diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13663-0.txt | 8241 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13663-0.txt | 8620 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13663-0.zip | bin | 0 -> 151752 bytes | |||
| -rw-r--r-- | old/old/13663-8.txt | 8630 | ||||
| -rw-r--r-- | old/old/13663-8.zip | bin | 0 -> 149246 bytes |
8 files changed, 25507 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13663-0.txt b/13663-0.txt new file mode 100644 index 0000000..33c8d63 --- /dev/null +++ b/13663-0.txt @@ -0,0 +1,8241 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13663 *** + +PAPIN ROUVA + +Kirj. + +Juhani Aho + + +WSOY, Porvoo, 1920. + + + +Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papin +tyttäressä.» + + +Motto: Ȁlkää hänt' unelmass' edes nähkö, + ettei hänen silmäns' + iskisi teihin, ja katse, + jok' ei mene mielestä koskaan, + hiljaa vaivaavaks okahaks näin + jäis sydämeenne.» + + (Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa») + + + + +I. + + +Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla +pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen +valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso +valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse +suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli +päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella +puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos +joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin +noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle. +Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen +ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi +silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä +peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo +tuolla kaukana'»--»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen +virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle +ehkä tulla ohimenevä ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo +paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.» + +Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti +siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus. + +Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja +pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka +tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat +pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka +harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa +niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai +valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva +ruohikko jyrkkäyksen rintaan. + +Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus +kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja +hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli +rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi +valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään. + +Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän +ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka +mättäästään. + +Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka +tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo +pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen, +vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla +teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo +kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse +rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa. + +Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä +surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui +siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää +alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho. +Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden +lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt +liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä +kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan +silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti +lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita +puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin +liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa +venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen. + +Talon nimi oli Tyynelä. + + * * * * * + +Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta. + +Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta +ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa +laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen +johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen. + +Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen +kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati. + +Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut +huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan +kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun +kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän +siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja +katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan. + +Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä +siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt +silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen +jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä +hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein +kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut +itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä +oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta. + +Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa. +Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se +hänen mielestään oikein tuli paikalleen. + +Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se +häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain +kaikkein välttämättömimmän. + +Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja +kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja +yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä +huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun +sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi +hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan +ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo +ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen +sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia +reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon. + +Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne +yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän +oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt +vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen +oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet, +pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia +salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle +oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin. + +Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin +näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_. +Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen +jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit: +harmaa ja sininen. + +Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos +ikkunasta peltojen ja järvien yli. + +Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri +pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana! + +Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta +nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää +itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen +täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen +vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään +sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin +esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta +matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen +osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa, +kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka +olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, +hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli +oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen +äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut +välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun +hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen. + +Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista, +vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt, +mihin hän sitä ennen ryhtyisi. + +Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan +vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen +päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan +samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja +hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki +kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti +järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana +kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi +valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja +tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään +myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina +niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen +omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä +häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne. +Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle +päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko +tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä. + +Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi +polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi +vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli +pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja +edessään aava ulappa. + +Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos +maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun +katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden +koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen +suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman +kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka +oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi +ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää. + +Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen +iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen +jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät +sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona +kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen. + +Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana +rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta, +lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja +lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän +pyhitti paikan omille haaveiluilleen. + +Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat +hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän +sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys +kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki +suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää, +toveria ja rakkautta. + +Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa, +kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei +voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran +tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan. +Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain +erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan +mitään eikä ketään. + +Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut +ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin +tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän _ei +tule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen. +Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina +valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin +olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu +vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi. + +Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja +alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet +laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla. + +Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään, +muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut +koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen +mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos +olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta +vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja +omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui +kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan. + + * * * * * + +Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen, +kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen +veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi! +Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas, +valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella +riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään +kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita. +Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat +hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen +käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti +ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään. + +Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se +niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten +kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, +niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he +tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään +käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat +järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa. +Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä +niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi +kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään. +Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien +Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin +sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän +oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään +kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti +tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he +lentävät yhdessä. + +Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu +seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli +nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan +takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän +kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn. + +Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka +rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole +koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat +hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon +järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti +yltäkylläisimmän onnettomuutensa. + +Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin +kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut +käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään +keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä +luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja +kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä +naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin menen jonkun +kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että +maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein +saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka voi elää +naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa luvan +voida ja näkyy sitä voivan.» + +Ja näkyyhän sitä voineen. + +Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut +kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut +ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet +melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran +perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja +hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja +herjennyt jo muutostakin odottamasta. + +Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään +nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne +kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä +nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi +vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että +venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin. + + * * * * * + +Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja +samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä +hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä +päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä +ulapalle. + +Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi +vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. +Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas. + +--Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja +välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi +vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti +edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat +hänet. + +Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan, oli +venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä +venhettä, oli noussut seisomaan. + + + + +II. + + +Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle +ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli +tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä +hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja +asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin +avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat +yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan. + +--No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai +paperossia? + +--Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin.--Vai +niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi? + +--Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta? + +--Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta... + +--Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja +liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan +päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. +Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on +aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu... + +--Jahah, vai sinun aikanasi. + +--Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, +mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada +kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo +vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet +vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen +hyvässä kunnossa... + +--Onko sinulla suurikin maanviljelys? + +--Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ... +saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja +toistakymmentä lehmää ... myön minä voita... + +--Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen? + +--Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat +paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa +seurakunnassa... + +--No, mutta perheesi? Onko se suurikin? + +--Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä. + +--Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on? + +--Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain +tupakkasi mukaan, ei se mitään. + +Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja +sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori +selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja +samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta +keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa. + +--Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä... + +Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän +kuulee vieraan sanovan: + +--Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran +ennenkin tavanneet toisemme. + +--Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen... + +--Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa +kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. +Muistatko sinä, Elli? + +--Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa... + +--Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan +naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ... +minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan... + +--Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä. + +--Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt. + +--Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen +matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani +Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten +ensimmäisten ylioppilasvuosieni. + +--Onhan se luonnollista sitten... + +--Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. +Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme +laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin +voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin +valinneeksi tämän paikan... + +--Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein +tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita. + +Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He +jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras. + +Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan +päähän tuolille. + +--Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja +ystävällinen vanha ukko. + +--Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten. + +--Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman +asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, +joista muutamat olivat olleet minun opettajiani. + +--Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä +palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen. + +--Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää +soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä +Ouluun. + +--Se kai oli hyvin hauska matka? + +--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut? + +--En ole. + +--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa +tavannut niin omituista luontoa... + +Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti +venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen +itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän +oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli +pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, +että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja +Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja +alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan. + +--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa? + +--Se on heti paikalla valmis. + +Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. +Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän +kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli +lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman +maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan +poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin +kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan +omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän +itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä +rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli +hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän +samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja +minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli +tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut +uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut +hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: +suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. +Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä +albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. +Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, +tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän +kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä +kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä: + +--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle. + +Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun +oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja +varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta +emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan +vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia +juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti +muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa +vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli +niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä +suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta +hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja +surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut +ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen +liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja +säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita +kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä +pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti +hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut +kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt +silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, +miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin +pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen +vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja +hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut +ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli +hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja +pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin, +mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän +kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä +paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin +hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin +olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja. + +Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva +kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat +ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat, +Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona, +Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He +nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä +samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, +oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä +synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin +suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai +hänetkin nauramaan mukanaan: + +--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei +se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni +maailmassa. + +--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen +omaa rohkeuttaan. + +--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi. + +--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua? +keskeytti pastori. + +--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat +salakarit. + +--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän +pitäjässä, pappilassa varsinkin. + +--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani. + +--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli. + +--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan +kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta. + +He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan. +Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin +hän itsekin. + +Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti +liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin +sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat +ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt +kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut +yht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle, +keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja +herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan. + +--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva. + +Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri +samaa. + +--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa. + +--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten +tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista +sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja +sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on +niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen +merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle +kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee +vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt. + +--Tehän olette papin poika? + +--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani +pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan +tuntematonna. + +--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että +teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois. + +--Viivyinhän siellä pari kolme päivää. + +--Ettepähän kuin vähän toista. + +--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli +näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan +näköalaa? Muistatteko? + +Josko Elli muisti! + +--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja. + +--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen +itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas. + +--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy +kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle, +sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen +keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan. + +--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin +luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme +väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä +noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että +tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia. + +Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat +Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, +vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle +toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, +niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä +arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä. + +Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin. + +--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän +sanoa töksähdytti. + +Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään +jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen +enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi +hartioilleen. + +--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään. + +--Ei, ei ollenkaan. + +Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he +nousivat ja lähtivät huoneeseen. + +--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi, +teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä +huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään +kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan? + +--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä. + +--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen. + +--Hyvää yötä. + +--Hyvää yötä. + +Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa +vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo +ennenkin huomannut, että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää +miehensä lähestymistä. + +Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko +vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti +kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui +verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine +seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja +kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa, +salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka +niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti +laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli +herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin +selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle +ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla +mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja +tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan, +hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii +olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy +työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen +verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä +maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta. + +Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli +sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen +pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno. + +Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki +kauluksensa ja kravattinsa. + +Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on +lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat +viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat, +otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan +ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin +huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen +mieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne +tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat +suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko +olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi +teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki +edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen +eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja +säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan +ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen +tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat +hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi +näin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan +rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot, +jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli +seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli +joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua. + +On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta +se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului +liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän +itsekseen hymähtäen. + +Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa. + +Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma, +vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö. + +--Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne? + +--Anni minä olen. + +--Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä +huomenaamuna. + +--Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia. + +--Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia. +Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan? + +--Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja +kahdeksaankin. + +--Vai makaa pastori kahdeksaankin.--Hyvää yötä, Anni! + + * * * * * + +Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä +tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain +ruokasalissa. + +--Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin. + +Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt +millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi +nukkunut. + +Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui +kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi +kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt +niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä +kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle +muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan +toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku +kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä +istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa, +kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen +ympäristönsä! + +Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua, +ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana. +Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot. + +Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen +ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli +kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut +vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan +aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee. + +Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja +hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi +oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan +vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa +pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle +tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä. + + + + +III. + + +Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä +tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on +niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas +monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi +pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin +otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut +raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan +haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt +hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin +omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen +ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut +elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin +valoisalta kuin nyt. + +Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut +kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven, +ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt +vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään. +Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan--aivan +niinkuin kotonakin ennen. + +Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että +pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan +nimikirjaimet punaisella. + +Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen +vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu +verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä +oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta +tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän +arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti +hyvää huomenta. + +--Hyvää huomenta, rouva! + +He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka +rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli +miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan +silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden +kyyneleiden jäleltä. + +--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän. + +--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin +mainiosti. + +Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän +ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi +toisella kädellään varjostaa kulmiaan. + +--Kylläpä nyt on kirkas paiste! + +Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin +elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, +tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: +»Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja +puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset +saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät +vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä +kravatti. + +--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja +kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi +koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen. + +--Kuinka niin? + +--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt +siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus... + +--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee. + +--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt. + +Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi +tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva +entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella: + +--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen? + +--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui +hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia? + +Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe +kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi +se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä. + +--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en +ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin. + +Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään. + +Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan, +lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän +kutsui Olavia mukaansa uimaan. + +--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan +omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä +köllytellä edellä rantaan. + +--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata! + +Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia +ja punertavaa parran sänkeä. + +--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon +piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan +päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua +ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun +nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää +jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla +on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut +pitkään ... oletko sinä kalamies? + +--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu. + +--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa +hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää +huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla. + +Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä +kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä +pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle. + +Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon +valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä +on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta +sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka +päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan +viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, +päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne +huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta +kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta +hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. +Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja +pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, +että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit +ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä +kuin niissäkin. + +Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi +keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. +Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit +kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan. + +--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka, +tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut? + +--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia. + +--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo +nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä +vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät +alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat? + +--Kymmenen frangia muistaakseni. + +--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta +kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?... +Sielläkö ne on tehty nämä housutkin! + +--Siellä. + +--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on? + +--Cheviot'ta. + +--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon? + +--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia. + +--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, +että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin? + +--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna. + +--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin +pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa +lihavaa miestä. + +He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta +ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi +valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja +sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja +tyytyväisyydestä. + +--Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se +saippua sieltä ikkunalta!--ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi +hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä +umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi +sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen. + +Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia +jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla +heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden +läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, +ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen +selemmälle. + +--Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he +olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin. + +--Jokohan vähän olisin. + +--Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta +kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö +valvottu, suoraan Kaisaniemestä RÃ¥berghin luennolle. + +--Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä +olet laihtunut. + +--Kaikkihan laihtuvat ulkomailla. + +--Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa +maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa. + +--Mitenkä niin entistä poikaa? + +--Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten? + +--Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti. + +--Sinä otit tunteja? + +--Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta. + +--Asuitko perheessä? + +--Asuin omassani. + +--Että mitenkä? + +--Omassa perheessäni... + +--Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää +lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti. + +--Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin. + +--Se on sitä elämäänsä se... + +--Mitäs pahaa siinä on? + +--On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet +semmoinen grisetti. + +--Mimmoinen grisetti? + +--Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne +on ... niitäpä niitä kameelidaameja! + +--Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia +ylioppilasaikojasi! + +--Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin +naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko. + +--Siltäkö tuntuu? + +--Ei se siitään elämä somene, avioelämästä. + +--Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä +Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin--vai +mitä? + +--Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua +täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin. + +--Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut? + +--Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein +oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän +ilman... + +--Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret. + +--Kaikkihan ne niitä kehuu... + +Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka +rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni +vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä: + +--Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät +niinkuin meillä poikamiehet? + +--Puhtaastiko? + +--Eihän, vaan päinvastoin. + +--Totta se on. + +--Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset? + +--Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä +vapaa kuin mieskin. + +--Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus. + +--Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan +on verrannollista ... maassa maan tavalla. + +--Ei sitä voi puolustaa. + +--Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa. + +--Täytyy sitä ahdistaa. + +Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä +kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan +Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti: + +--Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin +mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia +avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja +»ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan. + +--Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ... +millä lailla sinä siihen tutustuit? + +--Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin +tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä. + +--Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää? + +Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän +yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti: + +--Tietysti oli hupaista,--ja otti lakkinsa. + +--Entäs sitten, kun erottiin? + +--Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin. + +Pastori pani housujaan nappiin. + +--Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea +avioliitto. + +--Sinä olet tyytyväinen tilaasi? + +--En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. +Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan +kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut +apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain +tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat +ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään +saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin +itselleni jo samana iltana--muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä +matkaan--sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, +niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä +ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa +vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että +hänkin jo ensi illasta... + +--Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta. + +--Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.-- +Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan +noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään +vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan. + +Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he +hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja +häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä +ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut +huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut. + +Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka +oli tullut heitä vastaan puutarhan portille. + +Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti +sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin +tämä häntä. + +Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi: + +--Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,--vastasi hän epämääräisesti +hymyillen: + +--Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän +onnestanne. + +Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan. + + + + +IV. + + +Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. +Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen +huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän +viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja +hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia. + +--Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui +ja ompeli. + +--Kyllä minä luultavasti viivyn. + +--Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm? + +--Niin, kyllä minä mielelläni. + +--Saatte nähdä näitä seutujakin. + +Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni +kamariinsa. + +Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki +kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat +hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen +oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia +yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan. + +Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen +laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja +kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo +huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, +sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat +muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun +rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset...» »Hän oli +nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä +alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se +raukka koetti hänkin. Niin, niin,--ja hän heitti kirjan pöydälle muiden +joukkoon. + +Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja +kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen +kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä +ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin +kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan +kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo +kuihtuneet. + +Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto. + +Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen +onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina +mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman +itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli +kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty, +erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta, +vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut. +Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas +maailmalle. + +Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet +kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä +erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas, +juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä +taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa: +»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin +peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä +harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut +nimikortin takapuolelle. + +Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat +ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta +Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin +sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä +huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi +voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!... +Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut. +Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi +kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan. + +Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen +ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa +tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan +tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä +vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua, +ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden, +mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt. + +Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa, +minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus +kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat +pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa. +Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli +salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla +ylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen, +ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän +haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa +mukaiseksi... »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat--hän ja +joku toinen--elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon +tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi +niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia +kuin rakkauden...» + +Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan +rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja +laitteli, mutta ei tullut näkyviin... »Hän siellä vain käyskelisi, minä +tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...» + +Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi +ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja +hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla. + +Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin +päivälliselle. + +Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja +vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja +kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta +yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta +siihen suuntaan. + +Ja syötyä he taas erosivat. + +Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään. + +He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen +pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin +lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset +kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään. + +--Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi. + +--Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen +alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä. + +--Minne viepi tuo metsätie? + +--Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä. + +--Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja +taampana. + +--Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki +ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, +kun menemme vähän matkaa vielä. + +--Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle? + +--On sinne liki peninkulma. + +--Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä. + +--Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu. + +--Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut? + +--Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon. + +--Yksinkö te täällä harhailette? + +--Yksinpä minä enimmäkseen. + +--Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte? + +--Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän +sitä joskus liikkuisi ulompanakin. + +--Oletteko käynyt Helsingissä? + +--En koskaan. + +--Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran. + +--Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole +siellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti +mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean +pitkät. + +--Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset +ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää? + +--Ei juuri muulloin kuin joulun aikana. + +--Te kai luette? + +--Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni. + +--Mitä kirjailijoita te olette lukenut? + +--Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen +norjalaisia ja ruotsalaisia. + +--Mitä pidätte niistä? + +--Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta +niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän +mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella. + +--Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa. + +--Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri +ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. +Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi. + +He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä. + +--Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan +vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa +ja mikä väärää. + +--Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin +olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua. + +--Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. +Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään +periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua +vastaan. + +--Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan +jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden +olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni. + +Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja +hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi +Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät +suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis +kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset +puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä +häntä eikä voi tyydyttää häntä. + +Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä +ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä +oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot +ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski +maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen +kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He +pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa +kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita +Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli. + +Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, +toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan +tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori +nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille +hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja +puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti +tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen. + +--Iltakirkostakos Johanna tulee? + +--Niinhän me tulemme. + +--Oletteko meille menossa? + +--Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ... +eikö rouva tunne? + +--Onko se meidän...--Kas kuinka se on lihonut! + +--Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia +peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi... +Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään? + +--Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi +vieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko? + +--Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta +pitämään... + +--No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa + +--Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne +kotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo +sinne teitä joka viikko odotettu. + +--Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin. + +--Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt +ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä +pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt +juuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe? + +--Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen. + +--Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän +minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi +hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies +oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin +paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt +tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein +mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin +siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle +vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain +uskottunsa. + +--Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta? + +--Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, +että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen +aikaan täytyy liikkua työansioilla. + +--Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin +hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat +perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa +toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja +täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä +muineen pyrkii. + +Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä. + +--Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut +ennen ajatelleeksi. + +--Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat +huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään +likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, +jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja +ikävystyminen. + +--Niin, kyllä kai se on siinäkin. + +--Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen +avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne +ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka +ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset. + +Hän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli +puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla +kenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli +Olavi sitä katsellessaan. + +Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan +rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. +Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta +yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan +ja nousi ylös. + +--Iltaa, sanoi hän. + +--Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko +rattaille? + +--Menettekö, rouva? + +--En minä, minä mieluummin kävelen. + +--Minä kävelen myös. + +--No, ja mitäs kuului pappilaan? + +--Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan +päivällisille. + +--Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli. + +--Liina lähetti terveisiäkin. + +--Kiitoksia vain. + +--Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu. + +--Todellakin? + +--Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan? + +--Hyvinhän se on mennyt. + +--Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa. + +--Ettekö siis tule ajamaan? + +--Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme. + +Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat +paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he +pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta +kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa +hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi +hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään +syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista +mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän +oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka +monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen +siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin +luvallisemmaksi. + + + + +V. + + +Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat +huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi +tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi +jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä +ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja +johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen +muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi +vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän +valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin +neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä +uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut +vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin +huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut +puhuivat. + +Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi +muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä +huomiota. + +Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, +kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat +pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo +Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli +hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet +kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän +puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista +ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli +hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko +kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, +oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies. + +--Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi +ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista +yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty +uuninkolpperossa lämpimänä. + +--Tunnetko sinä hänet, Kaarlo? + +--Tunnen. + +--Mikset ole sitä ennen sanonut? + +--Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä +jo häneen aivan ihastunut... + +--Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta +mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän +on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa +kihloissakin. + +--Ei kaksi kolmannetta! + +--Ole vait siellä! + +Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen +muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan +näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. +Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä +portin taa ajavaksi. + +Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä +lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa. + +--Juokse, Liina, avaamaan! + +--Juokse itse! + +Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän +maahan ja avaavan portin. + +Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi +sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan +huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä +rovastin kamariin. + +--Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän? +sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan. + +--En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy... + +--Sinä aiot lueksia? + +--Niinhän olisi aikomukseni... + +Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti +Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja +pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen: + +--Ei mutta, kuinka sievä sinä olet! + +Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että +rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia +hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson. + +--Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin +nauravan. + +--... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin +tänä kesänä osankaan valmiiksi. + +--Sinä tulit keväällä ulkomailta? + +--Kesäkuussa sieltä palasin... + +--Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa +vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt +meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen +samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa .... +kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne... + +--Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi +kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle. + +Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia +tukkaansa. + +--Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita +Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta +suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni +hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat +seinämillä ja joivat kahvia. + +Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon +kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten +peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen +rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella +sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri, +toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen. +Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven +editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea +koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten +olivat siihen istuttaneet. + +Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin +ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä +piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja, +oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka +hän ei itse mitään luonut--yhtä vähän kuin muutkaan--määräsi hän +kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli +vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne, +sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin +venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja +ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin +toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin +arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja, +teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin, +oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin +kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa +taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois +näkyvistä jollekin pienelle virkakarille. + +--No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne +tulleeksi? + +--En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin +kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion. +Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin, +että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen +tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten +miellyttävältä ihmiseltä. + +--Ei hän ole hulluimpia. + +--Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä +surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen +miehensä? + +--Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan +tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa +ihastunut... + +--Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi» +juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän +katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi. + +--Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun +mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen +vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten +totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen. + +--Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai +niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten +johtopäätöksissään. + +Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä +kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä +koivukäytävää. + +--Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä. + +Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä. + + * * * * * + +Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille +ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita +kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt +paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa +herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului +pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa +paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi +keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten +äskeisistä vaivoistaan. + +Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti +Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän +esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti. + +Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia +kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä +huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle +sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen +kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa +vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen +laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan +mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he +sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös. + +Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun +katsellen alas tyyneen maisemaan. + +Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten. +Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan +maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä +kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne +minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata +syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni +häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain +jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa +pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän +uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän +tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on +pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, +ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli +hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain +jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi +hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä. + +Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi +kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan +onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi +vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut +painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä +vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja +sai aikaan heikon kalahduksen. + +--Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut +vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun +sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän +keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui, +puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi +kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas +maahan. + +Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa +hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas +tultua riensi hänen kupeelleen. + +--Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia +hautakirjoituksia!--Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja +niitä tavailemaan. + +--Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan. + +--Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi. + +--Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti. + +Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät +kirkon ympäri sakastiin. + +Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi +kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja +meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja +lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä +kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta +täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut +aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään... + +Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli +jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin +pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai +yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan. + +Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen +saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä +vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä, +tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen +ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina +sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti +pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko +heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja +kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen +sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli +kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille +kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja +kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen +maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan. +Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi +omasta itsestään--ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä +lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja +vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee +usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on +annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin +tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin. + +Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän +noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan +minä...» + +Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen +ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka +häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin +sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin +mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan, +kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin +hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen +pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja +ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi +turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä +rekeenkin. + +Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu +--kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se +tuli--että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut +miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa +niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut».--»Oletko +sinä hullu!»--Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti +suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että +hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui +olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni +ja ystävyys jäähtyi. + +Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta +sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus +pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se +Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut +mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki +toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin +ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata. + +Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja +hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa +kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille +tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt. + +Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli +hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien +päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, +jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, +liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli +vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa +pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään +aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii +järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi +silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta +ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu +lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on +ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, +venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet +venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja +suutelee otsalle...--»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»-- +»Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»--»Ja tulit minua +noutamaan?»--»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö +nähnyt sinut unessani.»--»Minnekä me menemme?»--»Mennään täältä +pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»--»On +siis totta, että rakastat minua?»--»Totta se on!»--»Ja että aina +rakastat?» + +»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren +selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit +kivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene +kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti +hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee +ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen +pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei +näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta +... viheriäisiä peltoja.--»Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna +ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...» + +Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden +mukana rukoukseen... + +Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja +alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja +kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja +kepillään. + +--Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten +hymähtäen. + +--Näin minäkin teidät, sanoi Elli. + +Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki +vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, +liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin +hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä. + + + + +VI. + + +Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas +laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai +maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi +huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta +tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori +ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli +Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti: + +--Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet +koreasti kotiinsa. + +--Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran +haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan. + +--Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin +aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli? + +--Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden +mukana. + +Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori +tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut +taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan. +Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan +oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi +oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian +yksitoikkoista--silloin kun hän itse oli poissa--ja että Elli muutenkin +oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli +ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään +ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun +seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä +kärsimättömästi, ettei tarvitse.--Oli hänellä toinenkin huoli, joka +hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että +eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten +kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne +olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen +piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin +viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli +syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis +tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka +kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan. + + * * * * * + +Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta +illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi +alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja +kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat +viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän +rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen +käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille +paahtama lämmin. + +Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa. +Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi +nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi +selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän +taapäin. + +--Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa +taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista +nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa +muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka. +Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa +olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine +ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva +aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi, +rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan +leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin +näköalapaikkaan--aivan niinkuin nytkin. + +Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri +olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, +alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin +jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa +ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja +hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas: + +--Mitäs te pidätte niistä ihmisistä? + +--Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin +miellytti. + +--Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. +Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin +niin elävästi ja kuvaavasti.--Entä Liina, mitä te hänestä pidätte? + +--Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan? + +--Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte? + +--En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu. + +--Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy +ruveta olemaan varuillaan. + +--Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin +selon. + +--Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon. + +--Miksi te sitten tahtoisitte? + +--Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin. + +--Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi +hetken kuluttua: + +--Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on +kansakoulunopettaja? + +--Niin hän on. + +--Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä. + +--Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja +vaatimaton. + +--Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan? + +--Senkin te huomasitte? + +--Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään? + +--Tuskinpa tulee. + +--No ja miksei? Kertokaas siitä vähän! + +--Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia? + +--Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte. + +--Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa! + +--Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta. + +--Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos +joku kertoisi teidän asioistanne--ihmistuntemisen kannalta? + +--Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin. + +--Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli +hänestä. + +--Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle! + +--Niin kai lienee. + +Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän +tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki +menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin +Olavi jatkoi: + +--Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa? + +--Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen +vähintään olla tohtori... + +--Maisteritkaan eivät riittäisi? + +--Ehkä sentään maisteri riittäisi,--jos sattuisi oikein hyvä. + +He nauroivat sille. + +--Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja +koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja +valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun +muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen +tarvitse, niinkuin niin monen muun... + +Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä +löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja +jatkoi. + +--Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla +kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia +muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto, +välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset... + +--Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä +Elli. + +--Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa +itsensä. + +--Miten niin? + +--Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina +lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on +minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät +sovi yhteen, ne eroavat. + +--Kuinka? Eroavatko? + +--Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu. + +--Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista? + +--Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä? + +--Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä. + +--En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät +luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi +käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen... + +--Täytyy silloin kärsiä. + +--Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat. + +Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi: + +--Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan. + +--Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet? + +--Kyllä hiukan. + +--Missä hän nyt on? + +--Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut +hänestä mitään? + +--En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun +erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin +neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän +on matkustanut? + +--Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän +on eronnut miehestään. + +--Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on +tapahtunut? + +Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään +kiinni istuimen selustimeen. + +--Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti +miehensä. + +--Ja minkä tähden, mistä syystä? + +--En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää +miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin. + +--Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään? + +--Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet +epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan +kiusanneet? + +--En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin +kummalliselta. + +Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen +tunki väkisinkin kyynel silmään. + +Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin. + +--Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään +varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän +viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli +horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon +järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä +useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa +muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän +tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa... + +Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen... + +--Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas +esille. + +--Mikä sen lumen sitten sulattaisi? + +--Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta +niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee +vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan. + +--Kuka se oli? + +--Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen. + +--Entä lapsi? Mihin se on joutunut? + +--Sen sai hän viedä mukanaan. + +Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki +kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut +ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen: + +--Entä se mies? + +--Hän matkusti mukana. + +--Hän siis rakasti häntä? + +--Kyllä kai. + +Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei +hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja +vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi +sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista +kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli +se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään! + +Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää +vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli +hänestä aivan luonnollinen asia. + +Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa +kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja +hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän +rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten +tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen. + +--No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista +useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne +pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset. + +--Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin +kovin oudolta, kun se koskee tuttavia. + +He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet. + +--Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa. + +Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. +Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa +valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen +tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän +viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki +maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. +Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli +kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi +taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan +silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä +tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän +päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa +Tyynelää kohden. + +Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. +Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo +oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan +ovelle, mutta ei saanut vastausta. + +--Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin +piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten--? + +--Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain +pääsette sisään. + +--Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan... + +--Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin. + +--Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa. + +Olavi oli alkanut päästellä valjaita. + +--Antakaa minäkin autan. + +--Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin. + +Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna. + +--Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän. + +Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit, +soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä. + +Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka +mukana neuvomaan haan veräjää. + +--Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle... + +--Hyvä, kyllä minä jo löydän. + +Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja +veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan. +Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan +tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa. + +Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka +hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta +maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli +reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän +oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa +lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia, +peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää +kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi... + +Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada +niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti +tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä +kärryt että Ellin edellään liiteriin. + +--Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän. + +Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli +joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti +hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi +selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea. + +Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli +nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun +ensimmäinen oli tyhjä. + +--Saako luvan olla vielä? + +--Ei kiitos. + +Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli +silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa. + +Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä. + +--Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi. + +--Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli. + +Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Niin, hyvää yötä sitten! + +--Hyvä yötä. + +Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen +vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta +liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului +meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi +vuoteelleen puoleksi riisuutuneena. + +Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten +miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä +iloistaan... + +... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä +mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»--Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä +ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen +kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä +itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan +ja iski päänsä syvälle tyynyyn. + + * * * * * + +Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli +vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen +miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin +kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt +pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta +pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain +valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa, +kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella +pnolen järven. + +Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan +epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten +toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta +takaisin... + +... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi +Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken. +Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä, +millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu +niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti +ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä +huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän +sanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo +muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se +Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se +sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin +pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle +anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me +eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää +tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista +kuin Liina... + +Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se +oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen +pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan. +Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan. +Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui +samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui +hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa +laitaa vasten turvaa hakien. + + + + +VII. + + +Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, +hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan +ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. +Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, +vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän +uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja +seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki +asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein +sydämellisesti. + +--Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän. + +--Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm. + +Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin +silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä +liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla +pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva +oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti +jostain toisesta? + +Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan +itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti +sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli +se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. +Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, +kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä +tulevat esiin. + +Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti +pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla +tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä +huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa +leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne +ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta +lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi +siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; +ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin +kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle +mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa. + +Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää +viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, +heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta +yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja +talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin. + +Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä +puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, +kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, +josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen. + +Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai +vihittiin pariskunta. + +Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. +Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut +pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se +kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun +vastaukseen. + +Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. +Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen +vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän +aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin +aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä +vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä +avioliittoa rakentamaan. + +--Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen +lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti. + +--Luuletko, että hän lähtisi minulle? + +--Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä +vailla. + +--Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka... + +--Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla? + +--Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja +itsenäinen. + +--Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin +... minullakin on semmoinen ... eikös ole? + +Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka +jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin +läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä +silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa +sitä osoittaakseen. + +Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän +jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni +ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, +jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa. + +Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän +harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen +kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän +oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa +ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet +ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä +suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän +säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan +näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi +uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti +hymähtäen. + +Tottahan kyllä on--ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen +kerran johtuivat hänen mieleensä--että kaikissa naisissa sentään aina +olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. +Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, +kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä +hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee +jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli +kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa +tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on +tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli +onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys +on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta +kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa +näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä +talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain +peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä +estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä +muodoissa. + +Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin +silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja +vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen +ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut +muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta +se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän +olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan +freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen +väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää +omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan +tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää, +millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan +epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime +päivinä...» + +Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja +ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa +ja päätti kitkeä sen perin pohjin. + +Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu +päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan +narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan +kiikkulaudalle. + +--Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä +työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä? + +--Olenhan aamiaisesta saakka. + +--Huvittaako teitä puutarhan hoito? + +--Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on +lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin +nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle. + +--Siinähän onkin lumen hautoma sija. + +--Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja +järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, +kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni +tämän vaikutusalani taas takaisin. + +--Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne. + +--Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä. + +--Kuinka niin? + +--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli +tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän +naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan. + +--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen? + +--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä +naisista. + +Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki +rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä +pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta +hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli +_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin. + +Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, +hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun +oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän: + +--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee? + +--En. + +--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä. + +--Mistä te sen päätätte? + +--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä +tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte +kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne +edessä. + +Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, +kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, +että kaikki naiset mielellään omaksuivat. + +--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta +viehättänyt... Mitä pidätte näistä? + +Hän näytti hänelle kimpun kieloja. + +--Ne ovat mielikukkiani. + +--Niin minunkin. + +Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen +kukkiaan. + +--Nämä ovat erittäin viehättäviä. + +--Ovat ne. + +--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän +»vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin... + +--Mikä sitten? + +--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne +alalaitaan? + +--Ettekö rakasta niitä? + +--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia. + +--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta +siinä ... hän niitä ihailee. + +--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.-- +Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle +joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään. + +--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin +ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin +parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla +keinuen lepuutatte aivojanne. + +--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä. + +--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on +varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka +selittäisittekin? + +--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan +naisista. + +--Naisista? + +--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa». + +--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset? + +--Ovathan ne. + +--Hyvin puetuita? + +--Erittäin hyvin. + +--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu? + +--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu. + +Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan +meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. +Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. +Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli +ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. +Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään +tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten +asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä +tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata +penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä +kulkujaan. + +Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, +viipyi hän siellä jo kauemmin. + +Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla +avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli +estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet +auttajakseen. + +Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän +kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja +taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä +rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän +heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa +olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti +Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä. + +Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä +sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli +joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan +hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket +kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja +kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, +että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja +osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä +mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, +mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli +sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja +viisaampi kuin ennen. + +Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori +tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun +he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin +salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja +käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi +kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, +mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin +kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, +poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita +levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai +verannalle. + +Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä +huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli +itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat +parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. +Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa: + +--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... +veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä +hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne! + +--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina +ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, +sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla +iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä +ymmärrämme toisemme». + +Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien +kuluessa. + + + + +VIII. + + +Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan +hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja +unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti +olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista. + +Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle +ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin +hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. +Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli. + +Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. +Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria +tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa +verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä +keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä. + +Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja +meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän +ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän +maantielle päin. + +Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin +kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui +keinulaudalle. + +Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli +mennyt kävelemään. + +--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti. + +--Mitä hän sinne meni? + +--Kuului olevan kirje postiin vietävänä. + +--Eikö sitä olisi voinut lähettää? + +--Itse sanoi tahtovansa mennä. + +Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille +näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. +Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän +siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin... + +Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi +pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden +kesken pastorin kanssa. + +Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat +raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä +valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut +vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin. + +Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin +hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja +häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen. + +Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan +aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä +matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui +hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät +ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, +ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki +vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä +itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä +hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, +hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli +tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen +takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat +virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa +hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen +peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta +sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne +haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät +Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä +hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni +ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin +puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. +Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet +luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi +haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen +luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran +laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. +Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin +portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden +korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan +eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, +päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen +kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi +vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta +puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas +hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän +vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei +mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, +joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä +vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä +pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi +toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti... +Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei +nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin... + + + + +IX. + + +Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi +ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus +tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja +useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi. + +Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin +tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui +tyytyväisenä alas verannalle. + +Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja +kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja +palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja +vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen +kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän +katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... +Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo +surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että +hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi +hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni. + +Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä +olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan. + +Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle. + +--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän. + +--Mutta nythän sataa. + +--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa +katsomaan! + +Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä +tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset +pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. +Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin +kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa +otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta +rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen. + +--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten +ja katseli häntä. + +--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa! + +--Eikö oteta onkia mukaan? + +--Niin, mutta todellakin! + +Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi +keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään. + +Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi +juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he +olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi +pitänyt sinutella toisiaan. + +--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, +niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta. + +--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko? + +--Kaivakaa veikkonen! + +Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko +oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla. + +--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi! + +--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi +tehnyt mieli suuhuni pistää. + +--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä +kaloille ja itse syömme kalat. + +--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte! + +--No, jo näitä nyt onkin. + +He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa +mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille. + +--Miksen saa minä soutaa? + +--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu +airoissa. + +--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen. + +--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle? + +--Saako siellä? + +--On sieltä ennen saanut. + +Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti. + +--Tehän soudatte kuin vanha merimies... + +--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet +vesillä. + +--Yksinkö? + +--Melkein aina yksin. + +--Ettekö pelkää tuulen vievän? + +Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä +ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa +takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää +myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle +ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää. + +--Eikö miehenne ollut levoton? + +--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden +vesillä. + +--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan? + +--Minä olen mieluummin yksin. + +--Ehkä sitten laskette minut maihin? + +--Eihän toki ... mitä te ajattelette! + +--Te olette mieluummin yksin... + +--Mutta ettehän te ole minun mieheni! + +Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat +kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten +alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, +ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä +ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi +muitakin onkimiehiä. + +--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies. + +--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä. + +--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, +poroporvarillinen. + +--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja? + +--Ahvenet tietysti! + +--Ja kiisket? + +--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat +vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne +tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas! + +Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että +siima lauloi. + +--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne +ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on +tunteita? + +--Voi olla, vastasi Elli nauraen. + +--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata +ja rakastaa. + +--Sappi se ainakin on särjelläkin. + +--Tehän osaatte olla leikillinenkin. + +--Miksen sitten osaisi? + +--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät +näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen. + +--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä. + +--Pelkäättekö vieläkin? + +--Pelkään minä vähän vielä nytkin... + +--Mutta mistä syystä? + +--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja +toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin +miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te +silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi +luiden ja ytimien. + +--En tiedä siitä itse mitään. + +--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän +mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin +puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä. + +--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee, +erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt +mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan +samalla tavalla kuin minäkin. + +--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ... +vain kohteliaisuudesta. + +--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo +teidän suorapuheisuutenne. + +--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla! + +Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen +syvälle kitasiinsa. + +--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän +täytyy tulla usein tänne. + +--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin? + +--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen +katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta. + +--Niinkö? + +Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan +ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan +heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja +josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa. + +--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt +onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako? + +--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa +armottomasti, niin päätin jäädä yöksi. + +--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana. + +--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka +oli maannut postissa jo useita päiviä. + +Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli +nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi +malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai +mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä +pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun +venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ... +sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot +kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen. + +--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan +molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää +nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat +äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat +ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien +mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja. + +--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka. + +--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään! + +--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat +tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä +sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista. + +--Minä olen itsekin sentimentaalinen. + +--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan +hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne +ovat jo siellä. + +Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen +paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin +jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen +kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa. + +--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä. + +Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven +pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut +pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen +puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, +keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti +melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi +kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten. + +Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti +olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. +Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä +vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli +koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana +täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain +tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet +mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle +suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos +meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä +eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin. + +Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten. + +--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. +Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta +ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka +tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin +täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut +valmis itkemään, tietämättä oikein miksi... + +--Olen minäkin tuntenut samaa. + +--Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja +minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa +ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko +antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden +tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen +hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota +kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja +kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö, +niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa. + +--Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte +noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette. + +--Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin +tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä +sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä +mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä +ja käydä taas vastaanottamaan uusia. + +Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi +hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi +kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan. + +--Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen». +Tunnettehan sen? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään +hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on +kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne +tunteet ja toiveet, joita se herättää. + +Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen: + + Om nordens skönhet var hans sÃ¥ng, + hur klar dess himmel är, + hur dagen glömmer natten lÃ¥ng + att gÃ¥ till hvila där. + +--Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen: + + Hur skuggan där är djup och rik + inunder björk och al, + hur guldbestrÃ¥lad hvarje vik + och hvarje bölja sval. + +--Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är + att ega där en vän-- + +Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa +rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä +sydämellinen, kaukomielinen säe: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är, + att ega där en vän, + hur troheten är hemfödd där, + och längtar dit igen. + + [Suloa Suomen laulu soi, + sen ilmain ilontaa, + yökaudet kuinka päivän koi + unensa unhottaa. + + Kuin varjot siell' on runsahat + all' leppäin, koivujen; + kuin salmet kullan-soiluvat, + ja vesi vilpoinen. + + Siell' ystäväinen kellä on, + kuink' iki-ihanaa; + kuink' onpi unhottumaton + se uskollisten maa.] + +siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus +kätkettynä--ystävyydessä. + +--Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua. + +--Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin +arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se +on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, +niin jää ystävyys elämään. + +Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan +haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että +Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui. + +Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut +hiljalleen soutaa kotirantaa kohti. + +--Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.--Elli ei vastustellut, ja he +vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä. + +Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli +aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata +mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän +aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden, +autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja +onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja +muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin +vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja +saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli +odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen +elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi +niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi +oikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja +saahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän +uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria +suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole +ketään, joka häntä lohduttaisi... + + + + +X. + + +Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä +olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. +Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut +hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus +haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon +tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten +mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan +siimeksessä ja luki. + +Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt +selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä +vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, +ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään +muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka +vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes +kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään +itselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, +että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli +niin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen. + +Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän +olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi +hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän +kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties +talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei +ole hänen töittensä tähden välttämätön. + +Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli +puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen +jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei +mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. +Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja +kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, +antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan. + +Anni kulki siitä ohitse rantaan päin. + +--Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi. + +--Rouva on kotona. + +--Missä hän on? + +--En tiedä, minne olisi pistäytynyt. + +Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa. + +Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä +rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään +alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden +haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida +ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen. + +Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen +hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä +kymmenittäin. + +Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja +naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat +eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät +pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen +ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia +kohden. + +Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle. +Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan. + +--Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä +virkaili rannalla. + +--Mehän odotamme pastoria. + +--Tuleeko hän teidän mukaanne? + +--Meillähän on huomenna kesäkinkerit. + +Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää +useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he +Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt +oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että +hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen +miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli +häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. +He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi +nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa. + +--Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän +pihaan astuessaan. + +--Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani. + +--Ja te minun. + +--Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, +että piankin lähdette pois. + +--Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte. + +--Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä +vaikka koko talvenkin. + +--Saisinko... + +Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle +katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle. + +--Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne? + +--Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin. + +He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei +ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen +silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui +muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen +huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden +yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut +vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua. + +--Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? +kysyi Olavi. + +Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti +nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona. + +--Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne? + +--Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa. + +--Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla. + +--Niinpä melkein. + +--Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun +tuolla ylhäällä? + +--Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, +milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani +teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin. + +--Mistä te sen? + +--Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen? + +--Kuuluuko se tänne? + +--Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki. + +Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että +tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli +häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra +Tavela ja tuomarin neiti. + +--Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä +sopimattomasti? + +Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, +mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin. + +--Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos +verannalle? + +--Mennään verannalle! + +Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi: + +--Tekö täällä nyt olette isäntänä? + +--Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, +kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt +huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden +isäntävallan talossani niin kauaksi. + +--Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi +muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa. + +--Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut +siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin +hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään. + +--Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin. +Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä... + +--Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän +istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse +parhaiten itseään. + +--Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, +kävelemme... + +--Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun +sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on +häntä liiaksi ikävä. + +Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, +että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle +ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka +nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan +ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää. + +Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja +Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt +ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, +teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat +jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli +tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan +penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä +keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki +asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi +hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään. + +Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä +katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä +ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle. + +Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, +löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat +jotenkin ikävystyneen näköisinä. + +--Missä muut ovat? kysyi neiti Liina. + +--Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli. + +--Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä +vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli? + +--Olkaa hyvä. + +--Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin +mukaan? + +Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei +suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat. + +Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin +hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin +vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli +sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden +taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä +hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen +ja raskas. + +Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan +ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja +Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja +käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut +välttämätöntä. + +Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan +ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. +Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan +katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja +välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä +luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa +ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin +saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi +suonut häntä Liinalle. + +Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi +jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. +Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan +illallista. + +Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden +vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä +kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin. + +Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli +tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli: + +--Teillä oli hauska tänään? + +--Olihan meillä. + +--Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta +ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi. + +Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun +Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, +joka ilmaisee kateutta. + +Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän +vähän alkanut aavistaa. + +Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi +tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki +sellaiset luulot ja vakuuttaa... + +Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut +rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän +voisi...? + +Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille +kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. +Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin +ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei +nostanut silmiään ja tuskin vastasi. + + + + +XI. + + +Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään. + +Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä. + +Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat +kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja +ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli +joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut +vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä +luonteetkaan käyneet limikkäin. + +Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät +pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, +sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka +on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi. + +Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn +hypähtämään. + +Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua +siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta +sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on +traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on +mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin +takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän +oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet +rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan. + +Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli +osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta +kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka +kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy +jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä +velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on +niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten +tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa +ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. +Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden +purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä +kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, +ehkä itseltäänkin. + +Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli +sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen +sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän +tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin. + +Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa +ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet +häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, +kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka +kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi. + +Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä +eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä +mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä +ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. +Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden +nyrpeyttä. + +Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli +luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä +enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella. + +Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna +kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa. + +Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat +toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä +puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle. + +--Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin. + +--Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle. + +Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain +tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, +että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää +tekemään. + +Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan +tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä +niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen +elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin +ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä +ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, +tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista +toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» +t.m.s. + +Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. +Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään +käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja +kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran +kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, +ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä +toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, +jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä. + +Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän +kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne. + +Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan +läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen +helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse +alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset +kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista +solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty +tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen +aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä. + +Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, +joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti +hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä +johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. +Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä +tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei +välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa +niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, +sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista +esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa! + +Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen +latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle +ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, +sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet +sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime +aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen. +Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään +alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty +reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ... +edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa +entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, +niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli +ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut +häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin +taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän +hakee minut käsiinsä... + +--Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä. + +Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan +latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä +juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia +hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, +yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi +huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään. + +--Löysinpähän minä teidät! + +--Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut? + +--Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan +toimitatte? + +--Teen heinää, niinkuin näette. + +--Ladossako sitä tehdäänkin? + +--Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri +lähteä, kun te tulitte. + +--Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään. + +Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet +mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän +veitikkamaisesti: + +--Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän +mielenne tulla mukaan. + +--Antakaa minäkin rupean heinäntekoon! + +--Siin' on harava! + +--Ei, minä tahdon viikatteen. + +--Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää? + +--Mitäs en minä osaisi! + +Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se +sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille +puolille kauniisiin laisteihin. + +--Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä. + +Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä +erilleen toisistaan. + +Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan. + +--Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta. + +--Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva +kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä. + +Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui +paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät +päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään +niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen +padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä. + +Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. +Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta +ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he +toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä +tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä +hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. +Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa. + +--Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat +keskenään. + +Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket +hohtivat ja rinta kohoili. + +--Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, +sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään. + +--Teille myös! + +--Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ... +eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen. + +--Kuinkas minä sitten olin eilen? + +--Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan. + +--Minun kun piti olla teetä laittamassa. + +--Oliko se ainoa syy? + +--Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman +minuakin. + +--Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia +tyhmyyksiä ajattele. + +--No hyvä, minä lupaan. + +--Tuohon käteen + +--Tuohon käteen! + +Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota +hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen +nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin +häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat +siniset silmät. + +Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä +kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle +käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka +ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, +Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin +onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä +taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, +tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä +pitkät matkat venheen kupeella. + +Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, +sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden +sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden +edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina +kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen +olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa +vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä +etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri. + + + + +XII. + + +Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle +valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä +kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut +liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. +Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle +pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi +poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, +puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää +vastapäätä Elliä. + +Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. +Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, +että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet +sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa. + +Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina +ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, +kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut +sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä +kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli +lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat +Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville +avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli +tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi +nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli +velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin +välttämättömältä. + +Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein +sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten +oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti +olla yhtä suuri kuin miestenkin»----»Ne vanhemmat, jotka eivät ole +tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat +ankarasti moitittavat». + +----»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton +laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus». + +Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko +ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. +Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen +ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei +hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui +niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, +jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa. + +--Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi: + +--Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä: + +--Ehkä se sitten on. + +Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli +Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui +vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun +tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän +vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, +silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti +päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää +pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä +huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja +erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään +suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun +hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet +selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei +puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan-- +kurkalta. + +Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan +itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään. + +Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi +perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, +iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja +ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan +rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui +niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä +omasta itsestään. + +--Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on +kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa +ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle... + +--Eikös se sitten niin tee? + +--Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, +jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, +ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ +tekijäänsä kiittää. + +--Minä en oikein ymmärrä. + +--Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, +niin otan esimerkin itsestäni. + +--Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne. + +Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän +sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, +vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän +toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna +kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä +kylmemmäksi tuli toinen. + +--Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle +tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka +minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä +itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille +mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa. + +Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi: + +--Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä... + +--En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen--aivan +hyvin--omasta kokemuksestani. + +Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät +virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten +kysyi Elli arasti: + +--Rakastaako hän teitä vieläkin? + +--En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin +lopullisesti erosimme. + +--Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet +kohtaisitte? + +--En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että +katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen. + +--Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen. + +--Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se +siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, +ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani +minäkin. + +Hän puhui--itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa +hellytellen--ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei +itsestään eikä muista. + +--Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut +siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ... +ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu. + +--Minä luulen, että olette väärässä. + +--Kuinka niin? + +--Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen +että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi. + +--Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin +minä. + +Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko +sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää +ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden +hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. +Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne +huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa +puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ... +silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään. + +--Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. +Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän +sille enää mitään voi. + +Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. +Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo +aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä +osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja +kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän +vähän itsekin uskoi, mitä puhui. + +Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla +tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden +alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se +välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä +illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!» + +Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla +kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia +syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli +puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi +painaa mieltään. + +--Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on +minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi. + +--Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, +että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan +te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä +rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot... + +--Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut. + +Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän +niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä +paljon kuin tuo toinenkin. + +Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja +siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen +tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt +siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? +Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin +joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja +kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt +noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen +tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia +tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa. + +Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille: + +--Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin +jotain itsestänne! + +--Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään. + +Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa +kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet +kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin +muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja +hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, +että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, +kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän +kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin +kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä +virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa +vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa +havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset +näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen +painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli +lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu +puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä +haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo +sitten oli mennyt. + +Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse +sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean +syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin. + +Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä +menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. +Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin +kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon +vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan +kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta +ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata +mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. +Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät +horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua +eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän +matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä +juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee +heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on +aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa +innostustaan. + +--Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole +muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja +naurettavaa. + +--Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin +jotain... + +--Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni +... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää. + +--Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni? + +--Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut +puhua niin avonaisesti kuin teille. + +Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin +surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa +hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän +aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia +ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla +pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa +niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut +usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ... +joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein +mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen +unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä +tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni +keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi +minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne +päin...» + +Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, +aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä. + +--Saanko sakseni?--Kiitos! + +Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi +ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua +vielä täyttänyt. + +--Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi +merkitsevästi. + +Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen: + +--Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, +joita ne purjehtivat. + + +Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen +ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä +hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut +enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt +itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä +päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti +kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että +hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti. + +Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he +huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle. + +--Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna. + +--Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen. + +--Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna +kauniimmaksi kuin toisena. + +--On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin. + +--Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin... + +Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään +olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja +katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin +kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi... + +--Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on? + +--Kohta kaksi. + +--Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi. + +Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin. + + + + +XIII. + + +Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli +kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja +entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen +vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. +Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka +hänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen. + +Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään +taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat +ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he +samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin +kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi +maanantaista! + + Riemu, autuus osas olkoon, + luonnon laps sä kaunoinen + ------ + Riemu, autuus osas olkoon + luonnon laps sä kaunoinen--laulahteli hän pukeutuessaan. + +Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin. + +--Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään. + +--Mitä marjoja ne ovat? + +--Mansikoita! + +--Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi! + +Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen +käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän +hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. +Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia... + +Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan +uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos +tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli +käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla +näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset.--Kuinka täällä on +puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden +pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla +ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä +avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, +tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt +hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli +tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja +kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui +ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin +tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat. + +Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. +Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen +oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. +Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se +katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. +Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas +jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä +korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, +tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten +ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven +raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, +jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, +kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä +odottamaan. + +Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä +oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä +nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta +sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi: + +--Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte? + +--Ei ollut. + +Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi +niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä +nauratti. + +Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi +viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä +jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis +ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä. + +Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen +retkensä jalkaisin. + +--Mutta jaksatteko te kävellä? + +--Josko minä jaksan kävellä! + +He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan +matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla +vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta +avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa +lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän +oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli +alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku +oli hänen mieleensä. + +--Lähdetäänkö sitten? + +--Lähdetään! + +Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo +tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.--»Usko se! Usko se! tule +mukaan, Usko!»--Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, +hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata +pitkin. + +--Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli. + +--Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme. + +Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät +lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea +varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä. + +Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, +lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja +tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään +ikäänkuin luokseen kutsuen. + +--Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli. + +Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan +raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä +taputella. + +--Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin +silkkisamettia! + +--Soko ... soko ... soko... + +Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se +otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, +purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta +taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat +sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä. + +--Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu! + +Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin. + +--Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit! + +--Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan. + +Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan. +Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä. + +--Ai, ai, enhän vain leikannut? + +--Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen. + +--Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata +katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä +maailmassa. + +--Leikannut monta haavaa? + +--Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen +olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä. + +--En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen. + +--Olisitteko sitten tahtonut? + +--Enhän. + +--Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin +kauniin veitsen? + +--Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne! + +--Enhän toki... + +--Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta. + +Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin. + +--Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton. + +--Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua. + +--Keitä vastaan? + +--Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!... +No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja--ja pahoja kieliä. + +--Pahoja kieliä! + +--Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni +poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla. + +--Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja! + +Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen +toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin +hypähdellen metsään ja sieltä takaisin. + +Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan +olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa +katsomaan. + +--Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli. + +--Olen useinkin. Kuinka niin? + +--Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä +minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka +hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin +huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen +taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että +toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli +ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän +itki... + +--Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa!--ja +hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin +silmien edessä. + +--Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_? + +--Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_? + +--Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte? + +--Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan +vähän teistäkin... + +--Mitä te minusta ... saanko lukea? + +--Ette saa... + +--Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän +tuomitsitte häntä niin. + +--Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa +jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen +on ... onko hän onnellinen vai onneton. + +--Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt. + +--Ilahuttaako? + +--Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te +todella olette: olette koko merkillinen papin rouva! + +--Tunnetteko te hänen veljensä? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Mitä hänestä on tullut? + +--Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita +näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin +nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa +... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa. + +Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri +pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. +Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli +ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli +itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin +mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi +siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli +vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja +vihasi koko maailmaa! + +Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän +iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut +nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi +yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin +kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja +painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi +vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli +alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta +mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä +miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen. + +Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja +joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, +jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli +ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista. + +Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta +tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, +joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä +salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne +toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen. + +--Mistäs nämä pojat ovat? + +--Tuolta ollaan virran rannalta mökistä. + +Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa +hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni +paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen +tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös. + +--Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi. + +--Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten. + +--Vai niin, no onkos isäsi kotona? + +--Heinättä on. + +--Mutta minkä tähden et sinä ongi? + +--Kun ei oo onkee. + +--Onkisitkos, jos olisi? + +Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana +kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle. + +--Oon minä välittä Villen ongella onkinna. + +--Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen +ongen. + +Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän +aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan +suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan. + +Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä. + +--Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän +noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa? + +--Oit' niillä, voan kun n'ei anna. + +--Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään. + +Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan +korvasta pajukosta vapaa taittamaan. + +Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran +äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika +aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa. + +--Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!--ja +samassa vetäisi poika ahvenen maihin. + +--Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan +... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä. + +--Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen +järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa. + +--Nosta, nosta!--Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, +mutta tulihan kumminkin. + +--Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas! + +Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla +kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä +innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä +lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, +huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku +suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja +sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat +ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina +ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä +joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa +kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi +uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä +tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla. + +--Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi. + +--En ollenkaan ... onkikaa te vain! + +--Tulkaa tekin ongelle! + +--Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli. + +He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun +tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä +oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli +päivällisellä. + +--Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi. + +--Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen +jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä. + +--Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa +jostain talonpoikaistalosta. + +--Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät +huomanneet. + +Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti +paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin +molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he +vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen +toisensa puolesta. + +--Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä +noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja +vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse. + +Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut +voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti +sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on +matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä +kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin +mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle. + +--Milloinka ne tulevat? kysyttiin. + +--Noin viikon tai parin perästä. + +--Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti. + +--En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta +minä luulen, etten vielä lähde. + +Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi +luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi: + +--Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan. + +Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet +puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä. + +--Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte +siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan. + +--Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin. + +--Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole? + +--Onhan hän. + +--Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille? + +--En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene. + +--Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin +saareen kaikki pitäjän nuoret. + +--Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli. + +--Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa +hauskempi siellä Tyynelässä. + +--Ei, kyllä minä hyvin mielelläni. + +--Entäs herra Kalm? + +--Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään. + +--Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa? + +--Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin. + +--On hän ainakin ollut. + +--Kyllä hän on tainnut olla. + +--Onko hän siitä sinulle mitään kertonut? + +--Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni. + +Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan. +Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo. + +--Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti +Liina. + +--Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä. + +--Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä. + +--Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä. + +Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti +pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. +Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua +tarkastellen, peitetyn pisteliäästi: + +--Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun +shaaliani hartioillesi? + +--Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin. + +Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten +kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi. + +Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet +kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin +oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä +kerran sai sen tehdyksi. + +--Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne +tulevat? + +--En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille +kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että +liittyisin heidän seuraansa. + +Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, +poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä +mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle +kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä +tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä. + +--Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi. + +--En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen +muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa +tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa +onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta. + +--Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja? + +Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, +ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain: + +--Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä. + +--Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai +myöhemmin. + +--Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton? + +--Sanokaa, mitä luulette? + +--Mistäs minä sen tietäisin. + +--Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen +... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa. + +--Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään. + +--Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. +Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon +mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ... +määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen +sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään +toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, +kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, +välittömästi... + +--Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä +lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti. + +He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi +taas niin, että se kuului maantielle saakka. + +--Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin +äkkinäistä sään muutosta tuo. + +--Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja. + +Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni +kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän +näytti vähän hämmentyneeltä. + +--Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain. + +--Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan? + +--Ei, hän kuuluu jo menneen levolle. + +He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. +Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä +päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan +sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan +ylikertaan. + +Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä +syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja +heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat +pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian +niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta +kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän +päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen. + + + + +XIV. + + +Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa +verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä +tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi +tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista +kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan. + +Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en. + +Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi +tieto voittonsa mahdollisuudesta. + +Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai +oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa +häiritsemättä. + +Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen +itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat +sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat +voineet nyt nähdä hänet. + +Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen +huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän +alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta. + +Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde. + +Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti +Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut +päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän +viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se +katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja +omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa +hänen eteensä. + +Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna +liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne +mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä +vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja +kohtaisivat hänet Esplanaadilla.--»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut +nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!--No, ja millä +menestyksellä?--Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen +ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»--Ja se, mikä häntä eniten +harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei +valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman +vaikea ja kunniakas. + +Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen +epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan +oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä +takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se +vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen +rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen +ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään? + +Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, +johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin +onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota +»jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, +kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni +uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun +kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada +seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä +kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen +tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen--se ei tietysti voisi +tulla kysymykseenkään! + +Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä +kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», +jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai +vaatisin jotain. »Mutta mitä _ajattelette_ minusta!» Tai sitten sitä +vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, +valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä +silmiin j.n.e. + +Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se +hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, +vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden +kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja--miehen +poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy +ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti +suudelman vahingon palkkioksi. + +Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!--ja hän +paiskautui vuoteeseensa. + +Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen +kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet +tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää +hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_ +omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, +milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi +ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin. + +Mutta silloin hän suuttui itseensä. + +Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut +järkeni? + +Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko? + +Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö +mustasukkainen sellaiselle...? + +Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas +vuoteeseensa. + +Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois +mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen +mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan +kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan +karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli +jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi +yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen. + +Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset +päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä +sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää, +mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän +jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja +mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi +kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja +nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle +ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa +on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, +hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän +nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea +ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä +nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja +vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt +ketään. + + * * * * * + +Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori +astui oven täydeltä huoneeseen. + +--Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle +lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän +kuusen latvassa. + +--Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu +pitäjälle? + +--Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole +ollut komentamassa. + +--Olenhan aina välistä. + +--Välistä?--Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat! + +Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän +haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään. + +--Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän. + +--Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni. + +Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi +laverrella asioistaan. + +Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli +niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin +mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta +palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa +vastassaan veräjällä. + +He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. +Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti +etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, +että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi +mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi +ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen +ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän +sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui +pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta +pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. +Ellikin otti siihen leikkiin osaa. + +Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset +päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa +palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain +pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli +sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut +tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita +aamiaispöydästä. + +Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, +uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli +kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä +keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein +iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, +joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin. + +Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä +heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen +kanssa. + +--Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin +tule heinään? + +--Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa. + +--Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä +tuossa rantapellon alla. + +--En tiedä ... minä tuskin ehdin. + +--Tulkaa nyt vain! + +Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui +pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen +toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen. + +Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, +kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. +Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi +huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja +siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut +hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli +viivyttelikin odotellen. + +Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä +kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen +kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että +Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän +taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli +loi häneen pitkän kysyvän katseen. + +Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas +ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi +ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan. + +--Ota veikkonen velikulta! + +Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa. + +--Menettekö metsälle? kysyi Elli. + +--Menen. + +--En tiennyt teidän olevan metsämies. + +--Olenhan minä vähän sitä ja tätä. + +--Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette? + +--Ei kiitoksia. + +--Vaan jos minä panen teille evästä mukaan? + +--Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta, +jos jotain tarvitsen. + +Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen. + +Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut +niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain +loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin +vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä +tavalla olisin voinut häntä suututtaa? + +Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän +silloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, +ettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia +kuvittelen. + +Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei +uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui +kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä +lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan. + + + + +XV. + + +Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli +vastasi, ettei häntä haluta. + +--Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille. + +--Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. +Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti +valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän +virkkoi arasti ja vähän hämillään: + +--Niin, miksemme voisi mennä ripille... + +--Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen. +Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita: +Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä +kutsumusta. + +--Kuinkas minä yksinäni? + +--Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni? + +--Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat. + +--Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon +kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. +Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä +aina väistää, antoi hänen olla. + +Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja +tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan +puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle. + +Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven +takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa +kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan. + +Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa +ovelta: + +--Et siis tulee? + +Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään +koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset +ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä +tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti +hymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi, +kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia +selittämään. + +--Minä tulen, sanoi hän. + +Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin +tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa +ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän +vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman +käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. +Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta +koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja +monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun +häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille. + +Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun +hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut +sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin. + +Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. +Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään +kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen +seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin +unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan +poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan +tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään +turvattomammalta ja tyhjemmältä. + +He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa +kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle +jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo +niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli +poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat +pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi +ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista +menneisyyttä. + +Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha +väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä +sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu +mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat +kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, +jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi +mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle +heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku +olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas +tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he +luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet +jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan. + +Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle +haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja +väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei +tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen +paikkaansa menehtyä. + +Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka +hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita +heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili +eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja +katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä +muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut +enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja +ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! +Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei +hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä +toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi +puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai +kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun +puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan. + +Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän +istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään +etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina +sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, +ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata. + +Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi +hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt +tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti +hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän +kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun +vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle +muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli +tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen +muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. +Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut +isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, +joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut +kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka +tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani +tavata? + +Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin +oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut +nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli +seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt +rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi +parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää +voisi saada tekemättömäksi. + +Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, +ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni? + +Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit +samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo +Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi +hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee +polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja +sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun +ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa +viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen +veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». +He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta +olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi +enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän +purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä +penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna +hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut +vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa +ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin +itkeä. + +Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa +päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. +Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet +hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan-- +Liina varsinkin--ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen +surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi +äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi +heidän seuraansa. + +Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä +taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin. + +Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen +sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä +valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa +häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen +viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,--mutta +ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle +hän olisi hyvinkin voinut tulla--vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien +kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä +eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut +väsyksissä ja nukahtanut. + +Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. +Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja +pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan +huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni. + +Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni +sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, +että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja +seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla +Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa. + +Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin +kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? +Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene +mahdollista! + +Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein +kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja +sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa... + +Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat +vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan +odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja +hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä +tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja +jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin +sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut +todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut +täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot? + +Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut +enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun +kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin +nousevan pihaan pyssy olallaan. + + + + +XVI. + + +Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna +siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen +oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia +telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten +hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi +maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä. + +Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän +koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne +ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa +jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta +kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät +tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään +epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain +isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden. + +Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi +olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei +saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle +lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten +poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja +suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut +saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli +koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, +paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin. + +Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt +kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta +kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena +pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki +tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä +rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja +pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin. + +Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa? + +Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! +Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa +panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi. + +Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä +vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen +kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin +täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa +olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen +jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, +että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa +hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta +panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. +Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana. + +Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin +istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, +tuijottamassa eteensä pihaa pitkin. + +--Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti. + +Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan. + +--Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin! + +--Kuinka niin? + +--Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus. + +--Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi. + +--Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut +turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ... +antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle. + +Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja +vei ne eteisen naulaan. + +--Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi. + +--Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!--No, ja kertokaa nyt, kuinka +metsästysretkenne on onnistunut. + +Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti. + +--Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä +emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan +niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja. + +--Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on. + +--Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että +olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan. + +--Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista. + +Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja +yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta. + +--Saako luvan olla teetä? + +--Ei kiitoksia!--mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen +hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta. + +--Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan +illalliselle? + +--Hänkö? Hänhän on pitäjällä. + +Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä +lusikkaa lasissa sanoi hän: + +--Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas +koko viikko? + +Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään +tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli +ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi: + +--Se kai ei ole niinkään helppoa? + +--Eikö ole helppoa? + +--Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla. + +Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski +vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän +värähtäen: + +--Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut +jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...? + +--Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän +anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon. + +--Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka... + +--Joka mitä? + +--Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä +teitä ollenkaan... + +Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, +sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi: + +--Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein +ymmärrä toisiamme. + +Se näytti sattuvan... + +--Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin? + +--Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, +pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa +mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten +ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat +toistensa suhteen erehtyneet. + +--Te olette siis erehtynyt minun suhteeni--? + +--Ja te ehkä myöskin minun? + +--Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte? + +--Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin... + +--Mitenkä teissä? + +--Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä +minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut +ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs +anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä. + +--Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte? + +--Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi +loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta +ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden +kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se +ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän +vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut +teillä niitä olevan. + +--Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä +mitenkään minua loukannut. + +--Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin. + +--Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette +voinut tulla sellaiseen käsitykseen? + +--Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä +selittää. + +--Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän. + +--En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen. + +--Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että +olisin? + +--Olettehan ollut ripillä tänään? + +--Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä +minun uskonnollisuudestani, että... + +--Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri? + +--Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...! + +--Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos +menisin ripille, olisi se merkki siitä. + +--Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole. + +--Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin +vähemmän. + +--Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun +selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun +mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään. + +--Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen. + +Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli +seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään +hän sanoi: + +--Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki +niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää... + +--Mitä niin? + +--Ei mitään...--mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi +hän:--sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia +syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun +niihin kerran on takertunut. + +--Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista +ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin +... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan +minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran +rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen-- + +--Ja te luulette todellakin! huudahti Elli. + +Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko +eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen... + +--Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini +kuullut ja omin silmini nähnyt. + +--Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt? + +Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen +olkapäillään: + +--Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin. + +Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän +tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta +palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, +että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja +hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän +oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei +mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä... +Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se +täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja +ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden +vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa +kanssa taistellen: + +--Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole +onnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut! + +Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi +rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää +vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun. + +Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha +valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla +hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös +istualleen: + +--Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa +nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa? + +Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. +Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva +mielensä, siihen paikkaan menehtyä... + +Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei +hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet +väärin. + +--Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja +olento, heikko, raukka... + +--Enhän minä ... minä päinvastoin... + +--Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi, +minä olen onnettomin ihminen maailmassa. + +--Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi +loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi... + +Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän +tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. + +Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän +katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi +nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun +pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, +porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen +läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja +kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei +olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin +kummallisen kaukaista ja epämääräistä... + +Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_ +sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?... + +Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa +häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa? + +Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei +tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa. + +Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, +katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, +puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen: + +--Hyvää yötä nyt sitten!--ja meni sisään. + +Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä... +Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa. + + + + +XVII. + + +Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän +hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui +kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. +Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi +matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, +sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi +veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi +nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän +sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua +kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. + +Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän +vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen +ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä +hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut +tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa +kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä +satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka +kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja +häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan +malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole +siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka +rakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja +tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin +voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka +sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi +ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua +entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka +tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. +Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan +uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra-- +minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten +hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan +äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä +voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet +hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa +koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi +näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet +nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja +olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä. + +Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä +tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja +värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi +syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta +olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja +epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä +oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä +tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän +sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se +oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi +säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään +niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka +ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan +eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä +tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. +Mutta nyt hän oli sen tavannut. + +Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli +joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti +ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, +heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin! + +Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli +ihana! + +Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään +hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin +vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta +entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? +Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja +kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä +ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään. + +Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli +heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja +suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla +... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti +ylös vinnille. + +Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni +epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä +oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli +kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi +nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän +nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä +tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei +ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli +häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, +livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt +hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta +oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin +järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko +minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi +kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, +houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että +hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas. + +Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. +Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin +Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan +rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa +kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä +tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri +piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen +mielensä varmaankin on levoton. + +Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli +verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta +viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään +jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä. + +Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, +tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä +eilenkin, sanoi Elli: + +--Onko se sitten todellakin totta? + +--On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla +äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä. + +Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein +heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli +hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian +onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin +toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat +eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut +ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki +vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla +hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain +_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin--hänkö nyt +yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi +kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti +hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei +niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se +vielä kerran... + +--Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne +suhteen? + +--En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että +niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni +ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän? + +--En...--ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän +uskoi. + +--Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne? + +--Elkää nyt sitä enää ajatelko! + +Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi +piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt +mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle +niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että +Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli +poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli +takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa +kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen +aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin +jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen +sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen +vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin +he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni +puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja +ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, +kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan +tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen +luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin +tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat +toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat +liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, +muotojaan muuttamatta. + +--Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja +ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen +mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä +onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, +jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin +kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin. + +--Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi +sitä sanoa. + +--Sanokaa kuitenkin... + +--En voi. + +--Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään. + +--Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä +aikain kuluessa haaveksinut. + +--Teidän pitää siitä kertoa. + +--Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni. + +--Niin teidän pitääkin. + +--Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki +kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin. + +--Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä +ajattelen. + +--Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne? + +--En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja +minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta +kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä +oikeuksiinsa. + +Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse +vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään--sekä +ennen että nyt--tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli +tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on +kerran lupauksensa antanut--jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin-- +mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se +olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa +eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja +olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen +tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan +ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja +että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän +joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän +suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut +tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää +Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee +häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen +täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka +hän on onnellinen! + + + + +XVIII. + + +Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia +kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He +käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat +rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. +Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio +paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka +täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja +ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka +onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla +ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen +olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin +hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa +oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta +heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä +uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, +hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja +ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, +odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa +harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne +saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta +Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, +hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on +etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei +olisikaan ennen sitä päättänyt. + +--Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne +vetivät, sanoi Elli. + +Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella +oli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan +kaikkea toivoaan kadottanut. + +--Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin +ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana! + +--Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin +kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne +se kukkasvihko minun huoneeseen? + +--Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte. + +Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, +tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja +mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta +vahvistusta! + +Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä +sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu +siitä, mitä kuuli Sigridistä?--Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, +kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin +mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte... + +Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät +kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?--»Se oli ehkä silloin, kun minä +ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä +rakastaa.» + +--»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette +aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, +että istuisin siihen silmukkaan.»--»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin +koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»--»Jospa +tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä +haaveksin?»--»Kertokaa se!»--Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten +kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt +viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli +noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, +että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; +onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän +Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä +nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan. + +Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ... +ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä +illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki +ehkä oli jo lopussa! + +--Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen +teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin +tiedän sen... + +--Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä +enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka +elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin +olisimme sillä lailla eronneet. + +--Unohtakaa se kaikki. + +--Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä +tietysti ei voi kauan kestää. + +--Mutta miksei voisi? + +--Teidänhän on kuitenkin pian meneminen. + +--Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin +voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun +kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan +hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään. + +--Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja +ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin +sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes +kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko +kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa? + +--Lupaan. + +Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia +niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui +siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu +verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten +lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan +taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut +mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa +toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli +kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne +entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa +muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli +kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan +tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat +alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua! + +Ja _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli +pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata +ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli +kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut +kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja +vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun +Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko +korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli +kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan. + + + + +XIX. + + +Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta +häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä +että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi +itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta. + +Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi +tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja +sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään +salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta. + +Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen +kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna. + +Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä +melkein kyllästyttääkin. + +Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella +ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään +lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään +sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei +olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet +väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla +vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut +mitään osaa. + +Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita +hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin +kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen +muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin +salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin +pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin +ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen +ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää +hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella. + +Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti +Elli. + +--Ei, ei, sanoi hän. + +--Mutta miksei? + +--Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta +niin väärin. + +Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan +katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän +loukkaantuneena: + +--Niinkuin tahdotte...