarissa istui Anna. + +Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika +parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet +puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta, +paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika +ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä +laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin +umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi, +on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki. + +Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase +ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen +juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi +sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta +umpeen kasva. + +Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen +oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka +pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen +oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka +turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin +taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa +tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat +kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen +onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun +luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa +liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään +kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen +silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun +hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä +askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen. +Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta +ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet +syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista +tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin. + +Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi +silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen +omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin +vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi +hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. -- +Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle +oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo; +hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen +herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli. + +Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen +ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan +takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava +sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät +ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun +päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä, +hän silmänsä avasi. + +Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä; +hän suuteli kukkaa. + +Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa +vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla +hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan, + +Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta +tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut. + +Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo. + +«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en +tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki +ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet +olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette +vastaa?« + +Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan. + +«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, +minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin +nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. +Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, +niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut +sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. +Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja +ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«. + +Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse +omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen +lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei +tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, +innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut +herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla. + +Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi +rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut +mitään. + +«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä +parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja +sinä et vastaa?« + +«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä. + +«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun +olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen +sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan. + +«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin +olisi luullut Annassa löytyvän. + +Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta. + +«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin +sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta +vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään. + +«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne +ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi +selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi. + +«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on +musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan +tähden!« + +Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen +ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen +aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä. + +Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan +makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa. + +Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada +vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa. + +«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, +jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä. + +«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna. + +Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo. + +«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella +vaaleaa naista. + +Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna +nähnyt. + +«Jumala! Johannes! Auta minua!« + +Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; +hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän +hänen suoraksi lattialle. + +«Kunnoton heittiö!« sanoi hän. + +Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän +luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten +hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, +seisoi parooni Klaus hänen edessänsä. + +»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!« + +«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä +neiti Marian kamarissa!« + +«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili +kreivi. + +«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla +luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös +Aurajoesta. Hän on hukkunut«. + +Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos +taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen +toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun +hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; +niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist. + +Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan. + +«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, +sanottiin. + + + + +XXII. + +Maria. + + Ei ole lepoa lehossa, + Eikä onni oksapuiden + Asu mustan varjon alla. + Vaiva vaivuttaa levolle, + Vaiva vaivaapi uneni, + Vaiva herättää valolle, + Uuden päivän paistehelle. + + Vanha runo. + + +Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat +haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä +laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset +iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät +mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, +iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. +Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi +hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki. + +Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja. + +Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat +hirmuvaltiaista hirmuisimmat. -- + +Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme +tunteiden vallan. + +On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. +Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta +väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän +ääressä istuu ja kirjoittaa. + +«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni. + +Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan. + +Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin +ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä +tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni +pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit +tavanneesi kreivin?« + +«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan +teidän talossanne«. + +«Te kuulustelitte Johannesta?« + +«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli +turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on +samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin +kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«. + +«Kummallista!« jupisi majuri. + +Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian +laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa. + +«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan +kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...« + +«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei +parasta ollut toivomista. + +«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri. + +«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua +hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän +entiselleen enää, sitä en minä takaa«. + +«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä +sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet. + +Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka +tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena +ylös. + +«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja +minä...« + +Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! +Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen +hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen +silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun +vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat +aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän. + +Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa. + +«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja +lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet +syliinsä ja kantoi hänen kamariin. + +«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria +iloisella äänellä. + +«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman +ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi +liikutuksesta. + +«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle +antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen +jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait +lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi +kamariin Mariansa luo. + +Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän +istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen. + +«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, +menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, +mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä. + +«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni. + +Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin +tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat +antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa +enemmän kuin vuorokauden oli houraillut. + +Nyt nukkui Maria. -- + +Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, +joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla +ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa +seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se +tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan +sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka +saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän +itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin +olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, +seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. -- + +Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän +kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi +se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli +kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona +hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon +liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta +rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt +väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi +kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, +kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan +partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän +voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä +heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja +sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus +ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin +hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää +tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä +murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti +muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa +oli. + +Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi +Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet +muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen +sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja +varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan +herätä. + +Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja +vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi +sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen. + +«Johannes! Johannes!« huusi hän. + +Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä +oli ollut ilon kuva! + +Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja +lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja +joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten +niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja +muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja +vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei +enää surun, vaan epäilyksen leimaukset. + +Näin lepäsi hän muutaman minuutin. + +«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi +hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he +jättivät hänen isänsä kanssa kahden. + +Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla +äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän +ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja +vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän +rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian +luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä. + +Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa. + +Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle +olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen +kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset +voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä +entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei +kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään +kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli +Marian toivo voimissaan. + +Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin +parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän +nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on +hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«. + +Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa +ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. +Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, +joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin +Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. +Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet +hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan +samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta +toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen +aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti +Annan. + +Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli +hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti +makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli +hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti +hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana +huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi +ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen +ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen +sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä +sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat +päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja +eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo +näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle. + +Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä +olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen +sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin +hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan +oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, +ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän +väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa +väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän +muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin +Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen +sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei +hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen +ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä +näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa +selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta. + +Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma +onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen. + +Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö +unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa +lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut +iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän +oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos +katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen +menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut. + +Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko +valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita +kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, +jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti +sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki +Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa +silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen +silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; +mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi +ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän: + +«Pelastettu!« + +Maria oli kovaa sotaa käynyt. + +«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes +mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni +kevytmielisyyttä?« + +«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa. + +«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä +Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, +miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja +kuolemaani saakka rakastan«. + +Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti. + +«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen +viereen. + +«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni. + +Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli +turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin. + +Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta +hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja +kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten +vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi +pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut +takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen +käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«. + + * * * * * + + Katsoi aamun, katsoi illan, + Ei tiennyt mihin katosi. + + _Kalevala_. + +On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen +sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa. + +Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli +suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo +kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä +Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. +Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen +kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän +hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti +kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan +Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, +kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin +ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä +olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« -- + +Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut +elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä +astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten +sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja +Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli +Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi +Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä +keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin +maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän +syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta +itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita +hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan. + +Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun +takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi +hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, +ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin +saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän +Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli +Marian vieressä ollut niin onnellinen. + +Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään. + +Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa. +Viimeinen ilta oli käsissä. + +«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla +kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, +täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana +olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne +lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että +Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin +aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei +eroita heidän välinsä pituus«. + +«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta +talooni, kun tiesin tuon asian!« + +«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi +tuli«. + +«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä +olisi nähty semmoisia kuin nyt«. + +Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä +silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä +levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas +kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä +ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän +heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin +istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä +aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta +aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän +oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin +hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen. + +Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä. + +Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut +juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän +esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin +oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski +kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!« + +Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa: + +«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat +tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit +minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt +loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä +on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni +ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni +on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, +Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin +kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: +Johannes! Mutta -- hän katosi«. + +«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja +sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama +sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani. +Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä +kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt +puhkeemattomain pilvien taakse«. -- + +«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi +kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et, +sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, +ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen +ylös«. + +«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et +kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino +minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa +onnetonta Mariaansa!« + +Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi +hän ylös ja lähti kamaristansa. + +Pihalla näki hän Klaus paroonin. + +«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria. + +«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?« + +«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!« + +Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä +huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut. + +Siinä itki hän. + +Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!« + +Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt +sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä +oli tapahtunut. + +«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi +hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala +rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä +puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen +kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan +elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja +hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen +morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«. + +Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria +viimeksi mainitsi. + +Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. -- +«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä +--?« + +«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän +rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja +lausuessaan silmäillen Klausta. + +Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa. + +Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He +näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta. + +«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä +olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus +ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?