initial commit of ebook 14214HEADmain

6 files changed, 20405 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14214-0.txt b/14214-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..0f6b56a
--- /dev/null
+++ b/14214-0.txt
@@ -0,0 +1,10002 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14214 ***
+
+YLHÄISET JA ALHAISET.
+
+ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
+
+
+Kirjoittanut
+
+K. J. Gummerus.
+
+
+Edellinen osa.
+
+
+Kolmas painos.
+
+
+      Toisin tiesin, toisin luulin,
+      Toisin toivotin ikäni,
+      käkesin käkenä käyä,
+      kukahella kukkuroilla;
+      Enpä nyt käkönä käyne,
+      kukahelle kukkuroilla,
+      Olen kuin alli aallokossa,
+      Tavi laajalla lahella.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Hagelberg 1870
+
+
+
+
+I.
+
+Näkymätön vieras.
+
+      Korvessa oli kotomme,
+      Maantiellä majasijamme:
+      Karhut kanssa-kumppanimme.
+      Ei mieli mesiä tehnyt,
+      Kylki kuuta kasvattanut
+      Pahan pakkasen käsissä,
+      Kovan ilman kouratessa,
+      Hengen hädäss', heltehessä.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot
+kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi
+pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.
+
+Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista
+ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin
+oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin
+useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa
+oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi
+kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän
+vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki,
+ainakin Metsämaassa.
+
+Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
+Metsämaa.
+
+Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,
+ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,
+joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle
+nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue
+huonekaluiksi.
+
+Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
+vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
+kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle
+ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin
+isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli
+Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7
+vuotinen.
+
+Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi
+kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
+väliin kahdeksan kaikestaan.
+
+Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt
+kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.
+
+Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista.
+Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
+rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
+myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos
+toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
+imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
+sydämen.
+
+Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
+Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!
+
+Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat.
+«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai
+onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
+rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä
+ja kalliista ajasta?«
+
+Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna
+näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden
+runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan
+taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä
+kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
+kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
+vankkoja sirppejä.
+
+Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei
+ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!
+
+Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta
+ehtii.
+
+Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä,
+jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona
+katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli
+alkaisi puhaltaa.
+
+Turhaan!
+
+Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
+
+«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän
+tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat
+tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät
+valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
+
+Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
+
+Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
+kuluu, siten valitus kuuluu.
+
+Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo
+nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka
+illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.
+
+Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! --
+
+Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee
+epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut.
+Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven
+rannat ovat jäätyneet.
+
+Näkymätön vieras on käynyt.
+
+
+
+
+II.
+
+Hallayön seuraukset.
+
+      Ruoka oli ruumenista,
+      -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+      mämmi männyistä mäeltä.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
+ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.
+
+Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.
+
+Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan
+isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia.
+
+Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet
+tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa
+ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
+
+Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut,
+siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen
+joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.
+
+Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.
+
+Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin
+miehen mieli työhön vie.
+
+Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
+Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.
+
+Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on
+kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.
+
+Tuota ei kukaan huomannut. --
+
+«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.
+
+«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.
+
+«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.
+
+Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.
+--
+
+Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.
+
+«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En
+suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan
+lähdemme petun keruulle«.
+
+«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen
+jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on
+sittenkin karvasta«.
+
+«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
+jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan
+voimia?«
+
+«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --.
+
+«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko;
+«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä,
+jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.
+
+«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.
+
+«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.
+
+«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä
+suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille
+hyödyksi«.
+
+Äiti itki.
+
+«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
+Jaakko vähän ajan kuluttua.
+
+«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«,
+sanoi Eeva.
+
+«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.
+
+Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen
+muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan.
+Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia
+vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli.
+-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä
+seisomaan.
+
+Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet.
+Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras
+ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he
+rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen
+seuraus.
+
+Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä
+enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes
+hänen ruumiinsa voimat loppuivat.
+
+Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista
+oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä
+vaalea kukoistus asui.
+
+Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei
+lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.
+
+
+
+
+III.
+
+Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.
+
+
+Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.
+Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä
+silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli
+korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.
+Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet
+kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren
+kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.
+
+«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää
+saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi
+poika kohta:
+
+»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.
+
+Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut
+valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli
+hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,
+kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,
+ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi
+Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt.
+Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei
+voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja
+äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän
+ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän
+vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes
+raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei
+kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan,
+mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema
+pysyi kauvan Johanneksen mielessä.
+
+Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä
+metsästä. Maa oli paljas.
+
+Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.
+
+Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että
+köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden
+todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun
+hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän
+päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo
+pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää
+hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä
+olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei
+uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin
+olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen
+talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt.
+Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja
+Jaakko sai papinkirjan.
+
+Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin
+ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle
+jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja
+Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.
+
+Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.
+
+Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin
+tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän
+väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja
+koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,
+kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.
+
+Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään
+sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias
+tytär elossa.
+
+Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti
+hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan
+ystävyyteen, vielä samana iltana.
+
+Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi
+kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka
+tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.
+
+Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla
+kummastellen mitä näki.
+
+Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän
+uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen
+mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut
+aavistaa koko maailmassa löytyvän.
+
+Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän
+iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri
+vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta,
+johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty
+kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä
+tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:
+
+«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«
+
+«Osaan«, vastasi poika iloisesti.
+
+«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä
+kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«
+
+Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli
+jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen
+pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo
+vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan
+oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli
+saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen
+lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.
+
+Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä
+keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja
+nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin
+tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta.
+Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman
+tyttöä?
+
+Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.
+
+«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän.
+
+«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon
+hän sodassa oli tottunut.
+
+«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne;
+maksun tulee hän itse noutamaan«.
+
+«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...«
+
+Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas
+isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa
+mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.
+
+Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian
+kamariin Marian sivulla.
+
+«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli
+äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«
+
+Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.
+
+«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.
+
+«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja
+puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.
+
+«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä
+tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään
+arvoinen enää.
+
+«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«,
+sanoi Johannes huoaten.
+
+»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.
+
+«Porsas«, vastasi Johannes.
+
+«Hyi, kuinka ruma nimi!«
+
+«Mutta kun se oli porsas...«
+
+«Mutta ei porsas ole nukke«.
+
+«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«
+
+»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,
+saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä
+kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa,
+kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja
+sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.
+
+Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,
+Maria?«
+
+«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi
+on?«
+
+«Johannes!«
+
+«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.
+
+«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut
+kaunista poikaa.
+
+«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.
+
+Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes
+itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella
+köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat
+sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.
+
+Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli
+hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat
+leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne
+noutamaan enemmän«.
+
+«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
+Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
+Maria tuohon vastaisi.
+
+«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin
+tuon minä joka päivä leipää sinulle«.
+
+Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,
+nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua.
+Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja
+nisuleivän Marialta«.
+
+«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin
+paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«.
+
+«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«
+
+«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,
+joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.
+Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata
+seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
+
+«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti
+etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa
+kädessä lähti pois.
+
+Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt
+hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä
+pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen
+ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«
+
+Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli
+hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,
+ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen
+mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
+
+Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi
+rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei
+ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,
+mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.
+
+Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin
+kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä
+kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut
+olla kirjakauppaan menemättä.
+
+Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin
+korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee
+kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla
+oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes
+ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään
+kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui
+kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«
+
+«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani
+riksinsä kirjanmyyjän eteen.
+
+Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä
+olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.
+
+Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja
+kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että
+hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä
+kirjoja Johannes tahtoi.
+
+Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona
+nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:
+
+«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte
+tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.
+
+Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan
+tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä
+sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja
+kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli
+enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.
+
+Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin
+saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän
+portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää
+ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä
+näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.
+
+Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.
+
+Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
+Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.
+
+Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin
+tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut
+kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän
+olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi
+olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle.
+Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli
+tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää
+mitään virkaa ollut.
+
+Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen
+kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria
+antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin
+oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla
+sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla
+mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.
+
+
+
+
+IV.
+
+Siemen kylvetään.
+
+
+Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli
+kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä
+kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla.
+Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin
+pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt
+tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.
+
+Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt
+vihdoin ruvennut lukemaan.
+
+Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä
+metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli
+unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli
+luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.
+
+Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin
+kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta
+käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.
+
+«Tämä nyt on a«, sanoi hän.
+
+«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.
+
+«Ja tämä on p --«.
+
+«P«, kertoi Johannes.
+
+«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.
+
+«P«, vastasi Johannes.
+
+«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.
+
+«A«, sanoi Johannes.
+
+«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«
+
+«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.
+
+«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin
+maailman loppu tulla«.
+
+-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa
+tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut
+b-tä viisaampi. --
+
+Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja
+hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö
+rannalle.
+
+«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty
+mikään«.
+
+Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä
+ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja
+vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään
+näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän«
+rukoukseen.
+
+«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.
+
+«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.
+
+»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot
+kirjaa kohden.
+
+«Joka olet taivaissa«.
+
+«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato
+sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes
+saattanut olla sitä katselematta.
+
+«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.
+
+«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan
+tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen
+silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen
+piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa
+riippuessa.
+
+«Sinun nimesi«, luki äiti.
+
+Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä
+sanoja.
+
+«Mitä?« kysyi hän.
+
+«Sinun nimesi«, kertoi äiti.
+
+«Nimesi«, sanoi poika.
+
+«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon
+sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.
+
+Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun
+äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla
+juoksemaan ahvenen luo.
+
+«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän
+nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen
+tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä
+ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi
+häntä olemaan vaiti.
+
+Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli
+päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton
+kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.
+
+«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.
+
+Vielä kipeämmästi itki poika.
+
+«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.
+
+Ei auttanut.
+
+Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai
+oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta.
+Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja
+kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.
+
+Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät
+pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa
+tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa,
+ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.
+
+«Tule tänne!« sanoi äiti.
+
+Johannes ei liikkunut.
+
+«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.
+
+«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.
+
+«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.
+
+Ei vaikutusta äidin sanoilla.
+
+«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en
+ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun
+kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.
+
+Katso kummaa!
+
+Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt
+hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.
+
+«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».
+
+«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«
+
+«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla
+pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on
+paljo satuja; tuo se tänne!«
+
+Johannes totteli sukkelasti.
+
+Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].
+
+      Kerran kissa kiivennynnä
+      Oli pajahan osannut,
+      Siellä viilan viekkahimman,
+      Raudan rasvaisen tapasi,
+      Jota joutu nuolemahan
+      Kielen kanssa kiirehesti.
+      Koska kielestä kipinät
+      Veri viilahan vetäy,
+      Kissa isosti iloitsi,
+      Mieli hyvissä hyrisi,
+      Luuli viilasta lujasti
+      Veren ulos vetäyvän,
+      Jonka tähden joutumalla
+      Sitä nuoli siihen asti,
+      Että kieli kipeneiksi
+      Kaikki kulu ja katosi. --
+
+[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna
+1774.
+
+Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.
+
+«Se on satu«, vastasi äiti.
+
+«Onko kirjassa monta satua?«
+
+«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.
+
+Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin
+rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi
+hän aapisen luo.
+
+«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«
+
+Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?
+
+Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet
+tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä
+olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen,
+jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.
+
+Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli
+hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei
+ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin
+ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun
+tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.
+
+Siemen oli itänyt. --
+
+Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja
+mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata
+olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen,
+kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä
+nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. --
+
+Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa
+puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on
+pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. --
+
+Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.
+
+Mihin nyt Metsämaan asukkaat?
+
+Lukukinkereille.
+
+Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä
+kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä
+lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä
+kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. --
+
+«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.
+
+Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet
+lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka
+hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen
+kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta
+vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun
+kirjan kirkkoherralta.
+
+Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.
+
+Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren
+ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia.
+Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa
+suurin maailmassa; se on kirkkoherra.
+
+Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii
+pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin
+näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin
+suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen
+unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.
+
+«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä,
+joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi
+auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«
+
+Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut
+ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki
+kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen
+poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin
+käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja
+rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.
+
+Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.
+
+Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa
+tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno.
+Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa
+lukuaan.
+
+Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes,
+nuorin; onko hän saapuvilla?«
+
+«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta
+hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.
+
+«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.
+
+Ei vastausta.
+
+«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan
+olen hakenut«, sanoi lukkari.
+
+«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku
+joukosta.
+
+Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.
+Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.
+
+Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset
+esillä.
+
+«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada
+Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin
+oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei
+löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi
+kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.
+
+«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on,
+vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.
+
+«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«,
+vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.
+
+Niin kävi Johanneksen kinkereillä.
+
+
+
+
+V.
+
+Touko on nääntyä.
+
+
+Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli
+ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt
+elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se
+vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei
+tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse
+tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä
+hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta
+kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa
+sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi
+päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä
+hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään
+syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä
+selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
+
+Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.
+Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin
+ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
+
+«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten
+minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on
+onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen
+katsantonsa.
+
+«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.
+
+Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa.
+Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän
+majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten.
+Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka
+hänessä epäröimistä olivat herättäneet.
+
+Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.
+
+«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.
+
+Johannes ei vastannut mitään.
+
+«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.
+
+Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein
+taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut
+häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän
+laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat
+kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean
+liekki nousi kohdastaan ylöspäin.
+
+Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.
+
+Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,
+vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan
+tuhkaan.
+
+Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän
+kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli
+päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa
+mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän
+kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin
+takaisin.
+
+Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt
+mierolle hakemaan palvelusta.
+
+Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä
+oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
+
+«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
+
+«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella
+-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun
+pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja
+rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
+
+Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän
+oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa
+todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,
+punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
+
+Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta
+kirjain polttamisessa keväällä!«
+
+Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki
+käsiin kasvonsa.
+
+«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene
+kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi
+Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään.
+
+_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä
+rikkaruohoksi._
+
+
+
+
+VI.
+
+Toukoa kastetaan.
+
+
+Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä
+uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,
+niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä
+taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän
+tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei
+erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta,
+kumminkin haudan levotta.
+
+«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä
+olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ,
+työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi --
+ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni
+petäjäistäkään syödäkseni«.
+
+«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos.
+Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois
+maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla
+iloinen, niinkuin muut«.
+
+Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä
+alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän.
+«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.
+
+Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan
+sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi
+nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän
+kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.
+
+Suru sulaa kyyneleisiin.
+
+Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes.
+«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei
+kumminkaan ole mihinkään«.
+
+Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.
+
+Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;
+takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.
+Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli
+hän jättänyt kotia tahi pudottanut.
+
+Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.
+
+«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä
+kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.
+
+Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä
+mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa.
+Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein
+kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa.
+Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä
+tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet.
+Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen
+häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes
+ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle
+miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian
+arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve.
+Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän
+asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.
+
+Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen
+etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen
+vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,
+ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.
+
+Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen.
+Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän
+ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa
+sielunpaimenelleen.
+
+Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he
+puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili
+nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi
+hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän
+keskustelun seuraukset näkyvät pian.
+
+Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina
+uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä
+jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän:
+«huomenna tahdon minä vastata sinulle«.
+
+Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.
+Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä
+salaisuuden.
+
+Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt
+maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla
+surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki;
+mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.
+
+«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen
+korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi
+muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä
+kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.
+
+«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen
+kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta
+kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi
+somaa unta viime yönä«.
+
+«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä
+ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.
+
+«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu
+saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa,
+Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.
+
+«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin
+meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.
+
+«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti,
+vai miksi?« kysyi Kaisa.
+
+«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen
+suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin
+viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on
+kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen
+aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«.
+
+«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli
+kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi
+ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse
+aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla
+ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä
+pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua
+vaivansa ja saa lohdutusta«.
+
+«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.
+
+«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka
+muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.
+
+«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
+Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.
+
+Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät
+oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.
+
+«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.
+
+«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi
+ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.
+
+Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
+Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä
+todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan
+kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki
+odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon.
+Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan
+nähnyt.
+
+«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä
+saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«
+
+«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva.
+
+«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi
+kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten
+Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon
+perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.
+
+«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«
+
+«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.
+
+«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«
+
+«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei
+Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu
+mieluummin ja lukee«.
+
+«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --
+annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«
+
+«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«
+
+«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra
+hymyili.
+
+«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko.
+
+«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.
+
+«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei
+tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin
+jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette
+Johanneksen kelpaavan?«
+
+Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...«
+
+«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes
+kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen
+tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon
+alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen
+elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.
+
+Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,
+joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä
+iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa
+ja puristi hellästi tämän kättä.
+
+Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun
+kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä
+minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut
+Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja
+ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli
+puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.
+Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.
+
+Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli
+puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.
+
+Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun
+tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.
+
+Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä
+aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --
+
+Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on
+alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä,
+niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.
+
+Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän
+kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes
+tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen
+touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei
+kummaa, että luulemme touvon edistyvän.
+
+Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä
+rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei
+ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka
+eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt
+meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle,
+joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan.
+Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.
+
+Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.
+
+
+
+
+VII.
+
+Touko edistyy.
+
+
+Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia
+siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,
+näkymättömissä.
+
+Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä
+todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
+
+Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan
+välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi
+antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle
+ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
+
+«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«
+
+Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään
+ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi
+tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut
+hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman
+ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle.
+Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita
+hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän
+suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen,
+töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja
+toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
+
+Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä
+vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle
+oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän
+oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän
+viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;
+silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin
+itse kirkkoherra.
+
+Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.
+Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.
+Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta
+kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi
+miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman
+kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut
+hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja
+rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä,
+vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla
+miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita
+kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
+
+Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli
+sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa
+oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,
+laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut
+tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei
+hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin
+liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos
+maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista
+kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos
+kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän
+nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen
+mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan
+viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja
+hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse
+olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä
+viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli
+onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin
+taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja
+silloin ei onnettomampaa löytynyt.
+
+Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi,
+mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa
+kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että
+kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra
+oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.
+
+«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«,
+puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä
+kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«.
+
+Onneton nuorukainen!
+
+Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui
+hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi
+ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni,
+milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«.
+Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä
+nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän
+myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.
+
+
+
+
+VIII.
+
+Tietoja entisestä tuttavasta.
+
+
+Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan,
+missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme
+nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on
+se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on
+meidän kääntäminen silmämme toisaanne.
+
+Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun
+Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän
+käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.
+
+He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on
+innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.
+
+Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He
+ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
+
+«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin
+kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen
+huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».
+
+Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä
+olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«
+
+«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«
+
+«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä,
+loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia
+on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«
+
+«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«
+
+«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä
+ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni.
+Kuule... Minä rakastin häntä!«
+
+«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«
+
+«Minä!«
+
+«Ja hänkö on rakastanut sinua?«
+
+«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani
+lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi
+minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän
+minua rakasti«.
+
+«Sinä uskoit!«
+
+«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä
+nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en
+varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän
+minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää
+varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän
+ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä
+luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua!
+Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen
+edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua
+rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti
+minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.
+
+Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.
+
+«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä
+arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse.
+Menenkö?«
+
+«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet
+näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit
+nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.
+
+Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?
+
+Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.
+
+Kuka on hän?
+
+Maria, majuri --sen ainoa tytär.
+
+
+
+
+IX.
+
+Ruusu.
+
+
+Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä
+asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös
+lesken sisarenpoika Johannes.
+
+Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui
+jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen
+ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein,
+tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta
+tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun
+milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
+
+Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä
+kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen
+istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset,
+ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan
+kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
+
+Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin;
+minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --«
+
+Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta
+että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
+
+Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin
+aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse
+arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen
+silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän
+hellillä silmäyksillä katseli.
+
+Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan,
+liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
+
+Nuorukainen sulki kirjan.
+
+«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos
+pimeään iltaan.
+
+«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi
+hänen nimensä.
+
+Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi
+valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.
+
+«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on
+kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties
+olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt!
+Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän
+omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää
+kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen
+vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu,
+ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä!
+Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin
+ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen
+nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre
+on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää
+muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka
+minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
+
+Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
+
+«Johannes!« sanoi tyttö.
+
+Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
+
+«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
+
+«Pian kokonaisen tunnin«.
+
+«Oletko onnistunut?«
+
+«Olen, jos sinä vaan suostut«.
+
+«Missä?«
+
+«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«.
+
+Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
+
+«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
+
+«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua
+ehdoista«.
+
+«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain
+serkkuni!«
+
+«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi;
+sinä tiedät sen!»
+
+«Minä tiedän sen«.
+
+«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
+
+«Sen tiedät kysymättäkin«.
+
+Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin
+ajatuksiinsa.
+
+«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en
+luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi
+kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli.
+Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani
+kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi
+minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni,
+rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!...
+Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...«
+
+Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa;
+hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.
+
+Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen,
+juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen
+Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston
+kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut
+Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes
+ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti
+laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle:
+«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran
+haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi
+Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi
+hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat
+loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä
+kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja
+ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas,
+lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän
+menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt
+itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat
+Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen
+synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään.
+-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän
+aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen
+kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä;
+mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva
+asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --
+
+Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa
+Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä
+pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.
+
+«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.
+
+Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän
+omaisuutensa.
+
+Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan
+tullikamaria!« sanoi Johannes.
+
+Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.
+
+«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki.
+«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä
+aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.
+
+Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli
+pian puolessa.
+
+Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin
+tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.
+
+Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat
+nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.
+
+«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini
+Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun
+tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.
+
+«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.
+
+«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka
+hänelle annoin«.
+
+«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut
+häntä...«
+
+«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla
+äänellä, unhottaen seuransa.
+
+«Kuka?« kysyi kapteini.
+
+«Maria!« vastasi veli.
+
+Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän
+puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän
+oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän
+punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä,
+juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja,
+ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa
+ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.
+
+Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen
+majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.
+
+Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.
+
+Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte
+minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.
+
+Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes
+ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä,
+mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.
+
+«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että
+onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on
+kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu,
+sillä ne ovat kädellä tehdyt«.
+
+Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle
+antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa
+vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen
+suosiostansa.
+
+Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.
+
+«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
+Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.
+
+«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa
+...ll. --
+
+Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen
+tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa,
+taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.
+
+
+
+
+X.
+
+Kuori ja sydän.
+
+
+Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat,
+hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen
+vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja --
+äänen karkeus.
+
+Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin
+tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja
+teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen
+kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut
+sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa
+tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian
+mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa,
+että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun
+Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin
+ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta,
+oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. --
+Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja
+tätä neuvoa aina seuraamaan.
+
+Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle,
+köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli
+tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt
+häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes
+tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä
+niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja
+kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti,
+mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän
+oikeassa siinä?
+
+Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut,
+että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon
+kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli
+kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja
+Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista
+ajattelematta.
+
+Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan
+päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän
+Marian kävelevän siellä.
+
+«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.
+
+Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui
+vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän
+veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan
+miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.
+
+Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa;
+mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän
+oli tullutkin.
+
+Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan
+hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
+
+«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
+Johannes oli nyt majurin mielessä usein.
+
+«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät
+rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«
+
+Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän
+vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että
+tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen
+puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen.
+Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta,
+huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti
+kovasti kostaa. --
+
+Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän
+kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi
+Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä
+teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla
+majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta
+Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«.
+Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo,
+kuuli kummeksien kutsumusta.
+
+«Minä tulen«, sanoi hän heti.
+
+»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä
+tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo
+Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät,
+niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan
+oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä
+ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi,
+näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja
+antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä
+sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa,
+sydämenkö vai kuoren --«.
+
+Ja Johannes meni.
+
+
+
+
+Kuori.
+
+
+Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.
+
+Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän
+ainoastaan kerran puhunut.
+
+Marian kanssa?
+
+Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs
+ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu
+vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä
+entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä
+heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten
+ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän
+aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen,
+joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta
+-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria
+muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian
+vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka
+usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen
+luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka
+puhteesta kova myrsky uhkasi.
+
+Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
+
+«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
+
+«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen
+lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
+
+«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria.
+
+«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan
+tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...«
+
+«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella
+äänellä«.
+
+«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en
+minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
+
+Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo
+oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.
+
+«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan
+tunkeutua Marian sydämen pohjaan.
+
+«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.
+
+«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«
+
+Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi
+hän jotenkin kiivaasti.
+
+«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä
+ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.
+
+«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«
+
+«Minä olen jo vastannut --«.
+
+«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä
+tahdon vastata, koska Maria -- --«.
+
+«Rakas isäni!« rukoili Maria.
+
+«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin
+ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.
+
+«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.
+
+Johannes kumarsi.
+
+Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten
+puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä
+Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin
+otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä
+salissa.
+
+Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä
+silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se
+ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.
+
+Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä,
+että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta
+vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin,
+mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.
+
+«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät
+minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.
+
+Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.
+
+«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
+Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.
+
+«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.
+
+Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.
+
+Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky
+puoliselle.
+
+Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen
+ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin,
+että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan --
+puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden,
+puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. --
+«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti
+kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun
+halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään
+-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen
+silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri
+häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista
+ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli
+pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili
+suruisesti Johannesta.
+
+«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan
+ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden
+kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma
+sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset
+muita tuomitsemaan».
+
+Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä
+polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä
+puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus --
+niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä
+nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi
+käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet
+tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
+
+«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
+
+«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
+
+Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut
+koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa
+näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään.
+Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai
+pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
+
+«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«.
+
+Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän
+söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa,
+milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän
+pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian
+jäljessä.
+
+Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa
+tallikamarissaan.
+
+
+
+
+Sydän.
+
+
+Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla
+rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa
+ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä
+ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
+
+Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon
+muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli
+ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden
+salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä
+syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
+
+Ketä tuli Johanneksen syyttää?
+
+Itseänsä.
+
+Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa;
+mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät,
+näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut
+olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei
+suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi
+sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
+
+Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä,
+lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut
+Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi
+tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei
+tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä
+vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki,
+kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän
+eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
+
+Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen,
+mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän
+hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa
+jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein
+maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen
+ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko
+täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata
+hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti
+pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi
+kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei
+suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna
+niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen
+mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden
+opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli
+joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee
+jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden --
+tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut
+tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla --
+itsestään.
+
+Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi
+silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä
+kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!«
+kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo
+luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun
+sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä
+olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää
+tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean
+totuuden«.
+
+Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen
+kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi,
+vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut
+tyttäresi sydämeen«.
+
+Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään
+kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki
+majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.
+
+Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri
+nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili
+kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti
+sarkatakin yllensä -- ja meni.
+
+«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä
+puutarhan ohitse.
+
+«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.
+
+«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.
+
+«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.
+
+Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut
+kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.
+
+Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita,
+vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli
+hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta
+ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle
+ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili.
+«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.
+
+Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen
+ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta
+ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä
+rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli
+horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan
+oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan
+uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä
+aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka
+muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut
+kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo
+uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen
+meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä
+vaikutti -- ja salaisesti.
+
+Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.
+
+Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen
+ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän
+kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen
+oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut
+käynyt.
+
+Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka
+ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
+
+Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa
+ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi
+kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin
+huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli
+suututtanut Marian.
+
+«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin
+kamariinsa.
+
+Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä.
+«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa
+hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
+
+Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän
+päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta
+otti, pyytäen anteeksi».
+
+Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä
+kummastellen kirjelappu kädessään.
+
+Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä
+samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän
+silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä.
+
+Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan
+taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen
+sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas
+silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä.
+
+«Sydän!« sanoi Johannes.
+
+
+
+
+XI.
+
+Syntymäpäivä.
+
+
+
+
+Aamupuoli.
+
+
+Tuli kesäkuun 1 päivä 18..
+
+Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.
+
+Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä,
+jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin
+ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian
+seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana
+sanottava Mariasta.
+
+Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin
+ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he
+olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa
+arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan
+kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli
+sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli
+Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti
+läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti
+nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän
+enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä
+tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän
+voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota
+ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät
+järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti,
+sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät
+vaikuttamatta olleet.
+
+Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
+Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
+Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
+synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
+Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
+kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
+Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
+Johannesta.
+
+Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään,
+ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei
+huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut
+häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa,
+seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta,
+niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla
+majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut
+suosimaan töllin lasta.
+
+Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.
+
+«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli
+mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes
+kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä --
+-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään
+kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi
+Johannesta auttaa tämän tietämättä.
+
+Tuon lauseen oli Maria kuullut.
+
+Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari,
+jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli
+lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet
+kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria
+ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa
+sanomatta mennyt.
+
+Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.
+
+Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria
+istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni
+tavalliselle paikalleen puutarhaan.
+
+Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen
+päätään ja meni Marian luo.
+
+«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö
+aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«
+
+Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen
+lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.
+
+«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä
+toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«
+
+Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä
+ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:
+
+«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa
+muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan,
+taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.
+
+«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
+Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.
+
+«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata
+vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« --
+Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.
+
+«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa
+luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.
+
+Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
+-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.
+
+«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra
+maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella
+teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette
+tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi
+sitä sanaa sanomatta.
+
+«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi
+majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni,
+siellä on sijaa kyllin!«
+
+Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen
+hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun
+miettiä illaksi!«
+
+«Miksi niin?« kysyi majuri.
+
+«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä,
+että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella
+hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren
+ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo
+kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.
+
+Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen
+tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni
+nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin
+minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi...
+Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle
+mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään.
+
+«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun
+toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten
+selvittäminen».
+
+Johannes loi silmänsä Mariaan.
+
+«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen.
+«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle
+muullekin«.
+
+«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.
+
+Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen
+minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut
+velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut
+saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.
+
+«No?« kysyi majuri.
+
+«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti.
+
+
+
+
+Ilta.
+
+
+Ilta tuli.
+
+Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä
+kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat
+majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.
+
+Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin
+salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan
+kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.
+
+Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan
+suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui
+vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä
+ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä,
+vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat
+nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli,
+vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet.
+Heillä oli nyt paljon puhumista.
+
+Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen
+nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko
+kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä
+istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä
+vierasparvesta toiseen.
+
+«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen
+tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa
+itsellensä liian suureksi.
+
+«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen
+naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla
+kapteini Leistin kanssa«.
+
+Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon
+kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä
+taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon
+tehtyään istui hän taasen liikkumatta.
+
+Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät
+hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi,
+siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi.
+
+Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli
+halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin
+salissa, siirtyi hän ovelle.
+
+Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen
+sydämensä alkoi tykyttää rajusti.
+
+Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat.
+
+Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut
+kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain
+kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti
+huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin,
+sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi
+G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset
+jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin
+Marialta, majurin tyttäreltä.
+
+«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen
+korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän
+ruhtinattarena».
+
+Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.
+
+Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet
+Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen
+istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa,
+milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s
+ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:
+
+«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä
+tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne
+vastaan«.
+
+«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa
+luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte
+pyöriä!«
+
+«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien
+palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.
+
+Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--,
+Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää
+«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.
+
+«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes
+vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi
+G-- kumarteli.
+
+Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi
+osannut vastata. --
+
+-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian
+sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt
+teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«
+
+Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa
+vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«.
+
+Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle
+tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän,
+»elleivät herrat tunne toisiansa«.
+
+Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.
+
+«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä
+syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra
+kreivi?«
+
+Johannes jäi seisomaan Marian viereen.
+
+«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua
+tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten
+linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta
+pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi
+saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi
+piirittää naisen sydäntä«.
+
+Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua
+linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«
+
+Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.
+
+«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen,
+olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei
+hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen
+rynnistäessään avaa portit --«.
+
+«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.
+
+«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.
+
+«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi
+aikaa piirittää?« kysyi kreivi.
+
+«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes
+huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.
+
+Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.
+
+Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi,
+että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi
+takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin
+olalle.
+
+«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen
+kreiviin.
+
+«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«
+
+Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko?
+-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet
+miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri,
+tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on
+puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on
+ihanaa!«
+
+Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta,
+ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.
+
+«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni,
+aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi
+on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa,
+ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«.
+
+«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt
+minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.
+
+«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään
+tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!«
+
+«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne
+katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä;
+korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.
+
+Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen
+silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt.
+Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut
+ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne
+tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne,
+niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo
+kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin
+antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.
+
+«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa
+sota-asiassa?«
+
+«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut
+tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin
+ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä
+pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki
+turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi
+minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle
+totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me
+molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.
+
+Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme
+tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin
+oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti:
+«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta
+puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan
+sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!«
+
+Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja
+pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa
+ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui
+hänelle nyt niin kokonaan oudolta.