--ja meni ylös. + +Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?--Eikä hän +saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, +jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla +heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen. + +Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan +mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja +huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli +heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja +miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei +hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin +ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi +olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes +valittanut, kysynyt häneltä neuvoa... + +Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti +Elli ja väisti nähtävästi tahallaan. + +Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta +häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se +kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava +yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen +mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä +aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli +ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö +se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin +toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella +pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla +molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on +rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja +tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään? + +Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa +on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä +moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. +Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää +lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen +haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja +unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen +elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen +kuvitellut. + +Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, +ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt +pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä +ahdistamaan. + +Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin +tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä +oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti +näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin +seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon +tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on +pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee +perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna». + +Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, +olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on +tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut +pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus +puolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen +asemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai +aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan. + +Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi +päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa. + +--Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen. + +--En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te? + +Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin +sopivasti ja johon hän heti ihastui. + +--Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä +olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme. +Tahdotteko? + +--Mielelläni! + +Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina +voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden... + + + + +XX. + + +Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame +synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, +niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, +keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut +tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut. + +Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa +varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli +verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan. + +--No, ettekö tule jo, herra Kalm? + +--Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii +vallan mainiosti!--ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa +erehdykselle he lähtivät menemään. + +--Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos +portista. + +--Sanomattomasti. + +Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa +ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa +talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja +ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän +itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa +puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään +maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, +ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja +suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus +ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan +vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana +kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän +iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle: + +--Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut! + +--Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä. + +--Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista +olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi +koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja +tulisin vastakin kävelemään! + +--Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne +ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto, +temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on +itse kirkkoholvi... + +--Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä +kummastakaan antanut oksaakaan taittaa. + +--Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi. + +--Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua +haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä +ohjaamassa. + +--Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen +»kaikkein pyhimpään». + +--Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä. + +--Eikö kenenkään? + +--Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin +kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät. + +--Missä se on? + +--Se on täällä edessäpäin. + +Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä +syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan +heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa. + +Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä +viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta +sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. +Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja +toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään +vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen +alituisesti lehtiään lepatteli. + +He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he +tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai +heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa +kuunnellen. + +Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa +hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa +hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut +leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä +ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. +Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, +jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli +joutunut. + +--Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, +heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut. + +Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon +hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä +ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja +toivoisasti. + +He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle +mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja +kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin +kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa +oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko +paistoi heleästi mustalle lattialle. + +--Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli. + +--Ketä tässä asuu? + +--Eräs vanha kalamies vaimoineen. + +He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään. + +--Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois. + +--Mennään vain.--Minnepäin? + +--Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä. + +Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata +kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa +kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä. + +Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille +hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan +Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, +toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana +alankona ulottui mäkikyliin saakka. + +--Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti +paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta +yppylää. + +--Nyt näen ... tuo uusi valkea huone. + +--Se on heidän uusi riihirakennuksensa. + +--Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla? + +--Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on +näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä... + +--Sekö se on teidän temppelinharjanne? + +--Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen +taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä. + +Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka +laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi +on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä +on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven. + +--Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi +mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä... + +--Hyi, elkää sellaista puhuko... + +--Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta +kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä +lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa... + +--Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni +olette oikein onnen lempilapsi? + +--Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan... + +--Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä +käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua +suotta peloittelette. + +Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna. + +Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja +tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, +alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin +millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein +vedettömäksi. + +Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli +niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva +ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden +raoistakin ulos. + +--Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi. + +--Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa. + +Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. +Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea +oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet +haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli +riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen +tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin +puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin +haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa +toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet +viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen +otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa, +kaiken maailman kuulumattomissa... + +Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla +heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa +hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta +pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä +paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti +pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois +eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät +olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen +perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla +istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein +herpaisevasti. + +Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut +liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan +äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta +josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen +sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon +viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen. + +Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi +hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, +että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen +tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen +yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut +seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se +ollut uudistunut. + +Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina +ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti +tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen +itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se +varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman +tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä +ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin +päähänsä: + +--Joko olette tarpeeksi levännyt? + +--Entä te? + +--Minä jo olen. + +--Mennäänkö sitten taas? + +Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa. + +Mitäs siitä, parastahan oli näin! + +Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja +sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja +leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava +ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti +kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä, +mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut +pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan +rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin +tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en +ole sitä oikeastaan aloittanutkaan. + +Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, +joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli +mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut +aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen, +ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä +kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi +niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet +päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, +kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri +sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein +peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli +syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin, +että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja +saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua» +niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On +se totta». + +Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se, +ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin +vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei, +edemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää +varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään +kokonaan sitomatta... + +Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin +kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja +vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta +jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli +niin monesti sanonut sitä toivoneensa... + +Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli +syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan +häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan: + +--Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme +... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä +tiedämme. + +--On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki... + +Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta +Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän +kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen. + + + + +XXI. + + +Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen +poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan +nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli +kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin +kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva +ja yks' vieras herra!» + +Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he +metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan. + +--Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, +nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin +siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän +jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja +avartuvan. + +Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. +Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi +seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin +sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun +tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa. + +--Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai +noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä. + +--Ensin »temppelin harjalle!» + +He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta +eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin +kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo +välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse +milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua +pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai +nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään. + +Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti +kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan. + +--Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla! + +Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, +sileätä nurmikenttää. + +--Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen. + +--Ei, mutta todellakin! + +--Tässä on nyt se »temppelin harja!» + +--Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata +näköpiiriä kaikille tahoille. + +Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton +kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden +takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, +taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine +kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja +laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki +näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen +kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien +matkojen päästä näkyviin. + +Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin +huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä +puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän +osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut +häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan +ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin +likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä +tulkinnut. + +Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta +seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja +kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi. + +--Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi +laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan... + +--Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin. +Ettekö tahtoisi milloinkaan pois? + +--Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se +kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä +täällä on... Entä te? + +--Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, +mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin +onneni kukkulalla. + +--Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi +oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin +te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän? + +--Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta +jättää? + +Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa +voimalla hän sanoi: + +--En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette +saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette... + +--En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä. + +Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi +hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä +liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä +ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän +saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti +käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli +häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin +kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo +koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, +hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan... + +Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja +vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa +kootuilla voimilla rintaansa vasten... + +Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, +irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä +vetää hänet puoleensa. + +--Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää! + +Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä: + +--Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen... + +--Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti. + +--Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin. + +Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen +hymyillä: + +--No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko? + +--Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa... + +--Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää +silti loukkaantuko minuun ... ettehän? + +--Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden... + +--Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy +unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako +... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet +tähänkin saakka. + + + + +XXII. + + +Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna +vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja +laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa +luo. + +Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä +viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna +ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että +taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan +... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en +nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla? + +Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa +katsomassa. + +--Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se +siellä käydä ja käyttää muitakin--»temppelin harjallaan». + +--Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas +oli mennyt askareilleen. + +--Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti. + +--Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä +sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta +puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin +täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja +kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan. + +--Ja nyt ette enää heitä kadehdi? + +--Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin +hekin. + +--Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän? + +--Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin +hekin ... ainakin minä olen... entä te? + +--Olenhan sitten minäkin... + +--Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle +tyytymätön? + +--En suinkaan. + +--Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.-- +Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin +olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ... +niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina +kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte. + +Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä +hajamielisesti silmiin. + +Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin +yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut +kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, +sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan +pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se +todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli +häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka +nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen +asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet +mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja +intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että +se olisi viimeinen kerta? + +Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan +tunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja +lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! +Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin +oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät +tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista +tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi +heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän +saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin +sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut +ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt. + +Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli +näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta +tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän +oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja +iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin +teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai +mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, +joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja +vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen +ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja +tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet +viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ... +heillä on jo pojat! Katsokaa nyt! + +Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt +oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin +nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken +ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. +Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti +saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja +tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului +yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli +nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja +poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, +kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat +katselemaan aittoja. + +Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä +tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti +Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet +kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä +hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi +päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa +rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä +pihaan. + +Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän +ripsui. + +--Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt? + +--Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän +aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä +murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta +sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti. + +Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen +näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, +olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon +toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin +näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi +puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin +Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki +yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen +rintansa ja jäsentensä värähdykset. + +Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi +samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea +viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ... +mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui +sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, +joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää. + +Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja +sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden... + +Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä +laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa +vieraille aamiaiseksi. + +--Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, +haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja +veriään asettumaan. + +Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin +pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja +onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen +vastapäätä istumaan. + +Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui +vähitellen helläksi tunteellisuudeksi. + +Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden +poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän: + +--Eihän se ollut niin todella tarkoitettua? + +--Mikä niin? + +--Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen +kerta... + +--Oli se... + +Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, +niin aivan toden todella tarkoitettua. + +Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan +vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi. + +Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin +mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka +kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui +kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät +tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla +istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan +jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin +hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen +osaakin. + +Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin +ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle +toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta +katosi sinne isäntäkin. + +Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, +kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan +tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa +rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi +pitänyt mennä sinne samaa tietä. + +Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin. +Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla. + +--Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi +aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon. + +Vähän päästä meni Olavikin aittaansa. + +Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli +tullut hänen luokseen? + +Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen +pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno +väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja +hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin +risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan +varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari +askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen. + +Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? +Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä +kumpikin ikkunastaan. + +Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi +tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi +tällaista tilaisuutta... + +Hän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä. + +Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen +erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota +hän mielestään ei ollut ansainnut. + +Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää +tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko +hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa. + +Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko--taikka! Elli oli +valinnut... Hän myös!--vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä +siitä, mitä hän oli valinnut... + +Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin +toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä. + +Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella +yötä. + + + + +XXIII. + + +Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta. +Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli +sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain +laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon +läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja +pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille +palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle. +Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet +kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin +ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli +muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan, +ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli +kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava +lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen +ilmasta. + +Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli +kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla. + +Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan +ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime +sunnuntaina tuolla kotona. + +Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä +ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet +luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii? +Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet +oikein. + +Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut +niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen +seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti, +hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä +vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se +olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu. + +Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi +ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut. +Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä? + +Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee +käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin +paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen +pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ... +niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän +pellonpientarella. + +Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen +pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt +heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin +käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän +välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä... + +Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka +minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin +viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. +Ja nyt...! + +Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin +pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä +vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi +hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun +Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät +niin jäykiltä ja vierailta. + +Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että +he menisivät kävelemään. + +--Jos teitä nimittäin haluttaa? + +--Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten +menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan +aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä +jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja +vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä +ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja +katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä +innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman +eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin +maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään +sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi +ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja +laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon. + +Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. +Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, +se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi +ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti +häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. +Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja +hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti +olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki +ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli +hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää +itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä +tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa? + +Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ... +mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien +muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin +olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä. + +Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi +heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi +kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut +näkyvissäkään. + +Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa +ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut +sitä kestää. + +--Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän. + +--Istutaan vain ... uuvuttaako teitä? + +--Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain. + +He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa, +puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän +oli niin...? + +--Mitä tarkoitatte? + +--Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ... +minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun +noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään? + +--Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin +omituinen, etten tiedä, mitä ajatella... + +--Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa? + +--Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa, +etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan, +etten sitä voi... + +--Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut? + +--Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa. + +--Etten minä teihin luottaisi! + +--Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ... +ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla. + +--Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla +niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta +en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle +anteeksi. + +--Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi. + +Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja +sanoi sitten: + +--Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ... +meidän kummankin heikkouttamme... + +Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti +lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, +värähtelevällä äänellä: + +--Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te +sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...? + +--Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus... + +--Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me +emme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä +silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa! + +Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa +käsivartensa hänen vyötäisiinsä. + +--Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.--Elkää, minä pyydän! + +--Mutta miksei? Sanokaa miksei? + +--Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin. + +--Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne! + +--Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun +tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää. + +--Mutta kuka teitä syyttäisi? + +--Kaikki, koko maailma... + +--Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo! + +--Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon +minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin +ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä +olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla. + +--Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla +kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun +täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen. + +--Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän! + +--Ettekö todellakaan? + +--Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, +kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani... + +--Vai niinkö? + +--Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä +olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos +tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani +tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi +illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt +henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä +tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei +kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille +minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole +teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa? + +--Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä +osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja +miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan +puhtautensa ja hienoutensa? + +--Miksikö?--Niin miksikö!--hän vähän hämmentyi.--Ettekö sitä ymmärrä. +Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen +antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai +voinko? + +--Ette tietysti voi. + +--Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ... +mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin +jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään +hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he +voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä +puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei +heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson +minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt? + +--Luulenhan ymmärtävän. + +--Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen +hyväksytte... + +--Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte. + +Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli +omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti, +ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään +tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin +vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen +elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei +hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli +tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään +tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt +mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista +rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja +hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista +erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut +miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä +voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta, +niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden +seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei +nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti +hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja +oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen +vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien +hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada +muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa +sekään? + +--Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen. + +He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he +eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin. +Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi +tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen +katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti +hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut +vapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se +olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla +kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen +olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö +niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä? + +Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä +uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti +myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä. + +Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi +hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta +miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli +seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin +paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla +mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän +tahtoo... + +Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se +loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt. + +Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole +niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista. + +Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi +voinut olla oikeassa. + + + + +XXIV. + + +Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta +Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa. +Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä +heille tervetuliaisiksi. + +He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin +tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja +selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta +kannaltaan. + +Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka +vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään +nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä. + +Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa: + +--Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä +odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin, +että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, +niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette +jaksaneet? + +Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken +päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen +toiselle puolen tietä. + +--Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi. + +--Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa +ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla +on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään +syksyyn. + +Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan +kertoa omista asioistaan. + +Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla +perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta +nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai +asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää +kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla. + +--Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä +karjakartanollekin. + +Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi +ollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut +hauska retkellään. + +Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan. + +--Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä +ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, +tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja +välttämättä syödä pieni juhla-illallinen. + +--Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi. + +--Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen +päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan +siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se +hääpäivämme. + +--Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan +tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi +huoneeseensa. + +Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän +kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän. + +Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut +vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja +muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa. + +--Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui +hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla +täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina, +vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet. + +--Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen. + +--Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ... +maljasi, sinä vanha veikko! + +Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen +silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema +oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla +tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen +odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se +oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja +yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä +kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli +äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron +yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin, +jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen +annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että +häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut +kuulua. + +Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi +silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, +saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen. + +Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi +olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä +viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään, +hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja +hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään. + +Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä +näyttäytynyt. + +Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori +tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli +vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta, +että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin +tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali. +Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan +huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti +häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt +aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli +ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi +selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä +sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti +sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut +perillisiä... + +--Eikö ole tietoakaan? + +--Ei ole vielä tähän asti ollut. + +Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että +olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin. + +--Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella +ole niin suurta merkitystä? + +--Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta +ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun +täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista +tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä +olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu +päiväkausiin sanaakaan... + +--Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä +olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen. + +--Onko se puhunut sinulle minusta mitään? + +--Mitäs hän olisi minulle siitä? + +--Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut +sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve +nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle. + +--Ei kiitoksia ... en minä enää. + +--Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy +alkuun ... mutta missä se Elli on? + +Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen +kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja +Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän: + +--Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja +viikkokausia haukkuvat toisiaan. + +Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän +taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa: + +--Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se +aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä +myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri +lähteneet... + +Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen. + +--Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun +tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me +olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään +kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin +minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan +helmassa... + +--Sinähän tulet aivan runolliseksi... + +--Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen +minä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin, +niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin +nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä +niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli? + +Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli: + +--Olivatko kotona pappilassa? + +--Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on +sinulle kirje. + +Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä +noutamaan. + +Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti +Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä. + +--Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö? + +--Mitäs minä olisin... + +--Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen? + +--Rakastanhan ... mutta minä toivoisin... + +--Mitä ... sanokaa... + +Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan. + +--Voi, voi, sanokaa nyt! + +--Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se +teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään +sen minun tähteni. + +--Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että +tahdon tehdä kaikki, mitä voin... + +--Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_! + +Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä +tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat +olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin +päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi +maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään +jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat, +että Olavi tulisi heidän mukaansa. + +Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä, +melkeinpä mielihyvällä. + +--Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori. + +--En tiedä vielä. + +--Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri +tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään! + +--Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta. + +--Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle +jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä +kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä +menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä! + +--Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa. + +--Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi +muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää. + +--Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan. + +--No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo +illallinenkin olevan valmis. + +Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan +yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja +nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä +purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että +häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään +raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko +tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän +tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ... +puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla +säpäleiksi! + +Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi +edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää +niin kylmän ivalliselta--minuakin kohtaan. + +--Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun +järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen. + +--En minä nyt, sanoi Olavi. + +--Etkös tule Ellikään? + +--En. + +--No mennään sitten nukkumaan koko komppania. + +Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän +kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin +Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota +vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että +hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että +hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen, +käänsi hänelle selkänsä. + +Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen: + +--Anna minun olla! + +--No, no ... etkö tule kohta nukkumaan? + +--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla +rauhassa! + +--Ka, ka ... mikäs nyt? + +--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa! + +Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun +hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut +ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa. + +Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn +itkuunsa. + +Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot +käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta +hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä +rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen... + +Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä +tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä +minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua +jätä! + +Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, +juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen +huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. + +Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi +kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli +uskaltanut edes kolkuttaa. + +Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta +jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna. + + + + +XXV. + + +--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, +jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian +naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa. + +Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen +ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui. + +Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan +tieheni! + +Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, +haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua +tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha +ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä +ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta +muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin +suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä +viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri? + +»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja +nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, +lisääntykää ja täyttäkää maa! + +Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti +uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli +esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan. + +Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin +liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden +totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia +ja kirjainsa kansia. + +Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan +platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella +ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut +järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa +ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun +pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes +hänen sormenpäitään suudella! + +Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt +tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä +se tapahdu hänen tahdostaan. + +Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, +laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja +istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa. + +Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani +_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta +kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen +tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä! + +Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä +kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin +_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi +eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä +työ, jos hän menisi nyt kohta? + +Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä +tuttaviaan. + +Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin +vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois +talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja +ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen +tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi +pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista +kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat +olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma +siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, +ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä +ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli +voinut niiden valtaan antautua! + +Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin +oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko +elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä +niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, +miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, +että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja +se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin +elävästi oli kertonut. + +Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa +häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi +hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä +minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän +hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen +kanssaan Amerikkaankaan paeta!» + +Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän +muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. +Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin +kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan +päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä +ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin +voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa +helpommin. + +Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi +teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen +onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä +toverinani, ainainen hauska ystäväni... + +--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka +oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa. + +Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, +iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa +matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja +liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, +suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin. + +Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän +täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun +sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei +kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä +iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen +hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.» + +Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien +sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin +yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen +ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa +kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu +olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun +toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi +hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa! + +--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista +hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta. + +--En, en! + +--Saammeko olla aivan varmat, että tulette? + +--Saatte olla! + +Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan +hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas +muisti, minne hän oikeastaan ajoi. + +Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin +pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään +hellämielisyyttä ja peräytymistä. + + + + +XXVI. + + +Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, +hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. +Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä, +hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä +vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo +heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin +vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen +jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla +heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä +hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo. + +Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli +niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran +luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli +sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä +siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä +pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua +hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä +vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa. + +Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, +pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka +hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä. + +Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on +voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. +Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan +kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä... + +Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään +selkoa siitä, mitä teki... + +Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen +ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään +muita mukanaan. + +Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, +mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä +omaan huoneeseensa. + +Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi +ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi +kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri +muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä +laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on +niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...» + +Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, +ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä +edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin +sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän +liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan +jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi +viheltää. + +Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse +ilmoittamaan lähdöstään? + +Joku tuli. Se olikin vain pastori. + +--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain +onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä +sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten +päivällinen valmiiksi laivan tuloon. + +Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja +tuijotti järvelle. + +Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja +verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. +Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli +meni kuitenkin häntä vastaan. + +--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän +kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä. + +--Niin, olenhan päättänyt... + +--Ettekö tule takaisin? + +--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä. + +--Teille tuli kiire lähtö? + +--Niin, toverini vaativat välttämättä. + +--Onhan hauskempi matkustaa seurassa. + +Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen +oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän +sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni +verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, +tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä +vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä. + +--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni... + +--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne. + +--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on +parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle... + +--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta... + +--Niin, ja teille myös... + +--Ja minulle myös. + +Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo +suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli +jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus, +kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi +sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin +Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas +pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki +pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas +peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen +täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan +siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli +osannut toivoakaan. + +Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin +päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa +ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, +Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen +vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei +hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka +taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. +Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä +siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut +täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, +kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, +suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja +piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet +kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli +kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin +koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi. + +Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi +heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: +»Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. +Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko +hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, +etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas +Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna +sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin. + +--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos +aiot mukaan. + +Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä +odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on +pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua +leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut +hän, joka pyysi tulemaan. + +Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä +häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä +saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta +takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä. + +Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, +Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. +Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen +vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun +kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy +hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin +kyyneleensä pidätetyksi. + + + + +XXVII. + + +Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli +keskellä venhettä. + +Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä +tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, +puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin +elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja +hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö +sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi +alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa +mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi +edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki +hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta +sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, +että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään +ajatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi. +Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken +muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään +hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan. + +Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä +tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo +hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, +kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea +isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin +rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä +Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi. + +--Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi +pastori kääntyen taakseen. + +--En tiedä, sanoi Elli. + +--Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on +tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille. + +--Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin. + +Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori +oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä +ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä +kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... +vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi +kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei +sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä +lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...»--»Eihän +sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos +tulisit». + +He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin +pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista +vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon +tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen +mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava +ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien +selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. +Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä. + +Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä.-- +»Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu +pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui +päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... +olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda +erokahvit. + +Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. +Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän +luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen +puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, +niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli +hänen sydämellään. + +--Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä. + +--Mitäpä te sillä,--mutta antoihan Elli sen kuitenkin. + +Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin +Olavi sanoi: + +--Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän. + +--Mutta miksi te menette?--Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori +huusi: + +--Nyt se tulee! + +He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen +takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla: + +--Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette. + +Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin +menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain +uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut. + +Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei +haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden +painajaiset elämän ajaksi mieleen. + +He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä +lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, +että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin +riemuissaan jostakin. + +Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko +naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille +hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän +jotakuta. + +--Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te! + +--Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi. + +Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, +samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat +laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä +naisääni huutaa taas: + +--Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm! + +Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan +nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan +sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka +propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin. + +Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin +peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas +siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu +poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan +unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa +sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se +neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan. + +--Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat. + +Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja +lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet +kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois +päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy +venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden. + + * * * * * + +Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä: + +--Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen +kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat? + +--En. + +--Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli +vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko +lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi +se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen +pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla +puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä. + +--Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti +renki kokkatuhdolta. + +--Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo +kierroksessa. + +Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja +ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta. + + * * * * * + +Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten +kylmää kalliota. + +Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä +viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja +kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, +aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän +onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen +veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että +kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä +kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa +tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee, +jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole +mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka +hänestä välittäisi. + +Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin +ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa +eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja +yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen +tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä +välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, +hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, +niinkuin minulle kertoi muista.» + +Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä. + +Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä +rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina +antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut. + +Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo +kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat +mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa +taas syksy, tulee se talvi... + +Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, +mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, +puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän +oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja +pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, +jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, +jolla Olavi oli onkinut. + +Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli +ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita +käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas +silloin. + +Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi +taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli +parkaista. + +--Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan? + +Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut. + +Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan + +Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta +vaikka järveen...? + +Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja +kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, +nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin +askelin huoneeseen. + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13663 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..fe18064 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13663 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13663) diff --git a/old/13663-0.txt b/old/13663-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3ed2db7 --- /dev/null +++ b/old/13663-0.txt @@ -0,0 +1,8620 @@ +The Project Gutenberg eBook of Papin rouva, by Juhani Aho + +This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and +most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions +whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms +of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at +www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you +will have to check the laws of the country where you are located before +using this eBook. + +Title: Papin rouva + +Author: Juhani Aho + +Release Date: October 6, 2004 [eBook #13663] + +Language: Finnish + +Character set encoding: UTF-8 + +Produced by: Tapio Riikonen + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN ROUVA *** + + + + +PAPIN ROUVA + +Kirj. + +Juhani Aho + + +WSOY, Porvoo, 1920. + + + +Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papin +tyttäressä.» + + +Motto: Ȁlkää hänt' unelmass' edes nähkö, + ettei hänen silmäns' + iskisi teihin, ja katse, + jok' ei mene mielestä koskaan, + hiljaa vaivaavaks okahaks näin + jäis sydämeenne.» + + (Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa») + + + + +I. + + +Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla +pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen +valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso +valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse +suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli +päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella +puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos +joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin +noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle. +Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen +ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi +silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä +peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo +tuolla kaukana'»--»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen +virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle +ehkä tulla ohimenevä ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo +paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.» + +Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti +siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus. + +Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja +pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka +tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat +pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka +harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa +niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai +valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva +ruohikko jyrkkäyksen rintaan. + +Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus +kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja +hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli +rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi +valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään. + +Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän +ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka +mättäästään. + +Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka +tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo +pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen, +vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla +teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo +kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse +rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa. + +Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä +surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui +siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää +alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho. +Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden +lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt +liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä +kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan +silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti +lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita +puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin +liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa +venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen. + +Talon nimi oli Tyynelä. + + * * * * * + +Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta. + +Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta +ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa +laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen +johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen. + +Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen +kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati. + +Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut +huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan +kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun +kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän +siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja +katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan. + +Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä +siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt +silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen +jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä +hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein +kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut +itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä +oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta. + +Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa. +Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se +hänen mielestään oikein tuli paikalleen. + +Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se +häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain +kaikkein välttämättömimmän. + +Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja +kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja +yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä +huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun +sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi +hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan +ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo +ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen +sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia +reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon. + +Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne +yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän +oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt +vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen +oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet, +pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia +salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle +oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin. + +Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin +näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_. +Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen +jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit: +harmaa ja sininen. + +Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos +ikkunasta peltojen ja järvien yli. + +Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri +pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana! + +Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta +nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää +itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen +täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen +vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään +sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin +esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta +matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen +osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa, +kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka +olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, +hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli +oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen +äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut +välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun +hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen. + +Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista, +vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt, +mihin hän sitä ennen ryhtyisi. + +Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan +vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen +päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan +samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja +hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki +kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti +järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana +kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi +valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja +tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään +myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina +niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen +omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä +häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne. +Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle +päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko +tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä. + +Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi +polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi +vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli +pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja +edessään aava ulappa. + +Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos +maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun +katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden +koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen +suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman +kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka +oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi +ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää. + +Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen +iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen +jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät +sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona +kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen. + +Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana +rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta, +lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja +lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän +pyhitti paikan omille haaveiluilleen. + +Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat +hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän +sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys +kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki +suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää, +toveria ja rakkautta. + +Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa, +kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei +voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran +tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan. +Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain +erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan +mitään eikä ketään. + +Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut +ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin +tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän _ei +tule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen. +Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina +valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin +olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu +vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi. + +Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja +alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet +laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla. + +Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään, +muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut +koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen +mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos +olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta +vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja +omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui +kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan. + + * * * * * + +Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen, +kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen +veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi! +Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas, +valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella +riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään +kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita. +Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat +hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen +käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti +ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään. + +Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se +niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten +kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, +niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he +tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään +käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat +järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa. +Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä +niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi +kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään. +Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien +Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin +sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän +oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään +kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti +tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he +lentävät yhdessä. + +Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu +seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli +nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan +takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän +kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn. + +Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka +rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole +koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat +hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon +järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti +yltäkylläisimmän onnettomuutensa. + +Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin +kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut +käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään +keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä +luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja +kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä +naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin menen jonkun +kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että +maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein +saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka voi elää +naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa luvan +voida ja näkyy sitä voivan.» + +Ja näkyyhän sitä voineen. + +Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut +kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut +ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet +melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran +perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja +hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja +herjennyt jo muutostakin odottamasta. + +Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään +nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne +kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä +nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi +vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että +venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin. + + * * * * * + +Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja +samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä +hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä +päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä +ulapalle. + +Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi +vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. +Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas. + +--Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja +välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi +vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti +edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat +hänet. + +Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan, oli +venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä +venhettä, oli noussut seisomaan. + + + + +II. + + +Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle +ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli +tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä +hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja +asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin +avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat +yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan. + +--No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai +paperossia? + +--Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin.--Vai +niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi? + +--Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta? + +--Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta... + +--Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja +liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan +päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. +Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on +aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu... + +--Jahah, vai sinun aikanasi. + +--Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, +mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada +kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo +vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet +vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen +hyvässä kunnossa... + +--Onko sinulla suurikin maanviljelys? + +--Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ... +saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja +toistakymmentä lehmää ... myön minä voita... + +--Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen? + +--Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat +paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa +seurakunnassa... + +--No, mutta perheesi? Onko se suurikin? + +--Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä. + +--Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on? + +--Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain +tupakkasi mukaan, ei se mitään. + +Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja +sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori +selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja +samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta +keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa. + +--Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä... + +Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän +kuulee vieraan sanovan: + +--Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran +ennenkin tavanneet toisemme. + +--Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen... + +--Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa +kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. +Muistatko sinä, Elli? + +--Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa... + +--Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan +naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ... +minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan... + +--Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä. + +--Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt. + +--Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen +matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani +Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten +ensimmäisten ylioppilasvuosieni. + +--Onhan se luonnollista sitten... + +--Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. +Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme +laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin +voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin +valinneeksi tämän paikan... + +--Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein +tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita. + +Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He +jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras. + +Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan +päähän tuolille. + +--Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja +ystävällinen vanha ukko. + +--Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten. + +--Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman +asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, +joista muutamat olivat olleet minun opettajiani. + +--Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä +palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen. + +--Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää +soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä +Ouluun. + +--Se kai oli hyvin hauska matka? + +--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut? + +--En ole. + +--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa +tavannut niin omituista luontoa... + +Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti +venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen +itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän +oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli +pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, +että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja +Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja +alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan. + +--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa? + +--Se on heti paikalla valmis. + +Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. +Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän +kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli +lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman +maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan +poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin +kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan +omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän +itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä +rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli +hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän +samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja +minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli +tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut +uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut +hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: +suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. +Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä +albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. +Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, +tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän +kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä +kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä: + +--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle. + +Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun +oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja +varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta +emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan +vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia +juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti +muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa +vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli +niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä +suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta +hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja +surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut +ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen +liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja +säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita +kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä +pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti +hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut +kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt +silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, +miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin +pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen +vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja +hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut +ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli +hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja +pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin, +mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän +kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä +paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin +hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin +olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja. + +Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva +kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat +ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat, +Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona, +Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He +nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä +samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, +oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä +synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin +suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai +hänetkin nauramaan mukanaan: + +--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei +se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni +maailmassa. + +--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen +omaa rohkeuttaan. + +--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi. + +--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua? +keskeytti pastori. + +--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat +salakarit. + +--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän +pitäjässä, pappilassa varsinkin. + +--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani. + +--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli. + +--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan +kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta. + +He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan. +Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin +hän itsekin. + +Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti +liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin +sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat +ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt +kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut +yht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle, +keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja +herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan. + +--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva. + +Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri +samaa. + +--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa. + +--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten +tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista +sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja +sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on +niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen +merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle +kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee +vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt. + +--Tehän olette papin poika? + +--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani +pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan +tuntematonna. + +--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että +teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois. + +--Viivyinhän siellä pari kolme päivää. + +--Ettepähän kuin vähän toista. + +--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli +näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan +näköalaa? Muistatteko? + +Josko Elli muisti! + +--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja. + +--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen +itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas. + +--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy +kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle, +sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen +keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan. + +--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin +luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme +väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä +noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että +tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia. + +Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat +Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, +vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle +toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, +niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä +arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä. + +Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin. + +--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän +sanoa töksähdytti. + +Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään +jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen +enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi +hartioilleen. + +--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään. + +--Ei, ei ollenkaan. + +Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he +nousivat ja lähtivät huoneeseen. + +--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi, +teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä +huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään +kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan? + +--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä. + +--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen. + +--Hyvää yötä. + +--Hyvää yötä. + +Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa +vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo +ennenkin huomannut, että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää +miehensä lähestymistä. + +Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko +vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti +kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui +verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine +seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja +kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa, +salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka +niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti +laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli +herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin +selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle +ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla +mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja +tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan, +hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii +olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy +työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen +verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä +maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta. + +Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli +sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen +pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno. + +Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki +kauluksensa ja kravattinsa. + +Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on +lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat +viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat, +otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan +ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin +huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen +mieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne +tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat +suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko +olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi +teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki +edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen +eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja +säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan +ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen +tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat +hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi +näin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan +rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot, +jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli +seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli +joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua. + +On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta +se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului +liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän +itsekseen hymähtäen. + +Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa. + +Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma, +vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö. + +--Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne? + +--Anni minä olen. + +--Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä +huomenaamuna. + +--Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia. + +--Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia. +Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan? + +--Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja +kahdeksaankin. + +--Vai makaa pastori kahdeksaankin.