« + +«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, +jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa +keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi +vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin +saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«. + +«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen +tiennyt!« huusi parooni. + +«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran +rakastanut!« + +«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«. + +«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos +minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«. + +«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä +kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...« + +«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...« + +«Surmannut itsesi!« + +-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on +Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti +lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut +itseni«. + +«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en +ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun +surmaamaan itseni«. -- + +«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait +salaisuuteni«. + +-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on +jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on +vielä salaisempi kuin ennen«. + +Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan. + + + + +XXIII. + +Pirullisia aikeita. + + +Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat +kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin. + +Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko +unen helmassa? -- + +Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella +mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi. + +Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä +puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun +semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa +korvaa. -- + +Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi +tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä +sade ole lakannut. + +Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, +laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. +-- + +«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan. + +Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti +ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« -- + +«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei +ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika +oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa +niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« -- + +«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! -- +Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. -- + +«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun +maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo +toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä +noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä: + +Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« -- + +«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä +lukua -- --«. + +«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, +että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun +oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni +kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«. + +«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen +nähnyt«. + +«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä +tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. +Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin +ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen +tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin +palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei +sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä, +arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat +akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua +kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«. + +«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo +vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«. + +«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin +päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi +terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa +kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo +entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät +saisivat silloin kaikki«. + +«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?« + +«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän +velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen +kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista +kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«. + +«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen +akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«. + +-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- -- +«ymmärrät!...« + +«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon +pää näkyi. + +«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on +serkkuni...« + +«Helvetissä...« + +«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!« + +«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen. + +Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä. + +«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?« + +«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! -- +Onnea!« + +Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän +kulkemaan jupisten itsekseen: + +«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» -- + +Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti +hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. +Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat +paukkuen jyrisivät. + +Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin +onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten +vehkeet tyhjäksi tehdä. + +Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen +katsahtanut. + +Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi +vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei +ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, +Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin +jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. -- + +«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! +Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! +Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut +ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka +taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on +pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, +torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...« + +Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki. + +«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun +täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano... +Hiljaisuus, urhous, voimaa!« + +Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta +kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. +Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili +taakseen. + +Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei +vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla +muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«. + +Kyösti lähti kulkemaan. + +Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi +kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa +seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, +kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä +hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti +kiireesti juoksemaan. -- + + * * * * * + +Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko. + +Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut +sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta +sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja +lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut +rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää! + +Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on +ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, +joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän +umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause: + +«Raha on hänen elämänsä«. + +«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä +panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne +rikkuvat«. + +Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli +särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi... + +Ukko nousi ja veti kiini salin oven. + +Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja +akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta +akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle +konttaamaan. -- + +Siinä onkin jo mies. + +Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan +kynnyksellä. -- Vaan silloin... + +«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. +«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, +eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että +joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«. + +Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies +selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku +voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä +takasin. + +Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki +tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun +leimaukset valaisivat näitä molempia! + +«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli. + +Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin. + +Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi +vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut: + +«Johannes, veljeni!« + +Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat. +Molempain asema oli kummallinen. + +«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma +aikomuksesi ei onnistunut«. + +«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi +Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, +miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja +siis onneton«. + +«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi +onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen +on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään +haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, +palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --« + +Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin. + +Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen +toisensa? + +Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella +katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi +hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; +piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«. + +Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. +Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin +muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen +pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. -- + +Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että +hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä +poltti. -- + + + + +XXIV. + +Johannes. + + +Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi +laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat +ihmiset valveilla. -- + +«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen +polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä +Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä +luulet, ukkoseni?« + +«Kyllä!« + +«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja +ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä +tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään +kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?« + +«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, +ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- -- + +«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti +hyvillä mielin. + +Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli +väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä +sallineet. -- + +Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän +oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli +rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään +metsään --. + +Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla +onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan +äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei +yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä +asunnosta. + +Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat +riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä +aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei +kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset +kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua. + +Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että +hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut. + +Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee +lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. +-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän +menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt +eukkoinensa kylään juhannukseksi. + +Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa +sydämensä, jos hän voi. + +Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. -- + +Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi +saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei +hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut. + +Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja +takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton +sydämensä oli nyt kiehuva koski! -- + +Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä +on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki +epäileväiselle? + +Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään. + +Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten +liikkumatta. + +Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi +ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti: + +«Haa, minä olen ihminen!« + +Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen +kasti hän leivän. -- + +Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin +tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat +eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; +ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa. + +Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan +talven. + +Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on +sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut, + +Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt. + +Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu +on kärsinyt. + +Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että +sydämessä on tuska. -- + +Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes! + +Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata +itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä +surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa +itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta +kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa +uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän. + +Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!« + +Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli. +Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi +matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa; +minun tilani on sitä mustempi!« -- -- + +Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin +heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan. + +Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki +enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän +silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän: + +«Matkalle!« + +Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt, +kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti +maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän +istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa +taas. + +Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru. +Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel +haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan. + +«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus +ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei +kumpaakaan maailmassa löydy«. + +Nyt voi hän ajatella. + + + + +XXV. + +Johannes. (Lisää). + + +Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto +näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. +Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on +katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri +koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken +ollut. + +Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka +vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen. + +«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika. + +Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat +arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet +piippunsa, joista valkea on sammunut. + +«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin +isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä +seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet +takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö +sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?« + +Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän +kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi +hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin +nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«. + +«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla +osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua +vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on +maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti +eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme +varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei +minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, +olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla +Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. -- + +«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. +Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä +pitämään«. + +Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. +Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän +miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä +houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, +onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?« + +«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt +tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena +Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun +toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun +olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään +niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, +joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet +pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet +niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. +Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, +nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa +kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. -- + +«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä +kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini +miehen kävi, niin vähän pelottaa«. -- + +«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö +eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?« + +«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä +tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi +juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan +erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan +nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli +kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja +sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut +itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, +etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. -- + +Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle. + +Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä, +miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on +pitkä aika«. + +«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika. + +«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. +-- + +He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle, +Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun. + +«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. +-- + + * * * * * + +Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan +Lassin, Harmaalan torpparin, luota. + +Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan +ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi +he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin +lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä +merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä +taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia +jään?« + +«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari. + +«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole +sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän +on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu +mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; +mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen +kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän +mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei +ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa +kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden +käsiinsä«. + +»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, +että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on +hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, +olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«. + +«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin +hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit +kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi +kaivaa järviä«. + +«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. -- + +Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen +puheeksi. -- + +«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa +kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma, +miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä +siellä itse ollut -- --?« + +«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että +meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on +ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina +kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja +paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden. + +«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, +päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«. + +Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo +ja laski kätensä hänen päälleen. + +«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«. + +«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko. + +«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän +joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko +häntä«. + +Sanottu, tehty. + +«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra +siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!« + +«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän +tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?« + +«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on +metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«. + +«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!« +Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla. + +Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään +miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. -- + +«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa. + +«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne +tien syrjään maata laskeut?« + +Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos +sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«. + +«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, +olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä +on kiire«. + +«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!« + +Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko. + +«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole +tuollaiset«. + +«Minun on nälkä!« kertoi Johannes. + +Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten +maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes +ahnaasti kuoletti nälkäänsä. + +«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et +mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« -- + +Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään +vastaamatta. Vihdoin sanoi hän: + +«Minä seuraan teitä«. + +Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«. + +Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi +kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni +ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään. + +«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan. + +Johannes kuuli Mikon sanat. + +«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«. + +«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä +oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö +Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?« + +«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti +veljeään. + +«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa, +Korven Tahvanan töllissä«. + +«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi +Aappo Sakarille. -- + +Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. -- + +Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen +laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut +hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi +Sakari Aapolle syöttötalossa. -- + +Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, +joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: +«Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. +-- + +Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä +ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin +Sakari«. -- + +Ja siihen se puhe jäi. + +Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. +Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen +ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten +kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme +me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko +sanonut. -- + +Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta. +«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. -- + +Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut +oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana +päivänä tulla katsomaan häntä. + +Johannes meni. + +Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa. +Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo. + +Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan. + +Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei +Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt. + +«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, +että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.