+
+«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa
+seisoi.
+
+Kreivi ei ollut kuulevinaan.
+
+«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.
+
+Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta
+seisoi kumminkin liikkumatta.
+
+Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi
+ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.
+
+«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.
+
+Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän
+tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän
+kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«
+
+«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt
+minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...«
+
+«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut
+tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi
+anteeksi!«
+
+«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että
+kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.
+
+«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.
+
+Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi
+riitaveljeään.
+
+«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»
+
+Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten
+riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen
+perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on,
+herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja
+kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.
+
+Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä
+anteeksipyyntöä«.
+
+«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.
+
+«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.
+
+Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.
+
+«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun
+luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani
+-- -- --«.
+
+«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan
+parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi,
+arvonne antaa teidän ensin puhua«.
+
+Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän
+änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:
+
+«Hän on talonpoika!»
+
+Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna
+selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.
+
+Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet.
+Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun
+upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi
+häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka
+majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.
+
+«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi
+Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee
+suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli
+tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.
+
+Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä
+naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten
+riidoista, me vanhat miehet --«.
+
+Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen
+vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
+
+Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän
+näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa
+sanomatta seuran.
+
+«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi
+Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti
+katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.
+
+«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.
+
+Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli
+tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan,
+sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin
+pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi
+moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut,
+että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan,
+koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.
+
+Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että
+kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän
+ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun
+tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut
+pahakseen.
+
+Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä
+on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan
+aiheena nuorten miesten välillä? --
+
+Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata.
+Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen.
+Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä
+tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja
+väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.
+
+Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri
+puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön
+kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä,
+mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen
+paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä
+heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.
+
+Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden
+päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen
+silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt.
+Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien
+muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti
+niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen
+tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen.
+Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu
+yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu
+yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan
+tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu
+kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä
+et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.
+
+Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän
+vapisevalla äänellä.
+
+«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
+
+Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja
+huomasi, että hän nukkui.
+
+Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen
+silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen,
+armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.
+
+Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa,
+miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.
+
+
+
+
+XII.
+
+Uusi päivä, uusi mieli.
+
+
+Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen
+kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa
+hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa
+sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan
+herättämättä häntä.
+
+«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota
+nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja
+kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi
+--«.
+
+Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät,
+ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.
+
+Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on
+päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen
+otsalle.
+
+«Herätkää!«
+
+Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.
+«Antakaa anteeksi!« sanoi hän.
+
+«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä
+puhettamme«.
+
+«Kreivistä?«
+
+«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja
+oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne
+milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja
+minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta
+tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän
+tointa.
+
+Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se
+kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?«
+kysyi hän.
+
+«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri
+kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.
+
+«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää
+hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«,
+sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole
+penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.
+
+Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt
+taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.
+
+«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka
+mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.
+
+«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta
+taloni hänelle«.
+
+Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty,
+mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat
+sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä
+hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut
+ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja
+nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä,
+ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli
+majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen
+unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa;
+majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan
+lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli
+hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.
+
+Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt
+silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut
+Johannesta.
+
+Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt
+Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle
+punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli
+tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että
+Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.
+
+Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat
+vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli
+pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.
+
+«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
+«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«
+
+Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.
+
+«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«,
+sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla
+kuin -- -- sinä tiedät!«
+
+Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat
+oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin
+hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.
+
+«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.
+
+«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«
+
+«Mariaa?« -- Johannes punastui.
+
+«Niin, Mariaa, armastasi?«
+
+«Armastani?«
+
+«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat
+majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«.
+
+«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- --
+Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
+Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan
+minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
+Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.
+
+Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta
+kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä
+voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.
+
+«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä
+pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. --
+«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut
+majurille hänen talonsa katsojaksi.«
+
+«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin.
+Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- --
+
+Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli
+Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet
+elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä
+Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa
+herättäjää. -- --
+
+Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.
+
+Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.
+
+Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut.
+Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta
+vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes
+selityksen.
+
+«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus,
+jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua
+halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt
+on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«.
+
+«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut
+sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot
+välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi!
+Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana
+paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes,
+silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä
+haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». --
+Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi
+elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.
+
+Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi
+kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea
+alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.
+
+
+
+
+XIII.
+
+Lehti Marian päiväkirjasta.
+
+
+«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, --
+«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on
+sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei.
+-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei
+vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni
+yksin tallentakoon --«.
+
+«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän
+saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni?
+Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi
+nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään
+jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun
+hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi
+saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi
+rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen
+minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja
+kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri,
+ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte,
+poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että
+minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä
+tunnen, mitä minä tunnen«.
+
+«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi.
+Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei
+itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut
+vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä
+pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes
+tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti
+sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta
+--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne
+totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa,
+että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista.
+Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka
+se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä
+minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille
+Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. --
+Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin
+hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että
+Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«
+
+Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä
+ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun
+hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --
+
+Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin
+Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä
+kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen
+levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi
+tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen
+rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän
+itse ei uskonut -- --.
+
+Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut
+teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis
+teeskentelemään.
+
+
+
+
+XIV.
+
+Juhannus-aatto.
+
+
+Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen
+metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen
+rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan.
+Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin
+ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta,
+pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki
+kaikissa Marian.
+
+Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan,
+kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili
+häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty.
+Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon
+niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä,
+vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset
+rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut
+kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää
+tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan
+rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo
+kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen:
+Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli
+Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä
+vihdoin otollinen.
+
+Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille
+tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä
+saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«.
+Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus
+on semmoinen aine«. --
+
+Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä
+totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin
+perustus Johanneksen mielestä.
+
+Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi
+ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin
+järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen
+ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista
+perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen,
+vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.
+
+Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes
+osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni
+sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla
+hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin
+miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui
+entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan
+Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin,
+näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja
+kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka
+tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset
+ajatuksensa hänestä.
+
+Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa
+iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena
+laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä,
+suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se
+kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --
+
+Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on
+vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin
+samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan
+yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän,
+vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan.
+Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti
+katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.
+
+Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian
+vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut,
+hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän
+paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt
+naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän
+ystävyyden sitovan lapset yhteen.
+
+«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla
+tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna
+olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus,
+Johannes maisterista?«
+
+«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas
+vaan --«.
+
+«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
+G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.
+
+«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele
+valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«
+
+«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.
+
+«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen
+otsallensa.
+
+Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan
+herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan
+näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla
+säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä
+oksain suojasta hänen eteensä. --
+
+Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka
+sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle
+seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan
+lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen.
+Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei
+huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi
+puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa
+värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt
+on Klaus sinun ikuinen vankisi --«.
+
+«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea
+nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei
+tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut
+sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.
+
+Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea
+nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen
+muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei
+aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun
+ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on
+se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä
+on jo vuosia kulunut --«.
+
+Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka
+kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa
+tahdon minä tanssiin mennä«.
+
+«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No,
+no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä
+--«.
+
+Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon
+toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin
+kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat
+sieltä -- olivathan ne kauniita! --
+
+Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin
+lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi
+taasen sitä kiireemmin.
+
+«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin
+poistaakseen jonkun julman ajatuksen.
+
+«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee
+hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän
+Klausta, mutta raskailla askelilla. --
+
+Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes
+otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.
+
+«Kauniin on tämä«, jupisi hän --.
+
+Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli
+Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei
+maisteria vielä näy«.
+
+«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli
+levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.
+
+«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria
+ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään
+nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa?
+Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se
+syynä teidän valintaanne«.
+
+Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä
+vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä
+syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin
+annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan.
+Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni.
+Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei
+minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen
+puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä
+elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle,
+ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.
+
+Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen
+vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt
+miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän,
+«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.
+
+Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi
+taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan
+käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä
+puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt,
+että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma
+M.
+
+«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle
+Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä
+löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.
+
+Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
+Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«
+
+«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.
+
+«Mitä ne näyttävät?«
+
+«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien
+keskellä --«.
+
+Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en
+ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen
+kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.
+
+Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.
+
+Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat
+kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.
+
+Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota
+punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.
+
+Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle
+sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli
+niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle.
+
+Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat
+ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.
+
+
+
+
+XV.
+
+Tunnustus.
+
+
+R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on
+viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko
+lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää
+peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee
+alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut
+tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista
+R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin --
+juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.
+
+Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle
+selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,
+kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat
+tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja
+kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi
+pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs
+nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.
+
+Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?
+
+Tänään tahi ei koskaan!
+
+Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee
+lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy
+Harmaalaan.
+
+Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset
+ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat
+siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä
+ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«
+
+Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt
+saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.
+
+Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja
+riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon
+säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän
+kanssamme Jumalaa!«
+
+Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.
+
+Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.
+
+Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei
+häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.
+
+Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla
+poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä
+istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten
+loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.
+
+Rannalla oli huone.
+
+«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.
+
+«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito.
+
+«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.
+
+«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?«
+
+«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä
+pyytänyt«.
+
+«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
+Harmaalaan takaisin«.
+
+Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. --
+
+«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä
+oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen
+venettä rantapuun oksaan.
+
+«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen
+nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen
+huoneen luo.
+
+Nuorukainen seurasi häntä.
+
+«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti
+kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte
+näyttää minulle?«
+
+Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole
+ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin
+sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,
+ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:
+kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät
+jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen
+antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä
+kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«.
+
+He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston
+saarella seisoo.
+
+«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.
+
+«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?«
+
+«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette
+kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte
+syyn«.
+
+«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa
+toiset.
+
+«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te
+olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,
+outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein
+vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun
+silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt
+ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,
+Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet
+totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän
+suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,
+kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako
+halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin
+viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- --
+Saako?«
+
+«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru
+huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi
+puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin
+neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa,
+niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«
+
+Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen
+vieressään.
+
+Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe
+ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen
+toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä
+morsiamenaan. --
+
+Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa
+asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran
+eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa
+sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita
+Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_
+nimitti.
+
+«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen
+vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«
+
+Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa
+tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä
+suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.
+
+«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut
+kuulevinaan Johanneksen sanoja. --
+
+Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä
+hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää
+tahtonut. -- Maria oli onnellinen. --
+
+Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
+Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon
+lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua
+onnettomuuteen vielä!« --
+
+Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,
+oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.
+Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,
+samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja
+neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun
+hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän
+puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --
+
+Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko
+yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,
+että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden
+väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --
+
+
+
+
+XVI.
+
+Saarna.
+
+
+Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka
+silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen
+valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken
+voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon
+säteitä?
+
+Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät
+tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista
+viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen
+katsoneet?
+
+Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.
+
+Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi
+sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan
+Jaakon poika!«
+
+Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
+-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.
+
+«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.
+
+«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan
+rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa!
+Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.
+
+Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen
+katsonut!
+
+-- «Kuule!«
+
+_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta
+sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1]
+
+[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.
+
+«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla
+tavallista saarnaa«.
+
+Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan
+hän hymyili.
+
+
+
+Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden,
+hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan
+ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen
+salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen,
+Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän
+näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.
+
+«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene
+usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa
+lopetti. --
+
+Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.
+
+«Mikä on oikea rakkaus?«
+
+«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi,
+sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka
+tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö
+riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin,
+maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä
+oikea, todellinen?«
+
+«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi
+rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas,
+olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun
+sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle,
+josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja
+joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin
+ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee
+niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole
+mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa
+tähden«.
+
+«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi
+Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä
+sitä«.
+
+«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. --
+
+«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. --
+Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa
+rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«
+
+«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa,
+sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet
+tuomitsee«.
+
+«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.
+
+«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus
+ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen
+tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä
+olen hänen«.
+
+«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. --
+
+Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden
+sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin
+sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.
+
+Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
+Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
+Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
+enemmän tunsi Maria oman itsensä.
+
+Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi.
+Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun
+hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.
+
+«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa
+olennossa. -- Me luulemme!«
+
+Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta;
+rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.
+
+«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«
+
+«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.
+
+«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä.
+Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä
+huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä
+vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.
+
+Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan
+saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --
+
+«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun
+ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko
+ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«.
+
+«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi
+ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? --
+Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut
+ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä
+merellä«.
+
+«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«.
+
+Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi
+liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he
+toisilleen.
+
+Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei
+kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti
+päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru
+oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
+
+Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean
+saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä
+vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he:
+«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« --
+
+Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät
+Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa
+eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri
+Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä
+olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän.
+
+Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä
+paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän
+odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon.
+Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka
+viimeisenä tuli. --
+
+Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän
+kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.
+
+Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen
+silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti
+kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla
+mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken
+puhutella« -- ajatteli hän.
+
+Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
+Johannekseen. --
+
+Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi
+vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät
+suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä
+jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä
+niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä
+selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta
+tulevan?_»
+
+«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.
+
+«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden
+kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään
+meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin
+tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.
+
+«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen
+talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.
+
+«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.
+
+»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«
+
+«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa
+ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän
+jokainen tietää ennenkin«.
+
+«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«
+
+«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.
+
+
+
+
+XVII.
+
+Kirkkomaalla.
+
+
+Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes
+seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.
+
+Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä
+paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja
+silmäili sinne.
+
+Haudassa oli musta ruumisarkku.
+
+«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.
+
+«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen
+vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta
+maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se
+auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei
+paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.
+
+«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja
+kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän:
+«Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«
+
+«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika,
+niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies.
+Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt
+nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei
+rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia
+rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä
+sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän
+ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka
+saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.
+
+«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«
+
+«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.
+
+Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes
+vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki
+arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet
+hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän
+nojausi.
+
+Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään
+haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa
+saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon.
+Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen
+katosi.
+
+Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään
+enää.
+
+Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.
+
+Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.
+
+Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut
+hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.
+
+«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. --
+
+Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.
+
+Johannes lähestyi rantaa. --
+
+Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki
+Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.
+
+Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.
+«Minun onneni hauta!« jupisi hän.
+
+Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä,
+katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.
+
+«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt
+lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.
+
+«En!« oli Johannes vastannut.
+
+«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on
+kuin haudasta noussut«. --
+
+«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan
+kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.
+
+«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.
+
+«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko
+pyytänyt. --
+
+«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.
+
+«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja,
+nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --«
+
+Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes
+tietänyt mitään.
+
+Hän oli kuin mielipuoli.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.
+
+
+Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä
+maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole;
+ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla
+kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita
+koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma.
+Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella
+kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.
+
+Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla
+kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä
+lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu
+näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka
+jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään
+nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän
+kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa
+kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu
+samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin
+nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa
+toistensa ajatuksia.
+
+Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni
+ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet,
+siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He
+puhuivat ensimäisestä Napoleonista.
+
+«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen
+tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus
+se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva.
+Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty,
+ennenkuin saari perustettukaan oli«.
+
+«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan
+saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän
+ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei
+kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja
+silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä
+Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».
+
+«Hän on ihminen ja -- --«.
+
+«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
+Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
+Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
+Elbaankaan jäänyt«.
+
+«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani
+kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta
+Jumala varjelkoon meitä!«
+
+«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.
+
+Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni
+Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli
+hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä
+järvelle.
+
+Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen
+Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta
+käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet
+vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären,
+kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli
+tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan,
+mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui
+hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt,
+että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria
+nauroi, hänen sydämensä itki.
+
+«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.
+
+«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria
+ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili
+ympärilleen.
+
+«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«,
+sanoi apulainen.
+
+«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen
+itse«.
+
+«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi
+apulainen.
+
+Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?«
+
+«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen
+sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää
+itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.
+
+Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli
+hän siirtänyt sen omaan sormeensa.
+
+«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.
+
+Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä
+istui, ei silmä vielä eroittanut.
+
+Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli
+luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui
+airoihin ja lähti odotettua vastaan.
+
+Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä
+kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos
+olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi
+siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.
+
+Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen
+päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän
+ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka
+puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita
+eivät laisinkaan ymmärrä.
+
+«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan,
+kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«.
+
+«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se
+olisi sinun mieleesi..?«
+
+«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat
+sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys
+lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin
+suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja
+Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet
+tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en
+välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.
+
+«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia
+oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha,
+ha!«
+
+«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten
+eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi
+apulaisen saaneen rukkaset«.
+
+Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
+Mariaa?«
+
+«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi
+tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras,
+sanoo sananlasku --«.
+
+Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä
+naisen.
+
+«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.
+
+«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.
+
+Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.
+
+Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena
+seurasi Klaus veneellään.
+
+«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.
+
+Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan
+toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut
+minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä
+katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen
+Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen
+silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin,
+ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt,
+viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne,
+istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta.
+«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä,
+nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja
+Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene
+sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«.
+Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli
+niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei,
+ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä
+koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan
+kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja
+uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä
+tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos
+teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla
+murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.
+
+Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
+Johannes meni?« kysyi hän.
+
+«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin
+sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.
+
+Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä
+hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen
+sai kaikki uudesti kertoa.
+
+«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.
+
+Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään
+ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi
+mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä
+kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään.
+Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä,
+mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi
+suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.
+
+«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee!
+Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin
+ovat soutajat joutuneet?« --
+
+Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen,
+hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra
+koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä
+olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä
+olen onneton!«
+
+«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi
+kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan,
+siinä on koko asia«.
+
+Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus
+ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.
+
+Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli
+levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi
+jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.
+
+Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli
+kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät
+koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt,
+olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän.
+
+«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan
+ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.
+
+Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen
+sydämestään kadonnut.
+
+
+
+
+XIX.
+
+Ukkos-ilma.
+
+
+Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee
+hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on
+vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset
+tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet
+koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.
+
+Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa,
+tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys
+sydämen nielee, kuka auttaa silloin?
+
+Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran
+suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
+
+Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
+
+Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
+
+Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse
+kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän,
+jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut
+kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle
+antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se
+oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria,
+olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
+
+Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka
+juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian
+kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei
+mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian
+luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän
+olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka
+näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan
+vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei
+tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä;
+mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
+
+Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja
+uhrasi samalla oman onnensa.
+
+Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin;
+hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen
+luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut,
+jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli
+mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei
+vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa
+Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo
+kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
+
+Maria rakasti töllin lasta.
+
+Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi,
+olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen
+sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi
+tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma
+sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus,
+ennenkuin hän heräsi.
+
+Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi
+yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.
+
+Hän pettyi.
+
+Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha
+sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa
+verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa
+ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
+
+Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja
+haavoittaa heittäjänsä. --
+
+Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut.
+Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä
+vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin.
+Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat
+nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut,
+pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma
+leikin häiritsi.
+
+Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. --
+
+Se oli ukkosen ääni.
+
+Yö joutui, myrsky alkoi.
+
+Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan
+edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
+
+Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi
+tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan
+henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee
+tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät
+hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä
+katkerammasti.
+
+Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se
+on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä
+uusilla kyynelillä.
+
+«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen.
+«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän
+Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole
+tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes,
+Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo
+kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat!
+Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi!
+Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi
+minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa
+rukoilla«.
+
+Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:
+
+«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit.
+Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun
+elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä.
+Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et
+ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi.
+Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo
+Johannes«.
+
+Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen
+jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.
+
+Maria oli vetänyt akkunan kiini.
+
+«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman
+hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä;
+minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen
+vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla
+onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen
+niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«
+
+Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.
+
+Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.
+
+Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin
+murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen
+tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen
+kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.
+
+Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.
+
+Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt
+olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
+
+Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys
+entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
+
+Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla
+Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen
+kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
+
+«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän.
+
+Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
+
+Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan
+seisoi hän.
+
+Hän näki kumminkin!
+
+Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän
+suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten
+nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten
+huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta
+juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta
+vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli
+juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa
+hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi
+Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi
+sanan: Maria!
+
+Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. --
+
+Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi
+järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt,
+ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa
+sylissä. --
+
+«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä
+hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«
+
+Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä
+ilmassa saavuttanut Harmaalan.
+
+Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä
+savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.
+
+«Maria, Maria!« huusi hän. --
+
+Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian
+kamariin.
+
+Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»
+
+Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.
+
+Hän meni sisälle.
+
+Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen
+otsassansa oli haava, josta juoksi verta.
+
+Ei epäilemistä enää.
+
+Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
+
+Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi
+hänet saliin. --
+
+Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti
+ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko
+seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan
+herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki
+kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui
+liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä
+Marian otsaa.
+
+Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
+
+Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi
+majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen
+tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti
+naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
+
+Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa,
+missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet
+yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
+
+Kirje oli ollut tällainen:
+
+«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa,
+täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä
+niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.
+
+Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo
+yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --
+
+«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin
+parooni huutanut.
+
+«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
+Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
+
+Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä
+liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina
+hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli
+tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä,
+nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat
+jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei
+näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
+
+«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään.
+«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa
+minulta vaatii?«
+
+«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
+Mariasta eroittanut.
+
+«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö
+sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« --
+
+Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin
+olisivat sanoneet jotakin.
+
+Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti
+hän: «Maria!«
+
+Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.
+Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo
+peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi
+jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.
+
+Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle
+kiitos, hän elää!«
+
+Maria eli -- mutta minkälaista elämää! --
+
+
+
+
+XX.
+
+Anna.
+
+
+Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen
+serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen,
+joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta
+oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä
+aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna
+tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva
+astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen
+juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin
+juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin
+tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä
+maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan
+poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat
+nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli
+onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
+
+Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta
+sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen
+saada.
+
+Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä
+runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen
+sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa,
+oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka
+tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
+
+Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen
+muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi;
+mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän
+siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
+
+Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
+
+Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja
+kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.
+
+Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona
+viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään
+Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi
+uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen
+silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
+
+Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin
+kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä
+iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa
+oli juhlapuvussa.
+
+Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
+Johanneksen puolesta.
+
+Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna
+peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen
+hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta
+nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään
+onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
+
+-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän
+sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. --
+
+«Minä tulen«, vastasi Anna.
+
+Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna
+juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän
+ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa
+ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri
+rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä
+kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa
+puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
+
+Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
+
+Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä
+hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle,
+jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana
+vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli
+asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli
+suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä
+olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna
+tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa,
+kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa
+talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään.
+Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja
+mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut
+Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta
+tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.
+
+Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi
+tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut
+onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen
+oman sydämensä haavoittamisellakin.
+
+Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka
+majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä,
+ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan
+havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli
+jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä
+seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin,
+jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen
+sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille
+oli kirjoitettu ainoastaan:
+
+«Varo sydäntäsi, Maria!«
+
+Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se
+totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä
+Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan
+sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin
+oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti
+samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«.
+
+Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen
+pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän
+paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus
+tällä varoituksella oli.
+
+Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja
+majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen
+majurin lähteneen Harmaalaan.
+
+Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen
+voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen
+sanomantuoja Harmaalasta.
+
+«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
+
+«En«.
+
+«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella
+äänellä.
+
+«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin
+lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.
+
+«Puhuiko hän mitään silloin?«
+
+«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa
+hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- --
+Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...«
+
+«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on
+mennyt?«
+
+«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski
+minun kiireesti kulkea«.
+
+Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli
+tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi
+tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei
+saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä
+vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --
+
+Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt
+ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja
+itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan.
+Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei
+varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli
+jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on
+kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää
+saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen
+kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut.
+Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan.
+Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen
+kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen
+onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli
+Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen
+onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä
+hetken. --
+
+Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta
+luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu
+pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa
+kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä
+saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja
+havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja
+puhkesi katkeraan itkuun.
+
+Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo
+enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut.
+Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --
+
+Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut,
+silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina
+hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki
+nyt katkerammasti.
+
+Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.
+
+Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen
+poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen
+silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei
+kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen,
+kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin
+nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.
+
+Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta
+levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa
+kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä,
+joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti
+samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli
+Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen
+päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen
+matkalleen.
+
+Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo
+nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat
+yhtaikaa. --
+
+Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein
+samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut
+nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään
+Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä.
+Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.
+
+Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist
+hänen akkunansa alla ja näki hänet. --
+
+Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket
+aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi,
+vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen
+poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli
+majuri --sen kotimies.
+
+
+
+
+XXI.
+
+Aaveko vai ihminen?
+
+
+Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli
+nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä.
+Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...
+
+Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi
+ukkonen pilvissä.
+
+Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän
+tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt
+Annan katoovan.
+
+«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«,
+ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --
+
+Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina
+tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.
+
+«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä...
+Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika
+mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«.
+
+Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli
+kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin
+taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän
+tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.
+
+Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.
+
+«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä!
+Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä
+tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa
+vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on
+neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain
+vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta
+minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että
+myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.
+
+Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin,
+niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut
+mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs
+Johannekselta.
+
+Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden,
+kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi
+neiti Maria?«
+
+Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman
+vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan
+sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä.
+Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla
+teidän tykönne«.
+
+Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi
+mennessään: «Hyvä on alku!«
+
+Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori
+kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi
+käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan.
+Anna, Anna parka! --
+
+Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen
+jyrisi likempänä.
+
+Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan
+mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään
+luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.
+
+Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun
+hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta.
+Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse
+ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän
+kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja
+kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli
+yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja
+ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta
+kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.
+
+Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri
+--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.
+
+«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä
+kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa
+taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua
+rahaa.
+
+«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä
+on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa.
+Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«
+
+«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!«
+
+«Niin Leist!«
+
+«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...«
+
+«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa
+itseänne, luutnantti!«
+
+Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin
+kuolema.
+
+«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen
+sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.
+
+«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.
+
+«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä,
+missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«
+
+Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:
+
+«Veljeni!«
+
+«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä
+en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä.
+Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria!
+Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon
+maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on
+lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä
+yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka
+muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria
+verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti
+iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa
+Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen
+jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä,
+rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee
+Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt
+varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen
+ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan,
+illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri,
+joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän
+kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin
+puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa
+Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä
+kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä!
+Veljesi Theodor!«
+
+Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.
+
+«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen
+malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei
+ollut elämään«.
+
+«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.
+
+«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo
+aaveita«, nauroi kreivi.
+
+«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.
+
+«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa
+minun kimppuunsa!«
+
+«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.
+
+«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.
+
+Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus
+seurasi samassa.
+
+«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.
+
+«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi,
+malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa
+vastaan«.
+
+Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi,
+kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei
+minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.
+
+Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän
+hänkin!«
+
+«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini
+on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. --
+
+Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen
+oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän
+melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa
+unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.
+
+Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
+«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«
+
+Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.
+
+Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen,
+nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun
+poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan
+teitä«.
+
+Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä
+muutamia viinilasia ja jätti seuran.
+
+Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme
+kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti
+laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.
+
+«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä
+olet, tottamari, onnen lapsi!«
+
+«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. --
+
+Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois,
+miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos
+viimeiset.
+
+«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies
+mennessään.
+
+«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.
+
+Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen
+poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa
+nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.
+
+«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Marian kamarissa istui Anna.
+
+Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika
+parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet
+puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta,
+paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika
+ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä
+laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin
+umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi,
+on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.
+
+Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase
+ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen
+juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi
+sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta
+umpeen kasva.
+
+Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen
+oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka
+pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen
+oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka
+turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin
+taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa
+tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat
+kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen
+onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun
+luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa
+liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään
+kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen
+silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun
+hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä
+askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen.
+Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta
+ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet
+syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista
+tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.
+
+Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi
+silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen
+omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin
+vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi
+hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. --
+Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle
+oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo;
+hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen
+herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli.
+
+Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen
+ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan
+takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava
+sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät
+ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun
+päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä,
+hän silmänsä avasi.
+
+Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä;
+hän suuteli kukkaa.
+
+Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa
+vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla
+hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,
+
+Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta
+tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.
+
+Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.
+
+«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en
+tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki
+ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet
+olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette
+vastaa?«
+
+Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.
+
+«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti,
+minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin
+nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt.
+Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte,
+niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut
+sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen.
+Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja
+ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.
+
+Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse
+omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen
+lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei
+tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit,
+innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut
+herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.
+
+Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi
+rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut
+mitään.
+
+«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä
+parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja
+sinä et vastaa?«
+
+«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.
+
+«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun
+olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen
+sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.
+
+«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin
+olisi luullut Annassa löytyvän.
+
+Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.
+
+«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin
+sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta
+vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.
+
+«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne
+ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi
+selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.
+
+«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on
+musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan
+tähden!«
+
+Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen
+ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen
+aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.
+
+Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan
+makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.
+
+Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada
+vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.
+
+«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna,
+jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.
+
+«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.
+
+Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.
+
+«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella
+vaaleaa naista.
+
+Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna
+nähnyt.
+
+«Jumala! Johannes! Auta minua!«
+
+Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse;
+hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän
+hänen suoraksi lattialle.
+
+«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.
+
+Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän
+luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten
+hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa,
+seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.
+
+»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«
+
+«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä
+neiti Marian kamarissa!«
+
+«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili
+kreivi.
+
+«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla
+luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös
+Aurajoesta. Hän on hukkunut«.
+
+Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos
+taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen
+toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun
+hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä;
+niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.
+
+Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.
+
+«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«,
+sanottiin.
+
+
+
+
+XXII.
+
+Maria.
+
+      Ei ole lepoa lehossa,
+      Eikä onni oksapuiden
+      Asu mustan varjon alla.
+      Vaiva vaivuttaa levolle,
+      Vaiva vaivaapi uneni,
+      Vaiva herättää valolle,
+      Uuden päivän paistehelle.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat
+haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä
+laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset
+iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät
+mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä,
+iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme.
+Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi
+hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki.
+
+Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
+
+Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat
+hirmuvaltiaista hirmuisimmat. --
+
+Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme
+tunteiden vallan.
+
+On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla.
+Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta
+väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän
+ääressä istuu ja kirjoittaa.
+
+«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
+
+Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
+
+Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin
+ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä
+tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni
+pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit
+tavanneesi kreivin?«
+
+«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan
+teidän talossanne«.
+
+«Te kuulustelitte Johannesta?«
+
+«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli
+turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on
+samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin
+kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
+
+«Kummallista!« jupisi majuri.
+
+Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian
+laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
+
+«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan
+kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...«
+
+«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei
+parasta ollut toivomista.
+
+«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.
+
+«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua
+hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän
+entiselleen enää, sitä en minä takaa«.
+
+«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä
+sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.
+
+Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka
+tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena
+ylös.
+
+«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja
+minä...«
+
+Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö!
+Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen
+hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen
+silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun
+vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat
+aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän.
+
+Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.
+
+«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja
+lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet
+syliinsä ja kantoi hänen kamariin.
+
+«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria
+iloisella äänellä.
+
+«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman
+ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi
+liikutuksesta.
+
+«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle
+antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen
+jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait
+lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi
+kamariin Mariansa luo.
+
+Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän
+istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
+
+«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä,
+menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä,
+mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
+
+«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
+
+Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin
+tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat
+antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa
+enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.
+
+Nyt nukkui Maria. --
+
+Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat,
+joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla
+ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa
+seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se
+tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan
+sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka
+saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän
+itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin
+olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi,
+seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. --
+
+Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän
+kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi
+se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli
+kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona
+hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon
+liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta
+rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt
+väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi
+kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi,
+kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan
+partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän
+voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä
+heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja
+sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus
+ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin
+hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää
+tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä
+murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti
+muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa
+oli.
+
+Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi
+Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet
+muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen
+sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja
+varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan
+herätä.
+
+Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja
+vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi
+sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.
+
+«Johannes! Johannes!« huusi hän.
+
+Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä
+oli ollut ilon kuva!
+
+Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja
+lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja
+joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten
+niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja
+muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja
+vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei
+enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
+
+Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
+
+«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi
+hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he
+jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
+
+Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla
+äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän
+ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja
+vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän
+rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian
+luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
+
+Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
+
+Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle
+olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen
+kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset
+voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä
+entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei
+kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään
+kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli
+Marian toivo voimissaan.
+
+Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin
+parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän
+nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on
+hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
+
+Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa
+ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa.
+Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha,
+joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin
+Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut.
+Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet
+hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan
+samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta
+toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen
+aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti
+Annan.