--Hyvää yötä, Anni! + + * * * * * + +Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä +tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain +ruokasalissa. + +--Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin. + +Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt +millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi +nukkunut. + +Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui +kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi +kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt +niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä +kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle +muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan +toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku +kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä +istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa, +kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen +ympäristönsä! + +Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua, +ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana. +Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot. + +Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen +ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli +kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut +vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan +aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee. + +Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja +hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi +oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan +vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa +pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle +tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä. + + + + +III. + + +Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä +tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on +niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas +monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi +pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin +otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut +raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan +haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt +hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin +omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen +ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut +elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin +valoisalta kuin nyt. + +Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut +kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven, +ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt +vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään. +Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan--aivan +niinkuin kotonakin ennen. + +Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että +pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan +nimikirjaimet punaisella. + +Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen +vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu +verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä +oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta +tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän +arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti +hyvää huomenta. + +--Hyvää huomenta, rouva! + +He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka +rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli +miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan +silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden +kyyneleiden jäleltä. + +--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän. + +--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin +mainiosti. + +Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän +ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi +toisella kädellään varjostaa kulmiaan. + +--Kylläpä nyt on kirkas paiste! + +Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin +elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, +tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: +»Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja +puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset +saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät +vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä +kravatti. + +--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja +kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi +koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen. + +--Kuinka niin? + +--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt +siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus... + +--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee. + +--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt. + +Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi +tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva +entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella: + +--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen? + +--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui +hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia? + +Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe +kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi +se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä. + +--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en +ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin. + +Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään. + +Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan, +lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän +kutsui Olavia mukaansa uimaan. + +--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan +omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä +köllytellä edellä rantaan. + +--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata! + +Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia +ja punertavaa parran sänkeä. + +--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon +piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan +päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua +ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun +nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää +jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla +on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut +pitkään ... oletko sinä kalamies? + +--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu. + +--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa +hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää +huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla. + +Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä +kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä +pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle. + +Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon +valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä +on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta +sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka +päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan +viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, +päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne +huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta +kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta +hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. +Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja +pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, +että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit +ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä +kuin niissäkin. + +Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi +keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. +Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit +kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan. + +--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka, +tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut? + +--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia. + +--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo +nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä +vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät +alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat? + +--Kymmenen frangia muistaakseni. + +--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta +kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?... +Sielläkö ne on tehty nämä housutkin! + +--Siellä. + +--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on? + +--Cheviot'ta. + +--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon? + +--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia. + +--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, +että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin? + +--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna. + +--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin +pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa +lihavaa miestä. + +He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta +ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi +valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja +sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja +tyytyväisyydestä. + +--Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se +saippua sieltä ikkunalta!--ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi +hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä +umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi +sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen. + +Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia +jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla +heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden +läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, +ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen +selemmälle. + +--Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he +olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin. + +--Jokohan vähän olisin. + +--Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta +kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö +valvottu, suoraan Kaisaniemestä RÃ¥berghin luennolle. + +--Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä +olet laihtunut. + +--Kaikkihan laihtuvat ulkomailla. + +--Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa +maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa. + +--Mitenkä niin entistä poikaa? + +--Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten? + +--Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti. + +--Sinä otit tunteja? + +--Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta. + +--Asuitko perheessä? + +--Asuin omassani. + +--Että mitenkä? + +--Omassa perheessäni... + +--Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää +lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti. + +--Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin. + +--Se on sitä elämäänsä se... + +--Mitäs pahaa siinä on? + +--On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet +semmoinen grisetti. + +--Mimmoinen grisetti? + +--Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne +on ... niitäpä niitä kameelidaameja! + +--Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia +ylioppilasaikojasi! + +--Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin +naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko. + +--Siltäkö tuntuu? + +--Ei se siitään elämä somene, avioelämästä. + +--Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä +Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin--vai +mitä? + +--Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua +täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin. + +--Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut? + +--Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein +oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän +ilman... + +--Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret. + +--Kaikkihan ne niitä kehuu... + +Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka +rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni +vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä: + +--Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät +niinkuin meillä poikamiehet? + +--Puhtaastiko? + +--Eihän, vaan päinvastoin. + +--Totta se on. + +--Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset? + +--Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä +vapaa kuin mieskin. + +--Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus. + +--Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan +on verrannollista ... maassa maan tavalla. + +--Ei sitä voi puolustaa. + +--Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa. + +--Täytyy sitä ahdistaa. + +Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä +kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan +Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti: + +--Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin +mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia +avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja +»ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan. + +--Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ... +millä lailla sinä siihen tutustuit? + +--Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin +tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä. + +--Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää? + +Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän +yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti: + +--Tietysti oli hupaista,--ja otti lakkinsa. + +--Entäs sitten, kun erottiin? + +--Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin. + +Pastori pani housujaan nappiin. + +--Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea +avioliitto. + +--Sinä olet tyytyväinen tilaasi? + +--En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. +Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan +kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut +apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain +tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat +ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään +saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin +itselleni jo samana iltana--muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä +matkaan--sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, +niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä +ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa +vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että +hänkin jo ensi illasta... + +--Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta. + +--Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.-- +Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan +noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään +vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan. + +Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he +hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja +häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä +ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut +huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut. + +Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka +oli tullut heitä vastaan puutarhan portille. + +Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti +sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin +tämä häntä. + +Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi: + +--Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,--vastasi hän epämääräisesti +hymyillen: + +--Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän +onnestanne. + +Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan. + + + + +IV. + + +Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. +Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen +huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän +viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja +hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia. + +--Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui +ja ompeli. + +--Kyllä minä luultavasti viivyn. + +--Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm? + +--Niin, kyllä minä mielelläni. + +--Saatte nähdä näitä seutujakin. + +Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni +kamariinsa. + +Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki +kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat +hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen +oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia +yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan. + +Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen +laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja +kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo +huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, +sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat +muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun +rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset...» »Hän oli +nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä +alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se +raukka koetti hänkin. Niin, niin,--ja hän heitti kirjan pöydälle muiden +joukkoon. + +Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja +kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen +kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä +ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin +kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan +kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo +kuihtuneet. + +Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto. + +Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen +onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina +mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman +itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli +kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty, +erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta, +vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut. +Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas +maailmalle. + +Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet +kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä +erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas, +juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä +taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa: +»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin +peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä +harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut +nimikortin takapuolelle. + +Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat +ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta +Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin +sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä +huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi +voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!... +Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut. +Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi +kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan. + +Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen +ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa +tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan +tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä +vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua, +ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden, +mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt. + +Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa, +minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus +kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat +pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa. +Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli +salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla +ylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen, +ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän +haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa +mukaiseksi... »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat--hän ja +joku toinen--elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon +tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi +niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia +kuin rakkauden...» + +Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan +rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja +laitteli, mutta ei tullut näkyviin... »Hän siellä vain käyskelisi, minä +tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...» + +Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi +ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja +hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla. + +Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin +päivälliselle. + +Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja +vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja +kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta +yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta +siihen suuntaan. + +Ja syötyä he taas erosivat. + +Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään. + +He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen +pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin +lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset +kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään. + +--Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi. + +--Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen +alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä. + +--Minne viepi tuo metsätie? + +--Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä. + +--Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja +taampana. + +--Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki +ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, +kun menemme vähän matkaa vielä. + +--Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle? + +--On sinne liki peninkulma. + +--Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä. + +--Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu. + +--Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut? + +--Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon. + +--Yksinkö te täällä harhailette? + +--Yksinpä minä enimmäkseen. + +--Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte? + +--Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän +sitä joskus liikkuisi ulompanakin. + +--Oletteko käynyt Helsingissä? + +--En koskaan. + +--Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran. + +--Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole +siellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti +mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean +pitkät. + +--Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset +ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää? + +--Ei juuri muulloin kuin joulun aikana. + +--Te kai luette? + +--Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni. + +--Mitä kirjailijoita te olette lukenut? + +--Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen +norjalaisia ja ruotsalaisia. + +--Mitä pidätte niistä? + +--Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta +niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän +mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella. + +--Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa. + +--Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri +ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. +Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi. + +He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä. + +--Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan +vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa +ja mikä väärää. + +--Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin +olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua. + +--Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. +Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään +periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua +vastaan. + +--Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan +jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden +olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni. + +Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja +hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi +Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät +suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis +kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset +puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä +häntä eikä voi tyydyttää häntä. + +Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä +ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä +oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot +ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski +maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen +kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He +pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa +kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita +Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli. + +Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, +toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan +tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori +nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille +hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja +puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti +tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen. + +--Iltakirkostakos Johanna tulee? + +--Niinhän me tulemme. + +--Oletteko meille menossa? + +--Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ... +eikö rouva tunne? + +--Onko se meidän...--Kas kuinka se on lihonut! + +--Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia +peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi... +Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään? + +--Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi +vieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko? + +--Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta +pitämään... + +--No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa + +--Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne +kotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo +sinne teitä joka viikko odotettu. + +--Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin. + +--Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt +ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä +pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt +juuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe? + +--Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen. + +--Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän +minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi +hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies +oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin +paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt +tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein +mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin +siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle +vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain +uskottunsa. + +--Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta? + +--Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, +että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen +aikaan täytyy liikkua työansioilla. + +--Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin +hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat +perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa +toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja +täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä +muineen pyrkii. + +Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä. + +--Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut +ennen ajatelleeksi. + +--Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat +huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään +likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, +jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja +ikävystyminen. + +--Niin, kyllä kai se on siinäkin. + +--Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen +avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne +ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka +ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset. + +Hän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli +puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla +kenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli +Olavi sitä katsellessaan. + +Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan +rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. +Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta +yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan +ja nousi ylös. + +--Iltaa, sanoi hän. + +--Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko +rattaille? + +--Menettekö, rouva? + +--En minä, minä mieluummin kävelen. + +--Minä kävelen myös. + +--No, ja mitäs kuului pappilaan? + +--Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan +päivällisille. + +--Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli. + +--Liina lähetti terveisiäkin. + +--Kiitoksia vain. + +--Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu. + +--Todellakin? + +--Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan? + +--Hyvinhän se on mennyt. + +--Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa. + +--Ettekö siis tule ajamaan? + +--Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme. + +Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat +paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he +pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta +kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa +hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi +hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään +syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista +mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän +oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka +monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen +siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin +luvallisemmaksi. + + + + +V. + + +Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat +huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi +tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi +jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä +ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja +johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen +muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi +vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän +valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin +neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä +uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut +vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin +huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut +puhuivat. + +Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi +muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä +huomiota. + +Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, +kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat +pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo +Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli +hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet +kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän +puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista +ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli +hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko +kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, +oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies. + +--Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi +ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista +yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty +uuninkolpperossa lämpimänä. + +--Tunnetko sinä hänet, Kaarlo? + +--Tunnen. + +--Mikset ole sitä ennen sanonut? + +--Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä +jo häneen aivan ihastunut... + +--Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta +mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän +on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa +kihloissakin. + +--Ei kaksi kolmannetta! + +--Ole vait siellä! + +Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen +muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan +näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. +Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä +portin taa ajavaksi. + +Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä +lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa. + +--Juokse, Liina, avaamaan! + +--Juokse itse! + +Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän +maahan ja avaavan portin. + +Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi +sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan +huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä +rovastin kamariin. + +--Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän? +sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan. + +--En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy... + +--Sinä aiot lueksia? + +--Niinhän olisi aikomukseni... + +Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti +Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja +pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen: + +--Ei mutta, kuinka sievä sinä olet! + +Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että +rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia +hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson. + +--Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin +nauravan. + +--... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin +tänä kesänä osankaan valmiiksi. + +--Sinä tulit keväällä ulkomailta? + +--Kesäkuussa sieltä palasin... + +--Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa +vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt +meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen +samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa .... +kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne... + +--Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi +kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle. + +Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia +tukkaansa. + +--Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita +Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta +suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni +hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat +seinämillä ja joivat kahvia. + +Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon +kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten +peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen +rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella +sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri, +toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen. +Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven +editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea +koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten +olivat siihen istuttaneet. + +Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin +ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä +piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja, +oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka +hän ei itse mitään luonut--yhtä vähän kuin muutkaan--määräsi hän +kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli +vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne, +sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin +venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja +ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin +toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin +arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja, +teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin, +oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin +kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa +taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois +näkyvistä jollekin pienelle virkakarille. + +--No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne +tulleeksi? + +--En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin +kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion. +Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin, +että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen +tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten +miellyttävältä ihmiseltä. + +--Ei hän ole hulluimpia. + +--Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä +surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen +miehensä? + +--Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan +tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa +ihastunut... + +--Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi» +juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän +katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi. + +--Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun +mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen +vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten +totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen. + +--Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai +niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten +johtopäätöksissään. + +Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä +kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä +koivukäytävää. + +--Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä. + +Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä. + + * * * * * + +Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille +ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita +kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt +paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa +herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului +pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa +paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi +keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten +äskeisistä vaivoistaan. + +Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti +Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän +esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti. + +Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia +kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä +huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle +sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen +kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa +vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen +laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan +mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he +sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös. + +Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun +katsellen alas tyyneen maisemaan. + +Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten. +Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan +maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä +kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne +minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata +syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni +häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain +jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa +pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän +uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän +tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on +pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, +ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli +hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain +jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi +hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä. + +Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi +kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan +onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi +vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut +painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä +vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja +sai aikaan heikon kalahduksen. + +--Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut +vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun +sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän +keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui, +puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi +kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas +maahan. + +Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa +hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas +tultua riensi hänen kupeelleen. + +--Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia +hautakirjoituksia!--Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja +niitä tavailemaan. + +--Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan. + +--Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi. + +--Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti. + +Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät +kirkon ympäri sakastiin. + +Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi +kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja +meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja +lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä +kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta +täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut +aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään... + +Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli +jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin +pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai +yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan. + +Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen +saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä +vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä, +tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen +ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina +sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti +pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko +heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja +kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen +sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli +kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille +kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja +kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen +maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan. +Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi +omasta itsestään--ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä +lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja +vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee +usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on +annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin +tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin. + +Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän +noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan +minä...» + +Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen +ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka +häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin +sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin +mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan, +kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin +hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen +pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja +ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi +turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä +rekeenkin. + +Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu +--kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se +tuli--että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut +miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa +niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut».--»Oletko +sinä hullu!»--Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti +suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että +hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui +olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni +ja ystävyys jäähtyi. + +Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta +sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus +pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se +Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut +mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki +toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin +ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata. + +Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja +hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa +kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille +tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt. + +Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli +hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien +päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, +jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, +liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli +vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa +pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään +aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii +järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi +silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta +ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu +lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on +ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, +venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet +venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja +suutelee otsalle...--»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»-- +»Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»--»Ja tulit minua +noutamaan?»--»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö +nähnyt sinut unessani.»--»Minnekä me menemme?»--»Mennään täältä +pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»--»On +siis totta, että rakastat minua?»--»Totta se on!»--»Ja että aina +rakastat?» + +»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren +selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit +kivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene +kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti +hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee +ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen +pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei +näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta +... viheriäisiä peltoja.--»Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna +ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...» + +Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden +mukana rukoukseen... + +Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja +alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja +kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja +kepillään. + +--Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten +hymähtäen. + +--Näin minäkin teidät, sanoi Elli. + +Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki +vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, +liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin +hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä. + + + + +VI. + + +Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas +laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai +maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi +huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta +tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori +ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli +Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti: + +--Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet +koreasti kotiinsa. + +--Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran +haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan. + +--Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin +aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli? + +--Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden +mukana. + +Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori +tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut +taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan. +Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan +oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi +oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian +yksitoikkoista--silloin kun hän itse oli poissa--ja että Elli muutenkin +oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli +ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään +ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun +seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä +kärsimättömästi, ettei tarvitse.--Oli hänellä toinenkin huoli, joka +hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että +eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten +kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne +olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen +piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin +viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli +syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis +tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka +kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan. + + * * * * * + +Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta +illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi +alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja +kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat +viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän +rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen +käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille +paahtama lämmin. + +Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa. +Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi +nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi +selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän +taapäin. + +--Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa +taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista +nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa +muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka. +Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa +olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine +ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva +aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi, +rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan +leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin +näköalapaikkaan--aivan niinkuin nytkin. + +Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri +olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, +alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin +jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa +ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja +hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas: + +--Mitäs te pidätte niistä ihmisistä? + +--Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin +miellytti. + +--Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. +Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin +niin elävästi ja kuvaavasti.--Entä Liina, mitä te hänestä pidätte? + +--Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan? + +--Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte? + +--En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu. + +--Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy +ruveta olemaan varuillaan. + +--Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin +selon. + +--Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon. + +--Miksi te sitten tahtoisitte? + +--Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin. + +--Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi +hetken kuluttua: + +--Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on +kansakoulunopettaja? + +--Niin hän on. + +--Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä. + +--Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja +vaatimaton. + +--Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan? + +--Senkin te huomasitte? + +--Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään? + +--Tuskinpa tulee. + +--No ja miksei? Kertokaas siitä vähän! + +--Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia? + +--Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte. + +--Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa! + +--Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta. + +--Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos +joku kertoisi teidän asioistanne--ihmistuntemisen kannalta? + +--Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin. + +--Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli +hänestä. + +--Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle! + +--Niin kai lienee. + +Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän +tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki +menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin +Olavi jatkoi: + +--Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa? + +--Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen +vähintään olla tohtori... + +--Maisteritkaan eivät riittäisi? + +--Ehkä sentään maisteri riittäisi,--jos sattuisi oikein hyvä. + +He nauroivat sille. + +--Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja +koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja +valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun +muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen +tarvitse, niinkuin niin monen muun... + +Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä +löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja +jatkoi. + +--Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla +kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia +muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto, +välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset... + +--Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä +Elli. + +--Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa +itsensä. + +--Miten niin? + +--Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina +lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on +minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät +sovi yhteen, ne eroavat. + +--Kuinka? Eroavatko? + +--Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu. + +--Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista? + +--Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä? + +--Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä. + +--En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät +luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi +käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen... + +--Täytyy silloin kärsiä. + +--Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat. + +Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi: + +--Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan. + +--Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet? + +--Kyllä hiukan. + +--Missä hän nyt on? + +--Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut +hänestä mitään? + +--En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun +erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin +neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän +on matkustanut? + +--Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän +on eronnut miehestään. + +--Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on +tapahtunut? + +Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään +kiinni istuimen selustimeen. + +--Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti +miehensä. + +--Ja minkä tähden, mistä syystä? + +--En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää +miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin. + +--Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään? + +--Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet +epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan +kiusanneet? + +--En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin +kummalliselta. + +Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen +tunki väkisinkin kyynel silmään. + +Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin. + +--Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään +varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän +viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli +horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon +järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä +useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa +muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän +tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa... + +Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen... + +--Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas +esille. + +--Mikä sen lumen sitten sulattaisi? + +--Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta +niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee +vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan. + +--Kuka se oli? + +--Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen. + +--Entä lapsi? Mihin se on joutunut? + +--Sen sai hän viedä mukanaan. + +Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki +kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut +ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen: + +--Entä se mies? + +--Hän matkusti mukana. + +--Hän siis rakasti häntä? + +--Kyllä kai. + +Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei +hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja +vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi +sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista +kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli +se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään! + +Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää +vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli +hänestä aivan luonnollinen asia. + +Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa +kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja +hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän +rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten +tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen. + +--No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista +useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne +pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset. + +--Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin +kovin oudolta, kun se koskee tuttavia. + +He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet. + +--Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa. + +Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. +Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa +valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen +tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän +viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki +maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. +Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli +kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi +taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan +silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä +tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän +päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa +Tyynelää kohden. + +Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. +Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo +oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan +ovelle, mutta ei saanut vastausta. + +--Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin +piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten--? + +--Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain +pääsette sisään. + +--Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan... + +--Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin. + +--Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa. + +Olavi oli alkanut päästellä valjaita. + +--Antakaa minäkin autan. + +--Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin. + +Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna. + +--Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän. + +Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit, +soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä. + +Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka +mukana neuvomaan haan veräjää. + +--Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle... + +--Hyvä, kyllä minä jo löydän. + +Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja +veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan. +Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan +tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa. + +Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka +hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta +maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli +reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän +oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa +lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia, +peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää +kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi... + +Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada +niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti +tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä +kärryt että Ellin edellään liiteriin. + +--Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän. + +Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli +joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti +hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi +selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea. + +Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli +nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun +ensimmäinen oli tyhjä. + +--Saako luvan olla vielä? + +--Ei kiitos. + +Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli +silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa. + +Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä. + +--Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi. + +--Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli. + +Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Niin, hyvää yötä sitten! + +--Hyvä yötä. + +Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen +vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta +liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului +meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi +vuoteelleen puoleksi riisuutuneena. + +Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten +miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä +iloistaan... + +... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä +mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»--Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä +ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen +kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä +itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan +ja iski päänsä syvälle tyynyyn. + + * * * * * + +Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli +vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen +miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin +kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt +pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta +pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain +valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa, +kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella +pnolen järven. + +Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan +epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten +toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta +takaisin... + +... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi +Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken. +Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä, +millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu +niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti +ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä +huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän +sanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo +muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se +Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se +sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin +pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle +anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me +eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää +tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista +kuin Liina... + +Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se +oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen +pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan. +Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan. +Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui +samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui +hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa +laitaa vasten turvaa hakien. + + + + +VII. + + +Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, +hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan +ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. +Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, +vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän +uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja +seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki +asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein +sydämellisesti. + +--Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän. + +--Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm. + +Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin +silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä +liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla +pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva +oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti +jostain toisesta? + +Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan +itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti +sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli +se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. +Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, +kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä +tulevat esiin. + +Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti +pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla +tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä +huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa +leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne +ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta +lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi +siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; +ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin +kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle +mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa. + +Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää +viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, +heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta +yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja +talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin. + +Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä +puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, +kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, +josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen. + +Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai +vihittiin pariskunta. + +Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. +Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut +pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se +kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun +vastaukseen. + +Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. +Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen +vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän +aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin +aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä +vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä +avioliittoa rakentamaan. + +--Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen +lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti. + +--Luuletko, että hän lähtisi minulle? + +--Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä +vailla. + +--Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka... + +--Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla? + +--Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja +itsenäinen. + +--Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin +... minullakin on semmoinen ... eikös ole? + +Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka +jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin +läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä +silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa +sitä osoittaakseen. + +Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän +jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni +ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, +jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa. + +Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän +harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen +kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän +oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa +ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet +ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä +suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän +säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan +näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi +uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti +hymähtäen. + +Tottahan kyllä on--ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen +kerran johtuivat hänen mieleensä--että kaikissa naisissa sentään aina +olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. +Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, +kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä +hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee +jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli +kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa +tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on +tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli +onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys +on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta +kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa +näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä +talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain +peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä +estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä +muodoissa. + +Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin +silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja +vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen +ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut +muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta +se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän +olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan +freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen +väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää +omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan +tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää, +millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan +epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime +päivinä...» + +Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja +ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa +ja päätti kitkeä sen perin pohjin. + +Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu +päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan +narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan +kiikkulaudalle. + +--Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä +työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä? + +--Olenhan aamiaisesta saakka. + +--Huvittaako teitä puutarhan hoito? + +--Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on +lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin +nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle. + +--Siinähän onkin lumen hautoma sija. + +--Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja +järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, +kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni +tämän vaikutusalani taas takaisin. + +--Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne. + +--Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä. + +--Kuinka niin? + +--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli +tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän +naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan. + +--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen? + +--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä +naisista. + +Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki +rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä +pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta +hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli +_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin. + +Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, +hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun +oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän: + +--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee? + +--En. + +--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä. + +--Mistä te sen päätätte? + +--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä +tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte +kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne +edessä. + +Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, +kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, +että kaikki naiset mielellään omaksuivat. + +--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta +viehättänyt... Mitä pidätte näistä? + +Hän näytti hänelle kimpun kieloja. + +--Ne ovat mielikukkiani. + +--Niin minunkin. + +Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen +kukkiaan. + +--Nämä ovat erittäin viehättäviä. + +--Ovat ne. + +--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän +»vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin... + +--Mikä sitten? + +--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne +alalaitaan? + +--Ettekö rakasta niitä? + +--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia. + +--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta +siinä ... hän niitä ihailee. + +--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.-- +Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle +joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään. + +--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin +ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin +parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla +keinuen lepuutatte aivojanne. + +--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä. + +--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on +varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka +selittäisittekin? + +--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan +naisista. + +--Naisista? + +--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa». + +--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset? + +--Ovathan ne. + +--Hyvin puetuita? + +--Erittäin hyvin. + +--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu? + +--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu. + +Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan +meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. +Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. +Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli +ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. +Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään +tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten +asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä +tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata +penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä +kulkujaan. + +Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, +viipyi hän siellä jo kauemmin. + +Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla +avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli +estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet +auttajakseen. + +Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän +kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja +taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä +rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän +heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa +olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti +Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä. + +Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä +sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli +joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan +hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket +kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja +kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, +että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja +osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä +mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, +mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli +sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja +viisaampi kuin ennen. + +Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori +tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun +he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin +salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja +käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi +kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, +mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin +kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, +poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita +levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai +verannalle. + +Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä +huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli +itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat +parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. +Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa: + +--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... +veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä +hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne! + +--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina +ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, +sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla +iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä +ymmärrämme toisemme». + +Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien +kuluessa. + + + + +VIII. + + +Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan +hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja +unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti +olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista. + +Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle +ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin +hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. +Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli. + +Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. +Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria +tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa +verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä +keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä. + +Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja +meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän +ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän +maantielle päin. + +Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin +kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui +keinulaudalle. + +Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli +mennyt kävelemään. + +--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti. + +--Mitä hän sinne meni? + +--Kuului olevan kirje postiin vietävänä. + +--Eikö sitä olisi voinut lähettää? + +--Itse sanoi tahtovansa mennä. + +Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille +näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. +Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän +siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin... + +Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi +pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden +kesken pastorin kanssa. + +Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat +raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä +valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut +vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin. + +Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin +hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja +häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen. + +Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan +aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä +matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui +hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät +ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, +ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki +vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä +itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä +hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, +hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli +tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen +takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat +virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa +hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen +peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta +sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne +haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät +Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä +hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni +ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin +puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. +Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet +luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi +haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen +luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran +laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. +Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin +portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden +korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan +eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, +päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen +kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi +vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta +puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas +hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän +vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei +mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, +joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä +vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä +pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi +toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti... +Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei +nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin... + + + + +IX. + + +Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi +ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus +tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja +useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi. + +Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin +tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui +tyytyväisenä alas verannalle. + +Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja +kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja +palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja +vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen +kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän +katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... +Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo +surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että +hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi +hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni. + +Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä +olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan. + +Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle. + +--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän. + +--Mutta nythän sataa. + +--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa +katsomaan! + +Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä +tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset +pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. +Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin +kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa +otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta +rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen. + +--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten +ja katseli häntä. + +--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa! + +--Eikö oteta onkia mukaan? + +--Niin, mutta todellakin! + +Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi +keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään. + +Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi +juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he +olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi +pitänyt sinutella toisiaan. + +--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, +niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta. + +--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko? + +--Kaivakaa veikkonen! + +Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko +oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla. + +--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi! + +--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi +tehnyt mieli suuhuni pistää. + +--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä +kaloille ja itse syömme kalat. + +--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte! + +--No, jo näitä nyt onkin. + +He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa +mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille. + +--Miksen saa minä soutaa? + +--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu +airoissa. + +--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen. + +--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle? + +--Saako siellä? + +--On sieltä ennen saanut. + +Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti. + +--Tehän soudatte kuin vanha merimies... + +--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet +vesillä. + +--Yksinkö? + +--Melkein aina yksin. + +--Ettekö pelkää tuulen vievän? + +Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä +ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa +takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää +myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle +ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää. + +--Eikö miehenne ollut levoton? + +--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden +vesillä. + +--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan? + +--Minä olen mieluummin yksin. + +--Ehkä sitten laskette minut maihin? + +--Eihän toki ... mitä te ajattelette! + +--Te olette mieluummin yksin... + +--Mutta ettehän te ole minun mieheni! + +Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat +kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten +alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, +ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä +ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi +muitakin onkimiehiä. + +--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies. + +--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä. + +--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, +poroporvarillinen. + +--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja? + +--Ahvenet tietysti! + +--Ja kiisket? + +--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat +vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne +tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas! + +Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että +siima lauloi. + +--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne +ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on +tunteita? + +--Voi olla, vastasi Elli nauraen. + +--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata +ja rakastaa. + +--Sappi se ainakin on särjelläkin. + +--Tehän osaatte olla leikillinenkin. + +--Miksen sitten osaisi? + +--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät +näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen. + +--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä. + +--Pelkäättekö vieläkin? + +--Pelkään minä vähän vielä nytkin... + +--Mutta mistä syystä? + +--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja +toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin +miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te +silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi +luiden ja ytimien. + +--En tiedä siitä itse mitään. + +--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän +mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin +puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä. + +--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee, +erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt +mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan +samalla tavalla kuin minäkin. + +--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ... +vain kohteliaisuudesta. + +--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo +teidän suorapuheisuutenne. + +--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla! + +Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen +syvälle kitasiinsa. + +--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän +täytyy tulla usein tänne. + +--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin? + +--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen +katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta. + +--Niinkö? + +Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan +ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan +heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja +josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa. + +--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt +onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako? + +--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa +armottomasti, niin päätin jäädä yöksi. + +--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana. + +--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka +oli maannut postissa jo useita päiviä. + +Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli +nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi +malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai +mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä +pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun +venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ... +sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot +kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen. + +--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan +molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää +nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat +äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat +ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien +mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja. + +--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka. + +--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään! + +--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat +tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä +sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista. + +--Minä olen itsekin sentimentaalinen. + +--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan +hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne +ovat jo siellä. + +Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen +paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin +jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen +kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa. + +--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä. + +Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven +pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut +pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen +puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, +keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti +melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi +kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten. + +Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti +olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. +Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä +vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli +koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana +täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain +tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet +mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle +suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos +meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä +eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin. + +Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten. + +--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. +Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta +ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka +tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin +täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut +valmis itkemään, tietämättä oikein miksi... + +--Olen minäkin tuntenut samaa. + +--Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja +minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa +ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko +antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden +tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen +hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota +kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja +kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö, +niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa. + +--Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte +noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette. + +--Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin +tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä +sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä +mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä +ja käydä taas vastaanottamaan uusia. + +Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi +hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi +kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan. + +--Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen». +Tunnettehan sen? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään +hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on +kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne +tunteet ja toiveet, joita se herättää. + +Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen: + + Om nordens skönhet var hans sÃ¥ng, + hur klar dess himmel är, + hur dagen glömmer natten lÃ¥ng + att gÃ¥ till hvila där. + +--Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen: + + Hur skuggan där är djup och rik + inunder björk och al, + hur guldbestrÃ¥lad hvarje vik + och hvarje bölja sval. + +--Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är + att ega där en vän-- + +Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa +rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä +sydämellinen, kaukomielinen säe: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är, + att ega där en vän, + hur troheten är hemfödd där, + och längtar dit igen. + + [Suloa Suomen laulu soi, + sen ilmain ilontaa, + yökaudet kuinka päivän koi + unensa unhottaa. + + Kuin varjot siell' on runsahat + all' leppäin, koivujen; + kuin salmet kullan-soiluvat, + ja vesi vilpoinen. + + Siell' ystäväinen kellä on, + kuink' iki-ihanaa; + kuink' onpi unhottumaton + se uskollisten maa.] + +siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus +kätkettynä--ystävyydessä. + +--Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua. + +--Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin +arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se +on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, +niin jää ystävyys elämään. + +Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan +haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että +Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui. + +Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut +hiljalleen soutaa kotirantaa kohti. + +--Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.--Elli ei vastustellut, ja he +vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä. + +Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli +aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata +mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän +aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden, +autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja +onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja +muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin +vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja +saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli +odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen +elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi +niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi +oikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja +saahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän +uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria +suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole +ketään, joka häntä lohduttaisi... + + + + +X. + + +Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä +olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. +Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut +hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus +haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon +tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten +mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan +siimeksessä ja luki. + +Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt +selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä +vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, +ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään +muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka +vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes +kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään +itselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, +että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli +niin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen. + +Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän +olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi +hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän +kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties +talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei +ole hänen töittensä tähden välttämätön. + +Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli +puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen +jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei +mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. +Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja +kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, +antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan. + +Anni kulki siitä ohitse rantaan päin. + +--Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi. + +--Rouva on kotona. + +--Missä hän on? + +--En tiedä, minne olisi pistäytynyt. + +Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa. + +Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä +rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään +alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden +haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida +ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen. + +Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen +hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä +kymmenittäin. + +Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja +naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat +eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät +pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen +ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia +kohden. + +Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle. +Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan. + +--Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä +virkaili rannalla. + +--Mehän odotamme pastoria. + +--Tuleeko hän teidän mukaanne? + +--Meillähän on huomenna kesäkinkerit. + +Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää +useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he +Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt +oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että +hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen +miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli +häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. +He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi +nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa. + +--Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän +pihaan astuessaan. + +--Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani. + +--Ja te minun. + +--Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, +että piankin lähdette pois. + +--Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte. + +--Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä +vaikka koko talvenkin. + +--Saisinko... + +Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle +katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle. + +--Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne? + +--Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin. + +He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei +ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen +silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui +muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen +huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden +yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut +vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua. + +--Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? +kysyi Olavi. + +Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti +nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona. + +--Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne? + +--Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa. + +--Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla. + +--Niinpä melkein. + +--Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun +tuolla ylhäällä? + +--Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, +milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani +teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin. + +--Mistä te sen? + +--Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen? + +--Kuuluuko se tänne? + +--Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki. + +Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että +tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli +häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra +Tavela ja tuomarin neiti. + +--Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä +sopimattomasti? + +Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, +mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin. + +--Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos +verannalle? + +--Mennään verannalle! + +Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi: + +--Tekö täällä nyt olette isäntänä? + +--Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, +kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt +huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden +isäntävallan talossani niin kauaksi. + +--Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi +muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa. + +--Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut +siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin +hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään. + +--Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin. +Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä... + +--Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän +istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse +parhaiten itseään. + +--Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, +kävelemme... + +--Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun +sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on +häntä liiaksi ikävä. + +Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, +että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle +ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka +nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan +ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää. + +Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja +Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt +ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, +teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat +jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli +tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan +penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä +keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki +asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi +hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään. + +Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä +katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä +ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle. + +Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, +löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat +jotenkin ikävystyneen näköisinä. + +--Missä muut ovat? kysyi neiti Liina. + +--Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli. + +--Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä +vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli? + +--Olkaa hyvä. + +--Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin +mukaan? + +Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei +suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat. + +Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin +hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin +vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli +sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden +taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä +hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen +ja raskas. + +Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan +ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja +Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja +käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut +välttämätöntä. + +Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan +ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. +Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan +katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja +välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä +luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa +ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin +saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi +suonut häntä Liinalle. + +Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi +jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. +Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan +illallista. + +Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden +vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä +kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin. + +Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli +tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli: + +--Teillä oli hauska tänään? + +--Olihan meillä. + +--Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta +ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi. + +Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun +Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, +joka ilmaisee kateutta. + +Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän +vähän alkanut aavistaa. + +Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi +tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki +sellaiset luulot ja vakuuttaa... + +Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut +rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän +voisi...? + +Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille +kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. +Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin +ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei +nostanut silmiään ja tuskin vastasi. + + + + +XI. + + +Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään. + +Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä. + +Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat +kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja +ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli +joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut +vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä +luonteetkaan käyneet limikkäin. + +Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät +pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, +sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka +on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi. + +Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn +hypähtämään. + +Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua +siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta +sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on +traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on +mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin +takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän +oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet +rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan. + +Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli +osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta +kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka +kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy +jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä +velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on +niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten +tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa +ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. +Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden +purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä +kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, +ehkä itseltäänkin. + +Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli +sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen +sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän +tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin. + +Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa +ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet +häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, +kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka +kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi. + +Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä +eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä +mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä +ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. +Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden +nyrpeyttä. + +Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli +luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä +enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella. + +Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna +kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa. + +Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat +toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä +puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle. + +--Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin. + +--Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle. + +Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain +tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, +että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää +tekemään. + +Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan +tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä +niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen +elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin +ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä +ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, +tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista +toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» +t.m.s. + +Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. +Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään +käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja +kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran +kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, +ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä +toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, +jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä. + +Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän +kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne. + +Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan +läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen +helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse +alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset +kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista +solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty +tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen +aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä. + +Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, +joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti +hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä +johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. +Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä +tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei +välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa +niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, +sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista +esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa! + +Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen +latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle +ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, +sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet +sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime +aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen. +Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään +alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty +reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ... +edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa +entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, +niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli +ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut +häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin +taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän +hakee minut käsiinsä... + +--Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä. + +Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan +latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä +juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia +hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, +yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi +huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään. + +--Löysinpähän minä teidät! + +--Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut? + +--Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan +toimitatte? + +--Teen heinää, niinkuin näette. + +--Ladossako sitä tehdäänkin? + +--Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri +lähteä, kun te tulitte. + +--Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään. + +Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet +mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän +veitikkamaisesti: + +--Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän +mielenne tulla mukaan. + +--Antakaa minäkin rupean heinäntekoon! + +--Siin' on harava! + +--Ei, minä tahdon viikatteen. + +--Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää? + +--Mitäs en minä osaisi! + +Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se +sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille +puolille kauniisiin laisteihin. + +--Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä. + +Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä +erilleen toisistaan. + +Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan. + +--Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta. + +--Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva +kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä. + +Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui +paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät +päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään +niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen +padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä. + +Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. +Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta +ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he +toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä +tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä +hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. +Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa. + +--Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat +keskenään. + +Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket +hohtivat ja rinta kohoili. + +--Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, +sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään. + +--Teille myös! + +--Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ... +eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen. + +--Kuinkas minä sitten olin eilen? + +--Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan. + +--Minun kun piti olla teetä laittamassa. + +--Oliko se ainoa syy? + +--Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman +minuakin. + +--Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia +tyhmyyksiä ajattele. + +--No hyvä, minä lupaan. + +--Tuohon käteen + +--Tuohon käteen! + +Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota +hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen +nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin +häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat +siniset silmät. + +Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä +kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle +käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka +ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, +Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin +onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä +taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, +tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä +pitkät matkat venheen kupeella. + +Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, +sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden +sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden +edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina +kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen +olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa +vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä +etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri. + + + + +XII. + + +Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle +valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä +kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut +liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. +Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle +pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi +poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, +puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää +vastapäätä Elliä. + +Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. +Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, +että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet +sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa. + +Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina +ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, +kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut +sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä +kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli +lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat +Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville +avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli +tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi +nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli +velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin +välttämättömältä. + +Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein +sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten +oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti +olla yhtä suuri kuin miestenkin»----»Ne vanhemmat, jotka eivät ole +tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat +ankarasti moitittavat». + +----»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton +laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus». + +Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko +ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. +Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen +ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei +hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui +niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, +jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa. + +--Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi: + +--Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä: + +--Ehkä se sitten on. + +Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli +Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui +vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun +tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän +vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, +silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti +päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää +pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä +huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja +erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään +suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun +hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet +selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei +puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan-- +kurkalta. + +Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan +itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään. + +Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi +perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, +iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja +ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan +rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui +niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä +omasta itsestään. + +--Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on +kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa +ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle... + +--Eikös se sitten niin tee? + +--Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, +jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, +ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ +tekijäänsä kiittää. + +--Minä en oikein ymmärrä. + +--Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, +niin otan esimerkin itsestäni. + +--Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne. + +Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän +sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, +vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän +toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna +kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä +kylmemmäksi tuli toinen. + +--Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle +tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka +minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä +itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille +mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa. + +Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi: + +--Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä... + +--En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen--aivan +hyvin--omasta kokemuksestani. + +Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät +virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten +kysyi Elli arasti: + +--Rakastaako hän teitä vieläkin? + +--En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin +lopullisesti erosimme. + +--Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet +kohtaisitte? + +--En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että +katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen. + +--Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen. + +--Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se +siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, +ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani +minäkin. + +Hän puhui--itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa +hellytellen--ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei +itsestään eikä muista. + +--Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut +siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ... +ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu. + +--Minä luulen, että olette väärässä. + +--Kuinka niin? + +--Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen +että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi. + +--Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin +minä. + +Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko +sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää +ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden +hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. +Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne +huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa +puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ... +silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään. + +--Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. +Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän +sille enää mitään voi. + +Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. +Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo +aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä +osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja +kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän +vähän itsekin uskoi, mitä puhui. + +Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla +tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden +alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se +välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä +illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!» + +Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla +kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia +syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli +puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi +painaa mieltään. + +--Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on +minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi. + +--Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, +että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan +te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä +rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot... + +--Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut. + +Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän +niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä +paljon kuin tuo toinenkin. + +Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja +siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen +tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt +siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? +Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin +joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja +kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt +noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen +tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia +tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa. + +Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille: + +--Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin +jotain itsestänne! + +--Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään. + +Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa +kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet +kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin +muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja +hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, +että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, +kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän +kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin +kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä +virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa +vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa +havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset +näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen +painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli +lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu +puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä +haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo +sitten oli mennyt. + +Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse +sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean +syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin. + +Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä +menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. +Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin +kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon +vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan +kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta +ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata +mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. +Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät +horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua +eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän +matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä +juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee +heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on +aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa +innostustaan. + +--Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole +muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja +naurettavaa. + +--Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin +jotain... + +--Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni +... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää. + +--Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni? + +--Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut +puhua niin avonaisesti kuin teille. + +Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin +surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa +hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän +aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia +ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla +pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa +niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut +usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ... +joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein +mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen +unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä +tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni +keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi +minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne +päin...» + +Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, +aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä. + +--Saanko sakseni?--Kiitos! + +Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi +ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua +vielä täyttänyt. + +--Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi +merkitsevästi. + +Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen: + +--Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, +joita ne purjehtivat. + + +Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen +ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä +hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut +enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt +itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä +päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti +kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että +hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti. + +Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he +huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle. + +--Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna. + +--Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen. + +--Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna +kauniimmaksi kuin toisena. + +--On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin. + +--Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin... + +Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään +olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja +katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin +kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi... + +--Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on? + +--Kohta kaksi. + +--Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi. + +Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin. + + + + +XIII. + + +Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli +kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja +entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen +vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. +Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka +hänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen. + +Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään +taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat +ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he +samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin +kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi +maanantaista! + + Riemu, autuus osas olkoon, + luonnon laps sä kaunoinen + ------ + Riemu, autuus osas olkoon + luonnon laps sä kaunoinen--laulahteli hän pukeutuessaan. + +Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin. + +--Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään. + +--Mitä marjoja ne ovat? + +--Mansikoita! + +--Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi! + +Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen +käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän +hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. +Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia... + +Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan +uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos +tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli +käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla +näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset.--Kuinka täällä on +puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden +pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla +ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä +avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, +tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt +hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli +tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja +kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui +ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin +tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat. + +Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. +Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen +oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. +Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se +katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. +Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas +jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä +korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, +tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten +ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven +raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, +jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, +kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä +odottamaan. + +Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä +oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä +nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta +sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi: + +--Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte? + +--Ei ollut. + +Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi +niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä +nauratti. + +Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi +viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä +jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis +ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä. + +Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen +retkensä jalkaisin. + +--Mutta jaksatteko te kävellä? + +--Josko minä jaksan kävellä! + +He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan +matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla +vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta +avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa +lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän +oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli +alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku +oli hänen mieleensä. + +--Lähdetäänkö sitten? + +--Lähdetään! + +Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo +tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.--»Usko se! Usko se! tule +mukaan, Usko!»--Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, +hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata +pitkin. + +--Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli. + +--Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme. + +Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät +lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea +varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä. + +Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, +lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja +tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään +ikäänkuin luokseen kutsuen. + +--Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli. + +Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan +raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä +taputella. + +--Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin +silkkisamettia! + +--Soko ... soko ... soko... + +Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se +otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, +purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta +taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat +sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä. + +--Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu! + +Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin. + +--Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit! + +--Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan. + +Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan. +Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä. + +--Ai, ai, enhän vain leikannut? + +--Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen. + +--Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata +katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä +maailmassa. + +--Leikannut monta haavaa? + +--Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen +olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä. + +--En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen. + +--Olisitteko sitten tahtonut? + +--Enhän. + +--Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin +kauniin veitsen? + +--Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne! + +--Enhän toki... + +--Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta. + +Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin. + +--Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton. + +--Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua. + +--Keitä vastaan? + +--Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!... +No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja--ja pahoja kieliä. + +--Pahoja kieliä! + +--Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni +poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla. + +--Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja! + +Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen +toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin +hypähdellen metsään ja sieltä takaisin. + +Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan +olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa +katsomaan. + +--Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli. + +--Olen useinkin. Kuinka niin? + +--Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä +minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka +hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin +huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen +taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että +toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli +ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän +itki... + +--Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa!--ja +hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin +silmien edessä. + +--Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_? + +--Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_? + +--Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte? + +--Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan +vähän teistäkin... + +--Mitä te minusta ... saanko lukea? + +--Ette saa... + +--Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän +tuomitsitte häntä niin. + +--Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa +jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen +on ... onko hän onnellinen vai onneton. + +--Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt. + +--Ilahuttaako? + +--Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te +todella olette: olette koko merkillinen papin rouva! + +--Tunnetteko te hänen veljensä? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Mitä hänestä on tullut? + +--Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita +näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin +nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa +... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa. + +Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri +pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. +Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli +ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli +itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin +mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi +siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli +vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja +vihasi koko maailmaa! + +Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän +iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut +nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi +yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin +kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja +painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi +vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli +alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta +mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä +miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen. + +Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja +joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, +jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli +ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista. + +Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta +tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, +joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä +salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne +toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen. + +--Mistäs nämä pojat ovat? + +--Tuolta ollaan virran rannalta mökistä. + +Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa +hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni +paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen +tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös. + +--Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi. + +--Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten. + +--Vai niin, no onkos isäsi kotona? + +--Heinättä on. + +--Mutta minkä tähden et sinä ongi? + +--Kun ei oo onkee. + +--Onkisitkos, jos olisi? + +Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana +kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle. + +--Oon minä välittä Villen ongella onkinna. + +--Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen +ongen. + +Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän +aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan +suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan. + +Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä. + +--Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän +noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa? + +--Oit' niillä, voan kun n'ei anna. + +--Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään. + +Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan +korvasta pajukosta vapaa taittamaan. + +Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran +äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika +aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa. + +--Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!--ja +samassa vetäisi poika ahvenen maihin. + +--Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan +... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä. + +--Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen +järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa. + +--Nosta, nosta!--Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, +mutta tulihan kumminkin. + +--Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas! + +Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla +kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä +innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä +lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, +huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku +suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja +sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat +ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina +ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä +joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa +kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi +uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä +tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla. + +--Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi. + +--En ollenkaan ... onkikaa te vain! + +--Tulkaa tekin ongelle! + +--Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli. + +He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun +tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä +oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli +päivällisellä. + +--Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi. + +--Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen +jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä. + +--Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa +jostain talonpoikaistalosta. + +--Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät +huomanneet. + +Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti +paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin +molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he +vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen +toisensa puolesta. + +--Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä +noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja +vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse. + +Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut +voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti +sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on +matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä +kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin +mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle. + +--Milloinka ne tulevat? kysyttiin. + +--Noin viikon tai parin perästä. + +--Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti. + +--En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta +minä luulen, etten vielä lähde. + +Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi +luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi: + +--Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan. + +Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet +puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä. + +--Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte +siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan. + +--Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin. + +--Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole? + +--Onhan hän. + +--Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille? + +--En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene. + +--Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin +saareen kaikki pitäjän nuoret. + +--Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli. + +--Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa +hauskempi siellä Tyynelässä. + +--Ei, kyllä minä hyvin mielelläni. + +--Entäs herra Kalm? + +--Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään. + +--Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa? + +--Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin. + +--On hän ainakin ollut. + +--Kyllä hän on tainnut olla. + +--Onko hän siitä sinulle mitään kertonut? + +--Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni. + +Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan. +Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo. + +--Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti +Liina. + +--Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä. + +--Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä. + +--Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä. + +Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti +pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. +Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua +tarkastellen, peitetyn pisteliäästi: + +--Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun +shaaliani hartioillesi? + +--Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin. + +Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten +kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi. + +Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet +kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin +oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä +kerran sai sen tehdyksi. + +--Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne +tulevat? + +--En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille +kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että +liittyisin heidän seuraansa. + +Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, +poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä +mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle +kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä +tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä. + +--Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi. + +--En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen +muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa +tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa +onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta. + +--Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja? + +Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, +ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain: + +--Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä. + +--Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai +myöhemmin. + +--Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton? + +--Sanokaa, mitä luulette? + +--Mistäs minä sen tietäisin. + +--Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen +... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa. + +--Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään. + +--Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. +Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon +mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ... +määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen +sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään +toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, +kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, +välittömästi... + +--Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä +lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti. + +He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi +taas niin, että se kuului maantielle saakka. + +--Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin +äkkinäistä sään muutosta tuo. + +--Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja. + +Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni +kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän +näytti vähän hämmentyneeltä. + +--Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain. + +--Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan? + +--Ei, hän kuuluu jo menneen levolle. + +He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. +Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä +päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan +sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan +ylikertaan. + +Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä +syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja +heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat +pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian +niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta +kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän +päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen. + + + + +XIV. + + +Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa +verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä +tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi +tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista +kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan. + +Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en. + +Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi +tieto voittonsa mahdollisuudesta. + +Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai +oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa +häiritsemättä. + +Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen +itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat +sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat +voineet nyt nähdä hänet. + +Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen +huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän +alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta. + +Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde. + +Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti +Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut +päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän +viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se +katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja +omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa +hänen eteensä. + +Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna +liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne +mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä +vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja +kohtaisivat hänet Esplanaadilla.--»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut +nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!--No, ja millä +menestyksellä?--Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen +ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»--Ja se, mikä häntä eniten +harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei +valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman +vaikea ja kunniakas. + +Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen +epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan +oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä +takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se +vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen +rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen +ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään? + +Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, +johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin +onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota +»jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, +kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni +uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun +kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada +seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä +kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen +tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen--se ei tietysti voisi +tulla kysymykseenkään! + +Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä +kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», +jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai +vaatisin jotain. »Mutta mitä _ajattelette_ minusta!» Tai sitten sitä +vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, +valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä +silmiin j.n.e. + +Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se +hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, +vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden +kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja--miehen +poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy +ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti +suudelman vahingon palkkioksi. + +Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!--ja hän +paiskautui vuoteeseensa. + +Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen +kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet +tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää +hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_ +omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, +milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi +ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin. + +Mutta silloin hän suuttui itseensä. + +Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut +järkeni? + +Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko? + +Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö +mustasukkainen sellaiselle...? + +Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas +vuoteeseensa. + +Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois +mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen +mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan +kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan +karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli +jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi +yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen. + +Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset +päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä +sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää, +mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän +jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja +mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi +kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja +nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle +ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa +on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, +hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän +nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea +ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä +nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja +vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt +ketään. + + * * * * * + +Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori +astui oven täydeltä huoneeseen. + +--Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle +lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän +kuusen latvassa. + +--Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu +pitäjälle? + +--Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole +ollut komentamassa. + +--Olenhan aina välistä. + +--Välistä?--Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat! + +Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän +haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään. + +--Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän. + +--Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni. + +Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi +laverrella asioistaan. + +Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli +niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin +mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta +palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa +vastassaan veräjällä. + +He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. +Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti +etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, +että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi +mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi +ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen +ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän +sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui +pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta +pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. +Ellikin otti siihen leikkiin osaa. + +Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset +päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa +palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain +pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli +sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut +tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita +aamiaispöydästä. + +Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, +uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli +kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä +keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein +iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, +joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin. + +Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä +heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen +kanssa. + +--Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin +tule heinään? + +--Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa. + +--Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä +tuossa rantapellon alla. + +--En tiedä ... minä tuskin ehdin. + +--Tulkaa nyt vain! + +Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui +pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen +toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen. + +Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, +kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. +Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi +huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja +siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut +hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli +viivyttelikin odotellen. + +Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä +kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen +kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että +Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän +taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli +loi häneen pitkän kysyvän katseen. + +Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas +ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi +ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan. + +--Ota veikkonen velikulta! + +Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa. + +--Menettekö metsälle? kysyi Elli. + +--Menen. + +--En tiennyt teidän olevan metsämies. + +--Olenhan minä vähän sitä ja tätä. + +--Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette? + +--Ei kiitoksia. + +--Vaan jos minä panen teille evästä mukaan? + +--Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta, +jos jotain tarvitsen. + +Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen. + +Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut +niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain +loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin +vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä +tavalla olisin voinut häntä suututtaa? + +Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän +silloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, +ettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia +kuvittelen. + +Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei +uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui +kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä +lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan. + + + + +XV. + + +Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli +vastasi, ettei häntä haluta. + +--Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille. + +--Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. +Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti +valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän +virkkoi arasti ja vähän hämillään: + +--Niin, miksemme voisi mennä ripille... + +--Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen. +Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita: +Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä +kutsumusta. + +--Kuinkas minä yksinäni? + +--Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni? + +--Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat. + +--Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon +kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. +Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä +aina väistää, antoi hänen olla. + +Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja +tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan +puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle. + +Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven +takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa +kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan. + +Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa +ovelta: + +--Et siis tulee? + +Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään +koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset +ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä +tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti +hymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi, +kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia +selittämään. + +--Minä tulen, sanoi hän. + +Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin +tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa +ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän +vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman +käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. +Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta +koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja +monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun +häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille. + +Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun +hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut +sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin. + +Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. +Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään +kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen +seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin +unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan +poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan +tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään +turvattomammalta ja tyhjemmältä. + +He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa +kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle +jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo +niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli +poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat +pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi +ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista +menneisyyttä. + +Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha +väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä +sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu +mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat +kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, +jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi +mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle +heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku +olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas +tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he +luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet +jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan. + +Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle +haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja +väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei +tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen +paikkaansa menehtyä. + +Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka +hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita +heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili +eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja +katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä +muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut +enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja +ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! +Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei +hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä +toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi +puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai +kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun +puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan. + +Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän +istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään +etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina +sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, +ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata. + +Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi +hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt +tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti +hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän +kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun +vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle +muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli +tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen +muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. +Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut +isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, +joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut +kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka +tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani +tavata? + +Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin +oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut +nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli +seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt +rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi +parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää +voisi saada tekemättömäksi. + +Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, +ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni? + +Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit +samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo +Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi +hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee +polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja +sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun +ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa +viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen +veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». +He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta +olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi +enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän +purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä +penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna +hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut +vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa +ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin +itkeä. + +Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa +päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. +Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet +hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan-- +Liina varsinkin--ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen +surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi +äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi +heidän seuraansa. + +Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä +taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin. + +Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen +sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä +valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa +häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen +viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,--mutta +ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle +hän olisi hyvinkin voinut tulla--vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien +kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä +eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut +väsyksissä ja nukahtanut. + +Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. +Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja +pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan +huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni. + +Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni +sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, +että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja +seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla +Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa. + +Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin +kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? +Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene +mahdollista! + +Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein +kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja +sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa... + +Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat +vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan +odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja +hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä +tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja +jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin +sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut +todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut +täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot? + +Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut +enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun +kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin +nousevan pihaan pyssy olallaan. + + + + +XVI. + + +Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna +siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen +oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia +telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten +hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi +maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä. + +Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän +koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne +ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa +jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta +kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät +tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään +epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain +isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden. + +Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi +olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei +saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle +lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten +poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja +suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut +saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli +koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, +paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin. + +Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt +kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta +kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena +pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki +tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä +rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja +pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin. + +Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa? + +Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! +Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa +panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi. + +Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä +vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen +kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin +täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa +olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen +jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, +että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa +hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta +panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. +Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana. + +Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin +istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, +tuijottamassa eteensä pihaa pitkin. + +--Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti. + +Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan. + +--Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin! + +--Kuinka niin? + +--Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus. + +--Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi. + +--Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut +turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ... +antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle. + +Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja +vei ne eteisen naulaan. + +--Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi. + +--Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!--No, ja kertokaa nyt, kuinka +metsästysretkenne on onnistunut. + +Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti. + +--Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä +emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan +niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja. + +--Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on. + +--Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että +olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan. + +--Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista. + +Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja +yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta. + +--Saako luvan olla teetä? + +--Ei kiitoksia!--mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen +hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta. + +--Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan +illalliselle? + +--Hänkö? Hänhän on pitäjällä. + +Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä +lusikkaa lasissa sanoi hän: + +--Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas +koko viikko? + +Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään +tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli +ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi: + +--Se kai ei ole niinkään helppoa? + +--Eikö ole helppoa? + +--Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla. + +Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski +vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän +värähtäen: + +--Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut +jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...? + +--Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän +anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon. + +--Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka... + +--Joka mitä? + +--Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä +teitä ollenkaan... + +Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, +sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi: + +--Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein +ymmärrä toisiamme. + +Se näytti sattuvan... + +--Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin? + +--Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, +pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa +mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten +ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat +toistensa suhteen erehtyneet. + +--Te olette siis erehtynyt minun suhteeni--? + +--Ja te ehkä myöskin minun? + +--Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte? + +--Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin... + +--Mitenkä teissä? + +--Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä +minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut +ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs +anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä. + +--Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte? + +--Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi +loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta +ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden +kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se +ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän +vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut +teillä niitä olevan. + +--Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä +mitenkään minua loukannut. + +--Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin. + +--Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette +voinut tulla sellaiseen käsitykseen? + +--Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä +selittää. + +--Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän. + +--En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen. + +--Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että +olisin? + +--Olettehan ollut ripillä tänään? + +--Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä +minun uskonnollisuudestani, että... + +--Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri? + +--Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...! + +--Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos +menisin ripille, olisi se merkki siitä. + +--Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole. + +--Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin +vähemmän. + +--Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun +selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun +mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään. + +--Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen. + +Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli +seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään +hän sanoi: + +--Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki +niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää... + +--Mitä niin? + +--Ei mitään...--mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi +hän:--sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia +syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun +niihin kerran on takertunut. + +--Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista +ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin +... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan +minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran +rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen-- + +--Ja te luulette todellakin! huudahti Elli. + +Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko +eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen... + +--Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini +kuullut ja omin silmini nähnyt. + +--Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt? + +Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen +olkapäillään: + +--Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin. + +Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän +tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta +palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, +että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja +hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän +oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei +mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä... +Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se +täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja +ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden +vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa +kanssa taistellen: + +--Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole +onnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut! + +Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi +rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää +vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun. + +Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha +valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla +hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös +istualleen: + +--Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa +nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa? + +Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. +Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva +mielensä, siihen paikkaan menehtyä... + +Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei +hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet +väärin. + +--Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja +olento, heikko, raukka... + +--Enhän minä ... minä päinvastoin... + +--Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi, +minä olen onnettomin ihminen maailmassa. + +--Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi +loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi... + +Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän +tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. + +Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän +katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi +nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun +pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, +porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen +läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja +kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei +olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin +kummallisen kaukaista ja epämääräistä... + +Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_ +sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?... + +Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa +häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa? + +Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei +tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa. + +Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, +katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, +puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen: + +--Hyvää yötä nyt sitten!--ja meni sisään. + +Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä... +Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa. + + + + +XVII. + + +Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän +hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui +kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. +Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi +matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, +sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi +veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi +nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän +sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua +kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. + +Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän +vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen +ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä +hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut +tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa +kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä +satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka +kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja +häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan +malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole +siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka +rakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja +tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin +voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka +sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi +ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua +entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka +tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. +Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan +uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra-- +minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten +hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan +äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä +voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet +hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa +koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi +näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet +nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja +olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä. + +Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä +tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja +värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi +syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta +olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja +epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä +oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä +tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän +sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se +oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi +säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään +niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka +ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan +eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä +tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. +Mutta nyt hän oli sen tavannut. + +Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli +joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti +ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, +heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin! + +Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli +ihana! + +Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään +hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin +vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta +entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? +Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja +kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä +ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään. + +Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli +heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja +suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla +... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti +ylös vinnille. + +Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni +epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä +oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli +kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi +nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän +nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä +tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei +ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli +häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, +livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt +hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta +oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin +järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko +minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi +kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, +houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että +hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas. + +Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. +Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin +Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan +rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa +kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä +tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri +piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen +mielensä varmaankin on levoton. + +Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli +verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta +viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään +jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä. + +Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, +tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä +eilenkin, sanoi Elli: + +--Onko se sitten todellakin totta? + +--On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla +äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä. + +Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein +heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli +hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian +onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin +toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat +eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut +ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki +vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla +hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain +_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin--hänkö nyt +yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi +kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti +hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei +niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se +vielä kerran... + +--Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne +suhteen? + +--En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että +niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni +ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän? + +--En...--ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän +uskoi. + +--Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne? + +--Elkää nyt sitä enää ajatelko! + +Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi +piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt +mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle +niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että +Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli +poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli +takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa +kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen +aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin +jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen +sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen +vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin +he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni +puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja +ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, +kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan +tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen +luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin +tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat +toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat +liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, +muotojaan muuttamatta. + +--Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja +ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen +mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä +onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, +jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin +kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin. + +--Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi +sitä sanoa. + +--Sanokaa kuitenkin... + +--En voi. + +--Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään. + +--Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä +aikain kuluessa haaveksinut. + +--Teidän pitää siitä kertoa. + +--Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni. + +--Niin teidän pitääkin. + +--Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki +kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin. + +--Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä +ajattelen. + +--Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne? + +--En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja +minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta +kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä +oikeuksiinsa. + +Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse +vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään--sekä +ennen että nyt--tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli +tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on +kerran lupauksensa antanut--jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin-- +mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se +olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa +eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja +olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen +tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan +ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja +että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän +joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän +suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut +tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää +Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee +häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen +täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka +hän on onnellinen! + + + + +XVIII. + + +Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia +kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He +käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat +rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. +Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio +paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka +täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja +ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka +onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla +ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen +olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin +hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa +oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta +heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä +uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, +hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja +ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, +odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa +harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne +saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta +Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, +hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on +etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei +olisikaan ennen sitä päättänyt. + +--Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne +vetivät, sanoi Elli. + +Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella +oli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan +kaikkea toivoaan kadottanut. + +--Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin +ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana! + +--Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin +kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne +se kukkasvihko minun huoneeseen? + +--Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte. + +Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, +tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja +mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta +vahvistusta! + +Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä +sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu +siitä, mitä kuuli Sigridistä?--Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, +kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin +mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte... + +Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät +kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?--»Se oli ehkä silloin, kun minä +ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä +rakastaa.» + +--»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette +aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, +että istuisin siihen silmukkaan.»--»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin +koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»--»Jospa +tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä +haaveksin?»--»Kertokaa se!»--Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten +kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt +viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli +noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, +että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; +onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän +Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä +nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan. + +Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ... +ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä +illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki +ehkä oli jo lopussa! + +--Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen +teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin +tiedän sen... + +--Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä +enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka +elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin +olisimme sillä lailla eronneet. + +--Unohtakaa se kaikki. + +--Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä +tietysti ei voi kauan kestää. + +--Mutta miksei voisi? + +--Teidänhän on kuitenkin pian meneminen. + +--Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin +voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun +kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan +hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään. + +--Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja +ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin +sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes +kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko +kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa? + +--Lupaan. + +Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia +niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui +siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu +verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten +lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan +taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut +mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa +toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli +kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne +entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa +muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli +kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan +tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat +alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua! + +Ja _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli +pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata +ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli +kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut +kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja +vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun +Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko +korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli +kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan. + + + + +XIX. + + +Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta +häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä +että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi +itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta. + +Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi +tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja +sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään +salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta. + +Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen +kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna. + +Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä +melkein kyllästyttääkin. + +Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella +ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään +lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään +sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei +olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet +väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla +vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut +mitään osaa. + +Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita +hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin +kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen +muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin +salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin +pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin +ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen +ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää +hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella. + +Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti +Elli. + +--Ei, ei, sanoi hän. + +--Mutta miksei? + +--Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta +niin väärin. + +Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan +katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän +loukkaantuneena: + +--Niinkuin tahdotte...--ja meni ylös. + +Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?--Eikä hän +saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, +jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla +heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen. + +Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan +mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja +huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli +heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja +miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei +hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin +ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi +olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes +valittanut, kysynyt häneltä neuvoa... + +Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti +Elli ja väisti nähtävästi tahallaan. + +Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta +häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se +kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava +yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen +mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä +aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli +ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö +se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin +toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella +pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla +molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on +rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja +tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään? + +Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa +on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä +moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. +Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää +lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen +haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja +unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen +elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen +kuvitellut. + +Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, +ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt +pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä +ahdistamaan. + +Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin +tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä +oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti +näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin +seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon +tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on +pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee +perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna». + +Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, +olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on +tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut +pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus +puolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen +asemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai +aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan. + +Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi +päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa. + +--Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen. + +--En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te? + +Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin +sopivasti ja johon hän heti ihastui. + +--Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä +olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme. +Tahdotteko? + +--Mielelläni! + +Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina +voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden... + + + + +XX. + + +Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame +synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, +niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, +keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut +tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut. + +Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa +varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli +verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan. + +--No, ettekö tule jo, herra Kalm? + +--Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii +vallan mainiosti!--ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa +erehdykselle he lähtivät menemään. + +--Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos +portista. + +--Sanomattomasti. + +Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa +ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa +talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja +ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän +itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa +puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään +maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, +ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja +suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus +ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan +vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana +kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän +iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle: + +--Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut! + +--Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä. + +--Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista +olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi +koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja +tulisin vastakin kävelemään! + +--Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne +ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto, +temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on +itse kirkkoholvi... + +--Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä +kummastakaan antanut oksaakaan taittaa. + +--Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi. + +--Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua +haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä +ohjaamassa. + +--Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen +»kaikkein pyhimpään». + +--Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä. + +--Eikö kenenkään? + +--Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin +kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät. + +--Missä se on? + +--Se on täällä edessäpäin. + +Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä +syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan +heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa. + +Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä +viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta +sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. +Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja +toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään +vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen +alituisesti lehtiään lepatteli. + +He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he +tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai +heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa +kuunnellen. + +Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa +hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa +hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut +leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä +ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. +Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, +jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli +joutunut. + +--Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, +heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut. + +Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon +hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä +ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja +toivoisasti. + +He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle +mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja +kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin +kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa +oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko +paistoi heleästi mustalle lattialle. + +--Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli. + +--Ketä tässä asuu? + +--Eräs vanha kalamies vaimoineen. + +He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään. + +--Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois. + +--Mennään vain.--Minnepäin? + +--Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä. + +Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata +kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa +kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä. + +Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille +hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan +Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, +toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana +alankona ulottui mäkikyliin saakka. + +--Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti +paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta +yppylää. + +--Nyt näen ... tuo uusi valkea huone. + +--Se on heidän uusi riihirakennuksensa. + +--Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla? + +--Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on +näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä... + +--Sekö se on teidän temppelinharjanne? + +--Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen +taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä. + +Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka +laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi +on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä +on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven. + +--Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi +mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä... + +--Hyi, elkää sellaista puhuko... + +--Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta +kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä +lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa... + +--Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni +olette oikein onnen lempilapsi? + +--Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan... + +--Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä +käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua +suotta peloittelette. + +Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna. + +Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja +tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, +alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin +millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein +vedettömäksi. + +Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli +niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva +ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden +raoistakin ulos. + +--Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi. + +--Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa. + +Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. +Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea +oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet +haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli +riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen +tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin +puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin +haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa +toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet +viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen +otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa, +kaiken maailman kuulumattomissa... + +Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla +heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa +hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta +pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä +paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti +pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois +eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät +olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen +perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla +istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein +herpaisevasti. + +Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut +liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan +äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta +josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen +sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon +viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen. + +Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi +hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, +että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen +tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen +yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut +seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se +ollut uudistunut. + +Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina +ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti +tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen +itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se +varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman +tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä +ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin +päähänsä: + +--Joko olette tarpeeksi levännyt? + +--Entä te? + +--Minä jo olen. + +--Mennäänkö sitten taas? + +Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa. + +Mitäs siitä, parastahan oli näin! + +Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja +sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja +leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava +ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti +kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä, +mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut +pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan +rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin +tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en +ole sitä oikeastaan aloittanutkaan. + +Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, +joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli +mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut +aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen, +ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä +kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi +niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet +päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, +kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri +sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein +peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli +syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin, +että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja +saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua» +niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On +se totta». + +Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se, +ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin +vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei, +edemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää +varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään +kokonaan sitomatta... + +Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin +kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja +vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta +jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli +niin monesti sanonut sitä toivoneensa... + +Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli +syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan +häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan: + +--Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme +... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä +tiedämme. + +--On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki... + +Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta +Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän +kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen. + + + + +XXI. + + +Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen +poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan +nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli +kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin +kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva +ja yks' vieras herra!» + +Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he +metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan. + +--Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, +nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin +siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän +jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja +avartuvan. + +Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. +Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi +seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin +sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun +tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa. + +--Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai +noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä. + +--Ensin »temppelin harjalle!» + +He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta +eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin +kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo +välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse +milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua +pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai +nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään. + +Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti +kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan. + +--Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla! + +Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, +sileätä nurmikenttää. + +--Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen. + +--Ei, mutta todellakin! + +--Tässä on nyt se »temppelin harja!» + +--Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata +näköpiiriä kaikille tahoille. + +Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton +kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden +takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, +taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine +kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja +laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki +näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen +kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien +matkojen päästä näkyviin. + +Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin +huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä +puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän +osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut +häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan +ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin +likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä +tulkinnut. + +Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta +seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja +kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi. + +--Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi +laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan... + +--Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin. +Ettekö tahtoisi milloinkaan pois? + +--Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se +kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä +täällä on... Entä te? + +--Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, +mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin +onneni kukkulalla. + +--Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi +oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin +te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän? + +--Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta +jättää? + +Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa +voimalla hän sanoi: + +--En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette +saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette... + +--En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä. + +Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi +hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä +liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä +ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän +saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti +käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli +häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin +kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo +koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, +hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan... + +Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja +vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa +kootuilla voimilla rintaansa vasten... + +Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, +irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä +vetää hänet puoleensa. + +--Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää! + +Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä: + +--Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen... + +--Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti. + +--Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin. + +Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen +hymyillä: + +--No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko? + +--Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa... + +--Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää +silti loukkaantuko minuun ... ettehän? + +--Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden... + +--Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy +unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako +... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet +tähänkin saakka. + + + + +XXII. + + +Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna +vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja +laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa +luo. + +Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä +viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna +ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että +taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan +... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en +nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla? + +Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa +katsomassa. + +--Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se +siellä käydä ja käyttää muitakin--»temppelin harjallaan». + +--Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas +oli mennyt askareilleen. + +--Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti. + +--Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä +sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta +puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin +täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja +kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan. + +--Ja nyt ette enää heitä kadehdi? + +--Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin +hekin. + +--Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän? + +--Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin +hekin ... ainakin minä olen... entä te? + +--Olenhan sitten minäkin... + +--Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle +tyytymätön? + +--En suinkaan. + +--Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.-- +Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin +olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ... +niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina +kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte. + +Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä +hajamielisesti silmiin. + +Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin +yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut +kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, +sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan +pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se +todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli +häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka +nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen +asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet +mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja +intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että +se olisi viimeinen kerta? + +Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan +tunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja +lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! +Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin +oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät +tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista +tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi +heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän +saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin +sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut +ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt. + +Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli +näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta +tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän +oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja +iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin +teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai +mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, +joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja +vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen +ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja +tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet +viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ... +heillä on jo pojat! Katsokaa nyt! + +Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt +oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin +nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken +ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. +Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti +saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja +tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului +yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli +nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja +poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, +kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat +katselemaan aittoja. + +Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä +tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti +Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet +kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä +hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi +päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa +rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä +pihaan. + +Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän +ripsui. + +--Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt? + +--Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän +aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä +murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta +sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti. + +Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen +näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, +olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon +toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin +näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi +puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin +Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki +yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen +rintansa ja jäsentensä värähdykset. + +Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi +samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea +viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ... +mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui +sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, +joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää. + +Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja +sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden... + +Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä +laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa +vieraille aamiaiseksi. + +--Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, +haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja +veriään asettumaan. + +Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin +pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja +onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen +vastapäätä istumaan. + +Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui +vähitellen helläksi tunteellisuudeksi. + +Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden +poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän: + +--Eihän se ollut niin todella tarkoitettua? + +--Mikä niin? + +--Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen +kerta... + +--Oli se... + +Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, +niin aivan toden todella tarkoitettua. + +Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan +vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi. + +Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin +mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka +kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui +kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät +tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla +istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan +jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin +hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen +osaakin. + +Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin +ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle +toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta +katosi sinne isäntäkin. + +Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, +kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan +tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa +rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi +pitänyt mennä sinne samaa tietä. + +Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin. +Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla. + +--Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi +aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon. + +Vähän päästä meni Olavikin aittaansa. + +Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli +tullut hänen luokseen? + +Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen +pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno +väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja +hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin +risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan +varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari +askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen. + +Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? +Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä +kumpikin ikkunastaan. + +Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi +tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi +tällaista tilaisuutta... + +Hän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä. + +Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen +erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota +hän mielestään ei ollut ansainnut. + +Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää +tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko +hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa. + +Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko--taikka! Elli oli +valinnut... Hän myös!--vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä +siitä, mitä hän oli valinnut... + +Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin +toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä. + +Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella +yötä. + + + + +XXIII. + + +Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta. +Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli +sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain +laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon +läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja +pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille +palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle. +Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet +kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin +ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli +muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan, +ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli +kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava +lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen +ilmasta. + +Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli +kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla. + +Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan +ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime +sunnuntaina tuolla kotona. + +Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä +ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet +luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii? +Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet +oikein. + +Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut +niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen +seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti, +hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä +vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se +olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu. + +Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi +ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut. +Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä? + +Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee +käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin +paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen +pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ... +niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän +pellonpientarella. + +Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen +pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt +heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin +käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän +välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä... + +Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka +minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin +viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. +Ja nyt...! + +Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin +pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä +vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi +hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun +Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät +niin jäykiltä ja vierailta. + +Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että +he menisivät kävelemään. + +--Jos teitä nimittäin haluttaa? + +--Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten +menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan +aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä +jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja +vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä +ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja +katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä +innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman +eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin +maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään +sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi +ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja +laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon. + +Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. +Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, +se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi +ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti +häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. +Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja +hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti +olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki +ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli +hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää +itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä +tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa? + +Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ... +mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien +muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin +olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä. + +Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi +heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi +kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut +näkyvissäkään. + +Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa +ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut +sitä kestää. + +--Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän. + +--Istutaan vain ... uuvuttaako teitä? + +--Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain. + +He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa, +puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän +oli niin...? + +--Mitä tarkoitatte? + +--Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ... +minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun +noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään? + +--Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin +omituinen, etten tiedä, mitä ajatella... + +--Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa? + +--Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa, +etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan, +etten sitä voi... + +--Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut? + +--Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa. + +--Etten minä teihin luottaisi! + +--Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ... +ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla. + +--Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla +niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta +en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle +anteeksi. + +--Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi. + +Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja +sanoi sitten: + +--Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ... +meidän kummankin heikkouttamme... + +Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti +lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, +värähtelevällä äänellä: + +--Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te +sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...? + +--Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus... + +--Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me +emme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä +silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa! + +Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa +käsivartensa hänen vyötäisiinsä. + +--Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.