« + +Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta. + +«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut +itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä +minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän +valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. -- + +Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi +rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa +tuulelle. -- + +Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. -- + + * * * * * + +Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi +mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä +ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. +Hän ei sanonut mitään siihen. + +Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen +nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan +viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. +He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli +ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut. + +Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin +surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että +hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. +He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta +tapauksesta. + +«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys +Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään. + +Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen. + + + + +YLHÄISET JA ALHAISET. + +ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. + + +Kirjoittanut + +K. J. Gummerus. + + +Jälkimäinen osa. + + +Kolmas painos. + + + Uituansa yön ja päivän, + Melkein melottuansa + Näki pilven pikkuruisen, + Pilven longan luotehessa, + Sepä maaksi muuttelihe, + Niemeksi panettelihe. + + _Kalevala_. + + + + +I. + +Lemmon luola. + + +V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on +saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta +ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan. + +Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin +löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret +tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden +nimitetään Lemmon luolaksi. + +Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon +luola on antanut heille suojaa. + +Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole +viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on +paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu +pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin +luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa +syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, +näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon +luola. + +Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja +luolasta käy, näet, kummallinen satu. + +Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui +järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena +käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin +oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, +rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. +«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo. +«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, +joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se +tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä +vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein, +Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä +olisi nähnyt kotoasi enää«. + +-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla +kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät +kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo +seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja +tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan +vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei +jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti +nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta +pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja +poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös +Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa +Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. -- + +Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei +tee sinne mieli kenenkään mennä. + +Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja +mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja +läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa +Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo +saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen +puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se +puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe +yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja +miehiä kulkevan rannoilla. -- -- + +On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. +Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on +paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä +kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. -- + +Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi +puhuimme. + +Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? +-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, +kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret +niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä +nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme +itsekin. + +Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja +vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole +puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori +palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi +vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän +nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea +samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. -- + +Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani +arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten +muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, +eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät +työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä +julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta. + +Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on +Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti. + +Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina +työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut +kumota hänen sydämensä himoja. -- -- + +«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli +ruveta. + +«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« -- + +«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...« + +«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt +ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee +sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«... + +«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä +noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta +piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!« + +«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon +suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«. + +«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin +semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«. + +«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä! +No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, +vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta +kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...« + +«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, +että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti +minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa +kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, +vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini +joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen +se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. +-- -- + +«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan +kymmentä Leenaa«. -- + +«Ha, haa!« -- + +«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun +Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa +odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. -- + +«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! -- +kuka, häh!« + +«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!« + +«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« +-- + +«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan +sinua?« + +«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun +taasen vannoa?« + +«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta +jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- -- + +«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet +olevinasi«. + +Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata, +ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?« + +«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan +vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee +päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!« + +Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan. + +Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin +olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen +elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. +-- + +Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän +lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. -- + +Mikä langetti hänen? -- + +Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. -- + +Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme +Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. +Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli +Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli +luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin +papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä +perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin +maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon +kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka +leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja +tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan +kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. +Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan +meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai +hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren +tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä +kristitty voi. + +Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa +kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden +kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. +Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää +hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai +asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri +raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa +vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka +päivä päivältä yhä eneni. + +Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta +himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli +talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina +rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti. + +Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra +kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt +viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa +koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, +kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen +jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet +voineet sydäntä lämmittää. -- + +Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina +käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi. +Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei +ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa +petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin +kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa +voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun +Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka +kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun +Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne +rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan +takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli +voittanut voiton, viattoman sydämen. + +Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän +oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, +olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin +tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka +huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän +ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt +ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne +hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä +maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen +eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen +laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän +eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! +Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, +oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos +ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. +Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään. + +Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi +siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut? + +Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli +kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi +Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin +Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli +tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa +lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui +luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan +vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla +sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun +hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä +kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini +panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi +Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan +saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. -- + +Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois +palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« +vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi +hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada +hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, +mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän +Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti +Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä +retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli +hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme +sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut +Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri +tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen +kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. +-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, +mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. -- +Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman +rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan +osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä -- +sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran +surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä +vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, +saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän +likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen +penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. -- +Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. +-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja +Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja +ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut. + +Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon +saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia. + +Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia +väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista +ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen +elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä +olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, +kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen +elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet +syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen +pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä +tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi +vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona +pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. -- + +Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen +antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, +mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. +Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on +käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä +tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen +unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet +kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä +syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri +hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä +tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole +surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«. + + * * * * * + +Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta. +Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä. + +«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia +keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin +merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin +sinne?...« + +«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta +heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, +miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta +surmayritykseen --«. + +«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«. + +«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä +et enää Leenaa kaipaa«. + +Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten +kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« -- + +«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte +lähdetään Turkuun«. + +«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie +minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. +Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«. + +«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --« + +Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin. + +Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle. + +Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä +näkynyt. -- + + + + +II. + +Kaksi todellista ystävää. + + +Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on +ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä +on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? +Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika +sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy +häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, +kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti +hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«. + +Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina +kuitenkaan. + +Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. -- + +Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon +pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen +hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen +uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. +-- + +Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me +tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. -- + +«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, +miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan +sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon +vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen +perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; +hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. +Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani +Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja +viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on +poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen +valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte +ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden +muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on +turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«. + +Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet +harvapuheisen majurin puhujaksi. -- + +Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti. + +-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun +ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että +minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua +jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. -- + +«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni +kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt +Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« -- + +Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, +vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte +hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt, +samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat +viikset syrjälle ja suuteli häntä. + +«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi +majuri. -- + +Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili +kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi +kirkas kyynele. + +Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut +täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, +tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo. + +«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, +mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja +puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin +äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen +murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen +aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, +-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun... + +«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei +tiedä kukaan!« + +«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen +ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä +Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«. + +«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä +helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä +punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, +mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä +sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen +tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. -- +«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan +vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen +onnellinen nyt!« -- + +Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin +alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se +ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille +ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin +ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille +koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes. + +«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. +»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja +kumminkin näki hän!« + +«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. +«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle +ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«. + +-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi +lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan +vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? +Ja niin on kumminkin nyt. + +Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä +Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä +muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen +äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa +Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä +lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei +väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna +tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se +uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon +vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään +toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun +ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, +sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki +surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän +sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat +heidän väliltään lyönyt alas. + +Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset +hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. +Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja +Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan +näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; +se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, +ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän +sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän +Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja +vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen +haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein +nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, +mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin +kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa +minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän +kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä +vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli +tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista +hänen piti suuremmasti kunnioittaman. + +Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt +Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä +sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt +yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, +rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«. + +Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, +kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota +sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä +saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«. + +-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa +saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä +vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin +voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin +minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä +on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy +ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, +joka minulle voi onnea maailmassa antaa«. + +Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta +kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, +mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä +Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse. + +Majuri toivoi vielä. + +«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit +väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa +polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen +ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin +niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin +itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä +Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet +niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon +vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei, +ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. -- + +«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut +siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut +kateissa olla«. + + + + +III. + +Millainen mies majuri on. + + +Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle. + +Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä: +«Parooni Klaus!