+
+Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli
+hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti
+makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli
+hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti
+hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana
+huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi
+ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen
+ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen
+sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä
+sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat
+päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja
+eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo
+näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
+
+Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä
+olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen
+sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin
+hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan
+oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä,
+ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän
+väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa
+väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän
+muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin
+Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen
+sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei
+hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen
+ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä
+näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa
+selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
+
+Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma
+onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
+
+Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö
+unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa
+lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut
+iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän
+oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos
+katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen
+menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
+
+Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko
+valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita
+kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos,
+jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti
+sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki
+Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa
+silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen
+silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi;
+mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi
+ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
+
+«Pelastettu!«
+
+Maria oli kovaa sotaa käynyt.
+
+«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes
+mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni
+kevytmielisyyttä?«
+
+«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
+
+«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä
+Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt,
+miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja
+kuolemaani saakka rakastan«.
+
+Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
+
+«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen
+viereen.
+
+«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
+
+Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli
+turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.
+
+Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta
+hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja
+kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten
+vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi
+pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut
+takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen
+käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
+
+       *       *       *       *       *
+
+      Katsoi aamun, katsoi illan,
+      Ei tiennyt mihin katosi.
+
+      _Kalevala_.
+
+On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen
+sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
+
+Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli
+suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo
+kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä
+Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä.
+Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen
+kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän
+hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti
+kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan
+Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä,
+kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin
+ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä
+olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« --
+
+Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut
+elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä
+astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten
+sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja
+Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli
+Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi
+Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä
+keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin
+maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän
+syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta
+itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita
+hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
+
+Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun
+takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi
+hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa,
+ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin
+saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän
+Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli
+Marian vieressä ollut niin onnellinen.
+
+Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
+
+Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
+Viimeinen ilta oli käsissä.
+
+«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla
+kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme,
+täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana
+olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne
+lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että
+Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin
+aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei
+eroita heidän välinsä pituus«.
+
+«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta
+talooni, kun tiesin tuon asian!«
+
+«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi
+tuli«.
+
+«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä
+olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
+
+Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä
+silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä
+levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas
+kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä
+ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän
+heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin
+istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä
+aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta
+aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän
+oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin
+hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
+
+Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.
+
+Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut
+juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän
+esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin
+oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski
+kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
+
+Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
+
+«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat
+tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit
+minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt
+loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä
+on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni
+ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni
+on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala,
+Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin
+kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus:
+Johannes! Mutta -- hän katosi«.
+
+«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja
+sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama
+sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani.
+Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä
+kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt
+puhkeemattomain pilvien taakse«. --
+
+«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi
+kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et,
+sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle,
+ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen
+ylös«.
+
+«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et
+kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino
+minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa
+onnetonta Mariaansa!«
+
+Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi
+hän ylös ja lähti kamaristansa.
+
+Pihalla näki hän Klaus paroonin.
+
+«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
+
+«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«
+
+«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
+
+Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä
+huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
+
+Siinä itki hän.
+
+Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«
+
+Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt
+sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä
+oli tapahtunut.
+
+«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi
+hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala
+rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä
+puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen
+kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan
+elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja
+hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen
+morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
+
+Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria
+viimeksi mainitsi.
+
+Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. --
+«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä
+--?«
+
+«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän
+rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja
+lausuessaan silmäillen Klausta.
+
+Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.
+
+Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He
+näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
+
+«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä
+olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus
+ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
+
+«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita,
+jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa
+keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi
+vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin
+saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
+
+«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen
+tiennyt!« huusi parooni.
+
+«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran
+rakastanut!«
+
+«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
+
+«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos
+minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
+
+«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä
+kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...«
+
+«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...«
+
+«Surmannut itsesi!«
+
+-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on
+Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti
+lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut
+itseni«.
+
+«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en
+ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun
+surmaamaan itseni«. --
+
+«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait
+salaisuuteni«.
+
+-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on
+jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on
+vielä salaisempi kuin ennen«.
+
+Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.
+
+
+
+
+XXIII.
+
+Pirullisia aikeita.
+
+
+Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat
+kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
+
+Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko
+unen helmassa? --
+
+Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella
+mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.
+
+Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä
+puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun
+semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa
+korvaa. --
+
+Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi
+tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä
+sade ole lakannut.
+
+Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä,
+laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien.
+--
+
+«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.
+
+Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti
+ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« --
+
+«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei
+ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika
+oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa
+niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« --
+
+«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! --
+Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. --
+
+«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun
+maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo
+toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä
+noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:
+
+Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« --
+
+«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä
+lukua -- --«.
+
+«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista,
+että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun
+oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni
+kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.
+
+«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen
+nähnyt«.
+
+«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä
+tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi.
+Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin
+ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen
+tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin
+palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei
+sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä,
+arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat
+akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua
+kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.
+
+«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo
+vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.
+
+«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin
+päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi
+terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa
+kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo
+entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät
+saisivat silloin kaikki«.
+
+«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«
+
+«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän
+velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen
+kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista
+kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.
+
+«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen
+akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.
+
+-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- --
+«ymmärrät!...«
+
+«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon
+pää näkyi.
+
+«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on
+serkkuni...«
+
+«Helvetissä...«
+
+«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!«
+
+«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
+
+Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
+
+«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
+
+«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! --
+Onnea!«
+
+Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän
+kulkemaan jupisten itsekseen:
+
+«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» --
+
+Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti
+hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista.
+Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat
+paukkuen jyrisivät.
+
+Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin
+onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten
+vehkeet tyhjäksi tehdä.
+
+Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen
+katsahtanut.
+
+Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi
+vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei
+ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän,
+Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin
+jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --
+
+«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään!
+Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita!
+Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut
+ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka
+taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on
+pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa,
+torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...«
+
+Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.
+
+«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun
+täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano...
+Hiljaisuus, urhous, voimaa!«
+
+Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta
+kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen.
+Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili
+taakseen.
+
+Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei
+vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla
+muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.
+
+Kyösti lähti kulkemaan.
+
+Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi
+kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa
+seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään,
+kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä
+hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti
+kiireesti juoksemaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
+
+Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut
+sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta
+sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja
+lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut
+rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
+
+Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on
+ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä,
+joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän
+umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
+
+«Raha on hänen elämänsä«.
+
+«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä
+panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne
+rikkuvat«.
+
+Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli
+särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...
+
+Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
+
+Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja
+akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta
+akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle
+konttaamaan. --
+
+Siinä onkin jo mies.
+
+Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan
+kynnyksellä. -- Vaan silloin...
+
+«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan.
+«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat,
+eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että
+joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«.
+
+Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies
+selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku
+voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä
+takasin.
+
+Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki
+tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun
+leimaukset valaisivat näitä molempia!
+
+«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
+
+Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
+
+Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi
+vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
+
+«Johannes, veljeni!«
+
+Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
+Molempain asema oli kummallinen.
+
+«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma
+aikomuksesi ei onnistunut«.
+
+«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi
+Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn,
+miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja
+siis onneton«.
+
+«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi
+onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen
+on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään
+haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi,
+palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --«
+
+Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.
+
+Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen
+toisensa?
+
+Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella
+katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi
+hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun;
+piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.
+
+Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut.
+Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin
+muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen
+pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --
+
+Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että
+hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä
+poltti. --
+
+
+
+
+XXIV.
+
+Johannes.
+
+
+Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi
+laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat
+ihmiset valveilla. --
+
+«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen
+polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä
+Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä
+luulet, ukkoseni?«
+
+«Kyllä!«
+
+«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja
+ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä
+tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään
+kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«
+
+«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären,
+ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- --
+
+«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti
+hyvillä mielin.
+
+Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli
+väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä
+sallineet. --
+
+Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän
+oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli
+rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään
+metsään --.
+
+Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla
+onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan
+äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei
+yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä
+asunnosta.
+
+Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat
+riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä
+aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei
+kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset
+kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.
+
+Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että
+hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.
+
+Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee
+lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee.
+-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän
+menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt
+eukkoinensa kylään juhannukseksi.
+
+Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa
+sydämensä, jos hän voi.
+
+Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. --
+
+Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi
+saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei
+hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.
+
+Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja
+takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton
+sydämensä oli nyt kiehuva koski! --
+
+Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä
+on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki
+epäileväiselle?
+
+Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.
+
+Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten
+liikkumatta.
+
+Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi
+ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:
+
+«Haa, minä olen ihminen!«
+
+Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen
+kasti hän leivän. --
+
+Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin
+tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat
+eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä;
+ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.
+
+Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan
+talven.
+
+Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on
+sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,
+
+Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt.
+
+Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu
+on kärsinyt.
+
+Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että
+sydämessä on tuska. --
+
+Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!
+
+Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata
+itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä
+surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa
+itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta
+kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa
+uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.
+
+Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«
+
+Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli.
+Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi
+matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa;
+minun tilani on sitä mustempi!« -- --
+
+Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin
+heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.
+
+Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki
+enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän
+silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:
+
+«Matkalle!«
+
+Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt,
+kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti
+maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän
+istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa
+taas.
+
+Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru.
+Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel
+haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.
+
+«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus
+ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei
+kumpaakaan maailmassa löydy«.
+
+Nyt voi hän ajatella.
+
+
+
+
+XXV.
+
+Johannes. (Lisää).
+
+
+Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto
+näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä.
+Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on
+katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri
+koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken
+ollut.
+
+Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka
+vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
+
+«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
+
+Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat
+arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet
+piippunsa, joista valkea on sammunut.
+
+«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin
+isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä
+seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet
+takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö
+sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
+
+Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän
+kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi
+hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin
+nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
+
+«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla
+osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua
+vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on
+maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti
+eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme
+varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei
+minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen,
+olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla
+Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. --
+
+«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen.
+Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä
+pitämään«.
+
+Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan.
+Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän
+miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä
+houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä,
+onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
+
+«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt
+tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena
+Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun
+toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun
+olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään
+niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja,
+joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet
+pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet
+niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä.
+Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille,
+nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa
+kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. --
+
+«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä
+kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini
+miehen kävi, niin vähän pelottaa«. --
+
+«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö
+eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«
+
+«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä
+tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi
+juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan
+erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan
+nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli
+kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja
+sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut
+itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä,
+etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. --
+
+Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.
+
+Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä,
+miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on
+pitkä aika«.
+
+«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.
+
+«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä.
+--
+
+He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
+Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.
+
+«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa.
+--
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
+Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
+
+Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan
+ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi
+he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin
+lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä
+merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä
+taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia
+jään?«
+
+«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
+
+«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole
+sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän
+on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu
+mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin;
+mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen
+kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän
+mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei
+ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa
+kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden
+käsiinsä«.
+
+»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa,
+että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on
+hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt,
+olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«.
+
+«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin
+hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit
+kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi
+kaivaa järviä«.
+
+«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. --
+
+Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen
+puheeksi. --
+
+«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa
+kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma,
+miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä
+siellä itse ollut -- --?«
+
+«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että
+meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on
+ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina
+kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja
+paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.
+
+«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra,
+päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.
+
+Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo
+ja laski kätensä hänen päälleen.
+
+«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.
+
+«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.
+
+«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän
+joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko
+häntä«.
+
+Sanottu, tehty.
+
+«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra
+siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«
+
+«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän
+tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?«
+
+«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on
+metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.
+
+«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
+Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.
+
+Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään
+miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. --
+
+«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
+
+«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne
+tien syrjään maata laskeut?«
+
+Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos
+sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
+
+«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen,
+olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä
+on kiire«.
+
+«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
+
+Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
+
+«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole
+tuollaiset«.
+
+«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
+
+Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten
+maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes
+ahnaasti kuoletti nälkäänsä.
+
+«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et
+mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« --
+
+Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään
+vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:
+
+«Minä seuraan teitä«.
+
+Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.
+
+Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi
+kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni
+ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.
+
+«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.
+
+Johannes kuuli Mikon sanat.
+
+«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.
+
+«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä
+oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö
+Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«
+
+«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti
+veljeään.
+
+«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
+Korven Tahvanan töllissä«.
+
+«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
+Aappo Sakarille. --
+
+Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. --
+
+Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen
+laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut
+hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi
+Sakari Aapolle syöttötalossa. --
+
+Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes,
+joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan:
+«Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«.
+--
+
+Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä
+ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin
+Sakari«. --
+
+Ja siihen se puhe jäi.
+
+Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli.
+Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen
+ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten
+kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme
+me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko
+sanonut. --
+
+Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.
+«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. --
+
+Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut
+oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana
+päivänä tulla katsomaan häntä.
+
+Johannes meni.
+
+Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.
+Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.
+
+Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.
+
+Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei
+Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.
+
+«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään,
+että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«
+
+Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.
+
+«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut
+itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä
+minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän
+valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. --
+
+Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi
+rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa
+tuulelle. --
+
+Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi
+mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä
+ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta.
+Hän ei sanonut mitään siihen.
+
+Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen
+nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan
+viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti.
+He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli
+ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.
+
+Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin
+surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että
+hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä.
+He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta
+tapauksesta.
+
+«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys
+Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.
+
+Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.
+
+
+
+
+YLHÄISET JA ALHAISET.
+
+ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
+
+
+Kirjoittanut
+
+K. J. Gummerus.
+
+
+Jälkimäinen osa.
+
+
+Kolmas painos.
+
+
+      Uituansa yön ja päivän,
+      Melkein melottuansa
+      Näki pilven pikkuruisen,
+      Pilven longan luotehessa,
+      Sepä maaksi muuttelihe,
+      Niemeksi panettelihe.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+
+
+I.
+
+Lemmon luola.
+
+
+V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on
+saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta
+ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.
+
+Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin
+löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret
+tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden
+nimitetään Lemmon luolaksi.
+
+Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon
+luola on antanut heille suojaa.
+
+Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole
+viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on
+paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu
+pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin
+luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa
+syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,
+näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon
+luola.
+
+Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja
+luolasta käy, näet, kummallinen satu.
+
+Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui
+järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena
+käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin
+oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,
+rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.
+«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo.
+«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa,
+joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se
+tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä
+vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein,
+Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä
+olisi nähnyt kotoasi enää«.
+
+-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla
+kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät
+kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo
+seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja
+tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan
+vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei
+jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti
+nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta
+pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja
+poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös
+Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa
+Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --
+
+Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei
+tee sinne mieli kenenkään mennä.
+
+Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja
+mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja
+läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa
+Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo
+saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen
+puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se
+puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe
+yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja
+miehiä kulkevan rannoilla. -- --
+
+On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.
+Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on
+paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä
+kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --
+
+Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi
+puhuimme.
+
+Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?
+-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,
+kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret
+niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä
+nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme
+itsekin.
+
+Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja
+vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole
+puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori
+palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi
+vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän
+nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea
+samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --
+
+Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani
+arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten
+muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,
+eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät
+työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä
+julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.
+
+Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
+Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.
+
+Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina
+työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut
+kumota hänen sydämensä himoja. -- --
+
+«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli
+ruveta.
+
+«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« --
+
+«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«
+
+«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt
+ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee
+sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...
+
+«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä
+noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta
+piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«
+
+«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon
+suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.
+
+«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin
+semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.
+
+«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!
+No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,
+vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta
+kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«
+
+«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,
+että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti
+minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa
+kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,
+vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini
+joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen
+se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«.
+-- --
+
+«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan
+kymmentä Leenaa«. --
+
+«Ha, haa!« --
+
+«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun
+Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa
+odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --
+
+«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --
+kuka, häh!«
+
+«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«
+
+«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.«
+--
+
+«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan
+sinua?«
+
+«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun
+taasen vannoa?«
+
+«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta
+jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --
+
+«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet
+olevinasi«.
+
+Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,
+ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«
+
+«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan
+vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee
+päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«
+
+Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.
+
+Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin
+olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen
+elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.
+--
+
+Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän
+lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --
+
+Mikä langetti hänen? --
+
+Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. --
+
+Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme
+Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi.
+Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli
+Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli
+luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin
+papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä
+perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin
+maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon
+kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka
+leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja
+tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan
+kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään.
+Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan
+meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai
+hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren
+tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä
+kristitty voi.
+
+Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa
+kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden
+kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa.
+Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää
+hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai
+asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri
+raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa
+vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka
+päivä päivältä yhä eneni.
+
+Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta
+himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli
+talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina
+rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.
+
+Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra
+kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt
+viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa
+koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin,
+kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen
+jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet
+voineet sydäntä lämmittää. --
+
+Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina
+käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi.
+Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei
+ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa
+petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin
+kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa
+voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun
+Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka
+kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun
+Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne
+rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan
+takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli
+voittanut voiton, viattoman sydämen.
+
+Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän
+oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan,
+olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin
+tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka
+huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän
+ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt
+ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne
+hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä
+maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen
+eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen
+laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän
+eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto!
+Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata,
+oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos
+ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona.
+Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.
+
+Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi
+siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?
+
+Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli
+kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi
+Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin
+Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli
+tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa
+lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui
+luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan
+vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla
+sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun
+hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä
+kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini
+panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi
+Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan
+saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --
+
+Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois
+palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi«
+vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi
+hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada
+hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää,
+mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän
+Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti
+Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä
+retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli
+hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme
+sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut
+Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri
+tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen
+kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan.
+-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin,
+mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. --
+Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman
+rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan
+osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä --
+sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran
+surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä
+vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi,
+saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän
+likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen
+penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. --
+Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä.
+-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja
+Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja
+ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.
+
+Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon
+saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.
+
+Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia
+väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista
+ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen
+elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä
+olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi,
+kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen
+elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet
+syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen
+pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä
+tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi
+vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona
+pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --
+
+Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen
+antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe,
+mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman.
+Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on
+käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä
+tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen
+unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet
+kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä
+syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri
+hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä
+tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole
+surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
+Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.
+
+«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia
+keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin
+merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin
+sinne?...«
+
+«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta
+heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla,
+miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta
+surmayritykseen --«.
+
+«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«.
+
+«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä
+et enää Leenaa kaipaa«.
+
+Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten
+kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« --
+
+«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte
+lähdetään Turkuun«.
+
+«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie
+minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun.
+Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.
+
+«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --«
+
+Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.
+
+Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.
+
+Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä
+näkynyt. --
+
+
+
+
+II.
+
+Kaksi todellista ystävää.
+
+
+Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on
+ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä
+on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa?
+Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika
+sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy
+häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena,
+kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti
+hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.
+
+Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina
+kuitenkaan.
+
+Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. --
+
+Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon
+pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen
+hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen
+uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin.
+--
+
+Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me
+tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --
+
+«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä,
+miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan
+sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon
+vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen
+perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää;
+hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä.
+Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani
+Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja
+viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on
+poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen
+valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte
+ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden
+muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on
+turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.
+
+Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet
+harvapuheisen majurin puhujaksi. --
+
+Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
+
+-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun
+ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että
+minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua
+jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --
+
+«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni
+kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt
+Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« --
+
+Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata,
+vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte
+hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt,
+samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat
+viikset syrjälle ja suuteli häntä.
+
+«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi
+majuri. --
+
+Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili
+kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi
+kirkas kyynele.
+
+Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut
+täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö,
+tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
+
+«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä,
+mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja
+puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin
+äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen
+murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen
+aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua,
+-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...
+
+«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei
+tiedä kukaan!«
+
+«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen
+ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä
+Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
+
+«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä
+helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä
+punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama,
+mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä
+sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen
+tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. --
+«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan
+vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen
+onnellinen nyt!« --
+
+Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin
+alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se
+ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille
+ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin
+ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille
+koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.
+
+«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria.
+»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja
+kumminkin näki hän!«
+
+«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna.
+«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle
+ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
+
+-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi
+lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan
+vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi?
+Ja niin on kumminkin nyt.
+
+Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä
+Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä
+muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen
+äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa
+Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä
+lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei
+väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna
+tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se
+uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon
+vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään
+toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun
+ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus,
+sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki
+surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän
+sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat
+heidän väliltään lyönyt alas.
+
+Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset
+hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista.
+Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja
+Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan
+näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi;
+se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta,
+ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän
+sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän
+Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja
+vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen
+haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein
+nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä,
+mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin
+kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa
+minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän
+kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä
+vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli
+tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista
+hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
+
+Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt
+Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä
+sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt
+yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn,
+rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
+
+Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät,
+kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota
+sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä
+saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.
+
+-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa
+saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä
+vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin
+voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin
+minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä
+on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy
+ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä,
+joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.
+
+Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta
+kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan,
+mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä
+Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.
+
+Majuri toivoi vielä.
+
+«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit
+väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa
+polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen
+ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin
+niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin
+itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä
+Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet
+niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon
+vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei,
+ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. --
+
+«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut
+siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut
+kateissa olla«.
+
+
+
+
+III.
+
+Millainen mies majuri on.
+
+
+Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.
+
+Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:
+«Parooni Klaus!« --
+
+Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta,
+seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin
+ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...«
+
+«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra
+parooni, terve tultua Turkuun!«
+
+«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin
+toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska
+mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa
+--«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.
+
+«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?«
+kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.
+
+«Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että
+siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti
+kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän
+sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet
+surmannut«.
+
+Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna
+vaaleni.
+
+«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.
+
+«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria.
+
+«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut
+sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.
+
+«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.
+
+«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata.
+Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka
+hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt
+varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli
+Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja
+Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo
+eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin
+ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että
+vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin
+hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa --
+kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta
+kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään
+ole missään nähty«. --
+
+«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena.
+«Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi
+saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«
+
+«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää.
+Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« --
+vastasi Maria.
+
+Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli
+murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.
+
+Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa,
+vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin
+Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.
+
+Anna puhkesi itkuun.
+
+Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat
+parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä,
+missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta
+Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän
+oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli
+sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa --
+nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria
+katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne
+silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.
+
+«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin
+puheeseen hänen naimattomuudestaan.
+
+«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa
+teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan
+vuoteen ole täällä käynyt«.
+
+«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.
+
+«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi
+majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan
+tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa
+tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«
+
+«Majuri Leist!«, sanoi Maria.
+
+«Ei! --«
+
+«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus
+ajattelemattomasti.
+
+«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen
+hyvät ystävät!«
+
+«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme,
+vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.
+
+Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita
+asioita.
+
+«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet
+pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä
+olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt
+muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti
+unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti,
+kun kreivin tänne kutsuitte«.
+
+«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä
+ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.
+
+«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää,
+että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei
+ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan
+tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän
+velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«.
+
+«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin
+kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä
+tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa!
+Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. --
+
+Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.
+Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen
+häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa
+Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --«
+
+«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni,
+naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri
+kaatumaan!«
+
+«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin
+Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta
+antanut Marianne Johannekselle«.
+
+«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut
+tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin
+korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka
+iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta
+sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko
+korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku
+surmasi isäntänsä! Ei, ei!«
+
+«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja
+Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«.
+
+«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen
+Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle
+antaisin Mariani ja vävyn nimen?«
+
+Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä
+Johannes tulee enään«.
+
+«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei
+tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.
+
+«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin
+tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te
+ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä
+halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö
+syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän
+ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.
+
+«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena.
+«Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit:
+pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä
+sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat
+ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut
+raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«
+
+«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli,
+mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?«
+
+«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.
+
+Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän
+luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on
+Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois
+Annaa«.
+
+«Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen
+tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«
+
+«Minä esimerkiksi«.
+
+«Sinä! Se ei tee mitään«.
+
+«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«
+
+«Mutta et sinä sitä sano«.
+
+«Mutta jos sanoisin?« --
+
+«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...«
+
+«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole
+aina Marian ystävä!«
+
+«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on
+siinä oikein, että Marian...«
+
+«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen
+arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes
+tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja
+siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta
+arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.
+
+«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun
+lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole
+sama kuin ennen«.
+
+«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän
+totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi
+rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin
+ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät
+nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni
+ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja
+ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen
+tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä
+asiassa«.
+
+«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi
+majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi,
+parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut
+täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.
+
+Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti.
+«Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä,
+että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«
+
+«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset
+vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat
+tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«
+
+«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen
+miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut.
+Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.
+
+«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«
+
+«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään
+mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.
+
+«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä
+asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset
+pelästyvät.«
+
+»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri
+loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan
+näyttäneensä sydäntänsä.
+
+
+
+
+IV.
+
+Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.
+
+
+Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä
+kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. --
+
+Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut
+miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi
+jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili,
+kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa.
+Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna
+istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten
+moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika
+jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili
+Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. --
+
+Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka
+kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut
+kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli
+nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja
+sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa
+oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan
+värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.
+
+Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän
+oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä
+varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä
+irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi
+elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa;
+vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se
+aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin
+tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä
+hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan
+Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää
+kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että
+mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua,
+ennenkuin täytymys pakoittaa.
+
+Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt,
+niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän
+lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa
+parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.
+
+«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä
+moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
+
+«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon
+puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet
+näkivät.
+
+Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet
+kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
+
+«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän
+tulee pyytämään teitä tanssiin«.
+
+«Tulkoon!« vastasi Maria.
+
+«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi
+suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
+
+«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen
+uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus
+saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen
+tavanneet toisiamme«.
+
+Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta
+hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin
+surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta
+takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän
+vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria
+kreivi G--n«.
+
+«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta
+niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan
+kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt
+teidän olevan nyt Turussa«.
+
+«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.
+
+Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat
+odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
+
+«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin
+ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti
+Maria, alkaa illan iloa«.
+
+«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään
+kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
+
+«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi
+kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä
+hänestä vapaaksi.
+
+«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä
+en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
+
+«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi
+heitä.
+
+«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei
+sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri
+harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi,
+kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me
+miehet emme ymmärrä«.
+
+Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla
+tämän illan tanssimatta.
+
+«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
+
+«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon
+teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä
+hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.
+
+Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa
+asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.
+
+«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka
+kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene,
+Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.
+
+«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä,
+menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.
+
+Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei
+ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.
+
+Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka
+jo ennen vierasten tuloa on alkanut.
+
+«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon
+suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.
+
+«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella
+äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni
+keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se
+kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän
+nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin
+Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta
+vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja
+kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni;
+minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna
+sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen,
+että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.
+
+Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti.
+«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä
+rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette
+vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme
+pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.
+
+«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän
+niin vastaavan. -- No, Anna...!«
+
+«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta
+nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«
+
+«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on
+Maria«.
+
+He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli
+majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et
+tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
+
+Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«.
+
+«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta
+tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo
+Marian tanssiin.
+
+«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä
+meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«.
+Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri
+kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan
+pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut.
+Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä
+kirjettä.
+
+Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea
+ja vapisi.
+
+Ja syytä oli kreivillä siihen.
+
+Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin
+Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut
+valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin
+palvelia sinne kysyen kreiviä.
+
+«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
+
+«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin
+loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli
+vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille;
+se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.
+
+«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä
+ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille
+kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. --
+
+«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat
+mennä«.
+
+Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt
+tapasi.
+
+«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää!
+-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et
+ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut,
+vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä
+kovempi se on. Muista Katria!«
+
+Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko
+asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi
+ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi
+Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. --
+
+«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
+
+Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja
+luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata,
+kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo
+täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
+
+«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole
+syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
+
+Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän
+näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen,
+ja hän kiristeli hampaitaan.
+
+Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena
+kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan
+päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa
+seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi
+nimittää, poltti hänen rintaansa.
+
+Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut
+kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. --
+
+Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää
+mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä,
+kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
+
+«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
+
+«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
+Maria.
+
+Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa
+mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin
+tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät
+auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta
+olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut
+olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan
+ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli
+soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis.
+Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli
+saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään
+malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän
+näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus:
+«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
+
+Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki
+puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan:
+«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin,
+jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
+
+Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin
+niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän
+pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän
+alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin
+rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
+
+Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin
+kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti
+pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt,
+että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin
+ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen
+lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan
+kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen
+tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa
+ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei
+tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt
+ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei
+rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut
+aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos
+Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta
+Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta,
+vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se
+kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
+
+Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi
+kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat
+sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.
+
+Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.
+
+Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
+
+Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä
+onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon.
+Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä
+kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että
+hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi
+kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja
+luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni
+hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään
+ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria
+vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei
+nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
+
+Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja
+kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän
+luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille
+sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on
+näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin
+oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät
+ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi
+paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli
+loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa
+arvoa, seisoi hänen edessään.
+
+Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan,
+kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi
+kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui
+unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa
+tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin
+kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. --
+
+Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui
+ja katseli ulos.
+
+«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
+
+Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät
+kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään,
+seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
+
+Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin
+niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa.
+Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle
+tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi,
+nähdäkseen paremmin.
+
+«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja
+pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He
+seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin
+mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä,
+miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he
+odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa,
+väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää
+saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä
+tapausta hupaisena.
+
+Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
+Hänellä oli syytäkin siihen.
+
+Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. --
+
+Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun
+muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi,
+miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli
+Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta
+puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän
+halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän
+karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että
+Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin.
+Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli
+Kärmälän surmannut.
+
+Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut.
+Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte,
+mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.
+
+«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti
+viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui,
+lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet
+vielä«.
+
+Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää
+ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.
+
+«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä
+lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin
+puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt
+jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului
+puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä
+tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna
+rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä
+ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen
+äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä
+pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan
+mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä
+tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan
+ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän
+pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi
+silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet
+hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla
+linnaan. Kyösti raukka!«
+
+«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
+Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.
+
+«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala
+auttakoon häntä!«
+
+«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«
+
+»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun
+sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.
+
+«Ylevä neiti!« lausui parooni.
+
+Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa
+tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän
+paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu
+kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että
+kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen
+mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt
+miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan
+puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan
+paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt
+on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.
+
+«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
+Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.
+
+«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.
+
+
+
+
+V.
+
+Petetty.
+
+      Olisin kuollut, kurja raukka.
+      Olisin katkennut katala
+      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+      Nämät kummat kuulematta,
+      Haikeat havaitsematta.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla
+paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon
+ovat he luolasta mukaansa vieneet.
+
+Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se
+ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus,
+joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. --
+Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa
+sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin
+osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista
+voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.
+
+Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin
+lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.
+
+Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?
+
+Ei!
+
+Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä
+riippuu sen tulevaisuus. --
+
+Niin on ihmisenkin laita.
+
+Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat
+yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren
+hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne
+kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa,
+jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen
+mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana,
+nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja
+rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös
+hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät
+taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat
+saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi
+hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä
+maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja
+huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi
+hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo.
+Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän
+korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana;
+mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria,
+ihania hedelmiä.
+
+Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata
+ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«,
+-- sanoi hän.
+
+Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi
+istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi
+kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän
+minä sen. --
+
+Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen
+vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko
+saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi,
+jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti
+hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla
+hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät;
+vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja.
+Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän
+siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen
+ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika
+talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi
+tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva
+hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei
+hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen
+saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän
+tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan
+ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut
+itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa
+onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja
+asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää
+vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee
+tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä
+mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon
+nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,
+
+Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. --
+Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä,
+missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä,
+mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa
+ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan
+valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä
+maailmassa.
+
+Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja
+verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti
+paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus
+ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras;
+hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa.
+Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja
+ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se
+hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen
+juuria myöten pilasivat koko puun? --
+
+Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen
+voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen
+että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei
+elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti
+epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö
+irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä
+nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään
+kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee.
+Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee
+se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan
+saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon.
+Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin
+myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se
+kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --
+
+Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. --
+
+Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon
+huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin
+tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita
+julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi
+epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä
+soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja
+nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste
+ennen alkavaa ukkosen myrskyä. --
+
+Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä
+siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma
+olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty
+hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen
+lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat
+pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää
+asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. --
+
+Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse
+raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.
+
+Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa;
+hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.
+
+Jo olet arvannut. Hän on Katri.
+
+Kaksi tuntia on hän näin istunut. --
+
+Miten istuu hän?
+
+Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät
+tirkistelevät ylöspäin.
+
+Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile
+hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --
+
+Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki
+herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.
+
+Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa
+syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät
+tulta.
+
+«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi,
+vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«.
+
+Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.
+
+Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat
+sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen
+sanovan.
