diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13733-0.txt | 8288 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13733-0.txt | 8676 | ||||
| -rw-r--r-- | old/old/13733-0.txt | 8676 | ||||
| -rw-r--r-- | old/old/13733-0.zip | bin | 0 -> 157967 bytes | |||
| -rw-r--r-- | old/old/13733-8.txt | 8676 | ||||
| -rw-r--r-- | old/old/13733-8.zip | bin | 0 -> 155404 bytes |
9 files changed, 34332 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13733-0.txt b/13733-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f7a113c --- /dev/null +++ b/13733-0.txt @@ -0,0 +1,8288 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13733 *** + +ELSA + + +Teuvo Pakkala + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Otava 1894 + + + + +1 + + +Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin +tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta +siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. + +Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli +vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. +Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä +näki. + +Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä +emäntänsä peitteli. + +»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä +keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman +tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin +ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli +tullut upporikas mies.» + +Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, +jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli +monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun +palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän +katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen +niitten elämän aikaa. + +»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää +ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, +vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua +vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin +varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... +Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä +sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä +muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: +'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli +se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.» + +Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli +Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi +kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. +Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän +huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa +vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään +hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi +Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, +vähinosaiselle lähimmäiselle... + +Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät +suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. +Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut +iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli +hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas. + +Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja +vähä väliä hymyili iloisena. + +»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut +heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua +tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja +sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut +jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli +hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin +ohjattu.» + +Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. +Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista +monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään +määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota +ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. +Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on +osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä +pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin. + +Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin +onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. +Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä... + +Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». +Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui +Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa. + +»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja +nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin +neuvoa keksitä.» + +»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski. + +»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä +lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen +nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka +apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä +kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu +hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa +jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin +täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.» + +»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.» + +»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, +minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus +niin kovaa.» + +»He ovat sen kurituksen ansainneet.» + +»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä +pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä +en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton +hökäle.» + +Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion +leski lupasi kernaasti menevänsä. + +Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, +sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä +vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi +varmuutta. + +Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion +leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut +hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt +notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa +lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan. + +Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän +tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä +tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. +Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi +niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada +suustansa. + +»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten. + +»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en +minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä +hilpeästi. + +»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi. + +»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.» + +»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän +tuolia etsiessään. + +Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei +kerrassaan mitään sanoikseen. + +»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä. + +»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä +huolen pitää.» + +»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: +sortuneita tyttäriämme.» + +»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.» + +Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä +Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi +potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa +alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, +jolle hän oli uppiniskainen. + +»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, +jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä. + +»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja +mielestään.» + +»Niinkuin te?» + +Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän +epäilyksien väliin. + +Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein +voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: + +»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia +osoittanut.» + +»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.» + +Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se +kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. +Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma +käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka +tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi. + +Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää +häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, +pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi +lähteäkseen. + +»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken +nauravan. + +»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena. + +»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, +tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion +leskelle: + +»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.» + +Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän +oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua +siihen. + +»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, +joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli +muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen +äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se +oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti +tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen +tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän +yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.» + +»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan +käsiään väännellen. + +»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä +käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin +surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. +Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä +henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon +viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on +niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet +kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä +ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.» + +»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski +vakuuttamaan. + +»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia +jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme +sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala +varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, +puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö +heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia +yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee +juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?» + +»Se, että minä uskon?» + +»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän +rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on +uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se +Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?» + +Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, +että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. +Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän +oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin +jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? + +»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi. + +Syntyi pitkä äänettömyys. + +»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että +tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla +on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.» + +Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja +nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä +epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen +mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä +jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin. + +Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja +jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä +nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja +kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, +että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi. + +Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän +ilman muuta nousi ja sanoi: + +»Hyvää yötä!» + +Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. + +»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» + +Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja +oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle +ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut +kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana. + +Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään +jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, +lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se +ollut jotakin hyvinkin outoa. + +Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa +uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja +pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan +kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean +käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta +pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia. + +Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui +sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui +alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen. + +Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. +Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus +Nikkilän sisaresta. + +Sydäntä kouristi. + +Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, +uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se +on mahdotonta! + +Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, +ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa. + +Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. +Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli +niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. +Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta +tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi +voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan +kiivastelevia järjen viisasteluja. + +Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa +ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä +yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne. + +Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei +ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa +kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut +illalla. Hän nyt naurahti: + +Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta. + +»Emäntäkö se on?» + +»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, +kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan. + +»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten +lienen ollut niin pyörällä.» + +»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi +kysyi: »Mitäs kuuluu?» + +»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.» + +»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski. + +»Niin.» + +»Nikkilä kuollut?» + +»Kuollut se nyt on.» + +Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan +kiinnitettynä. + +»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin. + +»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. +Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, +niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla +mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen +hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo +kylmä.» + +Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin +varas. Herra Jumala! + +Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli +tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut +aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä +hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja +kaikki muu sanomatta. + +Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän +oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen. + +Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä +hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli +toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema +väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. +Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän +vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa +vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä. + +Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei +milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä +järkähtämättä siinä kiinni. + +Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, +istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä +nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. +Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt +sitä. + +»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi +Latun emäntä. + +»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä +muodolla. + +»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä. + +»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion +leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...» + +»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä +terävästi. + +Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä +Korhosen. + +»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», +tuumi säälien Vimpari. + +»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon +etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. +Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.» + +»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää +olla usko». + +»Sitä puuttui Nikkilältä.» + +»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä. + +»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.» + +»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle +vallan», vakuutti Vimpari. + +»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on +Nikkilänkin vienyt.» + +»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku +läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä. + +»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole +armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.» + +»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla +taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman +poikanne.» + +Vimpari nauraa höräytti ja sanoi: + +»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa +taivaaseen toimittaisi.» + +»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo +edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen +kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on +varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä +hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin +kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.» + +»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä. + +»Taivaaseen», huusi Korhonen. + +Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan +norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. +Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi: + +»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä +olet.» + +Latun emäntä purskahti itkemään: + +»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten +koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me +odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan +meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen +rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen +kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa +armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme +tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.» + +Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, +muisti hän vainajan sanat: + +»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.» + +Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan +toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin +pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta. + + +Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten +harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt +asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja +Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta +odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää +köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty +tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen +taloon emäntä oli huudettu. + +Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen +ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu +sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun +Latun emäntä oli sitä pyydellyt. + +»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun +emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina +hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin +kuin elukkaa.» + +»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi +Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.» + +Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina. + +»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», +lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden +vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin +ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta. + +Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden +kestäessä. + +Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo +oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, +kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli +sittenkin vielä tietymättömissä. + +»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli +Vimparin vaimo. + +»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä +ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? +Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten +ei ole hätää», vakuutteli Vimpari. + +»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa. + +»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka +linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, +Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla +elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme +nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!» + +»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi +vaimo. + +»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin +pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, +että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan +omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi +papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä +uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi +syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun +kerran uskoo.» + +»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin +raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää +ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako +sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo +itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että +vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat +samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan +tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka +synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.» + +»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on +meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole +todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän +Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?» + +»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi +vaimonsa. + +Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos +ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää +vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut. + +Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei +olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan +ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin. + +»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä +luulette, Viioska?» + +»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua. + +»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa +uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on +silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt +uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.» + +Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti +ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne +etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat +itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit +lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan +puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin +kovaosaisista. + +Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli +tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. + +Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, +kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli +pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa +muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan +tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta +muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään. + +Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon +tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä. + +»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi. + +»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä. + +»Missä sitten?» + +Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä +katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan. + +»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän +ja rupesi itkemään. + +Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha +olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli +ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, +että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja +muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista +Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, +että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. +Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten +kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin +hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja +keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili +Elsaa: + +»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!» + +Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen +saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien +myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän +asti oli hartaimmin rukoillut. + +Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa +keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa +Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut +pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli +odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, +olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla +oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus +keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, +luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän +alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa +lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo. + +Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, +sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla +päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, +hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla +tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia. + +Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. +Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon +vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi +niille kerjäämässä varkain äidiltään. + +Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, +joita hän ei saanut auttaa. + +»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...» + + + + +2 + + +Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi. + +Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt +toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti +eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi +toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken +pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi +hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki +Elsan mentyä ensi päivänä. + +Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan +tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla +Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään +kuin koskaan ennen. + +Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän +joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa +joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen +tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen +lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä +lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen. + +Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan +ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi +pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, +avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään +muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei +mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa +aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja +rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi +levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa +työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen +Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut +eteen maalattu. + +Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi +tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, +että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan +viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut +muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko +kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja +siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän +pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, +uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on +kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas +synkistyi, ja se lopuksi voitti. + +Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet +sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin +ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta. + +Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan +samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä +oli täysi työ pidättäessään itkua. + +Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin +aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi +oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille +oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin +olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista +vaikuttavan. + +Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei +millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän +huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan +oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan +rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän +huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, +joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään +kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista +hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet +kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, +että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli +muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri +eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava +ja arvokas. + +Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla +ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat +vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli +kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, +mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt +asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. +Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä +ihmelapsena. + +»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen +Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle. + +Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä +nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän +aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys +kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys. + +»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...» + +Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran +kotia seuroista. + +Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, +niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, +ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä +omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä +hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. +Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen +ponnistus väheni hiljalleen. + +Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta +kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, +joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja +pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin +Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä. + +»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen. + +»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?» + +Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti: + +»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin +useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, +etten laseitta näe.» + +Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki: + +»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin +opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat. + +Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat +lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten +on Jumalan valtakunta. + +Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota +vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. + +Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi +heitä.» + +Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. +Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja +riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti +hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, +heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, +pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan +syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä +tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää +sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi +itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti +rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä +kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella +heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja +ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja +isälliseen rakkauteen. + +Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut +iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan +ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen +pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli +kuohuksissa riemusta. + +Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän +kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin +yksityiskohtiin. + +Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin +paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. +Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt +toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät +aina, vaan nyt tänä iltana vasta... + +Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä +hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei +mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli +kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle. + +Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja +autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo +tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään +ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva +taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos +sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen +katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, +kaunis lapseni!» + +Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin +Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan +lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa +taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki +hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen +muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, +eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan +ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten +toisten koko suosion tulva yhteensä. + +Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan +armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten +tasalle. + +Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle +lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, +ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, +joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. +Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan +toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin +katsoi häntä silmiin. + +Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen +poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa +oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin +vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin +rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, +poskitusten. + +Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi +odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi +viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne +siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan +kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, +läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia +ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä +riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään +kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon +kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus +syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat... + +Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi. + +Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi +hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin +että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu +monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, +kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla. + +Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena +hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka +kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena +pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. +Elsaa oikein kauhistutti. + +Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä +se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei +voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä +Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei +huomannut. + +Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä +pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi... + +»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä. + +»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti +aivan kuin sitä olisi miettinytkin. + +Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva +ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos +olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki. + +Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei +saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat +kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään. + +Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen +ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi +mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi +siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin +kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään... + +Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, +että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä +rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin... + +Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli +sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä. + +Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista +kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari. + +Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt +siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit +kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut +jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, +tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen +läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen. + +Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka +olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään +niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin +häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja +muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. +Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana +siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran +kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että +ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. +Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari +oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa. + +»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, +jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut. + +Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut +välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi +kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska +Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. +Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo. + +Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, +hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka +vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun. + +Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista +ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset +vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa... + +Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla +tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. +Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut +mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe +levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja +ummisti silmänsä. + +Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja +Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti +olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta +aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli +putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi +Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi +rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja +Herransiunauksen. + +Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä +painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi +sulkea silmänsä kuolemaankin. + + + + +3 + + +Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, +kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin +mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa +oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei +kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi +vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut +sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti +olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan +ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan +sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona +raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa +pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille +oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat +naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan +vakaviksi. + +Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen +keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen +makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, +pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin +outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla +missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi +retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut +tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he +kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei +koskaan tiennyt sokko missä oli. + +»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin +ajatus ollut. + +Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut +huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko +siellä ketään. + +Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä +laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli +toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan +vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat +sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien +henkien liikkumista maan päällä. + +Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen +maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli +lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat +siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret +tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin +olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja +keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti +olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa. + +Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, +että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän +oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että +heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat +ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli +jotakin salaperäistä. + +Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi +tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja +sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja +riemuisaksi. + +Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui +nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona +vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta +huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa +nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli +uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea +käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä +häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan. + +Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi +taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista! + +Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä +päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua +varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin +hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä! + +Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä +mihin ryhtyä. + +Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi +rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän +myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, +mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen. + +»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja +vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti +niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä +vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään +vastenmielisyyttä, vaan masentuneena. + +Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi +kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui +rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. +Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa +myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja +joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti +ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja +painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa +kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se +taas heti. + +Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat +toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän +ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui +hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa. + +»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat +saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan +toiselle, joka siihen vastasi: + +»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? +Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!» + +»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi +taas toinen ja nauroi muille silmää iskien. + +»Kun ei ole mistä antaa!» + +Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja +hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa +soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi. + +Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi +uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa +vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai +piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin. + +Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat +kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä. + +Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, +joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä +tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, +vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin +kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, +varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei +vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina +sanottiinkin: + +»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.» + +Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli +sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, +eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä +kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin +käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, +ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja +Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle +sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti +Maria. + +He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa +Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin +kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori +heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan. + +Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli +kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. +Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin +lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet. + +Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko +he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä +kuin viime viikolla. + +Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän +on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään +ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni +portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä. + +Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset +tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos +ovatkin yhdessä... + +Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä +Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan +keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa +katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja +itkumielin meni hän sisään. + +Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi +niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan +ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin +peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt +sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, +yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin. + +Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka +mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin +niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin. + +Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään +ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän +olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään. + +Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei +ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä +mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. + +Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti +hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, +kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan +aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut +laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain +ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri +muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. +Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään +kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan +ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle. + +Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi +Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että... + +»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan +matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?» + +Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita +riemastunut Elsa teki. + +Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja +joku kysyi: + +»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?» + +Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, +kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan +kiireesti. + +Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... +Kivi-Risto?... + +Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja +mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut +koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki +ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman +alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, +paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty. + +Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei +ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita. + +Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, +kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja +kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle. + +Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle +kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää +kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään! + +Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti +kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja +etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi +lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui +hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi +asiaksi. + +Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista +viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti +kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut +lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia +tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle. + +Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei +tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut +milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen +opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin +työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä +osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, +niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. +Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, +uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina +jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten +siihen, kun hän menee rippikouluun. + +Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä +mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena +tyttönä, miten puettu ja miten toimii. + +Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi. + +Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä +hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt +uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut +kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on +hän aivan aikuinen. + +Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, +että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään +ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville. + +Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan +Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni +on tapahtunut. + +»Eikö ole hauska!» + +Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä +itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä. + +Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, +jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät +herranehtoolliselle laskettiin. + +Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden +omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he +alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, +puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä +uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja +rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä +juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista +ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat +kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan +seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät +alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan +sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä +sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä +olisi tapahtumassa. + +Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi +noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään +ojentaisi. + +Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei +mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta +ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen +tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin +työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. +Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi. + +Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän +kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden +testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli +nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi +olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain +kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä +onnea, jossa Mari oli. + +Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki +ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, +mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, +arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat +kelvollisia. + +Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi +jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä +päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. +Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän +kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin +kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi +viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi +olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko +häpeä, jos olisi saanut nuhteet. + +Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä +joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja +pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja +kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan +arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi +pettyneensä. + +Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat +hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään +kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään +myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti +hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois +ja juhlapuoli käännetty näkyviin. + +Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava +kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti +juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan. + +Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän +välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin +erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt +odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. + +Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut +sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun +huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. +Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja +silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän +joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei +hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, +jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti +ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi +tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, +esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa +autuudeksi. + +»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!» + +Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen +menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa +ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen +selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan +kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja +iloissaan. + +Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin +vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja +kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen +silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. +Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät +peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin +puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se +syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä +uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan +kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, +vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella +jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä +on vielä kotia. + +Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi +sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen. + +Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt +esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi +itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä +asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä +huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti +vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa. + +Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi +jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja +aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän +sittenkin levotonna. + +Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja +ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis +kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello +väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne. + +Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. +Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen +pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt. + +Miten monella tavalla kirkon kellot soivat! + +Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan +tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava +ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin +hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... +Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! +Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat +alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna +soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi +talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, +kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet +tähdet tuikkivat kuin kilvassa. + +Ja nyt? + +Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, +vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa... + +Mitä oli? Ja mitä oli tuleva? + +Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten +takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa... + +Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. +Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen +ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei +tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän +huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten +jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo +käynyt alttarin ääressä. + +Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei +ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän +kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja +seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin +kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän +tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, +joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, +kuulla, tuntea. + + + + +4 + + +Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin +ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein +säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen. + +Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella +kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen. + +»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä +lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi +vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin +sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä +luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, +mutta eläpäs: on entistä pystympi.» + +Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla +äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä +tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on. + +Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin +tuttavaksi. + +»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa. + +Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin +olisi se vielä komeampaa ollut.» + +Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin. + +»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä +naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää +kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion +leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen +näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli. + +»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi +vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään +kaikenlaatuista. + +Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, +että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä. + +Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei +ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. +Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi +voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani +arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin +äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin +värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella +paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, +että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta +toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon +vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein +puolesta sanasta. + +Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia. + +»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella +päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: + +»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi +Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri. + +»Kevyt kuin lehti!» + +Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti: + +»Latun Liisa!» + +»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko +teittelittekin!» + +»En minä sinua tuntenut, koko otusta!» + +»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja +pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti. + +»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua +pitkiin aikoihin.» + +»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja +ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä +kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut +estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari +merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja +niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin +on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin +teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua +nähnyt.» + +»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!» + +»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi +Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi +niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein +totta kysyneen: + +»Enkö ole kaunistunut?» + +»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski. + +»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet +minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin +syksyisin ja talvisin -- pimeällä.» + +»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä. + +»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, +että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina +ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin +poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan +mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn +kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja +panin toisen silmäni näin ja suuni näin.» + +Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa +purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli +toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja +suu kauhean rumasti väärässä. + +»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'» + +»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa. + +»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi +silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään +kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan +kumminkin vähän luojan luoman näköinen.» + +»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?» + +»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että +ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa +mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen +jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.» + +»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski +moittivasti. + +»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin +ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa +ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo +naimisiin!» + +Liisa purskahti itkemään. + +Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa +vyöliinaansa vetisteli. + +»Naimisiinko?» kysyi Viion leski. + +»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi +kerta.» + +»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?» + +»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja +viisastunenko milloinkaan!» + +Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin +että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän +olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt +miten lohduttaa. + +»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, +»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla +viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.» + +»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, +kun Liisa oli päässyt taas entiselleen. + +»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. +Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa +sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa +ehti mitään lausua, sanoi: + +»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet +naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo +minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, +eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan. + +»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän +päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät +kaikki.» + +Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä +asiaa: + +»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se +minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle +pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.» + +Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin +istumaan hänen viereensä. + +»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, +eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion +leski. + +»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan +on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä +vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena: +sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole +erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, +ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan +tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti +että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän +niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja +niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka +on kantensa valinnut?» + +Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä +hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. +Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun +yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan +tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa. + +Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut. + +»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä +rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin +että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista +miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun +kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu +suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta +vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta +pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on +vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että +kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin +äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri +korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin +olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä +oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin +kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin +Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin +neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin +purjetta aikonut enkä paitaa.» + +Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin +kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin +»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän +ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen +hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne. + +»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan +Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, +että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin +ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi +häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te +olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.» + +Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän +sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen +askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen +näköiseksi. + +»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski +itsekseen. + +Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää +kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan +väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin +pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin. + +Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi +häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, +sanoi Elsalle: + +»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö +liene tyhjää hölöttänyt.» + +Elsa vakuutti, että totta se oli. + +»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät +häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että +tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei +heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.» + +Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, +kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin +heille. + +»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli +siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.» + +Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin +selityksineen. + +»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin +sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, +ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla +häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä +hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan +tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän +häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. +Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. +Osaathan sinä tanssia? Tietysti!» + +»En.» + +»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä +väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia +kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä +tanssimaan opit», sanoi hän sitten. + +Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut +vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja +tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei +ajatellakaan hirvinnyt! + +»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», +koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun +huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa. + +»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?» + +»Niin minä olen...» + +»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten: + +»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!» + +Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. +Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle +äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä +hänellä on täällä komentamista! + +»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä. + +»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei +Elsankaan ole pakko mennä. + +»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan +rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?» + +»Omani se oli.» + +»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun +Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun +komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon +puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että +mieltä liikutti. + +»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?» + +»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista +pitävät nuoret huolen.» + +»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.» + +»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut +poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin +miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne +pahoittanut?» + +Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, +vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli +nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, +iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli +enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet. + +Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli +morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa +hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli +hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli +kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja +huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli +kyllissään hänelle, mutta itselleenkin. + +Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi +rukoillut. + +»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä +hyvä!» sanoi hän tytöille. + +»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen. + +»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa. + +»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu +puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi +totta. + +»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua +haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. +Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan +teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!» + +»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili +häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja +morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä +aivan kuin ei niinä miehinäänkään.» + +»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan +tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä +otan sanasta vaarin enkä hätäile.» + +»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että +hän jättyy häistä. + +Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin. + +»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. +Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!» + +Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa +enää Liisalla leikin tekoon. + +»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä +vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.» + +Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen +ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti +hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi: + +»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon +ihmistä?» + +Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa +lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa. + +»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?» + +»Enhän voi sitä tietää.» + +»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?» + +»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.» + +»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi +tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se +ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä +olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin +puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä +Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?» + +»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski. + +»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin +piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se +ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota +hurtti humööri ja repäsevä meininki.» + +»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski. + +»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi +edes puoli sanaa.» + +»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.» + +»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa. + +»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin. + +Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi: + +»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!» + +Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten +kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi: + +»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja +molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei +tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja +engelskaksi laulavat: + + Tiimai, tiimai sellai tui + Komtit pitikit kom tits nuu + Somlai kaffe somlai tee + Somlai redigati rasnavee.» + +Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti +ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan. + +Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään +arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui +hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle +siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja +hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin +kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä +mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta +sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen +tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi. + +Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan +pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat +luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on +vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä +kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun. + +Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden +pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui +heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. +Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen +nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina +samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti +heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen +aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen +katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa +ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten. + +Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että +melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen +kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, +epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli +mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, +josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi +entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne +siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun +pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin. + +Morsiusparia odotettiin. + +Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan +kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin +naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. +Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo +ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän +sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo +aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut. + +Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu +tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo +Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa +itseään vakavaksi. + +Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen. + +Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei +ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta +merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän +joukkonsa valiolta. + +Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan +kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti +vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo +hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs. + +Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut +Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä +nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä +paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä +tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein +vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui +ylimielisyyteen. + +Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli +heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon +syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan +itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on +ollenkaan sujuakseen. + +Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle +toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä +sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni +samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa +hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi +ymmärtänyt hänen ajatuksensa. + +Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi +hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan +onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi +heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän +emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin +myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen. + +»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti +hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli +hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä +nähdä kerran!» + +Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän +emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta +nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä +katkeruudeksi. + +»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen +huoaten. + +»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään +Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta +verosensa mieskin sai.» + +»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta +muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: + +»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että +saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen +sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime +aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä +pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.» + +Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat +onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui +esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski +heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut +lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, +joille hän ei ollut sanoja tavannut. + +Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli +ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli +enemmän surullinen kuin iloinen. + +Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella +vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt +jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli +tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi +hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan: + +»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en +olisi saanut käväistä teillä itkemässä.» + +Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja +lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, +kirkas säde. + +Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan +kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella +suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi: + +»Äiti rukka!» + +Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi +kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, +miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä. + +»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti +Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun +tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» + +Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat +sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli +kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli +hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän +mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä +seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta. + +Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu. + +»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena. + +»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi +Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle. + +Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta. + +»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka +synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti. + +Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa +käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison +huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin. + +Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt +nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin +nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa +koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat +kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja. + +»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta +ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies +istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken +lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut +tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi. + +»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi +kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin +nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. +Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan. + +»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, +sorja kuin koivu!» + +Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten +puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli +muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin +kaunista satua. + +»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen +on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse +vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat +vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, +niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. +Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi +nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä +ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.» + +Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, +joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion +lesken ja Elsan vähin. + +»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä +Viion leskelle. + +Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet +huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin +kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka +olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen +kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän +muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle. + +»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi +muistaa ollenkaan.» + +»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin +huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä +olen Tuira.» + +»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia +vieressään pyytäen siihen istumaan. + +Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon +muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä +pitkään silmästä silmään. + +Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla +Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion +leskelle. + +»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta +voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta +meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan +on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, +kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt +työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita +hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, +ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.» + +Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen +äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä +retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, +niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli +jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän +luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä +tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut. + +»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!» + +»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta +kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli +viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan +halutti lähteä käymään kotimaassa. + +»Te olette vasta tullut?» + +»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän +ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä +olosijojaan. + +»Mille näytti ja tuntui?» + +»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi +vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on +tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. +Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut +vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, +joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni +ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja +sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan +tuttava ollut.» + +»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy +entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän +tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja +seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät +teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.» + +Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä +tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki +esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että +Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan +tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin +halusi joskus päästä. + +Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien +aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän +kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. +Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että +olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä +muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, +hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu. + +Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan +Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen +läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin. + +Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin +hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle +lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, +äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti. + +»Ja sellainen mies on sitten tullut.» + +»Merellä niistä miehiä tulee!» + +Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi +tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin +mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä +maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen +huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies +tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta +ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä. + +Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion +leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon +huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?» + +Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, +sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia +pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran +lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin +mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli +sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten +huvitteluista salissa. + +Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, +joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista +tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan +harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he +olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi +mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat +muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin +olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi. + +Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista +kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät +seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä +varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna +ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, +tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli +kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, +pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset +kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, +vaan samalla ujoa ja hiljaista. + +Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan +kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat +istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän +puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli +vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. +Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin +yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, +jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti +hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen +häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän +myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti +soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja +hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa +sointua. + +»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli +miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa. + +Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa +hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen. + +Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja +Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä +puhetta ollut. + +»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan +Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti. + +»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, +tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan +minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata +sanaa.» + +Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä +kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon +humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä +kainalossa. + +»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on +vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en +sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat +kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se +minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! +Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein +itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä +sentäänkin minusta ihminen tulee.» + +»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?» + +»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea +ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...» + +Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi: + +»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se +peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on +pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.» + +»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen +tulee.» + +»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan +sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin +olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat +sanoneet eikä muuta.» + +Hetken mietittyään kysäsi Liisa: + +»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?» + +Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui +äänettömyytensä hänestä itsestään. + +»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä +merimiehen akka!» + +Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan. + +Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään. + +Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen +alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, +joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei +ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut +onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut +ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia +huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta +mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla +luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa +taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että +niin kävi kuin oli ennustanutkin!... + +Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, +nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat +piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja +ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin +kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin +Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet +äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan. + +Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka +avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi +takaisin raikahtelevana kaikuna. + +»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin +mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä. + + + + +5 + + +Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen +koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui +matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita +puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä +silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi +ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit +kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. +Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa +väikkyväksi haamuksi. + +Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät +varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen. + +Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja +ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan +astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen +kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa +lyömään. + +Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni +vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja +palasi niistä raikahtelevana kaikuna. + +Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua +vasten nojaten. + +Se oli Tuira. + +Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän +muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne +nähnyt joka päivä. + +Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, +edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain +mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän +saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine +saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi +kaikki ja joitten seurasta iloitsi. + +Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet +ja vieraantuneet hänestä. + +Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten +kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten +rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan +kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta +ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja +hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein +purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava +vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, +kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä +ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana +merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja +nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan. + +Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä +iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa +hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja +rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat +saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, +missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty... + +Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet +hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät +tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti +osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä... + +Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin +jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset +siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan +kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan +hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan +perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. +Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat +äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella +istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat +sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli +ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien +häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, +joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa +paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä +kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella +aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa. + +Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion +hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva +puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on +se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko +kesän, koko kesän, koko kesän». + +Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan +pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku +hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. +Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat +käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä. + +Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen +toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti +venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä +ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki +vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin +norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään +ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi +tavataankokaan enää kuuna kulloinkana. + +Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen +miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia +ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten +äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla +olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen... + +Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja +muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen +merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti. + +Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit +kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään +ja loiskimaan rannoilla. + +Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli +tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja +hengen, jäi kuin onnen helmoihin. + +Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne +saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon +suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. + +Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, +josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. + +Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi +saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle: + +»Elsa...» + +»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä +suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet +jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan +aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana +jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja +mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat +toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten +läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu +tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan. + +Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, +kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. +Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja +nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo +siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti. + +Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki +seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut +toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi +sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. +Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon +juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän +olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli +rohkeus puuttunut. + +Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon +hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea +syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, +sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä +silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin +avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta... + +Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan +auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta +mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät +lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi +siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä +jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä +majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike. + +Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!... + +Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, +ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan +peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin +lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain. + +Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään +kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu +ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he +kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat +häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan +olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan. + +»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan +vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa. + +»Ei näy enää.» + +»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt +piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!» + +Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina +kuunneltiin hänen selityksiään. + +»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on +kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. +Pikkuisen pilkoittaa enää.» + +Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus +löysi sen helposti ja varmasti. + +»Nyt ei näy enää!» + +Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä +vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä +hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä +mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan +kehittelemään. + +Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää +laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän +kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan +häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, +leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili +mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta. + +Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti +kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus +olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin +äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät +kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja +kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat +tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, +virittänyt hänen muistonsa. + +Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi +muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. +Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut +sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. +Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli +mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua +heille: olkaa onnelliset! + +Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään +ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, +sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa. + +Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan +onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle +hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran +poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa +iloisempikin kuin tavallisesti! + +Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole +vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen? + +Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi +jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt +tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta +ei olisi tahtonut niistä luopua. + +Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin +olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti +tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa +sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä +hakemaan vähän kävelylle. + +»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa. + +He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle +metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella. + +Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli +mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta +erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta +ja Tuirasta tulee kaunis pari. + +»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?» + +Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan +vuoksi. + +Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien +jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata +pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, +millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä. + +Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. +Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui +ajatella, kun Tuira taas tulee. + +Kun tulisi pian! + + + + +6 + + +Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille +ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät +ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden +paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea. + +Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä +kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari. + +Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki +hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle +lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja +sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin +varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi: + +»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!» + +Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla. + + »Mari! + +Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka +kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun +palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...! + + Risto Kivinen.» + +Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista +kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin +luettuaan yhdessä kirjeen. + +Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän +koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, +että Tuira on mielistynyt Elsaan. + +Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen +Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat +onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut. + +Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä +kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta. + +»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen +useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan +huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko +maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä +heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten +seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa +etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja +pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan. + +Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö +Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota +omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa +tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. +Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän +istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka +rakastuisi häneen... + +»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi +kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena +kuutamoiltana. + +Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: + +»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin +Tuiraa, joka sinua rakastaa!» + +»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.» + +»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä +rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän +oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.» + +Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että +Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari +oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu! + +He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä +ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa +olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä +laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten +oli vähän laskijoita. + +Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo +ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt +naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia. + +Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja +hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo +koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei +olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo +yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari +laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin +hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat +kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon. + +»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät +Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa. + +Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää +ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja +Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa +laskemaan. + +»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran +laskette.» + +Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi. + +»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori. + +»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari. + +»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», +vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään. + +»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat +kelkasta radan päässä. + +»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea. + +Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. +Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa +odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja +hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. +Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja +muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin. + +Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa +itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti +Montinin Jori. + +Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! +Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän +lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt? + +Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, +yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti +sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei +tullut. + +»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. +Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut. + +»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa. + +»Menenpä tietystikin!» + +Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin +peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä +syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli +Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja +hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta. + +»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!» + +Portilla oli Vimparin Aappo. + +»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo. + +»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari. + +Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä. + +»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän +tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme +virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, +kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.» + +Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan. + +Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli +issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän +lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän +ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi +ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten +nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin +hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen +helinä. + +Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan +siihen. + +Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä +ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän +ei välitä! + +Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin. + +Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä +sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, +jotka laskettavat. + +Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori +ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin. + +Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se +oli Jori. + +»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa. + +»En.» + +»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?» + +»Mistä niin päätätte?» + +»Kun ette tullutkaan enää.» + +»Minulla ei ollut aikaa.» + +»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.» + +Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori +sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen +senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi +itkenyt! + +»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori. + +»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.» + +»Suvaitsetteko minua seuraksenne?» + +Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja +tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin. + +»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, +että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten +hän viitsisi istua Jorin viereen... + +Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he +lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, +jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa. + +Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi +ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli +niin hiljainen ja vakava luonteeltaan. + +»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. +Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi +puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä +pohjoisessa. + +He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko +ajan ja joskus kysäsi Elsalta: + +»Onko teistä, neiti, niin?» + +Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, +mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa +kauniimpaa ja selvempää. + +Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että +lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee +esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, +arveli Jori. + +Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät +olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain +mellakkaa mäessä. + +»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun +mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää +juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori. + +Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: + +»En minä ole sanonut, että olen haluton!» + +Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, +pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta +Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. + +He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli +polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin +tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. + +Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea +kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. + +Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: + +»Vieläkö lasketaan?» + +He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja +Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti +sanomaan: + +»Päästään samoihin häihin!» + +He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he +lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. +Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, +niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista. + +Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko +hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän +niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen +oli mennyt tietämättä ohitse. + +Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä +yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen +Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti +tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria +ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut +oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. +Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan. + +Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä +kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli +Aapon kanssa ollut. + +»Voi, voi Elsa, kun et tullut!» + +He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, +edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat +huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin +sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin +syöntiin. + +Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, +näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin +kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja +Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle +puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, +Hän kuuli Marin sanovan: + +»Sinä olet, Elsa, hupsu!» + +Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka +vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin +ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän +hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta +kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta +askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan +näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua +tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti. + +Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko +illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan +päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä +kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei +käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan +oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, +päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja +päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen +vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa +Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, +kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli +Jorin kanssa! + +Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä +kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja +lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun +luuli Marin jo käyneen siellä. + +Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset +olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti +ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät +kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän +oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän +selvempi, se oli kuin Tuira... + +Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän +oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään +heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa +käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen: + +»Aappo rakastaa minua!» + +»Onko hänkin kirjoittanut?» + +»Eei, hän on sen itse sanonut.» + +»Itse sanonut?» + +»Niin, ja hän suuteli minua.» + +Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan +todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi. + +Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän +koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin +sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia +ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe. + +»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa. + +»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja +niin sanoi Aappokin», selitti Mari. + +»Sinä olet morsian?» + +»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä +tiedä.» + +»Mutta, entäs Risto?» + +»Enhän minä rakasta Ristoa.» + +»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?» + +»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä +olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja +erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!» + +Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin +ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja +vaatteittensakin poimuista. + +Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi +oikein rakastaa!... + +Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». +Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja +Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, +ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän +jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa. + +Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään +silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja +sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään. + +Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja +raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan +näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään. + +Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja +muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He +tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut +katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan +heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, +että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että +piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja +katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana +karehti. + +Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa +tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin. + +Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä +liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei +hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. +Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa +maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat +toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi +kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska. + +Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä +Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla +maalta! + +Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan +jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli +sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin +Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat +ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana +kävelemään silloille. + +Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä +ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa +kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen +alitse. + +Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken. + +Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi +on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän +ei ehkä tiennyt... + +Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan +kostuivat ne uudelleen. + +Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että +ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että +Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun +hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin +koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan +Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa +ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan +taakseen ja sieltä Jori tulikin. + +»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...» + +»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen. + +»Sinä», sanoi Elsa ja punastui. + +»No mitä sinä minusta luulit?» + +Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja +sanoi: + +»Minä luulin vain sinua teiksi.» + +Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä +oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa +kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä +kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan +kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että +lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien +vieressä. + +»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa. + +Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla. + +»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen. + +»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle +kävelemään.» + +»Kuule! Mennään Karjansiltaan!» + +Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän +näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan». + +»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!» + +»En minä muista.» + +»Joo, ja me pelkäsimme sinua.» + +»Etkö sinä enää pelkää?» + +»En. Mitä minä nyt pelkäisin?» + +Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. +Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja +Jori ja paljon muita. + +Jori ei muistanut. + +»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa +Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät +kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi +kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja +Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa. + +»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori. + +»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit +meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.» + +»Vai piditte minusta!» + +»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin +toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi +sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei +ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli. + +»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli +se aikaa se piennä olo!» + +»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan +nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin +mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle +nimenne.» + +Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin. + +»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori. + +»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan. + +»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui. + +»Ilman aikojaan.» + +Jori tuli uteliaaksi. + +»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?» + +»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja +rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he +lähtivät kävelemään takaisin. + +Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan +sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää. + +Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä +oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, +jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa. + +Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa +ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin. + +»Mitä se oli, Elsa?» + +»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, +että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin +pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli +muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän +kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin. + +»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat +toisensa ja molemmat punastuivat... + +Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin +valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt +oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta. + +Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän +mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja +punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta +kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen: + +»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!» + +Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki +meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän +jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin. + +Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin +kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, +vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa. + +Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä +tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman +ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut +ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime +syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei +osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli. + +Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta: + +»Merimiehen leski Elsa Viio.» + +Itse kirje oli: + + »Arvoisat tuttavat. + +Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, +tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän +kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen +kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen +pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen +tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani +taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä +maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. +Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää +minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. +Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, +kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. +Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla +ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia! + +Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä +minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, +jota nyt kaipaan. + +Elkää pahastuko. + +Toivotan hyvää terveyttä! + + Tuttavanne + Erkki Tuira. + +Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen +veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi +tämäkään.» + +Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. + +Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. +Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi +nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui +eikä enää liikkunut. + +Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi +kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei +hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen. + +Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia +poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen +vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään. + +Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni +mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät +kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten +kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat. + +Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli +ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten... + +Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti +taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli. + +Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli +kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen +hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti +nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen +onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja +skailettikello naksutti riemuisasti. + +Jos äitikin tietäisi! + +Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan +häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui +mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja +niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! + + + + +7 + + + Ei unta, ei päivän töitä, + Ei päiviä, ei öitä, + Ei mulla muutakaan: + Kun poissa on armas kulta, + Niin poissa on kaikki multa + Ja tyhjää... + +Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. +Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava +tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, +ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi +ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa +kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että +Jori tulisi pikemmin takaisin. + +Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä +arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä +tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko +aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet +purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka +Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei +ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, +kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin +suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa +metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia +metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää. + +Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta +äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota +kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut +nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä +varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän +päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään. + +Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin +kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se +oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui +pahalle ja tuskalliselle. + +Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle +alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi +ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!... + +Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai +tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa +ja muisti hänet selvemmin. + +Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän +nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä +Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja +äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. +Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. +Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, +tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia +yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan... + +Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen +sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, +koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana +auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat +onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja +sulki hänet syliinsä... + +Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. +Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla +Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa +piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi +paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja +elähytti sitten kirkkaalla toivolla. + +Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään +kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi +ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli +suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa. + +Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, +jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla +tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, +rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin +lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle +tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia +haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät +päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: +kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko +kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana +ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja +kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He +eivät kaivanneet silloin mitään... + +Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. +Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi +punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä. + +Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin +sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti +hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, +jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta. + +Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta +Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja +poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle +metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti +maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli +rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin +Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi +hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen +oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa +ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli +mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä +luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor +pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi +näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. +Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan +vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui +ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään +kyyristyksissään maassa. + +Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla +mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin +juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet +kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla +muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne +ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä +aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa +tunnetta odotellessaan Joria. + +Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun +syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja +illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui +olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä +Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan +sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä +niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien +jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien +pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei +hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli. + +Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi +ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli +ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja +pimitti toivon. + +Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, +jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä! + +Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt +sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä +sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän +toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan +kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli +aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä. + +Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän +muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman +täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin +taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä +kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli +vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja +joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän +huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja +kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa +niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. +Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli +osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan +ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän +valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, +mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä +rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä +mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois. + +»Sitä en näytä.» + +Elsa luuli, että se oli Aapon kuva. + +»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.» + +Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja +lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle. + +Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan +entisistä asioista. + +Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki +nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on +hylännyt Aapon. + +Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. +Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät +Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin +kauniisti saarnannut. + +Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei +vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori +olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, +rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei +kukaan koko maailmassa. + +Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän +rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei +voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa +tätä rakkauttaan. + +Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin +sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja +valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui +kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä +alttiiksi. + +Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen +toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan +rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi. + +Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. +Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen +ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori +siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut +hänet suojata... syleillä... suudella... + +Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä +Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan. + +Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko +lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan. + +Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt! + +Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi +hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. +Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan +ja rakastaa vielä Aappoa. + +Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat +väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan +kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki. + +Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa +kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin +talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä +tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja +kuu paistoi täysinäisenä. + +Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka +maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut +tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että +kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin +odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä +kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta. + +Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, +laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. +Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän +iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin +Elsa oli luullut. + +Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut +mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä +ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea +turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei +viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta +tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian +Aappoon. + +»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein. + +»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan +kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista. + +Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. +Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, +mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle. + +Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun +Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan +tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa. + +»Ei kiitoksia.» + +»No miksi ei?» + +»Ei passaa!» + +»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, +veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti. + +»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti +Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti +ja juoksussa pakoon. + +»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan. + +Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi: + +»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu +kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia +teille!» + +»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää +samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se +olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. +Eihän se mitään pahaa ole...» + +Elsa ei puhunut mitään. + +»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna +suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?» + +Ei sanaakaan toiselta puolen. + +»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä +sinusta.» + +Elsa astui kiivaammin. + +»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja +jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin +yhtä hyviä kuin hän!» + +Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti +turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi +ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi +taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli +varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos +ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen +vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki +ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, +missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä +kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi: + +»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!» + +Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan +väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan +äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus +syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan +vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa. + +Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut +itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että +hän olisi itkenyt itsensä vesiksi. + +Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen +huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin +siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä +tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. +Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin. + +Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja +kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui +aivan tapahtuneena tapauksena. + +Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi +koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon +kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat +lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan +värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka +nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen +kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa +apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut +lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä +kiveä uhaten pudottaa sen. + +»Näitkö sinä unta, Elsa?» + +»Näin pahaa unta.» + +»Ethän sinä vain ole sairas?» + +»En.» + +Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista. + +Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni +oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta +kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä +peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin +leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle +erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt +kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa. + +Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki +kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän +juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin +päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi +turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi! + +Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan +kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli +huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta +pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti +laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän: + +»Ei tarvitse Liinan lähteä!» + +Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi +mahtaillen: + +»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne +kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!» + +Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, +ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä +Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään. + +»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu +toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään +itsekin. + +Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään +Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin +lohdutukseksi. + +»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena. + +»En ole.» + +»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.» + +»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.» + +»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin +vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina +kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.» + +Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä +minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et +tiedä! + +Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. +Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. +Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi +voinut kertoa, ei ketään... + +Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. +Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, +kuinka ilkeitä ihmiset ovat! + +Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin +valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa! + +Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti +itselleen myötään. + +Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän +liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun +päivänä ja sai kirjelipun. + +Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, +vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi +kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. +Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen +näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi +pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen +saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä +hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa +oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä +ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut +hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai +olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt +lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden. + +Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän +sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään. + +Tänä iltana siis tavataan! + +Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi +tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se +ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, +rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää +loppuun elää. + +Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja +ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti +valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva +vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla. + +Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan +juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja +polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, +jota Jori puristi lujasti, + +Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan +tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin +kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois. + +»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori. + +»On vähän!...» + +Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. +Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle. + +»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät +toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle. + +»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi +kamaria.» + +»Miksi kaksi?» + +»Sinulle ja minulle.» + +»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme +ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?» + +»Ei tietystikään.» + +»No niin no?» + +»No mitäs kun reki!» + +»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?» + +»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin +ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.» + +»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen. + +»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat +puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi +ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, +oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä +koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme +lammelle soutelemaan.» + +»Mitä työtä me tekisimme?» + +»Sinä hakkaisit kiveä...» + +»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen. + +»Niin -- sinä naurat!» + +»No niin. Entäs sitten?» + +»En minä viitsi, kun sinä naurat!» + +»En minä enää naura. Kerro vain!» + +»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, +Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä +oikein. Minä en pelkää nyt mitään!» + +Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen +katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä: + +»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?» + + + + +8 + + +Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut +huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut +olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli +äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen +haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa +mieltynyt Tuiraan. + +Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän +huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan +sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. +Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti +sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun +tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa +matkaltaan. + +Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa +itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne +rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se +onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa +takaa, ja jota alussa oli epäillyt. + +Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa +alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta +Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei +mitään varmaa tiennyt. + +Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun +päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, +iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ +sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi +enemmän kuin ennen. + +Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt +olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. +Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua +kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin +kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen +varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran +pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, +tuskin mahdollistakaan. + +Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan +minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi +ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, +joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, +niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa. + +Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita +ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, +osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta +somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt +kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki +katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli +muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä +esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti +itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja +joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi +ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma. + +»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, +Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.» + +Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon +säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen +ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja +hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili +jo Elsan silmissä. + +Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja +lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja +lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, +istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, +kuihtuneena ja riutuneena. + +Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella +ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin +tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin +sydäntä särkevän surullinen. + +Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli +piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta +oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka +oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella +synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä +musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset +toiveet. + +Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän +suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman +kolkostuttamiseksi. + +Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. +Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä +paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa +kaikki oli elotonta, harmajaa. + +Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin +hautajaispäiviä. + +Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti +huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan +hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. +Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi +kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei +mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi. + +Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään +ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut +tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän +hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän +ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten +se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi +halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin +päivän nousua. + +Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut +»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt +usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat +olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä +heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa +eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat +pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin +huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan +kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion +lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut. + +Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt +kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli. + +Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. +Antaapas saada sitten suuret silmät! + +Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion +leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo +purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa: + +»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?» + +»Miten ja milloin?» + +»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen +sanottuaan Liisa meni. + +Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän +viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, +että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan +voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen +mahdollisuutta. + +Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen +haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle... + +Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä +täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde +mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja +päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa +tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen +pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin +kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, +ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin +Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta +oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. + +Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. + +»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. + +Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. + +»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä +on sinua kohdannut, onneton?» + +Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut +vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja +jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa. + +»Ihmiset ovat niin ilkeitä!» + +Viion leskestä tuntui keveälle. + +»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on +vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!» + +Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa. + +»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.» + +»Oi, en voi, en, en!» + +»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat +sanoa?» + +Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa +edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo +liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin +kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän +juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä +oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa +haukuttavan jos kuin pahasti. + +Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka +oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei +huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa +silmiin. + +Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui +vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle: + +»Mitä katsot!...» + +»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän +näköiseksi. + +»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä +selin Liisaan. + +Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen +nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa. + +»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti. + +»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi. + +»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?» + +»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en +huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa. + +Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti +Liisaan. + +»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita +tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa +Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja +hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti +hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan +suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi +kaupungille päin. + +Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla +katseella tuijottivat lattiaan. + +»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä +vasten kasvoilleen. + +Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, +minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin +meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana +ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. +Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta +vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia +askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli. + +Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa +katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle +ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen. + +Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan +nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota +outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä +aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, +kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, +kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi +joku musta, jääkylmä... + +Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan +vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli +askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän +jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku +nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi. + +Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän +täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä. + +Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari +seisahtui hänen viereensä. + +»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet +näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?» + +»Olen!» + +Mari katseli häntä päästä jalkoihin. + +»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.» + +Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan +ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle: + +»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki +herralle poiskäskevän liikkeen. + +»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa. + +»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan +katsetta. + +Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin. + +»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari. + +»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään. + +Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin +rinnoille. + +Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari +odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka +olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on +ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää +sääliä itseään ja Elsaa kohtaan. + +»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?» + +»Ukurin Annaa.» + +»Voi Elsa raukka!» + +»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä +jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas +on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin +mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä +henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina +putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, +tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, +vedessä olisi helpompi...» + +Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään +kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille +omituisessa muodossa: + +»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?» + +»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja +tietämättä mitä Mari tarkoitti. + +»Missä Jori on?» kysyi Mari. + +»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten +kevään.» + +»Tietääkö Jori?» + +»Tietää.» + +»Entäs äitisi?» + +»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.» + +»Sinun pitää sanoa äidillesi.» + +»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!» + +»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.» + +»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan. + +»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et +saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään +äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun +hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. +Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja +järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!» + +Elsa oli ääneti. + +»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa +soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.» + +Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä. + +»Sinä lähdet nyt kotiasi...» + +»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen. + +»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei +ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään. + +Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa +keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin +sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa +katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle: + +»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin +ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun +olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! +Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, +minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä +olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua +houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?» + +»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat +taas niin kauniit. + +»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka +menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän +luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, +Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin +tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa +hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! +Eihän?» + +Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut +heillä ja hän oli torannut Liisalle. + +»Minkätähden?» + +»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja +muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä +lienen nimitellyt jos joksikin.» + +Herrat kääntyivät jo takaisin. + +»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän +sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä +paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy +kärsiä!» + +Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun +Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä. + +Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen +istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen +huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti +jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän +siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja +pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti +lähtemään, rupesi kaikki pyörimään. + +Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat +toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla +keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä +rauhallisesti ja tyynesti. + +»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja +ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole +epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää +ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on +ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja +kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan +aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja +hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt +osoittivat asian oikean tilan. + +Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana +edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää +mieltään. + +»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä +hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten +näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun +emäntä Liisaa. + +»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja +koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan +seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi +haudasta noussut. + +Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli +ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja +omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä. + +Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja +vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki +Elsan horjuvan. + + + + +9 + + +Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat +kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin +etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat +uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, +joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset +suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa... + +Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, +kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän +ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin +milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa +joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, +varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät +lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä +mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan +lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui +puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä +ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi +puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään. + +Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka +molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään +tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen. + +Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja +pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä +lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa +kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja +hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti +kertomuksilleen. + +Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi +aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti +levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan +kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä +ymmärtänyt eikä ajatellutkaan. + +Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin +sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä +näkyi ja oli hauskan näköistä. + +Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä +kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti +hän, että se on tullut. + +Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira +ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä +kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää. + +»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni +kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: +»On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» -- »Sellainenpa se olikin +fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» -- »Niin, sano +sinä!» -- »Oikea pyhä neitsyt.» -- »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!» + +Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion +leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien. + +Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä +oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat +rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut. + +»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» -- »Kantänkka jos +kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä +kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken +kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä +olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On +se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua. + +Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen +aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään. + +»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi +kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!» + +»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun +tähteni soimaavat!» + +Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta +häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan +tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin +ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja +syitä toisissa. + +Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. +Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa +jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut. + +»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään +vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion +leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä +kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta +mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!» + +»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme +nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski. + +»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! +on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan +leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat +väliin vesissä silmin. + +»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski. + +»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!» + +»Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski. + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Minä olin kuulevinani.» + +»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, +vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut +häneen vähintäkään. + +»Se on Tuirakin siis maissa?» + +»On.» + +»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi +syrjäsilmällä Elsaa. + +»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, +ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, +vastenmielistä, jos tulisi?» + +»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä +vastaan!» + +»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» +lohdutteli Liisa. + +»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi. + +»Olen.» + +»Oletko puhunut minusta?» + +Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi. + +»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, +että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, +että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä +molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa +kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!» + +Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin. + +Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan +punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun +Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. +Elsa meni ikkunaan ja huusi: + +»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.» + +Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti +kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä. + +Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin +rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin +tuttavallisesti. + +»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään +meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan +käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte +yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.» + +Tuira ei osannut sanoa sanaakaan. + +»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette +pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te +olette tulleet?» + +»Perjantaina.» + +»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?» + +Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa +lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin +viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista. + +Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata +kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet +pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin +sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat +kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei +olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, +aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi +keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien. + +»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti +lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin +valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa +kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät +meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti. + +Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän +ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt +sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka. + +»Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_» sanoi Elsa vaipuessaan +istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, +rauenneen näköiseksi. + +»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti. + +»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan +perästä nukahti. + +Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään. + +Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui +höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli +seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, +vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden +väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi +poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi +huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli +ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit +salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin +käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos +enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän +päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut. + +Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä +itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui +illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla +ja huomenna ilman.» + +Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. +Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, +reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla +nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä +kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas +tanssiin. + +»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi +muuan. + +»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa +haaveriin!» + +»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi +kolmas. + +»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä +saisi!» + +»Vaan sitä se pelkää.» + +Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, +kun soitto alkoi kuulua. + +Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt +tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden +yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja +puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt +istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä +tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat +lasin. + +»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista +viillyttelemään itseään. + +»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!» + +Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja +tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät +saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. +Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran +tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa. + +»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen +pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, +sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään +lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira +kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat +laseihinsa huutaen: + +»Eläköön Tuira! Eläköön!» + +Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen +säkeen. + +»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku +laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo +kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin +aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon +pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen +myrsky. Laula!» + +»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen. + +»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!» + +»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki. + +»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!» + +»Oletko sinä kuullut?» + +»En.» + +»No niin.» + +»Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! +Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan +ja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!» + +»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan +puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin. + +Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He +joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen +äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili +itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa +kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi +jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli +koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi. + +Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja +aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia. + +»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja +katsoen Kiviseen. + +»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni. + +Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, +josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen +ikkunan yhdellä iskulla pirstonut. + +»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!» + +»Niin on minullakin!...» + +»No lähdettiin!...» + +He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä +joukossa huiskien ja huutaen. + +»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja +vimmautuivat otteluun. + +»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat +toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, +joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus. + +Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli +tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan. + +»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi +Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle. + +»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain +vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, +jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset +kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, +vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia. + +»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!» + +Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, +joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti: + +»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.» + +Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle +tunnussanan: »I am sailor» -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin +raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän. + +Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja +ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat +koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran +huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään. + +Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen +etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. +Missä ihmeessä hän oli? + +Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa. + +»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa +Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään. + +Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi. + +Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää +rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt +tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli +sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. +Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli +ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, +pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä +lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän +pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, +niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat +luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet +käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman +merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin +että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain +tanssinut eikä muuta. + +»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa +kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!» + +»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun. + +»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita +ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.» + + + + +10 + + +Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä +Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin +kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti +varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian +alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen +raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn +kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin +lyhyen ajan yhtämittaa. + +Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet +olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla +oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen? + +Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. +Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, +aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, +levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä +joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti +mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin +pani sekaisin kaikki. + +Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, +kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin +piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski +varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän. + +Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä +auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! +Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän +vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut +ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, +joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä +auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten +kun Elsa on palautunut. + +»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja +tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat +kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka +juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua +kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. +Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin +ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion +lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä +huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. +Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!» + +»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen +henki.» + +»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!» + +Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan +pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä +oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, +vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet +kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja +summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi +syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta +pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät +osaavan sanoakin. + +Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät +oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja. + +»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, +eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että +ylpeys käy lankeemuksen edellä» -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja +lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia +ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että +eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua. + +Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut +myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään. + +Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita +he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta +niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli +ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja +raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se +vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, +jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki +olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin +olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän. + +Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, +että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, +ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti +hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, +paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin +ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän +äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla +oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä +kokenut tahi avoin silmin nähnyt. + +Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen +keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli +rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä +meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa +oli ollut. + +Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi +toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä +olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin. + +Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. +Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää +ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin +oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt +viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut +odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei +ollut. + +Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa +voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän +pääsee rahan hankintaan. + +»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen +sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin +katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan. + +»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.» + +»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko +pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne +Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani +kaupungilla.» + +»Miten Elsa jaksaa?» + +»Hyvin.» + +»Entä lapsi?» + +»Oikein hyvin lapsikin.» + +Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä. + +»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. -- +Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu +käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.» + +Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, +jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan +on hyvillään Marin käynnistä. + +»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion +lesken mentyä. + +»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan +syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja +häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät +-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen +ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla +suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja +ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. +Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei +enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin +koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on +saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!» + +»Kyllä minä aavistan.» + +»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, +ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat +aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion +leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä +sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat +pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan +avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt +myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, +ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt +ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi +olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa. + +»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen +tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...» + +»Vaan mitä?» + +Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi. + +»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa. + +»Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi +Mari äreästi. + +»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun +on asiaan ryhtyä.» + +»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun +asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä +tulisi oikeaa?» + +»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?» + +»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt +tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa +kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja +jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella +minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!» + +»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...» + +»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen +ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla +pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla +on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä +olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. +Minä en luota itseeni.» + +»Muuta sitten meille.» + +»No se on eri asia.» + +»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!» + +»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.» + +»Lupaa samalla iäksesi.» + +»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä +olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut +kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...» + +»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. +Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on +kaunis!» + +»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä +nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan +ihmeissään. + +Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa +ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä +näe! + +»Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi +Elsa. + +»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun +selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle. + +Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi. + +»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!» + +»Missä äiti?» + +»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi +selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten +keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen. + +Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. +Ja niin hän itsekin oli. + +»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja +on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin +minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen. + +»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan +näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun +astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on +tavallista iloisempi. + +Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia +tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut +panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut +pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa +myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei +niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli +ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin +Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja +muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet +ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille +ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille +osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa +tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän +olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt +tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi. + +Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että +minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin +joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos +sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon +vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä +lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen. + +Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja +aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti +kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän +ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana +päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli +entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt. + +Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä +onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka +menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa +oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, +toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella. + +Tuollainen pieni turvaton olento! + +Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, +suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut +Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli +tietämättä pohjastanut myöhemminkin. + +Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde +olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. +Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, +katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä. + + + + +11 + + +Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. +Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. +Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin +leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen. + +He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa +menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, +joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei +kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne. + +Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin +ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä. + +Elsa oli kirkoteltava. + +Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle +ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan +sitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli +hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se +kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla +jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla +polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin +Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta +viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa +Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen +puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin +tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä. + +Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä. + +Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli +rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti +kehoittaen elämään oikein! + +»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...» + +Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta +unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi +äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja +tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan. + +»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. +Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin +ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki +jälessä. Eikö niin?» + +»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua +teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?» + +»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin +lipeviksi!» + +Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta +tavatakseen hänet. + +»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! +Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi +kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin +puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!» + +Liisaa nauratti ja itketti. + +Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin. + +»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja +ylenkatseellisesti naura!» + +»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja +ystävälliseksi.» + +»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän +yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu +on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.» + +»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa +rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin. + +»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan +säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.» + +Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla +ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä. + +»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti. + +»Viion. Elsa Viio minä olen.» + +»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen. + +Elsa nauroi Liisaan kääntyen: + +»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.» + +Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa. + +»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa +minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...» + +Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea +käskettyään Elsan polvilleen laskeutua. + +Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen +ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon +päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen +yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä +ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on +pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut +perkeleen valtaan... + +Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun +hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli +ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä +tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne +muutkin ihmiset olivat... + +Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin +kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, +muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän +noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei +sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... +Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi +kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi +kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut +eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin +olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt +niinkuin hän oli toivonut. + +Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. +Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo +pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar! + +Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin. + +Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, +hillitsemättä. + +»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki +kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki +ynseys rakkaudeksi...» + + + + +12 + + +Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän +välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan +usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. +Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja +suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria +kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin +kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, +mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina. + +Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei +häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli +kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten +jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes +vilahdukseltakaan. + +»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa +ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä +ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, +raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.» + +»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.» + +»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut +mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä +olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka +minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja +auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.» + +»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja +ikävöinyt sinua.» + +»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin +vanha resuinen akka...» + +»Minkä vuoksi vanha akka!» + +»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei +tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä +ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea +hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan +parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen +sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, +sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, +sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen +Mari.» + +»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin +surullinen elämä ja elämän loppu!» + +»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni +päättyisi. + +Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja +säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo +rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen +tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin +Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi +hän sen uudelleen ja entistä ehompana. + +Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen +ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken +ja Liisan. + +Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän +asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten +hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä +hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona +muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen +muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan +ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan +tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, +vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin +joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän +ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että +Mari oli mennyt maalle. + +Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi +toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria +menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että +ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus +pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. +Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui +Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän +takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen. + +»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», +sanoi Liisa. + +Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle +jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän +tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle +astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen +kauhistava ajatus. + +Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta +huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli +etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. +Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului +suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa, + +Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen: + +»Kylläpä se nyt huutaa!» + +Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän +nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, +niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen. + +Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi +mielessä. + +Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin +kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, +uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle... + +Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä. + +Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla +ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen +henkien veisuuta... + +Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, +niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin +huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän +avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. +Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja +huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai +selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, +muodostivat ne uusia kummituksia. + +Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti +aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton +kuin lankavyyhti. + +Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty +naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä. + +Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen +toistensa katseista: + +Mari! + +»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla +ja säälin äänellä. + +»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin +oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. +Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. +Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä +voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. +Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä +hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.» + +Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi +Liisa: + +»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän +kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski +juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi +heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi +hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä +kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä +ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja +tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi +olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä +aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi +hernettä!'» + +Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa: + +»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle +tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, +ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta +kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta +kuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen +seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen +koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.» + +»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä +päättänyt?» + +»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein +peloitti.» + +Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten +hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä +oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka +alussa oli niin ollut ruusupukuinen... + +Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin +tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä +ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, +uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen +vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua +sekään. + +He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi: + +»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?» + +Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari +oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että +hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras. + +»Minä lähden käymään siellä.» + +Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka +takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli +Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi +hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli +aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi +maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga +ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli +taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten +luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä +Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä +askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi +ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden +hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan. + +Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen +Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään +huomatessaan odottamattoman tulijan. + +Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli +lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi +hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla +joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa +tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä. + +Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja +eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja +käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. +Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. +Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut +käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin +riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään +nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas +toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin +pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet +toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat +hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta +se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni. + +Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään +muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä +oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli +Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun +Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta +toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin. + +»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan. + +»Fröökynäkö?» + +»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.» + +Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe +suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi +kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan +siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan +Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui +väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua +Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton. + +»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään. + +»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun +naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän +asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut +virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja +toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät +vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt. + +»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin +kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja +katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka +eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.» + +Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen +viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. +Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat +kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa +heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja +ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. +Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä +ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi +tuta heti pahoinvointia. + +»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo. + +»En minä ole.» + +»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan +kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?» + +»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle +on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.» + +»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja +rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja +tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, +selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään. + +»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. +»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.» + +»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, +milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?» + +»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä +se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. +Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se +saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen +sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi +puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, +puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli +että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun +jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä +olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, +niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.» + +»Sinä lopikoit taas, isä rukka.» + +»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?» + +»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan +eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.» + +Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa. + +Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien +paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse +hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät +äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti +puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista +pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että +Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran +silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa. + +Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään. + +»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun +eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta +nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt +siellä enää pitkiin aikoihin.» + +»No minne se Mari on joutunut?» + +»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. +Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.» + +»Mitä hän maalle olisi mennyt?» + +»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.» + +Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli +ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli +perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole +pontta ei perää. + +»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi +koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se +olisi mennyt ja painunut jään alle.» + +»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski +ilahtuneena. + +»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä +kelloja», nauroi Liisa. + +Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. +Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä +elämä. + +»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa +kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään. + +»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja +sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan +eihän hänellä itsellään ole millä auttaa. + +»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo +hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän +on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa. + +»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, +muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen +homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle +meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.» + +»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan +puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään. + +»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja +aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää +huolta.» + +»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa. + +»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää +vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.» + +»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin +papiksikaan tultuaan.» + +»Minkätähden?» + +»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun +on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa! +Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.» + +»Minäkinkö?» + +»Niin tietysti!» + +»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!» + +»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä +selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä +sitten sanon loppusanat.» + +Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli +kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä +Tuomaan tuluksetkaan. + +Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti +Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos +hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen +vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka +Mari oli häntä auttanut. + +»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion +leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi +niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, +Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin +ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta +puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun +saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. +Minusta on nyt niin hauska!» + +Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään +kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei +mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja +päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin +lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti +ovesta sisään tultuaan. + +Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin +erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski +istumaan se esimies! + +»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa +kuullut. + +»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että +'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi: +'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee +suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.» + +Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja +Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi +esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja +esimies niiasi ja pokkasi.» + +Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia +juttuja toinen toistaan hullumpia. + +»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», +tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli +sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin +sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.» + +»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski. + +»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat +lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä +kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään +sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa +muutamin paikoin Marin juttua. + +»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän +naurusta. + +»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui +ja rupesi puhelemaan oikeista asioista. + +Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli +kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat +makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia. + +Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, +jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa +laitellessaan sitä uuteen pukineeseen. + +»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön +pöydän luo toisten nähtäväksi. + +»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin +ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili +katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili +sylissä. + +»Mummon kultakipene!» + +»Kummin ressukka!» + +He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä +sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat +Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan +sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi +rinnassa. + +»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: +»meillä kun ei käy miehiä». + +»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi +Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja +katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin +sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan +nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei +tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion +leskeä. + +»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti. + +»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen +vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari +Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään. + +»Omani on!» sanoi Liisa. + +»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa +kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!» + +»Kuka?» kysyi Liisa. + +»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari +tosissaan. + +»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?» + +»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette +tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!» + +»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.» + +»Tässä tilassa... On helppo uskoa...» + +»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa. + +»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, +vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.» + +»Kuka se on sitten?» + +»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta +olla, vaan h:n päältä se oli.» + +»Kenen tyttäriä?» + +»No Montinin...» + +»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin +muille. + +»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle. + +»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen +itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi +minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... +Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa +se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi +tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori +nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän +rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä +sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, +mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että +herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä +nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha +tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui +pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja +sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut +kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo +ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin +kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...» + +»Missä Mari on?» kysyi Elsa. + +»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen +vilkuttaa silmää. + +»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen +pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi. + +»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, +josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti +tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut +Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja +oikea ihminen. + +»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa. + +»Minä otan palatessa.» + +»Ettekö mene kotia suoraan?» + +»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden +porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun. + +»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä +vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä. + +Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja +alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se +piti palaessaan, kuului ainoana äänenä. + +Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi +varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta +hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. +Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin. + +Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää +siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että +äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia. + +»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...» + +Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen +jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan +olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi +ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. +Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä +hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. +Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, +niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. +Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin +että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi +ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti +juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi +tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. +Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa +leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta +kaatui hän kylelleen tiepuoleen. + +»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni. + +Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös +tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta +ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä +kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, + +»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» + +»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut +mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin +aavemaiselle», selitti nuori sulhanen. + +Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat +kiihkeämmin. + +Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä +pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon +pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. +Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, +vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun +aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, +kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi +tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti +silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa... + +»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota +luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo +Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien +varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun +kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi +nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta +kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli +varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, +joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää +ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka +poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri +perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.» + +Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. +Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja +vakuuttavasti: + +»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei +Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.» + +Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui +kasvoilla. + + + + +13 + + +Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven +lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut +kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli +rakastettu. + +Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, +ylpeytensä, henkensä, elämänsä. + +Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin +päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka +sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi +toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi +riemuhuudon hänen rinnastaan. + +»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!» + +Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä +suurempi. + +Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin +häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin +kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin +hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä +luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle +muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella +ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut +niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni! + +Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen +onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus +tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut +mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut +menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen +onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka +kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään. + +Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä +pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi +ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin +kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä +karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä +ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa +vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä +ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen +mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, +mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten +ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä +arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle +lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin +hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä +kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. +Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli: + +Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos +kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, +sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on +tyttären käsi herrain taskussa. + +Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten +katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! +Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma +syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole +ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut +käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. +Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi +kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta. + +»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, +että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan +kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa +minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin +luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan +kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en +ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, +että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan +niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä +paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa +kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja +Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: + +»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin +puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin +heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, +pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että +minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta +lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes +lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton +lapsi, vaan 'huoripenikka'!...» + +Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun +heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti. + +Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten +ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä +niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa +sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän +ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, +niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli +toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet +omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he +kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen +hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka +ymmärsi hänen tilaansa. + +Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena +ajatuksena: + +Jos Jori tietäisi! + +Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko +maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja +hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen. + +Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, +varmuus siitä, antoi taas voimaa. + +Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään +ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi +olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä +vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi. + +Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut +ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin +kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut +niistä tietävinäänkään. + +»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» +sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään. + +»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi. + +»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi +hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä +sanoin.» + +Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun +emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, +säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! +Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa +oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa. + +»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä +kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana +kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa. + +»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun +taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia +olisi häntä koskenut. + +»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla. + +Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä +poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän +oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään +oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, +että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin +Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin +käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen. + +»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen +toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen. + +Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin +kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten +leikkiä. + +Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa +päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, +istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä +äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran +kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: +»Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.» + +Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa +lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas +puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen +syntynyt. + +»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi +Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen +hänkin äidiltään puolustusta saamaan. + +Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun +emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja +sanoi: + +»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!» + +Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», +sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, +joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen +kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja +mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen +merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva +Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se +Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee +Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä +Yrjön tykö!» + +Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, +joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään +hyväiltyään sitä kaikin tavoin. + +Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma +lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. + +Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut +umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. +Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa +omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, +josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut +muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut! + +Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla. + +Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! +Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita +sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa! + +Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan +samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja +piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä +päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta +enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, +niin tahtoi hän taas kumota sen. + +Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan +tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo +kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo +vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka +kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja +kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla +rakastamatta heitä! + +Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen +kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli +hänellä äännähdys: + +»Jori!» + +Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui +Elsaa kainaloon lausuen iloisesti: + +»Elsa!» + +»Mari!» + +Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti +vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta +nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet +puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen +herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen +kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi +taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt +sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. +Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi +hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja +tahtoi häntä pidättää. + +»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!» + +Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä. + +»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te +puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», +sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään. + +»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.» + +»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja +tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan +ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, +aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei +ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan +kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös +toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin +kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin +ja innostuksella. + +»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. +Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.» + +Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen +saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, +katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. + +Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä +niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot +olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit +silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin +vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti. + +Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, +Elsalle kohteliaalla kumarruksella: + +»Saanko luvan tarjota?» + +»Kiitos!» + +Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui +toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen +seuraansa. + +»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin +hauskaa.» + +Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona +muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? +Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran +puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut +kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä +ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra. + +Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, +kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli +ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt +sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi +painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin +tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut +yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain +kanssa! + +Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet +saanut? Ostanut! + +Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän +olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran +kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva +tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia +muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna +omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai +mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta +se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut +jotakin varastettua takanaan. + +Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se +tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli. + +Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden! + +Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin +vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin +ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi +sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. +Vaan hän olikin ollut piloillaan. + +Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että +voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, +ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja +hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä +tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut +sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli +usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää +silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen: + +»Lapsen tehnyt ihminen!» + +Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän +yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka +hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja +oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota +vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella +eikä toivoa Jorin rakkautta. + +Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, +arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. +Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon +hääiltana. + +»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme +kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.» + +Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota +säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli +Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan +siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa +kaikki tietää. + +»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä +kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä +Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, +joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään. + +Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä +siitä herrasta. + +»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko +yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin +ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, +kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin. + +»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta +sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä +tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin +ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, +vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi +Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen +koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta +puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui +Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa. + +»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä. + +»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi. + +»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut +elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se +Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen +katalan kuin tuo Aappo raukkakin!» + +Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä +pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään. + +Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja +»morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina +alussa ja lopussa. + +Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla +puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun +kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän +pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, +vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, +kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. +Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, +jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli +sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, +että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. +Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä. + +Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin +ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, +että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian +mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja +Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä +rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti +nauramaan ja nauroi halustaan. + +Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. +Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos +tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli +pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku +toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa +voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. +Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä +liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli +omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. +Tuntui helpommalle hetkisen perästä. + +Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka +olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet. + +Hän nukahti sitten itkuunsa. + + + + +14 + + +Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut +enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää +kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa +kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen +toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, +hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka +itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta +jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi +Viion leski tyynesti: + +»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että +oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat +jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.» + +»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen +ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy +häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. +Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on +tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö +usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus +ole!» + +»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään +toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä +jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan +minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on +turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin +pakahduttaa, niin minusta tuntuu.» + +»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä +vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.» + +Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, +joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja +samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä +mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan +itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli +sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova. + +»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja +alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa +neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää +Tuiran. + +»Oliko se Tuiralta se kirje?» + +»Keneltä se sitten olisi!» + +»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?» + +Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan! + +»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa +luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden +perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen +kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. +Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle. + +Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan +tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja +luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja +katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä +keskitaivaalla. + +Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa +kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle. + +Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, +joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, +selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. +Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista +aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun +toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran +huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä +kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen +näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten +lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta +kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. +Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, +kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas +västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, +siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla +lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti +keikutellen purstoaan. + +Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. +Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän +istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja +katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli +kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän +hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, +Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja +itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, +Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat +ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin +toistensa ympärillä. + +Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja +yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira +sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne. + +Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. +Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja +seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle. + +Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun +hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli +kaunein. + +Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston +kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla +me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen +nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä +sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...» + +Minkälainen oli Tuiran mieliala?... + +Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä +näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, +että se on tuleva ja että siinä on Tuira... + +Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin +kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. +Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista +levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se +lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, +ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän +toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän +pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä +hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja +rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan +menisi. + +Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa +vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon +päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä +vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka +sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt +sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan +ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei +uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy +väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse +tiennytkään. + +Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei +muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni +kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla +päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa +kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja +talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui +tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä +oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet +kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... +enkeliksi... + +Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään +ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui +kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, +pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän +rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... + +Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. +Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän +urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, +tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, +ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä +hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta +minnekään, ajattelematta mitään... + +Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen +sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. +Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan: + +»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, +ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.» + +Elsa sanoi vain: + +»Antakaa, äiti, anteeksi.» + +Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, +jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön +koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan +mieliksi: ottaa Tuiran. + +Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään +ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, +joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli +hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn +rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja +oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä +Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, +jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira +sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti +häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei +ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän +kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli +kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama +kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja +itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi +Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta +Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä +nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi +sanoiksi: + +»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona +päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla +on siihen syytä!» + +Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, +mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin +äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, +joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa. + +»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata +väsyneenä. + +Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet +hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut +nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken +maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja +kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea +istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä. + +»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, +vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, +levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa +odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.» + +Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten +jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla +reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi +lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista. + +Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on +kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat +punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.» + +Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut +Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin +keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen +katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston +tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, +ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli +ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi. + +Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei +tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän +olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran +syliin... + +Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että +oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. +Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon +painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä +johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran +sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja +katsoi surullisesti häneen. + +Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin +tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen +alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, +ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, +vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston +kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään +sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin +luulla aivan kuin säälien Joria. + +Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston +kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui +vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli +Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa +kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina +itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa +huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» +oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä +»Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona +olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui +kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle +vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja +katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. +Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki +sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata +ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, +vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä. + +Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, +niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet +onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli +näitäkin. + +Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut. + +Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan +vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, +Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» +Mitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse +onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei +häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia. + +Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja +kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä. + +»Eikö Tuira ole tullutkaan?» + +»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti. + +Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään +huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian +innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa +luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan. + +Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut +muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi +katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli +molemmilla vastauksena. + +Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan. + +Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, +jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana +mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä +milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut +keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui +uhkamielisiä ajatuksia. + +Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, +eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle +rakkauttaan. + +Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut +välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka +oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja +selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin +Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä +päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. +Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin +tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle: + +»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!» + +Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi. + +»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.» + +»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa. + +»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä +juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa. + +Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt +muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan +kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet +nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti +niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut +itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen +näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo +hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin +elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen +Tuiran viipymistä. + +Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt +häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä +sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia +tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli +kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän +puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä +käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen +kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee +käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut. + +Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei +mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän +päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä +enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla +pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne +menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras +niinkuin ennenkin. + +Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi +rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas +tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita +aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän +ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, +ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä. + +Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun +maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä +rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän +kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin +tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti +päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon +osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei +ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan. + +Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!... + +Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset +pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti +kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa +vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä +paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa +karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu. + +Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi. + +»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: +»Kristiina se oli.» + +Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti +Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan +hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra? + +Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin +puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi +sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia +aivan kuin takaa ajettuna. + +Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven +aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, +josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen +enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on +käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka +näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, +paljastui niin arvaamatta. + +»Ketä täällä on käynyt?» + +»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään. + +Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi +silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui +samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus. + +»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti. + +»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa +pyytämään», selitti Liisa. + +»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä. + +»Olihan sitä vettä.» + +»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: +»Sanoiko Jori mitään?» + +»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä +ajattelin sanoa...» + +Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan +ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta +noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos. + +Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut +elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin +jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, +jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. + +Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan +häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti +kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan +Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta +ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut +poskelle, vaan kumpi se oli? + +Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon +aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, +nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli +varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, +viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle. + +Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona +lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää +silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä +ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. +Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori +on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut. + +»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli +hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, +siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen +alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa +tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään +ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: + +»Aiotko sinä kuolla!» + +»Eei», vastasi Elsa naurahtaen. + +»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän +taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle +täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.» + +Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei +heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä +välinpitämätön. + +»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua. + +»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa. + +»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja +virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle +taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi +hän vielä, ennenkuin alkoi lukea. + +»Ei se surullista ole.» + +Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen +pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi. + +»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka +erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka +jotakin!» + +»Etkö aio vastata sitten?» + +»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, +tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä +vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan +tullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta +kuule! Missä Tuira?» + +»En tiedä suuntiakaan.» + +»Milloin hän kävi täällä?» + +»Ei hän ole käynyt.» + +»On hukkunut varmaankin!» + +»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.» + +»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?» + +»Tosiaankin!» + +»Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.» + +»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa +välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.» + +»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti. + +»Ei...» + +»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo +minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse +kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!» + +Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä: + +»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria +ensi kerta.» + +Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan. + +»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen +laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan. + +Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista. + +Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi +kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. +Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari +silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti! + +Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria +kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. +Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku +erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka +hetki. + +Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui +tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea +aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun +muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun +veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi +värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan +ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen +Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän +itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin +koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. +Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle +paikalle mennä! + +Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin +sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee +istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän +ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi +katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo! + +Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina +kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki +hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli +pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana +huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan +hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä +herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa +edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja +viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se +sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat +sanankuulijani!» + +Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan +mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää +ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman +asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan. + +»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta +kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu +päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija +Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne +Himmelros.» + +Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja +keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei +ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. +Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi +samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella. + +Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään +ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa. + +Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. +Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi +kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa +itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä +silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin +tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä +kunnioitti häntä kuin sankaritarta. + +Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki +kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta +jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään +tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen +puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja +pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui +tahtomattaan, tietämättään. + +Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se +kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui +juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että +suurin ponnistuksin sai askeleen. + +Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa +seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen +onnellisena. + +Eläköön! huusi suuri väkijoukko. + +Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien +Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun +morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan +Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on +ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta +ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän +nauroi itsekseen. + +Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei +ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön +vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa. + +Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. +Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle +sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon +eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, +muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää +kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää +vasten. + +Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen +ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen +pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas +häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä +olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka +hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen +keijukaiset. + +Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen +nimeään. + +»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...» + +»Olisihan ollut aika jo tullakin.» + +Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, +Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan +nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä +ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen +vierähtävän kyyneleen. + +Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, +joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle. + +»Missä Yrjö?» + +Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen +päänsä ojennetulle käsivarrelle. + +»Nouse, äiti kulta!» + +»Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä +katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi +hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa +Yrjön pois. + +»Missä Mari?» + +Mari nousi näkyviin. + +»Liisa?» + +»Meni hakemaan pappia.» + +»Rovastia?» + +»Niin.» + +»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen. + +»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja +katsottuaan Elsaa, joka nukkui. + +»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä. + +»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut +hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä +olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.» + +He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi +kiireimmän kautta ulos. + +Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä +puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen +nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja +armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla +valmis. + +Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi +kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja +ääneen kysyen: + +»Mikä tuo on?» + +Pastori naurahti. + +»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, +äidittömäksikin.» + +»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen +taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi +avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten +niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan +paperossinsa palamaan. + +»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi +Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan. + +»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...» + +Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen. + +»Menkää pois!» + +»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi +kiivas viha. + +»Viettelijä!» + +Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut +kuulleet kuin Latun emäntä. + +»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut +menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä. + +»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan. + +»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen +katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa: + +»Hän suutelee minua, auttakaa!» + +»Houraa», naurahti pastori. + +»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni +Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se +pudottaa suuren kiven minun päälleni.» + +»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti. + +»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän +huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain +häiritsevän sairaan rauhaa. + +»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta +jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa +minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä +viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille: + +»Jääkää Herran armoon ja turviin.» + +Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai +kuollutko oli. + +Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui +kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken +sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin +vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä +henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja +hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin. + +»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...» + +Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän +silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten +alas ja henki pusertautui pois korinalla. + +Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, +lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä: + +»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me +kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään +häiritse...» + +Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, +mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi +liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi +seisonut! + +»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa +hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua +Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei +muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien +onni tänäkin päivänä.» + +Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin +peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei +kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon +puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo +pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä +ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että +ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen +vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet +Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei +saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta +olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui +pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä. + +Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka +hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle +jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on +joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn. + +»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä. + +Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken +aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan. + +»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä +Tuiraa. + +Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta +ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun +emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin. + +Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella +lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut +irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken +tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi +katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili +katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja +katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi +vähitellen selville. + +Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. +Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä +valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja +hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta. + +Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, +kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata +valonsädettä näkynyt. + + + + +15 + + +Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen +kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa +oli nyt kutakuinkin turvattu. + +Mutta Yrjö raukka? + +Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin +tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. +Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat +lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, +Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. +Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että +omakin toimeentulo oli laihaa. + +Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän +lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei +raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin. + +Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu +ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun +oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei +ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille. + +»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen +Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään +kelpasi sitten vieläkin herrain seura.» + +»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi. + +»Vaan sääli olisi sinne panna.» + +»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. +Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi +sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!» + +Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa +jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan. + +»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se +on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan +Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin +kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä. + +Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että +mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei +vastannut hänen kysymyksiinsä. + +Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä +uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän +vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia. + +»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» -- »Kohtuhinnoissa.» -- »Ei lähde +isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona +aikana.» -- »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» -- »No kun +ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää +kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla. + +»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä +talutteli rekeensä. + +»Myyty on», vastasi isäntä. + +»Paljonko tuommoinen maksaa?» + +»Ei kuin sata.» + +»Onko se sokea?» + +»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa +vähän kuumottaa.» + +»Ei tuo kovin vanhalta näytä.» + +»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.» + +»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen +muoria. + +»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella +rekeään. + +»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei +näyttänyt olevan tietävinäänkään. + +»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen. + +»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.» + +»Hyvää päivää!» huusi Liisa. + +»Päivää, päivää! Kuka se on?» + +»Ettekö tunne?» + +»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, +ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän +uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä +tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn. + +»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä. + +Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun +pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli. + +»Latun Liisa.» + +»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät +sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?» + +Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat +kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa. + +»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä. + +»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän +kahden vanhan tavata toisianne.» + +»Mitä?» + +»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin +ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua +kotia.» + +»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on +nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?» + +»Elää.» + +»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?» + +»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?» + +Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti. + +Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen +suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen. + +»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi +mies ja katseli ympärilleen. + +»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää +päivää!» + +»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi +käydä kolkkasemaan rappusia ylös. + +Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, +pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. +Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat +penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja +paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja +siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin +huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. +Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi +seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin +viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia +huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset +odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä +ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat +vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin +muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita -- +olihan sitä heilläkin yhtä ja toista. + +»Paljoko maksetaan sinusta?» + +»Ei kuin viisikymmentä.» + +»Pitääkö työtä tehdä?» + +»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin +halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu +työtönnä.» + +»Eihän se oikein kulu.» + +»Onko muita siinä talossa?» + +»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.» + +»Onko pahastikin hullu?» + +»Aikatavasta höpsii runsaastikin.» + +»Ei ole raivo?» + +»Ei ole vielä ollut.» + +»Miehenpuoliko se on?» + +»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.» + +»Senkö kommersrootin?» + +»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.» + +»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan +oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan. + +Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen. + +»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?» + +Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään +verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten +kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa. + +»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti +katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli +tullut ja tervehtinyt tuttaviaan. + +»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?» + +Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli. + +»Sinä karkasit?» muisteli joku. + +»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien +silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.» + +»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet. + +»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami. + +»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin +pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää. + +»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven +auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän +eteen.» + +Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota +Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen. + +»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies. + +»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö +nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?» + +»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies. + +»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko +tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi +huokeammaksi elättäjälle ja elätille.» + +»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi +Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset +kiittivät, kun pääsivät. + +Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään. + +Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti +jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt +emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat +taas liikkua. + +Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. +Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, +että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea +kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. +Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada +silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan +koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin +vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan +katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi +leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla +kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein +helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin. + +Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan. + +»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää +tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.» + +»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen +markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin +seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.» + +»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.» + +»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja +pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät +voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.» + +»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.» + +»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! +Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään +päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!» + +»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne +ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään +taivaankäpyä suuhun panna.» + +Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö +syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi +hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. +Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli +monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö +huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon +tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan. + +Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, +missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa +päästä esiin pikemmin. + +Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi +Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa. + +Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla +palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. +Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt +tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin +pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan. + +Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja +pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla +kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan +pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, +missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. +Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei +kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat. + +»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta. + +»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan +tavalla. + +»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?» + +»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.» + +Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän +työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku +hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen +hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen +vuoteelle kaikinpuolin. + +»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. +Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.» + +»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies. + +»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo +onneton lie.» + +Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, +merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän +luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin +uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan +että oikein. + +Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen: + +»Fröken Lundgrén.» + +Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi: + +»Isänsä näköinen!» + +»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies. + +»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi +tulla tytöllekin!» + +Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli +jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi +korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on +pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään. + +»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko +Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta. + +»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä +ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies. + +Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, +minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia +ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa. + +Liisa sai nyt Yrjön tuolille. + +»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?» + +»Elsa Viion.» + +Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti +istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää +jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä. + +»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta. + +»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen. + +»Oikein kauniissa puvussakin!» + +»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. + +»Seitsemänkymmentä.» + +»Kuusikymmentä yhdeksän.» + +»Viisikymmentä.» + +Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. + +Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, +jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt +hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja +kädet ojeissa. + +»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. +Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, +joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi. + +»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa +kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän. + +»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja +puristi poikaa rintoihinsa. + +Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset +lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi. + +»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies. + +»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän +itki itsekin. + +»Kotiin, kotiin, kotiin...» + +Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen +miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa +olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta. + +»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä. + +»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin +pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.» + +Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla +silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi +mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä +pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, +peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. +Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan +loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani +vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan +vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. + +Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: + +»Äiti, äiti, äiti...» + +Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että +sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja +piirimiehet hypähtivät istuallaan. + +»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas +ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren +naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. + +Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona +itkemässä lapset sylissään. + + + + +16 + + +Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. +Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin +kädessä. + +Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan +sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. +Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului +etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi +kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin +skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja +yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä. + +Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja +silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien +toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi +hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja +varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. +Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja +katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa +hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä. + +Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta +herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa +tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja +kysäsi varmuudeksi. + +»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten. + +»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä +köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja +esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään +sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan +jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena +huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän +huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.» + +»Missä veljesi ja sisaresi ovat?» + +»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois +auksuunista.» + +»Aappo, pastori, hänhän on täällä?» + +»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin +sijalle johonkin.» + +»Entä Kristiina?» + +»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle +aikaa.» + +Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon +kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin +armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei +toinen toisestaan tiennyt. + +Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva +Vimparin kuolemasta. + +Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä +Sinulle kelpaa? + +Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja +levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi +vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan. + +Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan +kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni +valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi +se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli +pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. +Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, +joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut +kuin ihana satu. + +Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja +sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa +kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen +takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö +oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla +rannalla. + +»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni +kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...» + +Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, +joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan +Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja +Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt +varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että +tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla +kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan +muutkaan selville siitä päässeet? + +»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät +ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna +heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme +muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka +hongankeloksi muuttuu...» + +Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin +jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen +hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä +eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli +ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän +riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia. + +»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää +kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!» + +»No minkä vuoksi?» + +»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.» + +»Sano se sitten.» + +»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja +oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta +päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te +saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian +nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis +tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan +menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.» + +Liisa työnsi hänet menemään nauraen. + +Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja +hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: -- +saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun +koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä +esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän +naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan +puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman +Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. +Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat +vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. +Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa. + +Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi +käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän +kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja +kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä +rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen +tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti. + +Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies +jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa +tietämättään kuiskasi hän: + +»Voi armollinen Jumala!» + +Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi +Viion leskelle. + +»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi: + +»Minne sinä lapseni nyt?» + +Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi. + +»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään +viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. +Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana +katsellessa heitä. + +»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski +nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja +lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä. + +Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka +oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla. + +Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. +Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli +ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. +Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari +murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä +lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, +itsellään mitään vaatimuksia... + +Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna +ristiin. + +Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. +Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin +sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli +että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien +tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on +tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä +täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, +vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma. + +Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki +huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja +herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin +paistoi kirkkaammin. + +Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli +puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja +röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot +tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan +kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine +leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen -- +hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut... + +Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli +tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. +Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, +liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä +hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui. + +Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja +häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden +katseella. + +He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti +köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli +jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat +pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, +joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu. + +Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan +huutaen: + +»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!» + +Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi +valkoisiin. Kööri aloitti virren: + +»Sun haltuus, rakas isäni»... + +Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin +vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja +nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen +liikkeelle... + +»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen +sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. +Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla +kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. +Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi +pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin +runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian! + +Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille +hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla: + +»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...» + +Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän +palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun +emännälle. + +»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», +sanoi Liisa Viion lesken tullessa. + +»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan +kysellessä kertoi kohtauksestaan. + +»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa. + +»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla +evästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä +maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä +maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti +kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita. + +Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen +ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä +ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä. + +»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta +maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi +surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken +todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, +että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken +on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, +tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä +Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, +joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo +syntyessä otsassaan.» + +Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. +Tuntui katkeralle ja toivottomalle. + +»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän +ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...» + +Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. +Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu +mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli +menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön +niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä. + +Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat +hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan +sitten rupesi itkemään. + +»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi +Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja +toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on +tällaista.» + +»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. +Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.» + +Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista +päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen +kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä +jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan +talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja +silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten +Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista. + +Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja +noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan: + +»Vimparin Kristiina!» + +Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa +purskahti nauramaan. + +»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä. + +»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. +»Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!» + +»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski. + +»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan +rangaistus Aapolle.» + +»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon +Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä +kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi +on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista +saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän +raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, +että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten +kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut +langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.» + +»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina +raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta +sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, +joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. +Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan +jonkun kolauksen.» + +»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset +rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka +pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi +Viion leski. + +Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat +vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen +yht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö. + +Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja +sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi! + +»Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui +Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen +lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme +sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?» + +He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta +Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja +Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä. + +»Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki +Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään. + +»Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13733 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a4c174f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13733 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13733) diff --git a/old/13733-0.txt