« -- + +Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, +seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin +ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...« + +«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra +parooni, terve tultua Turkuun!« + +«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin +toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska +mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa +--«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle. + +«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« +kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa. + +«Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että +siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti +kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän +sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet +surmannut«. + +Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna +vaaleni. + +«Kyösti!« sanoi hän hiljaa. + +«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria. + +«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut +sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus. + +«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna. + +«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. +Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka +hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt +varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli +Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja +Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo +eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin +ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että +vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin +hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa -- +kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta +kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään +ole missään nähty«. -- + +«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. +«Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi +saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!« + +«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. +Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« -- +vastasi Maria. + +Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli +murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu. + +Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, +vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin +Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt. + +Anna puhkesi itkuun. + +Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat +parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, +missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta +Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän +oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli +sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa -- +nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria +katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne +silmäykset, joilla hän Mariaa katseli. + +«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin +puheeseen hänen naimattomuudestaan. + +«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa +teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan +vuoteen ole täällä käynyt«. + +«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti. + +«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi +majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan +tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa +tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?« + +«Majuri Leist!«, sanoi Maria. + +«Ei! --« + +«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus +ajattelemattomasti. + +«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen +hyvät ystävät!« + +«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme, +vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«. + +Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita +asioita. + +«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet +pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä +olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt +muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti +unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, +kun kreivin tänne kutsuitte«. + +«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä +ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«. + +«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, +että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei +ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan +tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän +velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«. + +«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin +kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä +tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! +Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. -- + +Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki. +Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen +häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa +Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --« + +«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, +naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri +kaatumaan!« + +«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin +Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta +antanut Marianne Johannekselle«. + +«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut +tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin +korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka +iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta +sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko +korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku +surmasi isäntänsä! Ei, ei!« + +«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja +Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«. + +«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen +Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle +antaisin Mariani ja vävyn nimen?« + +Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä +Johannes tulee enään«. + +«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei +tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«. + +«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin +tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te +ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä +halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö +syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän +ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«. + +«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. +«Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit: +pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä +sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat +ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut +raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!« + +«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, +mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?« + +«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«. + +Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän +luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on +Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois +Annaa«. + +«Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen +tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?« + +«Minä esimerkiksi«. + +«Sinä! Se ei tee mitään«. + +«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?« + +«Mutta et sinä sitä sano«. + +«Mutta jos sanoisin?« -- + +«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...« + +«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole +aina Marian ystävä!« + +«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on +siinä oikein, että Marian...« + +«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen +arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes +tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja +siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta +arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«. + +«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun +lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole +sama kuin ennen«. + +«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän +totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi +rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin +ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät +nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni +ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja +ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen +tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä +asiassa«. + +«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi +majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, +parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut +täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«. + +Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. +«Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, +että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?« + +«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset +vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat +tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!« + +«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen +miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. +Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«. + +«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!« + +«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään +mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen. + +«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä +asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset +pelästyvät.« + +»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri +loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan +näyttäneensä sydäntänsä. + + + + +IV. + +Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui. + + +Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä +kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. -- + +Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut +miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi +jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, +kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. +Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna +istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten +moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika +jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili +Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. -- + +Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka +kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut +kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli +nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja +sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa +oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan +värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio. + +Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän +oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä +varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä +irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi +elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; +vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se +aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin +tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä +hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan +Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää +kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että +mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, +ennenkuin täytymys pakoittaa. + +Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, +niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän +lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa +parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut. + +«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä +moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen. + +«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon +puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet +näkivät. + +Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet +kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo. + +«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän +tulee pyytämään teitä tanssiin«. + +«Tulkoon!« vastasi Maria. + +«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi +suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä. + +«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen +uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus +saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen +tavanneet toisiamme«. + +Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta +hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin +surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta +takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän +vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria +kreivi G--n«. + +«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta +niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan +kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt +teidän olevan nyt Turussa«. + +«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi. + +Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat +odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut. + +«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin +ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti +Maria, alkaa illan iloa«. + +«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään +kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«. + +«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi +kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä +hänestä vapaaksi. + +«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä +en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«. + +«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi +heitä. + +«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei +sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri +harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, +kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me +miehet emme ymmärrä«. + +Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla +tämän illan tanssimatta. + +«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan. + +«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon +teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä +hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«. + +Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa +asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«. + +«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka +kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, +Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«. + +«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, +menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«. + +Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei +ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan. + +Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka +jo ennen vierasten tuloa on alkanut. + +«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon +suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«. + +«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella +äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni +keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se +kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän +nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin +Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta +vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja +kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; +minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna +sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, +että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«. + +Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. +«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä +rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette +vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme +pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«. + +«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän +niin vastaavan. -- No, Anna...!« + +«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta +nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!« + +«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on +Maria«. + +He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli +majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et +tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«. + +Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«. + +«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta +tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo +Marian tanssiin. + +«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä +meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. +Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri +kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan +pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. +Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä +kirjettä. + +Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea +ja vapisi. + +Ja syytä oli kreivillä siihen. + +Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin +Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut +valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin +palvelia sinne kysyen kreiviä. + +«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä. + +«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin +loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli +vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; +se kuuluu olevan varsin tähdellinen«. + +«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä +ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille +kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. -- + +«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat +mennä«. + +Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt +tapasi. + +«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! +-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et +ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, +vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä +kovempi se on. Muista Katria!« + +Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko +asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi +ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi +Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. -- + +«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!« + +Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja +luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, +kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo +täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«. + +«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole +syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä. + +Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän +näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, +ja hän kiristeli hampaitaan. + +Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena +kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan +päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa +seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi +nimittää, poltti hänen rintaansa. + +Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut +kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. -- + +Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää +mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, +kun heidän välillään nousi puhe kreivistä. + +«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna. + +«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi +Maria. + +Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa +mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin +tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät +auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta +olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut +olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan +ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli +soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. +Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli +saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään +malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän +näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: +«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«. + +Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki +puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: +«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, +jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan. + +Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin +niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän +pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän +alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin +rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen. + +Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin +kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti +pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, +että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin +ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen +lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan +kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen +tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa +ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei +tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt +ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei +rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut +aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos +Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta +Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, +vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se +kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen. + +Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi +kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat +sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää. + +Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan. + +Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa. + +Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä +onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. +Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä +kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että +hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi +kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja +luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni +hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään +ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria +vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei +nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut. + +Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja +kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän +luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille +sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on +näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin +oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät +ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi +paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli +loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa +arvoa, seisoi hänen edessään. + +Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan, +kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi +kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui +unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa +tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin +kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. -- + +Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui +ja katseli ulos. + +«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!« + +Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät +kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, +seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella. + +Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin +niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. +Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle +tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, +nähdäkseen paremmin. + +«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja +pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He +seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin +mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, +miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he +odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, +väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää +saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä +tapausta hupaisena. + +Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi. +Hänellä oli syytäkin siihen. + +Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. -- + +Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun +muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, +miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli +Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta +puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän +halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän +karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että +Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. +Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli +Kärmälän surmannut. + +Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. +Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, +mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän. + +«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti +viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, +lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet +vielä«. + +Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää +ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus. + +«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä +lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin +puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt +jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului +puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä +tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna +rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä +ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen +äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä +pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan +mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä +tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan +ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän +pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi +silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet +hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla +linnaan. Kyösti raukka!