+
+Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli
+luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän
+havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se
+epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. --
+--
+
+Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin
+niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt
+oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.
+
+Hän tuli Turkuun.
+
+Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka
+kulkemaan tavatakseen häntä.
+
+Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi
+kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni.
+Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua
+kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä
+oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä
+odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin
+lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut
+apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä
+kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla
+tunnolla, ja petetty seurasi häntä.
+
+Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi
+talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin
+taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja
+kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:
+
+«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«
+
+Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.
+
+«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän
+kiireesti, kiivaasti, kolkosti. --
+
+Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät
+sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi
+kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran
+mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli
+Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.
+
+Asema oli muuttunut.
+
+Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi
+majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen
+lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen
+vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.
+
+Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei
+saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin
+nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että
+kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen
+muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut
+kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja
+kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa.
+Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli
+tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein
+kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen
+aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli
+suotu kärsiä toisestaan tietämättä. --
+
+Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.
+
+Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. --
+
+Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja
+silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin
+oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.
+
+«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne
+siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa
+olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi
+hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos
+tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa
+kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja
+akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin
+vaaleat kasvot.
+
+Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.
+
+Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi
+kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« --
+
+Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.
+
+
+
+
+VI.
+
+Taikauskoinen.
+
+
+Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan
+isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin
+kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli,
+se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen
+ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava,
+hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi
+nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi
+vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka
+laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä --
+alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset,
+joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan
+kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla
+kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki
+ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli
+suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --
+
+Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka
+parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen
+sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen
+rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne
+vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into
+muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta,
+sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa
+ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna
+Johannesta.
+
+Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin
+toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä
+hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko
+siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina,
+ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri
+tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee
+kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut.
+Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.
+
+«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen
+tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.
+
+Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy
+pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. --
+
+«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«.
+
+Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
+«Kuinka niin?«
+
+«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että
+minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«
+
+«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.
+
+«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!«
+
+«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
+Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«
+
+«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«.
+
+«Elämänkiven?«
+
+«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
+-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee
+näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh?
+Tiedätte kai siitä?
+
+Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu
+ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.
+
+«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä
+tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli
+kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.
+
+«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole
+sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.
+
+«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
+Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.
+
+«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan
+tuollaisia?«
+
+«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on
+tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme
+ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh?
+-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita
+kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle
+Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja
+elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän
+otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi
+jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen
+minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja
+isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä
+kymmenestä maailmassa«.
+
+«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei
+ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen
+likeisyydessään.
+
+«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä
+kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...«
+Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu...
+
+«Ja te paransitte sen? Millä?«
+
+«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa.
+Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja
+liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa
+pois«.
+
+«Ja te kävitte ulkomaalla?«
+
+«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi.
+Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.
+
+«Ja otti siitä aika maksun?«
+
+«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.
+
+Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.
+
+«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan
+sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«
+
+«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta
+ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna;
+tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...«
+
+«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin
+tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh!
+Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä
+elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen
+siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla
+jossakin hirmuisen suuri vahinko«.
+
+«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla
+se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«
+
+«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven
+sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka
+kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu
+likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven
+voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä
+pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi
+sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei
+anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja
+29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.
+
+«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.
+
+«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin
+puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti
+paroonia.
+
+«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«
+
+«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.
+
+Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset
+seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin
+seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona
+sairaana?«
+
+«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista
+vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«
+
+«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«
+
+«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.
+
+«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.
+
+«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?«
+
+«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«,
+sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«
+
+Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi,
+minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.
+
+Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli
+kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli
+yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti
+äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan
+naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on
+hyvää lyijyä«.
+
+Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa
+sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän
+vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on
+teidän«.
+
+Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään
+maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi
+pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on
+petetty. Menkää kirkkoherran luo!«
+
+Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen
+huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66
+ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin
+sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani
+pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun
+testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«
+
+Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne
+tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.
+
+Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en
+minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!«
+
+Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.
+
+«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki
+omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- --
+mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka
+nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle
+kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?«
+
+Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui
+katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt
+ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella
+tulevan ratsastaen kartanolle.
+
+«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.
+
+Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa
+selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti
+nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.
+
+Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin,
+ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan
+tulevan ylös kamariin.
+
+«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin
+avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.
+
+Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.
+
+«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin
+tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.
+
+«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen.
+«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen
+kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin
+älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille
+vähäisen kirjeen.
+
+Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
+«Maria«. Hän luki:
+
+«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni
+tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.
+
+«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta
+ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«
+
+«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi
+nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.
+
+Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään
+ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa
+pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus
+kamariin takaisin.
+
+«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään
+vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.
+
+«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen;
+häh?«
+
+«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.
+
+Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään
+ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.
+
+Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja
+riensivät kiireesti Turkuun päin.
+
+
+
+
+VII.
+
+Marian kirjeen syy.
+
+
+Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät
+tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä
+hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se
+näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja
+tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa
+koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.
+
+Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin.
+Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien
+välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin,
+mitään pahaa aavistamatta.
+
+Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain,
+niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin
+salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja,
+joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.
+
+«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri,
+seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te
+olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.
+
+«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka
+silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän
+sanoilla jotakin vaati.
+
+«Entä sinä, Mariani?«
+
+«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
+
+«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas
+puutarhaan.
+
+Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt
+on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt
+unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa
+päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin
+linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes
+vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
+
+«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On
+onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme
+onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia
+vielä vähemmin«.
+
+«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan
+kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä,
+josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi
+silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin
+onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän
+väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa
+kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen.
+Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä
+tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
+
+«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas
+kyynele, kun hän majuria katseli.
+
+«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
+
+«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
+
+Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan
+selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.
+
+Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän
+pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri
+Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
+
+Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi
+Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös,
+hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
+
+Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat
+siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi,
+niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään
+tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. --
+
+Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan
+kamariin ja sitten ylös Marian luo.
+
+Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt
+tainnoksiin. --
+
+Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat
+hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan
+takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
+
+«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten
+keskeltä.
+
+Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
+
+«Maria!« sanoi hän.
+
+Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään,
+sanoi majuri:
+
+«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko
+ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«.
+
+
+
+
+VIII.
+
+Petetyn kosto.
+
+
+Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään
+mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään
+saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin
+ulkomaalta tulee.
+
+Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme
+tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon
+laihan raatimiehen
+
+Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään
+vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt
+Ruotsiin lihoja viemään.
+
+Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä --
+joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.
+
+Minne niin kiire? --
+
+Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana
+ajavat kiireesti toisiaan.
+
+Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. --
+
+Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan.
+Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa
+ryöstöllä.
+
+Kreivi kiroilee. --
+
+Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän
+kumminkaan ole vanha.
+
+Hän on siis kärsinyt paljon?
+
+On! --
+
+Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on
+lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa
+pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.
+
+Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten.
+Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä
+kiehuu tali. -- --
+
+Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On.
+
+Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole
+tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on
+sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut
+kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.
+
+Katri tuo on.
+
+Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren
+naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi
+eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole
+tavallista.
+
+Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; --
+ei sekään ole tavallista. --
+
+Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään,
+jonka kattona taivas on. --
+
+Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut
+kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. --
+
+Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
+
+Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen
+elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei
+kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso
+eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien
+seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin
+seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se
+ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri
+ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan
+kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne
+tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja
+nyt hän varjona maata mataa.
+
+Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan
+saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut
+-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana
+pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin
+vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät
+enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän
+on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
+
+Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän
+melkein koko kesän on ollut.
+
+Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei
+tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee;
+hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää
+asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli,
+hän tietää, että -- terä vie.
+
+Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta
+iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? --
+Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä
+hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää,
+että hän on paljon kärsinyt. --
+
+Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle,
+milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe
+mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne,
+jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean
+laivan tuloa.
+
+Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.
+
+Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät
+julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.
+
+Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.
+
+Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä
+portista. --
+
+Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös
+kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.
+
+«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä!
+Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!...
+Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja
+sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G.
+menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun
+suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen,
+neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän
+näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli,
+johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja
+sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun
+joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua
+tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei
+mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii.
+Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«...
+
+Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän
+taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna
+lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän
+onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«
+
+Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.
+
+Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa
+sisälle!« --
+
+Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.
+
+Katri seisoi kreivin edessä.
+
+Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan
+jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:
+
+«Kuule!«
+
+Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla,
+kutoi ja lauloi:
+
+      «On minullakin kulta, vaan
+      Ei tiedä siitä hän.
+      Sen kullan, jos sen kerran saan,
+      Kuin olen iloinen!«
+
+Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.
+
+«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko
+sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«
+
+«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä
+ajattelemattomasta valastani?«
+
+Naisen silmät iskivät tulta.
+
+«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli
+hänen surmaajansa?«
+
+«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on
+tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano,
+paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.
+
+Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän
+kasvoiltaan hivukset. --
+
+«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«
+
+«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.
+
+«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja
+surkeasti.
+
+«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta
+tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!«
+
+«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka
+kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«
+
+Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
+Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.
+
+«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen
+vielä etemmäs Katrin tyköä.
+
+«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen
+pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä
+vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
+
+«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin
+puolisokseni?«
+
+«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos
+nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä
+nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty?
+Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä
+tyydytetty!«
+
+«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. --
+«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- --
+
+«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla
+aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman
+kuolemasta«.
+
+Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
+
+Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle
+huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
+
+Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä
+akkunaverhon.
+
+Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian
+ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
+
+«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
+
+Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin
+ase oli puhkaissut sen.
+
+Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana
+ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
+
+Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa
+huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta
+veitsen vei hän muassaan.
+
+Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden
+vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa
+-- kosto oli tehty. --
+
+Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.
+
+
+
+
+IX.
+
+Turku palaa.
+
+
+Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha
+raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi
+... hi ... hoo!« nauraa hän. --
+
+Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
+
+«Valkea on irti!«
+
+«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä
+saakka vaaran olevan. --
+
+Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin
+muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
+
+«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
+
+«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas
+majurin kädelle.
+
+«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
+
+Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä
+luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
+
+«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
+
+Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
+
+«Valkea on irti«.
+
+Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki
+yhtaikaa.
+
+«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
+
+Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
+
+Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi
+kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen
+vanha äitinsä.
+
+Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja
+lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen
+nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva,
+sihisevä tali.
+
+Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän
+hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
+
+Onko hän syyllinen?
+
+Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä
+vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa
+laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa
+oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut
+leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle
+sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän
+kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee
+tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän
+akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa
+silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin
+akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää
+hän rouvan luo.
+
+Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän
+olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi
+syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi;
+vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin
+haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali
+oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan
+lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
+
+Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö
+seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.
+
+Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät
+omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet
+ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen
+ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä
+häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille
+ihmisille valtansa suuruuden.
+
+Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista
+laulua?
+
+Tuomiokirkon kellot soivat!
+
+Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy
+tuli.
+
+Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen
+kantavat he tulen edestä kapineitaan.
+
+Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! --
+
+Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella
+puolen on kaluja, on tavaroita!
+
+Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin
+lainehtivaa virtaa! --
+
+Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä
+juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja
+Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat
+muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla
+lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä
+taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo
+huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa
+toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä
+ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on
+äitini?«
+
+Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin
+tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
+
+Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat
+tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka
+nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian
+kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
+
+Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut
+Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon
+pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti
+seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi
+kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa
+kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta
+tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret,
+Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku
+joi samasta pikarista.
+
+Tuli oli yleinen.
+
+Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat
+koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä
+poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein
+kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku
+on palanut poroksi!
+
+Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä
+kertomuksessa olemme seuranneet.
+
+Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet,
+etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean
+päässeen irti.
+
+Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen
+syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa,
+jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri
+itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse
+olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen
+vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen
+hänen molempia käsiään.
+
+Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina
+väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään
+saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
+
+«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
+Maria! Kohta olen minä päässyt!«
+
+Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
+
+Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
+
+«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui
+majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
+
+Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos,
+juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina
+lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut
+hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja
+yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
+
+«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat
+ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
+
+Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä.
+Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus
+nähtävästi.
+
+«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?«
+
+Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
+«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
+Hällströmin talo palaa!«
+
+Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli
+hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
+
+«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?«
+
+«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
+
+Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat
+tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo
+näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan
+hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan
+hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi
+väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.
+
+Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja
+niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa
+kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet
+toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa
+majurin pelastetuksi.
+
+Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei
+ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun
+yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se,
+joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa
+luo.
+
+Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis;
+tulimeren laineet lähestyivät.
+
+«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto
+siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli
+huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!«
+ja vetäysi majurin taloon.
+
+Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi
+toinen.
+
+«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei
+apumiehiä enää nähnyt.
+
+Anna oli unhottanut puhua palkasta.
+
+Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
+Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
+
+Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut
+niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan.
+Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi
+katolla ilmi valkea.
+
+Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi
+Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä
+puristi oikealla kädellään Marian.
+
+«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni
+ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla
+siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.
+
+Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään
+vastannut.
+
+«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta
+... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ...
+turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«.
+
+Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
+Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
+
+«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta!
+Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden
+kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
+
+«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta
+missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ...
+kuinka se ... pauhaa!«
+
+Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet
+häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi
+silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto
+jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
+
+«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
+
+Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
+
+Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät
+toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
+
+Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja
+voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka
+väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle
+vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon
+joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei
+ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
+
+He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on
+jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan
+he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
+
+«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän
+nyt enää itkenyt.
+
+«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä
+nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan
+tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma
+vielä! Hyvästi!...«.
+
+Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin
+painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
+
+Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli
+leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
+
+«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!«
+
+Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen --
+väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli
+omistansa tekemistä.
+
+Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä
+kaukana. --
+
+Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on
+kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa
+majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
+
+Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein
+on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa;
+jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
+
+Rätinä ympärillä on hirmuinen.
+
+Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on
+kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei
+enää puhu.
+
+Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on
+kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut
+elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --
+
+«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
+
+Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut
+pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:
+
+«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
+
+Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
+Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
+
+Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on
+turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää
+auttanut.
+
+Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät
+enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää
+valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on
+hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä
+murheista tiedä.
+
+Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa
+mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin
+talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
+
+Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
+Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
+
+Mutta auttaja tulee.
+
+Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu
+täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin
+tultuansa seisahtuu hän.
+
+«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
+
+Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
+
+Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää
+täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian
+kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä
+ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit
+nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi
+ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
+
+Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti
+rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --
+
+
+
+
+X.
+
+Pelastus.
+
+
+Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei
+esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei
+tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset,
+jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy,
+perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
+
+Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin.
+Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee
+kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen
+ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa.
+Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen
+sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa
+syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään
+kantanut.
+
+Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen
+ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan
+vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää
+häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon
+voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta
+tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat
+liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
+
+Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän
+paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
+
+Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat
+hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen
+seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän
+vielä olekaan Turussa.
+
+«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa
+asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen
+valkean olevan irti Turussa«.
+
+Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla,
+ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
+
+«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
+
+Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan
+perille, oli nyt kysymyksenä.
+
+Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää
+ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran
+suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se
+kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
+
+Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki
+juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin
+ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että
+vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
+
+«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian
+kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä
+leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
+
+Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä
+rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein
+suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
+
+Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
+Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
+
+Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut
+uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset
+voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy,
+kaatuu.
+
+Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli
+pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt
+esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
+
+Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja
+vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
+
+Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin
+paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se
+tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --
+
+Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
+«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
+
+Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
+
+Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti
+eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?«
+
+Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen
+matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät
+hänen kulkuansa. --
+
+Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne
+vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
+
+Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä;
+vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi
+huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä
+melskeessä hänet pelastaisi! --
+
+Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei
+ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
+
+Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa
+kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
+
+Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät
+ihmisistä.
+
+Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa
+vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria!
+Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet
+oman henkensä. -- --
+
+Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa
+katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
+
+Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin
+sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt
+täältä. Niin hän arvelee.
+
+Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta
+kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin
+vastausta saanut.
+
+Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on,
+joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä
+kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi
+turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä
+paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on
+liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
+
+Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska,
+kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut
+sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee
+murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka
+haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon,
+täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin
+rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua
+täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan
+on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta
+sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein
+kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain
+takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa
+vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän
+ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän
+silloin?
+
+Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on
+mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita
+katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
+
+«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?«
+
+Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun
+ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole
+tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt
+majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee,
+että hän on kantanut ruumista.
+
+Silloin huutaa hän kolkosti:
+
+«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee
+taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se,
+joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee
+tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista
+poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän
+maahan majurin viereen. --
+
+Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
+
+Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee.
+Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei
+kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie
+taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista
+pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.
+
+Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.
+
+Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt
+sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!
+
+Vaan palatkaamme sankarimme luo! --
+
+Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia
+vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta
+kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle.
+«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän.
+«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne
+haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on
+jälellä! Tuhkaa vaan!«
+
+Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen
+mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta
+nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy
+hänen naurahtaa.
+
+«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei
+hätää!«
+
+Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan
+raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet
+jotakin oudompaa...
+
+Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean
+loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän
+muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen
+tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies
+hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua
+vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei
+voinut nähdä. --
+
+Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti
+tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan
+hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen,
+ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on
+mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus
+muista.
+
+Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen
+arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen
+mielensä muuttuu iloiseksi. --
+
+«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta
+säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
+
+Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi
+hän haetun, löysi hän Marian.
+
+«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« --
+
+Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! --
+-- Isäni, minun onneton isäni!« --
+
+«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus.
+«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on
+pelastanut, -- sinut ja Annan?«
+
+Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut
+ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on
+pelastajamme!« sanoi hän.
+
+Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen
+tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
+
+«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen
+luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa
+loppui pian.
+
+«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla
+äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. --
+
+Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.
+
+«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut
+tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
+
+Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
+
+Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon
+pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut?
+--
+
+Paroonin huulilla kuolivat sanat.
+
+«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä
+istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten
+olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta
+askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut
+heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut
+Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen
+nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin
+taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli
+tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli
+voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa,
+oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria
+vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka
+heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin
+kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja
+syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat
+naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat
+majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia
+vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
+
+Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen
+sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman
+äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen
+vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
+
+Tunsiko hän vierasta?
+
+Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin
+äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla,
+joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei
+ennätä!
+
+Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut,
+kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --
+
+«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen
+nuoren pelastetun naisen.
+
+Kummallinen tapaus häviön keskellä!
+
+Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat
+todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --
+
+Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli
+saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.
+
+
+
+
+XI.
+
+Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.
+
+
+Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo
+lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen
+kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole
+hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan
+puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas
+ehtineet. --
+
+Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät
+töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän
+vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on
+kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni
+on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut
+kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt
+ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.
+
+Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?
+
+Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen
+kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko
+kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät
+he tutut. --
+
+«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö.
+«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän
+on ennenkin ollut Harmaalassa«.
+
+«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä
+vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen
+käynyt«.
+
+«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka
+saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«
+
+«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin
+poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri
+Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.
+
+«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi
+olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin
+Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei,
+tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty
+tohtoriksi«.
+
+«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen
+hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat.
+-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«
+
+«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä
+linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen
+Katri on palanut?«
+
+«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he
+olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta
+miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä
+kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. --
+-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin
+kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«
+
+«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen
+palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista
+miestä
+
+«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«
+
+«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari
+tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä
+sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«
+
+«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka
+väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut
+eilen illalla tänne kutsuttiin«.
+
+«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui
+ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.
+
+Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.
+
+Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.
+Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.
+
+«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«
+
+Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:
+
+«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«
+
+«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta
+muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«
+
+«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.
+«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.
+
+«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi
+seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.
+
+Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa
+lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen
+silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas
+hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.
+
+Maria on tuo nainen.
+
+Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä
+kyynelillä täyttyvät!
+
+Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka
+toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä
+lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen
+vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan.
+Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt
+asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän
+on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja
+kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori
+henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän
+muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä
+saanut.
+
+Hän on saanut Johanneksensa takaisin.
+
+Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta
+ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut
+juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria
+ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.
+
+Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna.
+Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen
+silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu.
+Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä
+suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.
+
+«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen.
+Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja
+silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.
+
+Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän
+käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.
+
+«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei,
+Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
+tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
+Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.
+
+Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?
+
+Ken tietää?
+
+Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä
+sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti
+toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä
+tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!«
+
+«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi
+minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se
+olisi minun kuolemani«.
+
+Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian
+kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun
+täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana
+ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja
+kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin
+muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«
+
+«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä
+sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun
+paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«
+
+Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei
+voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi
+enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja
+tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« --
+
+Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.
+
+«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.
+
+«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.
+
+Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki,
+mitä harvoin maailmassa saa nähdä.
+
+Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin
+Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan,
+suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä
+ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --
+
+Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja
+tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle
+antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen
+oikein.
+
+Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri
+Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?
+
+Ei! --
+
+Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut,
+Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli
+itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan
+voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli
+voittanut.
+
+Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen
+kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.
+
+Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän
+tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän
+muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän
+oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin
+sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän
+kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa,
+hänen poskensa kukoistavat.
+
+Anna taasen vaalenee yhä enemmän. --
+
+«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.
+
+Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.
+
+Maria nousi ja meni avaamaan ovea.
+
+«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin
+nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.
+
+Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. --
+
+«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen,
+nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi
+puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa
+ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.
+
+Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.
+
+«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on
+ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria,
+mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne
+tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan
+kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä,
+koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi
+olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«
+
+Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa
+kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän.
+
+«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
+Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«
+
+Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.
+
+«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on
+unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes
+syleili hellästi lapsuutensa morsianta.
+
+Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan
+epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama
+nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?
+
+Ei! --
+
+Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja
+voitonseppeleen on hän voittanut.
+
+Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää
+nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei
+enää ole mikään tauti.
+
+Ja hänen rakkautensa?
+
+Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva
+itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai
+hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan,
+on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa
+terävät syrjät on tasoittanut.
+
+Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin
+hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa
+hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen
+tuli.
+
+«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden
+Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon
+teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« --
+
+Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. --
+
+Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.
+
+Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi.
+Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin,
+että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä
+täydellinen.
+
+Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes
+vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset
+kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla
+saarella; arvannet, Mariani, missä!« --
+
+
+
+
+XII.
+
+Kostajan loppu.
+
+
+Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
+
+He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä
+aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se
+nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin
+Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
+
+«Tuletteko Turusta?«
+
+«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
+
+«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.
+
+«On. --«
+
+«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
+
+«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä
+on palanut«.
+
+«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän
+surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi
+tullut«.
+
+«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi
+ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä.
+Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan
+vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti
+kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«.
+
+Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti
+sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi
+hän.
+
+«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla
+hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
+
+»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen
+omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli
+tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt
+itsensä«.
+
+«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
+
+Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.
+
+«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi.
+Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan
+jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«
+
+«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri
+tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti
+kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri
+seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä
+itsemurhaan«.
+
+«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.
+
+«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa
+erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia.
+Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman
+kuoleman«.
+
+«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton
+eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti
+hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut
+paatumukseen«.
+
+«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet
+viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«
+
+«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä
+puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei
+olisi Kyösti joutunut kiini«.
+
+«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.
+
+«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri
+kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole
+missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle
+kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.
+
+«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
+Johanneksen rintaa vastaan.
+
+Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin
+seisahtui hän.
+
+«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa
+nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani
+tehnyt pahasti«.
+
+Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
+
+«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta
+lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
+
+Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!»
+huusi hän.
+
+«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«...
+
+«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin
+testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä
+hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle,
+Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan
+ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«.
+
+«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?«
+sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan
+vääpelin omituisesta taikauskosta.
+
+«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
+
+«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen
+kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra
+parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää
+te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. --
+
+«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta
+vääpelistä.
+
+
+
+
+XIII.
+
+Johannes ja Maria.
+
+
+On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on
+järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän
+vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo
+kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona,
+itse syksyn kuvana.
+
+Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä,
+jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu
+mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon
+puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.
+
+He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat
+lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan.
+Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta
+saarella.
+
+«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes,
+sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun!
+-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli
+silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet.
+Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt
+polta«.
+
+Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.
+
+«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos,
+ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon,
+sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi
+minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä
+ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet
+minun«. --
+
+Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen
+sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau
+iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes
+rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan,
+silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen
+poskiansa pitkin.
+
+«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes --
+«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä.
+Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken
+aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä
+enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa,
+joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi
+luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani
+nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen
+herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt,
+minkä jo tiedämme. --
+
+«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes
+kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni
+varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun
+täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä
+kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin
+luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi
+luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui
+siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä
+häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi
+omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja
+alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin
+veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään
+laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä
+kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt
+kukaan minusta«.
+
+«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. --
+
+«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun
+vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä
+olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi
+taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme
+Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin
+sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin
+sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.
+
+Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. --
+
+«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut
+päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa,
+jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää
+ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin
+katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin
+Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät
+mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät
+sydämestäni siirtyneet«. --
+
+«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua.
+He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja
+kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan
+hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin
+puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin
+puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan
+kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä
+oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli,
+silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata
+tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No,
+antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä
+näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan
+he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin,
+he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei
+hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani,
+kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. --
+
+«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat
+nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin
+luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on
+minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän
+oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä
+enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä
+kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen
+osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli
+hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat
+kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa,
+koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka
+paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä
+asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet
+karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä
+tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein
+haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli
+kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka
+silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä
+sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili
+ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan
+kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi
+elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat.
+Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön;
+hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli
+mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun
+kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin
+ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä
+olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä
+näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet
+silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.
+
+«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen
+vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä
+yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi
+kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että
+yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti
+minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että
+ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa,
+joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja
+hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan --
+minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli
+katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten
+opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla
+päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei
+väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin
+oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja
+pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset
+toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena
+alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle,
+sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli
+kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko
+olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta
+ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa,
+joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen
+kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua
+tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät
+olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä
+luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen
+enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen
+sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme
+lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat
+lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi
+alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat
+ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa
+enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun
+koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen
+silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä
+katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän
+muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty.
+Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä
+muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen
+vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin
+ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä
+aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo
+silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja
+hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität.
+Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä
+ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut,
+yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina!
+Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu
+puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen
+maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi
+kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen
+kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut
+luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa
+Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile,
+anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni
+helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat
+helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman
+sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan
+hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen
+ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian
+sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen
+sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo
+vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä,
+niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet
+vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian
+erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi
+hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää?
+Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa
+myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin
+sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään
+sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo
+välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat
+jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli
+sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat,
+jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne
+vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen
+sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet
+sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri
+itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi
+loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua
+enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa
+sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää
+sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on
+terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin
+töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon
+tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi,
+kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun
+elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No
+niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen
+totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä
+olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen
+erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. --
+
+Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän
+tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut
+maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja
+viisaasti paljasti hän minun vikojani. --
+
+«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin
+kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus
+kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä
+rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa,
+mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus,
+jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä
+sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan?
+Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen.
+Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano.
+Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun
+sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut
+Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä
+maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen
+rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta,
+onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen
+rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista
+rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä
+nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan.
+Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin
+hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei
+se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta
+kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et
+usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan
+ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan
+Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden,
+niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän
+tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta
+ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus
+maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on
+rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää,
+Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme
+muodostua«.
+
+Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas
+loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän
+minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän
+minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka
+vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä
+itsessään.
+
+Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi
+kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme
+Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt
+on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi,
+Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee,
+niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän
+seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin.
+Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on
+minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin
+kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi
+kuin hän nyt on. --
+
+Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä
+tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää,
+miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me
+olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä
+kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja
+muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki
+maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta
+hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia;
+hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta
+silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa
+voimani mukaan ylös Herran luo».
+
+«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai
+väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että
+hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee
+olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« --
+
+Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat
+hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa
+vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit
+sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi
+maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla
+rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --«
+
+«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on
+ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin
+minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän
+sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene
+nyt Mariasi luo!« --
+
+«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun
+eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin.
+-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä
+minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että
+Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --«
+
+Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen
+rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.
+
+«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen
+pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen
+sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen
+satamaan, jossa onnen koti löytyy«. --
+
+«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja
+katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi,
+jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka,
+voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes,
+tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon
+itse pyrit. -- -- --«
+
+«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! --
+Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on
+tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen
+nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä.
+Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän
+kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja
+ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle:
+«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston
+kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole
+suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä
+tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan,
+jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky
+pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme
+tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä
+kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan
+lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on
+meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa
+voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden,
+voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta
+minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton.
+--«
+
+«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee
+aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta
+silloin on Mariasi oikein sinun. -- «
+
+
+
+
+XIV.
+
+Totuuden hetki.
+
+
+Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat
+takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän
+tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He
+eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
+
+Johannes ja Maria tulivat saliin.
+
+«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus --
+sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle,
+kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä
+minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin
+Mariaa rakastitte«.
+
+«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden
+hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä
+kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian
+onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu
+kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti
+pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin
+sammunut«.
+
+«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä
+minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden
+hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla
+sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna
+rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä
+tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua;
+Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata
+muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun
+tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido
+kohtalosi toiseen!«
+
+Johannes silmäili Klausta.
+
+Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes
+tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan
+sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia,
+joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen.
+Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
+
+«Tekisittekö te Annana niin?«
+
+«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes.
+«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän
+välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi,
+minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä
+sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että
+kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen
+onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen
+esittänyt«. --
+
+«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki
+on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani
+keneenkään«.
+
+Klaus ei sanonut mitään.
+
+Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria
+tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
+
+«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen
+myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta
+tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun
+onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta
+pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi
+toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa
+rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren
+rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. --
+
+Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
+
+Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä
+tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin,
+näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --
+
+
+
+
+XV.
+
+Vuosien kuluttua.
+
+
+Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen
+ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? --
+
+Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on
+-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --?
+
+Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani,
+olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien
+varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset
+sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen
+ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
+
+Toisin on siellä nyt kaikki.
+
+Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha
+tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole
+tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo
+soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä.
+Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
+
+Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle
+on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua
+vaikka Helsingissä, sanottiin.
+
+Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat
+puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän
+läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! --
+
+«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja
+puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle
+vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!«
+
+Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme
+ennen ole nähneet. --
+
+Ja Anna --?
+
+Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo
+kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden
+tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut
+enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen
+laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien
+kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt
+viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
+
+Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen
+syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät
+he toinen toistaan. --
+
+Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut
+on -- Sakari, hänen puolisonsa. --
+
+Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset
+nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. --
+
+He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja
+lapsinensa.
+
+He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
+
+«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt
+entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin
+nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria,
+vaikka toisella tavalla kumminkin.
+
+«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on
+minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.
+
+«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi
+sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
+
+Ja kuka on tämä ukko?
+
+Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen
+hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa
+onnellisuus.
+
+«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin
+sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin
+puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
+
+«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan.
+«Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen
+ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa
+kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
+
+«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä
+täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_
+kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
+
+«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
+
+«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui
+nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti
+maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa
+toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella
+sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
+
+«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa,
+minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä
+merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt.
+Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman
+lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri
+kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani
+ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin
+rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen
+usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa
+harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman
+rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut
+kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni,
+ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi
+minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa
+olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla
+täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä
+selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
+
+«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa
+kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet
+tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.
+
+Johannes hymyili.
+
+»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari,
+tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto
+on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.
+
+Sakari ei puhunut mitään.
+
+«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
+«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
+Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
+oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.
+
+«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes.
+
+Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten
+rattaiden eteen asettanut porsaan.
+
+Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta
+käsiään.
+
+»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo
+saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan
+kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran
+tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.
+
+Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa,
+ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet
+tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut
+minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.
+
+«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.
+
+Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen
+rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen
+silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän
+lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus
+ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen
+kättä:
+
+«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.
+
+«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla.
+Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa
+sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla
+on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.
+
+«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha
+rouva hiljaisella äänellä.
+
+«Niin, siellä, siellä!«
+
+«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.
+
+«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14214 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..57c64ed
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14214 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14214)
diff --git a/old/14214-8.txt b/old/14214-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..fb6eb78
--- /dev/null
+++ b/old/14214-8.txt
@@ -0,0 +1,10387 @@
+The Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Ylhäiset ja alhaiset
+
+Author: K. J. Gummerus
+
+Release Date: November 30, 2004 [EBook #14214]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET ***
+
+
+
+
+Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
+
+
+
+
+
+YLHÄISET JA ALHAISET.