b/old/13733-0.txt new file mode 100644 index 0000000..2d2aba0 --- /dev/null +++ b/old/13733-0.txt @@ -0,0 +1,8676 @@ +The Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Elsa + +Author: Teuvo Pakkala + +Release Date: October 13, 2004 [EBook #13733] + +Language: Finnish + +Character set encoding: UTF-8 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + + + + + + + + +ELSA + + +Teuvo Pakkala + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Otava 1894 + + + + +1 + + +Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin +tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta +siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. + +Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli +vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. +Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä +näki. + +Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä +emäntänsä peitteli. + +»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä +keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman +tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin +ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli +tullut upporikas mies.» + +Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, +jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli +monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun +palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän +katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen +niitten elämän aikaa. + +»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää +ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, +vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua +vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin +varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... +Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä +sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä +muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: +'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli +se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.» + +Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli +Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi +kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. +Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän +huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa +vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään +hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi +Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, +vähinosaiselle lähimmäiselle... + +Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät +suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. +Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut +iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli +hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas. + +Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja +vähä väliä hymyili iloisena. + +»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut +heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua +tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja +sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut +jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli +hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin +ohjattu.» + +Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. +Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista +monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään +määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota +ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. +Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on +osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä +pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin. + +Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin +onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. +Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä... + +Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». +Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui +Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa. + +»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja +nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin +neuvoa keksitä.» + +»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski. + +»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä +lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen +nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka +apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä +kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu +hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa +jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin +täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.» + +»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.» + +»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, +minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus +niin kovaa.» + +»He ovat sen kurituksen ansainneet.» + +»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä +pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä +en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton +hökäle.» + +Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion +leski lupasi kernaasti menevänsä. + +Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, +sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä +vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi +varmuutta. + +Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion +leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut +hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt +notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa +lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan. + +Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän +tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä +tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. +Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi +niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada +suustansa. + +»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten. + +»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en +minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä +hilpeästi. + +»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi. + +»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.» + +»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän +tuolia etsiessään. + +Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei +kerrassaan mitään sanoikseen. + +»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä. + +»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä +huolen pitää.» + +»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: +sortuneita tyttäriämme.» + +»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.» + +Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä +Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi +potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa +alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, +jolle hän oli uppiniskainen. + +»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, +jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä. + +»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja +mielestään.» + +»Niinkuin te?» + +Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän +epäilyksien väliin. + +Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein +voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: + +»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia +osoittanut.» + +»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.» + +Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se +kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. +Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma +käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka +tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi. + +Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää +häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, +pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi +lähteäkseen. + +»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken +nauravan. + +»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena. + +»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, +tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion +leskelle: + +»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.» + +Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän +oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua +siihen. + +»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, +joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli +muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen +äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se +oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti +tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen +tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän +yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.» + +»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan +käsiään väännellen. + +»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä +käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin +surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. +Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä +henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon +viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on +niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet +kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä +ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.» + +»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski +vakuuttamaan. + +»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia +jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme +sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala +varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, +puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö +heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia +yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee +juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?» + +»Se, että minä uskon?» + +»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän +rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on +uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se +Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?» + +Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, +että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. +Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän +oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin +jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? + +»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi. + +Syntyi pitkä äänettömyys. + +»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että +tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla +on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.» + +Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja +nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä +epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen +mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä +jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin. + +Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja +jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä +nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja +kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, +että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi. + +Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän +ilman muuta nousi ja sanoi: + +»Hyvää yötä!» + +Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. + +»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» + +Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja +oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle +ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut +kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana. + +Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään +jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, +lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se +ollut jotakin hyvinkin outoa. + +Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa +uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja +pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan +kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean +käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta +pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia. + +Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui +sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui +alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen. + +Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. +Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus +Nikkilän sisaresta. + +Sydäntä kouristi. + +Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, +uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se +on mahdotonta! + +Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, +ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa. + +Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. +Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli +niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. +Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta +tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi +voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan +kiivastelevia järjen viisasteluja. + +Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa +ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä +yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne. + +Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei +ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa +kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut +illalla. Hän nyt naurahti: + +Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta. + +»Emäntäkö se on?» + +»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, +kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan. + +»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten +lienen ollut niin pyörällä.» + +»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi +kysyi: »Mitäs kuuluu?» + +»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.» + +»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski. + +»Niin.» + +»Nikkilä kuollut?» + +»Kuollut se nyt on.» + +Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan +kiinnitettynä. + +»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin. + +»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. +Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, +niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla +mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen +hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo +kylmä.» + +Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin +varas. Herra Jumala! + +Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli +tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut +aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä +hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja +kaikki muu sanomatta. + +Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän +oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen. + +Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä +hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli +toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema +väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. +Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän +vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa +vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä. + +Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei +milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä +järkähtämättä siinä kiinni. + +Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, +istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä +nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. +Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt +sitä. + +»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi +Latun emäntä. + +»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä +muodolla. + +»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä. + +»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion +leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...» + +»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä +terävästi. + +Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä +Korhosen. + +»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», +tuumi säälien Vimpari. + +»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon +etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. +Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.» + +»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää +olla usko». + +»Sitä puuttui Nikkilältä.» + +»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä. + +»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.» + +»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle +vallan», vakuutti Vimpari. + +»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on +Nikkilänkin vienyt.» + +»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku +läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä. + +»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole +armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.» + +»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla +taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman +poikanne.» + +Vimpari nauraa höräytti ja sanoi: + +»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa +taivaaseen toimittaisi.» + +»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo +edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen +kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on +varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä +hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin +kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.» + +»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä. + +»Taivaaseen», huusi Korhonen. + +Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan +norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. +Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi: + +»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä +olet.» + +Latun emäntä purskahti itkemään: + +»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten +koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me +odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan +meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen +rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen +kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa +armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme +tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.» + +Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, +muisti hän vainajan sanat: + +»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.» + +Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan +toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin +pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta. + + +Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten +harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt +asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja +Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta +odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää +köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty +tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen +taloon emäntä oli huudettu. + +Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen +ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu +sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun +Latun emäntä oli sitä pyydellyt. + +»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun +emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina +hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin +kuin elukkaa.» + +»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi +Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.» + +Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina. + +»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», +lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden +vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin +ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta. + +Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden +kestäessä. + +Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo +oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, +kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli +sittenkin vielä tietymättömissä. + +»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli +Vimparin vaimo. + +»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä +ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? +Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten +ei ole hätää», vakuutteli Vimpari. + +»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa. + +»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka +linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, +Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla +elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme +nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!» + +»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi +vaimo. + +»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin +pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, +että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan +omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi +papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä +uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi +syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun +kerran uskoo.» + +»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin +raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää +ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako +sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo +itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että +vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat +samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan +tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka +synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.» + +»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on +meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole +todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän +Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?» + +»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi +vaimonsa. + +Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos +ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää +vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut. + +Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei +olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan +ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin. + +»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä +luulette, Viioska?» + +»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua. + +»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa +uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on +silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt +uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.» + +Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti +ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne +etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat +itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit +lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan +puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin +kovaosaisista. + +Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli +tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. + +Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, +kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli +pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa +muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan +tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta +muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään. + +Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon +tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä. + +»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi. + +»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä. + +»Missä sitten?» + +Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä +katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan. + +»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän +ja rupesi itkemään. + +Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha +olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli +ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, +että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja +muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista +Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, +että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. +Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten +kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin +hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja +keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili +Elsaa: + +»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!» + +Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen +saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien +myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän +asti oli hartaimmin rukoillut. + +Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa +keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa +Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut +pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli +odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, +olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla +oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus +keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, +luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän +alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa +lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo. + +Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, +sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla +päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, +hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla +tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia. + +Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. +Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon +vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi +niille kerjäämässä varkain äidiltään. + +Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, +joita hän ei saanut auttaa. + +»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...» + + + + +2 + + +Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi. + +Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt +toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti +eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi +toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken +pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi +hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki +Elsan mentyä ensi päivänä. + +Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan +tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla +Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään +kuin koskaan ennen. + +Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän +joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa +joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen +tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen +lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä +lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen. + +Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan +ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi +pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, +avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään +muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei +mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa +aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja +rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi +levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa +työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen +Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut +eteen maalattu. + +Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi +tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, +että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan +viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut +muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko +kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja +siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän +pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, +uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on +kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas +synkistyi, ja se lopuksi voitti. + +Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet +sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin +ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta. + +Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan +samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä +oli täysi työ pidättäessään itkua. + +Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin +aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi +oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille +oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin +olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista +vaikuttavan. + +Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei +millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän +huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan +oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan +rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän +huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, +joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään +kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista +hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet +kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, +että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli +muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri +eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava +ja arvokas. + +Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla +ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat +vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli +kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, +mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt +asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. +Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä +ihmelapsena. + +»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen +Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle. + +Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä +nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän +aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys +kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys. + +»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...» + +Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran +kotia seuroista. + +Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, +niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, +ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä +omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä +hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. +Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen +ponnistus väheni hiljalleen. + +Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta +kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, +joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja +pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin +Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä. + +»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen. + +»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?» + +Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti: + +»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin +useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, +etten laseitta näe.» + +Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki: + +»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin +opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat. + +Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat +lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten +on Jumalan valtakunta. + +Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota +vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. + +Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi +heitä.» + +Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. +Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja +riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti +hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, +heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, +pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan +syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä +tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää +sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi +itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti +rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä +kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella +heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja +ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja +isälliseen rakkauteen. + +Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut +iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan +ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen +pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli +kuohuksissa riemusta. + +Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän +kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin +yksityiskohtiin. + +Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin +paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. +Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt +toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät +aina, vaan nyt tänä iltana vasta... + +Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä +hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei +mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli +kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle. + +Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja +autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo +tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään +ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva +taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos +sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen +katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, +kaunis lapseni!» + +Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin +Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan +lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa +taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki +hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen +muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, +eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan +ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten +toisten koko suosion tulva yhteensä. + +Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan +armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten +tasalle. + +Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle +lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, +ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, +joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. +Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan +toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin +katsoi häntä silmiin. + +Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen +poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa +oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin +vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin +rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, +poskitusten. + +Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi +odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi +viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne +siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan +kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, +läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia +ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä +riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään +kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon +kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus +syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat... + +Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi. + +Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi +hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin +että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu +monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, +kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla. + +Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena +hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka +kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena +pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. +Elsaa oikein kauhistutti. + +Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä +se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei +voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä +Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei +huomannut. + +Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä +pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi... + +»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä. + +»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti +aivan kuin sitä olisi miettinytkin. + +Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva +ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos +olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki. + +Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei +saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat +kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään. + +Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen +ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi +mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi +siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin +kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään... + +Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, +että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä +rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin... + +Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli +sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä. + +Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista +kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari. + +Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt +siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit +kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut +jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, +tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen +läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen. + +Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka +olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään +niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin +häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja +muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. +Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana +siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran +kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että +ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. +Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari +oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa. + +»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, +jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut. + +Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut +välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi +kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska +Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. +Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo. + +Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, +hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka +vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun. + +Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista +ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset +vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa... + +Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla +tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. +Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut +mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe +levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja +ummisti silmänsä. + +Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja +Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti +olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta +aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli +putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi +Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi +rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja +Herransiunauksen. + +Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä +painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi +sulkea silmänsä kuolemaankin. + + + + +3 + + +Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, +kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin +mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa +oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei +kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi +vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut +sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti +olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan +ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan +sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona +raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa +pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille +oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat +naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan +vakaviksi. + +Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen +keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen +makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, +pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin +outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla +missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi +retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut +tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he +kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei +koskaan tiennyt sokko missä oli. + +»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin +ajatus ollut. + +Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut +huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko +siellä ketään. + +Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä +laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli +toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan +vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat +sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien +henkien liikkumista maan päällä. + +Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen +maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli +lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat +siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret +tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin +olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja +keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti +olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa. + +Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, +että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän +oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että +heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat +ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli +jotakin salaperäistä. + +Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi +tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja +sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja +riemuisaksi. + +Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui +nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona +vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta +huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa +nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli +uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea +käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä +häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan. + +Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi +taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista! + +Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä +päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua +varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin +hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä! + +Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä +mihin ryhtyä. + +Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi +rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän +myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, +mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen. + +»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja +vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti +niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä +vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään +vastenmielisyyttä, vaan masentuneena. + +Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi +kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui +rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. +Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa +myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja +joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti +ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja +painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa +kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se +taas heti. + +Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat +toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän +ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui +hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa. + +»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat +saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan +toiselle, joka siihen vastasi: + +»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? +Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!» + +»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi +taas toinen ja nauroi muille silmää iskien. + +»Kun ei ole mistä antaa!» + +Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja +hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa +soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi. + +Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi +uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa +vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai +piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin. + +Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat +kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä. + +Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, +joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä +tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, +vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin +kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, +varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei +vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina +sanottiinkin: + +»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.» + +Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli +sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, +eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä +kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin +käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, +ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja +Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle +sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti +Maria. + +He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa +Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin +kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori +heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan. + +Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli +kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. +Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin +lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet. + +Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko +he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä +kuin viime viikolla. + +Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän +on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään +ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni +portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä. + +Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset +tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos +ovatkin yhdessä... + +Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä +Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan +keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa +katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja +itkumielin meni hän sisään. + +Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi +niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan +ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin +peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt +sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, +yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin. + +Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka +mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin +niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin. + +Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään +ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän +olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään. + +Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei +ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä +mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. + +Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti +hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, +kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan +aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut +laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain +ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri +muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. +Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään +kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan +ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle. + +Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi +Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että... + +»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan +matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?» + +Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita +riemastunut Elsa teki. + +Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja +joku kysyi: + +»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?» + +Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, +kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan +kiireesti. + +Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... +Kivi-Risto?... + +Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja +mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut +koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki +ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman +alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, +paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty. + +Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei +ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita. + +Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, +kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja +kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle. + +Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle +kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää +kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään! + +Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti +kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja +etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi +lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui +hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi +asiaksi. + +Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista +viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti +kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut +lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia +tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle. + +Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei +tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut +milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen +opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin +työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä +osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, +niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. +Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, +uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina +jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten +siihen, kun hän menee rippikouluun. + +Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä +mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena +tyttönä, miten puettu ja miten toimii. + +Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi. + +Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä +hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt +uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut +kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on +hän aivan aikuinen. + +Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, +että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään +ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville. + +Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan +Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni +on tapahtunut. + +»Eikö ole hauska!» + +Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä +itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä. + +Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, +jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät +herranehtoolliselle laskettiin. + +Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden +omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he +alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, +puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä +uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja +rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä +juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista +ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat +kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan +seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät +alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan +sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä +sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä +olisi tapahtumassa. + +Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi +noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään +ojentaisi. + +Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei +mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta +ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen +tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin +työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. +Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi. + +Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän +kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden +testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli +nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi +olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain +kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä +onnea, jossa Mari oli. + +Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki +ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, +mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, +arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat +kelvollisia. + +Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi +jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä +päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. +Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän +kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin +kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi +viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi +olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko +häpeä, jos olisi saanut nuhteet. + +Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä +joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja +pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja +kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan +arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi +pettyneensä. + +Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat +hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään +kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään +myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti +hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois +ja juhlapuoli käännetty näkyviin. + +Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava +kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti +juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan. + +Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän +välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin +erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt +odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. + +Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut +sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun +huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. +Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja +silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän +joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei +hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, +jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti +ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi +tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, +esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa +autuudeksi. + +»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!» + +Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen +menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa +ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen +selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan +kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja +iloissaan. + +Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin +vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja +kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen +silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. +Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät +peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin +puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se +syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä +uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan +kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, +vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella +jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä +on vielä kotia. + +Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi +sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen. + +Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt +esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi +itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä +asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä +huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti +vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa. + +Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi +jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja +aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän +sittenkin levotonna. + +Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja +ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis +kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello +väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne. + +Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. +Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen +pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt. + +Miten monella tavalla kirkon kellot soivat! + +Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan +tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava +ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin +hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... +Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! +Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat +alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna +soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi +talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, +kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet +tähdet tuikkivat kuin kilvassa. + +Ja nyt? + +Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, +vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa... + +Mitä oli? Ja mitä oli tuleva? + +Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten +takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa... + +Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. +Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen +ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei +tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän +huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten +jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo +käynyt alttarin ääressä. + +Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei +ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän +kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja +seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin +kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän +tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, +joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, +kuulla, tuntea. + + + + +4 + + +Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin +ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein +säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen. + +Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella +kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen. + +»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä +lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi +vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin +sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä +luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, +mutta eläpäs: on entistä pystympi.» + +Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla +äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä +tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on. + +Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin +tuttavaksi. + +»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa. + +Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin +olisi se vielä komeampaa ollut.» + +Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin. + +»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä +naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää +kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion +leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen +näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli. + +»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi +vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään +kaikenlaatuista. + +Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, +että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä. + +Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei +ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. +Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi +voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani +arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin +äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin +värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella +paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, +että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta +toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon +vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein +puolesta sanasta. + +Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia. + +»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella +päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: + +»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi +Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri. + +»Kevyt kuin lehti!» + +Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti: + +»Latun Liisa!» + +»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko +teittelittekin!» + +»En minä sinua tuntenut, koko otusta!» + +»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja +pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti. + +»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua +pitkiin aikoihin.» + +»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja +ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä +kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut +estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari +merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja +niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin +on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin +teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua +nähnyt.» + +»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!» + +»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi +Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi +niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein +totta kysyneen: + +»Enkö ole kaunistunut?» + +»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski. + +»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet +minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin +syksyisin ja talvisin -- pimeällä.» + +»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä. + +»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, +että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina +ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin +poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan +mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn +kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja +panin toisen silmäni näin ja suuni näin.» + +Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa +purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli +toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja +suu kauhean rumasti väärässä. + +»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'» + +»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa. + +»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi +silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään +kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan +kumminkin vähän luojan luoman näköinen.» + +»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?» + +»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että +ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa +mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen +jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.» + +»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski +moittivasti. + +»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin +ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa +ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo +naimisiin!» + +Liisa purskahti itkemään. + +Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa +vyöliinaansa vetisteli. + +»Naimisiinko?» kysyi Viion leski. + +»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi +kerta.» + +»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?» + +»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja +viisastunenko milloinkaan!» + +Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin +että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän +olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt +miten lohduttaa. + +»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, +»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla +viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.» + +»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, +kun Liisa oli päässyt taas entiselleen. + +»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. +Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa +sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa +ehti mitään lausua, sanoi: + +»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet +naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo +minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, +eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan. + +»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän +päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät +kaikki.» + +Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä +asiaa: + +»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se +minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle +pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.» + +Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin +istumaan hänen viereensä. + +»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, +eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion +leski. + +»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan +on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä +vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena: +sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole +erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, +ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan +tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti +että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän +niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja +niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka +on kantensa valinnut?» + +Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä +hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. +Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun +yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan +tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa. + +Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut. + +»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä +rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin +että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista +miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun +kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu +suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta +vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta +pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on +vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että +kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin +äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri +korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin +olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä +oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin +kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin +Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin +neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin +purjetta aikonut enkä paitaa.» + +Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin +kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin +»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän +ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen +hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne. + +»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan +Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, +että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin +ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi +häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te +olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.» + +Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän +sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen +askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen +näköiseksi. + +»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski +itsekseen. + +Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää +kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan +väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin +pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin. + +Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi +häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, +sanoi Elsalle: + +»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö +liene tyhjää hölöttänyt.» + +Elsa vakuutti, että totta se oli. + +»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät +häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että +tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei +heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.» + +Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, +kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin +heille. + +»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli +siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.» + +Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin +selityksineen. + +»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin +sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, +ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla +häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä +hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan +tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän +häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. +Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. +Osaathan sinä tanssia? Tietysti!» + +»En.» + +»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä +väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia +kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä +tanssimaan opit», sanoi hän sitten. + +Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut +vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja +tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei +ajatellakaan hirvinnyt! + +»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», +koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun +huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa. + +»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?» + +»Niin minä olen...» + +»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten: + +»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!» + +Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. +Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle +äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä +hänellä on täällä komentamista! + +»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä. + +»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei +Elsankaan ole pakko mennä. + +»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan +rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?» + +»Omani se oli.» + +»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun +Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun +komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon +puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että +mieltä liikutti. + +»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?» + +»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista +pitävät nuoret huolen.» + +»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.» + +»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut +poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin +miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne +pahoittanut?» + +Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, +vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli +nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, +iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli +enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet. + +Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli +morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa +hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli +hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli +kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja +huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli +kyllissään hänelle, mutta itselleenkin. + +Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi +rukoillut. + +»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä +hyvä!» sanoi hän tytöille. + +»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen. + +»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa. + +»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu +puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi +totta. + +»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua +haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. +Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan +teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!» + +»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili +häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja +morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä +aivan kuin ei niinä miehinäänkään.» + +»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan +tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä +otan sanasta vaarin enkä hätäile.» + +»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että +hän jättyy häistä. + +Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin. + +»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. +Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!» + +Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa +enää Liisalla leikin tekoon. + +»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä +vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.» + +Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen +ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti +hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi: + +»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon +ihmistä?» + +Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa +lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa. + +»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?» + +»Enhän voi sitä tietää.» + +»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?» + +»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.» + +»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi +tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se +ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä +olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin +puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä +Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?» + +»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski. + +»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin +piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se +ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota +hurtti humööri ja repäsevä meininki.» + +»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski. + +»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi +edes puoli sanaa.» + +»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.» + +»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa. + +»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin. + +Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi: + +»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!» + +Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten +kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi: + +»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja +molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei +tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja +engelskaksi laulavat: + + Tiimai, tiimai sellai tui + Komtit pitikit kom tits nuu + Somlai kaffe somlai tee + Somlai redigati rasnavee.» + +Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti +ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan. + +Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään +arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui +hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle +siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja +hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin +kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä +mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta +sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen +tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi. + +Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan +pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat +luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on +vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä +kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun. + +Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden +pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui +heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. +Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen +nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina +samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti +heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen +aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen +katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa +ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten. + +Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että +melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen +kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, +epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli +mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, +josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi +entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne +siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun +pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin. + +Morsiusparia odotettiin. + +Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan +kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin +naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. +Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo +ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän +sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo +aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut. + +Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu +tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo +Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa +itseään vakavaksi. + +Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen. + +Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei +ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta +merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän +joukkonsa valiolta. + +Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan +kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti +vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo +hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs. + +Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut +Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä +nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä +paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä +tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein +vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui +ylimielisyyteen. + +Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli +heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon +syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan +itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on +ollenkaan sujuakseen. + +Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle +toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä +sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni +samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa +hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi +ymmärtänyt hänen ajatuksensa. + +Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi +hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan +onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi +heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän +emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin +myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen. + +»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti +hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli +hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä +nähdä kerran!» + +Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän +emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta +nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä +katkeruudeksi. + +»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen +huoaten. + +»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään +Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta +verosensa mieskin sai.» + +»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta +muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: + +»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että +saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen +sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime +aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä +pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.» + +Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat +onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui +esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski +heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut +lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, +joille hän ei ollut sanoja tavannut. + +Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli +ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli +enemmän surullinen kuin iloinen. + +Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella +vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt +jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli +tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi +hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan: + +»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en +olisi saanut käväistä teillä itkemässä.» + +Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja +lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, +kirkas säde. + +Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan +kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella +suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi: + +»Äiti rukka!» + +Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi +kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, +miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä. + +»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti +Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun +tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» + +Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat +sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli +kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli +hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän +mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä +seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta. + +Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu. + +»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena. + +»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi +Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle. + +Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta. + +»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka +synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti. + +Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa +käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison +huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin. + +Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt +nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin +nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa +koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat +kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja. + +»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta +ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies +istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken +lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut +tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi. + +»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi +kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin +nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. +Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan. + +»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, +sorja kuin koivu!» + +Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten +puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli +muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin +kaunista satua. + +»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen +on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse +vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat +vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, +niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. +Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi +nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä +ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.» + +Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, +joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion +lesken ja Elsan vähin. + +»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä +Viion leskelle. + +Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet +huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin +kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka +olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen +kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän +muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle. + +»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi +muistaa ollenkaan.» + +»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin +huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä +olen Tuira.» + +»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia +vieressään pyytäen siihen istumaan. + +Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon +muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä +pitkään silmästä silmään. + +Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla +Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion +leskelle. + +»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta +voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta +meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan +on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, +kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt +työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita +hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, +ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.» + +Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen +äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä +retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, +niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli +jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän +luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä +tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut. + +»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!» + +»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta +kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli +viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan +halutti lähteä käymään kotimaassa. + +»Te olette vasta tullut?» + +»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän +ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä +olosijojaan. + +»Mille näytti ja tuntui?» + +»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi +vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on +tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. +Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut +vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, +joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni +ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja +sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan +tuttava ollut.» + +»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy +entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän +tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja +seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät +teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.» + +Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä +tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki +esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että +Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan +tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin +halusi joskus päästä. + +Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien +aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän +kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. +Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että +olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä +muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, +hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu. + +Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan +Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen +läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin. + +Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin +hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle +lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, +äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti. + +»Ja sellainen mies on sitten tullut.» + +»Merellä niistä miehiä tulee!» + +Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi +tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin +mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä +maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen +huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies +tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta +ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä. + +Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion +leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon +huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?» + +Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, +sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia +pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran +lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin +mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli +sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten +huvitteluista salissa. + +Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, +joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista +tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan +harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he +olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi +mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat +muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin +olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi. + +Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista +kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät +seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä +varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna +ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, +tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli +kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, +pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset +kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, +vaan samalla ujoa ja hiljaista. + +Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan +kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat +istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän +puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli +vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. +Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin +yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, +jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti +hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen +häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän +myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti +soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja +hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa +sointua. + +»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli +miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa. + +Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa +hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen. + +Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja +Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä +puhetta ollut. + +»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan +Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti. + +»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, +tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan +minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata +sanaa.» + +Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä +kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon +humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä +kainalossa. + +»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on +vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en +sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat +kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se +minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! +Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein +itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä +sentäänkin minusta ihminen tulee.» + +»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?» + +»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea +ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...» + +Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi: + +»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se +peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on +pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.» + +»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen +tulee.» + +»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan +sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin +olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat +sanoneet eikä muuta.» + +Hetken mietittyään kysäsi Liisa: + +»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?» + +Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui +äänettömyytensä hänestä itsestään. + +»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä +merimiehen akka!» + +Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan. + +Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään. + +Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen +alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, +joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei +ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut +onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut +ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia +huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta +mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla +luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa +taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että +niin kävi kuin oli ennustanutkin!... + +Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, +nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat +piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja +ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin +kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin +Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet +äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan. + +Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka +avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi +takaisin raikahtelevana kaikuna. + +»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin +mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä. + + + + +5 + + +Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen +koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui +matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita +puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä +silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi +ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit +kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. +Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa +väikkyväksi haamuksi. + +Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät +varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen. + +Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja +ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan +astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen +kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa +lyömään. + +Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni +vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja +palasi niistä raikahtelevana kaikuna. + +Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua +vasten nojaten. + +Se oli Tuira. + +Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän +muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne +nähnyt joka päivä. + +Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, +edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain +mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän +saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine +saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi +kaikki ja joitten seurasta iloitsi. + +Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet +ja vieraantuneet hänestä. + +Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten +kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten +rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan +kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta +ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja +hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein +purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava +vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, +kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä +ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana +merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja +nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan. + +Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä +iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa +hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja +rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat +saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, +missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty... + +Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet +hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät +tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti +osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä... + +Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin +jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset +siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan +kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan +hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan +perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. +Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat +äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella +istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat +sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli +ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien +häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, +joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa +paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä +kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella +aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa. + +Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion +hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva +puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on +se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko +kesän, koko kesän, koko kesän». + +Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan +pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku +hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. +Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat +käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä. + +Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen +toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti +venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä +ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki +vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin +norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään +ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi +tavataankokaan enää kuuna kulloinkana. + +Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen +miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia +ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten +äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla +olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen... + +Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja +muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen +merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti. + +Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit +kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään +ja loiskimaan rannoilla. + +Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli +tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja +hengen, jäi kuin onnen helmoihin. + +Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne +saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon +suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. + +Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, +josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. + +Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi +saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle: + +»Elsa...» + +»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä +suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet +jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan +aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana +jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja +mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat +toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten +läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu +tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan. + +Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, +kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. +Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja +nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo +siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti. + +Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki +seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut +toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi +sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. +Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon +juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän +olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli +rohkeus puuttunut. + +Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon +hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea +syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, +sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä +silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin +avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta... + +Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan +auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta +mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät +lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi +siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä +jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä +majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike. + +Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!... + +Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, +ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan +peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin +lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain. + +Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään +kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu +ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he +kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat +häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan +olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan. + +»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan +vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa. + +»Ei näy enää.» + +»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt +piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!» + +Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina +kuunneltiin hänen selityksiään. + +»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on +kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. +Pikkuisen pilkoittaa enää.» + +Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus +löysi sen helposti ja varmasti. + +»Nyt ei näy enää!» + +Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä +vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä +hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä +mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan +kehittelemään. + +Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää +laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän +kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan +häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, +leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili +mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta. + +Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti +kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus +olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin +äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät +kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja +kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat +tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, +virittänyt hänen muistonsa. + +Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi +muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. +Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut +sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. +Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli +mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua +heille: olkaa onnelliset! + +Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään +ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, +sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa. + +Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan +onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle +hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran +poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa +iloisempikin kuin tavallisesti! + +Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole +vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen? + +Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi +jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt +tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta +ei olisi tahtonut niistä luopua. + +Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin +olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti +tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa +sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä +hakemaan vähän kävelylle. + +»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa. + +He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle +metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella. + +Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli +mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta +erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta +ja Tuirasta tulee kaunis pari. + +»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?» + +Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan +vuoksi. + +Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien +jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata +pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, +millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä. + +Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. +Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui +ajatella, kun Tuira taas tulee. + +Kun tulisi pian! + + + + +6 + + +Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille +ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät +ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden +paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea. + +Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä +kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari. + +Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki +hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle +lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja +sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin +varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi: + +»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!» + +Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla. + + »Mari! + +Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka +kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun +palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...! + + Risto Kivinen.» + +Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista +kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin +luettuaan yhdessä kirjeen. + +Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän +koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, +että Tuira on mielistynyt Elsaan. + +Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen +Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat +onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut. + +Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä +kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta. + +»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen +useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan +huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko +maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä +heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten +seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa +etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja +pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan. + +Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö +Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota +omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa +tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. +Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän +istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka +rakastuisi häneen... + +»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi +kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena +kuutamoiltana. + +Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: + +»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin +Tuiraa, joka sinua rakastaa!» + +»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.» + +»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä +rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän +oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.» + +Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että +Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari +oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu! + +He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä +ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa +olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä +laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten +oli vähän laskijoita. + +Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo +ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt +naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia. + +Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja +hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo +koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei +olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo +yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari +laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin +hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat +kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon. + +»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät +Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa. + +Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää +ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja +Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa +laskemaan. + +»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran +laskette.» + +Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi. + +»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori. + +»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari. + +»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», +vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään. + +»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat +kelkasta radan päässä. + +»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea. + +Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. +Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa +odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja +hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. +Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja +muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin. + +Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa +itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti +Montinin Jori. + +Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! +Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän +lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt? + +Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, +yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti +sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei +tullut. + +»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. +Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut. + +»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa. + +»Menenpä tietystikin!» + +Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin +peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä +syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli +Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja +hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta. + +»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!» + +Portilla oli Vimparin Aappo. + +»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo. + +»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari. + +Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä. + +»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän +tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme +virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, +kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.» + +Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan. + +Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli +issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän +lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän +ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi +ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten +nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin +hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen +helinä. + +Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan +siihen. + +Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä +ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän +ei välitä! + +Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin. + +Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä +sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, +jotka laskettavat. + +Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori +ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin. + +Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se +oli Jori. + +»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa. + +»En.» + +»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?» + +»Mistä niin päätätte?» + +»Kun ette tullutkaan enää.» + +»Minulla ei ollut aikaa.» + +»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.» + +Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori +sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen +senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi +itkenyt! + +»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori. + +»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.» + +»Suvaitsetteko minua seuraksenne?» + +Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja +tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin. + +»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, +että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten +hän viitsisi istua Jorin viereen... + +Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he +lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, +jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa. + +Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi +ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli +niin hiljainen ja vakava luonteeltaan. + +»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. +Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi +puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä +pohjoisessa. + +He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko +ajan ja joskus kysäsi Elsalta: + +»Onko teistä, neiti, niin?» + +Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, +mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa +kauniimpaa ja selvempää. + +Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että +lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee +esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, +arveli Jori. + +Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät +olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain +mellakkaa mäessä. + +»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun +mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää +juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori. + +Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: + +»En minä ole sanonut, että olen haluton!» + +Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, +pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta +Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. + +He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli +polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin +tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. + +Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea +kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. + +Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: + +»Vieläkö lasketaan?» + +He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja +Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti +sanomaan: + +»Päästään samoihin häihin!» + +He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he +lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. +Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, +niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista. + +Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko +hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän +niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen +oli mennyt tietämättä ohitse. + +Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä +yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen +Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti +tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria +ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut +oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. +Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan. + +Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä +kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli +Aapon kanssa ollut. + +»Voi, voi Elsa, kun et tullut!» + +He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, +edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat +huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin +sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin +syöntiin. + +Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, +näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin +kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja +Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle +puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, +Hän kuuli Marin sanovan: + +»Sinä olet, Elsa, hupsu!» + +Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka +vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin +ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän +hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta +kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta +askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan +näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua +tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti. + +Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko +illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan +päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä +kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei +käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan +oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, +päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja +päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen +vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa +Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, +kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli +Jorin kanssa! + +Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä +kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja +lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun +luuli Marin jo käyneen siellä. + +Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset +olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti +ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät +kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän +oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän +selvempi, se oli kuin Tuira... + +Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän +oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään +heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa +käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen: + +»Aappo rakastaa minua!» + +»Onko hänkin kirjoittanut?» + +»Eei, hän on sen itse sanonut.» + +»Itse sanonut?» + +»Niin, ja hän suuteli minua.» + +Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan +todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi. + +Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän +koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin +sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia +ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe. + +»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa. + +»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja +niin sanoi Aappokin», selitti Mari. + +»Sinä olet morsian?» + +»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä +tiedä.» + +»Mutta, entäs Risto?» + +»Enhän minä rakasta Ristoa.» + +»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?» + +»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä +olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja +erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!» + +Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin +ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja +vaatteittensakin poimuista. + +Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi +oikein rakastaa!... + +Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». +Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja +Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, +ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän +jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa. + +Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään +silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja +sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään. + +Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja +raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan +näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään. + +Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja +muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He +tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut +katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan +heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, +että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että +piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja +katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana +karehti. + +Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa +tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin. + +Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä +liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei +hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. +Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa +maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat +toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi +kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska. + +Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä +Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla +maalta! + +Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan +jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli +sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin +Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat +ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana +kävelemään silloille. + +Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä +ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa +kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen +alitse. + +Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken. + +Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi +on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän +ei ehkä tiennyt... + +Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan +kostuivat ne uudelleen. + +Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että +ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että +Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun +hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin +koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan +Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa +ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan +taakseen ja sieltä Jori tulikin. + +»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...» + +»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen. + +»Sinä», sanoi Elsa ja punastui. + +»No mitä sinä minusta luulit?» + +Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja +sanoi: + +»Minä luulin vain sinua teiksi.» + +Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä +oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa +kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä +kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan +kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että +lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien +vieressä. + +»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa. + +Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla. + +»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen. + +»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle +kävelemään.» + +»Kuule! Mennään Karjansiltaan!» + +Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän +näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan». + +»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!» + +»En minä muista.» + +»Joo, ja me pelkäsimme sinua.» + +»Etkö sinä enää pelkää?» + +»En. Mitä minä nyt pelkäisin?» + +Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. +Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja +Jori ja paljon muita. + +Jori ei muistanut. + +»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa +Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät +kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi +kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja +Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa. + +»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori. + +»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit +meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.» + +»Vai piditte minusta!» + +»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin +toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi +sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei +ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli. + +»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli +se aikaa se piennä olo!» + +»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan +nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin +mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle +nimenne.» + +Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin. + +»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori. + +»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan. + +»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui. + +»Ilman aikojaan.» + +Jori tuli uteliaaksi. + +»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?» + +»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja +rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he +lähtivät kävelemään takaisin. + +Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan +sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää. + +Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä +oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, +jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa. + +Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa +ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin. + +»Mitä se oli, Elsa?» + +»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, +että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin +pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli +muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän +kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin. + +»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat +toisensa ja molemmat punastuivat... + +Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin +valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt +oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta. + +Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän +mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja +punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta +kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen: + +»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!» + +Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki +meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän +jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin. + +Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin +kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, +vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa. + +Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä +tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman +ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut +ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime +syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei +osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli. + +Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta: + +»Merimiehen leski Elsa Viio.» + +Itse kirje oli: + + »Arvoisat tuttavat. + +Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, +tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän +kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen +kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen +pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen +tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani +taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä +maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. +Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää +minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. +Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, +kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. +Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla +ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia! + +Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä +minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, +jota nyt kaipaan. + +Elkää pahastuko. + +Toivotan hyvää terveyttä! + + Tuttavanne + Erkki Tuira. + +Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen +veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi +tämäkään.» + +Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. + +Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. +Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi +nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui +eikä enää liikkunut. + +Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi +kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei +hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen. + +Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia +poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen +vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään. + +Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni +mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät +kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten +kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat. + +Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli +ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten... + +Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti +taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli. + +Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli +kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen +hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti +nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen +onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja +skailettikello naksutti riemuisasti. + +Jos äitikin tietäisi! + +Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan +häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui +mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja +niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! + + + + +7 + + + Ei unta, ei päivän töitä, + Ei päiviä, ei öitä, + Ei mulla muutakaan: + Kun poissa on armas kulta, + Niin poissa on kaikki multa + Ja tyhjää... + +Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. +Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava +tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, +ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi +ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa +kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että +Jori tulisi pikemmin takaisin. + +Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä +arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä +tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko +aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet +purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka +Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei +ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, +kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin +suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa +metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia +metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää. + +Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta +äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota +kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut +nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä +varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän +päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään. + +Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin +kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se +oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui +pahalle ja tuskalliselle. + +Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle +alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi +ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!... + +Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai +tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa +ja muisti hänet selvemmin. + +Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän +nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä +Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja +äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. +Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. +Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, +tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia +yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan... + +Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen +sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, +koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana +auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat +onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja +sulki hänet syliinsä... + +Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. +Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla +Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa +piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi +paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja +elähytti sitten kirkkaalla toivolla. + +Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään +kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi +ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli +suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa. + +Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, +jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla +tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, +rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin +lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle +tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia +haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät +päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: +kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko +kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana +ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja +kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He +eivät kaivanneet silloin mitään... + +Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. +Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi +punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä. + +Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin +sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti +hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, +jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta. + +Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta +Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja +poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle +metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti +maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli +rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin +Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi +hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen +oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa +ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli +mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä +luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor +pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi +näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. +Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan +vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui +ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään +kyyristyksissään maassa. + +Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla +mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin +juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet +kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla +muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne +ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä +aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa +tunnetta odotellessaan Joria. + +Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun +syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja +illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui +olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä +Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan +sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä +niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien +jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien +pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei +hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli. + +Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi +ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli +ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja +pimitti toivon. + +Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, +jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä! + +Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt +sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä +sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän +toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan +kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli +aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä. + +Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän +muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman +täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin +taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä +kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli +vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja +joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän +huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja +kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa +niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. +Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli +osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan +ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän +valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, +mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä +rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä +mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois. + +»Sitä en näytä.» + +Elsa luuli, että se oli Aapon kuva. + +»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.» + +Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja +lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle. + +Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan +entisistä asioista. + +Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki +nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on +hylännyt Aapon. + +Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. +Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät +Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin +kauniisti saarnannut. + +Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei +vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori +olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, +rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei +kukaan koko maailmassa. + +Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän +rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei +voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa +tätä rakkauttaan. + +Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin +sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja +valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui +kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä +alttiiksi. + +Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen +toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan +rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi. + +Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. +Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen +ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori +siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut +hänet suojata... syleillä... suudella... + +Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä +Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan. + +Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko +lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan. + +Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt! + +Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi +hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. +Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan +ja rakastaa vielä Aappoa. + +Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat +väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan +kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki. + +Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa +kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin +talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä +tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja +kuu paistoi täysinäisenä. + +Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka +maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut +tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että +kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin +odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä +kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta. + +Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, +laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. +Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän +iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin +Elsa oli luullut. + +Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut +mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä +ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea +turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei +viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta +tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian +Aappoon. + +»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein. + +»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan +kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista. + +Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. +Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, +mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle. + +Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun +Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan +tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa. + +»Ei kiitoksia.» + +»No miksi ei?» + +»Ei passaa!» + +»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, +veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti. + +»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti +Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti +ja juoksussa pakoon. + +»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan. + +Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi: + +»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu +kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia +teille!» + +»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää +samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se +olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. +Eihän se mitään pahaa ole...» + +Elsa ei puhunut mitään. + +»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna +suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?» + +Ei sanaakaan toiselta puolen. + +»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä +sinusta.» + +Elsa astui kiivaammin. + +»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja +jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin +yhtä hyviä kuin hän!» + +Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti +turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi +ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi +taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli +varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos +ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen +vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki +ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, +missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä +kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi: + +»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!» + +Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan +väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan +äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus +syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan +vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa. + +Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut +itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että +hän olisi itkenyt itsensä vesiksi. + +Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen +huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin +siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä +tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. +Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin. + +Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja +kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui +aivan tapahtuneena tapauksena. + +Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi +koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon +kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat +lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan +värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka +nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen +kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa +apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut +lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä +kiveä uhaten pudottaa sen. + +»Näitkö sinä unta, Elsa?» + +»Näin pahaa unta.» + +»Ethän sinä vain ole sairas?» + +»En.» + +Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista. + +Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni +oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta +kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä +peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin +leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle +erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt +kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa. + +Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki +kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän +juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin +päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi +turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi! + +Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan +kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli +huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta +pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti +laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän: + +»Ei tarvitse Liinan lähteä!» + +Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi +mahtaillen: + +»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne +kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!» + +Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, +ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä +Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään. + +»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu +toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään +itsekin. + +Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään +Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin +lohdutukseksi. + +»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena. + +»En ole.» + +»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.» + +»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.» + +»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin +vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina +kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.» + +Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä +minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et +tiedä! + +Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. +Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. +Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi +voinut kertoa, ei ketään... + +Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. +Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, +kuinka ilkeitä ihmiset ovat! + +Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin +valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa! + +Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti +itselleen myötään. + +Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän +liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun +päivänä ja sai kirjelipun. + +Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, +vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi +kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. +Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen +näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi +pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen +saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä +hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa +oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä +ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut +hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai +olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt +lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden. + +Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän +sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään. + +Tänä iltana siis tavataan! + +Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi +tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se +ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, +rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää +loppuun elää. + +Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja +ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti +valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva +vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla. + +Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan +juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja +polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, +jota Jori puristi lujasti, + +Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan +tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin +kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois. + +»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori. + +»On vähän!...» + +Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. +Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle. + +»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät +toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle. + +»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi +kamaria.» + +»Miksi kaksi?» + +»Sinulle ja minulle.» + +»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme +ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?» + +»Ei tietystikään.» + +»No niin no?» + +»No mitäs kun reki!» + +»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?» + +»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin +ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.» + +»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen. + +»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat +puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi +ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, +oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä +koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme +lammelle soutelemaan.» + +»Mitä työtä me tekisimme?» + +»Sinä hakkaisit kiveä...» + +»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen. + +»Niin -- sinä naurat!» + +»No niin. Entäs sitten?» + +»En minä viitsi, kun sinä naurat!» + +»En minä enää naura. Kerro vain!» + +»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, +Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä +oikein. Minä en pelkää nyt mitään!» + +Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen +katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä: + +»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?» + + + + +8 + + +Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut +huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut +olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli +äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen +haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa +mieltynyt Tuiraan. + +Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän +huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan +sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. +Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti +sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun +tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa +matkaltaan. + +Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa +itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne +rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se +onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa +takaa, ja jota alussa oli epäillyt. + +Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa +alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta +Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei +mitään varmaa tiennyt. + +Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun +päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, +iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ +sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi +enemmän kuin ennen. + +Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt +olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. +Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua +kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin +kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen +varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran +pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, +tuskin mahdollistakaan. + +Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan +minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi +ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, +joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, +niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa. + +Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita +ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, +osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta +somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt +kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki +katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli +muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä +esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti +itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja +joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi +ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma. + +»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, +Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.» + +Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon +säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen +ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja +hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili +jo Elsan silmissä. + +Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja +lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja +lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, +istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, +kuihtuneena ja riutuneena. + +Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella +ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin +tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin +sydäntä särkevän surullinen. + +Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli +piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta +oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka +oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella +synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä +musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset +toiveet. + +Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän +suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman +kolkostuttamiseksi. + +Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. +Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä +paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa +kaikki oli elotonta, harmajaa. + +Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin +hautajaispäiviä. + +Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti +huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan +hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. +Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi +kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei +mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi. + +Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään +ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut +tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän +hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän +ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten +se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi +halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin +päivän nousua. + +Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut +»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt +usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat +olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä +heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa +eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat +pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin +huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan +kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion +lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut. + +Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt +kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli. + +Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. +Antaapas saada sitten suuret silmät! + +Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion +leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo +purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa: + +»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?» + +»Miten ja milloin?» + +»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen +sanottuaan Liisa meni. + +Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän +viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, +että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan +voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen +mahdollisuutta. + +Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen +haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle... + +Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä +täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde +mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja +päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa +tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen +pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin +kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, +ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin +Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta +oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. + +Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. + +»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. + +Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. + +»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä +on sinua kohdannut, onneton?» + +Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut +vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja +jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa. + +»Ihmiset ovat niin ilkeitä!» + +Viion leskestä tuntui keveälle. + +»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on +vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!» + +Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa. + +»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.» + +»Oi, en voi, en, en!» + +»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat +sanoa?» + +Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa +edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo +liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin +kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän +juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä +oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa +haukuttavan jos kuin pahasti. + +Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka +oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei +huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa +silmiin. + +Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui +vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle: + +»Mitä katsot!...» + +»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän +näköiseksi. + +»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä +selin Liisaan. + +Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen +nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa. + +»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti. + +»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi. + +»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?» + +»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en +huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa. + +Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti +Liisaan. + +»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita +tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa +Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja +hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti +hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan +suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi +kaupungille päin. + +Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla +katseella tuijottivat lattiaan. + +»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä +vasten kasvoilleen. + +Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, +minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin +meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana +ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. +Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta +vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia +askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli. + +Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa +katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle +ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen. + +Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan +nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota +outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä +aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, +kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, +kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi +joku musta, jääkylmä... + +Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan +vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli +askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän +jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku +nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi. + +Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän +täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä. + +Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari +seisahtui hänen viereensä. + +»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet +näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?» + +»Olen!» + +Mari katseli häntä päästä jalkoihin. + +»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.» + +Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan +ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle: + +»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki +herralle poiskäskevän liikkeen. + +»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa. + +»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan +katsetta. + +Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin. + +»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari. + +»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään. + +Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin +rinnoille. + +Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari +odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka +olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on +ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää +sääliä itseään ja Elsaa kohtaan. + +»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?» + +»Ukurin Annaa.» + +»Voi Elsa raukka!» + +»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä +jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas +on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin +mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä +henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina +putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, +tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, +vedessä olisi helpompi...» + +Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään +kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille +omituisessa muodossa: + +»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?» + +»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja +tietämättä mitä Mari tarkoitti. + +»Missä Jori on?» kysyi Mari. + +»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten +kevään.» + +»Tietääkö Jori?» + +»Tietää.» + +»Entäs äitisi?» + +»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.» + +»Sinun pitää sanoa äidillesi.» + +»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!» + +»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.» + +»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan. + +»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et +saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään +äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun +hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. +Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja +järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!» + +Elsa oli ääneti. + +»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa +soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.» + +Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä. + +»Sinä lähdet nyt kotiasi...» + +»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen. + +»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei +ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään. + +Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa +keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin +sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa +katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle: + +»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin +ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun +olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! +Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, +minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä +olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua +houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?» + +»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat +taas niin kauniit. + +»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka +menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän +luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, +Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin +tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa +hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! +Eihän?» + +Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut +heillä ja hän oli torannut Liisalle. + +»Minkätähden?» + +»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja +muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä +lienen nimitellyt jos joksikin.» + +Herrat kääntyivät jo takaisin. + +»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän +sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä +paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy +kärsiä!» + +Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun +Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä. + +Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen +istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen +huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti +jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän +siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja +pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti +lähtemään, rupesi kaikki pyörimään. + +Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat +toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla +keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä +rauhallisesti ja tyynesti. + +»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja +ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole +epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää +ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on +ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja +kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan +aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja +hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt +osoittivat asian oikean tilan. + +Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana +edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää +mieltään. + +»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä +hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten +näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun +emäntä Liisaa. + +»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja +koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan +seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi +haudasta noussut. + +Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli +ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja +omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä. + +Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja +vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki +Elsan horjuvan. + + + + +9 + + +Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat +kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin +etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat +uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, +joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset +suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa... + +Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, +kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän +ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin +milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa +joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, +varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät +lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä +mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan +lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui +puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä +ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi +puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään. + +Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka +molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään +tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen. + +Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja +pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä +lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa +kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja +hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti +kertomuksilleen. + +Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi +aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti +levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan +kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä +ymmärtänyt eikä ajatellutkaan. + +Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin +sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä +näkyi ja oli hauskan näköistä. + +Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä +kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti +hän, että se on tullut. + +Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira +ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä +kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää. + +»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni +kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: +»On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» -- »Sellainenpa se olikin +fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» -- »Niin, sano +sinä!» -- »Oikea pyhä neitsyt.» -- »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!» + +Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion +leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien. + +Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä +oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat +rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut. + +»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» -- »Kantänkka jos +kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä +kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken +kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä +olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On +se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua. + +Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen +aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään. + +»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi +kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!» + +»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun +tähteni soimaavat!» + +Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta +häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan +tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin +ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja +syitä toisissa. + +Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. +Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa +jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut. + +»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään +vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion +leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä +kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta +mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!» + +»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme +nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski. + +»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! +on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan +leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat +väliin vesissä silmin. + +»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski. + +»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!» + +»Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski. + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Minä olin kuulevinani.» + +»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, +vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut +häneen vähintäkään. + +»Se on Tuirakin siis maissa?» + +»On.» + +»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi +syrjäsilmällä Elsaa. + +»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, +ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, +vastenmielistä, jos tulisi?» + +»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä +vastaan!» + +»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» +lohdutteli Liisa. + +»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi. + +»Olen.» + +»Oletko puhunut minusta?» + +Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi. + +»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, +että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, +että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä +molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa +kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!» + +Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin. + +Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan +punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun +Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. +Elsa meni ikkunaan ja huusi: + +»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.» + +Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti +kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä. + +Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin +rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin +tuttavallisesti. + +»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään +meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan +käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte +yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.» + +Tuira ei osannut sanoa sanaakaan. + +»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette +pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te +olette tulleet?» + +»Perjantaina.» + +»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?» + +Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa +lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin +viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista. + +Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata +kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet +pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin +sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat +kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei +olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, +aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi +keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien. + +»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti +lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin +valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa +kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät +meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti. + +Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän +ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt +sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka. + +»Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_» sanoi Elsa vaipuessaan +istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, +rauenneen näköiseksi. + +»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti. + +»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan +perästä nukahti. + +Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään. + +Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui +höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli +seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, +vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden +väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi +poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi +huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli +ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit +salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin +käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos +enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän +päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut. + +Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä +itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui +illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla +ja huomenna ilman.» + +Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. +Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, +reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla +nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä +kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas +tanssiin. + +»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi +muuan. + +»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa +haaveriin!» + +»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi +kolmas. + +»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä +saisi!» + +»Vaan sitä se pelkää.» + +Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, +kun soitto alkoi kuulua. + +Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt +tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden +yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja +puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt +istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä +tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat +lasin. + +»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista +viillyttelemään itseään. + +»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!» + +Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja +tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät +saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. +Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran +tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa. + +»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen +pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, +sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään +lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira +kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat +laseihinsa huutaen: + +»Eläköön Tuira! Eläköön!» + +Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen +säkeen. + +»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku +laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo +kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin +aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon +pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen +myrsky. Laula!» + +»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen. + +»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!» + +»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki. + +»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!» + +»Oletko sinä kuullut?» + +»En.» + +»No niin.» + +»Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! +Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan +ja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!» + +»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan +puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin. + +Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He +joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen +äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili +itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa +kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi +jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli +koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi. + +Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja +aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia. + +»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja +katsoen Kiviseen. + +»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni. + +Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, +josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen +ikkunan yhdellä iskulla pirstonut. + +»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!» + +»Niin on minullakin!...» + +»No lähdettiin!...» + +He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä +joukossa huiskien ja huutaen. + +»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja +vimmautuivat otteluun. + +»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat +toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, +joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus. + +Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli +tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan. + +»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi +Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle. + +»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain +vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, +jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset +kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, +vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia. + +»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!» + +Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, +joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti: + +»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.» + +Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle +tunnussanan: »I am sailor» -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin +raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän. + +Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja +ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat +koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran +huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään. + +Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen +etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. +Missä ihmeessä hän oli? + +Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa. + +»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa +Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään. + +Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi. + +Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää +rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt +tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli +sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. +Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli +ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, +pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä +lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän +pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, +niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat +luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet +käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman +merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin +että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain +tanssinut eikä muuta. + +»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa +kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!» + +»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun. + +»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita +ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.» + + + + +10 + + +Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä +Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin +kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti +varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian +alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen +raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn +kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin +lyhyen ajan yhtämittaa. + +Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet +olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla +oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen? + +Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. +Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, +aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, +levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä +joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti +mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin +pani sekaisin kaikki. + +Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, +kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin +piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski +varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän. + +Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä +auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! +Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän +vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut +ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, +joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä +auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten +kun Elsa on palautunut. + +»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja +tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat +kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka +juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua +kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. +Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin +ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion +lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä +huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. +Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!» + +»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen +henki.» + +»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!» + +Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan +pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä +oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, +vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet +kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja +summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi +syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta +pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät +osaavan sanoakin. + +Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät +oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja. + +»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, +eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että +ylpeys käy lankeemuksen edellä» -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja +lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia +ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että +eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua. + +Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut +myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään. + +Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita +he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta +niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli +ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja +raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se +vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, +jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki +olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin +olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän. + +Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, +että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, +ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti +hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, +paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin +ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän +äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla +oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä +kokenut tahi avoin silmin nähnyt. + +Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen +keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli +rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä +meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa +oli ollut. + +Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi +toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä +olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin. + +Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. +Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää +ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin +oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt +viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut +odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei +ollut. + +Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa +voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän +pääsee rahan hankintaan. + +»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen +sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin +katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan. + +»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.» + +»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko +pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne +Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani +kaupungilla.» + +»Miten Elsa jaksaa?» + +»Hyvin.» + +»Entä lapsi?» + +»Oikein hyvin lapsikin.» + +Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä. + +»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. -- +Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu +käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.» + +Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, +jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan +on hyvillään Marin käynnistä. + +»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion +lesken mentyä. + +»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan +syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja +häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät +-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen +ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla +suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja +ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. +Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei +enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin +koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on +saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!» + +»Kyllä minä aavistan.» + +»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, +ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat +aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion +leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä +sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat +pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan +avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt +myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, +ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt +ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi +olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa. + +»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen +tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...» + +»Vaan mitä?» + +Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi. + +»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa. + +»Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi +Mari äreästi. + +»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun +on asiaan ryhtyä.» + +»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun +asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä +tulisi oikeaa?» + +»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?» + +»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt +tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa +kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja +jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella +minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!» + +»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...» + +»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen +ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla +pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla +on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä +olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. +Minä en luota itseeni.» + +»Muuta sitten meille.» + +»No se on eri asia.» + +»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!» + +»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.» + +»Lupaa samalla iäksesi.» + +»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä +olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut +kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...» + +»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. +Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on +kaunis!» + +»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä +nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan +ihmeissään. + +Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa +ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä +näe! + +»Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi +Elsa. + +»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun +selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle. + +Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi. + +»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!» + +»Missä äiti?» + +»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi +selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten +keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen. + +Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. +Ja niin hän itsekin oli. + +»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja +on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin +minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen. + +»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan +näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun +astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on +tavallista iloisempi. + +Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia +tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut +panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut +pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa +myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei +niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli +ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin +Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja +muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet +ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille +ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille +osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa +tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän +olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt +tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi. + +Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että +minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin +joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos +sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon +vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä +lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen. + +Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja +aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti +kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän +ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana +päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli +entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt. + +Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä +onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka +menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa +oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, +toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella. + +Tuollainen pieni turvaton olento! + +Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, +suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut +Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli +tietämättä pohjastanut myöhemminkin. + +Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde +olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. +Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, +katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä. + + + + +11 + + +Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. +Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. +Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin +leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen. + +He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa +menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, +joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei +kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne. + +Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin +ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä. + +Elsa oli kirkoteltava. + +Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle +ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan +sitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli +hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se +kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla +jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla +polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin +Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta +viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa +Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen +puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin +tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä. + +Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä. + +Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli +rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti +kehoittaen elämään oikein! + +»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...» + +Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta +unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi +äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja +tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan. + +»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. +Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin +ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki +jälessä. Eikö niin?» + +»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua +teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?» + +»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin +lipeviksi!» + +Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta +tavatakseen hänet. + +»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! +Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi +kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin +puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!» + +Liisaa nauratti ja itketti. + +Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin. + +»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja +ylenkatseellisesti naura!» + +»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja +ystävälliseksi.» + +»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän +yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu +on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.» + +»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa +rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin. + +»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan +säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.» + +Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla +ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä. + +»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti. + +»Viion. Elsa Viio minä olen.» + +»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen. + +Elsa nauroi Liisaan kääntyen: + +»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.» + +Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa. + +»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa +minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...» + +Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea +käskettyään Elsan polvilleen laskeutua. + +Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen +ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon +päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen +yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä +ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on +pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut +perkeleen valtaan... + +Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun +hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli +ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä +tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne +muutkin ihmiset olivat... + +Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin +kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, +muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän +noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei +sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... +Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi +kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi +kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut +eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin +olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt +niinkuin hän oli toivonut. + +Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. +Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo +pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar! + +Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin. + +Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, +hillitsemättä. + +»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki +kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki +ynseys rakkaudeksi...» + + + + +12 + + +Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän +välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan +usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. +Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja +suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria +kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin +kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, +mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina. + +Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei +häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli +kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten +jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes +vilahdukseltakaan. + +»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa +ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä +ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, +raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.» + +»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.» + +»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut +mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä +olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka +minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja +auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.» + +»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja +ikävöinyt sinua.» + +»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin +vanha resuinen akka...» + +»Minkä vuoksi vanha akka!» + +»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei +tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä +ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea +hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan +parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen +sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, +sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, +sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen +Mari.» + +»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin +surullinen elämä ja elämän loppu!» + +»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni +päättyisi. + +Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja +säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo +rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen +tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin +Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi +hän sen uudelleen ja entistä ehompana. + +Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen +ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken +ja Liisan. + +Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän +asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten +hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä +hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona +muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen +muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan +ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan +tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, +vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin +joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän +ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että +Mari oli mennyt maalle. + +Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi +toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria +menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että +ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus +pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. +Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui +Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän +takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen. + +»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», +sanoi Liisa. + +Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle +jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän +tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle +astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen +kauhistava ajatus. + +Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta +huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli +etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. +Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului +suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa, + +Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen: + +»Kylläpä se nyt huutaa!» + +Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän +nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, +niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen. + +Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi +mielessä. + +Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin +kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, +uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle... + +Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä. + +Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla +ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen +henkien veisuuta... + +Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, +niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin +huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän +avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. +Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja +huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai +selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, +muodostivat ne uusia kummituksia. + +Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti +aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton +kuin lankavyyhti. + +Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty +naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä. + +Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen +toistensa katseista: + +Mari! + +»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla +ja säälin äänellä. + +»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin +oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. +Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. +Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä +voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. +Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä +hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.» + +Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi +Liisa: + +»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän +kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski +juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi +heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi +hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä +kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä +ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja +tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi +olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä +aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi +hernettä!'» + +Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa: + +»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle +tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, +ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta +kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta +kuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen +seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen +koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.» + +»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä +päättänyt?» + +»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein +peloitti.» + +Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten +hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä +oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka +alussa oli niin ollut ruusupukuinen... + +Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin +tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä +ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, +uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen +vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua +sekään. + +He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi: + +»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?» + +Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari +oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että +hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras. + +»Minä lähden käymään siellä.» + +Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka +takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli +Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi +hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli +aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi +maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga +ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli +taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten +luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä +Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä +askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi +ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden +hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan. + +Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen +Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään +huomatessaan odottamattoman tulijan. + +Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli +lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi +hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla +joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa +tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä. + +Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja +eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja +käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. +Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. +Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut +käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin +riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään +nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas +toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin +pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet +toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat +hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta +se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni. + +Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään +muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä +oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli +Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun +Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta +toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin. + +»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan. + +»Fröökynäkö?» + +»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.» + +Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe +suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi +kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan +siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan +Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui +väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua +Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton. + +»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään. + +»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun +naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän +asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut +virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja +toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät +vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt. + +»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin +kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja +katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka +eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.» + +Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen +viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. +Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat +kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa +heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja +ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. +Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä +ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi +tuta heti pahoinvointia. + +»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo. + +»En minä ole.» + +»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan +kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?» + +»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle +on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.» + +»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja +rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja +tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, +selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään. + +»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. +»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.» + +»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, +milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?» + +»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä +se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. +Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se +saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen +sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi +puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, +puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli +että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun +jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä +olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, +niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.» + +»Sinä lopikoit taas, isä rukka.» + +»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?» + +»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan +eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.» + +Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa. + +Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien +paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse +hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät +äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti +puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista +pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että +Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran +silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa. + +Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään. + +»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun +eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta +nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt +siellä enää pitkiin aikoihin.» + +»No minne se Mari on joutunut?» + +»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. +Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.» + +»Mitä hän maalle olisi mennyt?» + +»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.» + +Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli +ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli +perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole +pontta ei perää. + +»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi +koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se +olisi mennyt ja painunut jään alle.» + +»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski +ilahtuneena. + +»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä +kelloja», nauroi Liisa. + +Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. +Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä +elämä. + +»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa +kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään. + +»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja +sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan +eihän hänellä itsellään ole millä auttaa. + +»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo +hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän +on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa. + +»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, +muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen +homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle +meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.» + +»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan +puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään. + +»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja +aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää +huolta.» + +»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa. + +»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää +vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.» + +»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin +papiksikaan tultuaan.» + +»Minkätähden?» + +»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun +on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa! +Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.» + +»Minäkinkö?» + +»Niin tietysti!» + +»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!» + +»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä +selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä +sitten sanon loppusanat.» + +Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli +kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä +Tuomaan tuluksetkaan. + +Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti +Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos +hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen +vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka +Mari oli häntä auttanut. + +»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion +leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi +niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, +Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin +ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta +puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun +saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. +Minusta on nyt niin hauska!» + +Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään +kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei +mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja +päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin +lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti +ovesta sisään tultuaan. + +Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin +erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski +istumaan se esimies! + +»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa +kuullut. + +»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että +'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi: +'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee +suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.» + +Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja +Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi +esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja +esimies niiasi ja pokkasi.» + +Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia +juttuja toinen toistaan hullumpia. + +»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», +tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli +sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin +sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.» + +»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski. + +»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat +lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä +kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään +sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa +muutamin paikoin Marin juttua. + +»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän +naurusta. + +»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui +ja rupesi puhelemaan oikeista asioista. + +Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli +kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat +makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia. + +Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, +jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa +laitellessaan sitä uuteen pukineeseen. + +»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön +pöydän luo toisten nähtäväksi. + +»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin +ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili +katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili +sylissä. + +»Mummon kultakipene!» + +»Kummin ressukka!» + +He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä +sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat +Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan +sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi +rinnassa. + +»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: +»meillä kun ei käy miehiä». + +»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi +Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja +katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin +sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan +nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei +tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion +leskeä. + +»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti. + +»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen +vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari +Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään. + +»Omani on!» sanoi Liisa. + +»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa +kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!» + +»Kuka?» kysyi Liisa. + +»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari +tosissaan. + +»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?» + +»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette +tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!» + +»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.» + +»Tässä tilassa... On helppo uskoa...» + +»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa. + +»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, +vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.» + +»Kuka se on sitten?» + +»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta +olla, vaan h:n päältä se oli.» + +»Kenen tyttäriä?» + +»No Montinin...» + +»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin +muille. + +»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle. + +»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen +itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi +minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... +Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa +se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi +tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori +nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän +rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä +sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, +mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että +herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä +nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha +tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui +pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja +sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut +kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo +ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin +kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...» + +»Missä Mari on?» kysyi Elsa. + +»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen +vilkuttaa silmää. + +»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen +pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi. + +»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, +josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti +tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut +Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja +oikea ihminen. + +»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa. + +»Minä otan palatessa.» + +»Ettekö mene kotia suoraan?» + +»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden +porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun. + +»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä +vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä. + +Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja +alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se +piti palaessaan, kuului ainoana äänenä. + +Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi +varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta +hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. +Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin. + +Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää +siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että +äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia. + +»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...» + +Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen +jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan +olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi +ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. +Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä +hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. +Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, +niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. +Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin +että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi +ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti +juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi +tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. +Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa +leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta +kaatui hän kylelleen tiepuoleen. + +»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni. + +Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös +tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta +ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä +kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, + +»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» + +»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut +mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin +aavemaiselle», selitti nuori sulhanen. + +Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat +kiihkeämmin. + +Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä +pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon +pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. +Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, +vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun +aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, +kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi +tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti +silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa... + +»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota +luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo +Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien +varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun +kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi +nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta +kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli +varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, +joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää +ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka +poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri +perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.» + +Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. +Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja +vakuuttavasti: + +»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei +Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.» + +Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui +kasvoilla. + + + + +13 + + +Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven +lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut +kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli +rakastettu. + +Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, +ylpeytensä, henkensä, elämänsä. + +Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin +päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka +sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi +toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi +riemuhuudon hänen rinnastaan. + +»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!» + +Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä +suurempi. + +Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin +häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin +kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin +hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä +luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle +muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella +ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut +niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni! + +Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen +onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus +tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut +mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut +menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen +onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka +kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään. + +Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä +pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi +ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin +kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä +karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä +ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa +vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä +ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen +mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, +mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten +ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä +arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle +lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin +hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä +kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. +Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli: + +Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos +kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, +sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on +tyttären käsi herrain taskussa. + +Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten +katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! +Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma +syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole +ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut +käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. +Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi +kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta. + +»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, +että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan +kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa +minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin +luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan +kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en +ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, +että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan +niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä +paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa +kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja +Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: + +»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin +puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin +heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, +pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että +minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta +lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes +lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton +lapsi, vaan 'huoripenikka'!...» + +Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun +heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti. + +Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten +ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä +niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa +sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän +ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, +niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli +toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet +omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he +kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen +hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka +ymmärsi hänen tilaansa. + +Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena +ajatuksena: + +Jos Jori tietäisi! + +Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko +maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja +hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen. + +Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, +varmuus siitä, antoi taas voimaa. + +Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään +ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi +olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä +vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi. + +Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut +ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin +kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut +niistä tietävinäänkään. + +»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» +sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään. + +»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi. + +»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi +hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä +sanoin.» + +Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun +emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, +säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! +Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa +oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa. + +»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä +kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana +kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa. + +»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun +taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia +olisi häntä koskenut. + +»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla. + +Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä +poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän +oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään +oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, +että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin +Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin +käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen. + +»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen +toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen. + +Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin +kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten +leikkiä. + +Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa +päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, +istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä +äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran +kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: +»Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.» + +Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa +lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas +puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen +syntynyt. + +»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi +Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen +hänkin äidiltään puolustusta saamaan. + +Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun +emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja +sanoi: + +»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!» + +Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», +sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, +joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen +kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja +mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen +merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva +Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se +Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee +Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä +Yrjön tykö!» + +Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, +joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään +hyväiltyään sitä kaikin tavoin. + +Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma +lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. + +Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut +umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. +Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa +omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, +josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut +muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut! + +Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla. + +Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! +Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita +sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa! + +Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan +samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja +piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä +päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta +enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, +niin tahtoi hän taas kumota sen. + +Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan +tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo +kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo +vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka +kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja +kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla +rakastamatta heitä! + +Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen +kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli +hänellä äännähdys: + +»Jori!» + +Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui +Elsaa kainaloon lausuen iloisesti: + +»Elsa!» + +»Mari!» + +Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti +vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta +nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet +puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen +herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen +kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi +taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt +sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. +Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi +hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja +tahtoi häntä pidättää. + +»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!» + +Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä. + +»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te +puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», +sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään. + +»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.» + +»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja +tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan +ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, +aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei +ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan +kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös +toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin +kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin +ja innostuksella. + +»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. +Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.» + +Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen +saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, +katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. + +Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä +niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot +olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit +silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin +vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti. + +Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, +Elsalle kohteliaalla kumarruksella: + +»Saanko luvan tarjota?» + +»Kiitos!» + +Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui +toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen +seuraansa. + +»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin +hauskaa.» + +Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona +muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? +Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran +puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut +kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä +ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra. + +Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, +kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli +ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt +sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi +painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin +tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut +yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain +kanssa! + +Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet +saanut? Ostanut! + +Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän +olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran +kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva +tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia +muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna +omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai +mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta +se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut +jotakin varastettua takanaan. + +Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se +tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli. + +Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden! + +Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin +vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin +ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi +sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. +Vaan hän olikin ollut piloillaan. + +Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että +voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, +ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja +hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä +tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut +sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli +usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää +silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen: + +»Lapsen tehnyt ihminen!» + +Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän +yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka +hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja +oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota +vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella +eikä toivoa Jorin rakkautta. + +Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, +arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. +Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon +hääiltana. + +»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme +kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.» + +Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota +säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli +Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan +siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa +kaikki tietää. + +»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä +kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä +Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, +joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään. + +Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä +siitä herrasta. + +»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko +yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin +ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, +kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin. + +»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta +sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä +tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin +ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, +vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi +Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen +koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta +puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui +Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa. + +»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä. + +»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi. + +»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut +elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se +Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen +katalan kuin tuo Aappo raukkakin!» + +Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä +pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään. + +Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja +»morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina +alussa ja lopussa. + +Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla +puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun +kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän +pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, +vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, +kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. +Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, +jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli +sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, +että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. +Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä. + +Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin +ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, +että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian +mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja +Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä +rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti +nauramaan ja nauroi halustaan. + +Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. +Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos +tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli +pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku +toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa +voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. +Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä +liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli +omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. +Tuntui helpommalle hetkisen perästä. + +Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka +olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet. + +Hän nukahti sitten itkuunsa. + + + + +14 + + +Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut +enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää +kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa +kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen +toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, +hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka +itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta +jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi +Viion leski tyynesti: + +»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että +oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat +jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.» + +»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen +ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy +häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. +Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on +tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö +usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus +ole!» + +»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään +toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä +jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan +minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on +turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin +pakahduttaa, niin minusta tuntuu.» + +»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä +vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.» + +Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, +joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja +samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä +mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan +itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli +sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova. + +»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja +alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa +neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää +Tuiran. + +»Oliko se Tuiralta se kirje?» + +»Keneltä se sitten olisi!» + +»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?» + +Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan! + +»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa +luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden +perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen +kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. +Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle. + +Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan +tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja +luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja +katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä +keskitaivaalla. + +Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa +kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle. + +Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, +joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, +selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. +Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista +aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun +toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran +huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä +kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen +näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten +lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta +kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. +Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, +kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas +västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, +siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla +lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti +keikutellen purstoaan. + +Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. +Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän +istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja +katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli +kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän +hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, +Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja +itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, +Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat +ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin +toistensa ympärillä. + +Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja +yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira +sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne. + +Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. +Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja +seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle. + +Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun +hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli +kaunein. + +Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston +kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla +me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen +nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä +sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...» + +Minkälainen oli Tuiran mieliala?... + +Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä +näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, +että se on tuleva ja että siinä on Tuira... + +Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin +kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. +Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista +levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se +lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, +ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän +toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän +pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä +hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja +rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan +menisi. + +Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa +vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon +päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä +vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka +sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt +sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan +ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei +uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy +väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse +tiennytkään. + +Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei +muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni +kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla +päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa +kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja +talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui +tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä +oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet +kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... +enkeliksi... + +Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään +ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui +kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, +pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän +rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... + +Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. +Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän +urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, +tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, +ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä +hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta +minnekään, ajattelematta mitään... + +Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen +sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. +Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan: + +»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, +ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.» + +Elsa sanoi vain: + +»Antakaa, äiti, anteeksi.» + +Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, +jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön +koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan +mieliksi: ottaa Tuiran. + +Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään +ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, +joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli +hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn +rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja +oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä +Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, +jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira +sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti +häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei +ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän +kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli +kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama +kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja +itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi +Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta +Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä +nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi +sanoiksi: + +»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona +päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla +on siihen syytä!» + +Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, +mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin +äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, +joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa. + +»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata +väsyneenä. + +Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet +hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut +nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken +maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja +kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea +istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä. + +»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, +vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, +levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa +odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.» + +Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten +jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla +reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi +lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista. + +Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on +kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat +punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.» + +Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut +Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin +keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen +katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston +tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, +ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli +ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi. + +Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei +tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän +olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran +syliin... + +Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että +oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. +Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon +painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä +johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran +sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja +katsoi surullisesti häneen. + +Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin +tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen +alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, +ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, +vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston +kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään +sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin +luulla aivan kuin säälien Joria. + +Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston +kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui +vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli +Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa +kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina +itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa +huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» +oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä +»Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona +olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui +kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle +vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja +katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. +Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki +sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata +ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, +vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä. + +Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, +niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet +onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli +näitäkin. + +Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut. + +Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan +vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, +Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» +Mitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse +onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei +häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia. + +Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja +kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä. + +»Eikö Tuira ole tullutkaan?» + +»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti. + +Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään +huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian +innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa +luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan. + +Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut +muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi +katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli +molemmilla vastauksena. + +Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan. + +Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, +jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana +mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä +milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut +keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui +uhkamielisiä ajatuksia. + +Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, +eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle +rakkauttaan. + +Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut +välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka +oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja +selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin +Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä +päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. +Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin +tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle: + +»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!» + +Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi. + +»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.» + +»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa. + +»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä +juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa. + +Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt +muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan +kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet +nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti +niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut +itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen +näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo +hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin +elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen +Tuiran viipymistä. + +Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt +häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä +sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia +tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli +kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän +puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä +käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen +kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee +käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut. + +Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei +mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän +päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä +enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla +pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne +menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras +niinkuin ennenkin. + +Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi +rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas +tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita +aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän +ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, +ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä. + +Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun +maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä +rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän +kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin +tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti +päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon +osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei +ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan. + +Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!... + +Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset +pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti +kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa +vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä +paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa +karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu. + +Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi. + +»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: +»Kristiina se oli.» + +Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti +Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan +hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra? + +Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin +puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi +sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia +aivan kuin takaa ajettuna. + +Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven +aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, +josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen +enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on +käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka +näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, +paljastui niin arvaamatta. + +»Ketä täällä on käynyt?» + +»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään. + +Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi +silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui +samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus. + +»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti. + +»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa +pyytämään», selitti Liisa. + +»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä. + +»Olihan sitä vettä.» + +»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: +»Sanoiko Jori mitään?» + +»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä +ajattelin sanoa...» + +Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan +ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta +noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos. + +Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut +elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin +jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, +jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. + +Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan +häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti +kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan +Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta +ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut +poskelle, vaan kumpi se oli? + +Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon +aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, +nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli +varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, +viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle. + +Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona +lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää +silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä +ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. +Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori +on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut. + +»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli +hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, +siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen +alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa +tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään +ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: + +»Aiotko sinä kuolla!» + +»Eei», vastasi Elsa naurahtaen. + +»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän +taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle +täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.» + +Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei +heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä +välinpitämätön. + +»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua. + +»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa. + +»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja +virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle +taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi +hän vielä, ennenkuin alkoi lukea. + +»Ei se surullista ole.» + +Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen +pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi. + +»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka +erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka +jotakin!» + +»Etkö aio vastata sitten?» + +»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, +tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä +vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan +tullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta +kuule! Missä Tuira?» + +»En tiedä suuntiakaan.» + +»Milloin hän kävi täällä?» + +»Ei hän ole käynyt.» + +»On hukkunut varmaankin!» + +»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.» + +»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?» + +»Tosiaankin!» + +»Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.» + +»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa +välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.» + +»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti. + +»Ei...» + +»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo +minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse +kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!» + +Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä: + +»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria +ensi kerta.» + +Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan. + +»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen +laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan. + +Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista. + +Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi +kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. +Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari +silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti! + +Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria +kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. +Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku +erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka +hetki. + +Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui +tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea +aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun +muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun +veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi +värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan +ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen +Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän +itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin +koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. +Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle +paikalle mennä! + +Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin +sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee +istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän +ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi +katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo! + +Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina +kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki +hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli +pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana +huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan +hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä +herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa +edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja +viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se +sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat +sanankuulijani!» + +Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan +mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää +ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman +asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan. + +»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta +kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu +päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija +Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne +Himmelros.» + +Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja +keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei +ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. +Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi +samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella. + +Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään +ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa. + +Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. +Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi +kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa +itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä +silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin +tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä +kunnioitti häntä kuin sankaritarta. + +Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki +kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta +jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään +tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen +puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja +pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui +tahtomattaan, tietämättään. + +Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se +kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui +juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että +suurin ponnistuksin sai askeleen. + +Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa +seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen +onnellisena. + +Eläköön! huusi suuri väkijoukko. + +Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien +Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun +morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan +Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on +ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta +ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän +nauroi itsekseen. + +Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei +ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön +vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa. + +Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. +Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle +sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon +eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, +muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää +kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää +vasten. + +Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen +ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen +pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas +häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä +olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka +hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen +keijukaiset. + +Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen +nimeään. + +»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...» + +»Olisihan ollut aika jo tullakin.» + +Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, +Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan +nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä +ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen +vierähtävän kyyneleen. + +Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, +joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle. + +»Missä Yrjö?» + +Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen +päänsä ojennetulle käsivarrelle. + +»Nouse, äiti kulta!» + +»Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä +katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi +hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa +Yrjön pois. + +»Missä Mari?» + +Mari nousi näkyviin. + +»Liisa?» + +»Meni hakemaan pappia.» + +»Rovastia?» + +»Niin.» + +»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen. + +»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja +katsottuaan Elsaa, joka nukkui. + +»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä. + +»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut +hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä +olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.» + +He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi +kiireimmän kautta ulos. + +Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä +puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen +nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja +armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla +valmis. + +Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi +kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja +ääneen kysyen: + +»Mikä tuo on?» + +Pastori naurahti. + +»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, +äidittömäksikin.» + +»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen +taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi +avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten +niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan +paperossinsa palamaan. + +»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi +Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan. + +»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...» + +Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen. + +»Menkää pois!» + +»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi +kiivas viha. + +»Viettelijä!» + +Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut +kuulleet kuin Latun emäntä. + +»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut +menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä. + +»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan. + +»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen +katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa: + +»Hän suutelee minua, auttakaa!» + +»Houraa», naurahti pastori. + +»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni +Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se +pudottaa suuren kiven minun päälleni.» + +»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti. + +»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän +huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain +häiritsevän sairaan rauhaa. + +»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta +jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa +minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä +viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille: + +»Jääkää Herran armoon ja turviin.» + +Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai +kuollutko oli. + +Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui +kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken +sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin +vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä +henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja +hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin. + +»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...» + +Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän +silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten +alas ja henki pusertautui pois korinalla. + +Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, +lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä: + +»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me +kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään +häiritse...» + +Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, +mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi +liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi +seisonut! + +»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa +hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua +Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei +muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien +onni tänäkin päivänä.» + +Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin +peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei +kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon +puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo +pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä +ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että +ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen +vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet +Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei +saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta +olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui +pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä. + +Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka +hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle +jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on +joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn. + +»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä. + +Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken +aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan. + +»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä +Tuiraa. + +Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta +ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun +emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin. + +Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella +lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut +irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken +tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi +katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili +katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja +katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi +vähitellen selville. + +Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. +Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä +valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja +hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta. + +Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, +kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata +valonsädettä näkynyt. + + + + +15 + + +Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen +kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa +oli nyt kutakuinkin turvattu. + +Mutta Yrjö raukka? + +Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin +tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. +Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat +lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, +Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. +Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että +omakin toimeentulo oli laihaa. + +Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän +lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei +raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin. + +Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu +ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun +oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei +ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille. + +»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen +Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään +kelpasi sitten vieläkin herrain seura.» + +»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi. + +»Vaan sääli olisi sinne panna.» + +»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. +Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi +sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!» + +Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa +jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan. + +»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se +on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan +Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin +kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä. + +Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että +mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei +vastannut hänen kysymyksiinsä. + +Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä +uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän +vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia. + +»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» -- »Kohtuhinnoissa.» -- »Ei lähde +isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona +aikana.» -- »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» -- »No kun +ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää +kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla. + +»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä +talutteli rekeensä. + +»Myyty on», vastasi isäntä. + +»Paljonko tuommoinen maksaa?» + +»Ei kuin sata.» + +»Onko se sokea?» + +»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa +vähän kuumottaa.» + +»Ei tuo kovin vanhalta näytä.» + +»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.» + +»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen +muoria. + +»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella +rekeään. + +»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei +näyttänyt olevan tietävinäänkään. + +»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen. + +»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.» + +»Hyvää päivää!» huusi Liisa. + +»Päivää, päivää! Kuka se on?» + +»Ettekö tunne?» + +»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, +ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän +uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä +tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn. + +»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä. + +Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun +pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli. + +»Latun Liisa.» + +»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät +sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?» + +Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat +kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa. + +»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä. + +»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän +kahden vanhan tavata toisianne.» + +»Mitä?» + +»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin +ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua +kotia.» + +»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on +nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?» + +»Elää.» + +»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?» + +»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?» + +Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti. + +Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen +suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen. + +»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi +mies ja katseli ympärilleen. + +»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää +päivää!» + +»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi +käydä kolkkasemaan rappusia ylös. + +Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, +pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. +Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat +penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja +paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja +siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin +huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. +Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi +seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin +viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia +huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset +odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä +ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat +vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin +muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita -- +olihan sitä heilläkin yhtä ja toista. + +»Paljoko maksetaan sinusta?» + +»Ei kuin viisikymmentä.» + +»Pitääkö työtä tehdä?» + +»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin +halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu +työtönnä.» + +»Eihän se oikein kulu.» + +»Onko muita siinä talossa?» + +»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.» + +»Onko pahastikin hullu?» + +»Aikatavasta höpsii runsaastikin.» + +»Ei ole raivo?» + +»Ei ole vielä ollut.» + +»Miehenpuoliko se on?» + +»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.» + +»Senkö kommersrootin?» + +»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.» + +»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan +oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan. + +Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen. + +»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?» + +Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään +verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten +kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa. + +»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti +katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli +tullut ja tervehtinyt tuttaviaan. + +»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?» + +Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli. + +»Sinä karkasit?» muisteli joku. + +»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien +silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.» + +»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet. + +»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami. + +»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin +pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää. + +»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven +auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän +eteen.» + +Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota +Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen. + +»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies. + +»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö +nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?» + +»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies. + +»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko +tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi +huokeammaksi elättäjälle ja elätille.» + +»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi +Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset +kiittivät, kun pääsivät. + +Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään. + +Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti +jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt +emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat +taas liikkua. + +Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. +Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, +että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea +kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. +Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada +silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan +koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin +vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan +katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi +leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla +kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein +helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin. + +Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan. + +»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää +tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.» + +»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen +markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin +seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.» + +»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.» + +»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja +pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät +voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.» + +»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.» + +»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! +Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään +päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!» + +»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne +ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään +taivaankäpyä suuhun panna.» + +Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö +syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi +hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. +Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli +monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö +huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon +tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan. + +Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, +missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa +päästä esiin pikemmin. + +Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi +Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa. + +Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla +palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. +Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt +tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin +pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan. + +Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja +pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla +kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan +pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, +missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. +Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei +kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat. + +»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta. + +»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan +tavalla. + +»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?» + +»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.» + +Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän +työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku +hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen +hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen +vuoteelle kaikinpuolin. + +»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. +Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.» + +»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies. + +»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo +onneton lie.» + +Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, +merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän +luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin +uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan +että oikein. + +Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen: + +»Fröken Lundgrén.» + +Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi: + +»Isänsä näköinen!» + +»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies. + +»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi +tulla tytöllekin!» + +Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli +jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi +korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on +pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään. + +»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko +Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta. + +»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä +ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies. + +Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, +minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia +ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa. + +Liisa sai nyt Yrjön tuolille. + +»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?» + +»Elsa Viion.» + +Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti +istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää +jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä. + +»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta. + +»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen. + +»Oikein kauniissa puvussakin!» + +»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. + +»Seitsemänkymmentä.» + +»Kuusikymmentä yhdeksän.» + +»Viisikymmentä.» + +Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. + +Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, +jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt +hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja +kädet ojeissa. + +»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. +Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, +joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi. + +»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa +kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän. + +»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja +puristi poikaa rintoihinsa. + +Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset +lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi. + +»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies. + +»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän +itki itsekin. + +»Kotiin, kotiin, kotiin...» + +Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen +miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa +olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta. + +»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä. + +»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin +pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.» + +Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla +silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi +mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä +pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, +peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. +Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan +loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani +vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan +vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. + +Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: + +»Äiti, äiti, äiti...» + +Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että +sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja +piirimiehet hypähtivät istuallaan. + +»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas +ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren +naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. + +Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona +itkemässä lapset sylissään. + + + + +16 + + +Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. +Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin +kädessä. + +Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan +sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. +Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului +etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi +kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin +skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja +yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä. + +Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja +silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien +toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi +hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja +varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. +Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja +katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa +hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä. + +Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta +herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa +tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja +kysäsi varmuudeksi. + +»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten. + +»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä +köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja +esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään +sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan +jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena +huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän +huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.» + +»Missä veljesi ja sisaresi ovat?» + +»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois +auksuunista.» + +»Aappo, pastori, hänhän on täällä?» + +»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin +sijalle johonkin.» + +»Entä Kristiina?» + +»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle +aikaa.» + +Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon +kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin +armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei +toinen toisestaan tiennyt. + +Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva +Vimparin kuolemasta. + +Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä +Sinulle kelpaa? + +Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja +levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi +vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan. + +Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan +kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni +valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi +se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli +pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. +Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, +joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut +kuin ihana satu. + +Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja +sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa +kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen +takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö +oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla +rannalla. + +»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni +kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...» + +Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, +joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan +Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja +Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt +varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että +tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla +kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan +muutkaan selville siitä päässeet? + +»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät +ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna +heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme +muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka +hongankeloksi muuttuu...» + +Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin +jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen +hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä +eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli +ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän +riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia. + +»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää +kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!» + +»No minkä vuoksi?» + +»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.» + +»Sano se sitten.» + +»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja +oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta +päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te +saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian +nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis +tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan +menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.» + +Liisa työnsi hänet menemään nauraen. + +Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja +hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: -- +saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun +koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä +esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän +naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan +puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman +Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. +Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat +vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. +Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa. + +Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi +käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän +kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja +kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä +rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen +tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti. + +Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies +jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa +tietämättään kuiskasi hän: + +»Voi armollinen Jumala!» + +Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi +Viion leskelle. + +»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi: + +»Minne sinä lapseni nyt?» + +Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi. + +»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään +viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. +Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana +katsellessa heitä. + +»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski +nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja +lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä. + +Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka +oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla. + +Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. +Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli +ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. +Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari +murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä +lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, +itsellään mitään vaatimuksia... + +Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna +ristiin. + +Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. +Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin +sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli +että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien +tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on +tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä +täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, +vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma. + +Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki +huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja +herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin +paistoi kirkkaammin. + +Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli +puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja +röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot +tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan +kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine +leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen -- +hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut... + +Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli +tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. +Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, +liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä +hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui. + +Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja +häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden +katseella. + +He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti +köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli +jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat +pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, +joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu. + +Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan +huutaen: + +»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!» + +Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi +valkoisiin. Kööri aloitti virren: + +»Sun haltuus, rakas isäni»... + +Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin +vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja +nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen +liikkeelle... + +»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen +sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. +Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla +kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. +Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi +pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin +runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian! + +Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille +hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla: + +»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...» + +Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän +palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun +emännälle. + +»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», +sanoi Liisa Viion lesken tullessa. + +»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan +kysellessä kertoi kohtauksestaan. + +»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa. + +»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla +evästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä +maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä +maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti +kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita. + +Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen +ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä +ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä. + +»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta +maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi +surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken +todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, +että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken +on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, +tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä +Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, +joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo +syntyessä otsassaan.» + +Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. +Tuntui katkeralle ja toivottomalle. + +»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän +ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...» + +Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. +Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu +mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli +menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön +niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä. + +Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat +hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan +sitten rupesi itkemään. + +»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi +Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja +toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on +tällaista.» + +»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. +Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.» + +Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista +päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen +kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä +jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan +talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja +silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten +Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista. + +Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja +noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan: + +»Vimparin Kristiina!» + +Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa +purskahti nauramaan. + +»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä. + +»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. +»Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!» + +»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski. + +»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan +rangaistus Aapolle.» + +»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon +Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä +kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi +on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista +saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän +raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, +että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten +kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut +langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.» + +»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina +raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta +sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, +joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. +Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan +jonkun kolauksen.» + +»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset +rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka +pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi +Viion leski. + +Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat +vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen +yht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö. + +Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja +sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi! + +»Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui +Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen +lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme +sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?» + +He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta +Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja +Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä. + +»Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki +Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään. + +»Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + +***** This file should be named 13733-8.txt or 13733-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/7/3/13733/ + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/old/13733-0.txt b/old/old/13733-0.txt new file mode 100644 index 0000000..16d72b3 --- /dev/null +++ b/old/old/13733-0.txt @@ -0,0 +1,8676 @@ +The Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Elsa + +Author: Teuvo Pakkala + +Release Date: October 13, 2004 [EBook #13733] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + + + + + + + + +ELSA + + +Teuvo Pakkala + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Otava 1894 + + + + +1 + + +Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin +tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta +siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. + +Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli +vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. +Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä +näki. + +Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä +emäntänsä peitteli. + +»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä +keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman +tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin +ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli +tullut upporikas mies.» + +Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, +jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli +monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun +palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän +katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen +niitten elämän aikaa. + +»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää +ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, +vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua +vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin +varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... +Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä +sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä +muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: +'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli +se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.» + +Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli +Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi +kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. +Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän +huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa +vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään +hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi +Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, +vähinosaiselle lähimmäiselle... + +Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät +suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. +Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut +iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli +hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas. + +Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja +vähä väliä hymyili iloisena. + +»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut +heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua +tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja +sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut +jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli +hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin +ohjattu.» + +Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. +Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista +monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään +määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota +ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. +Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on +osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä +pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin. + +Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin +onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. +Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä... + +Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». +Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui +Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa. + +»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja +nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin +neuvoa keksitä.» + +»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski. + +»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä +lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen +nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka +apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä +kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu +hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa +jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin +täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.» + +»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.» + +»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, +minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus +niin kovaa.» + +»He ovat sen kurituksen ansainneet.» + +»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä +pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä +en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton +hökäle.» + +Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion +leski lupasi kernaasti menevänsä. + +Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, +sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä +vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi +varmuutta. + +Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion +leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut +hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt +notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa +lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan. + +Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän +tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä +tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. +Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi +niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada +suustansa. + +»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten. + +»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en +minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä +hilpeästi. + +»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi. + +»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.» + +»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän +tuolia etsiessään. + +Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei +kerrassaan mitään sanoikseen. + +»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä. + +»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä +huolen pitää.» + +»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: +sortuneita tyttäriämme.» + +»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.» + +Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä +Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi +potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa +alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, +jolle hän oli uppiniskainen. + +»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, +jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä. + +»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja +mielestään.» + +»Niinkuin te?» + +Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän +epäilyksien väliin. + +Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein +voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: + +»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia +osoittanut.» + +»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.» + +Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se +kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. +Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma +käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka +tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi. + +Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää +häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, +pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi +lähteäkseen. + +»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken +nauravan. + +»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena. + +»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, +tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion +leskelle: + +»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.» + +Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän +oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua +siihen. + +»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, +joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli +muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen +äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se +oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti +tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen +tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän +yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.» + +»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan +käsiään väännellen. + +»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä +käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin +surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. +Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä +henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon +viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on +niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet +kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä +ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.» + +»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski +vakuuttamaan. + +»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia +jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme +sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala +varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, +puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö +heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia +yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee +juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?» + +»Se, että minä uskon?» + +»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän +rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on +uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se +Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?» + +Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, +että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. +Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän +oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin +jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? + +»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi. + +Syntyi pitkä äänettömyys. + +»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että +tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla +on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.» + +Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja +nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä +epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen +mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä +jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin. + +Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja +jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä +nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja +kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, +että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi. + +Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän +ilman muuta nousi ja sanoi: + +»Hyvää yötä!» + +Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. + +»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» + +Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja +oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle +ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut +kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana. + +Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään +jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, +lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se +ollut jotakin hyvinkin outoa. + +Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa +uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja +pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan +kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean +käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta +pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia. + +Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui +sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui +alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen. + +Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. +Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus +Nikkilän sisaresta. + +Sydäntä kouristi. + +Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, +uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se +on mahdotonta! + +Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, +ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa. + +Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. +Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli +niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. +Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta +tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi +voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan +kiivastelevia järjen viisasteluja. + +Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa +ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä +yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne. + +Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei +ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa +kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut +illalla. Hän nyt naurahti: + +Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta. + +»Emäntäkö se on?» + +»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, +kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan. + +»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten +lienen ollut niin pyörällä.» + +»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi +kysyi: »Mitäs kuuluu?» + +»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.» + +»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski. + +»Niin.» + +»Nikkilä kuollut?» + +»Kuollut se nyt on.» + +Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan +kiinnitettynä. + +»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin. + +»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. +Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, +niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla +mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen +hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo +kylmä.» + +Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin +varas. Herra Jumala! + +Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli +tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut +aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä +hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja +kaikki muu sanomatta. + +Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän +oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen. + +Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä +hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli +toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema +väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. +Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän +vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa +vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä. + +Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei +milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä +järkähtämättä siinä kiinni. + +Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, +istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä +nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. +Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt +sitä. + +»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi +Latun emäntä. + +»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä +muodolla. + +»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä. + +»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion +leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...» + +»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä +terävästi. + +Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä +Korhosen. + +»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», +tuumi säälien Vimpari. + +»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon +etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. +Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.» + +»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää +olla usko». + +»Sitä puuttui Nikkilältä.» + +»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä. + +»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.» + +»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle +vallan», vakuutti Vimpari. + +»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on +Nikkilänkin vienyt.» + +»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku +läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä. + +»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole +armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.» + +»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla +taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman +poikanne.» + +Vimpari nauraa höräytti ja sanoi: + +»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa +taivaaseen toimittaisi.» + +»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo +edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen +kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on +varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä +hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin +kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.» + +»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä. + +»Taivaaseen», huusi Korhonen. + +Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan +norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. +Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi: + +»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä +olet.» + +Latun emäntä purskahti itkemään: + +»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten +koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me +odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan +meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen +rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen +kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa +armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme +tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.» + +Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, +muisti hän vainajan sanat: + +»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.» + +Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan +toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin +pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta. + + +Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten +harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt +asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja +Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta +odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää +köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty +tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen +taloon emäntä oli huudettu. + +Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen +ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu +sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun +Latun emäntä oli sitä pyydellyt. + +»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun +emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina +hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin +kuin elukkaa.» + +»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi +Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.» + +Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina. + +»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», +lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden +vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin +ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta. + +Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden +kestäessä. + +Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo +oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, +kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli +sittenkin vielä tietymättömissä. + +»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli +Vimparin vaimo. + +»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä +ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? +Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten +ei ole hätää», vakuutteli Vimpari. + +»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa. + +»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka +linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, +Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla +elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme +nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!» + +»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi +vaimo. + +»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin +pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, +että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan +omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi +papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä +uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi +syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun +kerran uskoo.» + +»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin +raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää +ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako +sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo +itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että +vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat +samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan +tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka +synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.» + +»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on +meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole +todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän +Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?» + +»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi +vaimonsa. + +Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos +ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää +vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut. + +Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei +olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan +ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin. + +»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä +luulette, Viioska?» + +»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua. + +»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa +uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on +silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt +uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.» + +Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti +ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne +etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat +itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit +lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan +puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin +kovaosaisista. + +Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli +tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. + +Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, +kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli +pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa +muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan +tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta +muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään. + +Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon +tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä. + +»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi. + +»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä. + +»Missä sitten?» + +Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä +katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan. + +»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän +ja rupesi itkemään. + +Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha +olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli +ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, +että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja +muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista +Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, +että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. +Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten +kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin +hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja +keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili +Elsaa: + +»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!» + +Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen +saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien +myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän +asti oli hartaimmin rukoillut. + +Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa +keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa +Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut +pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli +odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, +olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla +oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus +keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, +luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän +alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa +lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo. + +Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, +sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla +päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, +hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla +tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia. + +Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. +Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon +vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi +niille kerjäämässä varkain äidiltään. + +Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, +joita hän ei saanut auttaa. + +»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...» + + + + +2 + + +Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi. + +Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt +toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti +eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi +toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken +pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi +hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki +Elsan mentyä ensi päivänä. + +Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan +tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla +Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään +kuin koskaan ennen. + +Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän +joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa +joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen +tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen +lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä +lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen. + +Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan +ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi +pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, +avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään +muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei +mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa +aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja +rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi +levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa +työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen +Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut +eteen maalattu. + +Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi +tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, +että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan +viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut +muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko +kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja +siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän +pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, +uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on +kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas +synkistyi, ja se lopuksi voitti. + +Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet +sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin +ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta. + +Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan +samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä +oli täysi työ pidättäessään itkua. + +Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin +aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi +oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille +oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin +olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista +vaikuttavan. + +Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei +millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän +huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan +oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan +rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän +huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, +joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään +kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista +hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet +kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, +että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli +muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri +eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava +ja arvokas. + +Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla +ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat +vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli +kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, +mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt +asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. +Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä +ihmelapsena. + +»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen +Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle. + +Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä +nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän +aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys +kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys. + +»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...» + +Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran +kotia seuroista. + +Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, +niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, +ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä +omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä +hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. +Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen +ponnistus väheni hiljalleen. + +Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta +kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, +joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja +pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin +Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä. + +»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen. + +»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?» + +Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti: + +»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin +useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, +etten laseitta näe.» + +Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki: + +»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin +opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat. + +Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat +lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten +on Jumalan valtakunta. + +Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota +vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. + +Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi +heitä.» + +Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. +Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja +riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti +hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, +heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, +pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan +syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä +tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää +sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi +itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti +rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä +kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella +heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja +ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja +isälliseen rakkauteen. + +Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut +iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan +ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen +pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli +kuohuksissa riemusta. + +Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän +kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin +yksityiskohtiin. + +Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin +paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. +Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt +toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät +aina, vaan nyt tänä iltana vasta... + +Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä +hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei +mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli +kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle. + +Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja +autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo +tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään +ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva +taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos +sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen +katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, +kaunis lapseni!» + +Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin +Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan +lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa +taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki +hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen +muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, +eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan +ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten +toisten koko suosion tulva yhteensä. + +Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan +armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten +tasalle. + +Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle +lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, +ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, +joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. +Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan +toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin +katsoi häntä silmiin. + +Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen +poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa +oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin +vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin +rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, +poskitusten. + +Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi +odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi +viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne +siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan +kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, +läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia +ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä +riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään +kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon +kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus +syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat... + +Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi. + +Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi +hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin +että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu +monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, +kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla. + +Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena +hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka +kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena +pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. +Elsaa oikein kauhistutti. + +Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä +se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei +voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä +Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei +huomannut. + +Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä +pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi... + +»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä. + +»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti +aivan kuin sitä olisi miettinytkin. + +Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva +ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos +olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki. + +Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei +saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat +kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään. + +Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen +ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi +mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi +siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin +kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään... + +Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, +että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä +rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin... + +Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli +sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä. + +Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista +kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari. + +Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt +siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit +kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut +jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, +tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen +läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen. + +Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka +olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään +niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin +häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja +muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. +Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana +siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran +kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että +ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. +Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari +oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa. + +»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, +jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut. + +Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut +välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi +kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska +Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. +Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo. + +Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, +hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka +vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun. + +Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista +ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset +vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa... + +Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla +tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. +Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut +mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe +levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja +ummisti silmänsä. + +Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja +Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti +olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta +aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli +putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi +Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi +rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja +Herransiunauksen. + +Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä +painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi +sulkea silmänsä kuolemaankin. + + + + +3 + + +Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, +kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin +mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa +oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei +kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi +vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut +sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti +olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan +ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan +sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona +raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa +pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille +oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat +naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan +vakaviksi. + +Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen +keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen +makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, +pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin +outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla +missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi +retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut +tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he +kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei +koskaan tiennyt sokko missä oli. + +»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin +ajatus ollut. + +Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut +huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko +siellä ketään. + +Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä +laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli +toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan +vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat +sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien +henkien liikkumista maan päällä. + +Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen +maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli +lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat +siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret +tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin +olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja +keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti +olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa. + +Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, +että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän +oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että +heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat +ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli +jotakin salaperäistä. + +Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi +tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja +sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja +riemuisaksi. + +Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui +nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona +vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta +huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa +nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli +uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea +käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä +häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan. + +Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi +taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista! + +Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä +päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua +varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin +hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä! + +Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä +mihin ryhtyä. + +Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi +rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän +myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, +mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen. + +»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja +vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti +niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä +vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään +vastenmielisyyttä, vaan masentuneena. + +Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi +kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui +rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. +Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa +myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja +joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti +ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja +painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa +kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se +taas heti. + +Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat +toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän +ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui +hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa. + +»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat +saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan +toiselle, joka siihen vastasi: + +»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? +Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!» + +»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi +taas toinen ja nauroi muille silmää iskien. + +»Kun ei ole mistä antaa!» + +Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja +hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa +soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi. + +Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi +uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa +vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai +piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin. + +Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat +kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä. + +Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, +joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä +tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, +vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin +kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, +varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei +vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina +sanottiinkin: + +»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.» + +Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli +sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, +eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä +kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin +käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, +ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja +Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle +sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti +Maria. + +He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa +Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin +kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori +heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan. + +Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli +kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. +Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin +lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet. + +Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko +he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä +kuin viime viikolla. + +Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän +on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään +ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni +portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä. + +Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset +tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos +ovatkin yhdessä... + +Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä +Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan +keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa +katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja +itkumielin meni hän sisään. + +Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi +niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan +ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin +peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt +sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, +yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin. + +Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka +mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin +niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin. + +Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään +ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän +olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään. + +Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei +ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä +mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. + +Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti +hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, +kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan +aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut +laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain +ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri +muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. +Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään +kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan +ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle. + +Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi +Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että... + +»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan +matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?» + +Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita +riemastunut Elsa teki. + +Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja +joku kysyi: + +»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?» + +Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, +kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan +kiireesti. + +Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... +Kivi-Risto?... + +Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja +mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut +koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki +ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman +alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, +paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty. + +Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei +ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita. + +Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, +kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja +kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle. + +Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle +kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää +kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään! + +Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti +kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja +etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi +lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui +hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi +asiaksi. + +Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista +viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti +kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut +lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia +tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle. + +Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei +tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut +milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen +opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin +työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä +osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, +niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. +Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, +uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina +jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten +siihen, kun hän menee rippikouluun. + +Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä +mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena +tyttönä, miten puettu ja miten toimii. + +Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi. + +Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä +hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt +uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut +kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on +hän aivan aikuinen. + +Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, +että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään +ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville. + +Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan +Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni +on tapahtunut. + +»Eikö ole hauska!» + +Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä +itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä. + +Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, +jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät +herranehtoolliselle laskettiin. + +Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden +omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he +alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, +puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä +uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja +rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä +juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista +ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat +kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan +seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät +alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan +sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä +sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä +olisi tapahtumassa. + +Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi +noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään +ojentaisi. + +Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei +mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta +ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen +tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin +työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. +Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi. + +Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän +kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden +testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli +nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi +olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain +kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä +onnea, jossa Mari oli. + +Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki +ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, +mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, +arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat +kelvollisia. + +Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi +jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä +päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. +Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän +kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin +kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi +viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi +olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko +häpeä, jos olisi saanut nuhteet. + +Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä +joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja +pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja +kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan +arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi +pettyneensä. + +Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat +hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään +kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään +myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti +hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois +ja juhlapuoli käännetty näkyviin. + +Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava +kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti +juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan. + +Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän +välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin +erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt +odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. + +Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut +sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun +huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. +Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja +silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän +joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei +hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, +jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti +ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi +tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, +esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa +autuudeksi. + +»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!» + +Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen +menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa +ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen +selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan +kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja +iloissaan. + +Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin +vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja +kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen +silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. +Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät +peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin +puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se +syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä +uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan +kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, +vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella +jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä +on vielä kotia. + +Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi +sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen. + +Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt +esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi +itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä +asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä +huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti +vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa. + +Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi +jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja +aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän +sittenkin levotonna. + +Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja +ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis +kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello +väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne. + +Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. +Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen +pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt. + +Miten monella tavalla kirkon kellot soivat! + +Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan +tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava +ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin +hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... +Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! +Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat +alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna +soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi +talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, +kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet +tähdet tuikkivat kuin kilvassa. + +Ja nyt? + +Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, +vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa... + +Mitä oli? Ja mitä oli tuleva? + +Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten +takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa... + +Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. +Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen +ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei +tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän +huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten +jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo +käynyt alttarin ääressä. + +Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei +ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän +kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja +seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin +kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän +tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, +joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, +kuulla, tuntea. + + + + +4 + + +Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin +ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein +säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen. + +Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella +kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen. + +»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä +lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi +vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin +sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä +luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, +mutta eläpäs: on entistä pystympi.» + +Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla +äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä +tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on. + +Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin +tuttavaksi. + +»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa. + +Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin +olisi se vielä komeampaa ollut.» + +Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin. + +»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä +naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää +kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion +leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen +näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli. + +»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi +vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään +kaikenlaatuista. + +Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, +että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä. + +Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei +ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. +Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi +voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani +arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin +äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin +värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella +paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, +että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta +toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon +vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein +puolesta sanasta. + +Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia. + +»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella +päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: + +»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi +Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri. + +»Kevyt kuin lehti!» + +Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti: + +»Latun Liisa!» + +»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko +teittelittekin!» + +»En minä sinua tuntenut, koko otusta!» + +»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja +pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti. + +»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua +pitkiin aikoihin.» + +»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja +ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä +kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut +estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari +merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja +niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin +on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin +teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua +nähnyt.» + +»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!» + +»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi +Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi +niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein +totta kysyneen: + +»Enkö ole kaunistunut?» + +»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski. + +»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet +minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin +syksyisin ja talvisin -- pimeällä.» + +»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä. + +»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, +että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina +ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin +poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan +mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn +kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja +panin toisen silmäni näin ja suuni näin.» + +Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa +purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli +toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja +suu kauhean rumasti väärässä. + +»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'» + +»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa. + +»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi +silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään +kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan +kumminkin vähän luojan luoman näköinen.» + +»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?» + +»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että +ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa +mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen +jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.» + +»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski +moittivasti. + +»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin +ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa +ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo +naimisiin!» + +Liisa purskahti itkemään. + +Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa +vyöliinaansa vetisteli. + +»Naimisiinko?» kysyi Viion leski. + +»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi +kerta.» + +»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?» + +»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja +viisastunenko milloinkaan!» + +Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin +että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän +olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt +miten lohduttaa. + +»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, +»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla +viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.» + +»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, +kun Liisa oli päässyt taas entiselleen. + +»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. +Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa +sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa +ehti mitään lausua, sanoi: + +»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet +naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo +minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, +eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan. + +»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän +päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät +kaikki.» + +Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä +asiaa: + +»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se +minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle +pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.» + +Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin +istumaan hänen viereensä. + +»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, +eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion +leski. + +»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan +on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä +vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena: +sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole +erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, +ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan +tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti +että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän +niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja +niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka +on kantensa valinnut?» + +Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä +hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. +Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun +yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan +tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa. + +Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut. + +»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä +rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin +että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista +miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun +kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu +suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta +vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta +pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on +vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että +kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin +äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri +korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin +olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä +oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin +kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin +Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin +neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin +purjetta aikonut enkä paitaa.» + +Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin +kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin +»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän +ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen +hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne. + +»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan +Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, +että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin +ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi +häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te +olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.» + +Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän +sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen +askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen +näköiseksi. + +»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski +itsekseen. + +Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää +kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan +väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin +pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin. + +Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi +häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, +sanoi Elsalle: + +»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö +liene tyhjää hölöttänyt.» + +Elsa vakuutti, että totta se oli. + +»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät +häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että +tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei +heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.» + +Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, +kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin +heille. + +»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli +siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.» + +Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin +selityksineen. + +»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin +sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, +ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla +häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä +hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan +tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän +häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. +Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. +Osaathan sinä tanssia? Tietysti!» + +»En.» + +»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä +väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia +kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä +tanssimaan opit», sanoi hän sitten. + +Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut +vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja +tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei +ajatellakaan hirvinnyt! + +»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», +koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun +huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa. + +»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?» + +»Niin minä olen...» + +»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten: + +»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!» + +Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. +Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle +äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä +hänellä on täällä komentamista! + +»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä. + +»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei +Elsankaan ole pakko mennä. + +»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan +rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?» + +»Omani se oli.» + +»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun +Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun +komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon +puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että +mieltä liikutti. + +»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?» + +»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista +pitävät nuoret huolen.» + +»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.» + +»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut +poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin +miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne +pahoittanut?» + +Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, +vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli +nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, +iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli +enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet. + +Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli +morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa +hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli +hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli +kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja +huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli +kyllissään hänelle, mutta itselleenkin. + +Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi +rukoillut. + +»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä +hyvä!» sanoi hän tytöille. + +»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen. + +»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa. + +»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu +puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi +totta. + +»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua +haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. +Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan +teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!» + +»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili +häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja +morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä +aivan kuin ei niinä miehinäänkään.» + +»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan +tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä +otan sanasta vaarin enkä hätäile.» + +»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että +hän jättyy häistä. + +Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin. + +»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. +Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!» + +Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa +enää Liisalla leikin tekoon. + +»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä +vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.» + +Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen +ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti +hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi: + +»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon +ihmistä?» + +Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa +lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa. + +»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?» + +»Enhän voi sitä tietää.» + +»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?» + +»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.» + +»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi +tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se +ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä +olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin +puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä +Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?» + +»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski. + +»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin +piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se +ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota +hurtti humööri ja repäsevä meininki.» + +»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski. + +»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi +edes puoli sanaa.» + +»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.» + +»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa. + +»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin. + +Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi: + +»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!» + +Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten +kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi: + +»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja +molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei +tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja +engelskaksi laulavat: + + Tiimai, tiimai sellai tui + Komtit pitikit kom tits nuu + Somlai kaffe somlai tee + Somlai redigati rasnavee.» + +Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti +ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan. + +Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään +arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui +hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle +siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja +hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin +kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä +mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta +sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen +tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi. + +Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan +pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat +luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on +vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä +kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun. + +Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden +pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui +heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. +Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen +nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina +samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti +heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen +aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen +katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa +ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten. + +Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että +melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen +kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, +epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli +mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, +josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi +entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne +siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun +pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin. + +Morsiusparia odotettiin. + +Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan +kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin +naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. +Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo +ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän +sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo +aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut. + +Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu +tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo +Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa +itseään vakavaksi. + +Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen. + +Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei +ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta +merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän +joukkonsa valiolta. + +Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan +kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti +vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo +hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs. + +Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut +Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä +nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä +paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä +tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein +vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui +ylimielisyyteen. + +Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli +heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon +syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan +itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on +ollenkaan sujuakseen. + +Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle +toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä +sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni +samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa +hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi +ymmärtänyt hänen ajatuksensa. + +Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi +hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan +onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi +heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän +emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin +myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen. + +»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti +hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli +hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä +nähdä kerran!» + +Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän +emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta +nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä +katkeruudeksi. + +»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen +huoaten. + +»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään +Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta +verosensa mieskin sai.» + +»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta +muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: + +»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että +saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen +sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime +aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä +pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.» + +Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat +onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui +esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski +heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut +lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, +joille hän ei ollut sanoja tavannut. + +Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli +ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli +enemmän surullinen kuin iloinen. + +Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella +vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt +jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli +tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi +hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan: + +»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en +olisi saanut käväistä teillä itkemässä.» + +Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja +lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, +kirkas säde. + +Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan +kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella +suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi: + +»Äiti rukka!» + +Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi +kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, +miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä. + +»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti +Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun +tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» + +Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat +sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli +kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli +hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän +mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä +seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta. + +Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu. + +»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena. + +»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi +Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle. + +Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta. + +»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka +synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti. + +Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa +käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison +huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin. + +Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt +nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin +nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa +koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat +kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja. + +»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta +ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies +istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken +lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut +tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi. + +»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi +kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin +nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. +Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan. + +»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, +sorja kuin koivu!» + +Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten +puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli +muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin +kaunista satua. + +»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen +on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse +vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat +vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, +niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. +Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi +nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä +ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.» + +Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, +joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion +lesken ja Elsan vähin. + +»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä +Viion leskelle. + +Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet +huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin +kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka +olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen +kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän +muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle. + +»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi +muistaa ollenkaan.» + +»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin +huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä +olen Tuira.» + +»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia +vieressään pyytäen siihen istumaan. + +Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon +muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä +pitkään silmästä silmään. + +Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla +Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion +leskelle. + +»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta +voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta +meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan +on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, +kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt +työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita +hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, +ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.» + +Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen +äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä +retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, +niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli +jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän +luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä +tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut. + +»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!» + +»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta +kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli +viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan +halutti lähteä käymään kotimaassa. + +»Te olette vasta tullut?» + +»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän +ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä +olosijojaan. + +»Mille näytti ja tuntui?» + +»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi +vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on +tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. +Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut +vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, +joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni +ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja +sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan +tuttava ollut.» + +»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy +entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän +tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja +seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät +teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.» + +Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä +tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki +esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että +Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan +tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin +halusi joskus päästä. + +Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien +aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän +kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. +Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että +olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä +muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, +hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu. + +Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan +Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen +läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin. + +Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin +hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle +lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, +äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti. + +»Ja sellainen mies on sitten tullut.» + +»Merellä niistä miehiä tulee!» + +Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi +tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin +mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä +maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen +huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies +tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta +ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä. + +Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion +leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon +huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?» + +Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, +sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia +pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran +lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin +mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli +sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten +huvitteluista salissa. + +Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, +joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista +tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan +harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he +olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi +mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat +muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin +olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi. + +Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista +kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät +seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä +varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna +ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, +tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli +kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, +pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset +kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, +vaan samalla ujoa ja hiljaista. + +Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan +kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat +istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän +puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli +vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. +Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin +yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, +jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti +hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen +häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän +myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti +soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja +hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa +sointua. + +»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli +miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa. + +Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa +hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen. + +Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja +Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä +puhetta ollut. + +»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan +Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti. + +»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, +tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan +minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata +sanaa.» + +Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä +kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon +humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä +kainalossa. + +»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on +vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en +sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat +kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se +minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! +Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein +itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä +sentäänkin minusta ihminen tulee.» + +»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?» + +»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea +ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...» + +Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi: + +»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se +peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on +pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.» + +»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen +tulee.» + +»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan +sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin +olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat +sanoneet eikä muuta.» + +Hetken mietittyään kysäsi Liisa: + +»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?» + +Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui +äänettömyytensä hänestä itsestään. + +»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä +merimiehen akka!» + +Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan. + +Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään. + +Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen +alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, +joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei +ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut +onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut +ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia +huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta +mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla +luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa +taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että +niin kävi kuin oli ennustanutkin!... + +Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, +nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat +piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja +ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin +kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin +Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet +äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan. + +Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka +avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi +takaisin raikahtelevana kaikuna. + +»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin +mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä. + + + + +5 + + +Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen +koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui +matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita +puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä +silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi +ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit +kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. +Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa +väikkyväksi haamuksi. + +Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät +varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen. + +Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja +ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan +astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen +kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa +lyömään. + +Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni +vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja +palasi niistä raikahtelevana kaikuna. + +Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua +vasten nojaten. + +Se oli Tuira. + +Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän +muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne +nähnyt joka päivä. + +Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, +edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain +mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän +saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine +saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi +kaikki ja joitten seurasta iloitsi. + +Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet +ja vieraantuneet hänestä. + +Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten +kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten +rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan +kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta +ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja +hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein +purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava +vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, +kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä +ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana +merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja +nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan. + +Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä +iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa +hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja +rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat +saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, +missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty... + +Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet +hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät +tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti +osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä... + +Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin +jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset +siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan +kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan +hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan +perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. +Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat +äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella +istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat +sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli +ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien +häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, +joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa +paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä +kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella +aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa. + +Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion +hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva +puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on +se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko +kesän, koko kesän, koko kesän». + +Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan +pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku +hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. +Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat +käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä. + +Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen +toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti +venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä +ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki +vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin +norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään +ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi +tavataankokaan enää kuuna kulloinkana. + +Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen +miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia +ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten +äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla +olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen... + +Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja +muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen +merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti. + +Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit +kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään +ja loiskimaan rannoilla. + +Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli +tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja +hengen, jäi kuin onnen helmoihin. + +Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne +saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon +suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. + +Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, +josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. + +Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi +saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle: + +»Elsa...» + +»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä +suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet +jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan +aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana +jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja +mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat +toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten +läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu +tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan. + +Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, +kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. +Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja +nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo +siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti. + +Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki +seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut +toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi +sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. +Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon +juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän +olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli +rohkeus puuttunut. + +Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon +hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea +syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, +sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä +silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin +avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta... + +Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan +auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta +mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät +lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi +siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä +jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä +majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike. + +Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!... + +Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, +ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan +peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin +lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain. + +Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään +kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu +ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he +kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat +häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan +olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan. + +»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan +vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa. + +»Ei näy enää.» + +»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt +piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!» + +Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina +kuunneltiin hänen selityksiään. + +»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on +kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. +Pikkuisen pilkoittaa enää.» + +Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus +löysi sen helposti ja varmasti. + +»Nyt ei näy enää!» + +Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä +vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä +hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä +mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan +kehittelemään. + +Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää +laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän +kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan +häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, +leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili +mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta. + +Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti +kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus +olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin +äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät +kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja +kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat +tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, +virittänyt hänen muistonsa. + +Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi +muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. +Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut +sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. +Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli +mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua +heille: olkaa onnelliset! + +Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään +ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, +sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa. + +Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan +onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle +hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran +poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa +iloisempikin kuin tavallisesti! + +Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole +vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen? + +Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi +jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt +tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta +ei olisi tahtonut niistä luopua. + +Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin +olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti +tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa +sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä +hakemaan vähän kävelylle. + +»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa. + +He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle +metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella. + +Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli +mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta +erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta +ja Tuirasta tulee kaunis pari. + +»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?» + +Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan +vuoksi. + +Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien +jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata +pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, +millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä. + +Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. +Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui +ajatella, kun Tuira taas tulee. + +Kun tulisi pian! + + + + +6 + + +Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille +ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät +ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden +paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea. + +Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä +kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari. + +Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki +hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle +lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja +sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin +varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi: + +»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!» + +Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla. + + »Mari! + +Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka +kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun +palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...! + + Risto Kivinen.» + +Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista +kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin +luettuaan yhdessä kirjeen. + +Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän +koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, +että Tuira on mielistynyt Elsaan. + +Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen +Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat +onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut. + +Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä +kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta. + +»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen +useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan +huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko +maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä +heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten +seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa +etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja +pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan. + +Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö +Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota +omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa +tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. +Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän +istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka +rakastuisi häneen... + +»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi +kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena +kuutamoiltana. + +Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: + +»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin +Tuiraa, joka sinua rakastaa!» + +»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.» + +»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä +rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän +oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.» + +Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että +Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari +oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu! + +He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä +ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa +olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä +laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten +oli vähän laskijoita. + +Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo +ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt +naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia. + +Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja +hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo +koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei +olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo +yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari +laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin +hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat +kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon. + +»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät +Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa. + +Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää +ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja +Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa +laskemaan. + +»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran +laskette.» + +Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi. + +»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori. + +»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari. + +»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», +vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään. + +»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat +kelkasta radan päässä. + +»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea. + +Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. +Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa +odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja +hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. +Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja +muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin. + +Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa +itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti +Montinin Jori. + +Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! +Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän +lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt? + +Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, +yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti +sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei +tullut. + +»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. +Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut. + +»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa. + +»Menenpä tietystikin!» + +Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin +peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä +syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli +Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja +hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta. + +»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!» + +Portilla oli Vimparin Aappo. + +»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo. + +»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari. + +Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä. + +»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän +tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme +virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, +kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.» + +Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan. + +Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli +issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän +lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän +ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi +ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten +nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin +hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen +helinä. + +Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan +siihen. + +Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä +ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän +ei välitä! + +Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin. + +Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä +sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, +jotka laskettavat. + +Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori +ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin. + +Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se +oli Jori. + +»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa. + +»En.» + +»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?» + +»Mistä niin päätätte?» + +»Kun ette tullutkaan enää.» + +»Minulla ei ollut aikaa.» + +»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.» + +Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori +sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen +senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi +itkenyt! + +»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori. + +»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.» + +»Suvaitsetteko minua seuraksenne?» + +Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja +tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin. + +»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, +että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten +hän viitsisi istua Jorin viereen... + +Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he +lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, +jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa. + +Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi +ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli +niin hiljainen ja vakava luonteeltaan. + +»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. +Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi +puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä +pohjoisessa. + +He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko +ajan ja joskus kysäsi Elsalta: + +»Onko teistä, neiti, niin?» + +Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, +mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa +kauniimpaa ja selvempää. + +Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että +lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee +esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, +arveli Jori. + +Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät +olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain +mellakkaa mäessä. + +»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun +mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää +juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori. + +Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: + +»En minä ole sanonut, että olen haluton!» + +Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, +pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta +Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. + +He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli +polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin +tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. + +Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea +kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. + +Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: + +»Vieläkö lasketaan?» + +He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja +Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti +sanomaan: + +»Päästään samoihin häihin!» + +He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he +lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. +Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, +niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista. + +Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko +hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän +niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen +oli mennyt tietämättä ohitse. + +Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä +yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen +Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti +tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria +ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut +oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. +Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan. + +Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä +kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli +Aapon kanssa ollut. + +»Voi, voi Elsa, kun et tullut!» + +He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, +edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat +huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin +sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin +syöntiin. + +Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, +näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin +kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja +Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle +puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, +Hän kuuli Marin sanovan: + +»Sinä olet, Elsa, hupsu!» + +Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka +vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin +ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän +hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta +kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta +askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan +näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua +tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti. + +Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko +illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan +päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä +kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei +käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan +oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, +päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja +päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen +vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa +Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, +kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli +Jorin kanssa! + +Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä +kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja +lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun +luuli Marin jo käyneen siellä. + +Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset +olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti +ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät +kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän +oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän +selvempi, se oli kuin Tuira... + +Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän +oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään +heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa +käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen: + +»Aappo rakastaa minua!» + +»Onko hänkin kirjoittanut?» + +»Eei, hän on sen itse sanonut.» + +»Itse sanonut?» + +»Niin, ja hän suuteli minua.» + +Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan +todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi. + +Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän +koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin +sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia +ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe. + +»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa. + +»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja +niin sanoi Aappokin», selitti Mari. + +»Sinä olet morsian?» + +»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä +tiedä.» + +»Mutta, entäs Risto?» + +»Enhän minä rakasta Ristoa.» + +»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?» + +»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä +olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja +erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!» + +Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin +ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja +vaatteittensakin poimuista. + +Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi +oikein rakastaa!... + +Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». +Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja +Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, +ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän +jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa. + +Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään +silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja +sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään. + +Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja +raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan +näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään. + +Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja +muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He +tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut +katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan +heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, +että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että +piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja +katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana +karehti. + +Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa +tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin. + +Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä +liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei +hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. +Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa +maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat +toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi +kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska. + +Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä +Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla +maalta! + +Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan +jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli +sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin +Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat +ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana +kävelemään silloille. + +Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä +ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa +kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen +alitse. + +Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken. + +Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi +on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän +ei ehkä tiennyt... + +Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan +kostuivat ne uudelleen. + +Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että +ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että +Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun +hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin +koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan +Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa +ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan +taakseen ja sieltä Jori tulikin. + +»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...» + +»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen. + +»Sinä», sanoi Elsa ja punastui. + +»No mitä sinä minusta luulit?» + +Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja +sanoi: + +»Minä luulin vain sinua teiksi.» + +Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä +oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa +kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä +kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan +kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että +lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien +vieressä. + +»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa. + +Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla. + +»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen. + +»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle +kävelemään.» + +»Kuule! Mennään Karjansiltaan!» + +Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän +näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan». + +»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!» + +»En minä muista.» + +»Joo, ja me pelkäsimme sinua.» + +»Etkö sinä enää pelkää?» + +»En. Mitä minä nyt pelkäisin?» + +Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. +Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja +Jori ja paljon muita. + +Jori ei muistanut. + +»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa +Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät +kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi +kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja +Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa. + +»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori. + +»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit +meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.» + +»Vai piditte minusta!» + +»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin +toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi +sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei +ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli. + +»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli +se aikaa se piennä olo!» + +»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan +nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin +mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle +nimenne.» + +Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin. + +»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori. + +»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan. + +»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui. + +»Ilman aikojaan.» + +Jori tuli uteliaaksi. + +»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?» + +»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja +rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he +lähtivät kävelemään takaisin. + +Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan +sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää. + +Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä +oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, +jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa. + +Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa +ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin. + +»Mitä se oli, Elsa?» + +»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, +että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin +pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli +muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän +kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin. + +»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat +toisensa ja molemmat punastuivat... + +Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin +valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt +oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta. + +Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän +mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja +punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta +kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen: + +»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!» + +Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki +meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän +jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin. + +Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin +kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, +vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa. + +Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä +tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman +ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut +ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime +syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei +osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli. + +Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta: + +»Merimiehen leski Elsa Viio.» + +Itse kirje oli: + + »Arvoisat tuttavat. + +Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, +tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän +kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen +kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen +pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen +tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani +taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä +maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. +Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää +minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. +Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, +kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. +Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla +ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia! + +Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä +minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, +jota nyt kaipaan. + +Elkää pahastuko. + +Toivotan hyvää terveyttä! + + Tuttavanne + Erkki Tuira. + +Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen +veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi +tämäkään.» + +Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. + +Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. +Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi +nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui +eikä enää liikkunut. + +Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi +kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei +hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen. + +Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia +poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen +vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään. + +Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni +mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät +kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten +kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat. + +Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli +ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten... + +Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti +taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli. + +Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli +kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen +hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti +nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen +onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja +skailettikello naksutti riemuisasti. + +Jos äitikin tietäisi! + +Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan +häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui +mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja +niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! + + + + +7 + + + Ei unta, ei päivän töitä, + Ei päiviä, ei öitä, + Ei mulla muutakaan: + Kun poissa on armas kulta, + Niin poissa on kaikki multa + Ja tyhjää... + +Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. +Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava +tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, +ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi +ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa +kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että +Jori tulisi pikemmin takaisin. + +Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä +arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä +tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko +aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet +purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka +Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei +ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, +kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin +suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa +metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia +metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää. + +Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta +äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota +kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut +nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä +varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän +päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään. + +Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin +kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se +oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui +pahalle ja tuskalliselle. + +Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle +alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi +ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!... + +Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai +tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa +ja muisti hänet selvemmin. + +Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän +nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä +Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja +äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. +Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. +Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, +tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia +yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan... + +Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen +sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, +koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana +auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat +onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja +sulki hänet syliinsä... + +Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. +Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla +Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa +piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi +paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja +elähytti sitten kirkkaalla toivolla. + +Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään +kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi +ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli +suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa. + +Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, +jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla +tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, +rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin +lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle +tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia +haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät +päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: +kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko +kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana +ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja +kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He +eivät kaivanneet silloin mitään... + +Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. +Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi +punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä. + +Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin +sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti +hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, +jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta. + +Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta +Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja +poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle +metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti +maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli +rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin +Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi +hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen +oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa +ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli +mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä +luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor +pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi +näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. +Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan +vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui +ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään +kyyristyksissään maassa. + +Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla +mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin +juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet +kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla +muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne +ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä +aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa +tunnetta odotellessaan Joria. + +Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun +syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja +illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui +olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä +Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan +sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä +niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien +jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien +pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei +hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli. + +Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi +ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli +ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja +pimitti toivon. + +Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, +jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä! + +Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt +sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä +sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän +toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan +kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli +aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä. + +Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän +muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman +täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin +taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä +kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli +vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja +joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän +huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja +kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa +niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. +Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli +osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan +ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän +valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, +mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä +rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä +mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois. + +»Sitä en näytä.» + +Elsa luuli, että se oli Aapon kuva. + +»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.» + +Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja +lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle. + +Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan +entisistä asioista. + +Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki +nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on +hylännyt Aapon. + +Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. +Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät +Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin +kauniisti saarnannut. + +Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei +vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori +olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, +rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei +kukaan koko maailmassa. + +Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän +rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei +voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa +tätä rakkauttaan. + +Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin +sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja +valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui +kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä +alttiiksi. + +Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen +toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan +rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi. + +Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. +Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen +ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori +siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut +hänet suojata... syleillä... suudella... + +Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä +Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan. + +Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko +lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan. + +Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt! + +Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi +hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. +Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan +ja rakastaa vielä Aappoa. + +Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat +väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan +kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki. + +Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa +kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin +talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä +tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja +kuu paistoi täysinäisenä. + +Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka +maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut +tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että +kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin +odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä +kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta. + +Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, +laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. +Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän +iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin +Elsa oli luullut. + +Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut +mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä +ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea +turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei +viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta +tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian +Aappoon. + +»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein. + +»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan +kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista. + +Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. +Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, +mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle. + +Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun +Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan +tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa. + +»Ei kiitoksia.» + +»No miksi ei?» + +»Ei passaa!» + +»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, +veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti. + +»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti +Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti +ja juoksussa pakoon. + +»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan. + +Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi: + +»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu +kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia +teille!» + +»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää +samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se +olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. +Eihän se mitään pahaa ole...» + +Elsa ei puhunut mitään. + +»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna +suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?» + +Ei sanaakaan toiselta puolen. + +»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä +sinusta.» + +Elsa astui kiivaammin. + +»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja +jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin +yhtä hyviä kuin hän!» + +Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti +turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi +ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi +taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli +varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos +ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen +vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki +ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, +missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä +kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi: + +»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!» + +Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan +väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan +äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus +syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan +vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa. + +Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut +itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että +hän olisi itkenyt itsensä vesiksi. + +Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen +huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin +siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä +tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. +Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin. + +Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja +kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui +aivan tapahtuneena tapauksena. + +Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi +koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon +kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat +lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan +värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka +nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen +kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa +apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut +lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä +kiveä uhaten pudottaa sen. + +»Näitkö sinä unta, Elsa?» + +»Näin pahaa unta.» + +»Ethän sinä vain ole sairas?» + +»En.» + +Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista. + +Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni +oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta +kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä +peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin +leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle +erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt +kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa. + +Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki +kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän +juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin +päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi +turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi! + +Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan +kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli +huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta +pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti +laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän: + +»Ei tarvitse Liinan lähteä!» + +Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi +mahtaillen: + +»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne +kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!» + +Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, +ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä +Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään. + +»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu +toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään +itsekin. + +Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään +Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin +lohdutukseksi. + +»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena. + +»En ole.» + +»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.» + +»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.» + +»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin +vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina +kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.» + +Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä +minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et +tiedä! + +Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. +Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. +Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi +voinut kertoa, ei ketään... + +Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. +Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, +kuinka ilkeitä ihmiset ovat! + +Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin +valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa! + +Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti +itselleen myötään. + +Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän +liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun +päivänä ja sai kirjelipun. + +Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, +vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi +kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. +Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen +näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi +pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen +saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä +hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa +oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä +ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut +hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai +olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt +lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden. + +Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän +sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään. + +Tänä iltana siis tavataan! + +Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi +tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se +ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, +rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää +loppuun elää. + +Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja +ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti +valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva +vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla. + +Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan +juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja +polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, +jota Jori puristi lujasti, + +Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan +tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin +kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois. + +»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori. + +»On vähän!...» + +Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. +Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle. + +»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät +toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle. + +»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi +kamaria.» + +»Miksi kaksi?» + +»Sinulle ja minulle.» + +»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme +ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?» + +»Ei tietystikään.» + +»No niin no?» + +»No mitäs kun reki!» + +»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?» + +»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin +ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.» + +»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen. + +»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat +puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi +ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, +oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä +koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme +lammelle soutelemaan.» + +»Mitä työtä me tekisimme?» + +»Sinä hakkaisit kiveä...» + +»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen. + +»Niin -- sinä naurat!» + +»No niin. Entäs sitten?» + +»En minä viitsi, kun sinä naurat!» + +»En minä enää naura. Kerro vain!» + +»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, +Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä +oikein. Minä en pelkää nyt mitään!» + +Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen +katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä: + +»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?» + + + + +8 + + +Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut +huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut +olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli +äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen +haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa +mieltynyt Tuiraan. + +Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän +huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan +sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. +Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti +sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun +tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa +matkaltaan. + +Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa +itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne +rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se +onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa +takaa, ja jota alussa oli epäillyt. + +Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa +alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta +Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei +mitään varmaa tiennyt. + +Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun +päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, +iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ +sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi +enemmän kuin ennen. + +Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt +olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. +Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua +kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin +kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen +varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran +pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, +tuskin mahdollistakaan. + +Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan +minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi +ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, +joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, +niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa. + +Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita +ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, +osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta +somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt +kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki +katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli +muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä +esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti +itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja +joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi +ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma. + +»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, +Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.» + +Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon +säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen +ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja +hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili +jo Elsan silmissä. + +Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja +lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja +lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, +istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, +kuihtuneena ja riutuneena. + +Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella +ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin +tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin +sydäntä särkevän surullinen. + +Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli +piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta +oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka +oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella +synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä +musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset +toiveet. + +Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän +suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman +kolkostuttamiseksi. + +Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. +Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä +paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa +kaikki oli elotonta, harmajaa. + +Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin +hautajaispäiviä. + +Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti +huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan +hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. +Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi +kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei +mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi. + +Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään +ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut +tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän +hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän +ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten +se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi +halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin +päivän nousua. + +Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut +»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt +usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat +olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä +heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa +eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat +pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin +huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan +kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion +lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut. + +Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt +kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli. + +Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. +Antaapas saada sitten suuret silmät! + +Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion +leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo +purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa: + +»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?» + +»Miten ja milloin?» + +»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen +sanottuaan Liisa meni. + +Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän +viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, +että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan +voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen +mahdollisuutta. + +Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen +haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle... + +Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä +täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde +mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja +päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa +tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen +pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin +kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, +ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin +Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta +oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. + +Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. + +»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. + +Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. + +»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä +on sinua kohdannut, onneton?» + +Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut +vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja +jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa. + +»Ihmiset ovat niin ilkeitä!» + +Viion leskestä tuntui keveälle. + +»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on +vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!» + +Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa. + +»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.» + +»Oi, en voi, en, en!» + +»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat +sanoa?» + +Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa +edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo +liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin +kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän +juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä +oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa +haukuttavan jos kuin pahasti. + +Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka +oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei +huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa +silmiin. + +Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui +vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle: + +»Mitä katsot!...» + +»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän +näköiseksi. + +»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä +selin Liisaan. + +Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen +nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa. + +»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti. + +»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi. + +»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?» + +»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en +huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa. + +Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti +Liisaan. + +»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita +tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa +Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja +hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti +hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan +suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi +kaupungille päin. + +Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla +katseella tuijottivat lattiaan. + +»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä +vasten kasvoilleen. + +Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, +minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin +meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana +ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. +Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta +vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia +askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli. + +Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa +katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle +ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen. + +Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan +nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota +outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä +aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, +kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, +kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi +joku musta, jääkylmä... + +Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan +vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli +askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän +jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku +nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi. + +Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän +täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä. + +Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari +seisahtui hänen viereensä. + +»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet +näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?» + +»Olen!» + +Mari katseli häntä päästä jalkoihin. + +»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.» + +Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan +ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle: + +»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki +herralle poiskäskevän liikkeen. + +»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa. + +»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan +katsetta. + +Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin. + +»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari. + +»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään. + +Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin +rinnoille. + +Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari +odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka +olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on +ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää +sääliä itseään ja Elsaa kohtaan. + +»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?» + +»Ukurin Annaa.» + +»Voi Elsa raukka!» + +»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä +jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas +on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin +mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä +henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina +putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, +tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, +vedessä olisi helpompi...» + +Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään +kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille +omituisessa muodossa: + +»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?» + +»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja +tietämättä mitä Mari tarkoitti. + +»Missä Jori on?» kysyi Mari. + +»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten +kevään.» + +»Tietääkö Jori?» + +»Tietää.» + +»Entäs äitisi?» + +»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.» + +»Sinun pitää sanoa äidillesi.» + +»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!» + +»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.» + +»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan. + +»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et +saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään +äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun +hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. +Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja +järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!» + +Elsa oli ääneti. + +»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa +soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.» + +Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä. + +»Sinä lähdet nyt kotiasi...» + +»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen. + +»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei +ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään. + +Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa +keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin +sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa +katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle: + +»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin +ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun +olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! +Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, +minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä +olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua +houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?» + +»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat +taas niin kauniit. + +»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka +menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän +luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, +Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin +tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa +hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! +Eihän?» + +Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut +heillä ja hän oli torannut Liisalle. + +»Minkätähden?» + +»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja +muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä +lienen nimitellyt jos joksikin.» + +Herrat kääntyivät jo takaisin. + +»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän +sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä +paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy +kärsiä!» + +Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun +Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä. + +Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen +istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen +huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti +jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän +siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja +pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti +lähtemään, rupesi kaikki pyörimään. + +Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat +toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla +keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä +rauhallisesti ja tyynesti. + +»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja +ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole +epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää +ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on +ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja +kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan +aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja +hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt +osoittivat asian oikean tilan. + +Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana +edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää +mieltään. + +»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä +hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten +näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun +emäntä Liisaa. + +»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja +koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan +seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi +haudasta noussut. + +Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli +ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja +omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä. + +Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja +vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki +Elsan horjuvan. + + + + +9 + + +Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat +kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin +etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat +uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, +joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset +suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa... + +Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, +kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän +ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin +milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa +joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, +varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät +lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä +mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan +lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui +puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä +ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi +puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään. + +Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka +molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään +tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen. + +Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja +pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä +lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa +kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja +hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti +kertomuksilleen. + +Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi +aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti +levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan +kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä +ymmärtänyt eikä ajatellutkaan. + +Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin +sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä +näkyi ja oli hauskan näköistä. + +Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä +kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti +hän, että se on tullut. + +Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira +ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä +kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää. + +»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni +kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: +»On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» -- »Sellainenpa se olikin +fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» -- »Niin, sano +sinä!» -- »Oikea pyhä neitsyt.» -- »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!» + +Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion +leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien. + +Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä +oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat +rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut. + +»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» -- »Kantänkka jos +kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä +kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken +kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä +olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On +se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua. + +Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen +aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään. + +»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi +kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!» + +»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun +tähteni soimaavat!» + +Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta +häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan +tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin +ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja +syitä toisissa. + +Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. +Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa +jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut. + +»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään +vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion +leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä +kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta +mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!» + +»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme +nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski. + +»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! +on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan +leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat +väliin vesissä silmin. + +»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski. + +»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!» + +»Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski. + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Minä olin kuulevinani.» + +»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, +vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut +häneen vähintäkään. + +»Se on Tuirakin siis maissa?» + +»On.» + +»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi +syrjäsilmällä Elsaa. + +»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, +ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, +vastenmielistä, jos tulisi?» + +»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä +vastaan!» + +»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» +lohdutteli Liisa. + +»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi. + +»Olen.» + +»Oletko puhunut minusta?» + +Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi. + +»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, +että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, +että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä +molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa +kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!» + +Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin. + +Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan +punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun +Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. +Elsa meni ikkunaan ja huusi: + +»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.» + +Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti +kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä. + +Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin +rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin +tuttavallisesti. + +»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään +meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan +käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte +yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.» + +Tuira ei osannut sanoa sanaakaan. + +»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette +pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te +olette tulleet?» + +»Perjantaina.» + +»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?» + +Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa +lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin +viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista. + +Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata +kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet +pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin +sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat +kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei +olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, +aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi +keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien. + +»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti +lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin +valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa +kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät +meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti. + +Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän +ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt +sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka. + +»Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_» sanoi Elsa vaipuessaan +istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, +rauenneen näköiseksi. + +»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti. + +»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan +perästä nukahti. + +Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään. + +Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui +höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli +seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, +vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden +väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi +poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi +huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli +ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit +salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin +käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos +enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän +päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut. + +Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä +itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui +illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla +ja huomenna ilman.» + +Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. +Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, +reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla +nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä +kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas +tanssiin. + +»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi +muuan. + +»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa +haaveriin!» + +»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi +kolmas. + +»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä +saisi!» + +»Vaan sitä se pelkää.» + +Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, +kun soitto alkoi kuulua. + +Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt +tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden +yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja +puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt +istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä +tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat +lasin. + +»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista +viillyttelemään itseään. + +»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!» + +Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja +tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät +saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. +Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran +tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa. + +»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen +pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, +sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään +lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira +kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat +laseihinsa huutaen: + +»Eläköön Tuira! Eläköön!» + +Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen +säkeen. + +»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku +laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo +kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin +aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon +pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen +myrsky. Laula!» + +»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen. + +»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!» + +»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki. + +»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!» + +»Oletko sinä kuullut?» + +»En.» + +»No niin.» + +»Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! +Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan +ja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!» + +»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan +puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin. + +Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He +joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen +äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili +itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa +kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi +jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli +koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi. + +Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja +aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia. + +»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja +katsoen Kiviseen. + +»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni. + +Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, +josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen +ikkunan yhdellä iskulla pirstonut. + +»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!» + +»Niin on minullakin!...» + +»No lähdettiin!...» + +He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä +joukossa huiskien ja huutaen. + +»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja +vimmautuivat otteluun. + +»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat +toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, +joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus. + +Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli +tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan. + +»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi +Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle. + +»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain +vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, +jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset +kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, +vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia. + +»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!» + +Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, +joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti: + +»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.» + +Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle +tunnussanan: »I am sailor» -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin +raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän. + +Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja +ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat +koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran +huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään. + +Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen +etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. +Missä ihmeessä hän oli? + +Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa. + +»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa +Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään. + +Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi. + +Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää +rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt +tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli +sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. +Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli +ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, +pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä +lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän +pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, +niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat +luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet +käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman +merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin +että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain +tanssinut eikä muuta. + +»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa +kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!» + +»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun. + +»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita +ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.» + + + + +10 + + +Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä +Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin +kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti +varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian +alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen +raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn +kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin +lyhyen ajan yhtämittaa. + +Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet +olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla +oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen? + +Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. +Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, +aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, +levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä +joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti +mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin +pani sekaisin kaikki. + +Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, +kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin +piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski +varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän. + +Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä +auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! +Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän +vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut +ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, +joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä +auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten +kun Elsa on palautunut. + +»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja +tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat +kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka +juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua +kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. +Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin +ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion +lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä +huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. +Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!» + +»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen +henki.» + +»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!» + +Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan +pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä +oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, +vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet +kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja +summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi +syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta +pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät +osaavan sanoakin. + +Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät +oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja. + +»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, +eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että +ylpeys käy lankeemuksen edellä» -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja +lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia +ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että +eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua. + +Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut +myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään. + +Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita +he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta +niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli +ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja +raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se +vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, +jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki +olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin +olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän. + +Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, +että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, +ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti +hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, +paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin +ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän +äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla +oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä +kokenut tahi avoin silmin nähnyt. + +Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen +keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli +rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä +meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa +oli ollut. + +Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi +toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä +olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin. + +Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. +Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää +ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin +oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt +viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut +odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei +ollut. + +Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa +voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän +pääsee rahan hankintaan. + +»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen +sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin +katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan. + +»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.» + +»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko +pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne +Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani +kaupungilla.» + +»Miten Elsa jaksaa?» + +»Hyvin.» + +»Entä lapsi?» + +»Oikein hyvin lapsikin.» + +Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä. + +»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. -- +Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu +käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.» + +Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, +jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan +on hyvillään Marin käynnistä. + +»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion +lesken mentyä. + +»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan +syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja +häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät +-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen +ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla +suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja +ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. +Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei +enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin +koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on +saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!» + +»Kyllä minä aavistan.» + +»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, +ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat +aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion +leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä +sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat +pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan +avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt +myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, +ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt +ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi +olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa. + +»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen +tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...» + +»Vaan mitä?» + +Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi. + +»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa. + +»Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi +Mari äreästi. + +»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun +on asiaan ryhtyä.» + +»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun +asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä +tulisi oikeaa?» + +»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?» + +»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt +tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa +kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja +jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella +minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!» + +»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...» + +»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen +ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla +pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla +on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä +olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. +Minä en luota itseeni.» + +»Muuta sitten meille.» + +»No se on eri asia.» + +»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!» + +»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.» + +»Lupaa samalla iäksesi.» + +»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä +olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut +kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...» + +»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. +Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on +kaunis!» + +»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä +nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan +ihmeissään. + +Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa +ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä +näe! + +»Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi +Elsa. + +»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun +selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle. + +Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi. + +»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!» + +»Missä äiti?» + +»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi +selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten +keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen. + +Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. +Ja niin hän itsekin oli. + +»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja +on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin +minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen. + +Ȁiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan +näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun +astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on +tavallista iloisempi. + +Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia +tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut +panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut +pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa +myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei +niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli +ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin +Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja +muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet +ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille +ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille +osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa +tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän +olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt +tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi. + +Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että +minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin +joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos +sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon +vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä +lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen. + +Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja +aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti +kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän +ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana +päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli +entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt. + +Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä +onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka +menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa +oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, +toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella. + +Tuollainen pieni turvaton olento! + +Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, +suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut +Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli +tietämättä pohjastanut myöhemminkin. + +Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde +olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. +Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, +katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä. + + + + +11 + + +Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. +Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. +Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin +leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen. + +He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa +menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, +joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei +kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne. + +Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin +ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä. + +Elsa oli kirkoteltava. + +Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle +ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan +sitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli +hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se +kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla +jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla +polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin +Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta +viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa +Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen +puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin +tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä. + +Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä. + +Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli +rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti +kehoittaen elämään oikein! + +»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...» + +Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta +unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi +äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja +tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan. + +»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. +Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin +ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki +jälessä. Eikö niin?» + +»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua +teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?» + +»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin +lipeviksi!» + +Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta +tavatakseen hänet. + +»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! +Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi +kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin +puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!» + +Liisaa nauratti ja itketti. + +Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin. + +»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja +ylenkatseellisesti naura!» + +»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja +ystävälliseksi.» + +»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän +yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu +on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.» + +»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa +rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin. + +»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan +säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.» + +Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla +ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä. + +»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti. + +»Viion. Elsa Viio minä olen.» + +»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen. + +Elsa nauroi Liisaan kääntyen: + +»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.» + +Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa. + +»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa +minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...» + +Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea +käskettyään Elsan polvilleen laskeutua. + +Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen +ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon +päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen +yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä +ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on +pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut +perkeleen valtaan... + +Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun +hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli +ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä +tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne +muutkin ihmiset olivat... + +Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin +kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, +muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän +noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei +sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... +Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi +kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi +kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut +eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin +olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt +niinkuin hän oli toivonut. + +Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. +Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo +pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar! + +Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin. + +Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, +hillitsemättä. + +»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki +kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki +ynseys rakkaudeksi...» + + + + +12 + + +Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän +välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan +usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. +Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja +suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria +kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin +kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, +mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina. + +Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei +häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli +kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten +jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes +vilahdukseltakaan. + +»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa +ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä +ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, +raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.» + +»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.» + +»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut +mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä +olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka +minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja +auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.» + +»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja +ikävöinyt sinua.» + +»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin +vanha resuinen akka...» + +»Minkä vuoksi vanha akka!» + +»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei +tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä +ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea +hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan +parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen +sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, +sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, +sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen +Mari.» + +»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin +surullinen elämä ja elämän loppu!» + +»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni +päättyisi. + +Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja +säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo +rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen +tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin +Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi +hän sen uudelleen ja entistä ehompana. + +Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen +ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken +ja Liisan. + +Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän +asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten +hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä +hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona +muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen +muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan +ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan +tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, +vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin +joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän +ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että +Mari oli mennyt maalle. + +Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi +toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria +menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että +ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus +pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. +Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui +Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän +takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen. + +»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», +sanoi Liisa. + +Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle +jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän +tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle +astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen +kauhistava ajatus. + +Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta +huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli +etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. +Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului +suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa, + +Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen: + +»Kylläpä se nyt huutaa!» + +Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän +nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, +niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen. + +Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi +mielessä. + +Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin +kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, +uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle... + +Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä. + +Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla +ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen +henkien veisuuta... + +Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, +niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin +huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän +avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. +Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja +huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai +selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, +muodostivat ne uusia kummituksia. + +Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti +aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton +kuin lankavyyhti. + +Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty +naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä. + +Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen +toistensa katseista: + +Mari! + +»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla +ja säälin äänellä. + +»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin +oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. +Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. +Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä +voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. +Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä +hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.» + +Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi +Liisa: + +»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän +kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski +juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi +heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi +hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä +kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä +ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja +tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi +olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä +aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi +hernettä!'» + +Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa: + +»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle +tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, +ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta +kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta +kuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen +seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen +koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.» + +»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä +päättänyt?» + +»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein +peloitti.» + +Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten +hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä +oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka +alussa oli niin ollut ruusupukuinen... + +Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin +tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä +ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, +uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen +vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua +sekään. + +He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi: + +»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?» + +Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari +oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että +hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras. + +»Minä lähden käymään siellä.» + +Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka +takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli +Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi +hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli +aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi +maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga +ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli +taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten +luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä +Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä +askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi +ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden +hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan. + +Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen +Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään +huomatessaan odottamattoman tulijan. + +Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli +lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi +hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla +joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa +tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä. + +Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja +eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja +käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. +Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. +Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut +käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin +riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään +nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas +toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin +pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet +toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat +hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta +se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni. + +Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään +muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä +oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli +Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun +Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta +toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin. + +Ȁiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan. + +»Fröökynäkö?» + +»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.» + +Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe +suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi +kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan +siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan +Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui +väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua +Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton. + +»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään. + +»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun +naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän +asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut +virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja +toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät +vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt. + +»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin +kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja +katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka +eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.» + +Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen +viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. +Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat +kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa +heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja +ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. +Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä +ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi +tuta heti pahoinvointia. + +»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo. + +»En minä ole.» + +»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan +kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?» + +»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle +on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.» + +»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja +rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja +tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, +selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään. + +»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. +»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.» + +»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, +milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?» + +»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä +se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. +Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se +saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen +sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi +puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, +puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli +että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun +jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä +olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, +niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.» + +»Sinä lopikoit taas, isä rukka.» + +»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?» + +»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan +eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.» + +Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa. + +Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien +paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse +hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät +äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti +puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista +pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että +Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran +silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa. + +Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään. + +»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun +eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta +nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt +siellä enää pitkiin aikoihin.» + +»No minne se Mari on joutunut?» + +»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. +Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.» + +»Mitä hän maalle olisi mennyt?» + +»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.» + +Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli +ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli +perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole +pontta ei perää. + +»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi +koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se +olisi mennyt ja painunut jään alle.» + +»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski +ilahtuneena. + +»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä +kelloja», nauroi Liisa. + +Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. +Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä +elämä. + +»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa +kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään. + +»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja +sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan +eihän hänellä itsellään ole millä auttaa. + +»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo +hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän +on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa. + +»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, +muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen +homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle +meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.» + +»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan +puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään. + +»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja +aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää +huolta.» + +»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa. + +»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää +vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.» + +»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin +papiksikaan tultuaan.» + +»Minkätähden?» + +»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun +on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa! +Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.» + +»Minäkinkö?» + +»Niin tietysti!» + +»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!» + +»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä +selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä +sitten sanon loppusanat.» + +Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli +kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä +Tuomaan tuluksetkaan. + +Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti +Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos +hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen +vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka +Mari oli häntä auttanut. + +»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion +leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi +niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, +Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin +ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta +puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun +saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. +Minusta on nyt niin hauska!» + +Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään +kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei +mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja +päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin +lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti +ovesta sisään tultuaan. + +Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin +erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski +istumaan se esimies! + +»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa +kuullut. + +»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että +'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi: +'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee +suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.» + +Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja +Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi +esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja +esimies niiasi ja pokkasi.» + +Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia +juttuja toinen toistaan hullumpia. + +»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», +tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli +sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin +sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.» + +»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski. + +»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat +lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä +kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään +sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa +muutamin paikoin Marin juttua. + +»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän +naurusta. + +»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui +ja rupesi puhelemaan oikeista asioista. + +Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli +kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat +makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia. + +Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, +jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa +laitellessaan sitä uuteen pukineeseen. + +»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön +pöydän luo toisten nähtäväksi. + +»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin +ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili +katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili +sylissä. + +»Mummon kultakipene!» + +»Kummin ressukka!» + +He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä +sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat +Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan +sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi +rinnassa. + +»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: +»meillä kun ei käy miehiä». + +»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi +Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja +katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin +sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan +nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei +tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion +leskeä. + +»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti. + +»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen +vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari +Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään. + +»Omani on!» sanoi Liisa. + +»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa +kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!» + +»Kuka?» kysyi Liisa. + +»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari +tosissaan. + +»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?» + +»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette +tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!» + +»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.» + +»Tässä tilassa... On helppo uskoa...» + +»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa. + +»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, +vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.» + +»Kuka se on sitten?» + +»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta +olla, vaan h:n päältä se oli.» + +»Kenen tyttäriä?» + +»No Montinin...» + +»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin +muille. + +»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle. + +»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen +itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi +minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... +Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa +se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi +tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori +nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän +rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä +sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, +mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että +herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä +nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha +tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui +pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja +sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut +kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo +ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin +kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...» + +»Missä Mari on?» kysyi Elsa. + +»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen +vilkuttaa silmää. + +»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen +pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi. + +»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, +josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti +tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut +Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja +oikea ihminen. + +»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa. + +»Minä otan palatessa.» + +»Ettekö mene kotia suoraan?» + +»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden +porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun. + +»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä +vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä. + +Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja +alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se +piti palaessaan, kuului ainoana äänenä. + +Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi +varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta +hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. +Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin. + +Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää +siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että +äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia. + +»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...» + +Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen +jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan +olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi +ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. +Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä +hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. +Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, +niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. +Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin +että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi +ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti +juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi +tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. +Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa +leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta +kaatui hän kylelleen tiepuoleen. + +»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni. + +Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös +tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta +ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä +kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, + +»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» + +»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut +mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin +aavemaiselle», selitti nuori sulhanen. + +Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat +kiihkeämmin. + +Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä +pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon +pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. +Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, +vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun +aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, +kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi +tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti +silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa... + +»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota +luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo +Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien +varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun +kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi +nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta +kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli +varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, +joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää +ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka +poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri +perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.» + +Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. +Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja +vakuuttavasti: + +»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei +Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.» + +Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui +kasvoilla. + + + + +13 + + +Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven +lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut +kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli +rakastettu. + +Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, +ylpeytensä, henkensä, elämänsä. + +Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin +päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka +sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi +toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi +riemuhuudon hänen rinnastaan. + +»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!» + +Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä +suurempi. + +Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin +häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin +kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin +hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä +luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle +muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella +ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut +niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni! + +Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen +onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus +tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut +mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut +menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen +onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka +kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään. + +Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä +pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi +ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin +kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä +karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä +ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa +vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä +ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen +mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, +mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten +ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä +arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle +lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin +hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä +kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. +Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli: + +Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos +kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, +sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on +tyttären käsi herrain taskussa. + +Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten +katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! +Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma +syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole +ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut +käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. +Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi +kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta. + +»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, +että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan +kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa +minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin +luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan +kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en +ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, +että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan +niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä +paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa +kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja +Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: + +»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin +puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin +heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, +pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että +minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta +lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes +lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton +lapsi, vaan 'huoripenikka'!...» + +Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun +heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti. + +Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten +ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä +niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa +sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän +ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, +niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli +toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet +omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he +kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen +hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka +ymmärsi hänen tilaansa. + +Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena +ajatuksena: + +Jos Jori tietäisi! + +Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko +maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja +hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen. + +Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, +varmuus siitä, antoi taas voimaa. + +Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään +ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi +olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä +vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi. + +Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut +ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin +kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut +niistä tietävinäänkään. + +»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» +sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään. + +»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi. + +»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi +hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä +sanoin.» + +Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun +emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, +säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! +Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa +oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa. + +»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä +kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana +kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa. + +»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun +taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia +olisi häntä koskenut. + +Ȁiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla. + +Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä +poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän +oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään +oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, +että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin +Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin +käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen. + +»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen +toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen. + +Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin +kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten +leikkiä. + +Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa +päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, +istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä +äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran +kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: +»Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.» + +Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa +lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas +puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen +syntynyt. + +»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi +Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen +hänkin äidiltään puolustusta saamaan. + +Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun +emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja +sanoi: + +»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!» + +Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», +sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, +joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen +kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja +mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen +merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva +Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se +Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee +Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä +Yrjön tykö!» + +Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, +joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään +hyväiltyään sitä kaikin tavoin. + +Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma +lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. + +Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut +umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. +Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa +omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, +josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut +muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut! + +Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla. + +Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! +Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita +sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa! + +Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan +samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja +piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä +päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta +enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, +niin tahtoi hän taas kumota sen. + +Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan +tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo +kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo +vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka +kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja +kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla +rakastamatta heitä! + +Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen +kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli +hänellä äännähdys: + +»Jori!» + +Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui +Elsaa kainaloon lausuen iloisesti: + +»Elsa!» + +»Mari!» + +Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti +vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta +nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet +puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen +herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen +kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi +taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt +sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. +Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi +hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja +tahtoi häntä pidättää. + +»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!» + +Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä. + +»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te +puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», +sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään. + +»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.» + +»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja +tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan +ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, +aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei +ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan +kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös +toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin +kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin +ja innostuksella. + +»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. +Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.» + +Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen +saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, +katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. + +Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä +niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot +olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit +silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin +vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti. + +Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, +Elsalle kohteliaalla kumarruksella: + +»Saanko luvan tarjota?» + +»Kiitos!» + +Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui +toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen +seuraansa. + +»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin +hauskaa.» + +Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona +muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? +Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran +puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut +kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä +ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra. + +Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, +kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli +ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt +sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi +painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin +tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut +yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain +kanssa! + +Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet +saanut? Ostanut! + +Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän +olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran +kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva +tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia +muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna +omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai +mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta +se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut +jotakin varastettua takanaan. + +Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se +tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli. + +Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden! + +Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin +vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin +ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi +sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. +Vaan hän olikin ollut piloillaan. + +Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että +voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, +ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja +hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä +tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut +sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli +usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää +silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen: + +»Lapsen tehnyt ihminen!» + +Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän +yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka +hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja +oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota +vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella +eikä toivoa Jorin rakkautta. + +Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, +arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. +Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon +hääiltana. + +»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme +kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.» + +Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota +säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli +Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan +siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa +kaikki tietää. + +»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä +kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä +Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, +joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään. + +Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä +siitä herrasta. + +»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko +yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin +ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, +kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin. + +»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta +sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä +tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin +ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, +vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi +Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen +koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta +puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui +Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa. + +»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä. + +»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi. + +»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut +elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se +Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen +katalan kuin tuo Aappo raukkakin!» + +Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä +pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään. + +Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja +»morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina +alussa ja lopussa. + +Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla +puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun +kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän +pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, +vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, +kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. +Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, +jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli +sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, +että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. +Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä. + +Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin +ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, +että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian +mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja +Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä +rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti +nauramaan ja nauroi halustaan. + +Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. +Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos +tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli +pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku +toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa +voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. +Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä +liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli +omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. +Tuntui helpommalle hetkisen perästä. + +Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka +olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet. + +Hän nukahti sitten itkuunsa. + + + + +14 + + +Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut +enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää +kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa +kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen +toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, +hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka +itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta +jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi +Viion leski tyynesti: + +»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että +oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat +jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.» + +»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen +ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy +häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. +Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on +tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö +usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus +ole!» + +»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään +toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä +jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan +minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on +turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin +pakahduttaa, niin minusta tuntuu.» + +»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä +vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.» + +Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, +joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja +samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä +mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan +itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli +sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova. + +»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja +alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa +neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää +Tuiran. + +»Oliko se Tuiralta se kirje?» + +»Keneltä se sitten olisi!» + +»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?» + +Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan! + +»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa +luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden +perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen +kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. +Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle. + +Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan +tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja +luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja +katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä +keskitaivaalla. + +Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa +kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle. + +Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, +joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, +selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. +Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista +aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun +toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran +huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä +kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen +näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten +lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta +kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. +Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, +kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas +västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, +siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla +lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti +keikutellen purstoaan. + +Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. +Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän +istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja +katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli +kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän +hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, +Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja +itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, +Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat +ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin +toistensa ympärillä. + +Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja +yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira +sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne. + +Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. +Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja +seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle. + +Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun +hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli +kaunein. + +Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston +kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla +me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen +nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä +sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...» + +Minkälainen oli Tuiran mieliala?... + +Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä +näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, +että se on tuleva ja että siinä on Tuira... + +Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin +kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. +Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista +levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se +lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, +ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän +toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän +pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä +hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja +rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan +menisi. + +Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa +vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon +päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä +vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka +sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt +sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan +ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei +uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy +väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse +tiennytkään. + +Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei +muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni +kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla +päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa +kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja +talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui +tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä +oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet +kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... +enkeliksi... + +Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään +ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui +kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, +pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän +rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... + +Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. +Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän +urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, +tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, +ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä +hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta +minnekään, ajattelematta mitään... + +Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen +sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. +Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan: + +»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, +ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.» + +Elsa sanoi vain: + +»Antakaa, äiti, anteeksi.» + +Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, +jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön +koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan +mieliksi: ottaa Tuiran. + +Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään +ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, +joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli +hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn +rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja +oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä +Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, +jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira +sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti +häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei +ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän +kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli +kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama +kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja +itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi +Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta +Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä +nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi +sanoiksi: + +»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona +päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla +on siihen syytä!» + +Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, +mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin +äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, +joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa. + +»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata +väsyneenä. + +Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet +hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut +nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken +maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja +kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea +istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä. + +»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, +vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, +levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa +odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.» + +Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten +jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla +reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi +lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista. + +Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on +kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat +punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.» + +Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut +Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin +keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen +katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston +tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, +ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli +ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi. + +Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei +tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän +olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran +syliin... + +Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että +oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. +Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon +painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä +johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran +sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja +katsoi surullisesti häneen. + +Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin +tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen +alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, +ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, +vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston +kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään +sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin +luulla aivan kuin säälien Joria. + +Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston +kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui +vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli +Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa +kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina +itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa +huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» +oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä +»Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona +olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui +kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle +vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja +katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. +Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki +sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata +ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, +vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä. + +Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, +niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet +onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli +näitäkin. + +Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut. + +Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan +vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, +Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» +Mitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse +onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei +häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia. + +Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja +kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä. + +»Eikö Tuira ole tullutkaan?» + +»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti. + +Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään +huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian +innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa +luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan. + +Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut +muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi +katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli +molemmilla vastauksena. + +Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan. + +Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, +jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana +mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä +milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut +keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui +uhkamielisiä ajatuksia. + +Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, +eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle +rakkauttaan. + +Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut +välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka +oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja +selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin +Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä +päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. +Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin +tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle: + +»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!» + +Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi. + +»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.» + +»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa. + +»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä +juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa. + +Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt +muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan +kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet +nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti +niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut +itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen +näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo +hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin +elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen +Tuiran viipymistä. + +Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt +häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä +sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia +tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli +kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän +puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä +käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen +kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee +käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut. + +Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei +mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän +päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä +enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla +pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne +menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras +niinkuin ennenkin. + +Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi +rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas +tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita +aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän +ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, +ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä. + +Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun +maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä +rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän +kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin +tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti +päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon +osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei +ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan. + +Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!... + +Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset +pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti +kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa +vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä +paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa +karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu. + +Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi. + +»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: +»Kristiina se oli.» + +Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti +Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan +hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra? + +Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin +puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi +sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia +aivan kuin takaa ajettuna. + +Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven +aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, +josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen +enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on +käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka +näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, +paljastui niin arvaamatta. + +»Ketä täällä on käynyt?» + +»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään. + +Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi +silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui +samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus. + +»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti. + +»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa +pyytämään», selitti Liisa. + +»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä. + +»Olihan sitä vettä.» + +»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: +»Sanoiko Jori mitään?» + +»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä +ajattelin sanoa...» + +Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan +ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta +noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos. + +Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut +elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin +jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, +jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. + +Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan +häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti +kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan +Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta +ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut +poskelle, vaan kumpi se oli? + +Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon +aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, +nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli +varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, +viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle. + +Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona +lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää +silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä +ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. +Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori +on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut. + +»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli +hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar frÃ¥n Helsingfors, +siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen +alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa +tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään +ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: + +»Aiotko sinä kuolla!» + +»Eei», vastasi Elsa naurahtaen. + +»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän +taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle +täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.» + +Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei +heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä +välinpitämätön. + +»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua. + +»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa. + +»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja +virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle +taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi +hän vielä, ennenkuin alkoi lukea. + +»Ei se surullista ole.» + +Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen +pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi. + +»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka +erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka +jotakin!» + +»Etkö aio vastata sitten?» + +»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, +tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä +vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan +tullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta +kuule! Missä Tuira?» + +»En tiedä suuntiakaan.» + +»Milloin hän kävi täällä?» + +»Ei hän ole käynyt.» + +»On hukkunut varmaankin!» + +»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.» + +»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?» + +»Tosiaankin!» + +»Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.» + +»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa +välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.» + +»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti. + +»Ei...» + +»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo +minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse +kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!» + +Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä: + +»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria +ensi kerta.» + +Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan. + +»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen +laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan. + +Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista. + +Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi +kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. +Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari +silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti! + +Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria +kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. +Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku +erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka +hetki. + +Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui +tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea +aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun +muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun +veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi +värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan +ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen +Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän +itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin +koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. +Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle +paikalle mennä! + +Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin +sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee +istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän +ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi +katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo! + +Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina +kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki +hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli +pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana +huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan +hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä +herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa +edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja +viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se +sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat +sanankuulijani!» + +Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan +mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää +ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman +asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan. + +»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta +kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu +päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija +Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne +Himmelros.» + +Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja +keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei +ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. +Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi +samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella. + +Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään +ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa. + +Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. +Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi +kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa +itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä +silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin +tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä +kunnioitti häntä kuin sankaritarta. + +Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki +kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta +jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään +tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen +puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja +pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui +tahtomattaan, tietämättään. + +Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se +kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui +juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että +suurin ponnistuksin sai askeleen. + +Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa +seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen +onnellisena. + +Eläköön! huusi suuri väkijoukko. + +Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien +Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun +morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan +Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on +ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta +ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän +nauroi itsekseen. + +Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei +ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön +vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa. + +Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. +Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle +sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon +eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, +muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää +kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää +vasten. + +Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen +ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen +pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas +häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä +olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka +hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen +keijukaiset. + +Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen +nimeään. + +Ȁiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...» + +»Olisihan ollut aika jo tullakin.» + +Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, +Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan +nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä +ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen +vierähtävän kyyneleen. + +Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, +joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle. + +»Missä Yrjö?» + +Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen +päänsä ojennetulle käsivarrelle. + +»Nouse, äiti kulta!» + +Ȁiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä +katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi +hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa +Yrjön pois. + +»Missä Mari?» + +Mari nousi näkyviin. + +»Liisa?» + +»Meni hakemaan pappia.» + +»Rovastia?» + +»Niin.» + +»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen. + +»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja +katsottuaan Elsaa, joka nukkui. + +»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä. + +»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut +hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä +olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.» + +He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi +kiireimmän kautta ulos. + +Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä +puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen +nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja +armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla +valmis. + +Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi +kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja +ääneen kysyen: + +»Mikä tuo on?» + +Pastori naurahti. + +»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, +äidittömäksikin.» + +»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen +taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi +avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten +niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan +paperossinsa palamaan. + +»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi +Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan. + +»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...» + +Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen. + +»Menkää pois!» + +»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi +kiivas viha. + +»Viettelijä!» + +Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut +kuulleet kuin Latun emäntä. + +»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut +menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä. + +»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan. + +»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen +katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa: + +»Hän suutelee minua, auttakaa!» + +»Houraa», naurahti pastori. + +»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni +Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se +pudottaa suuren kiven minun päälleni.» + +»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti. + +»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän +huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain +häiritsevän sairaan rauhaa. + +»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta +jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa +minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä +viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille: + +»Jääkää Herran armoon ja turviin.» + +Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai +kuollutko oli. + +Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui +kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken +sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin +vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä +henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja +hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin. + +»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...» + +Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän +silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten +alas ja henki pusertautui pois korinalla. + +Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, +lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä: + +»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me +kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään +häiritse...» + +Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, +mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi +liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi +seisonut! + +»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa +hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua +Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei +muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien +onni tänäkin päivänä.» + +Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin +peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei +kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon +puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo +pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä +ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että +ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen +vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet +Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei +saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta +olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui +pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä. + +Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka +hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle +jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on +joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn. + +»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä. + +Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken +aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan. + +»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä +Tuiraa. + +Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta +ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun +emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin. + +Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella +lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut +irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken +tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi +katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili +katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja +katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi +vähitellen selville. + +Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. +Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä +valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja +hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta. + +Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, +kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata +valonsädettä näkynyt. + + + + +15 + + +Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen +kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa +oli nyt kutakuinkin turvattu. + +Mutta Yrjö raukka? + +Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin +tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. +Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat +lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, +Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. +Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että +omakin toimeentulo oli laihaa. + +Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän +lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei +raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin. + +Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu +ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun +oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei +ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille. + +»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen +Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään +kelpasi sitten vieläkin herrain seura.» + +»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi. + +»Vaan sääli olisi sinne panna.» + +»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. +Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi +sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!» + +Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa +jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan. + +»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se +on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan +Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin +kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä. + +Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että +mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei +vastannut hänen kysymyksiinsä. + +Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä +uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän +vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia. + +»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» -- »Kohtuhinnoissa.» -- »Ei lähde +isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona +aikana.» -- »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» -- »No kun +ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää +kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla. + +»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä +talutteli rekeensä. + +»Myyty on», vastasi isäntä. + +»Paljonko tuommoinen maksaa?» + +»Ei kuin sata.» + +»Onko se sokea?» + +»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa +vähän kuumottaa.» + +»Ei tuo kovin vanhalta näytä.» + +»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.» + +»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen +muoria. + +»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella +rekeään. + +»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei +näyttänyt olevan tietävinäänkään. + +»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen. + +»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.» + +»Hyvää päivää!» huusi Liisa. + +»Päivää, päivää! Kuka se on?» + +»Ettekö tunne?» + +»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, +ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän +uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä +tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn. + +»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä. + +Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun +pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli. + +»Latun Liisa.» + +»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät +sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?» + +Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat +kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa. + +»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä. + +»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän +kahden vanhan tavata toisianne.» + +»Mitä?» + +»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin +ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua +kotia.» + +»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on +nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?» + +»Elää.» + +»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?» + +»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?» + +Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti. + +Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen +suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen. + +»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi +mies ja katseli ympärilleen. + +»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää +päivää!» + +»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi +käydä kolkkasemaan rappusia ylös. + +Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, +pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. +Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat +penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja +paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja +siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin +huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. +Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi +seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin +viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia +huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset +odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä +ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat +vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin +muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita -- +olihan sitä heilläkin yhtä ja toista. + +»Paljoko maksetaan sinusta?» + +»Ei kuin viisikymmentä.» + +»Pitääkö työtä tehdä?» + +»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin +halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu +työtönnä.» + +»Eihän se oikein kulu.» + +»Onko muita siinä talossa?» + +»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.» + +»Onko pahastikin hullu?» + +»Aikatavasta höpsii runsaastikin.» + +»Ei ole raivo?» + +»Ei ole vielä ollut.» + +»Miehenpuoliko se on?» + +»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.» + +»Senkö kommersrootin?» + +»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.» + +»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan +oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan. + +Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen. + +»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?» + +Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään +verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten +kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa. + +»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti +katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli +tullut ja tervehtinyt tuttaviaan. + +»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?» + +Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli. + +»Sinä karkasit?» muisteli joku. + +»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien +silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.» + +»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet. + +»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami. + +»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin +pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää. + +»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven +auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän +eteen.» + +Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota +Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen. + +»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies. + +»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö +nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?» + +»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies. + +»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko +tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi +huokeammaksi elättäjälle ja elätille.» + +»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi +Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset +kiittivät, kun pääsivät. + +Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään. + +Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti +jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt +emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat +taas liikkua. + +Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. +Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, +että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea +kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. +Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada +silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan +koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin +vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan +katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi +leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla +kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein +helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin. + +Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan. + +»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää +tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.» + +»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen +markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin +seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.» + +»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.» + +»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja +pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät +voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.» + +»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.» + +»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! +Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään +päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!» + +»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne +ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään +taivaankäpyä suuhun panna.» + +Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö +syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi +hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. +Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli +monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö +huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon +tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan. + +Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, +missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa +päästä esiin pikemmin. + +Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi +Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa. + +Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla +palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. +Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt +tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin +pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan. + +Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja +pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla +kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan +pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, +missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. +Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei +kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat. + +»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta. + +»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan +tavalla. + +»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?» + +»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.» + +Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän +työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku +hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen +hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen +vuoteelle kaikinpuolin. + +»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. +Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.» + +»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies. + +»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo +onneton lie.» + +Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, +merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän +luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin +uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan +että oikein. + +Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen: + +»Fröken Lundgrén.» + +Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi: + +»Isänsä näköinen!» + +»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies. + +»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi +tulla tytöllekin!» + +Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli +jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi +korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on +pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään. + +»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko +Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta. + +»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä +ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies. + +Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, +minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia +ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa. + +Liisa sai nyt Yrjön tuolille. + +»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?» + +»Elsa Viion.» + +Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti +istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää +jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä. + +»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta. + +»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen. + +»Oikein kauniissa puvussakin!» + +»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. + +»Seitsemänkymmentä.» + +»Kuusikymmentä yhdeksän.» + +»Viisikymmentä.» + +Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. + +Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, +jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt +hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja +kädet ojeissa. + +»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. +Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, +joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi. + +»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa +kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän. + +»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja +puristi poikaa rintoihinsa. + +Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset +lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi. + +»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies. + +»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän +itki itsekin. + +»Kotiin, kotiin, kotiin...» + +Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen +miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa +olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta. + +»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä. + +»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin +pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.» + +Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla +silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi +mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä +pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, +peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. +Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan +loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani +vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan +vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. + +Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: + +Ȁiti, äiti, äiti...» + +Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että +sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja +piirimiehet hypähtivät istuallaan. + +»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas +ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren +naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. + +Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona +itkemässä lapset sylissään. + + + + +16 + + +Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. +Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin +kädessä. + +Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan +sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. +Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului +etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi +kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin +skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja +yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä. + +Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja +silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien +toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi +hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja +varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. +Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja +katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa +hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä. + +Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta +herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa +tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja +kysäsi varmuudeksi. + +»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten. + +Ȁiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä +köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja +esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään +sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan +jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena +huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän +huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.» + +»Missä veljesi ja sisaresi ovat?» + +»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois +auksuunista.» + +»Aappo, pastori, hänhän on täällä?» + +»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin +sijalle johonkin.» + +»Entä Kristiina?» + +»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle +aikaa.» + +Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon +kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin +armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei +toinen toisestaan tiennyt. + +Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva +Vimparin kuolemasta. + +Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä +Sinulle kelpaa? + +Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja +levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi +vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan. + +Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan +kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni +valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi +se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli +pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. +Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, +joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut +kuin ihana satu. + +Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja +sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa +kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen +takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö +oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla +rannalla. + +»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni +kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...» + +Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, +joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan +Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja +Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt +varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että +tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla +kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan +muutkaan selville siitä päässeet? + +»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät +ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna +heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme +muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka +hongankeloksi muuttuu...» + +Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin +jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen +hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä +eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli +ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän +riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia. + +»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää +kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!» + +»No minkä vuoksi?» + +»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.» + +»Sano se sitten.» + +»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja +oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta +päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te +saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian +nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis +tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan +menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.» + +Liisa työnsi hänet menemään nauraen. + +Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja +hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: -- +saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun +koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä +esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän +naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan +puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman +Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. +Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat +vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. +Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa. + +Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi +käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän +kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja +kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä +rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen +tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti. + +Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies +jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa +tietämättään kuiskasi hän: + +»Voi armollinen Jumala!» + +Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi +Viion leskelle. + +»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi: + +»Minne sinä lapseni nyt?» + +Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi. + +»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään +viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. +Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana +katsellessa heitä. + +»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski +nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja +lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä. + +Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka +oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla. + +Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. +Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli +ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. +Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari +murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä +lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, +itsellään mitään vaatimuksia... + +Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna +ristiin. + +Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. +Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin +sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli +että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien +tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on +tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä +täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, +vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma. + +Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki +huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja +herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin +paistoi kirkkaammin. + +Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli +puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja +röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot +tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan +kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine +leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen -- +hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut... + +Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli +tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. +Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, +liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä +hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui. + +Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja +häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden +katseella. + +He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti +köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli +jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat +pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, +joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu. + +Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan +huutaen: + +»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!» + +Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi +valkoisiin. Kööri aloitti virren: + +»Sun haltuus, rakas isäni»... + +Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin +vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja +nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen +liikkeelle... + +»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen +sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. +Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla +kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. +Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi +pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin +runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian! + +Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille +hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla: + +»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...» + +Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän +palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun +emännälle. + +»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», +sanoi Liisa Viion lesken tullessa. + +»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan +kysellessä kertoi kohtauksestaan. + +»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa. + +»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla +evästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä +maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä +maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti +kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita. + +Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen +ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä +ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä. + +»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta +maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi +surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken +todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, +että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken +on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, +tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä +Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, +joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo +syntyessä otsassaan.» + +Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. +Tuntui katkeralle ja toivottomalle. + +»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän +ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...» + +Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. +Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu +mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli +menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön +niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä. + +Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat +hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan +sitten rupesi itkemään. + +»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi +Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja +toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on +tällaista.» + +»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. +Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.» + +Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista +päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen +kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä +jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan +talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja +silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten +Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista. + +Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja +noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan: + +»Vimparin Kristiina!» + +Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa +purskahti nauramaan. + +»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä. + +»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. +»Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!» + +»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski. + +»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan +rangaistus Aapolle.» + +»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon +Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä +kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi +on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista +saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän +raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, +että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten +kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut +langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.» + +»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina +raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta +sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, +joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. +Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan +jonkun kolauksen.» + +»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset +rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka +pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi +Viion leski. + +Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat +vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen +yht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö. + +Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja +sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi! + +»Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui +Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen +lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme +sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?» + +He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta +Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja +Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä. + +»Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki +Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään. + +»Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + +***** This file should be named 13733-8.txt or 13733-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/7/3/13733/ + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/old/13733-0.zip b/old/old/13733-0.