« + +«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi +Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana. + +«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala +auttakoon häntä!« + +«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?« + +»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun +sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«. + +«Ylevä neiti!« lausui parooni. + +Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa +tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän +paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu +kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että +kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen +mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt +miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan +puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan +paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt +on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen. + +«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini. +Vaan sitä älkää Marialle puhuko«. + +«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«. + + + + +V. + +Petetty. + + Olisin kuollut, kurja raukka. + Olisin katkennut katala + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + Nämät kummat kuulematta, + Haikeat havaitsematta. + + _Kalevala_. + + +Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla +paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon +ovat he luolasta mukaansa vieneet. + +Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se +ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, +joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. -- +Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa +sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin +osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista +voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva. + +Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin +lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana. + +Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee? + +Ei! + +Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä +riippuu sen tulevaisuus. -- + +Niin on ihmisenkin laita. + +Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat +yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren +hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne +kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, +jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen +mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, +nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja +rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös +hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät +taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat +saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi +hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä +maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja +huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi +hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo. +Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän +korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; +mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, +ihania hedelmiä. + +Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata +ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, +-- sanoi hän. + +Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi +istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi +kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän +minä sen. -- + +Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen +vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko +saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, +jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti +hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla +hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; +vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. +Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän +siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen +ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika +talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi +tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva +hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei +hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen +saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän +tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan +ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut +itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa +onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja +asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää +vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee +tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä +mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon +nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä, + +Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. -- +Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, +missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, +mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa +ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan +valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä +maailmassa. + +Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja +verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti +paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus +ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; +hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. +Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja +ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se +hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen +juuria myöten pilasivat koko puun? -- + +Vaan ken tuntee ihmisen sydämen? + + * * * * * + +Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen +voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen +että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei +elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti +epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö +irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä +nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään +kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. +Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee +se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan +saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. +Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin +myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se +kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. -- + +Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. -- + +Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon +huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin +tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita +julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi +epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä +soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja +nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste +ennen alkavaa ukkosen myrskyä. -- + +Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä +siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma +olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty +hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen +lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat +pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää +asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. -- + +Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse +raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois. + +Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; +hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa. + +Jo olet arvannut. Hän on Katri. + +Kaksi tuntia on hän näin istunut. -- + +Miten istuu hän? + +Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät +tirkistelevät ylöspäin. + +Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile +hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? -- + +Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki +herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei. + +Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa +syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät +tulta. + +«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, +vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«. + +Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen. + +Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat +sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen +sanovan. + +Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli +luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän +havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se +epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. -- +-- + +Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin +niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt +oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään. + +Hän tuli Turkuun. + +Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka +kulkemaan tavatakseen häntä. + +Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi +kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni. +Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua +kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä +oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä +odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin +lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut +apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä +kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla +tunnolla, ja petetty seurasi häntä. + +Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi +talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin +taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja +kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen: + +«Tunteeko kreivi G. vielä minua?« + +Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt. + +«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän +kiireesti, kiivaasti, kolkosti. -- + +Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät +sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi +kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran +mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli +Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä. + +Asema oli muuttunut. + +Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi +majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen +lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen +vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä. + +Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei +saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin +nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että +kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen +muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut +kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja +kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. +Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli +tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein +kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen +aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli +suotu kärsiä toisestaan tietämättä. -- + +Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat. + +Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. -- + +Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja +silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin +oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa. + +«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne +siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa +olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi +hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos +tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa +kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja +akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin +vaaleat kasvot. + +Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä. + +Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi +kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« -- + +Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää. + + + + +VI. + +Taikauskoinen. + + +Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan +isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin +kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, +se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen +ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, +hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi +nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi +vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka +laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä -- +alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, +joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan +kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla +kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki +ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli +suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. -- + +Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka +parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen +sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen +rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne +vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into +muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, +sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa +ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna +Johannesta. + +Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin +toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä +hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko +siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, +ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri +tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee +kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. +Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen. + +«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen +tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan. + +Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy +pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. -- + +«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«. + +Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä: +«Kuinka niin?« + +«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että +minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?« + +«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«. + +«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!« + +«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi +Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!« + +«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«. + +«Elämänkiven?« + +«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä? +-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee +näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh? +Tiedätte kai siitä? + +Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu +ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään. + +«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä +tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli +kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva. + +«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole +sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti. + +«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh? +Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«. + +«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan +tuollaisia?« + +«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on +tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme +ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh? +-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita +kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle +Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja +elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän +otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi +jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen +minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja +isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä +kymmenestä maailmassa«. + +«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei +ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen +likeisyydessään. + +«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä +kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...« +Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu... + +«Ja te paransitte sen? Millä?« + +«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa. +Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja +liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa +pois«. + +«Ja te kävitte ulkomaalla?« + +«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi. +Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«. + +«Ja otti siitä aika maksun?« + +«Otti«, sanoi vääpeli huoaten. + +Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän. + +«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan +sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?« + +«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta +ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; +tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...« + +«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin +tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! +Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä +elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen +siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla +jossakin hirmuisen suuri vahinko«. + +«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla +se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?« + +«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven +sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka +kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu +likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven +voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä +pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi +sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei +anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja +29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«. + +«Viisas veitikka!« mumisi Klaus. + +«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin +puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti +paroonia. + +«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!« + +«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«. + +Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset +seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin +seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona +sairaana?« + +«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista +vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!« + +«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?« + +«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«. + +«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«. + +«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?« + +«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, +sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!« + +Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, +minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«. + +Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli +kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli +yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti +äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan +naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on +hyvää lyijyä«. + +Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa +sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän +vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on +teidän«. + +Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään +maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi +pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on +petetty. Menkää kirkkoherran luo!« + +Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen +huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 +ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin +sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani +pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun +testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!« + +Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne +tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän. + +Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en +minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!« + +Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän. + +«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki +omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- -- +mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka +nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle +kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?« + +Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui +katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt +ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella +tulevan ratsastaen kartanolle. + +«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli. + +Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa +selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti +nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään. + +Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, +ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan +tulevan ylös kamariin. + +«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin +avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle. + +Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa. + +«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin +tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta. + +«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. +«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen +kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin +älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille +vähäisen kirjeen. + +Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen +«Maria«. Hän luki: + +«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni +tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«. + +«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta +ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?« + +«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi +nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus. + +Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään +ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa +pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus +kamariin takaisin. + +«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään +vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«. + +«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; +häh?« + +«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«. + +Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään +ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän. + +Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja +riensivät kiireesti Turkuun päin. + + + + +VII. + +Marian kirjeen syy. + + +Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät +tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä +hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se +näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja +tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa +koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla. + +Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. +Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien +välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, +mitään pahaa aavistamatta. + +Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, +niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin +salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, +joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta. + +«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, +seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te +olette nuoret eikä minuun ilma pysty«. + +«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka +silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän +sanoilla jotakin vaati. + +«Entä sinä, Mariani?« + +«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«. + +«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas +puutarhaan. + +Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt +on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt +unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa +päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin +linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes +vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?« + +«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On +onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme +onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia +vielä vähemmin«. + +«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan +kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, +josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi +silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin +onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän +väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa +kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. +Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä +tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«. + +«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas +kyynele, kun hän majuria katseli. + +«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?« + +«En. Ellei se ole Jumalan tahto«. + +Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan +selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa. + +Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän +pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri +Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan. + +Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi +Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, +hän oli nähnyt hirmustuttavan näön. + +Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat +siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, +niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään +tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. -- + +Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan +kamariin ja sitten ylös Marian luo. + +Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt +tainnoksiin. -- + +Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat +hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan +takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset. + +«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten +keskeltä. + +Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen. + +«Maria!