+
+ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
+
+
+Kirjoittanut
+
+K. J. Gummerus.
+
+
+Edellinen osa.
+
+
+Kolmas painos.
+
+
+      Toisin tiesin, toisin luulin,
+      Toisin toivotin ikäni,
+      käkesin käkenä käyä,
+      kukahella kukkuroilla;
+      Enpä nyt käkönä käyne,
+      kukahelle kukkuroilla,
+      Olen kuin alli aallokossa,
+      Tavi laajalla lahella.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Hagelberg 1870
+
+
+
+
+I.
+
+Näkymätön vieras.
+
+      Korvessa oli kotomme,
+      Maantiellä majasijamme:
+      Karhut kanssa-kumppanimme.
+      Ei mieli mesiä tehnyt,
+      Kylki kuuta kasvattanut
+      Pahan pakkasen käsissä,
+      Kovan ilman kouratessa,
+      Hengen hädäss', heltehessä.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot
+kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi
+pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.
+
+Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista
+ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin
+oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin
+useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa
+oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi
+kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän
+vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki,
+ainakin Metsämaassa.
+
+Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
+Metsämaa.
+
+Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,
+ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,
+joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle
+nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue
+huonekaluiksi.
+
+Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
+vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
+kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle
+ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin
+isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli
+Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7
+vuotinen.
+
+Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi
+kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
+väliin kahdeksan kaikestaan.
+
+Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt
+kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.
+
+Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista.
+Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
+rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
+myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos
+toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
+imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
+sydämen.
+
+Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
+Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!
+
+Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat.
+«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai
+onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
+rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä
+ja kalliista ajasta?«
+
+Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna
+näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden
+runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan
+taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä
+kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
+kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
+vankkoja sirppejä.
+
+Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei
+ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!
+
+Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta
+ehtii.
+
+Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä,
+jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona
+katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli
+alkaisi puhaltaa.
+
+Turhaan!
+
+Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
+
+«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän
+tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat
+tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät
+valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
+
+Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
+
+Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
+kuluu, siten valitus kuuluu.
+
+Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo
+nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka
+illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.
+
+Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! --
+
+Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee
+epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut.
+Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven
+rannat ovat jäätyneet.
+
+Näkymätön vieras on käynyt.
+
+
+
+
+II.
+
+Hallayön seuraukset.
+
+      Ruoka oli ruumenista,
+      -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+      mämmi männyistä mäeltä.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
+ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.
+
+Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.
+
+Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan
+isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia.
+
+Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet
+tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa
+ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
+
+Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut,
+siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen
+joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.
+
+Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.
+
+Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin
+miehen mieli työhön vie.
+
+Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
+Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.
+
+Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on
+kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.
+
+Tuota ei kukaan huomannut. --
+
+«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.
+
+«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.
+
+«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.
+
+Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.
+--
+
+Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.
+
+«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En
+suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan
+lähdemme petun keruulle«.
+
+«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen
+jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on
+sittenkin karvasta«.
+
+«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
+jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan
+voimia?«
+
+«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --.
+
+«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko;
+«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä,
+jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.
+
+«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.
+
+«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.
+
+«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä
+suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille
+hyödyksi«.
+
+Äiti itki.
+
+«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
+Jaakko vähän ajan kuluttua.
+
+«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«,
+sanoi Eeva.
+
+«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.
+
+Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen
+muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan.
+Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia
+vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli.
+-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä
+seisomaan.
+
+Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet.
+Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras
+ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he
+rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen
+seuraus.
+
+Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä
+enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes
+hänen ruumiinsa voimat loppuivat.
+
+Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista
+oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä
+vaalea kukoistus asui.
+
+Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei
+lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.
+
+
+
+
+III.
+
+Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.
+
+
+Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.
+Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä
+silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli
+korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.
+Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet
+kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren
+kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.
+
+«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää
+saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi
+poika kohta:
+
+»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.
+
+Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut
+valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli
+hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,
+kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,
+ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi
+Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt.
+Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei
+voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja
+äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän
+ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän
+vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes
+raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei
+kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan,
+mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema
+pysyi kauvan Johanneksen mielessä.
+
+Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä
+metsästä. Maa oli paljas.
+
+Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.
+
+Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että
+köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden
+todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun
+hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän
+päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo
+pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää
+hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä
+olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei
+uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin
+olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen
+talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt.
+Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja
+Jaakko sai papinkirjan.
+
+Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin
+ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle
+jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja
+Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.
+
+Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.
+
+Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin
+tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän
+väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja
+koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,
+kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.
+
+Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään
+sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias
+tytär elossa.
+
+Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti
+hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan
+ystävyyteen, vielä samana iltana.
+
+Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi
+kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka
+tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.
+
+Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla
+kummastellen mitä näki.
+
+Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän
+uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen
+mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut
+aavistaa koko maailmassa löytyvän.
+
+Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän
+iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri
+vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta,
+johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty
+kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä
+tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:
+
+«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«
+
+«Osaan«, vastasi poika iloisesti.
+
+«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä
+kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«
+
+Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli
+jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen
+pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo
+vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan
+oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli
+saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen
+lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.
+
+Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä
+keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja
+nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin
+tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta.
+Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman
+tyttöä?
+
+Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.
+
+«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän.
+
+«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon
+hän sodassa oli tottunut.
+
+«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne;
+maksun tulee hän itse noutamaan«.
+
+«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...«
+
+Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas
+isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa
+mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.
+
+Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian
+kamariin Marian sivulla.
+
+«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli
+äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«
+
+Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.
+
+«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.
+
+«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja
+puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.
+
+«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä
+tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään
+arvoinen enää.
+
+«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«,
+sanoi Johannes huoaten.
+
+»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.
+
+«Porsas«, vastasi Johannes.
+
+«Hyi, kuinka ruma nimi!«
+
+«Mutta kun se oli porsas...«
+
+«Mutta ei porsas ole nukke«.
+
+«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«
+
+»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,
+saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä
+kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa,
+kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja
+sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.
+
+Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,
+Maria?«
+
+«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi
+on?«
+
+«Johannes!«
+
+«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.
+
+«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut
+kaunista poikaa.
+
+«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.
+
+Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes
+itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella
+köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat
+sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.
+
+Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli
+hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat
+leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne
+noutamaan enemmän«.
+
+«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
+Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
+Maria tuohon vastaisi.
+
+«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin
+tuon minä joka päivä leipää sinulle«.
+
+Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,
+nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua.
+Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja
+nisuleivän Marialta«.
+
+«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin
+paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«.
+
+«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«
+
+«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,
+joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.
+Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata
+seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
+
+«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti
+etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa
+kädessä lähti pois.
+
+Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt
+hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä
+pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen
+ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«
+
+Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli
+hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,
+ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen
+mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
+
+Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi
+rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei
+ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,
+mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.
+
+Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin
+kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä
+kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut
+olla kirjakauppaan menemättä.
+
+Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin
+korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee
+kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla
+oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes
+ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään
+kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui
+kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«
+
+«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani
+riksinsä kirjanmyyjän eteen.
+
+Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä
+olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.
+
+Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja
+kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että
+hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä
+kirjoja Johannes tahtoi.
+
+Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona
+nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:
+
+«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte
+tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.
+
+Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan
+tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä
+sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja
+kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli
+enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.
+
+Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin
+saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän
+portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää
+ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä
+näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.
+
+Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.
+
+Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
+Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.
+
+Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin
+tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut
+kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän
+olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi
+olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle.
+Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli
+tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää
+mitään virkaa ollut.
+
+Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen
+kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria
+antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin
+oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla
+sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla
+mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.
+
+
+
+
+IV.
+
+Siemen kylvetään.
+
+
+Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli
+kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä
+kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla.
+Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin
+pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt
+tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.
+
+Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt
+vihdoin ruvennut lukemaan.
+
+Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä
+metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli
+unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli
+luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.
+
+Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin
+kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta
+käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.
+
+«Tämä nyt on a«, sanoi hän.
+
+«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.
+
+«Ja tämä on p --«.
+
+«P«, kertoi Johannes.
+
+«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.
+
+«P«, vastasi Johannes.
+
+«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.
+
+«A«, sanoi Johannes.
+
+«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«
+
+«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.
+
+«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin
+maailman loppu tulla«.
+
+-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa
+tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut
+b-tä viisaampi. --
+
+Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja
+hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö
+rannalle.
+
+«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty
+mikään«.
+
+Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä
+ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja
+vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään
+näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän«
+rukoukseen.
+
+«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.
+
+«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.
+
+»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot
+kirjaa kohden.
+
+«Joka olet taivaissa«.
+
+«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato
+sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes
+saattanut olla sitä katselematta.
+
+«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.
+
+«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan
+tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen
+silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen
+piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa
+riippuessa.
+
+«Sinun nimesi«, luki äiti.
+
+Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä
+sanoja.
+
+«Mitä?« kysyi hän.
+
+«Sinun nimesi«, kertoi äiti.
+
+«Nimesi«, sanoi poika.
+
+«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon
+sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.
+
+Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun
+äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla
+juoksemaan ahvenen luo.
+
+«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän
+nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen
+tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä
+ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi
+häntä olemaan vaiti.
+
+Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli
+päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton
+kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.
+
+«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.
+
+Vielä kipeämmästi itki poika.
+
+«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.
+
+Ei auttanut.
+
+Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai
+oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta.
+Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja
+kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.
+
+Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät
+pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa
+tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa,
+ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.
+
+«Tule tänne!« sanoi äiti.
+
+Johannes ei liikkunut.
+
+«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.
+
+«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.
+
+«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.
+
+Ei vaikutusta äidin sanoilla.
+
+«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en
+ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun
+kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.
+
+Katso kummaa!
+
+Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt
+hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.
+
+«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».
+
+«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«
+
+«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla
+pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on
+paljo satuja; tuo se tänne!«
+
+Johannes totteli sukkelasti.
+
+Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].
+
+      Kerran kissa kiivennynnä
+      Oli pajahan osannut,
+      Siellä viilan viekkahimman,
+      Raudan rasvaisen tapasi,
+      Jota joutu nuolemahan
+      Kielen kanssa kiirehesti.
+      Koska kielestä kipinät
+      Veri viilahan vetäy,
+      Kissa isosti iloitsi,
+      Mieli hyvissä hyrisi,
+      Luuli viilasta lujasti
+      Veren ulos vetäyvän,
+      Jonka tähden joutumalla
+      Sitä nuoli siihen asti,
+      Että kieli kipeneiksi
+      Kaikki kulu ja katosi. --
+
+[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna
+1774.
+
+Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.
+
+«Se on satu«, vastasi äiti.
+
+«Onko kirjassa monta satua?«
+
+«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.
+
+Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin
+rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi
+hän aapisen luo.
+
+«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«
+
+Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?
+
+Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet
+tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä
+olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen,
+jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.
+
+Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli
+hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei
+ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin
+ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun
+tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.
+
+Siemen oli itänyt. --
+
+Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja
+mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata
+olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen,
+kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä
+nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. --
+
+Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa
+puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on
+pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. --
+
+Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.
+
+Mihin nyt Metsämaan asukkaat?
+
+Lukukinkereille.
+
+Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä
+kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä
+lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä
+kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. --
+
+«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.
+
+Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet
+lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka
+hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen
+kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta
+vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun
+kirjan kirkkoherralta.
+
+Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.
+
+Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren
+ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia.
+Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa
+suurin maailmassa; se on kirkkoherra.
+
+Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii
+pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin
+näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin
+suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen
+unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.
+
+«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä,
+joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi
+auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«
+
+Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut
+ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki
+kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen
+poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin
+käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja
+rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.
+
+Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.
+
+Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa
+tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno.
+Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa
+lukuaan.
+
+Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes,
+nuorin; onko hän saapuvilla?«
+
+«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta
+hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.
+
+«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.
+
+Ei vastausta.
+
+«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan
+olen hakenut«, sanoi lukkari.
+
+«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku
+joukosta.
+
+Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.
+Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.
+
+Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset
+esillä.
+
+«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada
+Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin
+oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei
+löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi
+kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.
+
+«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on,
+vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.
+
+«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«,
+vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.
+
+Niin kävi Johanneksen kinkereillä.
+
+
+
+
+V.
+
+Touko on nääntyä.
+
+
+Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli
+ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt
+elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se
+vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei
+tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse
+tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä
+hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta
+kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa
+sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi
+päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä
+hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään
+syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä
+selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
+
+Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.
+Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin
+ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
+
+«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten
+minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on
+onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen
+katsantonsa.
+
+«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.
+
+Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa.
+Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän
+majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten.
+Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka
+hänessä epäröimistä olivat herättäneet.
+
+Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.
+
+«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.
+
+Johannes ei vastannut mitään.
+
+«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.
+
+Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein
+taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut
+häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän
+laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat
+kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean
+liekki nousi kohdastaan ylöspäin.
+
+Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.
+
+Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,
+vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan
+tuhkaan.
+
+Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän
+kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli
+päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa
+mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän
+kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin
+takaisin.
+
+Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt
+mierolle hakemaan palvelusta.
+
+Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä
+oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
+
+«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
+
+«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella
+-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun
+pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja
+rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
+
+Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän
+oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa
+todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,
+punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
+
+Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta
+kirjain polttamisessa keväällä!«
+
+Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki
+käsiin kasvonsa.
+
+«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene
+kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi
+Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään.
+
+_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä
+rikkaruohoksi._
+
+
+
+
+VI.
+
+Toukoa kastetaan.
+
+
+Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä
+uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,
+niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä
+taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän
+tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei
+erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta,
+kumminkin haudan levotta.
+
+«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä
+olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ,
+työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi --
+ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni
+petäjäistäkään syödäkseni«.
+
+«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos.
+Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois
+maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla
+iloinen, niinkuin muut«.
+
+Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä
+alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän.
+«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.
+
+Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan
+sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi
+nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän
+kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.
+
+Suru sulaa kyyneleisiin.
+
+Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes.
+«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei
+kumminkaan ole mihinkään«.
+
+Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.
+
+Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;
+takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.
+Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli
+hän jättänyt kotia tahi pudottanut.
+
+Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.
+
+«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä
+kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.
+
+Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä
+mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa.
+Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein
+kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa.
+Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä
+tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet.
+Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen
+häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes
+ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle
+miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian
+arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve.
+Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän
+asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.
+
+Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen
+etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen
+vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,
+ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.
+
+Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen.
+Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän
+ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa
+sielunpaimenelleen.
+
+Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he
+puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili
+nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi
+hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän
+keskustelun seuraukset näkyvät pian.
+
+Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina
+uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä
+jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän:
+«huomenna tahdon minä vastata sinulle«.
+
+Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.
+Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä
+salaisuuden.
+
+Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt
+maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla
+surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki;
+mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.
+
+«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen
+korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi
+muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä
+kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.
+
+«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen
+kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta
+kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi
+somaa unta viime yönä«.
+
+«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä
+ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.
+
+«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu
+saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa,
+Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.
+
+«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin
+meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.
+
+«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti,
+vai miksi?« kysyi Kaisa.
+
+«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen
+suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin
+viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on
+kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen
+aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«.
+
+«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli
+kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi
+ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse
+aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla
+ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä
+pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua
+vaivansa ja saa lohdutusta«.
+
+«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.
+
+«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka
+muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.
+
+«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
+Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.
+
+Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät
+oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.
+
+«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.
+
+«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi
+ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.
+
+Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
+Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä
+todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan
+kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki
+odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon.
+Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan
+nähnyt.
+
+«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä
+saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«
+
+«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva.
+
+«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi
+kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten
+Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon
+perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.
+
+«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«
+
+«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.
+
+«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«
+
+«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei
+Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu
+mieluummin ja lukee«.
+
+«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --
+annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«
+
+«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«
+
+«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra
+hymyili.
+
+«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko.
+
+«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.
+
+«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei
+tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin
+jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette
+Johanneksen kelpaavan?«
+
+Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...«
+
+«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes
+kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen
+tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon
+alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen
+elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.
+
+Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,
+joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä
+iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa
+ja puristi hellästi tämän kättä.
+
+Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun
+kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä
+minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut
+Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja
+ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli
+puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.
+Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.
+
+Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli
+puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.
+
+Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun
+tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.
+
+Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä
+aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --
+
+Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on
+alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä,
+niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.
+
+Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän
+kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes
+tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen
+touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei
+kummaa, että luulemme touvon edistyvän.
+
+Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä
+rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei
+ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka
+eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt
+meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle,
+joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan.
+Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.
+
+Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.
+
+
+
+
+VII.
+
+Touko edistyy.
+
+
+Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia
+siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,
+näkymättömissä.
+
+Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä
+todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
+
+Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan
+välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi
+antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle
+ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
+
+«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«
+
+Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään
+ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi
+tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut
+hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman
+ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle.
+Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita
+hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän
+suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen,
+töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja
+toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
+
+Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä
+vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle
+oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän
+oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän
+viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;
+silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin
+itse kirkkoherra.
+
+Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.
+Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.
+Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta
+kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi
+miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman
+kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut
+hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja
+rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä,
+vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla
+miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita
+kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
+
+Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli
+sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa
+oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,
+laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut
+tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei
+hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin
+liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos
+maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista
+kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos
+kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän
+nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen
+mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan
+viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja
+hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse
+olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä
+viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli
+onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin
+taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja
+silloin ei onnettomampaa löytynyt.
+
+Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi,
+mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa
+kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että
+kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra
+oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.
+
+«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«,
+puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä
+kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«.
+
+Onneton nuorukainen!
+
+Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui
+hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi
+ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni,
+milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«.
+Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä
+nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän
+myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.
+
+
+
+
+VIII.
+
+Tietoja entisestä tuttavasta.
+
+
+Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan,
+missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme
+nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on
+se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on
+meidän kääntäminen silmämme toisaanne.
+
+Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun
+Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän
+käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.
+
+He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on
+innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.
+
+Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He
+ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
+
+«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin
+kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen
+huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».
+
+Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä
+olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«
+
+«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«
+
+«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä,
+loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia
+on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«
+
+«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«
+
+«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä
+ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni.
+Kuule... Minä rakastin häntä!«
+
+«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«
+
+«Minä!«
+
+«Ja hänkö on rakastanut sinua?«
+
+«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani
+lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi
+minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän
+minua rakasti«.
+
+«Sinä uskoit!«
+
+«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä
+nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en
+varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän
+minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää
+varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän
+ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä
+luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua!
+Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen
+edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua
+rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti
+minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.
+
+Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.
+
+«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä
+arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse.
+Menenkö?«
+
+«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet
+näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit
+nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.
+
+Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?
+
+Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.
+
+Kuka on hän?
+
+Maria, majuri --sen ainoa tytär.
+
+
+
+
+IX.
+
+Ruusu.
+
+
+Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä
+asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös
+lesken sisarenpoika Johannes.
+
+Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui
+jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen
+ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein,
+tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta
+tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun
+milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
+
+Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä
+kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen
+istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset,
+ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan
+kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
+
+Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin;
+minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --«
+
+Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta
+että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
+
+Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin
+aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse
+arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen
+silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän
+hellillä silmäyksillä katseli.
+
+Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan,
+liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
+
+Nuorukainen sulki kirjan.
+
+«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos
+pimeään iltaan.
+
+«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi
+hänen nimensä.
+
+Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi
+valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.
+
+«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on
+kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties
+olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt!
+Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän
+omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää
+kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen
+vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu,
+ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä!
+Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin
+ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen
+nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre
+on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää
+muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka
+minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
+
+Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
+
+«Johannes!« sanoi tyttö.
+
+Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
+
+«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
+
+«Pian kokonaisen tunnin«.
+
+«Oletko onnistunut?«
+
+«Olen, jos sinä vaan suostut«.
+
+«Missä?«
+
+«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«.
+
+Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
+
+«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
+
+«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua
+ehdoista«.
+
+«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain
+serkkuni!«
+
+«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi;
+sinä tiedät sen!»
+
+«Minä tiedän sen«.
+
+«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
+
+«Sen tiedät kysymättäkin«.
+
+Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin
+ajatuksiinsa.
+
+«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en
+luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi
+kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli.
+Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani
+kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi
+minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni,
+rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!...
+Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...«
+
+Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa;
+hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.
+
+Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen,
+juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen
+Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston
+kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut
+Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes
+ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti
+laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle:
+«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran
+haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi
+Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi
+hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat
+loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä
+kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja
+ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas,
+lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän
+menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt
+itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat
+Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen
+synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään.
+-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän
+aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen
+kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä;
+mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva
+asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --
+
+Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa
+Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä
+pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.
+
+«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.
+
+Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän
+omaisuutensa.
+
+Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan
+tullikamaria!« sanoi Johannes.
+
+Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.
+
+«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki.
+«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä
+aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.
+
+Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli
+pian puolessa.
+
+Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin
+tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.
+
+Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat
+nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.
+
+«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini
+Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun
+tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.
+
+«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.
+
+«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka
+hänelle annoin«.
+
+«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut
+häntä...«
+
+«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla
+äänellä, unhottaen seuransa.
+
+«Kuka?« kysyi kapteini.
+
+«Maria!« vastasi veli.
+
+Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän
+puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän
+oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän
+punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä,
+juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja,
+ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa
+ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.
+
+Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen
+majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.
+
+Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.
+
+Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte
+minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.
+
+Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes
+ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä,
+mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.
+
+«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että
+onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on
+kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu,
+sillä ne ovat kädellä tehdyt«.
+
+Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle
+antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa
+vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen
+suosiostansa.
+
+Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.
+
+«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
+Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.
+
+«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa
+...ll. --
+
+Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen
+tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa,
+taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.
+
+
+
+
+X.
+
+Kuori ja sydän.
+
+
+Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat,
+hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen
+vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja --
+äänen karkeus.
+
+Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin
+tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja
+teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen
+kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut
+sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa
+tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian
+mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa,
+että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun
+Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin
+ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta,
+oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. --
+Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja
+tätä neuvoa aina seuraamaan.
+
+Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle,
+köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli
+tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt
+häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes
+tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä
+niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja
+kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti,
+mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän
+oikeassa siinä?
+
+Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut,
+että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon
+kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli
+kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja
+Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista
+ajattelematta.
+
+Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan
+päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän
+Marian kävelevän siellä.
+
+«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.
+
+Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui
+vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän
+veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan
+miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.
+
+Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa;
+mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän
+oli tullutkin.
+
+Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan
+hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
+
+«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
+Johannes oli nyt majurin mielessä usein.
+
+«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät
+rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«
+
+Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän
+vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että
+tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen
+puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen.
+Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta,
+huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti
+kovasti kostaa. --
+
+Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän
+kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi
+Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä
+teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla
+majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta
+Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«.
+Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo,
+kuuli kummeksien kutsumusta.
+
+«Minä tulen«, sanoi hän heti.
+
+»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä
+tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo
+Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät,
+niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan
+oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä
+ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi,
+näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja
+antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä
+sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa,
+sydämenkö vai kuoren --«.
+
+Ja Johannes meni.
+
+
+
+
+Kuori.
+
+
+Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.
+
+Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän
+ainoastaan kerran puhunut.
+
+Marian kanssa?
+
+Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs
+ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu
+vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä
+entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä
+heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten
+ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän
+aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen,
+joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta
+-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria
+muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian
+vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka
+usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen
+luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka
+puhteesta kova myrsky uhkasi.
+
+Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
+
+«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
+
+«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen
+lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
+
+«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria.
+
+«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan
+tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...«
+
+«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella
+äänellä«.
+
+«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en
+minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
+
+Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo
+oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.
+
+«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan
+tunkeutua Marian sydämen pohjaan.
+
+«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.
+
+«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«
+
+Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi
+hän jotenkin kiivaasti.
+
+«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä
+ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.
+
+«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«
+
+«Minä olen jo vastannut --«.
+
+«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä
+tahdon vastata, koska Maria -- --«.
+
+«Rakas isäni!« rukoili Maria.
+
+«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin
+ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.
+
+«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.
+
+Johannes kumarsi.
+
+Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten
+puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä
+Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin
+otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä
+salissa.
+
+Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä
+silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se
+ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.
+
+Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä,
+että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta
+vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin,
+mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.
+
+«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät
+minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.
+
+Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.
+
+«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
+Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.
+
+«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.
+
+Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.
+
+Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky
+puoliselle.
+
+Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen
+ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin,
+että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan --
+puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden,
+puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. --
+«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti
+kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun
+halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään
+-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen
+silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri
+häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista
+ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli
+pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili
+suruisesti Johannesta.
+
+«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan
+ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden
+kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma
+sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset
+muita tuomitsemaan».
+
+Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä
+polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä
+puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus --
+niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä
+nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi
+käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet
+tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
+
+«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
+
+«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
+
+Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut
+koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa
+näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään.
+Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai
+pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
+
+«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«.
+
+Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän
+söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa,
+milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän
+pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian
+jäljessä.
+
+Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa
+tallikamarissaan.
+
+
+
+
+Sydän.
+
+
+Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla
+rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa
+ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä
+ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
+
+Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon
+muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli
+ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden
+salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä
+syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
+
+Ketä tuli Johanneksen syyttää?
+
+Itseänsä.
+
+Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa;
+mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät,
+näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut
+olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei
+suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi
+sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
+
+Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä,
+lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut
+Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi
+tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei
+tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä
+vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki,
+kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän
+eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
+
+Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen,
+mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän
+hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa
+jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein
+maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen
+ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko
+täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata
+hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti
+pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi
+kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei
+suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna
+niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen
+mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden
+opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli
+joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee
+jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden --
+tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut
+tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla --
+itsestään.
+
+Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi
+silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä
+kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!«
+kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo
+luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun
+sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä
+olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää
+tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean
+totuuden«.
+
+Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen
+kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi,
+vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut
+tyttäresi sydämeen«.
+
+Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään
+kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki
+majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.
+
+Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri
+nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili
+kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti
+sarkatakin yllensä -- ja meni.
+
+«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä
+puutarhan ohitse.
+
+«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.
+
+«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.
+
+«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.
+
+Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut
+kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.
+
+Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita,
+vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli
+hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta
+ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle
+ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili.
+«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.
+
+Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen
+ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta
+ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä
+rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli
+horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan
+oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan
+uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä
+aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka
+muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut
+kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo
+uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen
+meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä
+vaikutti -- ja salaisesti.
+
+Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.
+
+Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen
+ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän
+kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen
+oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut
+käynyt.
+
+Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka
+ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
+
+Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa
+ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi
+kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin
+huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli
+suututtanut Marian.
+
+«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin
+kamariinsa.
+
+Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä.
+«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa
+hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
+
+Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän
+päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta
+otti, pyytäen anteeksi».
+
+Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä
+kummastellen kirjelappu kädessään.
+
+Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä
+samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän
+silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä.
+
+Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan
+taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen
+sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas
+silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä.
+
+«Sydän!« sanoi Johannes.
+
+
+
+
+XI.
+
+Syntymäpäivä.
+
+
+
+
+Aamupuoli.
+
+
+Tuli kesäkuun 1 päivä 18..
+
+Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.
+
+Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä,
+jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin
+ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian
+seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana
+sanottava Mariasta.
+
+Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin
+ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he
+olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa
+arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan
+kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli
+sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli
+Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti
+läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti
+nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän
+enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä
+tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän
+voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota
+ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät
+järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti,
+sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät
+vaikuttamatta olleet.
+
+Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
+Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
+Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
+synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
+Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
+kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
+Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
+Johannesta.
+
+Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään,
+ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei
+huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut
+häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa,
+seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta,
+niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla
+majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut
+suosimaan töllin lasta.
+
+Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.
+
+«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli
+mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes
+kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä --
+-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään
+kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi
+Johannesta auttaa tämän tietämättä.
+
+Tuon lauseen oli Maria kuullut.
+
+Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari,
+jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli
+lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet
+kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria
+ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa
+sanomatta mennyt.
+
+Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.
+
+Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria
+istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni
+tavalliselle paikalleen puutarhaan.
+
+Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen
+päätään ja meni Marian luo.
+
+«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö
+aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«
+
+Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen
+lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.
+
+«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä
+toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«
+
+Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä
+ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:
+
+«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa
+muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan,
+taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.
+
+«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
+Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.
+
+«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata
+vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« --
+Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.
+
+«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa
+luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.
+
+Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
+-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.
+
+«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra
+maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella
+teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette
+tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi
+sitä sanaa sanomatta.
+
+«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi
+majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni,
+siellä on sijaa kyllin!«
+
+Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen
+hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun
+miettiä illaksi!«
+
+«Miksi niin?« kysyi majuri.
+
+«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä,
+että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella
+hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren
+ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo
+kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.
+
+Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen
+tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni
+nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin
+minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi...
+Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle
+mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään.
+
+«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun
+toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten
+selvittäminen».
+
+Johannes loi silmänsä Mariaan.
+
+«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen.
+«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle
+muullekin«.
+
+«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.
+
+Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen
+minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut
+velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut
+saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.
+
+«No?« kysyi majuri.
+
+«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti.
+
+
+
+
+Ilta.
+
+
+Ilta tuli.
+
+Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä
+kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat
+majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.
+
+Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin
+salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan
+kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.
+
+Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan
+suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui
+vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä
+ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä,
+vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat
+nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli,
+vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet.
+Heillä oli nyt paljon puhumista.
+
+Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen
+nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko
+kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä
+istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä
+vierasparvesta toiseen.
+
+«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen
+tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa
+itsellensä liian suureksi.
+
+«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen
+naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla
+kapteini Leistin kanssa«.
+
+Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon
+kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä
+taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon
+tehtyään istui hän taasen liikkumatta.
+
+Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät
+hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi,
+siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi.
+
+Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli
+halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin
+salissa, siirtyi hän ovelle.
+
+Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen
+sydämensä alkoi tykyttää rajusti.
+
+Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat.
+
+Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut
+kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain
+kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti
+huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin,
+sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi
+G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset
+jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin
+Marialta, majurin tyttäreltä.
+
+«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen
+korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän
+ruhtinattarena».
+
+Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.
+
+Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet
+Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen
+istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa,
+milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s
+ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:
+
+«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä
+tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne
+vastaan«.
+
+«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa
+luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte
+pyöriä!«
+
+«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien
+palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.
+
+Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--,
+Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää
+«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.
+
+«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes
+vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi
+G-- kumarteli.
+
+Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi
+osannut vastata. --
+
+-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian
+sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt
+teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«
+
+Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa
+vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«.
+
+Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle
+tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän,
+»elleivät herrat tunne toisiansa«.
+
+Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.
+
+«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä
+syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra
+kreivi?«
+
+Johannes jäi seisomaan Marian viereen.
+
+«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua
+tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten
+linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta
+pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi
+saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi
+piirittää naisen sydäntä«.
+
+Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua
+linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«
+
+Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.
+
+«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen,
+olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei
+hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen
+rynnistäessään avaa portit --«.
+
+«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.
+
+«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.
+
+«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi
+aikaa piirittää?« kysyi kreivi.
+
+«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes
+huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.
+
+Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.
+
+Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi,
+että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi
+takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin
+olalle.
+
+«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen
+kreiviin.
+
+«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«
+
+Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko?
+-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet
+miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri,
+tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on
+puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on
+ihanaa!«
+
+Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta,
+ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.
+
+«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni,
+aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi
+on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa,
+ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«.
+
+«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt
+minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.
+
+«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään
+tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!«
+
+«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne
+katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä;
+korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.
+
+Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen
+silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt.
+Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut
+ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne
+tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne,
+niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo
+kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin
+antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.
+
+«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa
+sota-asiassa?«
+
+«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut
+tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin
+ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä
+pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki
+turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi
+minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle
+totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me
+molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.
+
+Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme
+tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin
+oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti:
+«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta
+puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan
+sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!«
+
+Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja
+pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa
+ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui
+hänelle nyt niin kokonaan oudolta.
+
+«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa
+seisoi.