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..ab39391 --- /dev/null +++ b/old/old/13733-0.zip diff --git a/old/old/13733-8.txt b/old/old/13733-8.txt new file mode 100644 index 0000000..a3dca51 --- /dev/null +++ b/old/old/13733-8.txt @@ -0,0 +1,8676 @@ +The Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Elsa + +Author: Teuvo Pakkala + +Release Date: October 13, 2004 [EBook #13733] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + + + + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + + + + + + + + +ELSA + + +Teuvo Pakkala + + +Ensimmäisen kerran julkaissut +Otava 1894 + + + + +1 + + +Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin +tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta +siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. + +Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli +vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. +Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä +näki. + +Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä +emäntänsä peitteli. + +»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä +keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman +tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin +ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli +tullut upporikas mies.» + +Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, +jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli +monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun +palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän +katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen +niitten elämän aikaa. + +»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää +ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, +vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua +vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin +varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... +Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä +sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä +muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: +'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli +se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.» + +Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli +Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi +kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. +Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän +huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa +vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään +hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi +Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, +vähinosaiselle lähimmäiselle... + +Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät +suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. +Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut +iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli +hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas. + +Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja +vähä väliä hymyili iloisena. + +»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut +heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua +tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja +sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut +jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli +hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin +ohjattu.» + +Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. +Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista +monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään +määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota +ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. +Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on +osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä +pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin. + +Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin +onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. +Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä... + +Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». +Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui +Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa. + +»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja +nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin +neuvoa keksitä.» + +»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski. + +»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä +lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen +nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka +apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä +kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu +hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa +jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin +täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.» + +»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.» + +»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, +minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus +niin kovaa.» + +»He ovat sen kurituksen ansainneet.» + +»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä +pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä +en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton +hökäle.» + +Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion +leski lupasi kernaasti menevänsä. + +Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, +sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä +vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi +varmuutta. + +Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion +leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut +hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt +notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa +lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan. + +Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän +tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä +tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. +Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi +niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada +suustansa. + +»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten. + +»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en +minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä +hilpeästi. + +»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi. + +»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.» + +»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän +tuolia etsiessään. + +Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei +kerrassaan mitään sanoikseen. + +»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä. + +»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä +huolen pitää.» + +»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: +sortuneita tyttäriämme.» + +»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.» + +Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä +Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi +potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa +alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, +jolle hän oli uppiniskainen. + +»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, +jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä. + +»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja +mielestään.» + +»Niinkuin te?» + +Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän +epäilyksien väliin. + +Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein +voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: + +»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia +osoittanut.» + +»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.» + +Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se +kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi. +Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma +käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka +tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi. + +Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää +häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä, +pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi +lähteäkseen. + +»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken +nauravan. + +»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena. + +»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, +tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion +leskelle: + +»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.» + +Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän +oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua +siihen. + +»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua, +joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli +muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen +äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se +oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti +tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen +tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän +yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.» + +»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan +käsiään väännellen. + +»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä +käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin +surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen. +Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä +henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon +viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on +niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet +kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä +ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.» + +»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski +vakuuttamaan. + +»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia +jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme +sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala +varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine, +puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö +heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia +yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee +juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?» + +»Se, että minä uskon?» + +»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän +rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on +uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se +Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?» + +Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, +että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. +Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän +oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin +jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? + +»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi. + +Syntyi pitkä äänettömyys. + +»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että +tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla +on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.» + +Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja +nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä +epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen +mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä +jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin. + +Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja +jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä +nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja +kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, +että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi. + +Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän +ilman muuta nousi ja sanoi: + +»Hyvää yötä!» + +Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. + +»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» + +Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja +oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle +ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut +kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana. + +Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään +jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia, +lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se +ollut jotakin hyvinkin outoa. + +Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa +uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja +pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan +kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean +käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta +pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia. + +Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui +sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui +alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen. + +Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään. +Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus +Nikkilän sisaresta. + +Sydäntä kouristi. + +Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan, +uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se +on mahdotonta! + +Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen, +ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa. + +Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta. +Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli +niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. +Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta +tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi +voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan +kiivastelevia järjen viisasteluja. + +Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa +ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä +yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne. + +Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei +ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa +kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut +illalla. Hän nyt naurahti: + +Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta. + +»Emäntäkö se on?» + +»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari, +kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan. + +»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten +lienen ollut niin pyörällä.» + +»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi +kysyi: »Mitäs kuuluu?» + +»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.» + +»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski. + +»Niin.» + +»Nikkilä kuollut?» + +»Kuollut se nyt on.» + +Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan +kiinnitettynä. + +»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin. + +»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. +Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, +niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla +mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen +hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo +kylmä.» + +Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin +varas. Herra Jumala! + +Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli +tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut +aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä +hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja +kaikki muu sanomatta. + +Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän +oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen. + +Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä +hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli +toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema +väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. +Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän +vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa +vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä. + +Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei +milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä +järkähtämättä siinä kiinni. + +Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, +istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä +nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. +Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt +sitä. + +»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi +Latun emäntä. + +»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä +muodolla. + +»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä. + +»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion +leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...» + +»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä +terävästi. + +Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä +Korhosen. + +»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella», +tuumi säälien Vimpari. + +»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon +etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa. +Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.» + +»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää +olla usko». + +»Sitä puuttui Nikkilältä.» + +»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä. + +»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.» + +»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle +vallan», vakuutti Vimpari. + +»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on +Nikkilänkin vienyt.» + +»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku +läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä. + +»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole +armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.» + +»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla +taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman +poikanne.» + +Vimpari nauraa höräytti ja sanoi: + +»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa +taivaaseen toimittaisi.» + +»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo +edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen +kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on +varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä +hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin +kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.» + +»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä. + +»Taivaaseen», huusi Korhonen. + +Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan +norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat. +Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi: + +»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä +olet.» + +Latun emäntä purskahti itkemään: + +»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten +koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me +odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan +meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen +rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen +kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa +armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme +tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.» + +Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, +muisti hän vainajan sanat: + +»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.» + +Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan +toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin +pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta. + + +Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten +harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt +asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja +Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta +odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää +köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty +tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen +taloon emäntä oli huudettu. + +Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen +ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu +sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun +Latun emäntä oli sitä pyydellyt. + +»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun +emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina +hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin +kuin elukkaa.» + +»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi +Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.» + +Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina. + +»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan», +lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden +vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin +ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta. + +Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden +kestäessä. + +Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo +oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois, +kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli +sittenkin vielä tietymättömissä. + +»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli +Vimparin vaimo. + +»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä +ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on? +Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten +ei ole hätää», vakuutteli Vimpari. + +»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa. + +»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka +linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin, +Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla +elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme +nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!» + +»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi +vaimo. + +»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin +pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen, +että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan +omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi +papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä +uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi +syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun +kerran uskoo.» + +»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin +raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää +ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako +sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo +itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että +vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat +samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan +tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka +synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.» + +»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on +meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole +todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän +Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?» + +»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi +vaimonsa. + +Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos +ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää +vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut. + +Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei +olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan +ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin. + +»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä +luulette, Viioska?» + +»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua. + +»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa +uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on +silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt +uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.» + +Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti +ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne +etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat +itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit +lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan +puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin +kovaosaisista. + +Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli +tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa. + +Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon, +kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli +pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa +muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan +tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta +muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään. + +Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon +tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä. + +»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi. + +»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä. + +»Missä sitten?» + +Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä +katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan. + +»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän +ja rupesi itkemään. + +Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha +olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli +ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, +että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja +muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista +Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, +että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. +Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten +kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin +hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja +keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili +Elsaa: + +»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!» + +Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen +saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien +myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän +asti oli hartaimmin rukoillut. + +Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa +keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa +Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut +pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli +odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa, +olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla +oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus +keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi, +luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän +alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa +lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo. + +Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, +sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla +päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, +hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla +tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia. + +Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää. +Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon +vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi +niille kerjäämässä varkain äidiltään. + +Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää, +joita hän ei saanut auttaa. + +»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...» + + + + +2 + + +Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi. + +Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt +toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti +eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi +toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken +pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi +hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki +Elsan mentyä ensi päivänä. + +Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan +tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla +Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään +kuin koskaan ennen. + +Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän +joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa +joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen +tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen +lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä +lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen. + +Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan +ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi +pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, +avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään +muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei +mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa +aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja +rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi +levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa +työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen +Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut +eteen maalattu. + +Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi +tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan, +että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan +viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut +muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko +kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja +siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän +pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara, +uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on +kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas +synkistyi, ja se lopuksi voitti. + +Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet +sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin +ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta. + +Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan +samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä +oli täysi työ pidättäessään itkua. + +Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin +aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi +oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille +oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin +olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista +vaikuttavan. + +Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei +millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän +huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan +oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan +rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän +huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, +joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään +kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista +hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet +kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, +että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli +muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri +eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava +ja arvokas. + +Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla +ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat +vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli +kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään, +mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt +asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille. +Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä +ihmelapsena. + +»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen +Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle. + +Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä +nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän +aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys +kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys. + +»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...» + +Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran +kotia seuroista. + +Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, +niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, +ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä +omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä +hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. +Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen +ponnistus väheni hiljalleen. + +Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta +kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, +joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja +pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin +Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä. + +»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen. + +»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?» + +Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti: + +»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin +useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät, +etten laseitta näe.» + +Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki: + +»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin +opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat. + +Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat +lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten +on Jumalan valtakunta. + +Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota +vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. + +Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi +heitä.» + +Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää. +Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja +riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti +hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun, +heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi, +pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan +syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä +tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää +sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi +itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti +rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä +kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella +heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja +ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja +isälliseen rakkauteen. + +Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut +iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan +ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen +pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli +kuohuksissa riemusta. + +Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän +kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin +yksityiskohtiin. + +Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin +paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. +Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt +toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät +aina, vaan nyt tänä iltana vasta... + +Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä +hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei +mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli +kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle. + +Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja +autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo +tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään +ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva +taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos +sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen +katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, +kaunis lapseni!» + +Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin +Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan +lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa +taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki +hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen +muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat, +eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan +ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten +toisten koko suosion tulva yhteensä. + +Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan +armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten +tasalle. + +Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle +lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän, +ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi, +joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä. +Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan +toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin +katsoi häntä silmiin. + +Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen +poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa +oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin +vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin +rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, +poskitusten. + +Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi +odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi +viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne +siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan +kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, +läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia +ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä +riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään +kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon +kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus +syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat... + +Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi. + +Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi +hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin +että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu +monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha, +kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla. + +Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena +hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka +kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena +pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata. +Elsaa oikein kauhistutti. + +Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä +se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei +voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä +Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei +huomannut. + +Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä +pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi... + +»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä. + +»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti +aivan kuin sitä olisi miettinytkin. + +Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva +ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos +olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki. + +Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei +saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat +kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään. + +Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen +ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi +mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi +siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin +kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään... + +Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli, +että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä +rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin... + +Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli +sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä. + +Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista +kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari. + +Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt +siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit +kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut +jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä, +tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen +läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen. + +Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka +olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään +niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin +häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja +muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla. +Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana +siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran +kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että +ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana. +Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari +oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa. + +»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut, +jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut. + +Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut +välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi +kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska +Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä. +Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo. + +Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi, +hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka +vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun. + +Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista +ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset +vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa... + +Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla +tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. +Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut +mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe +levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja +ummisti silmänsä. + +Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja +Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti +olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta +aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli +putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi +Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi +rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja +Herransiunauksen. + +Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä +painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi +sulkea silmänsä kuolemaankin. + + + + +3 + + +Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, +kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin +mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa +oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei +kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi +vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut +sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti +olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan +ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan +sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona +raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa +pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille +oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat +naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan +vakaviksi. + +Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen +keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen +makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen, +pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin +outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla +missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi +retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut +tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he +kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei +koskaan tiennyt sokko missä oli. + +»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin +ajatus ollut. + +Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut +huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko +siellä ketään. + +Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä +laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli +toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan +vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat +sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien +henkien liikkumista maan päällä. + +Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen +maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli +lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat +siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret +tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin +olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja +keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti +olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa. + +Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, +että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän +oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että +heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat +ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli +jotakin salaperäistä. + +Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi +tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja +sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja +riemuisaksi. + +Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui +nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona +vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta +huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa +nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli +uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea +käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä +häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan. + +Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi +taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista! + +Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä +päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua +varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin +hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä! + +Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä +mihin ryhtyä. + +Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi +rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän +myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin, +mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen. + +»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja +vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti +niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä +vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään +vastenmielisyyttä, vaan masentuneena. + +Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi +kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui +rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. +Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa +myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja +joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti +ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja +painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa +kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se +taas heti. + +Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat +toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän +ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui +hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa. + +»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat +saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan +toiselle, joka siihen vastasi: + +»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen? +Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!» + +»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi +taas toinen ja nauroi muille silmää iskien. + +»Kun ei ole mistä antaa!» + +Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja +hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa +soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi. + +Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi +uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa +vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai +piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin. + +Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat +kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä. + +Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle, +joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä +tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään, +vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin +kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään, +varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei +vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina +sanottiinkin: + +»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.» + +Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli +sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa, +eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä +kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin +käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän, +ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja +Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle +sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti +Maria. + +He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa +Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin +kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori +heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan. + +Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli +kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan. +Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin +lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet. + +Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko +he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä +kuin viime viikolla. + +Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän +on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään +ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni +portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä. + +Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset +tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos +ovatkin yhdessä... + +Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä +Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan +keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa +katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja +itkumielin meni hän sisään. + +Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi +niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan +ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin +peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt +sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin, +yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin. + +Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka +mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin +niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin. + +Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään +ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän +olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään. + +Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei +ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä +mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. + +Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti +hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, +kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan +aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut +laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain +ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri +muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin. +Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään +kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan +ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle. + +Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi +Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että... + +»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan +matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?» + +Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita +riemastunut Elsa teki. + +Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja +joku kysyi: + +»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?» + +Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti, +kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan +kiireesti. + +Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin... +Kivi-Risto?... + +Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja +mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut +koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki +ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman +alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen, +paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty. + +Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei +ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita. + +Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle, +kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja +kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle. + +Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle +kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää +kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään! + +Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti +kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja +etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi +lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui +hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi +asiaksi. + +Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista +viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti +kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut +lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia +tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle. + +Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei +tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut +milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen +opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin +työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä +osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota, +niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa. +Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla, +uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina +jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten +siihen, kun hän menee rippikouluun. + +Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä +mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena +tyttönä, miten puettu ja miten toimii. + +Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi. + +Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä +hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt +uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut +kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on +hän aivan aikuinen. + +Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille, +että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään +ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville. + +Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan +Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni +on tapahtunut. + +»Eikö ole hauska!» + +Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä +itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä. + +Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina, +jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät +herranehtoolliselle laskettiin. + +Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden +omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he +alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella, +puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä +uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja +rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä +juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista +ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat +kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan +seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät +alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan +sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä +sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä +olisi tapahtumassa. + +Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi +noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään +ojentaisi. + +Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei +mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta +ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen +tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin +työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. +Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi. + +Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän +kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden +testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli +nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi +olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain +kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä +onnea, jossa Mari oli. + +Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki +ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä, +mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas, +arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat +kelvollisia. + +Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi +jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä +päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli. +Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän +kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin +kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi +viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi +olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko +häpeä, jos olisi saanut nuhteet. + +Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä +joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja +pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja +kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan +arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi +pettyneensä. + +Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat +hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään +kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään +myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti +hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois +ja juhlapuoli käännetty näkyviin. + +Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava +kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti +juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan. + +Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän +välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin +erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt +odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. + +Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut +sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun +huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt. +Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja +silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän +joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei +hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille, +jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti +ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi +tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään, +esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa +autuudeksi. + +»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!» + +Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen +menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa +ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen +selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan +kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja +iloissaan. + +Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin +vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja +kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen +silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt. +Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät +peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin +puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se +syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä +uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan +kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti, +vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella +jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä +on vielä kotia. + +Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi +sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen. + +Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt +esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi +itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä +asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä +huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti +vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa. + +Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi +jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja +aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän +sittenkin levotonna. + +Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja +ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis +kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello +väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne. + +Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille. +Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen +pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt. + +Miten monella tavalla kirkon kellot soivat! + +Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan +tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava +ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin +hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... +Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni! +Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat +alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna +soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi +talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, +kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet +tähdet tuikkivat kuin kilvassa. + +Ja nyt? + +Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, +vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa... + +Mitä oli? Ja mitä oli tuleva? + +Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten +takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa... + +Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. +Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen +ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei +tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän +huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten +jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo +käynyt alttarin ääressä. + +Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei +ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän +kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja +seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin +kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän +tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin, +joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä, +kuulla, tuntea. + + + + +4 + + +Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin +ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein +säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen. + +Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella +kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen. + +»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä +lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi +vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin +sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä +luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä, +mutta eläpäs: on entistä pystympi.» + +Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla +äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä +tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on. + +Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin +tuttavaksi. + +»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa. + +Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin +olisi se vielä komeampaa ollut.» + +Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin. + +»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä +naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää +kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion +leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen +näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli. + +»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi +vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään +kaikenlaatuista. + +Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi, +että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä. + +Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei +ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä. +Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi +voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani +arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin +äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin +värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella +paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli, +että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta +toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon +vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein +puolesta sanasta. + +Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia. + +»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella +päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi: + +»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi +Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri. + +»Kevyt kuin lehti!» + +Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti: + +»Latun Liisa!» + +»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko +teittelittekin!» + +»En minä sinua tuntenut, koko otusta!» + +»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja +pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti. + +»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua +pitkiin aikoihin.» + +»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja +ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä +kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut +estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari +merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja +niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin +on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin +teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua +nähnyt.» + +»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!» + +»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi +Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi +niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein +totta kysyneen: + +»Enkö ole kaunistunut?» + +»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski. + +»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet +minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin +syksyisin ja talvisin -- pimeällä.» + +»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä. + +»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, +että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina +ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin +poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan +mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn +kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja +panin toisen silmäni näin ja suuni näin.» + +Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa +purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli +toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja +suu kauhean rumasti väärässä. + +»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'» + +»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa. + +»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi +silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään +kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan +kumminkin vähän luojan luoman näköinen.» + +»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?» + +»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että +ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa +mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen +jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.» + +»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski +moittivasti. + +»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin +ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa +ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo +naimisiin!» + +Liisa purskahti itkemään. + +Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa +vyöliinaansa vetisteli. + +»Naimisiinko?» kysyi Viion leski. + +»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi +kerta.» + +»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?» + +»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja +viisastunenko milloinkaan!» + +Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin +että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän +olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt +miten lohduttaa. + +»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, +»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla +viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.» + +»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, +kun Liisa oli päässyt taas entiselleen. + +»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. +Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa +sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa +ehti mitään lausua, sanoi: + +»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet +naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo +minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, +eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan. + +»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän +päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät +kaikki.» + +Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä +asiaa: + +»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se +minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle +pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.» + +Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin +istumaan hänen viereensä. + +»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, +eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion +leski. + +»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan +on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä +vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena: +sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole +erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, +ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan +tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti +että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän +niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja +niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka +on kantensa valinnut?» + +Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä +hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. +Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun +yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan +tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa. + +Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut. + +»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä +rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin +että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista +miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun +kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu +suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta +vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta +pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on +vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että +kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin +äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri +korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin +olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä +oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin +kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin +Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin +neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin +purjetta aikonut enkä paitaa.» + +Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin +kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin +»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän +ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen +hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne. + +»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan +Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, +että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin +ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi +häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te +olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.» + +Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän +sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen +askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen +näköiseksi. + +»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski +itsekseen. + +Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää +kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan +väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin +pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin. + +Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi +häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, +sanoi Elsalle: + +»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö +liene tyhjää hölöttänyt.» + +Elsa vakuutti, että totta se oli. + +»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät +häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että +tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei +heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.» + +Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti, +kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin +heille. + +»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli +siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.» + +Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin +selityksineen. + +»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin +sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat, +ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla +häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä +hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan +tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän +häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät. +Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee. +Osaathan sinä tanssia? Tietysti!» + +»En.» + +»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä +väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia +kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä +tanssimaan opit», sanoi hän sitten. + +Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut +vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja +tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei +ajatellakaan hirvinnyt! + +»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...», +koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun +huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa. + +»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?» + +»Niin minä olen...» + +»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten: + +»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!» + +Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa. +Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle +äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä +hänellä on täällä komentamista! + +»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä. + +»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei +Elsankaan ole pakko mennä. + +»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan +rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?» + +»Omani se oli.» + +»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun +Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun +komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon +puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että +mieltä liikutti. + +»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?» + +»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista +pitävät nuoret huolen.» + +»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.» + +»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut +poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin +miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne +pahoittanut?» + +Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä, +vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli +nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua, +iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli +enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet. + +Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli +morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa +hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli +hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli +kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja +huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli +kyllissään hänelle, mutta itselleenkin. + +Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi +rukoillut. + +»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä +hyvä!» sanoi hän tytöille. + +»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen. + +»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa. + +»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu +puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi +totta. + +»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua +haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan. +Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan +teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!» + +»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili +häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja +morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä +aivan kuin ei niinä miehinäänkään.» + +»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan +tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä +otan sanasta vaarin enkä hätäile.» + +»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että +hän jättyy häistä. + +Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin. + +»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan. +Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!» + +Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa +enää Liisalla leikin tekoon. + +»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä +vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.» + +Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen +ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti +hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi: + +»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon +ihmistä?» + +Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa +lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa. + +»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?» + +»Enhän voi sitä tietää.» + +»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?» + +»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.» + +»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi +tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se +ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä +olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin +puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä +Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?» + +»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski. + +»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin +piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se +ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota +hurtti humööri ja repäsevä meininki.» + +»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski. + +»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi +edes puoli sanaa.» + +»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.» + +»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa. + +»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin. + +Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi: + +»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!» + +Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten +kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi: + +»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja +molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei +tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja +engelskaksi laulavat: + + Tiimai, tiimai sellai tui + Komtit pitikit kom tits nuu + Somlai kaffe somlai tee + Somlai redigati rasnavee.» + +Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti +ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan. + +Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään +arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui +hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle +siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja +hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin +kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä +mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta +sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen +tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi. + +Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan +pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat +luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on +vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä +kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun. + +Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden +pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui +heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta. +Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen +nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina +samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti +heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen +aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen +katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa +ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten. + +Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että +melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen +kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma, +epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli +mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa, +josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi +entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne +siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun +pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin. + +Morsiusparia odotettiin. + +Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan +kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin +naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä. +Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo +ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän +sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo +aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut. + +Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu +tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo +Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa +itseään vakavaksi. + +Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen. + +Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei +ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta +merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän +joukkonsa valiolta. + +Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan +kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti +vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo +hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs. + +Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut +Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä +nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä +paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä +tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein +vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui +ylimielisyyteen. + +Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli +heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon +syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan +itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on +ollenkaan sujuakseen. + +Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle +toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä +sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni +samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa +hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi +ymmärtänyt hänen ajatuksensa. + +Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi +hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan +onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi +heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän +emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin +myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen. + +»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti +hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli +hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä +nähdä kerran!» + +Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän +emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta +nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä +katkeruudeksi. + +»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen +huoaten. + +»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään +Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta +verosensa mieskin sai.» + +»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta +muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi: + +»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että +saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen +sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime +aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä +pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.» + +Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat +onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui +esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski +heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut +lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, +joille hän ei ollut sanoja tavannut. + +Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli +ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli +enemmän surullinen kuin iloinen. + +Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella +vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt +jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli +tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi +hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan: + +»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en +olisi saanut käväistä teillä itkemässä.» + +Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja +lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, +kirkas säde. + +Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan +kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella +suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi: + +»Äiti rukka!» + +Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi +kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, +miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä. + +»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti +Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun +tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» + +Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat +sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli +kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli +hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän +mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä +seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta. + +Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu. + +»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena. + +»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi +Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle. + +Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta. + +»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka +synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti. + +Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa +käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison +huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin. + +Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt +nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin +nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa +koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat +kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja. + +»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta +ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies +istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken +lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut +tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi. + +»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi +kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin +nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. +Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan. + +»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, +sorja kuin koivu!» + +Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten +puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli +muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin +kaunista satua. + +»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen +on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse +vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat +vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, +niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. +Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi +nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä +ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.» + +Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, +joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion +lesken ja Elsan vähin. + +»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä +Viion leskelle. + +Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet +huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin +kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka +olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen +kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän +muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle. + +»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi +muistaa ollenkaan.» + +»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin +huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä +olen Tuira.» + +»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia +vieressään pyytäen siihen istumaan. + +Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon +muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä +pitkään silmästä silmään. + +Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla +Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion +leskelle. + +»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta +voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta +meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan +on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, +kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt +työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita +hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, +ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.» + +Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen +äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä +retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, +niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli +jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän +luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä +tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut. + +»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!» + +»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta +kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli +viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan +halutti lähteä käymään kotimaassa. + +»Te olette vasta tullut?» + +»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän +ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä +olosijojaan. + +»Mille näytti ja tuntui?» + +»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi +vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on +tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. +Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut +vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, +joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni +ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja +sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan +tuttava ollut.» + +»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy +entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän +tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja +seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät +teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.» + +Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä +tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki +esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että +Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan +tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin +halusi joskus päästä. + +Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien +aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän +kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. +Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että +olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä +muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, +hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu. + +Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan +Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen +läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin. + +Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin +hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle +lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, +äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti. + +»Ja sellainen mies on sitten tullut.» + +»Merellä niistä miehiä tulee!» + +Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi +tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin +mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä +maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen +huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies +tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta +ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä. + +Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion +leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon +huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?» + +Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, +sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia +pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran +lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin +mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli +sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten +huvitteluista salissa. + +Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, +joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista +tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan +harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he +olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi +mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat +muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin +olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi. + +Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista +kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät +seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä +varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna +ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, +tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli +kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, +pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset +kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, +vaan samalla ujoa ja hiljaista. + +Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan +kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat +istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän +puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli +vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. +Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin +yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, +jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti +hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen +häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän +myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti +soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja +hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa +sointua. + +»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli +miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa. + +Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa +hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen. + +Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja +Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä +puhetta ollut. + +»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan +Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti. + +»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, +tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan +minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata +sanaa.» + +Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä +kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon +humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä +kainalossa. + +»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on +vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en +sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat +kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se +minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! +Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein +itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä +sentäänkin minusta ihminen tulee.» + +»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?» + +»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea +ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...» + +Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi: + +»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se +peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on +pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.» + +»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen +tulee.» + +»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan +sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin +olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat +sanoneet eikä muuta.» + +Hetken mietittyään kysäsi Liisa: + +»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?» + +Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui +äänettömyytensä hänestä itsestään. + +»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä +merimiehen akka!» + +Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan. + +Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään. + +Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen +alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, +joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei +ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut +onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut +ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia +huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta +mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla +luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa +taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että +niin kävi kuin oli ennustanutkin!... + +Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, +nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat +piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja +ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin +kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin +Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet +äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan. + +Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka +avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi +takaisin raikahtelevana kaikuna. + +»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin +mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä. + + + + +5 + + +Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen +koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui +matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita +puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä +silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi +ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit +kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. +Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa +väikkyväksi haamuksi. + +Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät +varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen. + +Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja +ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan +astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen +kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa +lyömään. + +Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni +vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja +palasi niistä raikahtelevana kaikuna. + +Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua +vasten nojaten. + +Se oli Tuira. + +Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän +muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne +nähnyt joka päivä. + +Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, +edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain +mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän +saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine +saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi +kaikki ja joitten seurasta iloitsi. + +Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet +ja vieraantuneet hänestä. + +Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten +kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten +rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan +kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta +ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja +hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein +purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava +vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, +kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä +ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana +merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja +nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan. + +Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä +iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa +hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja +rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat +saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, +missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty... + +Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet +hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät +tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti +osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä... + +Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin +jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset +siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan +kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan +hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan +perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. +Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat +äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella +istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat +sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli +ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien +häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, +joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa +paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä +kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella +aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa. + +Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion +hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva +puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on +se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko +kesän, koko kesän, koko kesän». + +Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan +pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku +hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. +Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat +käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä. + +Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen +toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti +venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä +ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki +vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin +norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään +ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi +tavataankokaan enää kuuna kulloinkana. + +Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen +miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia +ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten +äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla +olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen... + +Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja +muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen +merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti. + +Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit +kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään +ja loiskimaan rannoilla. + +Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli +tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja +hengen, jäi kuin onnen helmoihin. + +Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne +saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon +suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. + +Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, +josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. + +Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi +saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle: + +»Elsa...» + +»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä +suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet +jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan +aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana +jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja +mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat +toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten +läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu +tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan. + +Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, +kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. +Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja +nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo +siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti. + +Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki +seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut +toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi +sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. +Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon +juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän +olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli +rohkeus puuttunut. + +Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon +hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea +syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, +sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä +silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin +avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta... + +Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan +auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta +mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät +lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi +siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä +jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä +majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike. + +Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!... + +Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, +ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan +peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin +lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain. + +Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään +kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu +ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he +kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat +häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan +olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan. + +»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan +vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa. + +»Ei näy enää.» + +»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt +piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!» + +Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina +kuunneltiin hänen selityksiään. + +»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on +kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. +Pikkuisen pilkoittaa enää.» + +Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus +löysi sen helposti ja varmasti. + +»Nyt ei näy enää!» + +Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä +vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä +hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä +mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan +kehittelemään. + +Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää +laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän +kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan +häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, +leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili +mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta. + +Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti +kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus +olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin +äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät +kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja +kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat +tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, +virittänyt hänen muistonsa. + +Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi +muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. +Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut +sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. +Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli +mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua +heille: olkaa onnelliset! + +Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään +ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, +sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa. + +Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan +onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle +hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran +poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa +iloisempikin kuin tavallisesti! + +Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole +vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen? + +Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi +jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt +tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta +ei olisi tahtonut niistä luopua. + +Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin +olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti +tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa +sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä +hakemaan vähän kävelylle. + +»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa. + +He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle +metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella. + +Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli +mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta +erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta +ja Tuirasta tulee kaunis pari. + +»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?» + +Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan +vuoksi. + +Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien +jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata +pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, +millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä. + +Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. +Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui +ajatella, kun Tuira taas tulee. + +Kun tulisi pian! + + + + +6 + + +Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille +ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät +ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden +paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea. + +Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä +kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari. + +Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki +hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle +lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja +sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin +varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi: + +»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!» + +Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla. + + »Mari! + +Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka +kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun +palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...! + + Risto Kivinen.» + +Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista +kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin +luettuaan yhdessä kirjeen. + +Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän +koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, +että Tuira on mielistynyt Elsaan. + +Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen +Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat +onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut. + +Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä +kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta. + +»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen +useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan +huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko +maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä +heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten +seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa +etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja +pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan. + +Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö +Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota +omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa +tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. +Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän +istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka +rakastuisi häneen... + +»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi +kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena +kuutamoiltana. + +Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi: + +»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin +Tuiraa, joka sinua rakastaa!» + +»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.» + +»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä +rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän +oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.» + +Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että +Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari +oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu! + +He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä +ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa +olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä +laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten +oli vähän laskijoita. + +Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo +ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt +naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia. + +Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja +hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo +koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei +olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo +yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari +laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin +hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat +kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon. + +»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät +Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa. + +Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää +ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja +Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa +laskemaan. + +»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran +laskette.» + +Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi. + +»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori. + +»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari. + +»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», +vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään. + +»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat +kelkasta radan päässä. + +»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea. + +Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. +Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa +odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja +hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. +Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja +muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin. + +Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa +itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti +Montinin Jori. + +Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! +Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän +lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt? + +Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, +yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti +sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei +tullut. + +»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. +Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut. + +»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa. + +»Menenpä tietystikin!» + +Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin +peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä +syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli +Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja +hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta. + +»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!» + +Portilla oli Vimparin Aappo. + +»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo. + +»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari. + +Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä. + +»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän +tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme +virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, +kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.» + +Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan. + +Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli +issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän +lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän +ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi +ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten +nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin +hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen +helinä. + +Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan +siihen. + +Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä +ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän +ei välitä! + +Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin. + +Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä +sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, +jotka laskettavat. + +Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori +ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin. + +Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se +oli Jori. + +»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa. + +»En.» + +»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?» + +»Mistä niin päätätte?» + +»Kun ette tullutkaan enää.» + +»Minulla ei ollut aikaa.» + +»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.» + +Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori +sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen +senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi +itkenyt! + +»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori. + +»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.» + +»Suvaitsetteko minua seuraksenne?» + +Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja +tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin. + +»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, +että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten +hän viitsisi istua Jorin viereen... + +Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he +lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, +jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa. + +Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi +ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli +niin hiljainen ja vakava luonteeltaan. + +»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. +Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi +puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä +pohjoisessa. + +He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko +ajan ja joskus kysäsi Elsalta: + +»Onko teistä, neiti, niin?» + +Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, +mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa +kauniimpaa ja selvempää. + +Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että +lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee +esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, +arveli Jori. + +Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät +olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain +mellakkaa mäessä. + +»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun +mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää +juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori. + +Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: + +»En minä ole sanonut, että olen haluton!» + +Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, +pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta +Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. + +He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli +polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin +tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. + +Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea +kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. + +Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: + +»Vieläkö lasketaan?» + +He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja +Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti +sanomaan: + +»Päästään samoihin häihin!» + +He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he +lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. +Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, +niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista. + +Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko +hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän +niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen +oli mennyt tietämättä ohitse. + +Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä +yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen +Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti +tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria +ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut +oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. +Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan. + +Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä +kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli +Aapon kanssa ollut. + +»Voi, voi Elsa, kun et tullut!» + +He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, +edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat +huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin +sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin +syöntiin. + +Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, +näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin +kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja +Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle +puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, +Hän kuuli Marin sanovan: + +»Sinä olet, Elsa, hupsu!» + +Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka +vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin +ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän +hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta +kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta +askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan +näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua +tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti. + +Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko +illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan +päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä +kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei +käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan +oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, +päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja +päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen +vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa +Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, +kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli +Jorin kanssa! + +Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä +kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja +lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun +luuli Marin jo käyneen siellä. + +Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset +olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti +ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät +kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän +oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän +selvempi, se oli kuin Tuira... + +Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän +oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään +heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa +käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen: + +»Aappo rakastaa minua!» + +»Onko hänkin kirjoittanut?» + +»Eei, hän on sen itse sanonut.» + +»Itse sanonut?» + +»Niin, ja hän suuteli minua.» + +Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan +todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi. + +Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän +koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin +sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia +ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe. + +»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa. + +»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja +niin sanoi Aappokin», selitti Mari. + +»Sinä olet morsian?» + +»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä +tiedä.» + +»Mutta, entäs Risto?» + +»Enhän minä rakasta Ristoa.» + +»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?» + +»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä +olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja +erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!» + +Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin +ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja +vaatteittensakin poimuista. + +Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi +oikein rakastaa!... + +Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». +Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja +Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, +ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän +jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa. + +Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään +silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja +sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään. + +Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja +raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan +näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään. + +Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja +muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He +tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut +katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan +heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, +että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että +piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja +katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana +karehti. + +Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa +tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin. + +Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä +liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei +hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. +Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa +maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat +toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi +kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska. + +Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä +Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla +maalta! + +Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan +jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli +sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin +Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat +ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana +kävelemään silloille. + +Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä +ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa +kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen +alitse. + +Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken. + +Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi +on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän +ei ehkä tiennyt... + +Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan +kostuivat ne uudelleen. + +Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että +ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että +Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun +hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin +koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan +Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa +ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan +taakseen ja sieltä Jori tulikin. + +»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...» + +»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen. + +»Sinä», sanoi Elsa ja punastui. + +»No mitä sinä minusta luulit?» + +Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja +sanoi: + +»Minä luulin vain sinua teiksi.» + +Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä +oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa +kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä +kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan +kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että +lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien +vieressä. + +»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa. + +Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla. + +»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen. + +»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle +kävelemään.» + +»Kuule! Mennään Karjansiltaan!» + +Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän +näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan». + +»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!» + +»En minä muista.» + +»Joo, ja me pelkäsimme sinua.» + +»Etkö sinä enää pelkää?» + +»En. Mitä minä nyt pelkäisin?» + +Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. +Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja +Jori ja paljon muita. + +Jori ei muistanut. + +»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa +Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät +kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi +kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja +Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa. + +»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori. + +»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit +meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.» + +»Vai piditte minusta!» + +»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin +toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi +sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei +ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli. + +»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli +se aikaa se piennä olo!» + +»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan +nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin +mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle +nimenne.» + +Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin. + +»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori. + +»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan. + +»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui. + +»Ilman aikojaan.» + +Jori tuli uteliaaksi. + +»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?» + +»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja +rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he +lähtivät kävelemään takaisin. + +Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan +sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää. + +Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä +oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, +jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa. + +Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa +ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin. + +»Mitä se oli, Elsa?» + +»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, +että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin +pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli +muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän +kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin. + +»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat +toisensa ja molemmat punastuivat... + +Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin +valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt +oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta. + +Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän +mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja +punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta +kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen: + +»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!» + +Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki +meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän +jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin. + +Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin +kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, +vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa. + +Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä +tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman +ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut +ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime +syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei +osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli. + +Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta: + +»Merimiehen leski Elsa Viio.» + +Itse kirje oli: + + »Arvoisat tuttavat. + +Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, +tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän +kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen +kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen +pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen +tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani +taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä +maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. +Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää +minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. +Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, +kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. +Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla +ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia! + +Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä +minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, +jota nyt kaipaan. + +Elkää pahastuko. + +Toivotan hyvää terveyttä! + + Tuttavanne + Erkki Tuira. + +Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen +veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi +tämäkään.» + +Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. + +Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. +Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi +nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui +eikä enää liikkunut. + +Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi +kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei +hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen. + +Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia +poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen +vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään. + +Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni +mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät +kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten +kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat. + +Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli +ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten... + +Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti +taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli. + +Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli +kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen +hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti +nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen +onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja +skailettikello naksutti riemuisasti. + +Jos äitikin tietäisi! + +Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan +häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui +mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja +niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään! + + + + +7 + + + Ei unta, ei päivän töitä, + Ei päiviä, ei öitä, + Ei mulla muutakaan: + Kun poissa on armas kulta, + Niin poissa on kaikki multa + Ja tyhjää... + +Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. +Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava +tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, +ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi +ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa +kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että +Jori tulisi pikemmin takaisin. + +Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä +arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä +tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko +aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet +purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka +Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei +ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, +kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin +suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa +metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia +metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää. + +Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta +äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota +kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut +nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä +varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän +päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään. + +Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin +kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se +oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui +pahalle ja tuskalliselle. + +Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle +alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi +ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!... + +Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai +tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa +ja muisti hänet selvemmin. + +Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän +nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä +Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja +äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. +Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. +Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, +tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia +yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan... + +Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen +sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, +koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana +auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat +onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja +sulki hänet syliinsä... + +Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. +Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla +Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa +piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi +paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja +elähytti sitten kirkkaalla toivolla. + +Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään +kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi +ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli +suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa. + +Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, +jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla +tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, +rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin +lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle +tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia +haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät +päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: +kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko +kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana +ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja +kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He +eivät kaivanneet silloin mitään... + +Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. +Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi +punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä. + +Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin +sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti +hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, +jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta. + +Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta +Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja +poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle +metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti +maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli +rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin +Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi +hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen +oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa +ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli +mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä +luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor +pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi +näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. +Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan +vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui +ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään +kyyristyksissään maassa. + +Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla +mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin +juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet +kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla +muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne +ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä +aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa +tunnetta odotellessaan Joria. + +Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun +syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja +illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui +olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä +Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan +sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä +niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien +jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien +pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei +hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli. + +Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi +ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli +ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja +pimitti toivon. + +Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella, +jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä! + +Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt +sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä +sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän +toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan +kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli +aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä. + +Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän +muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman +täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin +taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä +kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli +vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja +joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän +huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja +kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa +niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa. +Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli +osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan +ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän +valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi, +mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä +rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä +mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois. + +»Sitä en näytä.» + +Elsa luuli, että se oli Aapon kuva. + +»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.» + +Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja +lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle. + +Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan +entisistä asioista. + +Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki +nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on +hylännyt Aapon. + +Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään. +Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät +Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin +kauniisti saarnannut. + +Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei +vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori +olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi, +rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei +kukaan koko maailmassa. + +Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän +rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei +voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa +tätä rakkauttaan. + +Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin +sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja +valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui +kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä +alttiiksi. + +Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen +toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan +rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi. + +Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa. +Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen +ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori +siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut +hänet suojata... syleillä... suudella... + +Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä +Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan. + +Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko +lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan. + +Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt! + +Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi +hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa. +Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan +ja rakastaa vielä Aappoa. + +Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat +väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan +kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki. + +Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa +kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin +talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä +tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja +kuu paistoi täysinäisenä. + +Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka +maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut +tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että +kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin +odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä +kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta. + +Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa, +laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään. +Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän +iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin +Elsa oli luullut. + +Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut +mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä +ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea +turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei +viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta +tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian +Aappoon. + +»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein. + +»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan +kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista. + +Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon. +Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti, +mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle. + +Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun +Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan +tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa. + +»Ei kiitoksia.» + +»No miksi ei?» + +»Ei passaa!» + +»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden, +veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti. + +»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti +Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti +ja juoksussa pakoon. + +»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan. + +Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi: + +»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu +kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia +teille!» + +»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää +samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se +olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin. +Eihän se mitään pahaa ole...» + +Elsa ei puhunut mitään. + +»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna +suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?» + +Ei sanaakaan toiselta puolen. + +»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä +sinusta.» + +Elsa astui kiivaammin. + +»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja +jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin +yhtä hyviä kuin hän!» + +Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti +turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi +ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi +taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli +varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos +ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen +vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki +ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan, +missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä +kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi: + +»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!» + +Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan +väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan +äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus +syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan +vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa. + +Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut +itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että +hän olisi itkenyt itsensä vesiksi. + +Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen +huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin +siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä +tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa. +Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin. + +Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja +kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui +aivan tapahtuneena tapauksena. + +Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi +koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon +kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat +lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan +värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka +nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen +kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa +apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut +lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä +kiveä uhaten pudottaa sen. + +»Näitkö sinä unta, Elsa?» + +»Näin pahaa unta.» + +»Ethän sinä vain ole sairas?» + +»En.» + +Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista. + +Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni +oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta +kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä +peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin +leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle +erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt +kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa. + +Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki +kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän +juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin +päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi +turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi! + +Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan +kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli +huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta +pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti +laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän: + +»Ei tarvitse Liinan lähteä!» + +Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi +mahtaillen: + +»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne +kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!» + +Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään, +ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä +Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään. + +»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu +toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään +itsekin. + +Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään +Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin +lohdutukseksi. + +»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena. + +»En ole.» + +»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.» + +»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.» + +»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin +vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina +kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.» + +Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä +minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et +tiedä! + +Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa. +Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen. +Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi +voinut kertoa, ei ketään... + +Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen. +Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille, +kuinka ilkeitä ihmiset ovat! + +Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin +valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa! + +Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti +itselleen myötään. + +Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän +liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun +päivänä ja sai kirjelipun. + +Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, +vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi +kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. +Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen +näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi +pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen +saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä +hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa +oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä +ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut +hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai +olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt +lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden. + +Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän +sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään. + +Tänä iltana siis tavataan! + +Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi +tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se +ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, +rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää +loppuun elää. + +Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja +ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti +valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva +vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla. + +Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan +juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja +polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, +jota Jori puristi lujasti, + +Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan +tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin +kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois. + +»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori. + +»On vähän!...» + +Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin. +Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle. + +»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät +toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle. + +»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi +kamaria.» + +»Miksi kaksi?» + +»Sinulle ja minulle.» + +»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme +ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?» + +»Ei tietystikään.» + +»No niin no?» + +»No mitäs kun reki!» + +»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?» + +»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin +ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.» + +»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen. + +»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat +puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi +ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja, +oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä +koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme +lammelle soutelemaan.» + +»Mitä työtä me tekisimme?» + +»Sinä hakkaisit kiveä...» + +»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen. + +»Niin -- sinä naurat!» + +»No niin. Entäs sitten?» + +»En minä viitsi, kun sinä naurat!» + +»En minä enää naura. Kerro vain!» + +»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin, +Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä +oikein. Minä en pelkää nyt mitään!» + +Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen +katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä: + +»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?» + + + + +8 + + +Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut +huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut +olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli +äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen +haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa +mieltynyt Tuiraan. + +Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän +huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan +sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus. +Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti +sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun +tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa +matkaltaan. + +Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa +itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne +rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se +onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa +takaa, ja jota alussa oli epäillyt. + +Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa +alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta +Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei +mitään varmaa tiennyt. + +Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun +päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä, +iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ +sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi +enemmän kuin ennen. + +Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt +olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta. +Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua +kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin +kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen +varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran +pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut, +tuskin mahdollistakaan. + +Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan +minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi +ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä, +joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten, +niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa. + +Oli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita +ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut, +osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta +somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt +kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki +katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli +muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä +esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti +itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja +joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi +ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma. + +»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa, +Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.» + +Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon +säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen +ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja +hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili +jo Elsan silmissä. + +Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja +lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja +lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin, +istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen, +kuihtuneena