« sanoi hän. + +Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, +sanoi majuri: + +«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko +ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«. + + + + +VIII. + +Petetyn kosto. + + +Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään +mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään +saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin +ulkomaalta tulee. + +Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme +tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon +laihan raatimiehen + +Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään +vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt +Ruotsiin lihoja viemään. + +Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä -- +joka aikoo mennä maalle huvittelemaan. + +Minne niin kiire? -- + +Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana +ajavat kiireesti toisiaan. + +Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. -- + +Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. +Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa +ryöstöllä. + +Kreivi kiroilee. -- + +Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän +kumminkaan ole vanha. + +Hän on siis kärsinyt paljon? + +On! -- + +Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on +lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa +pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia. + +Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. +Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä +kiehuu tali. -- -- + +Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On. + +Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole +tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on +sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut +kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää. + +Katri tuo on. + +Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren +naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi +eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole +tavallista. + +Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; -- +ei sekään ole tavallista. -- + +Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, +jonka kattona taivas on. -- + +Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut +kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. -- + +Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita. + +Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen +elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei +kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso +eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien +seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin +seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se +ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri +ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan +kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne +tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja +nyt hän varjona maata mataa. + +Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan +saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut +-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana +pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin +vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät +enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän +on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti. + +Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän +melkein koko kesän on ollut. + +Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei +tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; +hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää +asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, +hän tietää, että -- terä vie. + +Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta +iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? -- +Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä +hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, +että hän on paljon kärsinyt. -- + +Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, +milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe +mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, +jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean +laivan tuloa. + +Turku on tänä iltana varsin rauhallinen. + +Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät +julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu. + +Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee. + +Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä +portista. -- + +Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös +kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan. + +«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! +Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!... +Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja +sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G. +menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun +suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, +neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän +näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, +johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja +sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun +joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua +tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei +mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii. +Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«... + +Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän +taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna +lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän +onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!« + +Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti. + +Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa +sisälle!« -- + +Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli. + +Katri seisoi kreivin edessä. + +Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan +jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin: + +«Kuule!« + +Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, +kutoi ja lauloi: + + «On minullakin kulta, vaan + Ei tiedä siitä hän. + Sen kullan, jos sen kerran saan, + Kuin olen iloinen!« + +Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin. + +«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko +sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?« + +«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä +ajattelemattomasta valastani?« + +Naisen silmät iskivät tulta. + +«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli +hänen surmaajansa?« + +«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on +tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, +paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«. + +Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän +kasvoiltaan hivukset. -- + +«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!« + +«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja. + +«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja +surkeasti. + +«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta +tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!« + +«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka +kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!« + +Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut. +Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä. + +«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen +vielä etemmäs Katrin tyköä. + +«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen +pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä +vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«. + +«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin +puolisokseni?« + +«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos +nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä +nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? +Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä +tyydytetty!« + +«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. -- +«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- -- + +«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla +aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman +kuolemasta«. + +Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään. + +Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle +huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden. + +Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä +akkunaverhon. + +Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian +ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt. + +«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri. + +Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin +ase oli puhkaissut sen. + +Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana +ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi. + +Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa +huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta +veitsen vei hän muassaan. + +Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden +vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa +-- kosto oli tehty. -- + +Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi. + + + + +IX. + +Turku palaa. + + +Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha +raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi +... hi ... hoo!« nauraa hän. -- + +Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin: + +«Valkea on irti!« + +«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä +saakka vaaran olevan. -- + +Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin +muutamia sanoja; hän oli tajullansa. + +«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin. + +«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas +majurin kädelle. + +«Älä itke!« sanoi majuri silloin. + +Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä +luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset. + +«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«. + +Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta: + +«Valkea on irti«. + +Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki +yhtaikaa. + +«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla. + +Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«. + +Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi +kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen +vanha äitinsä. + +Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja +lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen +nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, +sihisevä tali. + +Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän +hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä. + +Onko hän syyllinen? + +Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä +vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa +laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa +oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut +leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle +sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän +kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee +tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän +akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa +silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin +akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää +hän rouvan luo. + +Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän +olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi +syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; +vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin +haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali +oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan +lakastumaisillaan olevaa piharuohoa. + +Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö +seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti. + +Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät +omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet +ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen +ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä +häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille +ihmisille valtansa suuruuden. + +Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista +laulua? + +Tuomiokirkon kellot soivat! + +Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy +tuli. + +Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen +kantavat he tulen edestä kapineitaan. + +Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! -- + +Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella +puolen on kaluja, on tavaroita! + +Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin +lainehtivaa virtaa! -- + +Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä +juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja +Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat +muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla +lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä +taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo +huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa +toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä +ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on +äitini?« + +Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin +tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa. + +Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat +tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka +nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian +kirjaston aarteita, joita tuli lainaa. + +Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut +Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon +pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti +seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi +kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa +kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta +tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, +Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku +joi samasta pikarista. + +Tuli oli yleinen. + +Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat +koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä +poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein +kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku +on palanut poroksi! + +Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä +kertomuksessa olemme seuranneet. + +Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, +etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean +päässeen irti. + +Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen +syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, +jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri +itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse +olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen +vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen +hänen molempia käsiään. + +Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina +väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään +saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena. + +«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke, +Maria! Kohta olen minä päässyt!« + +Mutta Maria itki sitä katkerammasti. + +Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin. + +«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui +majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua. + +Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, +juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina +lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut +hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja +yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin. + +«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat +ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«. + +Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. +Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus +nähtävästi. + +«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?« + +Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin. +«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori +Hällströmin talo palaa!« + +Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli +hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!« + +«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?« + +«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän. + +Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat +tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo +näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan +hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan +hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi +väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän. + +Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja +niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa +kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet +toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa +majurin pelastetuksi. + +Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei +ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun +yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, +joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa +luo. + +Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; +tulimeren laineet lähestyivät. + +«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto +siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli +huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« +ja vetäysi majurin taloon. + +Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi +toinen. + +«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei +apumiehiä enää nähnyt. + +Anna oli unhottanut puhua palkasta. + +Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle. +Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä? + +Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut +niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. +Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi +katolla ilmi valkea. + +Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi +Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä +puristi oikealla kädellään Marian. + +«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni +ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla +siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää. + +Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään +vastannut. + +«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta +... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ... +turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«. + +Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä. +Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän: + +«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! +Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden +kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«. + +«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta +missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ... +kuinka se ... pauhaa!« + +Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet +häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi +silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto +jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti. + +«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!« + +Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat. + +Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät +toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?« + +Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja +voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka +väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle +vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon +joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei +ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen. + +He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on +jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan +he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa. + +«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän +nyt enää itkenyt. + +«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä +nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan +tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma +vielä! Hyvästi!...«. + +Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin +painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan. + +Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli +leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot: + +«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!« + +Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen -- +väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli +omistansa tekemistä. + +Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä +kaukana. -- + +Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on +kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa +majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä. + +Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein +on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; +jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli. + +Rätinä ympärillä on hirmuinen. + +Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on +kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei +enää puhu. + +Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on +kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut +elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! -- + +«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää. + +Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut +pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat: + +«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«. + +Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa. +Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan. + +Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on +turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää +auttanut. + +Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät +enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää +valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on +hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä +murheista tiedä. + +Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa +mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin +talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki. + +Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja +Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään. + +Mutta auttaja tulee. + +Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu +täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin +tultuansa seisahtuu hän. + +«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä. + +Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa. + +Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää +täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian +kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä +ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit +nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi +ajatus: «Ne ovat pelastetut«. + +Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti +rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- -- + + + + +X. + +Pelastus. + + +Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei +esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei +tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, +jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, +perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta. + +Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. +Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee +kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen +ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. +Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen +sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa +syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään +kantanut. + +Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen +ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan +vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää +häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon +voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta +tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat +liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy. + +Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän +paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«. + +Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat +hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen +seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän +vielä olekaan Turussa. + +«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa +asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen +valkean olevan irti Turussa«. + +Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, +ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti: + +«Herra armahtakoon, valkea on irti«. + +Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan +perille, oli nyt kysymyksenä. + +Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää +ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran +suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se +kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa. + +Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki +juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin +ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että +vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta. + +«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian +kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä +leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle. + +Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä +rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein +suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä. + +Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan? +Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti? + +Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut +uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset +voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, +kaatuu. + +Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli +pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt +esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken. + +Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja +vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle. + +Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin +paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se +tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. -- + +Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan. +«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän. + +Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista. + +Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti +eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?