+
+Kreivi ei ollut kuulevinaan.
+
+«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.
+
+Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta
+seisoi kumminkin liikkumatta.
+
+Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi
+ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.
+
+«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.
+
+Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän
+tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän
+kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«
+
+«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt
+minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...«
+
+«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut
+tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi
+anteeksi!«
+
+«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että
+kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.
+
+«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.
+
+Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi
+riitaveljeään.
+
+«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»
+
+Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten
+riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen
+perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on,
+herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja
+kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.
+
+Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä
+anteeksipyyntöä«.
+
+«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.
+
+«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.
+
+Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.
+
+«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun
+luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani
+-- -- --«.
+
+«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan
+parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi,
+arvonne antaa teidän ensin puhua«.
+
+Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän
+änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:
+
+«Hän on talonpoika!»
+
+Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna
+selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.
+
+Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet.
+Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun
+upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi
+häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka
+majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.
+
+«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi
+Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee
+suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli
+tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.
+
+Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä
+naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten
+riidoista, me vanhat miehet --«.
+
+Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen
+vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
+
+Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän
+näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa
+sanomatta seuran.
+
+«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi
+Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti
+katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.
+
+«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.
+
+Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli
+tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan,
+sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin
+pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi
+moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut,
+että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan,
+koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.
+
+Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että
+kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän
+ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun
+tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut
+pahakseen.
+
+Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä
+on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan
+aiheena nuorten miesten välillä? --
+
+Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata.
+Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen.
+Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä
+tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja
+väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.
+
+Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri
+puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön
+kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä,
+mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen
+paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä
+heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.
+
+Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden
+päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen
+silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt.
+Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien
+muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti
+niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen
+tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen.
+Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu
+yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu
+yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan
+tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu
+kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä
+et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.
+
+Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän
+vapisevalla äänellä.
+
+«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
+
+Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja
+huomasi, että hän nukkui.
+
+Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen
+silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen,
+armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.
+
+Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa,
+miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.
+
+
+
+
+XII.
+
+Uusi päivä, uusi mieli.
+
+
+Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen
+kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa
+hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa
+sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan
+herättämättä häntä.
+
+«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota
+nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja
+kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi
+--«.
+
+Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät,
+ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.
+
+Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on
+päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen
+otsalle.
+
+«Herätkää!«
+
+Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.
+«Antakaa anteeksi!« sanoi hän.
+
+«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä
+puhettamme«.
+
+«Kreivistä?«
+
+«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja
+oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne
+milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja
+minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta
+tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän
+tointa.
+
+Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se
+kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?«
+kysyi hän.
+
+«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri
+kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.
+
+«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää
+hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«,
+sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole
+penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.
+
+Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt
+taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.
+
+«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka
+mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.
+
+«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta
+taloni hänelle«.
+
+Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty,
+mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat
+sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä
+hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut
+ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja
+nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä,
+ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli
+majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen
+unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa;
+majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan
+lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli
+hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.
+
+Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt
+silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut
+Johannesta.
+
+Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt
+Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle
+punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli
+tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että
+Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.
+
+Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat
+vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli
+pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.
+
+«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
+«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«
+
+Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.
+
+«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«,
+sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla
+kuin -- -- sinä tiedät!«
+
+Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat
+oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin
+hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.
+
+«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.
+
+«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«
+
+«Mariaa?« -- Johannes punastui.
+
+«Niin, Mariaa, armastasi?«
+
+«Armastani?«
+
+«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat
+majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«.
+
+«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- --
+Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
+Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan
+minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
+Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.
+
+Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta
+kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä
+voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.
+
+«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä
+pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. --
+«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut
+majurille hänen talonsa katsojaksi.«
+
+«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin.
+Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- --
+
+Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli
+Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet
+elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä
+Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa
+herättäjää. -- --
+
+Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.
+
+Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.
+
+Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut.
+Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta
+vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes
+selityksen.
+
+«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus,
+jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua
+halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt
+on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«.
+
+«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut
+sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot
+välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi!
+Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana
+paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes,
+silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä
+haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». --
+Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi
+elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.
+
+Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi
+kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea
+alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.
+
+
+
+
+XIII.
+
+Lehti Marian päiväkirjasta.
+
+
+«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, --
+«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on
+sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei.
+-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei
+vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni
+yksin tallentakoon --«.
+
+«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän
+saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni?
+Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi
+nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään
+jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun
+hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi
+saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi
+rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen
+minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja
+kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri,
+ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte,
+poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että
+minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä
+tunnen, mitä minä tunnen«.
+
+«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi.
+Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei
+itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut
+vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä
+pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes
+tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti
+sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta
+--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne
+totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa,
+että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista.
+Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka
+se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä
+minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille
+Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. --
+Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin
+hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että
+Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«
+
+Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä
+ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun
+hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --
+
+Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin
+Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä
+kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen
+levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi
+tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen
+rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän
+itse ei uskonut -- --.
+
+Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut
+teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis
+teeskentelemään.
+
+
+
+
+XIV.
+
+Juhannus-aatto.
+
+
+Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen
+metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen
+rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan.
+Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin
+ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta,
+pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki
+kaikissa Marian.
+
+Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan,
+kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili
+häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty.
+Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon
+niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä,
+vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset
+rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut
+kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää
+tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan
+rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo
+kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen:
+Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli
+Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä
+vihdoin otollinen.
+
+Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille
+tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä
+saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«.
+Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus
+on semmoinen aine«. --
+
+Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä
+totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin
+perustus Johanneksen mielestä.
+
+Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi
+ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin
+järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen
+ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista
+perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen,
+vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.
+
+Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes
+osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni
+sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla
+hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin
+miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui
+entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan
+Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin,
+näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja
+kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka
+tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset
+ajatuksensa hänestä.
+
+Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa
+iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena
+laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä,
+suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se
+kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --
+
+Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on
+vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin
+samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan
+yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän,
+vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan.
+Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti
+katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.
+
+Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian
+vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut,
+hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän
+paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt
+naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän
+ystävyyden sitovan lapset yhteen.
+
+«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla
+tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna
+olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus,
+Johannes maisterista?«
+
+«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas
+vaan --«.
+
+«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
+G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.
+
+«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele
+valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«
+
+«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.
+
+«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen
+otsallensa.
+
+Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan
+herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan
+näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla
+säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä
+oksain suojasta hänen eteensä. --
+
+Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka
+sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle
+seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan
+lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen.
+Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei
+huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi
+puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa
+värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt
+on Klaus sinun ikuinen vankisi --«.
+
+«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea
+nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei
+tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut
+sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.
+
+Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea
+nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen
+muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei
+aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun
+ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on
+se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä
+on jo vuosia kulunut --«.
+
+Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka
+kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa
+tahdon minä tanssiin mennä«.
+
+«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No,
+no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä
+--«.
+
+Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon
+toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin
+kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat
+sieltä -- olivathan ne kauniita! --
+
+Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin
+lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi
+taasen sitä kiireemmin.
+
+«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin
+poistaakseen jonkun julman ajatuksen.
+
+«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee
+hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän
+Klausta, mutta raskailla askelilla. --
+
+Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes
+otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.
+
+«Kauniin on tämä«, jupisi hän --.
+
+Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli
+Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei
+maisteria vielä näy«.
+
+«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli
+levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.
+
+«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria
+ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään
+nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa?
+Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se
+syynä teidän valintaanne«.
+
+Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä
+vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä
+syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin
+annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan.
+Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni.
+Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei
+minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen
+puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä
+elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle,
+ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.
+
+Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen
+vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt
+miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän,
+«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.
+
+Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi
+taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan
+käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä
+puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt,
+että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma
+M.
+
+«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle
+Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä
+löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.
+
+Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
+Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«
+
+«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.
+
+«Mitä ne näyttävät?«
+
+«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien
+keskellä --«.
+
+Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en
+ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen
+kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.
+
+Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.
+
+Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat
+kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.
+
+Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota
+punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.
+
+Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle
+sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli
+niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle.
+
+Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat
+ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.
+
+
+
+
+XV.
+
+Tunnustus.
+
+
+R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on
+viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko
+lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää
+peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee
+alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut
+tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista
+R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin --
+juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.
+
+Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle
+selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,
+kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat
+tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja
+kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi
+pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs
+nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.
+
+Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?
+
+Tänään tahi ei koskaan!
+
+Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee
+lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy
+Harmaalaan.
+
+Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset
+ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat
+siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä
+ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«
+
+Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt
+saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.
+
+Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja
+riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon
+säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän
+kanssamme Jumalaa!«
+
+Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.
+
+Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.
+
+Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei
+häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.
+
+Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla
+poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä
+istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten
+loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.
+
+Rannalla oli huone.
+
+«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.
+
+«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito.
+
+«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.
+
+«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?«
+
+«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä
+pyytänyt«.
+
+«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
+Harmaalaan takaisin«.
+
+Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. --
+
+«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä
+oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen
+venettä rantapuun oksaan.
+
+«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen
+nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen
+huoneen luo.
+
+Nuorukainen seurasi häntä.
+
+«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti
+kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte
+näyttää minulle?«
+
+Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole
+ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin
+sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,
+ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:
+kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät
+jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen
+antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä
+kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«.
+
+He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston
+saarella seisoo.
+
+«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.
+
+«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?«
+
+«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette
+kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte
+syyn«.
+
+«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa
+toiset.
+
+«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te
+olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,
+outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein
+vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun
+silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt
+ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,
+Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet
+totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän
+suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,
+kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako
+halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin
+viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- --
+Saako?«
+
+«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru
+huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi
+puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin
+neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa,
+niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«
+
+Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen
+vieressään.
+
+Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe
+ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen
+toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä
+morsiamenaan. --
+
+Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa
+asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran
+eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa
+sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita
+Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_
+nimitti.
+
+«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen
+vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«
+
+Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa
+tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä
+suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.
+
+«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut
+kuulevinaan Johanneksen sanoja. --
+
+Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä
+hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää
+tahtonut. -- Maria oli onnellinen. --
+
+Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
+Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon
+lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua
+onnettomuuteen vielä!« --
+
+Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,
+oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.
+Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,
+samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja
+neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun
+hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän
+puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --
+
+Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko
+yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,
+että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden
+väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --
+
+
+
+
+XVI.
+
+Saarna.
+
+
+Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka
+silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen
+valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken
+voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon
+säteitä?
+
+Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät
+tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista
+viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen
+katsoneet?
+
+Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.
+
+Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi
+sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan
+Jaakon poika!«
+
+Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
+-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.
+
+«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.
+
+«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan
+rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa!
+Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.
+
+Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen
+katsonut!
+
+-- «Kuule!«
+
+_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta
+sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1]
+
+[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.
+
+«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla
+tavallista saarnaa«.
+
+Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan
+hän hymyili.
+
+
+
+Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden,
+hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan
+ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen
+salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen,
+Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän
+näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.
+
+«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene
+usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa
+lopetti. --
+
+Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.
+
+«Mikä on oikea rakkaus?«
+
+«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi,
+sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka
+tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö
+riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin,
+maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä
+oikea, todellinen?«
+
+«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi
+rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas,
+olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun
+sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle,
+josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja
+joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin
+ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee
+niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole
+mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa
+tähden«.
+
+«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi
+Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä
+sitä«.
+
+«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. --
+
+«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. --
+Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa
+rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«
+
+«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa,
+sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet
+tuomitsee«.
+
+«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.
+
+«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus
+ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen
+tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä
+olen hänen«.
+
+«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. --
+
+Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden
+sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin
+sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.
+
+Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
+Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
+Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
+enemmän tunsi Maria oman itsensä.
+
+Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi.
+Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun
+hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.
+
+«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa
+olennossa. -- Me luulemme!«
+
+Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta;
+rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.
+
+«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«
+
+«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.
+
+«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä.
+Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä
+huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä
+vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.
+
+Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan
+saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --
+
+«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun
+ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko
+ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«.
+
+«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi
+ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? --
+Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut
+ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä
+merellä«.
+
+«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«.
+
+Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi
+liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he
+toisilleen.
+
+Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei
+kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti
+päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru
+oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
+
+Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean
+saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä
+vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he:
+«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« --
+
+Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät
+Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa
+eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri
+Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä
+olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän.
+
+Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä
+paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän
+odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon.
+Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka
+viimeisenä tuli. --
+
+Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän
+kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.
+
+Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen
+silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti
+kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla
+mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken
+puhutella« -- ajatteli hän.
+
+Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
+Johannekseen. --
+
+Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi
+vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät
+suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä
+jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä
+niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä
+selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta
+tulevan?_»
+
+«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.
+
+«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden
+kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään
+meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin
+tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.
+
+«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen
+talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.
+
+«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.
+
+»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«
+
+«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa
+ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän
+jokainen tietää ennenkin«.
+
+«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«
+
+«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.
+
+
+
+
+XVII.
+
+Kirkkomaalla.
+
+
+Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes
+seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.
+
+Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä
+paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja
+silmäili sinne.
+
+Haudassa oli musta ruumisarkku.
+
+«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.
+
+«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen
+vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta
+maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se
+auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei
+paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.
+
+«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja
+kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän:
+«Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«
+
+«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika,
+niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies.
+Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt
+nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei
+rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia
+rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä
+sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän
+ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka
+saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.
+
+«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«
+
+«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.
+
+Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes
+vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki
+arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet
+hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän
+nojausi.
+
+Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään
+haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa
+saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon.
+Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen
+katosi.
+
+Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään
+enää.
+
+Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.
+
+Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.
+
+Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut
+hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.
+
+«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. --
+
+Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.
+
+Johannes lähestyi rantaa. --
+
+Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki
+Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.
+
+Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.
+«Minun onneni hauta!« jupisi hän.
+
+Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä,
+katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.
+
+«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt
+lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.
+
+«En!« oli Johannes vastannut.
+
+«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on
+kuin haudasta noussut«. --
+
+«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan
+kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.
+
+«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.
+
+«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko
+pyytänyt. --
+
+«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.
+
+«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja,
+nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --«
+
+Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes
+tietänyt mitään.
+
+Hän oli kuin mielipuoli.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.
+
+
+Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä
+maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole;
+ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla
+kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita
+koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma.
+Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella
+kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.
+
+Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla
+kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä
+lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu
+näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka
+jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään
+nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän
+kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa
+kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu
+samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin
+nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa
+toistensa ajatuksia.
+
+Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni
+ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet,
+siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He
+puhuivat ensimäisestä Napoleonista.
+
+«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen
+tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus
+se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva.
+Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty,
+ennenkuin saari perustettukaan oli«.
+
+«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan
+saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän
+ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei
+kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja
+silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä
+Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».
+
+«Hän on ihminen ja -- --«.
+
+«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
+Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
+Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
+Elbaankaan jäänyt«.
+
+«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani
+kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta
+Jumala varjelkoon meitä!«
+
+«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.
+
+Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni
+Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli
+hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä
+järvelle.
+
+Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen
+Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta
+käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet
+vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären,
+kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli
+tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan,
+mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui
+hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt,
+että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria
+nauroi, hänen sydämensä itki.
+
+«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.
+
+«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria
+ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili
+ympärilleen.
+
+«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«,
+sanoi apulainen.
+
+«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen
+itse«.
+
+«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi
+apulainen.
+
+Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?«
+
+«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen
+sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää
+itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.
+
+Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli
+hän siirtänyt sen omaan sormeensa.
+
+«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.
+
+Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä
+istui, ei silmä vielä eroittanut.
+
+Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli
+luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui
+airoihin ja lähti odotettua vastaan.
+
+Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä
+kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos
+olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi
+siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.
+
+Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen
+päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän
+ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka
+puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita
+eivät laisinkaan ymmärrä.
+
+«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan,
+kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«.
+
+«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se
+olisi sinun mieleesi..?«
+
+«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat
+sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys
+lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin
+suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja
+Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet
+tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en
+välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.
+
+«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia
+oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha,
+ha!«
+
+«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten
+eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi
+apulaisen saaneen rukkaset«.
+
+Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
+Mariaa?«
+
+«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi
+tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras,
+sanoo sananlasku --«.
+
+Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä
+naisen.
+
+«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.
+
+«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.
+
+Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.
+
+Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena
+seurasi Klaus veneellään.
+
+«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.
+
+Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan
+toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut
+minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä
+katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen
+Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen
+silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin,
+ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt,
+viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne,
+istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta.
+«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä,
+nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja
+Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene
+sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«.
+Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli
+niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei,
+ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä
+koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan
+kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja
+uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä
+tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos
+teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla
+murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.
+
+Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
+Johannes meni?« kysyi hän.
+
+«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin
+sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.
+
+Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä
+hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen
+sai kaikki uudesti kertoa.
+
+«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.
+
+Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään
+ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi
+mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä
+kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään.
+Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä,
+mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi
+suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.
+
+«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee!
+Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin
+ovat soutajat joutuneet?« --
+
+Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen,
+hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra
+koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä
+olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä
+olen onneton!«
+
+«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi
+kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan,
+siinä on koko asia«.
+
+Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus
+ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.
+
+Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli
+levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi
+jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.
+
+Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli
+kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät
+koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt,
+olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän.
+
+«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan
+ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.
+
+Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen
+sydämestään kadonnut.
+
+
+
+
+XIX.
+
+Ukkos-ilma.
+
+
+Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee
+hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on
+vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset
+tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet
+koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.
+
+Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa,
+tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys
+sydämen nielee, kuka auttaa silloin?
+
+Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran
+suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
+
+Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
+
+Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
+
+Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse
+kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän,
+jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut
+kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle
+antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se
+oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria,
+olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
+
+Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka
+juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian
+kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei
+mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian
+luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän
+olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka
+näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan
+vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei
+tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä;
+mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
+
+Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja
+uhrasi samalla oman onnensa.
+
+Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin;
+hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen
+luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut,
+jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli
+mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei
+vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa
+Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo
+kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
+
+Maria rakasti töllin lasta.
+
+Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi,
+olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen
+sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi
+tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma
+sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus,
+ennenkuin hän heräsi.
+
+Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi
+yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.
+
+Hän pettyi.
+
+Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha
+sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa
+verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa
+ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
+
+Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja
+haavoittaa heittäjänsä. --
+
+Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut.
+Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä
+vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin.
+Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat
+nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut,
+pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma
+leikin häiritsi.
+
+Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. --
+
+Se oli ukkosen ääni.
+
+Yö joutui, myrsky alkoi.
+
+Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan
+edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
+
+Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi
+tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan
+henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee
+tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät
+hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä
+katkerammasti.
+
+Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se
+on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä
+uusilla kyynelillä.
+
+«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen.
+«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän
+Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole
+tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes,
+Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo
+kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat!
+Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi!
+Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi
+minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa
+rukoilla«.
+
+Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:
+
+«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit.
+Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun
+elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä.
+Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et
+ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi.
+Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo
+Johannes«.
+
+Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen
+jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.
+
+Maria oli vetänyt akkunan kiini.
+
+«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman
+hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä;
+minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen
+vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla
+onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen
+niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«
+
+Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.
+
+Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.
+
+Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin
+murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen
+tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen
+kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.
+
+Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.
+
+Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt
+olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
+
+Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys
+entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
+
+Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla
+Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen
+kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
+
+«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän.
+
+Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
+
+Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan
+seisoi hän.
+
+Hän näki kumminkin!
+
+Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän
+suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten
+nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten
+huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta
+juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta
+vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli
+juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa
+hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi
+Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi
+sanan: Maria!
+
+Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. --
+
+Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi
+järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt,
+ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa
+sylissä. --
+
+«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä
+hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«
+
+Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä
+ilmassa saavuttanut Harmaalan.
+
+Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä
+savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.
+
+«Maria, Maria!« huusi hän. --
+
+Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian
+kamariin.
+
+Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»
+
+Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.
+
+Hän meni sisälle.
+
+Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen
+otsassansa oli haava, josta juoksi verta.
+
+Ei epäilemistä enää.
+
+Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
+
+Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi
+hänet saliin. --
+
+Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti
+ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko
+seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan
+herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki
+kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui
+liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä
+Marian otsaa.
+
+Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
+
+Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi
+majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen
+tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti
+naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
+
+Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa,
+missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet
+yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
+
+Kirje oli ollut tällainen:
+
+«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa,
+täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä
+niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.
+
+Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo
+yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --
+
+«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin
+parooni huutanut.
+
+«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
+Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
+
+Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä
+liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina
+hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli
+tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä,
+nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat
+jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei
+näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
+
+«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään.
+«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa
+minulta vaatii?«
+
+«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
+Mariasta eroittanut.
+
+«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö
+sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« --
+
+Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin
+olisivat sanoneet jotakin.
+
+Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti
+hän: «Maria!«
+
+Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.
+Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo
+peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi
+jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.
+
+Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle
+kiitos, hän elää!«
+
+Maria eli -- mutta minkälaista elämää! --
+
+
+
+
+XX.
+
+Anna.
+
+
+Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen
+serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen,
+joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta
+oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä
+aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna
+tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva
+astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen
+juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin
+juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin
+tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä
+maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan
+poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat
+nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli
+onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
+
+Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta
+sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen
+saada.
+
+Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä
+runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen
+sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa,
+oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka
+tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
+
+Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen
+muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi;
+mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän
+siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
+
+Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
+
+Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja
+kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.
+
+Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona
+viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään
+Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi
+uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen
+silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
+
+Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin
+kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä
+iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa
+oli juhlapuvussa.
+
+Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
+Johanneksen puolesta.
+
+Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna
+peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen
+hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta
+nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään
+onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
+
+-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän
+sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. --
+
+«Minä tulen«, vastasi Anna.
+
+Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna
+juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän
+ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa
+ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri
+rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä
+kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa
+puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
+
+Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
+
+Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä
+hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle,
+jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana
+vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli
+asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli
+suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä
+olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna
+tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa,
+kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa
+talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään.
+Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja
+mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut
+Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta
+tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.
+
+Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi
+tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut
+onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen
+oman sydämensä haavoittamisellakin.
+
+Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka
+majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä,
+ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan
+havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli
+jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä
+seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin,
+jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen
+sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille
+oli kirjoitettu ainoastaan:
+
+«Varo sydäntäsi, Maria!«
+
+Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se
+totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä
+Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan
+sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin
+oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti
+samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«.
+
+Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen
+pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän
+paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus
+tällä varoituksella oli.
+
+Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja
+majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen
+majurin lähteneen Harmaalaan.
+
+Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen
+voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen
+sanomantuoja Harmaalasta.
+
+«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
+
+«En«.
+
+«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella
+äänellä.
+
+«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin
+lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.
+
+«Puhuiko hän mitään silloin?«
+
+«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa
+hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- --
+Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...«
+
+«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on
+mennyt?«
+
+«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski
+minun kiireesti kulkea«.
+
+Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli
+tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi
+tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei
+saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä
+vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --
+
+Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt
+ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja
+itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan.
+Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei
+varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli
+jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on
+kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää
+saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen
+kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut.
+Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan.
+Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen
+kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen
+onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli
+Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen
+onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä
+hetken. --
+
+Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta
+luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu
+pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa
+kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä
+saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja
+havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja
+puhkesi katkeraan itkuun.
+
+Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo
+enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut.
+Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --
+
+Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut,
+silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina
+hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki
+nyt katkerammasti.
+
+Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.
+
+Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen
+poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen
+silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei
+kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen,
+kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin
+nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.
+
+Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta
+levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa
+kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä,
+joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti
+samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli
+Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen
+päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen
+matkalleen.
+
+Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo
+nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat
+yhtaikaa. --
+
+Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein
+samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut
+nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään
+Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä.
+Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.
+
+Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist
+hänen akkunansa alla ja näki hänet. --
+
+Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket
+aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi,
+vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen
+poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli
+majuri --sen kotimies.
+
+
+
+
+XXI.
+
+Aaveko vai ihminen?
+
+
+Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli
+nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä.
+Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...
+
+Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi
+ukkonen pilvissä.
+
+Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän
+tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt
+Annan katoovan.
+
+«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«,
+ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --
+
+Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina
+tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.
+
+«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä...
+Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika
+mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«.
+
+Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli
+kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin
+taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän
+tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.
+
+Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.
+
+«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä!
+Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä
+tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa
+vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on
+neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain
+vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta
+minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että
+myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.
+
+Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin,
+niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut
+mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs
+Johannekselta.
+
+Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden,
+kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi
+neiti Maria?«
+
+Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman
+vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan
+sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä.
+Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla
+teidän tykönne«.
+
+Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi
+mennessään: «Hyvä on alku!«
+
+Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori
+kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi
+käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan.
+Anna, Anna parka! --
+
+Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen
+jyrisi likempänä.
+
+Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan
+mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään
+luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.
+
+Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun
+hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta.
+Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse
+ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän
+kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja
+kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli
+yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja
+ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta
+kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.
+
+Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri
+--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.
+
+«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä
+kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa
+taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua
+rahaa.
+
+«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä
+on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa.
+Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«
+
+«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!«
+
+«Niin Leist!«
+
+«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...«
+
+«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa
+itseänne, luutnantti!«
+
+Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin
+kuolema.
+
+«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen
+sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.
+
+«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.
+
+«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä,
+missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«
+
+Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:
+
+«Veljeni!«
+
+«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä
+en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä.
+Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria!
+Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon
+maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on
+lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä
+yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka
+muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria
+verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti
+iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa
+Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen
+jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä,
+rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee
+Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt
+varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen
+ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan,
+illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri,
+joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän
+kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin
+puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa
+Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä
+kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä!
+Veljesi Theodor!«
+
+Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.
+
+«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen
+malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei
+ollut elämään«.
+
+«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.
+
+«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo
+aaveita«, nauroi kreivi.
+
+«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.
+
+«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa
+minun kimppuunsa!«
+
+«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.
+
+«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.
+
+Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus
+seurasi samassa.
+
+«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.
+
+«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi,
+malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa
+vastaan«.
+
+Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi,
+kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei
+minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.
+
+Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän
+hänkin!«
+
+«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini
+on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. --
+
+Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen
+oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän
+melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa
+unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.
+
+Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
+«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«
+
+Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.
+
+Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen,
+nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun
+poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan
+teitä«.
+
+Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä
+muutamia viinilasia ja jätti seuran.
+
+Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme
+kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti
+laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.
+
+«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä
+olet, tottamari, onnen lapsi!«
+
+«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. --
+
+Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois,
+miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos
+viimeiset.
+
+«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies
+mennessään.
+
+«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.
+
+Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen
+poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa
+nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.
+
+«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Marian kamarissa istui Anna.
+
+Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika
+parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet
+puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta,
+paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika
+ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä
+laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin
+umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi,
+on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.
+
+Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase
+ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen
+juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi
+sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta
+umpeen kasva.
+
+Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen
+oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka
+pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen
+oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka
+turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin
+taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa
+tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat
+kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen
+onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun
+luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa
+liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään
+kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen
+silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun
+hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä
+askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen.
+Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta
+ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet
+syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista
+tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.
+
+Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi
+silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen
+omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin
+vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi
+hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. --
+Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle
+oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo;
+hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen
+herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli.
+
+Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen
+ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan
+takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava
+sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät
+ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun
+päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä,
+hän silmänsä avasi.
+
+Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä;
+hän suuteli kukkaa.
+
+Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa
+vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla
+hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,
+
+Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta
+tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.
+
+Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.
+
+«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en
+tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki
+ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet
+olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette
+vastaa?«
+
+Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.
+
+«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti,
+minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin
+nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt.
+Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte,
+niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut
+sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen.
+Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja
+ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.
+
+Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse
+omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen
+lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei
+tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit,
+innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut
+herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.
+
+Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi
+rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut
+mitään.
+
+«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä
+parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja
+sinä et vastaa?«
+
+«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.
+
+«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun
+olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen
+sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.
+
+«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin
+olisi luullut Annassa löytyvän.
+
+Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.
+
+«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin
+sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta
+vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.
+
+«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne
+ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi
+selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.
+
+«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on
+musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan
+tähden!«
+
+Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen
+ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen
+aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.
+
+Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan
+makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.
+
+Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada
+vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.
+
+«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna,
+jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.
+
+«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.
+
+Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.
+
+«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella
+vaaleaa naista.
+
+Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna
+nähnyt.
+
+«Jumala! Johannes! Auta minua!«
+
+Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse;
+hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän
+hänen suoraksi lattialle.
+
+«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.
+
+Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän
+luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten
+hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa,
+seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.
+
+»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«
+
+«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä
+neiti Marian kamarissa!«
+
+«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili
+kreivi.
+
+«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla
+luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös
+Aurajoesta. Hän on hukkunut«.
+
+Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos
+taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen
+toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun
+hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä;
+niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.
+
+Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.
+
+«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«,
+sanottiin.
+
+
+
+
+XXII.
+
+Maria.
+
+      Ei ole lepoa lehossa,
+      Eikä onni oksapuiden
+      Asu mustan varjon alla.
+      Vaiva vaivuttaa levolle,
+      Vaiva vaivaapi uneni,
+      Vaiva herättää valolle,
+      Uuden päivän paistehelle.
+
+      Vanha runo.
+
+
+Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat
+haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä
+laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset
+iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät
+mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä,
+iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme.
+Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi
+hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki.
+
+Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
+
+Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat
+hirmuvaltiaista hirmuisimmat. --
+
+Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme
+tunteiden vallan.
+
+On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla.
+Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta
+väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän
+ääressä istuu ja kirjoittaa.
+
+«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
+
+Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
+
+Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin
+ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä
+tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni
+pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit
+tavanneesi kreivin?«
+
+«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan
+teidän talossanne«.
+
+«Te kuulustelitte Johannesta?«
+
+«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli
+turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on
+samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin
+kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
+
+«Kummallista!« jupisi majuri.
+
+Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian
+laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
+
+«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan
+kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...«
+
+«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei
+parasta ollut toivomista.
+
+«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.
+
+«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua
+hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän
+entiselleen enää, sitä en minä takaa«.
+
+«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä
+sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.
+
+Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka
+tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena
+ylös.
+
+«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja
+minä...«
+
+Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö!
+Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen
+hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen
+silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun
+vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat
+aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän.
+
+Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.
+
+«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja
+lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet
+syliinsä ja kantoi hänen kamariin.
+
+«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria
+iloisella äänellä.
+
+«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman
+ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi
+liikutuksesta.
+
+«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle
+antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen
+jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait
+lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi
+kamariin Mariansa luo.
+
+Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän
+istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
+
+«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä,
+menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä,
+mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
+
+«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
+
+Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin
+tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat
+antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa
+enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.
+
+Nyt nukkui Maria. --
+
+Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat,
+joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla
+ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa
+seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se
+tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan
+sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka
+saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän
+itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin
+olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi,
+seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. --
+
+Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän
+kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi
+se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli
+kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona
+hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon
+liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta
+rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt
+väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi
+kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi,
+kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan
+partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän
+voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä
+heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja
+sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus
+ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin
+hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää
+tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä
+murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti
+muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa
+oli.
+
+Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi
+Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet
+muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen
+sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja
+varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan
+herätä.
+
+Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja
+vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi
+sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.
+
+«Johannes! Johannes!« huusi hän.
+
+Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä
+oli ollut ilon kuva!
+
+Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja
+lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja
+joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten
+niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja
+muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja
+vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei
+enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
+
+Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
+
+«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi
+hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he
+jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
+
+Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla
+äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän
+ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja
+vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän
+rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian
+luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
+
+Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
+
+Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle
+olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen
+kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset
+voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä
+entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei
+kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään
+kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli
+Marian toivo voimissaan.
+
+Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin
+parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän
+nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on
+hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
+
+Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa
+ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa.
+Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha,
+joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin
+Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut.
+Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet
+hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan
+samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta
+toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen
+aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti
+Annan.