ja riutuneena. + +Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella +ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin +tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin +sydäntä särkevän surullinen. + +Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli +piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta +oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka +oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella +synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä +musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset +toiveet. + +Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän +suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman +kolkostuttamiseksi. + +Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa. +Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä +paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa +kaikki oli elotonta, harmajaa. + +Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin +hautajaispäiviä. + +Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti +huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan +hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa. +Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi +kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei +mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi. + +Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään +ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut +tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän +hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän +ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten +se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi +halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin +päivän nousua. + +Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut +»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt +usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat +olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä +heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa +eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat +pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin +huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan +kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion +lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut. + +Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt +kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli. + +Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa. +Antaapas saada sitten suuret silmät! + +Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion +leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo +purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa: + +»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?» + +»Miten ja milloin?» + +»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen +sanottuaan Liisa meni. + +Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän +viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä, +että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan +voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen +mahdollisuutta. + +Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen +haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle... + +Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä +täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde +mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja +päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa +tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen +pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin +kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut, +ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin +Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta +oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. + +Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. + +»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. + +Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. + +»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä +on sinua kohdannut, onneton?» + +Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut +vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja +jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa. + +»Ihmiset ovat niin ilkeitä!» + +Viion leskestä tuntui keveälle. + +»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on +vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!» + +Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa. + +»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.» + +»Oi, en voi, en, en!» + +»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat +sanoa?» + +Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa +edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo +liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin +kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän +juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä +oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa +haukuttavan jos kuin pahasti. + +Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka +oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei +huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa +silmiin. + +Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui +vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle: + +»Mitä katsot!...» + +»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän +näköiseksi. + +»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä +selin Liisaan. + +Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen +nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa. + +»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti. + +»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi. + +»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?» + +»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en +huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa. + +Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti +Liisaan. + +»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita +tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa +Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja +hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti +hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan +suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi +kaupungille päin. + +Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla +katseella tuijottivat lattiaan. + +»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä +vasten kasvoilleen. + +Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä, +minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin +meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana +ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt. +Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta +vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia +askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli. + +Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa +katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle +ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen. + +Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan +nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota +outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä +aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua, +kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta, +kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi +joku musta, jääkylmä... + +Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan +vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli +askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän +jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku +nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi. + +Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän +täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä. + +Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari +seisahtui hänen viereensä. + +»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet +näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?» + +»Olen!» + +Mari katseli häntä päästä jalkoihin. + +»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.» + +Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan +ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle: + +»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki +herralle poiskäskevän liikkeen. + +»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa. + +»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan +katsetta. + +Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin. + +»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari. + +»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään. + +Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin +rinnoille. + +Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari +odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka +olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on +ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää +sääliä itseään ja Elsaa kohtaan. + +»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?» + +»Ukurin Annaa.» + +»Voi Elsa raukka!» + +»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä +jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas +on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin +mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä +henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina +putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, +tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla, +vedessä olisi helpompi...» + +Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään +kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille +omituisessa muodossa: + +»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?» + +»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja +tietämättä mitä Mari tarkoitti. + +»Missä Jori on?» kysyi Mari. + +»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten +kevään.» + +»Tietääkö Jori?» + +»Tietää.» + +»Entäs äitisi?» + +»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.» + +»Sinun pitää sanoa äidillesi.» + +»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!» + +»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.» + +»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan. + +»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et +saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään +äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun +hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi. +Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja +järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!» + +Elsa oli ääneti. + +»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa +soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.» + +Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä. + +»Sinä lähdet nyt kotiasi...» + +»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen. + +»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei +ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään. + +Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa +keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin +sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa +katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle: + +»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin +ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun +olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin! +Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä, +minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä +olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua +houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?» + +»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat +taas niin kauniit. + +»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka +menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän +luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle, +Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin +tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa +hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi! +Eihän?» + +Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut +heillä ja hän oli torannut Liisalle. + +»Minkätähden?» + +»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja +muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä +lienen nimitellyt jos joksikin.» + +Herrat kääntyivät jo takaisin. + +»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän +sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä +paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy +kärsiä!» + +Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun +Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä. + +Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen +istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen +huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti +jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän +siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja +pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti +lähtemään, rupesi kaikki pyörimään. + +Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat +toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla +keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä +rauhallisesti ja tyynesti. + +»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja +ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole +epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää +ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on +ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja +kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan +aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja +hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt +osoittivat asian oikean tilan. + +Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana +edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää +mieltään. + +»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä +hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten +näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun +emäntä Liisaa. + +»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja +koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan +seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi +haudasta noussut. + +Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli +ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja +omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä. + +Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja +vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki +Elsan horjuvan. + + + + +9 + + +Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat +kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin +etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat +uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa, +joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset +suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa... + +Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan, +kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän +ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin +milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa +joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta, +varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät +lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä +mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan +lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui +puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä +ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi +puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään. + +Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka +molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään +tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen. + +Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja +pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä +lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa +kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja +hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti +kertomuksilleen. + +Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi +aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti +levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan +kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä +ymmärtänyt eikä ajatellutkaan. + +Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin +sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä +näkyi ja oli hauskan näköistä. + +Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä +kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti +hän, että se on tullut. + +Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira +ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä +kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää. + +»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni +kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus: +»On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» -- »Sellainenpa se olikin +fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» -- »Niin, sano +sinä!» -- »Oikea pyhä neitsyt.» -- »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!» + +Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion +leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien. + +Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä +oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat +rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut. + +»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» -- »Kantänkka jos +kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä +kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken +kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä +olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On +se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua. + +Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen +aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään. + +»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi +kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!» + +»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun +tähteni soimaavat!» + +Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta +häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan +tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin +ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja +syitä toisissa. + +Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja. +Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa +jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut. + +»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään +vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion +leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä +kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta +mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!» + +»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme +nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski. + +»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa! +on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan +leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat +väliin vesissä silmin. + +»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski. + +»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!» + +»Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski. + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Minä olin kuulevinani.» + +»On. On se tullut», sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti, +vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut +häneen vähintäkään. + +»Se on Tuirakin siis maissa?» + +»On.» + +»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi +syrjäsilmällä Elsaa. + +»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa, +ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa, +vastenmielistä, jos tulisi?» + +»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä +vastaan!» + +»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?» +lohdutteli Liisa. + +»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi. + +»Olen.» + +»Oletko puhunut minusta?» + +Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi. + +»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä, +että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen, +että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä +molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa +kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!» + +Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin. + +Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan +punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun +Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti. +Elsa meni ikkunaan ja huusi: + +»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.» + +Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti +kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä. + +Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin +rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin +tuttavallisesti. + +»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään +meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan +käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte +yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.» + +Tuira ei osannut sanoa sanaakaan. + +»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette +pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te +olette tulleet?» + +»Perjantaina.» + +»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?» + +Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa +lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin +viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista. + +Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata +kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet +pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin +sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat +kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei +olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta, +aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi +keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien. + +»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti +lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin +valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa +kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät +meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti. + +Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän +ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt +sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka. + +»Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_» sanoi Elsa vaipuessaan +istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen, +rauenneen näköiseksi. + +»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti. + +»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan +perästä nukahti. + +Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään. + +Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui +höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli +seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä, +vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden +väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi +poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi +huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli +ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit +salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin +käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos +enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän +päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut. + +Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä +itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui +illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla +ja huomenna ilman.» + +Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta. +Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä, +reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla +nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä +kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas +tanssiin. + +»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi +muuan. + +»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa +haaveriin!» + +»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi +kolmas. + +»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä +saisi!» + +»Vaan sitä se pelkää.» + +Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin, +kun soitto alkoi kuulua. + +Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt +tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden +yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja +puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt +istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä +tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat +lasin. + +»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista +viillyttelemään itseään. + +»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!» + +Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja +tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät +saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin. +Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran +tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa. + +»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen +pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan, +sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään +lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira +kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat +laseihinsa huutaen: + +»Eläköön Tuira! Eläköön!» + +Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen +säkeen. + +»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku +laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo +kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin +aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon +pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen +myrsky. Laula!» + +»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen. + +»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!» + +»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki. + +»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!» + +»Oletko sinä kuullut?» + +»En.» + +»No niin.» + +»Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta! +Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan +ja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!» + +»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan +puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin. + +Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He +joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen +äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili +itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa +kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi +jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli +koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi. + +Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja +aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia. + +»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja +katsoen Kiviseen. + +»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni. + +Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään, +josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen +ikkunan yhdellä iskulla pirstonut. + +»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!» + +»Niin on minullakin!...» + +»No lähdettiin!...» + +He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä +joukossa huiskien ja huutaen. + +»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja +vimmautuivat otteluun. + +»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat +toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat, +joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus. + +Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli +tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan. + +»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi +Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle. + +»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain +vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille, +jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset +kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen, +vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia. + +»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!» + +Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle, +joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti: + +»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.» + +Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle +tunnussanan: »I am sailor» -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin +raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän. + +Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja +ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat +koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran +huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään. + +Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen +etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat. +Missä ihmeessä hän oli? + +Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa. + +»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa +Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään. + +Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi. + +Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää +rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt +tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli +sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään. +Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli +ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä, +pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä +lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän +pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan, +niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat +luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet +käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman +merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin +että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain +tanssinut eikä muuta. + +»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa +kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!» + +»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun. + +»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita +ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.» + + + + +10 + + +Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä +Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin +kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti +varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian +alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen +raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn +kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin +lyhyen ajan yhtämittaa. + +Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet +olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla +oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen? + +Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. +Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, +aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, +levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä +joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti +mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin +pani sekaisin kaikki. + +Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, +kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin +piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski +varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän. + +Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä +auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! +Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän +vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut +ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, +joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä +auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten +kun Elsa on palautunut. + +»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja +tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat +kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka +juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua +kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. +Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin +ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion +lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä +huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. +Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!» + +»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen +henki.» + +»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!» + +Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan +pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä +oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, +vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet +kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja +summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi +syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta +pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät +osaavan sanoakin. + +Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät +oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja. + +»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, +eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että +ylpeys käy lankeemuksen edellä» -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja +lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia +ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että +eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua. + +Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut +myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään. + +Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita +he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta +niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli +ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja +raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se +vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, +jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki +olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin +olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän. + +Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, +että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, +ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti +hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, +paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin +ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän +äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla +oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä +kokenut tahi avoin silmin nähnyt. + +Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen +keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli +rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä +meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa +oli ollut. + +Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi +toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä +olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin. + +Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. +Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää +ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin +oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt +viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut +odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei +ollut. + +Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa +voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän +pääsee rahan hankintaan. + +»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen +sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin +katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan. + +»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.» + +»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko +pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne +Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani +kaupungilla.» + +»Miten Elsa jaksaa?» + +»Hyvin.» + +»Entä lapsi?» + +»Oikein hyvin lapsikin.» + +Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä. + +»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. -- +Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu +käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.» + +Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, +jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan +on hyvillään Marin käynnistä. + +»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion +lesken mentyä. + +»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan +syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja +häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät +-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen +ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla +suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja +ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. +Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei +enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin +koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on +saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!» + +»Kyllä minä aavistan.» + +»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, +ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat +aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion +leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä +sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat +pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan +avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt +myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, +ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt +ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi +olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa. + +»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen +tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...» + +»Vaan mitä?» + +Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi. + +»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa. + +»Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi +Mari äreästi. + +»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun +on asiaan ryhtyä.» + +»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun +asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä +tulisi oikeaa?» + +»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?» + +»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt +tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa +kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja +jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella +minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!» + +»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...» + +»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen +ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla +pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla +on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä +olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. +Minä en luota itseeni.» + +»Muuta sitten meille.» + +»No se on eri asia.» + +»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!» + +»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.» + +»Lupaa samalla iäksesi.» + +»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä +olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut +kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...» + +»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. +Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on +kaunis!» + +»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä +nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan +ihmeissään. + +Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa +ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä +näe! + +»Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi +Elsa. + +»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun +selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle. + +Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi. + +»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!» + +»Missä äiti?» + +»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi +selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten +keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen. + +Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. +Ja niin hän itsekin oli. + +»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja +on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin +minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen. + +»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan +näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun +astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on +tavallista iloisempi. + +Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia +tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut +panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut +pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa +myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei +niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli +ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin +Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja +muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet +ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille +ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille +osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa +tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän +olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt +tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi. + +Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että +minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin +joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos +sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon +vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä +lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen. + +Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja +aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti +kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän +ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana +päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli +entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt. + +Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä +onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka +menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa +oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, +toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella. + +Tuollainen pieni turvaton olento! + +Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, +suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut +Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli +tietämättä pohjastanut myöhemminkin. + +Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde +olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. +Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, +katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä. + + + + +11 + + +Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. +Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. +Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin +leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen. + +He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa +menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, +joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei +kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne. + +Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin +ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä. + +Elsa oli kirkoteltava. + +Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle +ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan +sitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli +hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se +kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla +jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla +polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin +Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta +viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa +Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen +puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin +tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä. + +Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä. + +Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli +rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti +kehoittaen elämään oikein! + +»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...» + +Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta +unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi +äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja +tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan. + +»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. +Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin +ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki +jälessä. Eikö niin?» + +»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua +teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?» + +»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin +lipeviksi!» + +Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta +tavatakseen hänet. + +»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! +Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi +kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin +puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!» + +Liisaa nauratti ja itketti. + +Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin. + +»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja +ylenkatseellisesti naura!» + +»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja +ystävälliseksi.» + +»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän +yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu +on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.» + +»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa +rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin. + +»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan +säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.» + +Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla +ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä. + +»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti. + +»Viion. Elsa Viio minä olen.» + +»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen. + +Elsa nauroi Liisaan kääntyen: + +»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.» + +Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa. + +»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa +minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...» + +Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea +käskettyään Elsan polvilleen laskeutua. + +Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen +ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon +päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen +yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä +ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on +pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut +perkeleen valtaan... + +Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun +hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli +ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä +tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne +muutkin ihmiset olivat... + +Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin +kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, +muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän +noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei +sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... +Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi +kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi +kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut +eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin +olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt +niinkuin hän oli toivonut. + +Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. +Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo +pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar! + +Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin. + +Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, +hillitsemättä. + +»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki +kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki +ynseys rakkaudeksi...» + + + + +12 + + +Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän +välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan +usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. +Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja +suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria +kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin +kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, +mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina. + +Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei +häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli +kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten +jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes +vilahdukseltakaan. + +»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa +ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä +ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, +raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.» + +»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.» + +»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut +mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä +olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka +minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja +auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.» + +»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja +ikävöinyt sinua.» + +»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin +vanha resuinen akka...» + +»Minkä vuoksi vanha akka!» + +»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei +tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä +ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea +hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan +parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen +sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, +sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, +sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen +Mari.» + +»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin +surullinen elämä ja elämän loppu!» + +»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni +päättyisi. + +Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja +säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo +rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen +tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin +Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi +hän sen uudelleen ja entistä ehompana. + +Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen +ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken +ja Liisan. + +Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän +asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten +hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä +hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona +muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen +muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan +ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan +tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, +vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin +joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän +ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että +Mari oli mennyt maalle. + +Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi +toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria +menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että +ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus +pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. +Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui +Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän +takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen. + +»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», +sanoi Liisa. + +Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle +jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän +tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle +astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen +kauhistava ajatus. + +Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta +huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli +etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. +Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului +suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa, + +Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen: + +»Kylläpä se nyt huutaa!» + +Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän +nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, +niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen. + +Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi +mielessä. + +Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin +kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, +uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle... + +Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä. + +Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla +ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen +henkien veisuuta... + +Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, +niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin +huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän +avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. +Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja +huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai +selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, +muodostivat ne uusia kummituksia. + +Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti +aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton +kuin lankavyyhti. + +Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty +naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä. + +Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen +toistensa katseista: + +Mari! + +»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla +ja säälin äänellä. + +»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin +oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. +Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. +Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä +voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. +Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä +hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.» + +Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi +Liisa: + +»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän +kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski +juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi +heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi +hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä +kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä +ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja +tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi +olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä +aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi +hernettä!'» + +Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa: + +»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle +tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, +ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta +kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta +kuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen +seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen +koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.» + +»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä +päättänyt?» + +»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein +peloitti.» + +Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten +hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä +oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka +alussa oli niin ollut ruusupukuinen... + +Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin +tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä +ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, +uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen +vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua +sekään. + +He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi: + +»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?» + +Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari +oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että +hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras. + +»Minä lähden käymään siellä.» + +Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka +takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli +Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi +hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli +aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi +maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga +ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli +taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten +luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä +Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä +askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi +ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden +hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan. + +Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen +Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään +huomatessaan odottamattoman tulijan. + +Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli +lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi +hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla +joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa +tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä. + +Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja +eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja +käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. +Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. +Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut +käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin +riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään +nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas +toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin +pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet +toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat +hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta +se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni. + +Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään +muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä +oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli +Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun +Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta +toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin. + +»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan. + +»Fröökynäkö?» + +»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.» + +Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe +suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi +kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan +siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan +Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui +väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua +Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton. + +»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään. + +»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun +naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän +asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut +virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja +toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät +vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt. + +»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin +kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja +katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka +eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.» + +Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen +viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. +Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat +kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa +heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja +ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. +Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä +ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi +tuta heti pahoinvointia. + +»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo. + +»En minä ole.» + +»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan +kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?» + +»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle +on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.» + +»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja +rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja +tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, +selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään. + +»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari. +»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.» + +»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, +milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?» + +»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä +se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. +Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se +saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen +sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi +puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, +puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli +että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun +jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä +olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, +niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.» + +»Sinä lopikoit taas, isä rukka.» + +»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?» + +»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan +eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.» + +Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa. + +Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien +paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse +hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät +äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti +puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista +pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että +Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran +silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa. + +Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään. + +»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun +eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta +nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt +siellä enää pitkiin aikoihin.» + +»No minne se Mari on joutunut?» + +»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni. +Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.» + +»Mitä hän maalle olisi mennyt?» + +»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.» + +Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli +ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli +perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole +pontta ei perää. + +»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi +koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se +olisi mennyt ja painunut jään alle.» + +»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski +ilahtuneena. + +»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä +kelloja», nauroi Liisa. + +Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. +Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä +elämä. + +»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa +kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään. + +»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja +sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan +eihän hänellä itsellään ole millä auttaa. + +»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo +hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän +on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa. + +»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, +muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen +homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle +meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.» + +»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan +puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään. + +»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja +aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää +huolta.» + +»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa. + +»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää +vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.» + +»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin +papiksikaan tultuaan.» + +»Minkätähden?» + +»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun +on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa! +Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.» + +»Minäkinkö?» + +»Niin tietysti!» + +»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!» + +»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä +selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä +sitten sanon loppusanat.» + +Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli +kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä +Tuomaan tuluksetkaan. + +Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti +Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos +hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen +vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka +Mari oli häntä auttanut. + +»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion +leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi +niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, +Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin +ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta +puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun +saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. +Minusta on nyt niin hauska!» + +Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään +kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei +mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja +päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin +lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti +ovesta sisään tultuaan. + +Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin +erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski +istumaan se esimies! + +»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa +kuullut. + +»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että +'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi: +'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee +suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.» + +Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja +Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi +esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja +esimies niiasi ja pokkasi.» + +Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia +juttuja toinen toistaan hullumpia. + +»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», +tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli +sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin +sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.» + +»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski. + +»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat +lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä +kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään +sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa +muutamin paikoin Marin juttua. + +»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän +naurusta. + +»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui +ja rupesi puhelemaan oikeista asioista. + +Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli +kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat +makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia. + +Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, +jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa +laitellessaan sitä uuteen pukineeseen. + +»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön +pöydän luo toisten nähtäväksi. + +»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin +ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili +katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili +sylissä. + +»Mummon kultakipene!» + +»Kummin ressukka!» + +He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä +sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat +Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan +sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi +rinnassa. + +»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: +»meillä kun ei käy miehiä». + +»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi +Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja +katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin +sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan +nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei +tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion +leskeä. + +»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti. + +»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen +vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari +Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään. + +»Omani on!» sanoi Liisa. + +»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa +kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!» + +»Kuka?» kysyi Liisa. + +»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari +tosissaan. + +»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?» + +»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette +tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!» + +»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.» + +»Tässä tilassa... On helppo uskoa...» + +»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa. + +»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, +vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.» + +»Kuka se on sitten?» + +»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta +olla, vaan h:n päältä se oli.» + +»Kenen tyttäriä?» + +»No Montinin...» + +»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin +muille. + +»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle. + +»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen +itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi +minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta... +Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa +se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi +tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori +nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän +rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä +sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, +mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että +herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä +nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha +tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui +pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja +sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut +kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo +ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin +kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...» + +»Missä Mari on?» kysyi Elsa. + +»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen +vilkuttaa silmää. + +»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen +pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi. + +»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, +josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti +tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut +Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja +oikea ihminen. + +»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa. + +»Minä otan palatessa.» + +»Ettekö mene kotia suoraan?» + +»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden +porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun. + +»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä +vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä. + +Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja +alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se +piti palaessaan, kuului ainoana äänenä. + +Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi +varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta +hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. +Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin. + +Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää +siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että +äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia. + +»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...» + +Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen +jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan +olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi +ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. +Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä +hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. +Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, +niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. +Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin +että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi +ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti +juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi +tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. +Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa +leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta +kaatui hän kylelleen tiepuoleen. + +»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni. + +Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös +tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta +ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä +kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, + +»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» + +»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut +mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin +aavemaiselle», selitti nuori sulhanen. + +Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat +kiihkeämmin. + +Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä +pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon +pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. +Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, +vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun +aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, +kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi +tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti +silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa... + +»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota +luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo +Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien +varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun +kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi +nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta +kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli +varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, +joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää +ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka +poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri +perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.» + +Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. +Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja +vakuuttavasti: + +»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei +Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.» + +Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui +kasvoilla. + + + + +13 + + +Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven +lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut +kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli +rakastettu. + +Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, +ylpeytensä, henkensä, elämänsä. + +Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin +päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka +sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi +toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi +riemuhuudon hänen rinnastaan. + +»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!» + +Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä +suurempi. + +Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin +häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin +kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin +hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä +luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle +muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella +ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut +niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni! + +Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen +onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus +tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut +mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut +menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen +onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka +kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään. + +Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä +pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi +ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin +kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä +karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä +ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa +vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä +ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen +mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, +mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten +ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä +arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle +lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin +hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä +kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. +Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli: + +Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos +kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, +sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on +tyttären käsi herrain taskussa. + +Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten +katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! +Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma +syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole +ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut +käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. +Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi +kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta. + +»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, +että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan +kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa +minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin +luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan +kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en +ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, +että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan +niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä +paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa +kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja +Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: + +»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin +puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin +heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, +pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että +minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta +lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes +lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton +lapsi, vaan 'huoripenikka'!...» + +Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun +heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti. + +Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten +ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä +niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa +sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän +ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, +niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli +toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet +omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he +kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen +hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka +ymmärsi hänen tilaansa. + +Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena +ajatuksena: + +Jos Jori tietäisi! + +Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko +maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja +hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen. + +Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, +varmuus siitä, antoi taas voimaa. + +Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään +ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi +olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä +vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi. + +Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut +ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin +kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut +niistä tietävinäänkään. + +»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» +sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään. + +»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi. + +»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi +hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä +sanoin.» + +Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun +emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, +säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! +Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa +oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa. + +»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä +kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana +kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa. + +»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun +taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia +olisi häntä koskenut. + +»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla. + +Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä +poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän +oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään +oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, +että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin +Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin +käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen. + +»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen +toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen. + +Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin +kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten +leikkiä. + +Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa +päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, +istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä +äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran +kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: +»Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.» + +Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa +lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas +puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen +syntynyt. + +»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi +Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen +hänkin äidiltään puolustusta saamaan. + +Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun +emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja +sanoi: + +»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!» + +Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», +sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, +joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen +kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja +mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen +merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva +Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se +Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee +Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä +Yrjön tykö!» + +Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, +joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään +hyväiltyään sitä kaikin tavoin. + +Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma +lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. + +Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut +umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. +Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa +omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, +josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut +muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut! + +Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla. + +Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! +Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita +sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa! + +Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan +samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja +piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä +päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta +enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, +niin tahtoi hän taas kumota sen. + +Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan +tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo +kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo +vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka +kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja +kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla +rakastamatta heitä! + +Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen +kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli +hänellä äännähdys: + +»Jori!» + +Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui +Elsaa kainaloon lausuen iloisesti: + +»Elsa!» + +»Mari!» + +Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti +vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta +nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet +puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen +herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen +kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi +taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt +sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. +Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi +hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja +tahtoi häntä pidättää. + +»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!» + +Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä. + +»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te +puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», +sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään. + +»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.» + +»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja +tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan +ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, +aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei +ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan +kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös +toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin +kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin +ja innostuksella. + +»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. +Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.» + +Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen +saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, +katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. + +Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä +niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot +olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit +silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin +vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti. + +Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, +Elsalle kohteliaalla kumarruksella: + +»Saanko luvan tarjota?» + +»Kiitos!» + +Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui +toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen +seuraansa. + +»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin +hauskaa.» + +Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona +muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? +Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran +puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut +kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä +ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra. + +Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, +kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli +ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt +sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi +painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin +tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut +yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain +kanssa! + +Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet +saanut? Ostanut! + +Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän +olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran +kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva +tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia +muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna +omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai +mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta +se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut +jotakin varastettua takanaan. + +Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se +tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli. + +Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden! + +Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin +vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin +ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi +sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. +Vaan hän olikin ollut piloillaan. + +Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että +voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, +ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja +hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä +tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut +sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli +usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää +silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen: + +»Lapsen tehnyt ihminen!» + +Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän +yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka +hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja +oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota +vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella +eikä toivoa Jorin rakkautta. + +Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, +arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. +Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon +hääiltana. + +»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme +kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.» + +Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota +säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli +Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan +siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa +kaikki tietää. + +»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä +kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä +Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, +joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään. + +Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä +siitä herrasta. + +»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko +yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin +ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, +kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin. + +»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta +sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä +tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin +ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, +vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi +Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen +koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta +puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui +Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa. + +»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä. + +»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi. + +»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut +elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se +Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen +katalan kuin tuo Aappo raukkakin!» + +Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä +pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään. + +Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja +»morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina +alussa ja lopussa. + +Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla +puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun +kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän +pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, +vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, +kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. +Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, +jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli +sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, +että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. +Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä. + +Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet +itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin +ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, +että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian +mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja +Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä +rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti +nauramaan ja nauroi halustaan. + +Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. +Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos +tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli +pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku +toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa +voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. +Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä +liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli +omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. +Tuntui helpommalle hetkisen perästä. + +Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka +olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet. + +Hän nukahti sitten itkuunsa. + + + + +14 + + +Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut +enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää +kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa +kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen +toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, +hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka +itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta +jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi +Viion leski tyynesti: + +»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että +oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat +jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.» + +»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen +ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy +häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. +Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on +tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö +usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus +ole!» + +»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään +toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä +jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan +minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on +turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin +pakahduttaa, niin minusta tuntuu.» + +»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä +vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.» + +Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, +joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja +samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä +mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan +itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli +sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova. + +»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja +alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa +neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää +Tuiran. + +»Oliko se Tuiralta se kirje?» + +»Keneltä se sitten olisi!» + +»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?» + +Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan! + +»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa +luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden +perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen +kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. +Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle. + +Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan +tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja +luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja +katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä +keskitaivaalla. + +Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa +kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle. + +Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, +joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, +selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. +Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista +aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun +toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran +huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä +kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen +näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten +lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta +kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. +Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, +kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas +västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, +siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla +lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti +keikutellen purstoaan. + +Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. +Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän +istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja +katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli +kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän +hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, +Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja +itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, +Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat +ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin +toistensa ympärillä. + +Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja +yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira +sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne. + +Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. +Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja +seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle. + +Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun +hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli +kaunein. + +Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston +kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla +me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen +nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä +sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...» + +Minkälainen oli Tuiran mieliala?... + +Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä +näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, +että se on tuleva ja että siinä on Tuira... + +Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin +kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. +Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista +levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se +lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, +ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän +toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän +pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä +hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja +rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan +menisi. + +Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa +vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon +päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä +vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka +sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt +sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan +ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei +uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy +väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse +tiennytkään. + +Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei +muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni +kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla +päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa +kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja +talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui +tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä +oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet +kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi... +enkeliksi... + +Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään +ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui +kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, +pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän +rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... + +Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. +Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän +urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, +tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, +ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä +hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta +minnekään, ajattelematta mitään... + +Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen +sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. +Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan: + +»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, +ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.» + +Elsa sanoi vain: + +»Antakaa, äiti, anteeksi.» + +Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, +jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön +koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan +mieliksi: ottaa Tuiran. + +Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään +ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, +joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli +hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn +rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja +oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä +Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, +jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira +sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti +häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei +ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän +kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli +kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama +kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja +itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi +Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta +Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä +nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi +sanoiksi: + +»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona +päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla +on siihen syytä!» + +Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, +mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin +äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, +joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa. + +»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata +väsyneenä. + +Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet +hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut +nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken +maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja +kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea +istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä. + +»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, +vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, +levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa +odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.» + +Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten +jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla +reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi +lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista. + +Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on +kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat +punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.» + +Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut +Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin +keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen +katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston +tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, +ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli +ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi. + +Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei +tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän +olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran +syliin... + +Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että +oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. +Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon +painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä +johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran +sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja +katsoi surullisesti häneen. + +Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin +tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen +alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, +ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, +vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston +kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään +sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin +luulla aivan kuin säälien Joria. + +Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston +kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui +vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli +Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa +kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina +itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa +huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» +oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä +»Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona +olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui +kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle +vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja +katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. +Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki +sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata +ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, +vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä. + +Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, +niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet +onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli +näitäkin. + +Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut. + +Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan +vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, +Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» +Mitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse +onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei +häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia. + +Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja +kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä. + +»Eikö Tuira ole tullutkaan?» + +»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti. + +Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään +huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian +innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa +luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan. + +Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut +muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi +katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli +molemmilla vastauksena. + +Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan. + +Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, +jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana +mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä +milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut +keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui +uhkamielisiä ajatuksia. + +Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, +eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle +rakkauttaan. + +Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut +välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka +oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja +selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin +Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä +päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. +Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin +tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle: + +»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!» + +Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi. + +»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.» + +»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa. + +»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä +juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa. + +Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt +muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan +kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet +nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti +niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut +itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen +näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo +hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin +elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen +Tuiran viipymistä. + +Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt +häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä +sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia +tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli +kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän +puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä +käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen +kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee +käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut. + +Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei +mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän +päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä +enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla +pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne +menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras +niinkuin ennenkin. + +Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi +rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas +tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita +aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän +ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, +ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä. + +Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun +maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä +rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän +kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin +tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti +päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon +osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei +ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan. + +Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!... + +Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset +pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti +kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa +vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä +paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa +karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu. + +Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi. + +»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen: +»Kristiina se oli.» + +Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti +Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan +hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra? + +Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin +puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi +sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia +aivan kuin takaa ajettuna. + +Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven +aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, +josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen +enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on +käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka +näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, +paljastui niin arvaamatta. + +»Ketä täällä on käynyt?» + +»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään. + +Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi +silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui +samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus. + +»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti. + +»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa +pyytämään», selitti Liisa. + +»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä. + +»Olihan sitä vettä.» + +»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten: +»Sanoiko Jori mitään?» + +»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä +ajattelin sanoa...» + +Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan +ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta +noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos. + +Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut +elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin +jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, +jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. + +Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan +häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti +kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan +Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta +ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut +poskelle, vaan kumpi se oli? + +Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon +aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, +nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli +varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, +viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle. + +Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona +lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää +silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä +ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. +Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori +on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut. + +»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli +hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, +siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen +alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa +tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään +ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena: + +»Aiotko sinä kuolla!» + +»Eei», vastasi Elsa naurahtaen. + +»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän +taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle +täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.» + +Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei +heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä +välinpitämätön. + +»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua. + +»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa. + +»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja +virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle +taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi +hän vielä, ennenkuin alkoi lukea. + +»Ei se surullista ole.» + +Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen +pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi. + +»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka +erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka +jotakin!» + +»Etkö aio vastata sitten?» + +»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, +tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä +vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan +tullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta +kuule! Missä Tuira?» + +»En tiedä suuntiakaan.» + +»Milloin hän kävi täällä?» + +»Ei hän ole käynyt.» + +»On hukkunut varmaankin!» + +»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.» + +»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?» + +»Tosiaankin!» + +»Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.» + +»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa +välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.» + +»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti. + +»Ei...» + +»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo +minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse +kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!» + +Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä: + +»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria +ensi kerta.» + +Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan. + +»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen +laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan. + +Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista. + +Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi +kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. +Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari +silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti! + +Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria +kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. +Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku +erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka +hetki. + +Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui +tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea +aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun +muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun +veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi +värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan +ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen +Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän +itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin +koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. +Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle +paikalle mennä! + +Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin +sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee +istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän +ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi +katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo! + +Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina +kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki +hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli +pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana +huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan +hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä +herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa +edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja +viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se +sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat +sanankuulijani!» + +Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan +mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää +ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman +asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan. + +»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta +kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu +päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija +Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne +Himmelros.» + +Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja +keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei +ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. +Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi +samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella. + +Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään +ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa. + +Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. +Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi +kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa +itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä +silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin +tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä +kunnioitti häntä kuin sankaritarta. + +Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki +kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta +jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään +tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen +puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja +pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui +tahtomattaan, tietämättään. + +Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se +kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui +juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että +suurin ponnistuksin sai askeleen. + +Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa +seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen +onnellisena. + +Eläköön! huusi suuri väkijoukko. + +Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien +Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun +morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan +Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on +ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta +ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän +nauroi itsekseen. + +Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei +ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön +vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa. + +Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. +Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle +sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon +eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, +muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää +kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää +vasten. + +Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen +ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen +pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas +häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä +olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka +hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen +keijukaiset. + +Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen +nimeään. + +»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...» + +»Olisihan ollut aika jo tullakin.» + +Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, +Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan +nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä +ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen +vierähtävän kyyneleen. + +Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, +joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle. + +»Missä Yrjö?» + +Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen +päänsä ojennetulle käsivarrelle. + +»Nouse, äiti kulta!» + +»Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä +katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi +hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa +Yrjön pois. + +»Missä Mari?» + +Mari nousi näkyviin. + +»Liisa?» + +»Meni hakemaan pappia.» + +»Rovastia?» + +»Niin.» + +»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen. + +»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja +katsottuaan Elsaa, joka nukkui. + +»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä. + +»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut +hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä +olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.» + +He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi +kiireimmän kautta ulos. + +Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä +puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen +nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja +armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla +valmis. + +Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi +kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja +ääneen kysyen: + +»Mikä tuo on?» + +Pastori naurahti. + +»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, +äidittömäksikin.» + +»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen +taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi +avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten +niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan +paperossinsa palamaan. + +»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi +Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan. + +»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...» + +Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen. + +»Menkää pois!» + +»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi +kiivas viha. + +»Viettelijä!» + +Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut +kuulleet kuin Latun emäntä. + +»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut +menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä. + +»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan. + +»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen +katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa: + +»Hän suutelee minua, auttakaa!» + +»Houraa», naurahti pastori. + +»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni +Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se +pudottaa suuren kiven minun päälleni.» + +»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti. + +»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän +huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain +häiritsevän sairaan rauhaa. + +»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta +jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa +minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä +viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille: + +»Jääkää Herran armoon ja turviin.» + +Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai +kuollutko oli. + +Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui +kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken +sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin +vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä +henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja +hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin. + +»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...» + +Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän +silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten +alas ja henki pusertautui pois korinalla. + +Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, +lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä: + +»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me +kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään +häiritse...» + +Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, +mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi +liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi +seisonut! + +»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa +hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua +Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei +muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien +onni tänäkin päivänä.» + +Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin +peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei +kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon +puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo +pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä +ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että +ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen +vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet +Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei +saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta +olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui +pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä. + +Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka +hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle +jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on +joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn. + +»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä. + +Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken +aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan. + +»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä +Tuiraa. + +Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta +ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun +emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin. + +Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella +lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut +irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken +tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi +katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili +katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja +katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi +vähitellen selville. + +Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. +Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä +valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja +hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta. + +Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, +kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata +valonsädettä näkynyt. + + + + +15 + + +Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen +kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa +oli nyt kutakuinkin turvattu. + +Mutta Yrjö raukka? + +Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin +tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. +Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat +lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, +Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. +Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että +omakin toimeentulo oli laihaa. + +Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän +lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei +raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin. + +Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu +ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun +oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei +ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille. + +»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen +Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään +kelpasi sitten vieläkin herrain seura.» + +»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi. + +»Vaan sääli olisi sinne panna.» + +»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. +Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi +sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!» + +Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa +jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan. + +»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se +on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan +Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin +kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä. + +Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että +mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei +vastannut hänen kysymyksiinsä. + +Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä +uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän +vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia. + +»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» -- »Kohtuhinnoissa.» -- »Ei lähde +isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona +aikana.» -- »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» -- »No kun +ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää +kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla. + +»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä +talutteli rekeensä. + +»Myyty on», vastasi isäntä. + +»Paljonko tuommoinen maksaa?» + +»Ei kuin sata.» + +»Onko se sokea?» + +»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa +vähän kuumottaa.» + +»Ei tuo kovin vanhalta näytä.» + +»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.» + +»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen +muoria. + +»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella +rekeään. + +»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei +näyttänyt olevan tietävinäänkään. + +»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen. + +»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.» + +»Hyvää päivää!» huusi Liisa. + +»Päivää, päivää! Kuka se on?» + +»Ettekö tunne?» + +»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, +ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän +uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä +tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn. + +»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä. + +Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun +pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli. + +»Latun Liisa.» + +»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät +sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?» + +Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat +kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa. + +»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä. + +»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän +kahden vanhan tavata toisianne.» + +»Mitä?» + +»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin +ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua +kotia.» + +»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on +nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?» + +»Elää.» + +»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?» + +»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?» + +Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti. + +Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen +suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen. + +»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi +mies ja katseli ympärilleen. + +»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää +päivää!» + +»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi +käydä kolkkasemaan rappusia ylös. + +Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, +pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. +Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat +penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja +paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja +siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin +huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. +Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi +seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin +viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia +huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset +odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä +ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat +vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin +muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita -- +olihan sitä heilläkin yhtä ja toista. + +»Paljoko maksetaan sinusta?» + +»Ei kuin viisikymmentä.» + +»Pitääkö työtä tehdä?» + +»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin +halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu +työtönnä.» + +»Eihän se oikein kulu.» + +»Onko muita siinä talossa?» + +»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.» + +»Onko pahastikin hullu?» + +»Aikatavasta höpsii runsaastikin.» + +»Ei ole raivo?» + +»Ei ole vielä ollut.» + +»Miehenpuoliko se on?» + +»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.» + +»Senkö kommersrootin?» + +»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.» + +»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan +oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan. + +Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen. + +»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?» + +Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään +verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten +kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa. + +»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti +katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli +tullut ja tervehtinyt tuttaviaan. + +»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?» + +Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli. + +»Sinä karkasit?» muisteli joku. + +»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien +silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.» + +»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet. + +»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami. + +»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin +pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää. + +»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven +auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän +eteen.» + +Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota +Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen. + +»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies. + +»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö +nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?» + +»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies. + +»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko +tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi +huokeammaksi elättäjälle ja elätille.» + +»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi +Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset +kiittivät, kun pääsivät. + +Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään. + +Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti +jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt +emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat +taas liikkua. + +Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. +Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, +että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea +kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. +Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada +silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan +koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin +vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan +katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi +leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla +kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein +helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin. + +Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan. + +»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää +tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.» + +»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen +markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin +seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.» + +»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.» + +»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja +pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät +voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.» + +»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.» + +»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! +Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään +päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!» + +»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne +ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään +taivaankäpyä suuhun panna.» + +Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö +syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi +hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. +Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli +monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö +huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon +tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan. + +Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, +missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa +päästä esiin pikemmin. + +Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi +Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa. + +Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla +palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. +Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt +tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin +pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan. + +Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja +pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla +kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan +pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, +missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. +Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei +kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat. + +»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta. + +»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan +tavalla. + +»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?» + +»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.» + +Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän +työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku +hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen +hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen +vuoteelle kaikinpuolin. + +»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. +Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.» + +»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies. + +»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo +onneton lie.» + +Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, +merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän +luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin +uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan +että oikein. + +Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen: + +»Fröken Lundgrén.» + +Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi: + +»Isänsä näköinen!» + +»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies. + +»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi +tulla tytöllekin!» + +Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli +jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi +korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on +pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään. + +»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko +Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta. + +»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä +ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies. + +Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, +minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia +ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa. + +Liisa sai nyt Yrjön tuolille. + +»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?» + +»Elsa Viion.» + +Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti +istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää +jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä. + +»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta. + +»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen. + +»Oikein kauniissa puvussakin!» + +»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies. + +»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. + +»Seitsemänkymmentä.» + +»Kuusikymmentä yhdeksän.» + +»Viisikymmentä.» + +Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. + +Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, +jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt +hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja +kädet ojeissa. + +»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. +Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, +joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi. + +»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa +kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän. + +»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja +puristi poikaa rintoihinsa. + +Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset +lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi. + +»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies. + +»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän +itki itsekin. + +»Kotiin, kotiin, kotiin...» + +Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen +miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa +olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta. + +»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä. + +»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin +pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.» + +Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla +silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi +mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä +pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, +peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. +Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan +loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani +vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan +vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan. + +Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto: + +»Äiti, äiti, äiti...» + +Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että +sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja +piirimiehet hypähtivät istuallaan. + +»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas +ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren +naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin. + +Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona +itkemässä lapset sylissään. + + + + +16 + + +Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. +Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin +kädessä. + +Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan +sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. +Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului +etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi +kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin +skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja +yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä. + +Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja +silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien +toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi +hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja +varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. +Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja +katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa +hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä. + +Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta +herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa +tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja +kysäsi varmuudeksi. + +»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten. + +»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä +köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja +esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään +sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan +jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena +huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän +huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.» + +»Missä veljesi ja sisaresi ovat?» + +»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois +auksuunista.» + +»Aappo, pastori, hänhän on täällä?» + +»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin +sijalle johonkin.» + +»Entä Kristiina?» + +»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle +aikaa.» + +Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon +kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin +armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei +toinen toisestaan tiennyt. + +Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva +Vimparin kuolemasta. + +Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä +Sinulle kelpaa? + +Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja +levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi +vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan. + +Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan +kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni +valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi +se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli +pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. +Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, +joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut +kuin ihana satu. + +Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja +sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa +kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen +takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö +oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla +rannalla. + +»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni +kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...» + +Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, +joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan +Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja +Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt +varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että +tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla +kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan +muutkaan selville siitä päässeet? + +»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät +ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna +heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme +muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka +hongankeloksi muuttuu...» + +Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin +jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen +hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä +eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli +ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän +riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia. + +»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää +kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!» + +»No minkä vuoksi?» + +»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.» + +»Sano se sitten.» + +»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja +oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta +päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te +saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian +nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis +tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan +menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.» + +Liisa työnsi hänet menemään nauraen. + +Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja +hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: -- +saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun +koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä +esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän +naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan +puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman +Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi. +Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat +vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä. +Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa. + +Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi +käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän +kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja +kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä +rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen +tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti. + +Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies +jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa +tietämättään kuiskasi hän: + +»Voi armollinen Jumala!» + +Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi +Viion leskelle. + +»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi: + +»Minne sinä lapseni nyt?» + +Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi. + +»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään +viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle. +Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana +katsellessa heitä. + +»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski +nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja +lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä. + +Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka +oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla. + +Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä. +Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli +ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala. +Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari +murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä +lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään, +itsellään mitään vaatimuksia... + +Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna +ristiin. + +Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos. +Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin +sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli +että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien +tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on +tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä +täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen, +vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma. + +Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki +huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja +herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin +paistoi kirkkaammin. + +Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli +puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja +röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot +tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan +kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine +leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen -- +hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut... + +Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli +tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. +Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, +liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä +hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui. + +Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja +häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden +katseella. + +He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti +köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli +jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat +pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, +joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu. + +Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan +huutaen: + +»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!» + +Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi +valkoisiin. Kööri aloitti virren: + +»Sun haltuus, rakas isäni»... + +Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin +vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja +nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen +liikkeelle... + +»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen +sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin. +Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla +kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä. +Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi +pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin +runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian! + +Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille +hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla: + +»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...» + +Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän +palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun +emännälle. + +»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta», +sanoi Liisa Viion lesken tullessa. + +»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan +kysellessä kertoi kohtauksestaan. + +»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa. + +»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla +evästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä +maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä +maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti +kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita. + +Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen +ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä +ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä. + +»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta +maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi +surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken +todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi, +että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken +on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat, +tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä +Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta, +joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo +syntyessä otsassaan.» + +Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa. +Tuntui katkeralle ja toivottomalle. + +»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän +ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...» + +Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. +Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu +mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli +menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön +niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä. + +Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat +hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan +sitten rupesi itkemään. + +»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi +Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja +toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on +tällaista.» + +»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme. +Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.» + +Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista +päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen +kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä +jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan +talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja +silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten +Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista. + +Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja +noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan: + +»Vimparin Kristiina!» + +Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa +purskahti nauramaan. + +»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä. + +»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa. +»Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!» + +»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski. + +»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan +rangaistus Aapolle.» + +»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon +Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä +kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi +on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista +saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän +raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut, +että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten +kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut +langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.» + +»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina +raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta +sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa, +joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan. +Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan +jonkun kolauksen.» + +»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset +rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka +pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi +Viion leski. + +Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat +vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen +yht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö. + +Herra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja +sitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi! + +»Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät», lausui +Latun emäntä. »Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen +lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme +sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?» + +He istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta +Liisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja +Yrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä. + +»Tässä se on se nuori mies!» sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki +Viion lesken vaalenevan hämmästyksissään. + +»Yrjö!» lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA *** + +***** This file should be named 13733-8.txt or 13733-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/7/3/13733/ + +Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/old/13733-8.zip b/old/old/13733-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..d48a006 --- /dev/null +++ b/old/old/13733-8.zip |