« + +Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen +matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät +hänen kulkuansa. -- + +Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne +vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset. + +Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; +vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi +huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä +melskeessä hänet pelastaisi! -- + +Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei +ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään. + +Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa +kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin. + +Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät +ihmisistä. + +Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa +vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! +Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet +oman henkensä. -- -- + +Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa +katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti. + +Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin +sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt +täältä. Niin hän arvelee. + +Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta +kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin +vastausta saanut. + +Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, +joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä +kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi +turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä +paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on +liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut. + +Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, +kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut +sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee +murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka +haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, +täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin +rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua +täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan +on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta +sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein +kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain +takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa +vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän +ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän +silloin? + +Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on +mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita +katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy: + +«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?« + +Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun +ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole +tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt +majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, +että hän on kantanut ruumista. + +Silloin huutaa hän kolkosti: + +«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee +taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, +joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee +tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista +poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän +maahan majurin viereen. -- + +Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi. + +Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. +Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei +kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie +taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista +pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää. + +Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu. + +Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt +sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki! + +Vaan palatkaamme sankarimme luo! -- + +Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia +vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta +kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. +«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. +«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne +haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on +jälellä! Tuhkaa vaan!« + +Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen +mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta +nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy +hänen naurahtaa. + +«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei +hätää!« + +Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan +raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet +jotakin oudompaa... + +Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean +loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän +muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen +tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies +hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua +vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei +voinut nähdä. -- + +Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti +tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan +hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, +ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on +mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus +muista. + +Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen +arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen +mielensä muuttuu iloiseksi. -- + +«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta +säntää parooni sinne, mistä ääni kuului. + +Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi +hän haetun, löysi hän Marian. + +«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« -- + +Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! -- +-- Isäni, minun onneton isäni!« -- + +«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. +«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on +pelastanut, -- sinut ja Annan?« + +Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut +ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on +pelastajamme!« sanoi hän. + +Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen +tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan. + +«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen +luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa +loppui pian. + +«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla +äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. -- + +Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta. + +«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut +tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman. + +Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan. + +Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon +pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? +-- + +Paroonin huulilla kuolivat sanat. + +«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä +istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten +olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta +askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut +heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut +Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen +nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin +taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli +tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli +voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, +oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria +vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka +heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin +kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja +syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat +naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat +majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia +vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut. + +Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen +sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman +äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen +vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen. + +Tunsiko hän vierasta? + +Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin +äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, +joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei +ennätä! + +Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, +kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- -- + +«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen +nuoren pelastetun naisen. + +Kummallinen tapaus häviön keskellä! + +Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat +todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. -- + +Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli +saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen. + + + + +XI. + +Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta. + + +Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo +lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen +kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole +hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan +puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas +ehtineet. -- + +Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät +töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän +vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on +kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni +on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut +kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt +ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«. + +Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi? + +Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen +kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko +kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät +he tutut. -- + +«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö. +«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän +on ennenkin ollut Harmaalassa«. + +«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä +vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen +käynyt«. + +«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka +saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?« + +«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin +poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri +Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«. + +«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi +olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin +Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei, +tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty +tohtoriksi«. + +«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen +hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat. +-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!« + +«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä +linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen +Katri on palanut?« + +«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he +olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta +miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä +kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. -- +-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin +kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?« + +«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen +palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista +miestä + +«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!« + +«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari +tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä +sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?« + +«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka +väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut +eilen illalla tänne kutsuttiin«. + +«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui +ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«. + +Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä. + +Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja. +Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla. + +«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!« + +Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle: + +«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?« + +«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta +muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!« + +«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa. +«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«. + +«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi +seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin. + +Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa +lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen +silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas +hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut. + +Maria on tuo nainen. + +Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä +kyynelillä täyttyvät! + +Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka +toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä +lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen +vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. +Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt +asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän +on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja +kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori +henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän +muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä +saanut. + +Hän on saanut Johanneksensa takaisin. + +Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta +ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut +juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria +ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen. + +Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. +Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen +silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. +Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä +suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule. + +«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. +Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja +silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa. + +Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän +käänsi kasvonsa pois Marian puolesta. + +«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei, +Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii +tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun +Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«. + +Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta? + +Ken tietää? + +Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä +sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti +toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä +tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!« + +«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi +minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se +olisi minun kuolemani«. + +Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian +kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun +täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana +ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja +kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin +muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?« + +«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä +sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun +paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!« + +Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei +voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi +enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja +tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« -- + +Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään. + +«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän. + +«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä. + +Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki, +mitä harvoin maailmassa saa nähdä. + +Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin +Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan, +suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä +ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! -- + +Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja +tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle +antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen +oikein. + +Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri +Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli? + +Ei! -- + +Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut, +Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli +itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan +voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli +voittanut. + +Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen +kumpikin paikallaan sanaa sanomatta. + +Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän +tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän +muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän +oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin +sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän +kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa, +hänen poskensa kukoistavat. + +Anna taasen vaalenee yhä enemmän. -- + +«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen. + +Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin. + +Maria nousi ja meni avaamaan ovea. + +«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin +nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin. + +Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. -- + +«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, +nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi +puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa +ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«. + +Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin. + +«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on +ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, +mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne +tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan +kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, +koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi +olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?« + +Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa +kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän. + +«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi +Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!« + +Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään. + +«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on +unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes +syleili hellästi lapsuutensa morsianta. + +Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan +epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama +nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa? + +Ei! -- + +Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja +voitonseppeleen on hän voittanut. + +Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää +nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei +enää ole mikään tauti. + +Ja hänen rakkautensa? + +Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva +itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai +hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, +on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa +terävät syrjät on tasoittanut. + +Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin +hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa +hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen +tuli. + +«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden +Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon +teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« -- + +Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. -- + +Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen. + +Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. +Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, +että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä +täydellinen. + +Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes +vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset +kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla +saarella; arvannet, Mariani, missä!« -- + + + + +XII. + +Kostajan loppu. + + +Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen. + +He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä +aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se +nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin +Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän: + +«Tuletteko Turusta?« + +«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«. + +«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti. + +«On. --« + +«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron. + +«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä +on palanut«. + +«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän +surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi +tullut«. + +«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi +ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. +Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan +vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti +kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«. + +Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti +sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi +hän. + +«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla +hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«. + +»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen +omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli +tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt +itsensä«. + +«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi. + +Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi. + +«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. +Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan +jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!« + +«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri +tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti +kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri +seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä +itsemurhaan«. + +«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus. + +«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa +erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. +Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman +kuoleman«. + +«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton +eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti +hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut +paatumukseen«. + +«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet +viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?« + +«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä +puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei +olisi Kyösti joutunut kiini«. + +«Ja kreivi G?« kysyi Johannes. + +«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri +kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole +missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle +kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«. + +«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä +Johanneksen rintaa vastaan. + +Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin +seisahtui hän. + +«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa +nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani +tehnyt pahasti«. + +Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin. + +«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta +lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?