+
+Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli
+hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti
+makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli
+hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti
+hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana
+huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi
+ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen
+ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen
+sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä
+sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat
+päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja
+eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo
+näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
+
+Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä
+olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen
+sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin
+hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan
+oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä,
+ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän
+väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa
+väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän
+muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin
+Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen
+sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei
+hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen
+ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä
+näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa
+selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
+
+Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma
+onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
+
+Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö
+unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa
+lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut
+iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän
+oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos
+katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen
+menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
+
+Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko
+valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita
+kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos,
+jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti
+sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki
+Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa
+silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen
+silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi;
+mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi
+ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
+
+«Pelastettu!«
+
+Maria oli kovaa sotaa käynyt.
+
+«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes
+mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni
+kevytmielisyyttä?«
+
+«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
+
+«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä
+Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt,
+miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja
+kuolemaani saakka rakastan«.
+
+Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
+
+«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen
+viereen.
+
+«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
+
+Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli
+turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.
+
+Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta
+hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja
+kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten
+vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi
+pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut
+takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen
+käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
+
+       *       *       *       *       *
+
+      Katsoi aamun, katsoi illan,
+      Ei tiennyt mihin katosi.
+
+      _Kalevala_.
+
+On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen
+sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
+
+Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli
+suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo
+kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä
+Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä.
+Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen
+kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän
+hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti
+kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan
+Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä,
+kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin
+ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä
+olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« --
+
+Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut
+elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä
+astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten
+sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja
+Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli
+Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi
+Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä
+keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin
+maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän
+syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta
+itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita
+hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
+
+Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun
+takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi
+hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa,
+ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin
+saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän
+Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli
+Marian vieressä ollut niin onnellinen.
+
+Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
+
+Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
+Viimeinen ilta oli käsissä.
+
+«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla
+kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme,
+täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana
+olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne
+lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että
+Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin
+aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei
+eroita heidän välinsä pituus«.
+
+«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta
+talooni, kun tiesin tuon asian!«
+
+«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi
+tuli«.
+
+«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä
+olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
+
+Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä
+silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä
+levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas
+kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä
+ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän
+heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin
+istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä
+aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta
+aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän
+oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin
+hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
+
+Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.
+
+Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut
+juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän
+esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin
+oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski
+kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
+
+Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
+
+«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat
+tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit
+minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt
+loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä
+on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni
+ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni
+on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala,
+Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin
+kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus:
+Johannes! Mutta -- hän katosi«.
+
+«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja
+sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama
+sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani.
+Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä
+kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt
+puhkeemattomain pilvien taakse«. --
+
+«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi
+kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et,
+sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle,
+ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen
+ylös«.
+
+«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et
+kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino
+minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa
+onnetonta Mariaansa!«
+
+Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi
+hän ylös ja lähti kamaristansa.
+
+Pihalla näki hän Klaus paroonin.
+
+«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
+
+«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«
+
+«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
+
+Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä
+huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
+
+Siinä itki hän.
+
+Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«
+
+Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt
+sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä
+oli tapahtunut.
+
+«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi
+hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala
+rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä
+puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen
+kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan
+elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja
+hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen
+morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
+
+Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria
+viimeksi mainitsi.
+
+Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. --
+«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä
+--?«
+
+«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän
+rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja
+lausuessaan silmäillen Klausta.
+
+Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.
+
+Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He
+näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
+
+«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä
+olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus
+ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
+
+«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita,
+jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa
+keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi
+vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin
+saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
+
+«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen
+tiennyt!« huusi parooni.
+
+«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran
+rakastanut!«
+
+«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
+
+«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos
+minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
+
+«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä
+kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...«
+
+«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...«
+
+«Surmannut itsesi!«
+
+-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on
+Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti
+lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut
+itseni«.
+
+«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en
+ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun
+surmaamaan itseni«. --
+
+«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait
+salaisuuteni«.
+
+-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on
+jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on
+vielä salaisempi kuin ennen«.
+
+Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.
+
+
+
+
+XXIII.
+
+Pirullisia aikeita.
+
+
+Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat
+kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
+
+Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko
+unen helmassa? --
+
+Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella
+mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.
+
+Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä
+puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun
+semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa
+korvaa. --
+
+Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi
+tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä
+sade ole lakannut.
+
+Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä,
+laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien.
+--
+
+«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.
+
+Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti
+ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« --
+
+«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei
+ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika
+oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa
+niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« --
+
+«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! --
+Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. --
+
+«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun
+maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo
+toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä
+noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:
+
+Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« --
+
+«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä
+lukua -- --«.
+
+«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista,
+että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun
+oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni
+kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.
+
+«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen
+nähnyt«.
+
+«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä
+tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi.
+Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin
+ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen
+tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin
+palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei
+sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä,
+arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat
+akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua
+kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.
+
+«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo
+vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.
+
+«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin
+päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi
+terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa
+kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo
+entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät
+saisivat silloin kaikki«.
+
+«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«
+
+«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän
+velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen
+kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista
+kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.
+
+«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen
+akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.
+
+-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- --
+«ymmärrät!...«
+
+«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon
+pää näkyi.
+
+«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on
+serkkuni...«
+
+«Helvetissä...«
+
+«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!«
+
+«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
+
+Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
+
+«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
+
+«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! --
+Onnea!«
+
+Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän
+kulkemaan jupisten itsekseen:
+
+«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» --
+
+Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti
+hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista.
+Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat
+paukkuen jyrisivät.
+
+Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin
+onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten
+vehkeet tyhjäksi tehdä.
+
+Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen
+katsahtanut.
+
+Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi
+vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei
+ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän,
+Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin
+jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --
+
+«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään!
+Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita!
+Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut
+ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka
+taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on
+pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa,
+torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...«
+
+Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.
+
+«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun
+täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano...
+Hiljaisuus, urhous, voimaa!«
+
+Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta
+kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen.
+Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili
+taakseen.
+
+Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei
+vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla
+muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.
+
+Kyösti lähti kulkemaan.
+
+Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi
+kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa
+seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään,
+kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä
+hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti
+kiireesti juoksemaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
+
+Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut
+sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta
+sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja
+lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut
+rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
+
+Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on
+ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä,
+joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän
+umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
+
+«Raha on hänen elämänsä«.
+
+«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä
+panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne
+rikkuvat«.
+
+Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli
+särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...
+
+Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
+
+Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja
+akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta
+akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle
+konttaamaan. --
+
+Siinä onkin jo mies.
+
+Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan
+kynnyksellä. -- Vaan silloin...
+
+«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan.
+«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat,
+eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että
+joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«.
+
+Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies
+selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku
+voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä
+takasin.
+
+Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki
+tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun
+leimaukset valaisivat näitä molempia!
+
+«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
+
+Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
+
+Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi
+vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
+
+«Johannes, veljeni!«
+
+Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
+Molempain asema oli kummallinen.
+
+«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma
+aikomuksesi ei onnistunut«.
+
+«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi
+Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn,
+miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja
+siis onneton«.
+
+«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi
+onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen
+on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään
+haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi,
+palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --«
+
+Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.
+
+Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen
+toisensa?
+
+Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella
+katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi
+hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun;
+piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.
+
+Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut.
+Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin
+muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen
+pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --
+
+Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että
+hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä
+poltti. --
+
+
+
+
+XXIV.
+
+Johannes.
+
+
+Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi
+laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat
+ihmiset valveilla. --
+
+«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen
+polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä
+Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä
+luulet, ukkoseni?«
+
+«Kyllä!«
+
+«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja
+ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä
+tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään
+kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«
+
+«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären,
+ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- --
+
+«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti
+hyvillä mielin.
+
+Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli
+väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä
+sallineet. --
+
+Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän
+oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli
+rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään
+metsään --.
+
+Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla
+onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan
+äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei
+yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä
+asunnosta.
+
+Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat
+riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä
+aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei
+kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset
+kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.
+
+Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että
+hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.
+
+Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee
+lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee.
+-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän
+menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt
+eukkoinensa kylään juhannukseksi.
+
+Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa
+sydämensä, jos hän voi.
+
+Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. --
+
+Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi
+saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei
+hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.
+
+Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja
+takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton
+sydämensä oli nyt kiehuva koski! --
+
+Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä
+on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki
+epäileväiselle?
+
+Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.
+
+Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten
+liikkumatta.
+
+Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi
+ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:
+
+«Haa, minä olen ihminen!«
+
+Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen
+kasti hän leivän. --
+
+Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin
+tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat
+eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä;
+ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.
+
+Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan
+talven.
+
+Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on
+sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,
+
+Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt.
+
+Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu
+on kärsinyt.
+
+Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että
+sydämessä on tuska. --
+
+Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!
+
+Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata
+itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä
+surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa
+itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta
+kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa
+uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.
+
+Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«
+
+Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli.
+Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi
+matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa;
+minun tilani on sitä mustempi!« -- --
+
+Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin
+heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.
+
+Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki
+enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän
+silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:
+
+«Matkalle!«
+
+Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt,
+kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti
+maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän
+istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa
+taas.
+
+Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru.
+Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel
+haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.
+
+«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus
+ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei
+kumpaakaan maailmassa löydy«.
+
+Nyt voi hän ajatella.
+
+
+
+
+XXV.
+
+Johannes. (Lisää).
+
+
+Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto
+näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä.
+Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on
+katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri
+koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken
+ollut.
+
+Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka
+vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
+
+«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
+
+Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat
+arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet
+piippunsa, joista valkea on sammunut.
+
+«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin
+isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä
+seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet
+takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö
+sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
+
+Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän
+kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi
+hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin
+nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
+
+«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla
+osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua
+vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on
+maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti
+eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme
+varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei
+minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen,
+olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla
+Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. --
+
+«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen.
+Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä
+pitämään«.
+
+Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan.
+Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän
+miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä
+houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä,
+onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
+
+«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt
+tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena
+Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun
+toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun
+olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään
+niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja,
+joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet
+pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet
+niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä.
+Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille,
+nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa
+kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. --
+
+«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä
+kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini
+miehen kävi, niin vähän pelottaa«. --
+
+«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö
+eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«
+
+«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä
+tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi
+juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan
+erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan
+nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli
+kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja
+sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut
+itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä,
+etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. --
+
+Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.
+
+Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä,
+miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on
+pitkä aika«.
+
+«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.
+
+«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä.
+--
+
+He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
+Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.
+
+«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa.
+--
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
+Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
+
+Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan
+ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi
+he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin
+lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä
+merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä
+taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia
+jään?«
+
+«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
+
+«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole
+sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän
+on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu
+mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin;
+mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen
+kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän
+mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei
+ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa
+kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden
+käsiinsä«.
+
+»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa,
+että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on
+hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt,
+olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«.
+
+«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin
+hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit
+kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi
+kaivaa järviä«.
+
+«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. --
+
+Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen
+puheeksi. --
+
+«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa
+kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma,
+miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä
+siellä itse ollut -- --?«
+
+«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että
+meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on
+ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina
+kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja
+paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.
+
+«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra,
+päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.
+
+Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo
+ja laski kätensä hänen päälleen.
+
+«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.
+
+«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.
+
+«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän
+joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko
+häntä«.
+
+Sanottu, tehty.
+
+«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra
+siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«
+
+«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän
+tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?«
+
+«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on
+metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.
+
+«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
+Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.
+
+Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään
+miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. --
+
+«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
+
+«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne
+tien syrjään maata laskeut?«
+
+Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos
+sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
+
+«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen,
+olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä
+on kiire«.
+
+«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
+
+Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
+
+«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole
+tuollaiset«.
+
+«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
+
+Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten
+maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes
+ahnaasti kuoletti nälkäänsä.
+
+«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et
+mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« --
+
+Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään
+vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:
+
+«Minä seuraan teitä«.
+
+Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.
+
+Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi
+kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni
+ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.
+
+«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.
+
+Johannes kuuli Mikon sanat.
+
+«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.
+
+«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä
+oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö
+Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«
+
+«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti
+veljeään.
+
+«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
+Korven Tahvanan töllissä«.
+
+«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
+Aappo Sakarille. --
+
+Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. --
+
+Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen
+laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut
+hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi
+Sakari Aapolle syöttötalossa. --
+
+Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes,
+joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan:
+«Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«.
+--
+
+Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä
+ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin
+Sakari«. --
+
+Ja siihen se puhe jäi.
+
+Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli.
+Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen
+ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten
+kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme
+me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko
+sanonut. --
+
+Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.
+«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. --
+
+Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut
+oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana
+päivänä tulla katsomaan häntä.
+
+Johannes meni.
+
+Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.
+Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.
+
+Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.
+
+Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei
+Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.
+
+«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään,
+että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«
+
+Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.
+
+«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut
+itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä
+minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän
+valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. --
+
+Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi
+rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa
+tuulelle. --
+
+Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi
+mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä
+ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta.
+Hän ei sanonut mitään siihen.
+
+Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen
+nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan
+viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti.
+He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli
+ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.
+
+Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin
+surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että
+hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä.
+He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta
+tapauksesta.
+
+«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys
+Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.
+
+Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.
+
+
+
+
+YLHÄISET JA ALHAISET.
+
+ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
+
+
+Kirjoittanut
+
+K. J. Gummerus.
+
+
+Jälkimäinen osa.
+
+
+Kolmas painos.
+
+
+      Uituansa yön ja päivän,
+      Melkein melottuansa
+      Näki pilven pikkuruisen,
+      Pilven longan luotehessa,
+      Sepä maaksi muuttelihe,
+      Niemeksi panettelihe.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+
+
+I.
+
+Lemmon luola.
+
+
+V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on
+saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta
+ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.
+
+Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin
+löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret
+tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden
+nimitetään Lemmon luolaksi.
+
+Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon
+luola on antanut heille suojaa.
+
+Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole
+viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on
+paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu
+pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin
+luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa
+syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,
+näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon
+luola.
+
+Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja
+luolasta käy, näet, kummallinen satu.
+
+Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui
+järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena
+käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin
+oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,
+rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.
+«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo.
+«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa,
+joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se
+tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä
+vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein,
+Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä
+olisi nähnyt kotoasi enää«.
+
+-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla
+kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät
+kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo
+seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja
+tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan
+vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei
+jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti
+nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta
+pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja
+poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös
+Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa
+Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --
+
+Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei
+tee sinne mieli kenenkään mennä.
+
+Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja
+mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja
+läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa
+Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo
+saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen
+puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se
+puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe
+yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja
+miehiä kulkevan rannoilla. -- --
+
+On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.
+Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on
+paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä
+kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --
+
+Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi
+puhuimme.
+
+Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?
+-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,
+kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret
+niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä
+nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme
+itsekin.
+
+Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja
+vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole
+puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori
+palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi
+vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän
+nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea
+samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --
+
+Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani
+arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten
+muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,
+eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät
+työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä
+julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.
+
+Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
+Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.
+
+Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina
+työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut
+kumota hänen sydämensä himoja. -- --
+
+«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli
+ruveta.
+
+«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« --
+
+«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«
+
+«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt
+ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee
+sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...
+
+«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä
+noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta
+piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«
+
+«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon
+suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.
+
+«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin
+semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.
+
+«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!
+No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,
+vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta
+kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«
+
+«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,
+että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti
+minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa
+kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,
+vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini
+joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen
+se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«.
+-- --
+
+«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan
+kymmentä Leenaa«. --
+
+«Ha, haa!« --
+
+«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun
+Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa
+odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --
+
+«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --
+kuka, häh!«
+
+«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«
+
+«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.«
+--
+
+«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan
+sinua?«
+
+«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun
+taasen vannoa?«
+
+«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta
+jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --
+
+«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet
+olevinasi«.
+
+Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,
+ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«
+
+«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan
+vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee
+päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«
+
+Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.
+
+Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin
+olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen
+elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.
+--
+
+Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän
+lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --
+
+Mikä langetti hänen? --
+
+Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. --
+
+Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme
+Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi.
+Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli
+Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli
+luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin
+papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä
+perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin
+maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon
+kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka
+leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja
+tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan
+kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään.
+Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan
+meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai
+hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren
+tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä
+kristitty voi.
+
+Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa
+kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden
+kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa.
+Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää
+hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai
+asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri
+raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa
+vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka
+päivä päivältä yhä eneni.
+
+Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta
+himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli
+talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina
+rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.
+
+Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra
+kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt
+viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa
+koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin,
+kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen
+jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet
+voineet sydäntä lämmittää. --
+
+Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina
+käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi.
+Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei
+ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa
+petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin
+kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa
+voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun
+Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka
+kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun
+Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne
+rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan
+takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli
+voittanut voiton, viattoman sydämen.
+
+Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän
+oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan,
+olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin
+tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka
+huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän
+ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt
+ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne
+hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä
+maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen
+eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen
+laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän
+eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto!
+Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata,
+oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos
+ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona.
+Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.
+
+Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi
+siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?
+
+Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli
+kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi
+Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin
+Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli
+tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa
+lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui
+luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan
+vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla
+sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun
+hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä
+kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini
+panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi
+Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan
+saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --
+
+Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois
+palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi«
+vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi
+hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada
+hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää,
+mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän
+Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti
+Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä
+retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli
+hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme
+sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut
+Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri
+tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen
+kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan.
+-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin,
+mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. --
+Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman
+rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan
+osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä --
+sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran
+surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä
+vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi,
+saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän
+likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen
+penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. --
+Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä.
+-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja
+Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja
+ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.
+
+Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon
+saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.
+
+Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia
+väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista
+ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen
+elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä
+olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi,
+kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen
+elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet
+syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen
+pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä
+tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi
+vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona
+pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --
+
+Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen
+antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe,
+mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman.
+Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on
+käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä
+tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen
+unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet
+kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä
+syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri
+hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä
+tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole
+surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
+Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.
+
+«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia
+keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin
+merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin
+sinne?...«
+
+«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta
+heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla,
+miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta
+surmayritykseen --«.
+
+«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«.
+
+«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä
+et enää Leenaa kaipaa«.
+
+Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten
+kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« --
+
+«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte
+lähdetään Turkuun«.
+
+«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie
+minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun.
+Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.
+
+«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --«
+
+Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.
+
+Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.
+
+Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä
+näkynyt. --
+
+
+
+
+II.
+
+Kaksi todellista ystävää.
+
+
+Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on
+ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä
+on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa?
+Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika
+sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy
+häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena,
+kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti
+hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.
+
+Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina
+kuitenkaan.
+
+Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. --
+
+Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon
+pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen
+hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen
+uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin.
+--
+
+Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me
+tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --
+
+«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä,
+miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan
+sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon
+vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen
+perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää;
+hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä.
+Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani
+Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja
+viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on
+poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen
+valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte
+ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden
+muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on
+turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.
+
+Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet
+harvapuheisen majurin puhujaksi. --
+
+Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
+
+-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun
+ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että
+minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua
+jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --
+
+«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni
+kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt
+Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« --
+
+Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata,
+vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte
+hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt,
+samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat
+viikset syrjälle ja suuteli häntä.
+
+«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi
+majuri. --
+
+Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili
+kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi
+kirkas kyynele.
+
+Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut
+täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö,
+tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
+
+«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä,
+mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja
+puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin
+äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen
+murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen
+aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua,
+-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...
+
+«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei
+tiedä kukaan!«
+
+«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen
+ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä
+Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
+
+«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä
+helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä
+punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama,
+mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä
+sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen
+tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. --
+«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan
+vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen
+onnellinen nyt!« --
+
+Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin
+alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se
+ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille
+ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin
+ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille
+koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.
+
+«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria.
+»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja
+kumminkin näki hän!«
+
+«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna.
+«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle
+ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
+
+-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi
+lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan
+vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi?
+Ja niin on kumminkin nyt.
+
+Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä
+Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä
+muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen
+äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa
+Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä
+lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei
+väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna
+tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se
+uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon
+vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään
+toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun
+ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus,
+sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki
+surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän
+sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat
+heidän väliltään lyönyt alas.
+
+Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset
+hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista.
+Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja
+Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan
+näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi;
+se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta,
+ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän
+sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän
+Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja
+vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen
+haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein
+nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä,
+mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin
+kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa
+minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän
+kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä
+vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli
+tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista
+hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
+
+Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt
+Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä
+sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt
+yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn,
+rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
+
+Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät,
+kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota
+sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä
+saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.
+
+-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa
+saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä
+vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin
+voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin
+minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä
+on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy
+ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä,
+joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.
+
+Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta
+kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan,
+mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä
+Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.
+
+Majuri toivoi vielä.
+
+«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit
+väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa
+polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen
+ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin
+niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin
+itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä
+Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet
+niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon
+vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei,
+ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. --
+
+«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut
+siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut
+kateissa olla«.
+
+
+
+
+III.
+
+Millainen mies majuri on.
+
+
+Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.
+
+Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:
+«Parooni Klaus!« --
+
+Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta,
+seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin
+ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...«
+
+«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra
+parooni, terve tultua Turkuun!«
+
+«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin
+toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska
+mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa
+--«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.
+
+«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?«
+kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.
+
+«Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että
+siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti
+kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän
+sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet
+surmannut«.
+
+Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna
+vaaleni.
+
+«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.
+
+«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria.
+
+«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut
+sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.
+
+«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.
+
+«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata.
+Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka
+hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt
+varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli
+Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja
+Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo
+eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin
+ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että
+vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin
+hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa --
+kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta
+kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään
+ole missään nähty«. --
+
+«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena.
+«Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi
+saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«
+
+«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää.
+Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« --
+vastasi Maria.
+
+Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli
+murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.
+
+Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa,
+vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin
+Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.
+
+Anna puhkesi itkuun.
+
+Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat
+parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä,
+missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta
+Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän
+oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli
+sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa --
+nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria
+katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne
+silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.
+
+«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin
+puheeseen hänen naimattomuudestaan.
+
+«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa
+teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan
+vuoteen ole täällä käynyt«.
+
+«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.
+
+«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi
+majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan
+tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa
+tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«
+
+«Majuri Leist!«, sanoi Maria.
+
+«Ei! --«
+
+«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus
+ajattelemattomasti.
+
+«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen
+hyvät ystävät!«
+
+«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme,
+vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.
+
+Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita
+asioita.
+
+«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet
+pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä
+olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt
+muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti
+unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti,
+kun kreivin tänne kutsuitte«.
+
+«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä
+ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.
+
+«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää,
+että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei
+ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan
+tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän
+velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«.
+
+«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin
+kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä
+tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa!
+Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. --
+
+Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.
+Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen
+häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa
+Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --«
+
+«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni,
+naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri
+kaatumaan!«
+
+«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin
+Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta
+antanut Marianne Johannekselle«.
+
+«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut
+tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin
+korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka
+iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta
+sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko
+korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku
+surmasi isäntänsä! Ei, ei!«
+
+«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja
+Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«.
+
+«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen
+Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle
+antaisin Mariani ja vävyn nimen?«
+
+Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä
+Johannes tulee enään«.
+
+«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei
+tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.
+
+«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin
+tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te
+ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä
+halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö
+syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän
+ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.
+
+«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena.
+«Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit:
+pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä
+sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat
+ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut
+raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«
+
+«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli,
+mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?«
+
+«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.
+
+Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän
+luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on
+Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois
+Annaa«.
+
+«Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen
+tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«
+
+«Minä esimerkiksi«.
+
+«Sinä! Se ei tee mitään«.
+
+«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«
+
+«Mutta et sinä sitä sano«.
+
+«Mutta jos sanoisin?« --
+
+«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...«
+
+«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole
+aina Marian ystävä!«
+
+«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on
+siinä oikein, että Marian...«
+
+«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen
+arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes
+tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja
+siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta
+arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.
+
+«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun
+lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole
+sama kuin ennen«.
+
+«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän
+totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi
+rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin
+ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät
+nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni
+ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja
+ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen
+tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä
+asiassa«.
+
+«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi
+majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi,
+parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut
+täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.
+
+Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti.
+«Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä,
+että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«
+
+«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset
+vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat
+tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«
+
+«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen
+miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut.
+Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.
+
+«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«
+
+«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään
+mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.
+
+«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä
+asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset
+pelästyvät.«
+
+»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri
+loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan
+näyttäneensä sydäntänsä.
+
+
+
+
+IV.
+
+Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.
+
+
+Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä
+kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. --
+
+Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut
+miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi
+jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili,
+kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa.
+Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna
+istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten
+moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika
+jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili
+Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. --
+
+Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka
+kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut
+kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli
+nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja
+sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa
+oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan
+värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.
+
+Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän
+oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä
+varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä
+irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi
+elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa;
+vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se
+aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin
+tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä
+hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan
+Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää
+kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että
+mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua,
+ennenkuin täytymys pakoittaa.
+
+Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt,
+niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän
+lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa
+parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.
+
+«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä
+moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
+
+«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon
+puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet
+näkivät.
+
+Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet
+kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
+
+«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän
+tulee pyytämään teitä tanssiin«.
+
+«Tulkoon!« vastasi Maria.
+
+«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi
+suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
+
+«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen
+uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus
+saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen
+tavanneet toisiamme«.
+
+Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta
+hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin
+surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta
+takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän
+vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria
+kreivi G--n«.
+
+«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta
+niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan
+kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt
+teidän olevan nyt Turussa«.
+
+«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.
+
+Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat
+odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
+
+«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin
+ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti
+Maria, alkaa illan iloa«.
+
+«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään
+kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
+
+«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi
+kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä
+hänestä vapaaksi.
+
+«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä
+en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
+
+«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi
+heitä.
+
+«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei
+sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri
+harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi,
+kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me
+miehet emme ymmärrä«.
+
+Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla
+tämän illan tanssimatta.
+
+«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
+
+«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon
+teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä
+hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.
+
+Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa
+asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.
+
+«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka
+kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene,
+Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.
+
+«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä,
+menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.
+
+Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei
+ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.
+
+Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka
+jo ennen vierasten tuloa on alkanut.
+
+«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon
+suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.
+
+«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella
+äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni
+keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se
+kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän
+nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin
+Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta
+vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja
+kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni;
+minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna
+sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen,
+että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.
+
+Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti.
+«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä
+rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette
+vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme
+pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.
+
+«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän
+niin vastaavan. -- No, Anna...!«
+
+«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta
+nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«
+
+«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on
+Maria«.
+
+He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli
+majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et
+tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
+
+Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«.
+
+«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta
+tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo
+Marian tanssiin.
+
+«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä
+meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«.
+Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri
+kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan
+pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut.
+Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä
+kirjettä.
+
+Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea
+ja vapisi.
+
+Ja syytä oli kreivillä siihen.
+
+Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin
+Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut
+valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin
+palvelia sinne kysyen kreiviä.
+
+«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
+
+«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin
+loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli
+vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille;
+se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.
+
+«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä
+ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille
+kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. --
+
+«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat
+mennä«.
+
+Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt
+tapasi.
+
+«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää!
+-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et
+ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut,
+vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä
+kovempi se on. Muista Katria!«
+
+Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko
+asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi
+ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi
+Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. --
+
+«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
+
+Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja
+luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata,
+kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo
+täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
+
+«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole
+syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
+
+Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän
+näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen,
+ja hän kiristeli hampaitaan.
+
+Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena
+kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan
+päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa
+seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi
+nimittää, poltti hänen rintaansa.
+
+Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut
+kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. --
+
+Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää
+mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä,
+kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
+
+«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
+
+«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
+Maria.
+
+Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa
+mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin
+tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät
+auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta
+olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut
+olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan
+ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli
+soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis.
+Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli
+saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään
+malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän
+näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus:
+«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
+
+Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki
+puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan:
+«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin,
+jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
+
+Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin
+niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän
+pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän
+alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin
+rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
+
+Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin
+kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti
+pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt,
+että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin
+ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen
+lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan
+kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen
+tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa
+ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei
+tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt
+ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei
+rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut
+aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos
+Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta
+Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta,
+vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se
+kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
+
+Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi
+kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat
+sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.
+
+Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.
+
+Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
+
+Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä
+onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon.
+Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä
+kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että
+hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi
+kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja
+luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni
+hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään
+ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria
+vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei
+nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
+
+Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja
+kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän
+luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille
+sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on
+näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin
+oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät
+ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi
+paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli
+loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa
+arvoa, seisoi hänen edessään.
+
+Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan,
+kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi
+kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui
+unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa
+tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin
+kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. --
+
+Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui
+ja katseli ulos.
+
+«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
+
+Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät
+kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään,
+seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
+
+Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin
+niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa.
+Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle
+tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi,
+nähdäkseen paremmin.
+
+«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja
+pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He
+seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin
+mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä,
+miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he
+odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa,
+väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää
+saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä
+tapausta hupaisena.
+
+Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
+Hänellä oli syytäkin siihen.
+
+Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. --
+
+Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun
+muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi,
+miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli
+Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta
+puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän
+halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän
+karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että
+Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin.
+Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli
+Kärmälän surmannut.
+
+Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut.
+Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte,
+mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.
+
+«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti
+viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui,
+lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet
+vielä«.
+
+Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää
+ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.
+
+«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä
+lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin
+puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt
+jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului
+puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä
+tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna
+rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä
+ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen
+äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä
+pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan
+mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä
+tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan
+ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän
+pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi
+silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet
+hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla
+linnaan. Kyösti raukka!«
+
+«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
+Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.
+
+«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala
+auttakoon häntä!«
+
+«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«
+
+»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun
+sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.
+
+«Ylevä neiti!« lausui parooni.
+
+Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa
+tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän
+paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu
+kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että
+kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen
+mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt
+miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan
+puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan
+paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt
+on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.
+
+«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
+Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.
+
+«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.
+
+
+
+
+V.
+
+Petetty.
+
+      Olisin kuollut, kurja raukka.
+      Olisin katkennut katala
+      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
+      Nämät kummat kuulematta,
+      Haikeat havaitsematta.
+
+      _Kalevala_.
+
+
+Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla
+paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon
+ovat he luolasta mukaansa vieneet.
+
+Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se
+ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus,
+joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. --
+Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa
+sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin
+osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista
+voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.
+
+Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin
+lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.
+
+Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?
+
+Ei!
+
+Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä
+riippuu sen tulevaisuus. --
+
+Niin on ihmisenkin laita.
+
+Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat
+yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren
+hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne
+kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa,
+jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen
+mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana,
+nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja
+rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös
+hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät
+taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat
+saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi
+hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä
+maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja
+huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi
+hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo.
+Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän
+korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana;
+mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria,
+ihania hedelmiä.
+
+Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata
+ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«,
+-- sanoi hän.
+
+Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi
+istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi
+kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän
+minä sen. --
+
+Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen
+vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko
+saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi,
+jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti
+hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla
+hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät;
+vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja.
+Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän
+siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen
+ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika
+talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi
+tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva
+hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei
+hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen
+saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän
+tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan
+ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut
+itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa
+onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja
+asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää
+vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee
+tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä
+mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon
+nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,
+
+Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. --
+Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä,
+missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä,
+mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa
+ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan
+valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä
+maailmassa.
+
+Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja
+verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti
+paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus
+ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras;
+hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa.
+Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja
+ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se
+hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen
+juuria myöten pilasivat koko puun? --
+
+Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen
+voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen
+että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei
+elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti
+epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö
+irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä
+nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään
+kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee.
+Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee
+se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan
+saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon.
+Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin
+myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se
+kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --
+
+Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. --
+
+Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon
+huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin
+tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita
+julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi
+epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä
+soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja
+nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste
+ennen alkavaa ukkosen myrskyä. --
+
+Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä
+siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma
+olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty
+hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen
+lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat
+pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää
+asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. --
+
+Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse
+raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.
+
+Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa;
+hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.
+
+Jo olet arvannut. Hän on Katri.
+
+Kaksi tuntia on hän näin istunut. --
+
+Miten istuu hän?
+
+Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät
+tirkistelevät ylöspäin.
+
+Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile
+hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --
+
+Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki
+herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.
+
+Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa
+syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät
+tulta.
+
+«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi,
+vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«.