« + +Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» +huusi hän. + +«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«... + +«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin +testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä +hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, +Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan +ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«. + +«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« +sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan +vääpelin omituisesta taikauskosta. + +«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus. + +«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen +kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra +parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää +te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. -- + +«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta +vääpelistä. + + + + +XIII. + +Johannes ja Maria. + + +On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on +järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän +vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo +kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona, +itse syksyn kuvana. + +Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä, +jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu +mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon +puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä. + +He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat +lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan. +Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta +saarella. + +«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes, +sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun! +-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli +silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet. +Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt +polta«. + +Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti. + +«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos, +ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon, +sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi +minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä +ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet +minun«. -- + +Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen +sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau +iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes +rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan, +silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen +poskiansa pitkin. + +«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes -- +«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä. +Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken +aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä +enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa, +joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi +luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani +nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen +herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt, +minkä jo tiedämme. -- + +«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes +kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni +varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun +täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä +kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin +luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi +luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui +siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä +häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi +omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja +alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin +veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään +laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä +kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt +kukaan minusta«. + +«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. -- + +«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun +vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä +olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi +taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme +Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin +sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin +sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«. + +Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. -- + +«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut +päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa, +jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää +ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin +katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin +Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät +mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät +sydämestäni siirtyneet«. -- + +«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua. +He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja +kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan +hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin +puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin +puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan +kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä +oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli, +silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata +tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No, +antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä +näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan +he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin, +he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei +hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani, +kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. -- + +«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat +nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin +luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on +minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän +oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä +enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä +kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen +osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli +hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat +kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa, +koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka +paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä +asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet +karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä +tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein +haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli +kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka +silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä +sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili +ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan +kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi +elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat. +Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön; +hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli +mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun +kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin +ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä +olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä +näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet +silmissä: «Minä vihin sinut elämään«. + +«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen +vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä +yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi +kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että +yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti +minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että +ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, +joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja +hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan -- +minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli +katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten +opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla +päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei +väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin +oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja +pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset +toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena +alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, +sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli +kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko +olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta +ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, +joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen +kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua +tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät +olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä +luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen +enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen +sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme +lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat +lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi +alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat +ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa +enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun +koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen +silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä +katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän +muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. +Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä +muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen +vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin +ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä +aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo +silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja +hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. +Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä +ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, +yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! +Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu +puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen +maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi +kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen +kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut +luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa +Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile, +anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni +helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat +helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman +sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan +hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen +ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian +sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen +sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo +vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä, +niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet +vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian +erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi +hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää? +Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa +myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin +sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään +sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo +välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat +jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli +sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat, +jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne +vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen +sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet +sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri +itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi +loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua +enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa +sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää +sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on +terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin +töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon +tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi, +kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun +elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No +niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen +totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä +olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen +erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. -- + +Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän +tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut +maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja +viisaasti paljasti hän minun vikojani. -- + +«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin +kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus +kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä +rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa, +mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus, +jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä +sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan? +Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen. +Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano. +Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun +sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut +Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä +maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen +rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta, +onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen +rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista +rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä +nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan. +Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin +hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei +se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta +kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et +usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan +ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan +Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden, +niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän +tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta +ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus +maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on +rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää, +Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme +muodostua«. + +Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas +loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän +minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän +minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka +vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä +itsessään. + +Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi +kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme +Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt +on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi, +Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee, +niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän +seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin. +Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on +minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin +kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi +kuin hän nyt on. -- + +Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä +tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää, +miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me +olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä +kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja +muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki +maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta +hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia; +hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta +silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa +voimani mukaan ylös Herran luo». + +«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai +väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että +hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee +olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« -- + +Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat +hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa +vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit +sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi +maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla +rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --« + +«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on +ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin +minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän +sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene +nyt Mariasi luo!« -- + +«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun +eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin. +-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä +minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että +Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --« + +Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen +rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä. + +«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen +pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen +sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen +satamaan, jossa onnen koti löytyy«. -- + +«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja +katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi, +jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka, +voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes, +tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon +itse pyrit. -- -- --« + +«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! -- +Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on +tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen +nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. +Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän +kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja +ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: +«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston +kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole +suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä +tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, +jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky +pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme +tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä +kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan +lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on +meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa +voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, +voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta +minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. +--« + +«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee +aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta +silloin on Mariasi oikein sinun. -- « + + + + +XIV. + +Totuuden hetki. + + +Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat +takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän +tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He +eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään. + +Johannes ja Maria tulivat saliin. + +«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus -- +sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle, +kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä +minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin +Mariaa rakastitte«. + +«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden +hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä +kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian +onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu +kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti +pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin +sammunut«. + +«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä +minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden +hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla +sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna +rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä +tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; +Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata +muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun +tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido +kohtalosi toiseen!« + +Johannes silmäili Klausta. + +Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes +tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan +sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, +joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. +Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän: + +«Tekisittekö te Annana niin?« + +«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. +«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän +välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, +minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä +sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että +kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen +onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen +esittänyt«. -- + +«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki +on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani +keneenkään«. + +Klaus ei sanonut mitään. + +Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria +tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli. + +«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen +myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta +tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun +onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta +pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi +toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa +rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren +rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. -- + +Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt. + +Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä +tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, +näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. -- + + + + +XV. + +Vuosien kuluttua. + + +Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen +ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? -- + +Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on +-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --? + +Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani, +olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien +varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset +sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen +ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle. + +Toisin on siellä nyt kaikki. + +Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha +tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole +tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo +soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. +Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria. + +Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle +on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua +vaikka Helsingissä, sanottiin. + +Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat +puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän +läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! -- + +«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja +puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle +vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!« + +Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme +ennen ole nähneet. -- + +Ja Anna --? + +Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo +kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden +tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut +enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen +laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien +kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt +viisikolmatta vuotta maan omana ollut. + +Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen +syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät +he toinen toistaan. -- + +Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut +on -- Sakari, hänen puolisonsa. -- + +Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset +nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. -- + +He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja +lapsinensa. + +He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen. + +«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt +entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin +nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, +vaikka toisella tavalla kumminkin. + +«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on +minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«. + +«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi +sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui. + +Ja kuka on tämä ukko? + +Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen +hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa +onnellisuus. + +«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin +sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin +puolisotaan, nuorempaa Mariaa. + +«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. +«Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen +ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa +kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«. + +«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä +täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_ +kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«. + +«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«. + +«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui +nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti +maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa +toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella +sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«. + +«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, +minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä +merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. +Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman +lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri +kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani +ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin +rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen +usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa +harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman +rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut +kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, +ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi +minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa +olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla +täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä +selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«. + +«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa +kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet +tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«. + +Johannes hymyili. + +»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, +tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto +on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«. + +Sakari ei puhunut mitään. + +«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus. +«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla. +Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän +oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«. + +«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes. + +Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten +rattaiden eteen asettanut porsaan. + +Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta +käsiään. + +»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo +saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan +kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran +tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«. + +Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, +ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet +tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut +minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«. + +«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari. + +Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen +rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen +silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän +lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus +ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen +kättä: + +«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«. + +«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. +Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa +sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla +on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin. + +«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha +rouva hiljaisella äänellä. + +«Niin, siellä, siellä!« + +«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias. + +«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET *** + +***** This file should be named 14214-8.txt or 14214-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/4/2/1/14214/ + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders. + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/14214-8.zip b/old/14214-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..cb11680 --- /dev/null +++ b/old/14214-8.zip |