+
+Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.
+
+Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat
+sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen
+sanovan.
+
+Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli
+luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän
+havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se
+epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. --
+--
+
+Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin
+niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt
+oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.
+
+Hän tuli Turkuun.
+
+Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka
+kulkemaan tavatakseen häntä.
+
+Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi
+kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni.
+Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua
+kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä
+oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä
+odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin
+lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut
+apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä
+kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla
+tunnolla, ja petetty seurasi häntä.
+
+Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi
+talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin
+taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja
+kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:
+
+«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«
+
+Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.
+
+«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän
+kiireesti, kiivaasti, kolkosti. --
+
+Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät
+sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi
+kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran
+mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli
+Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.
+
+Asema oli muuttunut.
+
+Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi
+majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen
+lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen
+vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.
+
+Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei
+saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin
+nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että
+kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen
+muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut
+kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja
+kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa.
+Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli
+tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein
+kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen
+aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli
+suotu kärsiä toisestaan tietämättä. --
+
+Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.
+
+Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. --
+
+Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja
+silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin
+oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.
+
+«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne
+siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa
+olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi
+hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos
+tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa
+kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja
+akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin
+vaaleat kasvot.
+
+Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.
+
+Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi
+kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« --
+
+Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.
+
+
+
+
+VI.
+
+Taikauskoinen.
+
+
+Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan
+isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin
+kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli,
+se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen
+ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava,
+hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi
+nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi
+vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka
+laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä --
+alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset,
+joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan
+kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla
+kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki
+ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli
+suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --
+
+Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka
+parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen
+sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen
+rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne
+vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into
+muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta,
+sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa
+ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna
+Johannesta.
+
+Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin
+toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä
+hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko
+siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina,
+ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri
+tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee
+kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut.
+Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.
+
+«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen
+tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.
+
+Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy
+pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. --
+
+«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«.
+
+Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
+«Kuinka niin?«
+
+«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että
+minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«
+
+«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.
+
+«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!«
+
+«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
+Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«
+
+«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«.
+
+«Elämänkiven?«
+
+«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
+-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee
+näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh?
+Tiedätte kai siitä?
+
+Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu
+ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.
+
+«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä
+tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli
+kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.
+
+«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole
+sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.
+
+«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
+Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.
+
+«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan
+tuollaisia?«
+
+«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on
+tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme
+ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh?
+-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita
+kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle
+Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja
+elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän
+otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi
+jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen
+minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja
+isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä
+kymmenestä maailmassa«.
+
+«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei
+ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen
+likeisyydessään.
+
+«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä
+kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...«
+Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu...
+
+«Ja te paransitte sen? Millä?«
+
+«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa.
+Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja
+liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa
+pois«.
+
+«Ja te kävitte ulkomaalla?«
+
+«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi.
+Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.
+
+«Ja otti siitä aika maksun?«
+
+«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.
+
+Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.
+
+«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan
+sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«
+
+«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta
+ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna;
+tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...«
+
+«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin
+tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh!
+Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä
+elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen
+siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla
+jossakin hirmuisen suuri vahinko«.
+
+«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla
+se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«
+
+«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven
+sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka
+kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu
+likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven
+voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä
+pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi
+sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei
+anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja
+29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.
+
+«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.
+
+«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin
+puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti
+paroonia.
+
+«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«
+
+«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.
+
+Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset
+seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin
+seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona
+sairaana?«
+
+«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista
+vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«
+
+«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«
+
+«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.
+
+«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.
+
+«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?«
+
+«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«,
+sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«
+
+Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi,
+minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.
+
+Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli
+kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli
+yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti
+äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan
+naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on
+hyvää lyijyä«.
+
+Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa
+sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän
+vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on
+teidän«.
+
+Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään
+maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi
+pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on
+petetty. Menkää kirkkoherran luo!«
+
+Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen
+huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66
+ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin
+sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani
+pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun
+testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«
+
+Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne
+tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.
+
+Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en
+minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!«
+
+Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.
+
+«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki
+omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- --
+mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka
+nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle
+kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?«
+
+Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui
+katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt
+ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella
+tulevan ratsastaen kartanolle.
+
+«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.
+
+Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa
+selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti
+nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.
+
+Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin,
+ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan
+tulevan ylös kamariin.
+
+«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin
+avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.
+
+Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.
+
+«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin
+tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.
+
+«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen.
+«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen
+kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin
+älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille
+vähäisen kirjeen.
+
+Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
+«Maria«. Hän luki:
+
+«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni
+tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.
+
+«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta
+ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«
+
+«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi
+nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.
+
+Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään
+ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa
+pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus
+kamariin takaisin.
+
+«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään
+vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.
+
+«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen;
+häh?«
+
+«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.
+
+Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään
+ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.
+
+Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja
+riensivät kiireesti Turkuun päin.
+
+
+
+
+VII.
+
+Marian kirjeen syy.
+
+
+Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät
+tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä
+hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se
+näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja
+tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa
+koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.
+
+Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin.
+Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien
+välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin,
+mitään pahaa aavistamatta.
+
+Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain,
+niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin
+salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja,
+joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.
+
+«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri,
+seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te
+olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.
+
+«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka
+silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän
+sanoilla jotakin vaati.
+
+«Entä sinä, Mariani?«
+
+«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
+
+«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas
+puutarhaan.
+
+Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt
+on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt
+unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa
+päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin
+linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes
+vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
+
+«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On
+onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme
+onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia
+vielä vähemmin«.
+
+«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan
+kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä,
+josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi
+silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin
+onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän
+väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa
+kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen.
+Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä
+tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
+
+«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas
+kyynele, kun hän majuria katseli.
+
+«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
+
+«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
+
+Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan
+selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.
+
+Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän
+pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri
+Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
+
+Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi
+Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös,
+hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
+
+Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat
+siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi,
+niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään
+tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. --
+
+Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan
+kamariin ja sitten ylös Marian luo.
+
+Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt
+tainnoksiin. --
+
+Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat
+hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan
+takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
+
+«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten
+keskeltä.
+
+Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
+
+«Maria!« sanoi hän.
+
+Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään,
+sanoi majuri:
+
+«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko
+ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«.
+
+
+
+
+VIII.
+
+Petetyn kosto.
+
+
+Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään
+mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään
+saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin
+ulkomaalta tulee.
+
+Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme
+tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon
+laihan raatimiehen
+
+Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään
+vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt
+Ruotsiin lihoja viemään.
+
+Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä --
+joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.
+
+Minne niin kiire? --
+
+Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana
+ajavat kiireesti toisiaan.
+
+Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. --
+
+Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan.
+Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa
+ryöstöllä.
+
+Kreivi kiroilee. --
+
+Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän
+kumminkaan ole vanha.
+
+Hän on siis kärsinyt paljon?
+
+On! --
+
+Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on
+lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa
+pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.
+
+Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten.
+Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä
+kiehuu tali. -- --
+
+Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On.
+
+Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole
+tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on
+sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut
+kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.
+
+Katri tuo on.
+
+Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren
+naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi
+eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole
+tavallista.
+
+Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; --
+ei sekään ole tavallista. --
+
+Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään,
+jonka kattona taivas on. --
+
+Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut
+kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. --
+
+Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
+
+Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen
+elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei
+kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso
+eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien
+seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin
+seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se
+ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri
+ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan
+kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne
+tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja
+nyt hän varjona maata mataa.
+
+Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan
+saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut
+-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana
+pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin
+vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät
+enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän
+on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
+
+Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän
+melkein koko kesän on ollut.
+
+Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei
+tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee;
+hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää
+asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli,
+hän tietää, että -- terä vie.
+
+Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta
+iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? --
+Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä
+hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää,
+että hän on paljon kärsinyt. --
+
+Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle,
+milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe
+mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne,
+jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean
+laivan tuloa.
+
+Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.
+
+Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät
+julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.
+
+Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.
+
+Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä
+portista. --
+
+Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös
+kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.
+
+«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä!
+Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!...
+Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja
+sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G.
+menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun
+suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen,
+neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän
+näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli,
+johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja
+sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun
+joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua
+tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei
+mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii.
+Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«...
+
+Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän
+taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna
+lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän
+onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«
+
+Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.
+
+Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa
+sisälle!« --
+
+Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.
+
+Katri seisoi kreivin edessä.
+
+Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan
+jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:
+
+«Kuule!«
+
+Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla,
+kutoi ja lauloi:
+
+      «On minullakin kulta, vaan
+      Ei tiedä siitä hän.
+      Sen kullan, jos sen kerran saan,
+      Kuin olen iloinen!«
+
+Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.
+
+«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko
+sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«
+
+«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä
+ajattelemattomasta valastani?«
+
+Naisen silmät iskivät tulta.
+
+«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli
+hänen surmaajansa?«
+
+«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on
+tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano,
+paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.
+
+Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän
+kasvoiltaan hivukset. --
+
+«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«
+
+«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.
+
+«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja
+surkeasti.
+
+«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta
+tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!«
+
+«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka
+kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«
+
+Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
+Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.
+
+«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen
+vielä etemmäs Katrin tyköä.
+
+«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen
+pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä
+vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
+
+«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin
+puolisokseni?«
+
+«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos
+nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä
+nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty?
+Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä
+tyydytetty!«
+
+«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. --
+«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- --
+
+«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla
+aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman
+kuolemasta«.
+
+Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
+
+Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle
+huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
+
+Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä
+akkunaverhon.
+
+Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian
+ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
+
+«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
+
+Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin
+ase oli puhkaissut sen.
+
+Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana
+ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
+
+Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa
+huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta
+veitsen vei hän muassaan.
+
+Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden
+vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa
+-- kosto oli tehty. --
+
+Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.
+
+
+
+
+IX.
+
+Turku palaa.
+
+
+Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha
+raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi
+... hi ... hoo!« nauraa hän. --
+
+Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
+
+«Valkea on irti!«
+
+«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä
+saakka vaaran olevan. --
+
+Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin
+muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
+
+«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
+
+«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas
+majurin kädelle.
+
+«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
+
+Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä
+luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
+
+«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
+
+Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
+
+«Valkea on irti«.
+
+Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki
+yhtaikaa.
+
+«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
+
+Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
+
+Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi
+kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen
+vanha äitinsä.
+
+Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja
+lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen
+nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva,
+sihisevä tali.
+
+Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän
+hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
+
+Onko hän syyllinen?
+
+Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä
+vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa
+laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa
+oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut
+leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle
+sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän
+kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee
+tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän
+akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa
+silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin
+akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää
+hän rouvan luo.
+
+Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän
+olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi
+syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi;
+vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin
+haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali
+oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan
+lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
+
+Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö
+seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.
+
+Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät
+omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet
+ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen
+ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä
+häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille
+ihmisille valtansa suuruuden.
+
+Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista
+laulua?
+
+Tuomiokirkon kellot soivat!
+
+Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy
+tuli.
+
+Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen
+kantavat he tulen edestä kapineitaan.
+
+Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! --
+
+Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella
+puolen on kaluja, on tavaroita!
+
+Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin
+lainehtivaa virtaa! --
+
+Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä
+juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja
+Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat
+muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla
+lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä
+taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo
+huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa
+toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä
+ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on
+äitini?«
+
+Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin
+tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
+
+Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat
+tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka
+nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian
+kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
+
+Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut
+Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon
+pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti
+seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi
+kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa
+kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta
+tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret,
+Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku
+joi samasta pikarista.
+
+Tuli oli yleinen.
+
+Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat
+koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä
+poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein
+kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku
+on palanut poroksi!
+
+Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä
+kertomuksessa olemme seuranneet.
+
+Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet,
+etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean
+päässeen irti.
+
+Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen
+syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa,
+jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri
+itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse
+olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen
+vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen
+hänen molempia käsiään.
+
+Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina
+väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään
+saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
+
+«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
+Maria! Kohta olen minä päässyt!«
+
+Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
+
+Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
+
+«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui
+majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
+
+Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos,
+juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina
+lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut
+hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja
+yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
+
+«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat
+ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
+
+Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä.
+Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus
+nähtävästi.
+
+«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?«
+
+Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
+«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
+Hällströmin talo palaa!«
+
+Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli
+hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
+
+«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?«
+
+«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
+
+Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat
+tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo
+näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan
+hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan
+hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi
+väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.
+
+Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja
+niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa
+kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet
+toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa
+majurin pelastetuksi.
+
+Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei
+ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun
+yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se,
+joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa
+luo.
+
+Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis;
+tulimeren laineet lähestyivät.
+
+«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto
+siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli
+huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!«
+ja vetäysi majurin taloon.
+
+Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi
+toinen.
+
+«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei
+apumiehiä enää nähnyt.
+
+Anna oli unhottanut puhua palkasta.
+
+Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
+Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
+
+Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut
+niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan.
+Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi
+katolla ilmi valkea.
+
+Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi
+Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä
+puristi oikealla kädellään Marian.
+
+«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni
+ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla
+siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.
+
+Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään
+vastannut.
+
+«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta
+... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ...
+turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«.
+
+Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
+Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
+
+«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta!
+Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden
+kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
+
+«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta
+missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ...
+kuinka se ... pauhaa!«
+
+Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet
+häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi
+silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto
+jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
+
+«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
+
+Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
+
+Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät
+toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
+
+Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja
+voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka
+väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle
+vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon
+joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei
+ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
+
+He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on
+jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan
+he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
+
+«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän
+nyt enää itkenyt.
+
+«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä
+nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan
+tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma
+vielä! Hyvästi!...«.
+
+Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin
+painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
+
+Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli
+leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
+
+«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!«
+
+Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen --
+väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli
+omistansa tekemistä.
+
+Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä
+kaukana. --
+
+Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on
+kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa
+majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
+
+Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein
+on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa;
+jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
+
+Rätinä ympärillä on hirmuinen.
+
+Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on
+kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei
+enää puhu.
+
+Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on
+kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut
+elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --
+
+«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
+
+Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut
+pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:
+
+«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
+
+Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
+Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
+
+Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on
+turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää
+auttanut.
+
+Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät
+enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää
+valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on
+hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä
+murheista tiedä.
+
+Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa
+mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin
+talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
+
+Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
+Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
+
+Mutta auttaja tulee.
+
+Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu
+täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin
+tultuansa seisahtuu hän.
+
+«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
+
+Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
+
+Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää
+täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian
+kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä
+ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit
+nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi
+ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
+
+Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti
+rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --
+
+
+
+
+X.
+
+Pelastus.
+
+
+Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei
+esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei
+tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset,
+jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy,
+perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
+
+Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin.
+Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee
+kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen
+ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa.
+Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen
+sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa
+syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään
+kantanut.
+
+Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen
+ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan
+vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää
+häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon
+voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta
+tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat
+liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
+
+Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän
+paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
+
+Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat
+hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen
+seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän
+vielä olekaan Turussa.
+
+«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa
+asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen
+valkean olevan irti Turussa«.
+
+Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla,
+ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
+
+«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
+
+Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan
+perille, oli nyt kysymyksenä.
+
+Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää
+ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran
+suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se
+kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
+
+Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki
+juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin
+ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että
+vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
+
+«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian
+kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä
+leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
+
+Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä
+rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein
+suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
+
+Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
+Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
+
+Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut
+uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset
+voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy,
+kaatuu.
+
+Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli
+pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt
+esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
+
+Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja
+vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
+
+Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin
+paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se
+tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --
+
+Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
+«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
+
+Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
+
+Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti
+eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?«
+
+Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen
+matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät
+hänen kulkuansa. --
+
+Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne
+vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
+
+Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä;
+vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi
+huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä
+melskeessä hänet pelastaisi! --
+
+Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei
+ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
+
+Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa
+kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
+
+Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät
+ihmisistä.
+
+Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa
+vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria!
+Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet
+oman henkensä. -- --
+
+Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa
+katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
+
+Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin
+sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt
+täältä. Niin hän arvelee.
+
+Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta
+kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin
+vastausta saanut.
+
+Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on,
+joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä
+kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi
+turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä
+paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on
+liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
+
+Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska,
+kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut
+sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee
+murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka
+haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon,
+täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin
+rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua
+täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan
+on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta
+sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein
+kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain
+takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa
+vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän
+ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän
+silloin?
+
+Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on
+mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita
+katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
+
+«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?«
+
+Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun
+ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole
+tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt
+majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee,
+että hän on kantanut ruumista.
+
+Silloin huutaa hän kolkosti:
+
+«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee
+taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se,
+joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee
+tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista
+poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän
+maahan majurin viereen. --
+
+Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
+
+Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee.
+Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei
+kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie
+taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista
+pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.
+
+Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.
+
+Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt
+sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!
+
+Vaan palatkaamme sankarimme luo! --
+
+Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia
+vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta
+kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle.
+«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän.
+«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne
+haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on
+jälellä! Tuhkaa vaan!«
+
+Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen
+mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta
+nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy
+hänen naurahtaa.
+
+«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei
+hätää!«
+
+Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan
+raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet
+jotakin oudompaa...
+
+Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean
+loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän
+muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen
+tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies
+hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua
+vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei
+voinut nähdä. --
+
+Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti
+tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan
+hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen,
+ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on
+mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus
+muista.
+
+Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen
+arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen
+mielensä muuttuu iloiseksi. --
+
+«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta
+säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
+
+Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi
+hän haetun, löysi hän Marian.
+
+«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« --
+
+Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! --
+-- Isäni, minun onneton isäni!« --
+
+«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus.
+«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on
+pelastanut, -- sinut ja Annan?«
+
+Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut
+ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on
+pelastajamme!« sanoi hän.
+
+Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen
+tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
+
+«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen
+luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa
+loppui pian.
+
+«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla
+äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. --
+
+Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.
+
+«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut
+tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
+
+Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
+
+Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon
+pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut?
+--
+
+Paroonin huulilla kuolivat sanat.
+
+«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä
+istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten
+olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta
+askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut
+heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut
+Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen
+nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin
+taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli
+tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli
+voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa,
+oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria
+vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka
+heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin
+kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja
+syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat
+naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat
+majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia
+vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
+
+Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen
+sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman
+äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen
+vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
+
+Tunsiko hän vierasta?
+
+Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin
+äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla,
+joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei
+ennätä!
+
+Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut,
+kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --
+
+«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen
+nuoren pelastetun naisen.
+
+Kummallinen tapaus häviön keskellä!
+
+Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat
+todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --
+
+Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli
+saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.
+
+
+
+
+XI.
+
+Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.
+
+
+Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo
+lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen
+kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole
+hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan
+puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas
+ehtineet. --
+
+Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät
+töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän
+vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on
+kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni
+on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut
+kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt
+ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.
+
+Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?
+
+Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen
+kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko
+kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät
+he tutut. --
+
+«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö.
+«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän
+on ennenkin ollut Harmaalassa«.
+
+«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä
+vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen
+käynyt«.
+
+«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka
+saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«
+
+«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin
+poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri
+Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.
+
+«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi
+olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin
+Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei,
+tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty
+tohtoriksi«.
+
+«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen
+hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat.
+-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«
+
+«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä
+linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen
+Katri on palanut?«
+
+«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he
+olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta
+miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä
+kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. --
+-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin
+kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«
+
+«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen
+palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista
+miestä
+
+«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«
+
+«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari
+tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä
+sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«
+
+«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka
+väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut
+eilen illalla tänne kutsuttiin«.
+
+«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui
+ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.
+
+Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.
+
+Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.
+Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.
+
+«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«
+
+Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:
+
+«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«
+
+«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta
+muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«
+
+«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.
+«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.
+
+«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi
+seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.
+
+Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa
+lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen
+silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas
+hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.
+
+Maria on tuo nainen.
+
+Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä
+kyynelillä täyttyvät!
+
+Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka
+toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä
+lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen
+vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan.
+Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt
+asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän
+on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja
+kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori
+henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän
+muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä
+saanut.
+
+Hän on saanut Johanneksensa takaisin.
+
+Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta
+ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut
+juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria
+ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.
+
+Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna.
+Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen
+silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu.
+Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä
+suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.
+
+«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen.
+Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja
+silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.
+
+Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän
+käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.
+
+«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei,
+Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
+tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
+Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.
+
+Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?
+
+Ken tietää?
+
+Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä
+sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti
+toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä
+tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!«
+
+«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi
+minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se
+olisi minun kuolemani«.
+
+Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian
+kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun
+täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana
+ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja
+kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin
+muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«
+
+«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä
+sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun
+paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«
+
+Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei
+voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi
+enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja
+tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« --
+
+Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.
+
+«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.
+
+«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.
+
+Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki,
+mitä harvoin maailmassa saa nähdä.
+
+Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin
+Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan,
+suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä
+ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --
+
+Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja
+tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle
+antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen
+oikein.
+
+Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri
+Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?
+
+Ei! --
+
+Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut,
+Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli
+itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan
+voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli
+voittanut.
+
+Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen
+kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.
+
+Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän
+tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän
+muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän
+oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin
+sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän
+kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa,
+hänen poskensa kukoistavat.
+
+Anna taasen vaalenee yhä enemmän. --
+
+«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.
+
+Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.
+
+Maria nousi ja meni avaamaan ovea.
+
+«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin
+nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.
+
+Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. --
+
+«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen,
+nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi
+puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa
+ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.
+
+Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.
+
+«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on
+ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria,
+mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne
+tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan
+kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä,
+koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi
+olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«
+
+Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa
+kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän.
+
+«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
+Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«
+
+Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.
+
+«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on
+unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes
+syleili hellästi lapsuutensa morsianta.
+
+Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan
+epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama
+nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?
+
+Ei! --
+
+Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja
+voitonseppeleen on hän voittanut.
+
+Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää
+nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei
+enää ole mikään tauti.
+
+Ja hänen rakkautensa?
+
+Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva
+itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai
+hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan,
+on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa
+terävät syrjät on tasoittanut.
+
+Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin
+hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa
+hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen
+tuli.
+
+«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden
+Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon
+teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« --
+
+Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. --
+
+Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.
+
+Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi.
+Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin,
+että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä
+täydellinen.
+
+Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes
+vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset
+kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla
+saarella; arvannet, Mariani, missä!« --
+
+
+
+
+XII.
+
+Kostajan loppu.
+
+
+Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
+
+He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä
+aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se
+nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin
+Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
+
+«Tuletteko Turusta?«
+
+«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
+
+«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.
+
+«On. --«
+
+«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
+
+«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä
+on palanut«.
+
+«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän
+surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi
+tullut«.
+
+«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi
+ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä.
+Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan
+vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti
+kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«.
+
+Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti
+sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi
+hän.
+
+«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla
+hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
+
+»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen
+omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli
+tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt
+itsensä«.
+
+«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
+
+Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.
+
+«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi.
+Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan
+jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«
+
+«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri
+tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti
+kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri
+seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä
+itsemurhaan«.
+
+«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.
+
+«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa
+erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia.
+Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman
+kuoleman«.
+
+«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton
+eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti
+hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut
+paatumukseen«.
+
+«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet
+viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«
+
+«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä
+puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei
+olisi Kyösti joutunut kiini«.
+
+«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.
+
+«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri
+kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole
+missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle
+kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.
+
+«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
+Johanneksen rintaa vastaan.
+
+Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin
+seisahtui hän.
+
+«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa
+nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani
+tehnyt pahasti«.
+
+Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
+
+«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta
+lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
+
+Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!»
+huusi hän.
+
+«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«...
+
+«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin
+testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä
+hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle,
+Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan
+ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«.
+
+«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?«
+sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan
+vääpelin omituisesta taikauskosta.
+
+«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
+
+«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen
+kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra
+parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää
+te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. --
+
+«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta
+vääpelistä.
+
+
+
+
+XIII.
+
+Johannes ja Maria.
+
+
+On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on
+järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän
+vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo
+kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona,
+itse syksyn kuvana.
+
+Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä,
+jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu
+mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon
+puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.
+
+He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat
+lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan.
+Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta
+saarella.
+
+«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes,
+sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun!
+-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli
+silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet.
+Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt
+polta«.
+
+Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.
+
+«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos,
+ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon,
+sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi
+minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä
+ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet
+minun«. --
+
+Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen
+sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau
+iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes
+rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan,
+silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen
+poskiansa pitkin.
+
+«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes --
+«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä.
+Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken
+aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä
+enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa,
+joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi
+luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani
+nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen
+herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt,
+minkä jo tiedämme. --
+
+«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes
+kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni
+varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun
+täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä
+kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin
+luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi
+luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui
+siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä
+häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi
+omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja
+alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin
+veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään
+laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä
+kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt
+kukaan minusta«.
+
+«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. --
+
+«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun
+vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä
+olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi
+taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme
+Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin
+sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin
+sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.
+
+Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. --
+
+«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut
+päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa,
+jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää
+ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin
+katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin
+Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät
+mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät
+sydämestäni siirtyneet«. --
+
+«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua.
+He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja
+kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan
+hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin
+puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin
+puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan
+kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä
+oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli,
+silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata
+tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No,
+antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä
+näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan
+he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin,
+he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei
+hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani,
+kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. --
+
+«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat
+nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin
+luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on
+minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän
+oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä
+enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä
+kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen
+osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli
+hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat
+kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa,
+koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka
+paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä
+asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet
+karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä
+tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein
+haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli
+kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka
+silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä
+sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili
+ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan
+kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi
+elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat.
+Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön;
+hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli
+mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun
+kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin
+ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä
+olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä
+näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet
+silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.
+
+«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen
+vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä
+yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi
+kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että
+yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti
+minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että
+ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa,
+joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja
+hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan --
+minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli
+katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten
+opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla
+päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei
+väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin
+oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja
+pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset
+toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena
+alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle,
+sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli
+kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko
+olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta
+ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa,
+joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen
+kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua
+tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät
+olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä
+luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen
+enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen
+sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme
+lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat
+lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi
+alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat
+ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa
+enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun
+koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen
+silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä
+katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän
+muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty.
+Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä
+muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen
+vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin
+ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä
+aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo
+silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja
+hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität.
+Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä
+ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut,
+yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina!
+Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu
+puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen
+maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi
+kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen
+kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut
+luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa
+Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile,
+anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni
+helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat
+helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman
+sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan
+hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen
+ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian
+sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen
+sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo
+vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä,
+niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet
+vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian
+erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi
+hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää?
+Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa
+myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin
+sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään
+sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo
+välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat
+jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli
+sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat,
+jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne
+vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen
+sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet
+sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri
+itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi
+loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua
+enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa
+sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää
+sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on
+terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin
+töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon
+tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi,
+kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun
+elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No
+niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen
+totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä
+olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen
+erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. --
+
+Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän
+tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut
+maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja
+viisaasti paljasti hän minun vikojani. --
+
+«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin
+kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus
+kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä
+rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa,
+mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus,
+jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä
+sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan?
+Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen.
+Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano.
+Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun
+sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut
+Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä
+maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen
+rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta,
+onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen
+rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista
+rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä
+nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan.
+Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin
+hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei
+se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta
+kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et
+usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan
+ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan
+Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden,
+niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän
+tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta
+ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus
+maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on
+rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää,
+Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme
+muodostua«.
+
+Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas
+loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän
+minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän
+minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka
+vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä
+itsessään.
+
+Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi
+kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme
+Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt
+on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi,
+Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee,
+niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän
+seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin.
+Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on
+minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin
+kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi
+kuin hän nyt on. --
+
+Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä
+tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää,
+miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me
+olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä
+kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja
+muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki
+maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta
+hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia;
+hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta
+silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa
+voimani mukaan ylös Herran luo».
+
+«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai
+väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että
+hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee
+olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« --
+
+Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat
+hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa
+vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit
+sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi
+maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla
+rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --«
+
+«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on
+ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin
+minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän
+sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene
+nyt Mariasi luo!« --
+
+«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun
+eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin.
+-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä
+minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että
+Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --«
+
+Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen
+rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.
+
+«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen
+pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen
+sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen
+satamaan, jossa onnen koti löytyy«. --
+
+«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja
+katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi,
+jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka,
+voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes,
+tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon
+itse pyrit. -- -- --«
+
+«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! --
+Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on
+tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen
+nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä.
+Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän
+kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja
+ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle:
+«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston
+kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole
+suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä
+tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan,
+jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky
+pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme
+tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä
+kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan
+lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on
+meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa
+voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden,
+voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta
+minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton.
+--«
+
+«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee
+aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta
+silloin on Mariasi oikein sinun. -- «
+
+
+
+
+XIV.
+
+Totuuden hetki.
+
+
+Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat
+takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän
+tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He
+eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
+
+Johannes ja Maria tulivat saliin.
+
+«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus --
+sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle,
+kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä
+minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin
+Mariaa rakastitte«.
+
+«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden
+hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä
+kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian
+onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu
+kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti
+pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin
+sammunut«.
+
+«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä
+minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden
+hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla
+sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna
+rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä
+tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua;
+Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata
+muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun
+tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido
+kohtalosi toiseen!«
+
+Johannes silmäili Klausta.
+
+Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes
+tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan
+sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia,
+joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen.
+Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
+
+«Tekisittekö te Annana niin?«
+
+«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes.
+«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän
+välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi,
+minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä
+sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että
+kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen
+onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen
+esittänyt«. --
+
+«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki
+on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani
+keneenkään«.
+
+Klaus ei sanonut mitään.
+
+Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria
+tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
+
+«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen
+myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta
+tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun
+onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta
+pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi
+toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa
+rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren
+rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. --
+
+Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
+
+Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä
+tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin,
+näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --
+
+
+
+
+XV.
+
+Vuosien kuluttua.
+
+
+Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen
+ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? --
+
+Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on
+-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --?
+
+Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani,
+olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien
+varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset
+sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen
+ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
+
+Toisin on siellä nyt kaikki.
+
+Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha
+tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole
+tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo
+soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä.
+Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
+
+Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle
+on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua
+vaikka Helsingissä, sanottiin.
+
+Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat
+puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän
+läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! --
+
+«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja
+puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle
+vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!«
+
+Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme
+ennen ole nähneet. --
+
+Ja Anna --?
+
+Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo
+kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden
+tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut
+enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen
+laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien
+kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt
+viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
+
+Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen
+syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät
+he toinen toistaan. --
+
+Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut
+on -- Sakari, hänen puolisonsa. --
+
+Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset
+nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. --
+
+He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja
+lapsinensa.
+
+He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
+
+«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt
+entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin
+nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria,
+vaikka toisella tavalla kumminkin.
+
+«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on
+minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.
+
+«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi
+sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
+
+Ja kuka on tämä ukko?
+
+Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen
+hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa
+onnellisuus.
+
+«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin
+sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin
+puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
+
+«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan.
+«Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen
+ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa
+kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
+
+«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä
+täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_
+kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
+
+«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
+
+«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui
+nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti
+maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa
+toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella
+sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
+
+«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa,
+minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä
+merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt.
+Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman
+lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri
+kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani
+ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin
+rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen
+usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa
+harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman
+rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut
+kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni,
+ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi
+minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa
+olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla
+täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä
+selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
+
+«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa
+kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet
+tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.
+
+Johannes hymyili.
+
+»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari,
+tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto
+on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.
+
+Sakari ei puhunut mitään.
+
+«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
+«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
+Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
+oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.
+
+«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes.
+
+Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten
+rattaiden eteen asettanut porsaan.
+
+Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta
+käsiään.
+
+»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo
+saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan
+kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran
+tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.
+
+Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa,
+ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet
+tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut
+minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.
+
+«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.
+
+Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen
+rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen
+silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän
+lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus
+ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen
+kättä:
+
+«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.
+
+«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla.
+Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa
+sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla
+on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.
+
+«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha
+rouva hiljaisella äänellä.
+
+«Niin, siellä, siellä!«
+
+«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.
+
+«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET ***
+
+***** This file should be named 14214-8.txt or 14214-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/2/1/14214/
+
+Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14214-8.zip b/old/14214-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..cb11680
--- /dev/null
+++ b/old/14214-8.zip