--Elkää, minä pyydän! + +--Mutta miksei? Sanokaa miksei? + +--Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin. + +--Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne! + +--Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun +tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää. + +--Mutta kuka teitä syyttäisi? + +--Kaikki, koko maailma... + +--Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo! + +--Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon +minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin +ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä +olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla. + +--Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla +kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun +täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen. + +--Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän! + +--Ettekö todellakaan? + +--Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, +kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani... + +--Vai niinkö? + +--Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä +olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos +tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani +tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi +illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt +henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä +tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei +kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille +minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole +teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa? + +--Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä +osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja +miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan +puhtautensa ja hienoutensa? + +--Miksikö?--Niin miksikö!--hän vähän hämmentyi.--Ettekö sitä ymmärrä. +Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen +antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai +voinko? + +--Ette tietysti voi. + +--Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ... +mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin +jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään +hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he +voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä +puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei +heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson +minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt? + +--Luulenhan ymmärtävän. + +--Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen +hyväksytte... + +--Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte. + +Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli +omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti, +ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään +tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin +vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen +elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei +hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli +tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään +tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt +mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista +rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja +hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista +erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut +miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä +voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta, +niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden +seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei +nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti +hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja +oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen +vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien +hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada +muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa +sekään? + +--Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen. + +He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he +eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin. +Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi +tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen +katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti +hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut +vapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se +olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla +kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen +olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö +niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä? + +Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä +uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti +myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä. + +Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi +hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta +miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli +seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin +paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla +mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän +tahtoo... + +Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se +loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt. + +Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole +niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista. + +Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi +voinut olla oikeassa. + + + + +XXIV. + + +Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta +Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa. +Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä +heille tervetuliaisiksi. + +He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin +tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja +selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta +kannaltaan. + +Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka +vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään +nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä. + +Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa: + +--Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä +odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin, +että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, +niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette +jaksaneet? + +Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken +päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen +toiselle puolen tietä. + +--Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi. + +--Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa +ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla +on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään +syksyyn. + +Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan +kertoa omista asioistaan. + +Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla +perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta +nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai +asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää +kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla. + +--Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä +karjakartanollekin. + +Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi +ollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut +hauska retkellään. + +Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan. + +--Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä +ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, +tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja +välttämättä syödä pieni juhla-illallinen. + +--Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi. + +--Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen +päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan +siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se +hääpäivämme. + +--Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan +tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi +huoneeseensa. + +Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän +kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän. + +Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut +vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja +muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa. + +--Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui +hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla +täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina, +vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet. + +--Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen. + +--Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ... +maljasi, sinä vanha veikko! + +Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen +silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema +oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla +tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen +odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se +oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja +yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä +kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli +äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron +yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin, +jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen +annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että +häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut +kuulua. + +Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi +silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, +saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen. + +Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi +olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä +viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään, +hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja +hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään. + +Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä +näyttäytynyt. + +Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori +tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli +vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta, +että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin +tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali. +Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan +huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti +häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt +aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli +ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi +selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä +sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti +sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut +perillisiä... + +--Eikö ole tietoakaan? + +--Ei ole vielä tähän asti ollut. + +Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että +olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin. + +--Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella +ole niin suurta merkitystä? + +--Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta +ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun +täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista +tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä +olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu +päiväkausiin sanaakaan... + +--Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä +olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen. + +--Onko se puhunut sinulle minusta mitään? + +--Mitäs hän olisi minulle siitä? + +--Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut +sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve +nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle. + +--Ei kiitoksia ... en minä enää. + +--Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy +alkuun ... mutta missä se Elli on? + +Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen +kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja +Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän: + +--Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja +viikkokausia haukkuvat toisiaan. + +Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän +taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa: + +--Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se +aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä +myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri +lähteneet... + +Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen. + +--Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun +tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me +olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään +kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin +minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan +helmassa... + +--Sinähän tulet aivan runolliseksi... + +--Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen +minä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin, +niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin +nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä +niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli? + +Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli: + +--Olivatko kotona pappilassa? + +--Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on +sinulle kirje. + +Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä +noutamaan. + +Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti +Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä. + +--Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö? + +--Mitäs minä olisin... + +--Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen? + +--Rakastanhan ... mutta minä toivoisin... + +--Mitä ... sanokaa... + +Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan. + +--Voi, voi, sanokaa nyt! + +--Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se +teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään +sen minun tähteni. + +--Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että +tahdon tehdä kaikki, mitä voin... + +--Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_! + +Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä +tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat +olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin +päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi +maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään +jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat, +että Olavi tulisi heidän mukaansa. + +Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä, +melkeinpä mielihyvällä. + +--Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori. + +--En tiedä vielä. + +--Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri +tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään! + +--Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta. + +--Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle +jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä +kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä +menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä! + +--Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa. + +--Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi +muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää. + +--Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan. + +--No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo +illallinenkin olevan valmis. + +Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan +yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja +nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä +purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että +häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään +raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko +tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän +tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ... +puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla +säpäleiksi! + +Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi +edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää +niin kylmän ivalliselta--minuakin kohtaan. + +--Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun +järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen. + +--En minä nyt, sanoi Olavi. + +--Etkös tule Ellikään? + +--En. + +--No mennään sitten nukkumaan koko komppania. + +Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän +kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin +Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota +vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että +hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että +hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen, +käänsi hänelle selkänsä. + +Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen: + +--Anna minun olla! + +--No, no ... etkö tule kohta nukkumaan? + +--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla +rauhassa! + +--Ka, ka ... mikäs nyt? + +--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa! + +Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun +hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut +ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa. + +Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn +itkuunsa. + +Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot +käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta +hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä +rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen... + +Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä +tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä +minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua +jätä! + +Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, +juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen +huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. + +Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi +kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli +uskaltanut edes kolkuttaa. + +Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta +jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna. + + + + +XXV. + + +--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, +jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian +naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa. + +Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen +ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui. + +Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan +tieheni! + +Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, +haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua +tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha +ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä +ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta +muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin +suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä +viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri? + +»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja +nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, +lisääntykää ja täyttäkää maa! + +Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti +uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli +esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan. + +Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin +liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden +totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia +ja kirjainsa kansia. + +Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan +platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella +ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut +järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa +ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun +pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes +hänen sormenpäitään suudella! + +Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt +tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä +se tapahdu hänen tahdostaan. + +Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, +laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja +istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa. + +Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani +_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta +kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen +tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä! + +Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä +kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin +_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi +eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä +työ, jos hän menisi nyt kohta? + +Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä +tuttaviaan. + +Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin +vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois +talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja +ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen +tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi +pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista +kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat +olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma +siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, +ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä +ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli +voinut niiden valtaan antautua! + +Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin +oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko +elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä +niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, +miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, +että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja +se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin +elävästi oli kertonut. + +Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa +häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi +hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä +minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän +hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen +kanssaan Amerikkaankaan paeta!» + +Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän +muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. +Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin +kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan +päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä +ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin +voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa +helpommin. + +Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi +teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen +onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä +toverinani, ainainen hauska ystäväni... + +--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka +oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa. + +Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, +iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa +matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja +liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, +suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin. + +Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän +täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun +sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei +kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä +iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen +hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.» + +Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien +sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin +yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen +ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa +kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu +olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun +toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi +hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa! + +--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista +hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta. + +--En, en! + +--Saammeko olla aivan varmat, että tulette? + +--Saatte olla! + +Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan +hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas +muisti, minne hän oikeastaan ajoi. + +Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin +pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään +hellämielisyyttä ja peräytymistä. + + + + +XXVI. + + +Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, +hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. +Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä, +hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä +vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo +heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin +vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen +jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla +heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä +hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo. + +Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli +niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran +luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli +sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä +siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä +pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua +hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä +vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa. + +Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, +pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka +hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä. + +Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on +voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. +Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan +kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä... + +Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään +selkoa siitä, mitä teki... + +Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen +ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään +muita mukanaan. + +Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, +mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä +omaan huoneeseensa. + +Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi +ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi +kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri +muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä +laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on +niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...» + +Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, +ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä +edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin +sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän +liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan +jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi +viheltää. + +Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse +ilmoittamaan lähdöstään? + +Joku tuli. Se olikin vain pastori. + +--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain +onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä +sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten +päivällinen valmiiksi laivan tuloon. + +Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja +tuijotti järvelle. + +Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja +verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. +Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli +meni kuitenkin häntä vastaan. + +--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän +kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä. + +--Niin, olenhan päättänyt... + +--Ettekö tule takaisin? + +--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä. + +--Teille tuli kiire lähtö? + +--Niin, toverini vaativat välttämättä. + +--Onhan hauskempi matkustaa seurassa. + +Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen +oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän +sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni +verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, +tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä +vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä. + +--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni... + +--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne. + +--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on +parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle... + +--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta... + +--Niin, ja teille myös... + +--Ja minulle myös. + +Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo +suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli +jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus, +kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi +sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin +Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas +pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki +pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas +peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen +täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan +siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli +osannut toivoakaan. + +Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin +päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa +ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, +Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen +vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei +hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka +taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. +Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä +siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut +täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, +kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, +suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja +piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet +kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli +kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin +koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi. + +Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi +heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: +»Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. +Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko +hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, +etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas +Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna +sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin. + +--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos +aiot mukaan. + +Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä +odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on +pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua +leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut +hän, joka pyysi tulemaan. + +Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä +häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä +saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta +takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä. + +Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, +Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. +Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen +vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun +kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy +hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin +kyyneleensä pidätetyksi. + + + + +XXVII. + + +Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli +keskellä venhettä. + +Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä +tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, +puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin +elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja +hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö +sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi +alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa +mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi +edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki +hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta +sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, +että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään +ajatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi. +Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken +muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään +hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan. + +Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä +tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo +hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, +kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea +isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin +rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä +Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi. + +--Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi +pastori kääntyen taakseen. + +--En tiedä, sanoi Elli. + +--Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on +tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille. + +--Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin. + +Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori +oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä +ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä +kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... +vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi +kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei +sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä +lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...»--»Eihän +sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos +tulisit». + +He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin +pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista +vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon +tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen +mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava +ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien +selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. +Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä. + +Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä.-- +»Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu +pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui +päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... +olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda +erokahvit. + +Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. +Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän +luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen +puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, +niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli +hänen sydämellään. + +--Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä. + +--Mitäpä te sillä,--mutta antoihan Elli sen kuitenkin. + +Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin +Olavi sanoi: + +--Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän. + +--Mutta miksi te menette?--Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori +huusi: + +--Nyt se tulee! + +He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen +takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla: + +--Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette. + +Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin +menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain +uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut. + +Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei +haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden +painajaiset elämän ajaksi mieleen. + +He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä +lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, +että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin +riemuissaan jostakin. + +Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko +naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille +hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän +jotakuta. + +--Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te! + +--Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi. + +Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, +samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat +laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä +naisääni huutaa taas: + +--Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm! + +Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan +nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan +sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka +propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin. + +Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin +peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas +siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu +poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan +unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa +sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se +neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan. + +--Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat. + +Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja +lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet +kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois +päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy +venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden. + + * * * * * + +Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä: + +--Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen +kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat? + +--En. + +--Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli +vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko +lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi +se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen +pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla +puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä. + +--Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti +renki kokkatuhdolta. + +--Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo +kierroksessa. + +Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja +ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta. + + * * * * * + +Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten +kylmää kalliota. + +Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä +viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja +kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, +aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän +onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen +veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että +kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä +kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa +tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee, +jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole +mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka +hänestä välittäisi. + +Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin +ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa +eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja +yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen +tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä +välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, +hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, +niinkuin minulle kertoi muista.» + +Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä. + +Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä +rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina +antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut. + +Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo +kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat +mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa +taas syksy, tulee se talvi... + +Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, +mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, +puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän +oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja +pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, +jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, +jolla Olavi oli onkinut. + +Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli +ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita +käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas +silloin. + +Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi +taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli +parkaista. + +--Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan? + +Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut. + +Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan + +Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta +vaikka järveen...? + +Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja +kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, +nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin +askelin huoneeseen. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN ROUVA *** + +***** This file should be named 13663-0.txt or 13663-0.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/6/6/13663/ + +Updated editions will replace the previous one--the old editions will +be renamed. + +Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright +law means that no one owns a United States copyright in these works, +so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the +United States without permission and without paying copyright +royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part +of this license, apply to copying and distributing Project +Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm +concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, +and may not be used if you charge for an eBook, except by following +the terms of the trademark license, including paying royalties for use +of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for +copies of this eBook, complying with the trademark license is very +easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation +of derivative works, reports, performances and research. Project +Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may +do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected +by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark +license, especially commercial redistribution. + +START: FULL LICENSE + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full +Project Gutenberg-tm License available with this file or online at +www.gutenberg.org/license. + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project +Gutenberg-tm electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or +destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your +possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a +Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound +by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the +person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph +1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this +agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm +electronic works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the +Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection +of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual +works in the collection are in the public domain in the United +States. If an individual work is unprotected by copyright law in the +United States and you are located in the United States, we do not +claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, +displaying or creating derivative works based on the work as long as +all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope +that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting +free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm +works in compliance with the terms of this agreement for keeping the +Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily +comply with the terms of this agreement by keeping this work in the +same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when +you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are +in a constant state of change. If you are outside the United States, +check the laws of your country in addition to the terms of this +agreement before downloading, copying, displaying, performing, +distributing or creating derivative works based on this work or any +other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no +representations concerning the copyright status of any work in any +country other than the United States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other +immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear +prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work +on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the +phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, +performed, viewed, copied or distributed: + + This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and + most other parts of the world at no cost and with almost no + restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it + under the terms of the Project Gutenberg License included with this + eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the + United States, you will have to check the laws of the country where + you are located before using this eBook. + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is +derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not +contain a notice indicating that it is posted with permission of the +copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in +the United States without paying any fees or charges. If you are +redistributing or providing access to a work with the phrase "Project +Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply +either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or +obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm +trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any +additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms +will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works +posted with the permission of the copyright holder found at the +beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including +any word processing or hypertext form. However, if you provide access +to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format +other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official +version posted on the official Project Gutenberg-tm website +(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense +to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means +of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain +Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the +full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works +provided that: + +* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed + to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has + agreed to donate royalties under this paragraph to the Project + Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid + within 60 days following each date on which you prepare (or are + legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty + payments should be clearly marked as such and sent to the Project + Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in + Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg + Literary Archive Foundation." + +* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or destroy all + copies of the works possessed in a physical medium and discontinue + all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm + works. + +* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of + any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days of + receipt of the work. + +* You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project +Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than +are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing +from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of +the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set +forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +works not protected by U.S. copyright law in creating the Project +Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm +electronic works, and the medium on which they may be stored, may +contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate +or corrupt data, transcription errors, a copyright or other +intellectual property infringement, a defective or damaged disk or +other medium, a computer virus, or computer codes that damage or +cannot be read by your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium +with your written explanation. The person or entity that provided you +with the defective work may elect to provide a replacement copy in +lieu of a refund. If you received the work electronically, the person +or entity providing it to you may choose to give you a second +opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If +the second copy is also defective, you may demand a refund in writing +without further opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO +OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT +LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of +damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement +violates the law of the state applicable to this agreement, the +agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or +limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or +unenforceability of any provision of this agreement shall not void the +remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in +accordance with this agreement, and any volunteers associated with the +production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm +electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, +including legal fees, that arise directly or indirectly from any of +the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this +or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or +additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any +Defect you cause. + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of +computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It +exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations +from people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future +generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see +Sections 3 and 4 and the Foundation information page at +www.gutenberg.org + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by +U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, +Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up +to date contact information can be found at the Foundation's website +and official page at www.gutenberg.org/contact + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without +widespread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine-readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To SEND +DONATIONS or determine the status of compliance for any particular +state visit www.gutenberg.org/donate + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. To +donate, please visit: www.gutenberg.org/donate + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project +Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be +freely shared with anyone. For forty years, he produced and +distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of +volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in +the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not +necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper +edition. + +Most people start at our website which has the main PG search +facility: www.gutenberg.org + +This website includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + + diff --git a/old/13663-0.zip b/old/13663-0.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..f1eb328 --- /dev/null +++ b/old/13663-0.zip diff --git a/old/old/13663-8.txt b/old/old/13663-8.txt new file mode 100644 index 0000000..9240c5d --- /dev/null +++ b/old/old/13663-8.txt @@ -0,0 +1,8630 @@ +The Project Gutenberg EBook of Papin rouva, by Juhani Aho + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Papin rouva + +Author: Juhani Aho + +Release Date: October 6, 2004 [EBook #13663] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN ROUVA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + +PAPIN ROUVA + +Kirj. + +Juhani Aho + + +WSOY, Porvoo, 1920. + + + +Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papin +tyttäressä.» + + +Motto: »Älkää hänt' unelmass' edes nähkö, + ettei hänen silmäns' + iskisi teihin, ja katse, + jok' ei mene mielestä koskaan, + hiljaa vaivaavaks okahaks näin + jäis sydämeenne.» + + (Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa») + + + + +I. + + +Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla +pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen +valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso +valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse +suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli +päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella +puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos +joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin +noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle. +Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen +ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi +silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä +peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo +tuolla kaukana'»--»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen +virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle +ehkä tulla ohimenevä ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo +paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.» + +Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti +siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus. + +Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja +pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka +tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat +pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka +harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa +niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai +valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva +ruohikko jyrkkäyksen rintaan. + +Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus +kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja +hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli +rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi +valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään. + +Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän +ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka +mättäästään. + +Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka +tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo +pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen, +vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla +teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo +kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse +rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa. + +Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä +surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui +siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää +alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho. +Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden +lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt +liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä +kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan +silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti +lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita +puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin +liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa +venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen. + +Talon nimi oli Tyynelä. + + * * * * * + +Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta. + +Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta +ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa +laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen +johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen. + +Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen +kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati. + +Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut +huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan +kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun +kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän +siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja +katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan. + +Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä +siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt +silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen +jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä +hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein +kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut +itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä +oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta. + +Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa. +Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se +hänen mielestään oikein tuli paikalleen. + +Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se +häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain +kaikkein välttämättömimmän. + +Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja +kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja +yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä +huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun +sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi +hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan +ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo +ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen +sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia +reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon. + +Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne +yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän +oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt +vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen +oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet, +pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia +salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle +oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin. + +Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin +näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_. +Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen +jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit: +harmaa ja sininen. + +Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos +ikkunasta peltojen ja järvien yli. + +Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri +pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana! + +Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta +nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää +itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen +täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen +vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään +sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin +esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta +matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen +osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa, +kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka +olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, +hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli +oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen +äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut +välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun +hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen. + +Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista, +vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt, +mihin hän sitä ennen ryhtyisi. + +Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan +vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen +päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan +samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja +hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki +kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti +järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana +kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi +valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja +tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään +myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina +niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen +omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä +häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne. +Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle +päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko +tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä. + +Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi +polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi +vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli +pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja +edessään aava ulappa. + +Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos +maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun +katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden +koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen +suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman +kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka +oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi +ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää. + +Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen +iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen +jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät +sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona +kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen. + +Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana +rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta, +lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja +lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän +pyhitti paikan omille haaveiluilleen. + +Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat +hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän +sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys +kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki +suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää, +toveria ja rakkautta. + +Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa, +kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei +voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran +tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan. +Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain +erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan +mitään eikä ketään. + +Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut +ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin +tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän _ei +tule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen. +Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina +valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin +olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu +vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi. + +Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja +alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet +laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla. + +Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään, +muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut +koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen +mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos +olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta +vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja +omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui +kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan. + + * * * * * + +Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen, +kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen +veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi! +Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas, +valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella +riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään +kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita. +Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat +hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen +käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti +ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään. + +Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se +niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten +kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, +niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he +tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään +käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat +järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa. +Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä +niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi +kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään. +Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien +Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin +sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän +oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään +kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti +tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he +lentävät yhdessä. + +Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu +seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli +nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan +takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän +kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn. + +Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka +rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole +koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat +hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon +järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti +yltäkylläisimmän onnettomuutensa. + +Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin +kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut +käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään +keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä +luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja +kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä +naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin menen jonkun +kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että +maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein +saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka voi elää +naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa luvan +voida ja näkyy sitä voivan.» + +Ja näkyyhän sitä voineen. + +Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut +kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut +ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet +melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran +perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja +hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja +herjennyt jo muutostakin odottamasta. + +Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään +nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne +kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä +nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi +vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että +venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin. + + * * * * * + +Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja +samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä +hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä +päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä +ulapalle. + +Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi +vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. +Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas. + +--Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja +välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi +vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti +edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat +hänet. + +Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli +venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä +venhettä, oli noussut seisomaan. + + + + +II. + + +Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle +ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli +tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä +hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja +asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin +avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat +yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan. + +--No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai +paperossia? + +--Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin.--Vai +niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi? + +--Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta? + +--Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta... + +--Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja +liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan +päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. +Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on +aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu... + +--Jahah, vai sinun aikanasi. + +--Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, +mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada +kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo +vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet +vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen +hyvässä kunnossa... + +--Onko sinulla suurikin maanviljelys? + +--Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ... +saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja +toistakymmentä lehmää ... myön minä voita... + +--Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen? + +--Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat +paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa +seurakunnassa... + +--No, mutta perheesi? Onko se suurikin? + +--Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä. + +--Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on? + +--Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain +tupakkasi mukaan, ei se mitään. + +Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja +sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori +selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja +samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta +keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa. + +--Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä... + +Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän +kuulee vieraan sanovan: + +--Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran +ennenkin tavanneet toisemme. + +--Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen... + +--Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa +kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. +Muistatko sinä, Elli? + +--Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa... + +--Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan +naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ... +minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan... + +--Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä. + +--Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt. + +--Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen +matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani +Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten +ensimmäisten ylioppilasvuosieni. + +--Onhan se luonnollista sitten... + +--Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. +Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme +laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin +voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin +valinneeksi tämän paikan... + +--Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein +tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita. + +Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He +jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras. + +Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan +päähän tuolille. + +--Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja +ystävällinen vanha ukko. + +--Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten. + +--Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman +asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, +joista muutamat olivat olleet minun opettajiani. + +--Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä +palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen. + +--Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää +soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä +Ouluun. + +--Se kai oli hyvin hauska matka? + +--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut? + +--En ole. + +--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa +tavannut niin omituista luontoa... + +Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti +venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen +itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän +oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli +pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, +että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja +Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja +alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan. + +--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa? + +--Se on heti paikalla valmis. + +Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. +Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän +kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli +lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman +maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan +poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin +kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan +omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän +itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä +rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli +hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän +samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja +minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli +tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut +uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut +hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: +suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. +Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä +albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. +Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, +tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän +kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä +kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä: + +--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle. + +Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun +oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja +varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta +emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan +vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia +juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti +muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa +vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli +niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä +suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta +hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja +surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut +ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen +liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja +säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita +kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä +pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti +hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut +kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt +silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, +miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin +pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen +vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja +hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut +ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli +hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja +pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin, +mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän +kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä +paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin +hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin +olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja. + +Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva +kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat +ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat, +Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona, +Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He +nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä +samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, +oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä +synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin +suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai +hänetkin nauramaan mukanaan: + +--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei +se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni +maailmassa. + +--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen +omaa rohkeuttaan. + +--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi. + +--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua? +keskeytti pastori. + +--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat +salakarit. + +--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän +pitäjässä, pappilassa varsinkin. + +--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani. + +--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli. + +--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan +kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta. + +He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan. +Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin +hän itsekin. + +Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti +liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin +sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat +ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt +kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut +yht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle, +keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja +herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan. + +--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva. + +Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri +samaa. + +--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa. + +--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten +tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista +sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja +sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on +niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen +merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle +kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee +vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt. + +--Tehän olette papin poika? + +--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani +pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan +tuntematonna. + +--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että +teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois. + +--Viivyinhän siellä pari kolme päivää. + +--Ettepähän kuin vähän toista. + +--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli +näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan +näköalaa? Muistatteko? + +Josko Elli muisti! + +--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja. + +--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen +itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas. + +--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy +kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle, +sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen +keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan. + +--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin +luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme +väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä +noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että +tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia. + +Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat +Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut, +vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle +toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita, +niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä +arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä. + +Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin. + +--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän +sanoa töksähdytti. + +Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään +jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen +enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi +hartioilleen. + +--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään. + +--Ei, ei ollenkaan. + +Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he +nousivat ja lähtivät huoneeseen. + +--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi, +teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä +huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään +kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan? + +--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä. + +--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen. + +--Hyvää yötä. + +--Hyvää yötä. + +Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa +vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo +ennenkin huomannut, että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää +miehensä lähestymistä. + +Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko +vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti +kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui +verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine +seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja +kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa, +salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka +niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti +laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli +herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin +selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle +ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla +mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja +tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan, +hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii +olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy +työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen +verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä +maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta. + +Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli +sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen +pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno. + +Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki +kauluksensa ja kravattinsa. + +Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on +lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat +viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat, +otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan +ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin +huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen +mieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne +tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat +suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko +olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi +teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki +edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen +eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja +säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan +ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen +tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat +hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi +näin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan +rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot, +jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli +seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli +joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua. + +On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta +se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului +liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän +itsekseen hymähtäen. + +Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa. + +Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma, +vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö. + +--Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne? + +--Anni minä olen. + +--Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä +huomenaamuna. + +--Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia. + +--Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia. +Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan? + +--Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja +kahdeksaankin. + +--Vai makaa pastori kahdeksaankin.--Hyvää yötä, Anni! + + * * * * * + +Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä +tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain +ruokasalissa. + +--Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin. + +Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt +millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi +nukkunut. + +Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui +kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi +kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt +niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä +kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle +muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan +toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku +kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä +istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa, +kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen +ympäristönsä! + +Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua, +ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana. +Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot. + +Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen +ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli +kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut +vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan +aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee. + +Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja +hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi +oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan +vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa +pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle +tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä. + + + + +III. + + +Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä +tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on +niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas +monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi +pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin +otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut +raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan +haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt +hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin +omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen +ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut +elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin +valoisalta kuin nyt. + +Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut +kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven, +ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt +vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään. +Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan--aivan +niinkuin kotonakin ennen. + +Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että +pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan +nimikirjaimet punaisella. + +Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen +vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu +verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä +oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta +tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän +arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti +hyvää huomenta. + +--Hyvää huomenta, rouva! + +He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka +rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli +miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan +silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden +kyyneleiden jäleltä. + +--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän. + +--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin +mainiosti. + +Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän +ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi +toisella kädellään varjostaa kulmiaan. + +--Kylläpä nyt on kirkas paiste! + +Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin +elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, +tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: +»Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja +puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset +saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät +vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä +kravatti. + +--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja +kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi +koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen. + +--Kuinka niin? + +--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt +siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus... + +--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee. + +--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt. + +Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi +tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva +entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella: + +--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen? + +--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui +hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia? + +Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe +kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi +se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä. + +--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en +ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin. + +Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään. + +Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan, +lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän +kutsui Olavia mukaansa uimaan. + +--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan +omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä +köllytellä edellä rantaan. + +--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata! + +Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia +ja punertavaa parran sänkeä. + +--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon +piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan +päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua +ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun +nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää +jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla +on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut +pitkään ... oletko sinä kalamies? + +--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu. + +--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa +hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää +huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla. + +Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä +kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä +pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle. + +Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon +valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä +on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta +sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka +päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan +viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, +päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne +huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta +kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta +hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. +Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja +pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, +että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit +ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä +kuin niissäkin. + +Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi +keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. +Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit +kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan. + +--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka, +tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut? + +--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia. + +--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo +nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä +vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät +alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat? + +--Kymmenen frangia muistaakseni. + +--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta +kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?... +Sielläkö ne on tehty nämä housutkin! + +--Siellä. + +--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on? + +--Cheviot'ta. + +--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon? + +--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia. + +--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, +että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin? + +--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna. + +--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin +pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa +lihavaa miestä. + +He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta +ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi +valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja +sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja +tyytyväisyydestä. + +--Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se +saippua sieltä ikkunalta!--ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi +hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä +umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi +sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen. + +Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia +jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla +heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden +läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan, +ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen +selemmälle. + +--Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he +olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin. + +--Jokohan vähän olisin. + +--Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta +kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö +valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle. + +--Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä +olet laihtunut. + +--Kaikkihan laihtuvat ulkomailla. + +--Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa +maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa. + +--Mitenkä niin entistä poikaa? + +--Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten? + +--Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti. + +--Sinä otit tunteja? + +--Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta. + +--Asuitko perheessä? + +--Asuin omassani. + +--Että mitenkä? + +--Omassa perheessäni... + +--Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää +lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti. + +--Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin. + +--Se on sitä elämäänsä se... + +--Mitäs pahaa siinä on? + +--On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet +semmoinen grisetti. + +--Mimmoinen grisetti? + +--Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne +on ... niitäpä niitä kameelidaameja! + +--Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia +ylioppilasaikojasi! + +--Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin +naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko. + +--Siltäkö tuntuu? + +--Ei se siitään elämä somene, avioelämästä. + +--Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä +Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin--vai +mitä? + +--Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua +täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin. + +--Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut? + +--Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein +oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän +ilman... + +--Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret. + +--Kaikkihan ne niitä kehuu... + +Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka +rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni +vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä: + +--Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät +niinkuin meillä poikamiehet? + +--Puhtaastiko? + +--Eihän, vaan päinvastoin. + +--Totta se on. + +--Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset? + +--Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä +vapaa kuin mieskin. + +--Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus. + +--Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan +on verrannollista ... maassa maan tavalla. + +--Ei sitä voi puolustaa. + +--Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa. + +--Täytyy sitä ahdistaa. + +Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä +kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan +Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti: + +--Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin +mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia +avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja +»ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan. + +--Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ... +millä lailla sinä siihen tutustuit? + +--Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin +tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä. + +--Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää? + +Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän +yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti: + +--Tietysti oli hupaista,--ja otti lakkinsa. + +--Entäs sitten, kun erottiin? + +--Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin. + +Pastori pani housujaan nappiin. + +--Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea +avioliitto. + +--Sinä olet tyytyväinen tilaasi? + +--En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. +Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan +kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut +apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain +tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat +ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään +saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin +itselleni jo samana iltana--muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä +matkaan--sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, +niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä +ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa +vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että +hänkin jo ensi illasta... + +--Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta. + +--Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.-- +Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan +noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään +vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan. + +Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he +hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja +häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä +ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut +huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut. + +Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka +oli tullut heitä vastaan puutarhan portille. + +Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti +sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin +tämä häntä. + +Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi: + +--Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,--vastasi hän epämääräisesti +hymyillen: + +--Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän +onnestanne. + +Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan. + + + + +IV. + + +Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. +Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen +huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän +viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja +hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia. + +--Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui +ja ompeli. + +--Kyllä minä luultavasti viivyn. + +--Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm? + +--Niin, kyllä minä mielelläni. + +--Saatte nähdä näitä seutujakin. + +Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni +kamariinsa. + +Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki +kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat +hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen +oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia +yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan. + +Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen +laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja +kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo +huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, +sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat +muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun +rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset...» »Hän oli +nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä +alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se +raukka koetti hänkin. Niin, niin,--ja hän heitti kirjan pöydälle muiden +joukkoon. + +Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja +kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen +kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä +ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin +kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan +kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo +kuihtuneet. + +Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto. + +Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen +onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina +mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman +itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli +kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty, +erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta, +vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut. +Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas +maailmalle. + +Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet +kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä +erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas, +juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä +taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa: +»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin +peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä +harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut +nimikortin takapuolelle. + +Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat +ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta +Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin +sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä +huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi +voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!... +Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut. +Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi +kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan. + +Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen +ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa +tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan +tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä +vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua, +ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden, +mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt. + +Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa, +minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus +kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat +pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa. +Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli +salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla +ylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen, +ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän +haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa +mukaiseksi... »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat--hän ja +joku toinen--elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon +tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi +niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia +kuin rakkauden...» + +Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan +rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja +laitteli, mutta ei tullut näkyviin... »Hän siellä vain käyskelisi, minä +tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...» + +Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi +ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja +hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla. + +Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin +päivälliselle. + +Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja +vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja +kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta +yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta +siihen suuntaan. + +Ja syötyä he taas erosivat. + +Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään. + +He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen +pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin +lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset +kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään. + +--Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi. + +--Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen +alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä. + +--Minne viepi tuo metsätie? + +--Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä. + +--Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja +taampana. + +--Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki +ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, +kun menemme vähän matkaa vielä. + +--Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle? + +--On sinne liki peninkulma. + +--Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä. + +--Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu. + +--Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut? + +--Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon. + +--Yksinkö te täällä harhailette? + +--Yksinpä minä enimmäkseen. + +--Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte? + +--Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän +sitä joskus liikkuisi ulompanakin. + +--Oletteko käynyt Helsingissä? + +--En koskaan. + +--Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran. + +--Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole +siellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti +mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean +pitkät. + +--Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset +ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää? + +--Ei juuri muulloin kuin joulun aikana. + +--Te kai luette? + +--Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni. + +--Mitä kirjailijoita te olette lukenut? + +--Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen +norjalaisia ja ruotsalaisia. + +--Mitä pidätte niistä? + +--Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta +niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän +mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella. + +--Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa. + +--Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri +ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. +Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi. + +He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä. + +--Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan +vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa +ja mikä väärää. + +--Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin +olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua. + +--Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. +Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään +periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua +vastaan. + +--Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan +jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden +olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni. + +Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja +hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi +Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät +suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis +kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset +puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä +häntä eikä voi tyydyttää häntä. + +Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä +ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä +oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot +ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski +maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen +kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He +pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa +kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita +Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli. + +Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, +toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan +tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori +nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille +hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja +puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti +tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen. + +--Iltakirkostakos Johanna tulee? + +--Niinhän me tulemme. + +--Oletteko meille menossa? + +--Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ... +eikö rouva tunne? + +--Onko se meidän...--Kas kuinka se on lihonut! + +--Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia +peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi... +Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään? + +--Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi +vieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko? + +--Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta +pitämään... + +--No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa + +--Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne +kotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo +sinne teitä joka viikko odotettu. + +--Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin. + +--Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt +ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä +pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt +juuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe? + +--Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen. + +--Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän +minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi +hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies +oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin +paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt +tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein +mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin +siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle +vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain +uskottunsa. + +--Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta? + +--Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, +että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen +aikaan täytyy liikkua työansioilla. + +--Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin +hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat +perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa +toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja +täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä +muineen pyrkii. + +Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä. + +--Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut +ennen ajatelleeksi. + +--Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat +huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään +likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, +jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja +ikävystyminen. + +--Niin, kyllä kai se on siinäkin. + +--Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen +avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne +ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka +ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset. + +Hän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli +puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla +kenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli +Olavi sitä katsellessaan. + +Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan +rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. +Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta +yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan +ja nousi ylös. + +--Iltaa, sanoi hän. + +--Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko +rattaille? + +--Menettekö, rouva? + +--En minä, minä mieluummin kävelen. + +--Minä kävelen myös. + +--No, ja mitäs kuului pappilaan? + +--Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan +päivällisille. + +--Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli. + +--Liina lähetti terveisiäkin. + +--Kiitoksia vain. + +--Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu. + +--Todellakin? + +--Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan? + +--Hyvinhän se on mennyt. + +--Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa. + +--Ettekö siis tule ajamaan? + +--Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme. + +Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat +paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he +pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta +kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa +hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi +hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään +syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista +mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän +oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka +monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen +siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin +luvallisemmaksi. + + + + +V. + + +Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat +huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi +tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi +jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä +ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja +johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen +muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi +vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän +valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin +neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä +uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut +vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin +huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut +puhuivat. + +Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi +muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä +huomiota. + +Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, +kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat +pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo +Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli +hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet +kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän +puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista +ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli +hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko +kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, +oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies. + +--Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi +ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista +yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty +uuninkolpperossa lämpimänä. + +--Tunnetko sinä hänet, Kaarlo? + +--Tunnen. + +--Mikset ole sitä ennen sanonut? + +--Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä +jo häneen aivan ihastunut... + +--Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta +mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän +on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa +kihloissakin. + +--Ei kaksi kolmannetta! + +--Ole vait siellä! + +Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen +muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan +näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. +Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä +portin taa ajavaksi. + +Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä +lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa. + +--Juokse, Liina, avaamaan! + +--Juokse itse! + +Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän +maahan ja avaavan portin. + +Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi +sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan +huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä +rovastin kamariin. + +--Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän? +sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan. + +--En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy... + +--Sinä aiot lueksia? + +--Niinhän olisi aikomukseni... + +Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti +Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja +pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen: + +--Ei mutta, kuinka sievä sinä olet! + +Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että +rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia +hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson. + +--Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin +nauravan. + +--... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin +tänä kesänä osankaan valmiiksi. + +--Sinä tulit keväällä ulkomailta? + +--Kesäkuussa sieltä palasin... + +--Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa +vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt +meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen +samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa .... +kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne... + +--Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi +kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle. + +Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia +tukkaansa. + +--Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita +Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta +suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni +hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat +seinämillä ja joivat kahvia. + +Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon +kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten +peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen +rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella +sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri, +toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen. +Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven +editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea +koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten +olivat siihen istuttaneet. + +Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin +ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä +piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja, +oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka +hän ei itse mitään luonut--yhtä vähän kuin muutkaan--määräsi hän +kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli +vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne, +sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin +venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja +ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin +toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin +arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja, +teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin, +oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin +kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa +taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois +näkyvistä jollekin pienelle virkakarille. + +--No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne +tulleeksi? + +--En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin +kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion. +Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin, +että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen +tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten +miellyttävältä ihmiseltä. + +--Ei hän ole hulluimpia. + +--Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä +surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen +miehensä? + +--Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan +tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa +ihastunut... + +--Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi» +juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän +katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi. + +--Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun +mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen +vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten +totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen. + +--Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai +niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten +johtopäätöksissään. + +Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä +kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä +koivukäytävää. + +--Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä. + +Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä. + + * * * * * + +Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille +ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita +kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt +paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa +herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului +pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa +paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi +keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten +äskeisistä vaivoistaan. + +Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti +Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän +esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti. + +Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia +kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä +huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle +sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen +kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa +vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen +laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan +mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he +sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös. + +Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun +katsellen alas tyyneen maisemaan. + +Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten. +Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan +maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä +kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne +minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata +syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni +häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain +jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa +pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän +uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän +tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on +pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, +ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli +hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain +jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi +hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä. + +Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi +kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan +onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi +vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut +painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä +vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja +sai aikaan heikon kalahduksen. + +--Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut +vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun +sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän +keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui, +puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi +kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas +maahan. + +Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa +hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas +tultua riensi hänen kupeelleen. + +--Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia +hautakirjoituksia!--Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja +niitä tavailemaan. + +--Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan. + +--Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi. + +--Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti. + +Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät +kirkon ympäri sakastiin. + +Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi +kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja +meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja +lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä +kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta +täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut +aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään... + +Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli +jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin +pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai +yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan. + +Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen +saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä +vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä, +tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen +ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina +sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti +pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko +heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja +kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen +sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli +kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille +kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja +kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen +maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan. +Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi +omasta itsestään--ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä +lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja +vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee +usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on +annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin +tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin. + +Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän +noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan +minä...» + +Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen +ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka +häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin +sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin +mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan, +kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin +hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen +pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja +ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi +turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä +rekeenkin. + +Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu +--kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se +tuli--että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut +miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa +niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut».--»Oletko +sinä hullu!»--Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti +suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että +hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui +olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni +ja ystävyys jäähtyi. + +Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta +sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus +pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se +Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut +mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki +toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin +ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata. + +Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja +hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa +kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille +tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt. + +Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli +hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien +päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, +jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, +liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli +vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa +pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään +aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii +järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi +silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta +ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu +lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on +ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, +venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet +venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja +suutelee otsalle...--»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»-- +»Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»--»Ja tulit minua +noutamaan?»--»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö +nähnyt sinut unessani.»--»Minnekä me menemme?»--»Mennään täältä +pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»--»On +siis totta, että rakastat minua?»--»Totta se on!»--»Ja että aina +rakastat?» + +»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren +selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit +kivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene +kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti +hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee +ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen +pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei +näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta +... viheriäisiä peltoja.--»Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna +ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...» + +Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden +mukana rukoukseen... + +Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja +alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja +kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja +kepillään. + +--Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten +hymähtäen. + +--Näin minäkin teidät, sanoi Elli. + +Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki +vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, +liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin +hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä. + + + + +VI. + + +Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas +laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai +maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi +huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta +tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori +ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli +Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti: + +--Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet +koreasti kotiinsa. + +--Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran +haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan. + +--Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin +aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli? + +--Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden +mukana. + +Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori +tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut +taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan. +Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan +oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi +oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian +yksitoikkoista--silloin kun hän itse oli poissa--ja että Elli muutenkin +oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli +ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään +ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun +seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä +kärsimättömästi, ettei tarvitse.--Oli hänellä toinenkin huoli, joka +hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että +eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten +kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne +olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen +piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin +viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli +syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis +tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka +kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan. + + * * * * * + +Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta +illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi +alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja +kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat +viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän +rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen +käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille +paahtama lämmin. + +Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa. +Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi +nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi +selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän +taapäin. + +--Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa +taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista +nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa +muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka. +Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa +olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine +ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva +aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi, +rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan +leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin +näköalapaikkaan--aivan niinkuin nytkin. + +Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri +olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, +alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin +jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa +ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja +hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas: + +--Mitäs te pidätte niistä ihmisistä? + +--Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin +miellytti. + +--Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. +Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin +niin elävästi ja kuvaavasti.--Entä Liina, mitä te hänestä pidätte? + +--Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan? + +--Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte? + +--En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu. + +--Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy +ruveta olemaan varuillaan. + +--Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin +selon. + +--Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon. + +--Miksi te sitten tahtoisitte? + +--Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin. + +--Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi +hetken kuluttua: + +--Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on +kansakoulunopettaja? + +--Niin hän on. + +--Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä. + +--Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja +vaatimaton. + +--Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan? + +--Senkin te huomasitte? + +--Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään? + +--Tuskinpa tulee. + +--No ja miksei? Kertokaas siitä vähän! + +--Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia? + +--Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte. + +--Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa! + +--Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta. + +--Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos +joku kertoisi teidän asioistanne--ihmistuntemisen kannalta? + +--Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin. + +--Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli +hänestä. + +--Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle! + +--Niin kai lienee. + +Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän +tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki +menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin +Olavi jatkoi: + +--Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa? + +--Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen +vähintään olla tohtori... + +--Maisteritkaan eivät riittäisi? + +--Ehkä sentään maisteri riittäisi,--jos sattuisi oikein hyvä. + +He nauroivat sille. + +--Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja +koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja +valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun +muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen +tarvitse, niinkuin niin monen muun... + +Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä +löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja +jatkoi. + +--Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla +kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia +muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto, +välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset... + +--Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä +Elli. + +--Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa +itsensä. + +--Miten niin? + +--Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina +lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on +minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät +sovi yhteen, ne eroavat. + +--Kuinka? Eroavatko? + +--Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu. + +--Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista? + +--Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä? + +--Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä. + +--En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät +luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi +käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen... + +--Täytyy silloin kärsiä. + +--Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat. + +Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi: + +--Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan. + +--Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet? + +--Kyllä hiukan. + +--Missä hän nyt on? + +--Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut +hänestä mitään? + +--En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun +erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin +neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän +on matkustanut? + +--Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän +on eronnut miehestään. + +--Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on +tapahtunut? + +Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään +kiinni istuimen selustimeen. + +--Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti +miehensä. + +--Ja minkä tähden, mistä syystä? + +--En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää +miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin. + +--Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään? + +--Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet +epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan +kiusanneet? + +--En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin +kummalliselta. + +Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen +tunki väkisinkin kyynel silmään. + +Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin. + +--Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään +varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän +viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli +horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon +järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä +useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa +muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän +tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa... + +Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen... + +--Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas +esille. + +--Mikä sen lumen sitten sulattaisi? + +--Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta +niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee +vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan. + +--Kuka se oli? + +--Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen. + +--Entä lapsi? Mihin se on joutunut? + +--Sen sai hän viedä mukanaan. + +Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki +kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut +ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen: + +--Entä se mies? + +--Hän matkusti mukana. + +--Hän siis rakasti häntä? + +--Kyllä kai. + +Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei +hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja +vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi +sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista +kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli +se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään! + +Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää +vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli +hänestä aivan luonnollinen asia. + +Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa +kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja +hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän +rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten +tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen. + +--No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista +useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne +pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset. + +--Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin +kovin oudolta, kun se koskee tuttavia. + +He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet. + +--Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa. + +Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. +Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa +valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen +tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän +viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki +maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. +Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli +kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi +taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan +silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä +tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän +päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa +Tyynelää kohden. + +Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. +Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo +oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan +ovelle, mutta ei saanut vastausta. + +--Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin +piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten--? + +--Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain +pääsette sisään. + +--Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan... + +--Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin. + +--Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa. + +Olavi oli alkanut päästellä valjaita. + +--Antakaa minäkin autan. + +--Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin. + +Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna. + +--Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän. + +Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit, +soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä. + +Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka +mukana neuvomaan haan veräjää. + +--Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle... + +--Hyvä, kyllä minä jo löydän. + +Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja +veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan. +Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan +tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa. + +Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka +hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta +maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli +reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän +oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa +lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia, +peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää +kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi... + +Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada +niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti +tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä +kärryt että Ellin edellään liiteriin. + +--Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän. + +Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli +joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti +hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi +selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea. + +Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli +nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun +ensimmäinen oli tyhjä. + +--Saako luvan olla vielä? + +--Ei kiitos. + +Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli +silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa. + +Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä. + +--Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi. + +--Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli. + +Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Niin, hyvää yötä sitten! + +--Hyvä yötä. + +Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen +vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta +liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului +meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi +vuoteelleen puoleksi riisuutuneena. + +Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten +miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä +iloistaan... + +... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä +mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»--Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä +ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen +kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä +itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan +ja iski päänsä syvälle tyynyyn. + + * * * * * + +Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli +vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen +miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin +kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt +pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta +pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain +valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa, +kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella +pnolen järven. + +Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan +epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten +toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta +takaisin... + +... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi +Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken. +Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä, +millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu +niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti +ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä +huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän +sanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo +muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se +Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se +sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin +pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle +anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me +eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää +tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista +kuin Liina... + +Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se +oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen +pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan. +Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan. +Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui +samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui +hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa +laitaa vasten turvaa hakien. + + + + +VII. + + +Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, +hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan +ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. +Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, +vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän +uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja +seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki +asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein +sydämellisesti. + +--Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän. + +--Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm. + +Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin +silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä +liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla +pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva +oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti +jostain toisesta? + +Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan +itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti +sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli +se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. +Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, +kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä +tulevat esiin. + +Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti +pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla +tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä +huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa +leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne +ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta +lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi +siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; +ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin +kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle +mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa. + +Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää +viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, +heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta +yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja +talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin. + +Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä +puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, +kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, +josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen. + +Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai +vihittiin pariskunta. + +Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. +Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut +pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se +kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun +vastaukseen. + +Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. +Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen +vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän +aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin +aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä +vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä +avioliittoa rakentamaan. + +--Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen +lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti. + +--Luuletko, että hän lähtisi minulle? + +--Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä +vailla. + +--Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka... + +--Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla? + +--Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja +itsenäinen. + +--Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin +... minullakin on semmoinen ... eikös ole? + +Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka +jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin +läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä +silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa +sitä osoittaakseen. + +Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän +jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni +ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, +jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa. + +Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän +harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen +kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän +oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa +ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet +ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä +suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän +säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan +näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi +uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti +hymähtäen. + +Tottahan kyllä on--ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen +kerran johtuivat hänen mieleensä--että kaikissa naisissa sentään aina +olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. +Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, +kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä +hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee +jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli +kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa +tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on +tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli +onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys +on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta +kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa +näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä +talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain +peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä +estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä +muodoissa. + +Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin +silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja +vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen +ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut +muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta +se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän +olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan +freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen +väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää +omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan +tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää, +millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan +epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime +päivinä...» + +Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja +ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa +ja päätti kitkeä sen perin pohjin. + +Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu +päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan +narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan +kiikkulaudalle. + +--Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä +työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä? + +--Olenhan aamiaisesta saakka. + +--Huvittaako teitä puutarhan hoito? + +--Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on +lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin +nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle. + +--Siinähän onkin lumen hautoma sija. + +--Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja +järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, +kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni +tämän vaikutusalani taas takaisin. + +--Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne. + +--Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä. + +--Kuinka niin + +--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli +tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän +naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan. + +--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen? + +--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä +naisista. + +Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki +rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä +pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli: + +--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta +hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli +_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin. + +Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, +hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun +oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän: + +--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee? + +--En. + +--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä. + +--Mistä te sen päätätte? + +--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä +tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte +kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne +edessä. + +Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, +kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, +että kaikki naiset mielellään omaksuivat. + +--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta +viehättänyt... Mitä pidätte näistä? + +Hän näytti hänelle kimpun kieloja. + +--Ne ovat mielikukkiani. + +--Niin minunkin. + +Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen +kukkiaan. + +--Nämä ovat erittäin viehättäviä. + +--Ovat ne. + +--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän +»vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin... + +--Mikä sitten? + +--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne +alalaitaan? + +--Ettekö rakasta niitä? + +--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia. + +--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta +siinä ... hän niitä ihailee. + +--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.-- +Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle +joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään. + +--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin +ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin +parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla +keinuen lepuutatte aivojanne. + +--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä. + +--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on +varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka +selittäisittekin? + +--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan +naisista. + +--Naisista? + +--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa». + +--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset? + +--Ovathan ne. + +--Hyvin puetuita? + +--Erittäin hyvin. + +--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu? + +--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu. + +Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan +meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. +Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. +Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli +ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. +Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään +tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten +asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä +tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata +penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä +kulkujaan. + +Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, +viipyi hän siellä jo kauemmin. + +Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla +avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli +estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet +auttajakseen. + +Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän +kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja +taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä +rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän +heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa +olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti +Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä. + +Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä +sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli +joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan +hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket +kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja +kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, +että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja +osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä +mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, +mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli +sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja +viisaampi kuin ennen. + +Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori +tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun +he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin +salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja +käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi +kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, +mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin +kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, +poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita +levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai +verannalle. + +Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä +huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli +itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat +parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. +Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa: + +--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... +veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä +hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne! + +--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina +ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, +sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla +iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä +ymmärrämme toisemme». + +Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien +kuluessa. + + + + +VIII. + + +Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan +hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja +unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti +olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista. + +Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle +ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin +hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. +Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli. + +Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. +Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria +tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa +verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä +keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä. + +Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja +meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän +ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän +maantielle päin. + +Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin +kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui +keinulaudalle. + +Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli +mennyt kävelemään. + +--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti. + +--Mitä hän sinne meni? + +--Kuului olevan kirje postiin vietävänä. + +--Eikö sitä olisi voinut lähettää? + +--Itse sanoi tahtovansa mennä. + +Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille +näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. +Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän +siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin... + +Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi +pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden +kesken pastorin kanssa. + +Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat +raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä +valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut +vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin. + +Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin +hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja +häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen. + +Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan +aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä +matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui +hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät +ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, +ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki +vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä +itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä +hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, +hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli +tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen +takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat +virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa +hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen +peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta +sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne +haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät +Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä +hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni +ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin +puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. +Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet +luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi +haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen +luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran +laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. +Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin +portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden +korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan +eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, +päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen +kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi +vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta +puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas +hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän +vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei +mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, +joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä +vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä +pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi +toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti... +Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei +nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin... + + + + +IX. + + +Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi +ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus +tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja +useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi. + +Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin +tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui +tyytyväisenä alas verannalle. + +Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja +kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja +palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja +vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen +kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän +katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... +Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo +surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että +hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi +hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni. + +Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä +olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan. + +Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle. + +--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän. + +--Mutta nythän sataa. + +--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa +katsomaan! + +Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä +tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset +pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. +Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin +kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa +otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta +rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen. + +--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten +ja katseli häntä. + +--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa! + +--Eikö oteta onkia mukaan? + +--Niin, mutta todellakin! + +Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi +keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään. + +Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi +juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he +olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi +pitänyt sinutella toisiaan. + +--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, +niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta. + +--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko? + +--Kaivakaa veikkonen! + +Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko +oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla. + +--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi! + +--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi +tehnyt mieli suuhuni pistää. + +--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä +kaloille ja itse syömme kalat. + +--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte! + +--No, jo näitä nyt onkin. + +He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa +mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille. + +--Miksen saa minä soutaa? + +--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu +airoissa. + +--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen. + +--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle? + +--Saako siellä? + +--On sieltä ennen saanut. + +Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti. + +--Tehän soudatte kuin vanha merimies... + +--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet +vesillä. + +--Yksinkö? + +--Melkein aina yksin. + +--Ettekö pelkää tuulen vievän? + +Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä +ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa +takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää +myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle +ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää. + +--Eikö miehenne ollut levoton? + +--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden +vesillä. + +--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan? + +--Minä olen mieluummin yksin. + +--Ehkä sitten laskette minut maihin? + +--Eihän toki ... mitä te ajattelette! + +--Te olette mieluummin yksin... + +--Mutta ettehän te ole minun mieheni! + +Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat +kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten +alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, +ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä +ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi +muitakin onkimiehiä. + +--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies. + +--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä. + +--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, +poroporvarillinen. + +--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja? + +--Ahvenet tietysti! + +--Ja kiisket? + +--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat +vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne +tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas! + +Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että +siima lauloi. + +--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne +ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on +tunteita? + +--Voi olla, vastasi Elli nauraen. + +--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata +ja rakastaa. + +--Sappi se ainakin on särjelläkin. + +--Tehän osaatte olla leikillinenkin. + +--Miksen sitten osaisi? + +--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät +näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen. + +--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä. + +--Pelkäättekö vieläkin? + +--Pelkään minä vähän vielä nytkin... + +--Mutta mistä syystä? + +--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja +toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin +miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te +silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi +luiden ja ytimien. + +--En tiedä siitä itse mitään. + +--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän +mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin +puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä. + +--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee, +erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt +mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan +samalla tavalla kuin minäkin. + +--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ... +vain kohteliaisuudesta. + +--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo +teidän suorapuheisuutenne. + +--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla! + +Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen +syvälle kitasiinsa. + +--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän +täytyy tulla usein tänne. + +--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin? + +--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen +katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta. + +--Niinkö? + +Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan +ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan +heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja +josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa. + +--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt +onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako? + +--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa +armottomasti, niin päätin jäädä yöksi. + +--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana. + +--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka +oli maannut postissa jo useita päiviä. + +Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli +nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi +malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai +mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä +pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun +venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ... +sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot +kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen. + +--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan +molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää +nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat +äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat +ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien +mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja. + +--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka. + +--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään! + +--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat +tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä +sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista. + +--Minä olen itsekin sentimentaalinen. + +--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan +hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne +ovat jo siellä. + +Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen +paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin +jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen +kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa. + +--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä. + +Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven +pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut +pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen +puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, +keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti +melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi +kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten. + +Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti +olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. +Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä +vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli +koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana +täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain +tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet +mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle +suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos +meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä +eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin. + +Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten. + +--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. +Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta +ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka +tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin +täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut +valmis itkemään, tietämättä oikein miksi... + +--Olen minäkin tuntenut samaa. + +--Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja +minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa +ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko +antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden +tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen +hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota +kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja +kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö, +niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa. + +--Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte +noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette. + +--Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin +tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä +sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä +mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä +ja käydä taas vastaanottamaan uusia. + +Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi +hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi +kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan. + +--Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen». +Tunnettehan sen? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään +hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on +kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne +tunteet ja toiveet, joita se herättää. + +Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen: + + Om nordens skönhet var hans sång, + hur klar dess himmel är, + hur dagen glömmer natten lång + att gå till hvila där. + +--Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen: + + Hur skuggan där är djup och rik + inunder björk och al, + hur guldbestrålad hvarje vik + och hvarje bölja sval. + +--Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är + att ega där en vän-- + +Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa +rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä +sydämellinen, kaukomielinen säe: + + Hur ljuft, oändligt ljuft det är, + att ega där en vän, + hur troheten är hemfödd där, + och längtar dit igen. + + [Suloa Suomen laulu soi, + sen ilmain ilontaa, + yökaudet kuinka päivän koi + unensa unhottaa. + + Kuin varjot siell' on runsahat + all' leppäin, koivujen; + kuin salmet kullan-soiluvat, + ja vesi vilpoinen. + + Siell' ystäväinen kellä on, + kuink' iki-ihanaa; + kuink' onpi unhottumaton + se uskollisten maa.] + +siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus +kätkettynä--ystävyydessä. + +--Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua. + +--Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin +arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se +on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, +niin jää ystävyys elämään. + +Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan +haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että +Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui. + +Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut +hiljalleen soutaa kotirantaa kohti. + +--Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.--Elli ei vastustellut, ja he +vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä. + +Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli +aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata +mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän +aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden, +autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja +onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja +muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin +vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja +saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli +odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen +elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi +niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi +oikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja +saahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän +uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria +suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole +ketään, joka häntä lohduttaisi... + + + + +X. + + +Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä +olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. +Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut +hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus +haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon +tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten +mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan +siimeksessä ja luki. + +Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt +selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä +vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, +ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään +muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka +vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes +kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään +itselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, +että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli +niin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen. + +Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän +olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi +hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän +kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties +talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei +ole hänen töittensä tähden välttämätön. + +Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli +puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen +jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei +mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. +Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja +kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, +antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan. + +Anni kulki siitä ohitse rantaan päin. + +--Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi. + +--Rouva on kotona. + +--Missä hän on? + +--En tiedä, minne olisi pistäytynyt. + +Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa. + +Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä +rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään +alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden +haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida +ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen. + +Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen +hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä +kymmenittäin. + +Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja +naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat +eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät +pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen +ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia +kohden. + +Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle. +Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan. + +--Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä +virkaili rannalla. + +--Mehän odotamme pastoria. + +--Tuleeko hän teidän mukaanne? + +--Meillähän on huomenna kesäkinkerit. + +Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää +useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he +Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt +oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että +hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen +miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli +häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. +He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi +nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa. + +--Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän +pihaan astuessaan. + +--Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani. + +--Ja te minun. + +--Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, +että piankin lähdette pois. + +--Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte. + +--Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä +vaikka koko talvenkin. + +--Saisinko... + +Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle +katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle. + +--Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne? + +--Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin. + +He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei +ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen +silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui +muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen +huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden +yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut +vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua. + +--Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? +kysyi Olavi. + +Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti +nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona. + +--Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne? + +--Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa. + +--Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla. + +--Niinpä melkein. + +--Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun +tuolla ylhäällä? + +--Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, +milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani +teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin. + +--Mistä te sen? + +--Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen? + +--Kuuluuko se tänne? + +--Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki. + +Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että +tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli +häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra +Tavela ja tuomarin neiti. + +--Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä +sopimattomasti? + +Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, +mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin. + +--Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos +verannalle? + +--Mennään verannalle! + +Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi: + +--Tekö täällä nyt olette isäntänä? + +--Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, +kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt +huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden +isäntävallan talossani niin kauaksi. + +--Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi +muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa. + +--Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut +siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin +hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään. + +--Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin. +Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä... + +--Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän +istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse +parhaiten itseään. + +--Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, +kävelemme... + +--Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun +sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on +häntä liiaksi ikävä. + +Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, +että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle +ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka +nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan +ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää. + +Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja +Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt +ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, +teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat +jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli +tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan +penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä +keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki +asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi +hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään. + +Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä +katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä +ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle. + +Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, +löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat +jotenkin ikävystyneen näköisinä. + +--Missä muut ovat? kysyi neiti Liina. + +--Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli. + +--Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä +vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli? + +--Olkaa hyvä. + +--Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin +mukaan? + +Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei +suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat. + +Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin +hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin +vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli +sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden +taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä +hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen +ja raskas. + +Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan +ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja +Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja +käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut +välttämätöntä. + +Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan +ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. +Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan +katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja +välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä +luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa +ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin +saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi +suonut häntä Liinalle. + +Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi +jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. +Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan +illallista. + +Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden +vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä +kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin. + +Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli +tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli: + +--Teillä oli hauska tänään? + +--Olihan meillä. + +--Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta +ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi. + +Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun +Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, +joka ilmaisee kateutta. + +Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän +vähän alkanut aavistaa. + +Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi +tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki +sellaiset luulot ja vakuuttaa... + +Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut +rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän +voisi...? + +Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille +kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. +Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin +ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei +nostanut silmiään ja tuskin vastasi. + + + + +XI. + + +Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään. + +Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä. + +Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat +kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja +ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli +joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut +vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä +luonteetkaan käyneet limikkäin. + +Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät +pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, +sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka +on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi. + +Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn +hypähtämään. + +Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua +siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta +sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on +traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on +mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin +takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän +oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet +rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan. + +Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli +osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta +kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka +kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy +jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä +velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on +niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten +tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa +ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. +Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden +purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä +kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, +ehkä itseltäänkin. + +Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli +sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen +sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän +tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin. + +Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa +ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet +häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, +kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka +kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi. + +Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä +eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä +mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä +ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. +Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden +nyrpeyttä. + +Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli +luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä +enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella. + +Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna +kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa. + +Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat +toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä +puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle. + +--Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin. + +--Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle. + +Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain +tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, +että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää +tekemään. + +Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan +tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä +niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen +elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin +ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä +ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, +tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista +toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» +t.m.s. + +Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. +Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään +käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja +kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran +kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, +ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä +toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, +jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä. + +Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän +kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne. + +Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan +läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen +helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse +alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset +kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista +solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty +tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen +aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä. + +Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, +joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti +hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä +johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. +Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä +tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei +välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa +niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, +sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista +esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa! + +Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen +latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle +ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, +sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet +sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime +aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen. +Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään +alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty +reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ... +edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa +entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, +niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli +ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut +häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin +taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän +hakee minut käsiinsä... + +--Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä. + +Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan +latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä +juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia +hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, +yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi +huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään. + +--Löysinpähän minä teidät! + +--Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut? + +--Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan +toimitatte? + +--Teen heinää, niinkuin näette. + +--Ladossako sitä tehdäänkin? + +--Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri +lähteä, kun te tulitte. + +--Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään. + +Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet +mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän +veitikkamaisesti: + +--Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän +mielenne tulla mukaan. + +--Antakaa minäkin rupean heinäntekoon! + +--Siin' on harava! + +--Ei, minä tahdon viikatteen. + +--Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää? + +--Mitäs en minä osaisi! + +Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se +sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille +puolille kauniisiin laisteihin. + +--Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä. + +Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä +erilleen toisistaan. + +Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan. + +--Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta. + +--Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva +kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä. + +Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui +paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät +päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään +niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen +padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä. + +Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. +Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta +ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he +toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä +tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä +hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. +Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa. + +--Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat +keskenään. + +Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket +hohtivat ja rinta kohoili. + +--Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, +sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään. + +--Teille myös! + +--Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ... +eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen. + +--Kuinkas minä sitten olin eilen? + +--Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan. + +--Minun kun piti olla teetä laittamassa. + +--Oliko se ainoa syy? + +--Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman +minuakin. + +--Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia +tyhmyyksiä ajattele. + +--No hyvä, minä lupaan. + +--Tuohon käteen + +--Tuohon käteen! + +Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota +hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen +nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin +häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat +siniset silmät. + +Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä +kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle +käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka +ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, +Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin +onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä +taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, +tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä +pitkät matkat venheen kupeella. + +Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, +sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden +sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden +edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina +kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen +olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa +vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä +etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri. + + + + +XII. + + +Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle +valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä +kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut +liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. +Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle +pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi +poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, +puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää +vastapäätä Elliä. + +Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. +Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, +että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet +sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa. + +Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina +ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, +kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut +sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä +kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli +lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat +Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville +avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli +tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi +nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli +velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin +välttämättömältä. + +Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein +sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten +oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti +olla yhtä suuri kuin miestenkin»----»Ne vanhemmat, jotka eivät ole +tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat +ankarasti moitittavat». + +----»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton +laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus». + +Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko +ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. +Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen +ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei +hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui +niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, +jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa. + +--Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi: + +--Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä: + +--Ehkä se sitten on. + +Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli +Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui +vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun +tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän +vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, +silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti +päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää +pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä +huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja +erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään +suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun +hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet +selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei +puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan-- +kurkalta. + +Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan +itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään. + +Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi +perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, +iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja +ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan +rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui +niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä +omasta itsestään. + +--Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on +kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa +ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle... + +--Eikös se sitten niin tee? + +--Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, +jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, +ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ +tekijäänsä kiittää. + +--Minä en oikein ymmärrä. + +--Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, +niin otan esimerkin itsestäni. + +--Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne. + +Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän +sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, +vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän +toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna +kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä +kylmemmäksi tuli toinen. + +--Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle +tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka +minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä +itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille +mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa. + +Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi: + +--Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä... + +--En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen--aivan +hyvin--omasta kokemuksestani. + +Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät +virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten +kysyi Elli arasti: + +--Rakastaako hän teitä vieläkin? + +--En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin +lopullisesti erosimme. + +--Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet +kohtaisitte? + +--En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että +katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen. + +--Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen. + +--Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se +siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, +ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani +minäkin. + +Hän puhui--itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa +hellytellen--ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei +itsestään eikä muista. + +--Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut +siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ... +ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu. + +--Minä luulen, että olette väärässä. + +--Kuinka niin? + +--Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen +että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi. + +--Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin +minä. + +Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko +sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää +ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden +hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. +Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne +huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa +puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ... +silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään. + +--Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. +Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän +sille enää mitään voi. + +Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. +Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo +aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä +osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja +kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän +vähän itsekin uskoi, mitä puhui. + +Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla +tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden +alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se +välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä +illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!» + +Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla +kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia +syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli +puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi +painaa mieltään. + +--Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on +minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi. + +--Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, +että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan +te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä +rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot... + +--Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut. + +Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän +niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä +paljon kuin tuo toinenkin. + +Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja +siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen +tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt +siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? +Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin +joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja +kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt +noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen +tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia +tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa. + +Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille: + +--Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin +jotain itsestänne! + +--Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään. + +Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa +kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet +kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin +muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja +hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, +että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, +kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän +kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin +kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä +virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa +vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa +havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset +näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen +painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli +lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu +puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä +haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo +sitten oli mennyt. + +Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse +sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean +syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin. + +Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä +menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. +Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin +kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon +vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan +kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta +ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata +mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. +Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät +horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua +eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän +matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä +juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee +heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on +aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa +innostustaan. + +--Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole +muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja +naurettavaa. + +--Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin +jotain... + +--Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni +... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää. + +--Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni? + +--Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut +puhua niin avonaisesti kuin teille. + +Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin +surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa +hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän +aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia +ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla +pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa +niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut +usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ... +joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein +mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen +unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä +tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni +keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi +minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne +päin...» + +Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, +aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä. + +--Saanko sakseni?--Kiitos! + +Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi +ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua +vielä täyttänyt. + +--Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi +merkitsevästi. + +Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen: + +--Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, +joita ne purjehtivat. + + +Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen +ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä +hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut +enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt +itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä +päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti +kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että +hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti. + +Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he +huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle. + +--Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna. + +--Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen. + +--Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna +kauniimmaksi kuin toisena. + +--On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin. + +--Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin... + +Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään +olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja +katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin +kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi... + +--Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on? + +--Kohta kaksi. + +--Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi. + +Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin. + + + + +XIII. + + +Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli +kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja +entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen +vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. +Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka +hänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen. + +Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään +taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat +ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he +samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin +kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi +maanantaista! + + Riemu, autuus osas olkoon, + luonnon laps sä kaunoinen + ------ + Riemu, autuus osas olkoon + luonnon laps sä kaunoinen--laulahteli hän pukeutuessaan. + +Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin. + +--Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään. + +--Mitä marjoja ne ovat? + +--Mansikoita! + +--Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi! + +Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen +käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän +hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. +Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia... + +Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan +uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos +tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli +käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla +näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset.--Kuinka täällä on +puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden +pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla +ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä +avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, +tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt +hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli +tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja +kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui +ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin +tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat. + +Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. +Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen +oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. +Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se +katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. +Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas +jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä +korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, +tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten +ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven +raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, +jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, +kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä +odottamaan. + +Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä +oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä +nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta +sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi: + +--Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte? + +--Ei ollut. + +Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi +niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä +nauratti. + +Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi +viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä +jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis +ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä. + +Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen +retkensä jalkaisin. + +--Mutta jaksatteko te kävellä? + +--Josko minä jaksan kävellä! + +He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan +matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla +vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta +avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa +lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän +oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli +alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku +oli hänen mieleensä. + +--Lähdetäänkö sitten? + +--Lähdetään! + +Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo +tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.--»Usko se! Usko se! tule +mukaan, Usko!»--Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, +hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata +pitkin. + +--Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli. + +--Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme. + +Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät +lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea +varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä. + +Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, +lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja +tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään +ikäänkuin luokseen kutsuen. + +--Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli. + +Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan +raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä +taputella. + +--Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin +silkkisamettia! + +--Soko ... soko ... soko... + +Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se +otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, +purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta +taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat +sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä. + +--Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu! + +Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin. + +--Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit! + +--Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan. + +Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan. +Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä. + +--Ai, ai, enhän vain leikannut? + +--Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen. + +--Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata +katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä +maailmassa. + +--Leikannut monta haavaa? + +--Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen +olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä. + +--En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen. + +--Olisitteko sitten tahtonut? + +--Enhän. + +--Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin +kauniin veitsen? + +--Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne! + +--Enhän toki... + +--Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta. + +Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin. + +--Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton. + +--Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua. + +--Keitä vastaan? + +--Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!... +No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja--ja pahoja kieliä. + +--Pahoja kieliä! + +--Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni +poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla. + +--Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja! + +Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen +toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin +hypähdellen metsään ja sieltä takaisin. + +Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan +olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa +katsomaan. + +--Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli. + +--Olen useinkin. Kuinka niin? + +--Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä +minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka +hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin +huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen +taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että +toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli +ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän +itki... + +--Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa!--ja +hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin +silmien edessä. + +--Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_? + +--Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_? + +--Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte? + +--Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan +vähän teistäkin... + +--Mitä te minusta ... saanko lukea? + +--Ette saa... + +--Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän +tuomitsitte häntä niin. + +--Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa +jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen +on ... onko hän onnellinen vai onneton. + +--Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt. + +--Ilahuttaako? + +--Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te +todella olette: olette koko merkillinen papin rouva! + +--Tunnetteko te hänen veljensä? + +--Tunnen hyvinkin. + +--Mitä hänestä on tullut? + +--Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita +näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin +nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa +... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa. + +Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri +pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. +Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli +ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli +itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin +mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi +siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli +vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja +vihasi koko maailmaa! + +Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän +iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut +nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi +yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin +kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja +painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi +vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli +alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta +mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä +miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen. + +Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja +joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, +jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli +ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista. + +Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta +tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, +joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä +salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne +toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen. + +--Mistäs nämä pojat ovat? + +--Tuolta ollaan virran rannalta mökistä. + +Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa +hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni +paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen +tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös. + +--Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi. + +--Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten. + +--Vai niin, no onkos isäsi kotona? + +--Heinättä on. + +--Mutta minkä tähden et sinä ongi? + +--Kun ei oo onkee. + +--Onkisitkos, jos olisi? + +Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana +kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle. + +--Oon minä välittä Villen ongella onkinna. + +--Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen +ongen. + +Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän +aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan +suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan. + +Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä. + +--Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän +noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa? + +--Oit? niillä, voan kun n'ei anna. + +--Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään. + +Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan +korvasta pajukosta vapaa taittamaan. + +Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran +äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika +aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa. + +--Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!--ja +samassa vetäisi poika ahvenen maihin. + +--Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan +... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä. + +--Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen +järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa. + +--Nosta, nosta!--Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, +mutta tulihan kumminkin. + +--Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas! + +Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla +kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä +innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä +lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, +huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku +suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja +sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat +ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina +ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä +joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa +kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi +uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä +tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla. + +--Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi. + +--En ollenkaan ... onkikaa te vain! + +--Tulkaa tekin ongelle! + +--Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli. + +He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun +tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä +oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli +päivällisellä. + +--Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi. + +--Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen +jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä. + +--Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa +jostain talonpoikaistalosta. + +--Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät +huomanneet. + +Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti +paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin +molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he +vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen +toisensa puolesta. + +--Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä +noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja +vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse. + +Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut +voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti +sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on +matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä +kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin +mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle. + +--Milloinka ne tulevat? kysyttiin. + +--Noin viikon tai parin perästä. + +--Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti. + +--En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta +minä luulen, etten vielä lähde. + +Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi +luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi: + +--Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan. + +Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet +puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä. + +--Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte +siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan. + +--Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin. + +--Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole? + +--Onhan hän. + +--Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille? + +--En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene. + +--Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin +saareen kaikki pitäjän nuoret. + +--Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli. + +--Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa +hauskempi siellä Tyynelässä. + +--Ei, kyllä minä hyvin mielelläni. + +--Entäs herra Kalm? + +--Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään. + +--Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa? + +--Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin. + +--On hän ainakin ollut. + +--Kyllä hän on tainnut olla. + +--Onko hän siitä sinulle mitään kertonut? + +--Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni. + +Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan. +Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo. + +--Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti +Liina. + +--Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä. + +--Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä. + +--Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä. + +Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti +pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. +Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua +tarkastellen, peitetyn pisteliäästi: + +--Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun +shaaliani hartioillesi? + +--Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin. + +Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten +kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi. + +Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet +kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin +oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä +kerran sai sen tehdyksi. + +--Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne +tulevat? + +--En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille +kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että +liittyisin heidän seuraansa. + +Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, +poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä +mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle +kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä +tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä. + +--Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi. + +--En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen +muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa +tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa +onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta. + +--Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja? + +Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, +ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain: + +--Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä. + +--Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai +myöhemmin. + +--Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton? + +--Sanokaa, mitä luulette? + +--Mistäs minä sen tietäisin. + +--Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen +... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa. + +--Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään. + +--Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. +Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon +mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ... +määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen +sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään +toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, +kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, +välittömästi... + +--Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä +lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti. + +He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi +taas niin, että se kuului maantielle saakka. + +--Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin +äkkinäistä sään muutosta tuo. + +--Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja. + +Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni +kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän +näytti vähän hämmentyneeltä. + +--Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain. + +--Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan? + +--Ei, hän kuuluu jo menneen levolle. + +He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. +Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä +päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan +sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan +ylikertaan. + +Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä +syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja +heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat +pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian +niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta +kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän +päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen. + + + + +XIV. + + +Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa +verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä +tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi +tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista +kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan. + +Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en. + +Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi +tieto voittonsa mahdollisuudesta. + +Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai +oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa +häiritsemättä. + +Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen +itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat +sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat +voineet nyt nähdä hänet. + +Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen +huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän +alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta. + +Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde. + +Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti +Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut +päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän +viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se +katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja +omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa +hänen eteensä. + +Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna +liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne +mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä +vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja +kohtaisivat hänet Esplanaadilla.--»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut +nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!--No, ja millä +menestyksellä?--Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen +ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»--Ja se, mikä häntä eniten +harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei +valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman +vaikea ja kunniakas. + +Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen +epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan +oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä +takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se +vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen +rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen +ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään? + +Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, +johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin +onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota +»jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, +kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni +uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun +kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada +seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä +kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen +tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen--se ei tietysti voisi +tulla kysymykseenkään! + +Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä +kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», +jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai +vaatisin jotain. »Mutta mitä _ajattelette_ minusta!» Tai sitten sitä +vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, +valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä +silmiin j.n.e. + +Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se +hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, +vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden +kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja--miehen +poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy +ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti +suudelman vahingon palkkioksi. + +Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!--ja hän +paiskautui vuoteeseensa. + +Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen +kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet +tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää +hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_ +omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, +milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi +ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin. + +Mutta silloin hän suuttui itseensä. + +Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut +järkeni? + +Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko? + +Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö +mustasukkainen sellaiselle...? + +Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas +vuoteeseensa. + +Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois +mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen +mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan +kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan +karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli +jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi +yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen. + +Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset +päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä +sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää, +mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän +jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja +mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi +kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja +nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle +ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa +on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, +hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän +nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea +ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä +nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja +vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt +ketään. + + * * * * * + +Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori +astui oven täydeltä huoneeseen. + +--Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle +lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän +kuusen latvassa. + +--Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu +pitäjälle? + +--Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole +ollut komentamassa. + +--Olenhan aina välistä. + +--Välistä?--Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat! + +Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän +haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään. + +--Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän. + +--Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni. + +Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi +laverrella asioistaan. + +Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli +niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin +mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta +palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa +vastassaan veräjällä. + +He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. +Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti +etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, +että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi +mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi +ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen +ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän +sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui +pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta +pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. +Ellikin otti siihen leikkiin osaa. + +Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset +päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa +palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain +pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli +sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut +tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita +aamiaispöydästä. + +Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, +uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli +kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä +keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein +iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, +joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin. + +Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä +heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen +kanssa. + +--Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin +tule heinään? + +--Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa. + +--Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä +tuossa rantapellon alla. + +--En tiedä ... minä tuskin ehdin. + +--Tulkaa nyt vain! + +Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui +pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen +toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen. + +Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, +kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. +Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi +huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja +siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut +hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli +viivyttelikin odotellen. + +Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä +kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen +kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että +Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän +taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli +loi häneen pitkän kysyvän katseen. + +Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas +ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi +ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan. + +--Ota veikkonen velikulta! + +Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa. + +--Menettekö metsälle? kysyi Elli. + +--Menen. + +--En tiennyt teidän olevan metsämies. + +--Olenhan minä vähän sitä ja tätä. + +--Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette? + +--Ei kiitoksia. + +--Vaan jos minä panen teille evästä mukaan? + +--Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta, +jos jotain tarvitsen. + +Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen. + +Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut +niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain +loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin +vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä +tavalla olisin voinut häntä suututtaa? + +Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän +silloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, +ettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia +kuvittelen. + +Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei +uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui +kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä +lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan. + + + + +XV. + + +Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli +vastasi, ettei häntä haluta. + +--Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille. + +--Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. +Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti +valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän +virkkoi arasti ja vähän hämillään: + +--Niin, miksemme voisi mennä ripille... + +--Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen. +Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita: +Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä +kutsumusta. + +--Kuinkas minä yksinäni? + +--Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni? + +--Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat. + +--Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon +kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. +Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä +aina väistää, antoi hänen olla. + +Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja +tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan +puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle. + +Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven +takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa +kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan. + +Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa +ovelta: + +--Et siis tulee? + +Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään +koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset +ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä +tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti +hymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi, +kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia +selittämään. + +--Minä tulen, sanoi hän. + +Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin +tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa +ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän +vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman +käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. +Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta +koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja +monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun +häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille. + +Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun +hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut +sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin. + +Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. +Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään +kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen +seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin +unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan +poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan +tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään +turvattomammalta ja tyhjemmältä. + +He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa +kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle +jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo +niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli +poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat +pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi +ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista +menneisyyttä. + +Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha +väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä +sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu +mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat +kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, +jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi +mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle +heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku +olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas +tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he +luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet +jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan. + +Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle +haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja +väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei +tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen +paikkaansa menehtyä. + +Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka +hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita +heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili +eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja +katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä +muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut +enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja +ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! +Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei +hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä +toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi +puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai +kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun +puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan. + +Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän +istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään +etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina +sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, +ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata. + +Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi +hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt +tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti +hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän +kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun +vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle +muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli +tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen +muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. +Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut +isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, +joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut +kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka +tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani +tavata? + +Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin +oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut +nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli +seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt +rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi +parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää +voisi saada tekemättömäksi. + +Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, +ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni? + +Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit +samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo +Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi +hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee +polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja +sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun +ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa +viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen +veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». +He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta +olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi +enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän +purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä +penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna +hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut +vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa +ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin +itkeä. + +Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa +päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. +Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet +hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan-- +Liina varsinkin--ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen +surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi +äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi +heidän seuraansa. + +Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä +taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin. + +Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen +sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä +valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa +häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen +viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,--mutta +ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle +hän olisi hyvinkin voinut tulla--vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien +kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä +eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut +väsyksissä ja nukahtanut. + +Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. +Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja +pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan +huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni. + +Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni +sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, +että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja +seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla +Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa. + +Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin +kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? +Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene +mahdollista! + +Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein +kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja +sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa... + +Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat +vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan +odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja +hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä +tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja +jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin +sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut +todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut +täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot? + +Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut +enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun +kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin +nousevan pihaan pyssy olallaan. + + + + +XVI. + + +Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna +siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen +oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia +telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten +hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi +maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä. + +Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän +koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne +ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa +jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta +kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät +tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään +epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain +isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden. + +Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi +olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei +saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle +lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten +poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja +suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut +saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli +koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, +paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin. + +Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt +kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta +kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena +pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki +tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä +rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja +pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin. + +Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa? + +Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! +Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa +panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi. + +Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä +vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen +kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin +täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa +olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen +jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, +että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa +hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta +panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. +Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana. + +Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin +istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, +tuijottamassa eteensä pihaa pitkin. + +--Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti. + +Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan. + +--Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin! + +--Kuinka niin? + +--Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus. + +--Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi. + +--Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut +turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ... +antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle. + +Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja +vei ne eteisen naulaan. + +--Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi. + +--Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!--No, ja kertokaa nyt, kuinka +metsästysretkenne on onnistunut. + +Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti. + +--Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä +emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan +niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja. + +--Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on. + +--Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että +olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan. + +--Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista. + +Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja +yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta. + +--Saako luvan olla teetä? + +--Ei kiitoksia!--mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen +hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta. + +--Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan +illalliselle? + +--Hänkö? Hänhän on pitäjällä. + +Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä +lusikkaa lasissa sanoi hän: + +--Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas +koko viikko? + +Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään +tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli +ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi: + +--Se kai ei ole niinkään helppoa? + +--Eikö ole helppoa? + +--Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla. + +Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski +vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän +värähtäen: + +--Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut +jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...? + +--Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän +anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon. + +--Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka... + +--Joka mitä? + +--Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä +teitä ollenkaan... + +Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, +sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi: + +--Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein +ymmärrä toisiamme. + +Se näytti sattuvan... + +--Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin? + +--Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, +pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa +mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten +ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat +toistensa suhteen erehtyneet. + +--Te olette siis erehtynyt minun suhteeni--? + +--Ja te ehkä myöskin minun? + +--Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte? + +--Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin... + +--Mitenkä teissä? + +--Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä +minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut +ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs +anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä. + +--Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte? + +--Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi +loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta +ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden +kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se +ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän +vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut +teillä niitä olevan. + +--Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä +mitenkään minua loukannut. + +--Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin. + +--Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette +voinut tulla sellaiseen käsitykseen? + +--Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä +selittää. + +--Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän. + +--En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen. + +--Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että +olisin? + +--Olettehan ollut ripillä tänään? + +--Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä +minun uskonnollisuudestani, että... + +--Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri? + +--Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...! + +--Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos +menisin ripille, olisi se merkki siitä. + +--Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole. + +--Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin +vähemmän. + +--Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun +selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun +mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään. + +--Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen. + +Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli +seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään +hän sanoi: + +--Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki +niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää... + +--Mitä niin? + +--Ei mitään...--mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi +hän:--sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia +syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun +niihin kerran on takertunut. + +--Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista +ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin +... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan +minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran +rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen-- + +--Ja te luulette todellakin! huudahti Elli. + +Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko +eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen... + +--Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini +kuullut ja omin silmini nähnyt. + +--Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt? + +Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen +olkapäillään: + +--Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin. + +Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän +tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta +palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, +että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja +hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän +oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei +mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä... +Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se +täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja +ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden +vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa +kanssa taistellen: + +--Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole +onnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut! + +Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi +rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää +vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun. + +Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha +valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla +hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös +istualleen: + +--Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa +nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa? + +Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. +Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva +mielensä, siihen paikkaan menehtyä... + +Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei +hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet +väärin. + +--Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja +olento, heikko, raukka... + +--Enhän minä ... minä päinvastoin... + +--Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi, +minä olen onnettomin ihminen maailmassa. + +--Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi +loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi... + +Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän +tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. + +Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän +katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi +nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun +pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, +porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen +läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja +kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei +olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin +kummallisen kaukaista ja epämääräistä... + +Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_ +sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?... + +Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa +häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa? + +Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei +tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa. + +Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, +katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, +puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen: + +--Hyvää yötä nyt sitten!--ja meni sisään. + +Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä... +Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa. + + + + +XVII. + + +Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän +hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui +kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen. +Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi +matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi, +sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi +veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi +nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän +sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua +kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. + +Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän +vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen +ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä +hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut +tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa +kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä +satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka +kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja +häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan +malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole +siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka +rakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja +tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin +voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka +sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi +ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua +entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka +tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety. +Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan +uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra-- +minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten +hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan +äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä +voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet +hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa +koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi +näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet +nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja +olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä. + +Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä +tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja +värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi +syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta +olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja +epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä +oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä +tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän +sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se +oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi +säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään +niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka +ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan +eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä +tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär. +Mutta nyt hän oli sen tavannut. + +Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli +joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti +ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan, +heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin! + +Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli +ihana! + +Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään +hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin +vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta +entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa? +Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja +kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä +ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään. + +Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli +heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja +suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla +... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti +ylös vinnille. + +Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni +epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä +oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli +kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi +nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän +nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä +tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei +ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli +häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois, +livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt +hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta +oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin +järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko +minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi +kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan, +houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että +hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas. + +Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt. +Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin +Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan +rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa +kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä +tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri +piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen +mielensä varmaankin on levoton. + +Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli +verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta +viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään +jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä. + +Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan, +tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä +eilenkin, sanoi Elli: + +--Onko se sitten todellakin totta? + +--On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla +äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä. + +Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein +heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli +hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian +onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin +toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat +eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut +ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki +vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla +hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain +_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin--hänkö nyt +yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi +kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti +hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei +niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se +vielä kerran... + +--Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne +suhteen? + +--En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että +niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni +ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän? + +--En...--ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän +uskoi. + +--Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne? + +--Elkää nyt sitä enää ajatelko! + +Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi +piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt +mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle +niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että +Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli +poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli +takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa +kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen +aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin +jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen +sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen +vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin +he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni +puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja +ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet, +kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan +tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen +luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin +tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat +toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat +liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan, +muotojaan muuttamatta. + +--Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja +ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen +mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä +onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella, +jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin +kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin. + +--Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi +sitä sanoa. + +--Sanokaa kuitenkin... + +--En voi. + +--Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään. + +--Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä +aikain kuluessa haaveksinut. + +--Teidän pitää siitä kertoa. + +--Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni. + +--Niin teidän pitääkin. + +--Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki +kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin. + +--Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä +ajattelen. + +--Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne? + +--En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja +minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta +kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä +oikeuksiinsa. + +Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse +vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään--sekä +ennen että nyt--tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli +tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on +kerran lupauksensa antanut--jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin-- +mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se +olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa +eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja +olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen +tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan +ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja +että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän +joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän +suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut +tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää +Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee +häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen +täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka +hän on onnellinen! + + + + +XVIII. + + +Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia +kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He +käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat +rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. +Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio +paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka +täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja +ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka +onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla +ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen +olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin +hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa +oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta +heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä +uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, +hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja +ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, +odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa +harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne +saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta +Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, +hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on +etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei +olisikaan ennen sitä päättänyt. + +--Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne +vetivät, sanoi Elli. + +Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella +oli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan +kaikkea toivoaan kadottanut. + +--Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin +ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana! + +--Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin +kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne +se kukkasvihko minun huoneeseen? + +--Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte. + +Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, +tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja +mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta +vahvistusta! + +Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä +sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu +siitä, mitä kuuli Sigridistä?--Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, +kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin +mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte... + +Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät +kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?--»Se oli ehkä silloin, kun minä +ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä +rakastaa.» + +--»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette +aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, +että istuisin siihen silmukkaan.»--»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin +koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»--»Jospa +tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä +haaveksin?»--»Kertokaa se!»--Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten +kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt +viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli +noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, +että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; +onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän +Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä +nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan. + +Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ... +ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä +illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki +ehkä oli jo lopussa! + +--Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen +teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin +tiedän sen... + +--Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä +enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka +elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin +olisimme sillä lailla eronneet. + +--Unohtakaa se kaikki. + +--Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä +tietysti ei voi kauan kestää. + +--Mutta miksei voisi? + +--Teidänhän on kuitenkin pian meneminen. + +--Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin +voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun +kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan +hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään. + +--Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja +ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin +sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes +kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko +kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa? + +--Lupaan. + +Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia +niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui +siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu +verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten +lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan +taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut +mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa +toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli +kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne +entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa +muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli +kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan +tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat +alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua! + +Ja _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli +pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata +ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli +kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut +kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja +vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun +Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko +korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli +kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan. + + + + +XIX. + + +Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta +häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä +että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi +itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta. + +Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi +tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja +sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään +salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta. + +Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen +kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna. + +Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä +melkein kyllästyttääkin. + +Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella +ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään +lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään +sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei +olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet +väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla +vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut +mitään osaa. + +Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita +hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin +kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen +muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin +salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin +pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin +ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen +ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää +hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella. + +Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti +Elli. + +--Ei, ei, sanoi hän. + +--Mutta miksei? + +--Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta +niin väärin. + +Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan +katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän +loukkaantuneena: + +--Niinkuin tahdotte...--ja meni ylös. + +Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?--Eikä hän +saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, +jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla +heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen. + +Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan +mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja +huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli +heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja +miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei +hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin +ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi +olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes +valittanut, kysynyt häneltä neuvoa... + +Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti +Elli ja väisti nähtävästi tahallaan. + +Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta +häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se +kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava +yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen +mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä +aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli +ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö +se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin +toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella +pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla +molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on +rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja +tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään? + +Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa +on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä +moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. +Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää +lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen +haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja +unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen +elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen +kuvitellut. + +Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, +ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt +pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä +ahdistamaan. + +Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin +tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä +oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti +näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin +seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon +tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on +pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee +perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna». + +Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, +olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on +tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut +pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus +puolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen +asemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai +aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan. + +Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi +päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa. + +--Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen. + +--En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te? + +Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin +sopivasti ja johon hän heti ihastui. + +--Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä +olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme. +Tahdotteko? + +--Mielelläni! + +Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina +voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden... + + + + +XX. + + +Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame +synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, +niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, +keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut +tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut. + +Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa +varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli +verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan. + +--No, ettekö tule jo, herra Kalm? + +--Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii +vallan mainiosti!--ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa +erehdykselle he lähtivät menemään. + +--Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos +portista. + +--Sanomattomasti. + +Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa +ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa +talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja +ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän +itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa +puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään +maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, +ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja +suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus +ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan +vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana +kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän +iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle: + +--Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut! + +--Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä. + +--Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista +olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi +koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja +tulisin vastakin kävelemään! + +--Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne +ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto, +temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on +itse kirkkoholvi... + +--Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä +kummastakaan antanut oksaakaan taittaa. + +--Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi. + +--Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua +haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä +ohjaamassa. + +--Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen +»kaikkein pyhimpään». + +--Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä. + +--Eikö kenenkään? + +--Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin +kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät. + +--Missä se on? + +--Se on täällä edessäpäin. + +Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä +syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan +heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa. + +Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä +viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta +sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. +Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja +toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään +vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen +alituisesti lehtiään lepatteli. + +He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he +tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai +heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa +kuunnellen. + +Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa +hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa +hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut +leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä +ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. +Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, +jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli +joutunut. + +--Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, +heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut. + +Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon +hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä +ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja +toivoisasti. + +He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle +mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja +kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin +kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa +oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko +paistoi heleästi mustalle lattialle. + +--Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli. + +--Ketä tässä asuu? + +--Eräs vanha kalamies vaimoineen. + +He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään. + +--Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois. + +--Mennään vain.--Minnepäin? + +--Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä. + +Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata +kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa +kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä. + +Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille +hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan +Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, +toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana +alankona ulottui mäkikyliin saakka. + +--Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti +paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta +yppylää. + +--Nyt näen ... tuo uusi valkea huone. + +--Se on heidän uusi riihirakennuksensa. + +--Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla? + +--Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on +näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä... + +--Sekö se on teidän temppelinharjanne? + +--Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen +taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä. + +Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka +laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi +on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä +on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven. + +--Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi +mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä... + +--Hyi, elkää sellaista puhuko... + +--Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta +kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä +lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa... + +--Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni +olette oikein onnen lempilapsi? + +--Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan... + +--Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä +käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua +suotta peloittelette. + +Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna. + +Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja +tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, +alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin +millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein +vedettömäksi. + +Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli +niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva +ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden +raoistakin ulos. + +--Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi. + +--Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa. + +Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. +Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea +oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet +haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli +riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen +tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin +puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin +haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa +toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet +viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen +otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa, +kaiken maailman kuulumattomissa... + +Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla +heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa +hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta +pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä +paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti +pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois +eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät +olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen +perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla +istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein +herpaisevasti. + +Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut +liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan +äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta +josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen +sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon +viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen. + +Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi +hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, +että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen +tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen +yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut +seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se +ollut uudistunut. + +Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina +ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti +tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen +itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se +varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman +tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä +ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin +päähänsä: + +--Joko olette tarpeeksi levännyt? + +--Entä te? + +--Minä jo olen. + +--Mennäänkö sitten taas? + +Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa. + +Mitäs siitä, parastahan oli näin! + +Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja +sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja +leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava +ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti +kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä, +mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut +pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan +rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin +tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en +ole sitä oikeastaan aloittanutkaan. + +Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, +joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli +mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut +aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen, +ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä +kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi +niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet +päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, +kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri +sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein +peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli +syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin, +että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja +saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua» +niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On +se totta». + +Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se, +ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin +vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei, +edemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää +varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään +kokonaan sitomatta... + +Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin +kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja +vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta +jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli +niin monesti sanonut sitä toivoneensa... + +Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli +syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan +häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan: + +--Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme +... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä +tiedämme. + +--On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki... + +Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta +Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän +kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen. + + + + +XXI. + + +Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen +poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan +nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli +kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin +kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva +ja yks' vieras herra!» + +Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he +metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan. + +--Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, +nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin +siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän +jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja +avartuvan. + +Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. +Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi +seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin +sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun +tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa. + +--Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai +noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä. + +--Ensin »temppelin harjalle!» + +He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta +eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin +kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo +välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse +milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua +pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai +nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään: + +Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti +kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan. + +--Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla! + +Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, +sileätä nurmikenttää. + +--Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen. + +--Ei, mutta todellakin! + +--Tässä on nyt se »temppelin harja!» + +--Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata +näköpiiriä kaikille tahoille. + +Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton +kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden +takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, +taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine +kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja +laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki +näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen +kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien +matkojen päästä näkyviin. + +Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin +huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä +puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän +osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut +häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan +ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin +likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä +tulkinnut. + +Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta +seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja +kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi. + +--Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi +laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan... + +--Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin. +Ettekö tahtoisi milloinkaan pois? + +--Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se +kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä +täällä on... Entä te? + +--Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, +mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin +onneni kukkulalla. + +--Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi +oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin +te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän? + +--Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta +jättää? + +Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa +voimalla hän sanoi: + +--En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette +saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette... + +--En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä. + +Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi +hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä +liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä +ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän +saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti +käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli +häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin +kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo +koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, +hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan... + +Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja +vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa +kootuilla voimilla rintaansa vasten... + +Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, +irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä +vetää hänet puoleensa. + +--Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää! + +Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä: + +--Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen... + +--Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti. + +--Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin. + +Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen +hymyillä: + +--No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko? + +--Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa... + +--Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää +silti loukkaantuko minuun ... ettehän? + +--Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden... + +--Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy +unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako +... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet +tähänkin saakka. + + + + +XXII. + + +Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna +vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja +laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa +luo. + +Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä +viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna +ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että +taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan +... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en +nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla? + +Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa +katsomassa. + +--Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se +siellä käydä ja käyttää muitakin--»temppelin harjallaan». + +--Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas +oli mennyt askareilleen. + +--Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti. + +--Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä +sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta +puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin +täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja +kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan. + +--Ja nyt ette enää heitä kadehdi? + +--Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin +hekin. + +--Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän + +--Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin +hekin ... ainakin minä olen... entä te? + +--Olenhan sitten minäkin... + +--Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle +tyytymätön? + +--En suinkaan. + +--Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.-- +Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin +olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ... +niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina +kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte. + +Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä +hajamielisesti silmiin. + +Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin +yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut +kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, +sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan +pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se +todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli +häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka +nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen +asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet +mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja +intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että +se olisi viimeinen kerta? + +Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan +tunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja +lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! +Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin +oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät +tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista +tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi +heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän +saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin +sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut +ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt. + +Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli +näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta +tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän +oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja +iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin +teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai +mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, +joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja +vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen +ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja +tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet +viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ... +heillä on jo pojat! Katsokaa nyt! + +Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt +oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin +nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken +ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. +Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti +saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja +tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului +yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli +nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja +poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, +kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat +katselemaan aittoja. + +Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä +tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti +Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet +kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä +hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi +päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa +rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä +pihaan. + +Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän +ripsui. + +--Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt? + +--Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän +aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä +murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta +sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti. + +Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen +näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, +olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon +toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin +näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi +puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin +Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki +yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen +rintansa ja jäsentensä värähdykset. + +Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi +samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea +viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ... +mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui +sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, +joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää. + +Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja +sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden... + +Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä +laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa +vieraille aamiaiseksi. + +--Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, +haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja +veriään asettumaan. + +Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin +pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja +onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen +vastapäätä istumaan. + +Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui +vähitellen helläksi tunteellisuudeksi. + +Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden +poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän: + +--Eihän se ollut niin todella tarkoitettua? + +--Mikä niin? + +--Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen +kerta... + +--Oli se... + +Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, +niin aivan toden todella tarkoitettua. + +Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan +vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi. + +Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin +mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka +kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui +kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät +tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla +istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan +jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin +hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen +osaakin. + +Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin +ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle +toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta +katosi sinne isäntäkin. + +Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, +kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan +tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa +rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi +pitänyt mennä sinne samaa tietä. + +Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin. +Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla. + +--Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi +aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon. + +Vähän päästä meni Olavikin aittaansa. + +Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli +tullut hänen luokseen? + +Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen +pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno +väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja +hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin +risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan +varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari +askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen. + +Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? +Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä +kumpikin ikkunastaan. + +Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi +tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi +tällaista tilaisuutta... + +Hän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä. + +Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen +erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota +hän mielestään ei ollut ansainnut. + +Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää +tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko +hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa. + +Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko--taikka! Elli oli +valinnut... Hän myös!--vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä +siitä, mitä hän oli valinnut... + +Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin +toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä. + +Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella +yötä. + + + + +XXIII. + + +Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta. +Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli +sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain +laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon +läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja +pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille +palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle. +Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet +kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin +ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli +muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan, +ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli +kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava +lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen +ilmasta. + +Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli +kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla. + +Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan +ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime +sunnuntaina tuolla kotona. + +Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä +ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet +luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii? +Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet +oikein. + +Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut +niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen +seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti, +hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä +vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se +olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu. + +Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi +ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut. +Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä? + +Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee +käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin +paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen +pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ... +niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän +pellonpientarella. + +Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen +pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt +heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin +käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän +välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä... + +Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka +minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin +viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. +Ja nyt...! + +Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin +pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä +vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi +hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun +Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät +niin jäykiltä ja vierailta. + +Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että +he menisivät kävelemään. + +--Jos teitä nimittäin haluttaa? + +--Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten +menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan +aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä +jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja +vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä +ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja +katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä +innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman +eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin +maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään +sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi +ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja +laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon. + +Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. +Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, +se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi +ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti +häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. +Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja +hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti +olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki +ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli +hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää +itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä +tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa? + +Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ... +mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien +muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin +olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä. + +Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi +heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi +kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut +näkyvissäkään. + +Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa +ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut +sitä kestää. + +--Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän. + +--Istutaan vain ... uuvuttaako teitä? + +--Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain. + +He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa, +puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän +oli niin...? + +--Mitä tarkoitatte? + +--Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ... +minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun +noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään? + +--Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin +omituinen, etten tiedä, mitä ajatella... + +--Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa? + +--Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa, +etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan, +etten sitä voi... + +--Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut? + +--Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa. + +--Etten minä teihin luottaisi! + +--Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ... +ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla. + +--Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla +niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta +en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle +anteeksi. + +--Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi. + +Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja +sanoi sitten: + +--Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ... +meidän kummankin heikkouttamme... + +Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti +lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, +värähtelevällä äänellä: + +--Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te +sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...? + +--Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus... + +--Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me +emme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä +silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa! + +Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa +käsivartensa hänen vyötäisiinsä. + +--Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.--Elkää, minä pyydän! + +--Mutta miksei? Sanokaa miksei? + +--Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin. + +--Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne! + +--Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun +tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää. + +--Mutta kuka teitä syyttäisi? + +--Kaikki, koko maailma... + +--Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo! + +--Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon +minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin +ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä +olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla. + +--Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla +kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun +täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen. + +--Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän! + +--Ettekö todellakaan? + +--Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, +kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani... + +--Vai niinkö? + +--Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä +olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos +tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani +tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi +illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt +henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä +tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei +kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille +minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole +teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa? + +--Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä +osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja +miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan +puhtautensa ja hienoutensa? + +--Miksikö?--Niin miksikö!--hän vähän hämmentyi.--Ettekö sitä ymmärrä. +Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen +antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai +voinko? + +--Ette tietysti voi. + +--Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ... +mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin +jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään +hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he +voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä +puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei +heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson +minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt? + +--Luulenhan ymmärtävän. + +--Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen +hyväksytte... + +--Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte. + +Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli +omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti, +ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään +tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin +vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen +elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei +hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli +tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään +tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt +mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista +rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja +hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista +erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut +miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä +voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta, +niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden +seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei +nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti +hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja +oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen +vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien +hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada +muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa +sekään? + +--Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen. + +He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he +eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin. +Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi +tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen +katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti +hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut +vapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se +olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla +kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen +olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö +niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä? + +Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä +uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti +myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä. + +Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi +hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta +miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli +seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin +paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla +mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän +tahtoo... + +Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se +loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt. + +Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole +niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista. + +Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi +voinut olla oikeassa. + + + + +XXIV. + + +Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta +Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa. +Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä +heille tervetuliaisiksi. + +He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin +tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja +selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta +kannaltaan. + +Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka +vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään +nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä. + +Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa: + +--Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä +odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin, +että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, +niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette +jaksaneet? + +Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken +päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen +toiselle puolen tietä. + +--Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi. + +--Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa +ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla +on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään +syksyyn. + +Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan +kertoa omista asioistaan. + +Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla +perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta +nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai +asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää +kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla. + +--Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä +karjakartanollekin. + +Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi +ollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut +hauska retkellään. + +Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan. + +--Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä +ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, +tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja +välttämättä syödä pieni juhla-illallinen. + +--Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi. + +--Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen +päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan +siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se +hääpäivämme. + +--Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan +tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi +huoneeseensa. + +Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän +kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän. + +Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut +vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja +muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa. + +--Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui +hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla +täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina, +vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet. + +--Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen. + +--Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ... +maljasi, sinä vanha veikko! + +Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen +silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema +oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla +tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen +odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se +oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja +yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä +kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli +äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron +yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin, +jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen +annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että +häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut +kuulua. + +Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi +silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, +saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen. + +Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi +olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä +viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään, +hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja +hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään. + +Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä +näyttäytynyt. + +Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori +tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli +vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta, +että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin +tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali. +Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan +huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti +häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt +aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli +ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi +selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä +sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti +sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut +perillisiä... + +--Eikö ole tietoakaan? + +--Ei ole vielä tähän asti ollut. + +Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että +olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin. + +--Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella +ole niin suurta merkitystä? + +--Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta +ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun +täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista +tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä +olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu +päiväkausiin sanaakaan... + +--Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä +olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen. + +--Onko se puhunut sinulle minusta mitään? + +--Mitäs hän olisi minulle siitä? + +--Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut +sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve +nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle. + +--Ei kiitoksia ... en minä enää. + +--Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy +alkuun ... mutta missä se Elli on? + +Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen +kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja +Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän: + +--Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja +viikkokausia haukkuvat toisiaan. + +Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän +taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa: + +--Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se +aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä +myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri +lähteneet... + +Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen. + +--Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun +tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me +olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään +kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin +minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan +helmassa... + +--Sinähän tulet aivan runolliseksi... + +--Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen +minä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin, +niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin +nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä +niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli? + +Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli: + +--Olivatko kotona pappilassa? + +--Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on +sinulle kirje. + +Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä +noutamaan. + +Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti +Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä. + +--Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö? + +--Mitäs minä olisin... + +--Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen + +--Rakastanhan ... mutta minä toivoisin... + +--Mitä ... sanokaa... + +Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan. + +--Voi, voi, sanokaa nyt! + +--Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se +teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään +sen minun tähteni. + +--Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että +tahdon tehdä kaikki, mitä voin... + +--Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_! + +Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä +tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat +olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin +päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi +maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään +jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat, +että Olavi tulisi heidän mukaansa. + +Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä, +melkeinpä mielihyvällä. + +--Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori. + +--En tiedä vielä. + +--Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri +tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään! + +--Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta. + +--Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle +jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä +kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä +menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä! + +--Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa. + +--Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi +muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää. + +--Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan. + +--No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo +illallinenkin olevan valmis. + +Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan +yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja +nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä +purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että +häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään +raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko +tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän +tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ... +puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla +säpäleiksi! + +Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi +edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää +niin kylmän ivalliselta--minuakin kohtaan. + +--Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun +järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen. + +--En minä nyt, sanoi Olavi. + +--Etkös tule Ellikään? + +--En. + +--No mennään sitten nukkumaan koko komppania. + +Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän +kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin +Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota +vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että +hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että +hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen, +käänsi hänelle selkänsä. + +Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen: + +--Anna minun olla! + +--No, no ... etkö tule kohta nukkumaan? + +--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla +rauhassa! + +--Ka, ka ... mikäs nyt? + +--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa! + +Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun +hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut +ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa. + +Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn +itkuunsa. + +Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot +käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta +hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä +rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen... + +Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä +tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä +minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua +jätä! + +Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, +juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen +huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. + +Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi +kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli +uskaltanut edes kolkuttaa. + +Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta +jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna. + + + + +XXV. + + +--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, +jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian +naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa. + +Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen +ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui. + +Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan +tieheni! + +Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, +haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua +tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha +ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä +ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta +muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin +suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä +viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri? + +»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja +nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, +lisääntykää ja täyttäkää maa! + +Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti +uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli +esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan. + +Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin +liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden +totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia +ja kirjainsa kansia. + +Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan +platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella +ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut +järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa +ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun +pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes +hänen sormenpäitään suudella! + +Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt +tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä +se tapahdu hänen tahdostaan. + +Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, +laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja +istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa. + +Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani +_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta +kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen +tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä! + +Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä +kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin +_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi +eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä +työ, jos hän menisi nyt kohta? + +Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä +tuttaviaan. + +Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin +vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois +talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja +ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen +tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi +pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista +kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat +olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma +siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, +ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä +ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli +voinut niiden valtaan antautua! + +Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin +oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko +elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä +niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, +miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, +että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja +se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin +elävästi oli kertonut. + +Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa +häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi +hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä +minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän +hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen +kanssaan Amerikkaankaan paeta!» + +Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän +muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. +Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin +kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan +päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä +ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin +voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa +helpommin. + +Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi +teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen +onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä +toverinani, ainainen hauska ystäväni... + +--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka +oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa. + +Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, +iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa +matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja +liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, +suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin. + +Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän +täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun +sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei +kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä +iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen +hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.» + +Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien +sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin +yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen +ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa +kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu +olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun +toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi +hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa! + +--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista +hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta. + +--En, en! + +--Saammeko olla aivan varmat, että tulette? + +--Saatte olla! + +Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan +hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas +muisti, minne hän oikeastaan ajoi. + +Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin +pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään +hellämielisyyttä ja peräytymistä. + + + + +XXVI. + + +Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, +hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. +Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä, +hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä +vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo +heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin +vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen +jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla +heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä +hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo. + +Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli +niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran +luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli +sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä +siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä +pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua +hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä +vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa. + +Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, +pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka +hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä. + +Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on +voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. +Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan +kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä... + +Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään +selkoa siitä, mitä teki... + +Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen +ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään +muita mukanaan. + +Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, +mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä +omaan huoneeseensa. + +Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi +ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi +kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri +muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä +laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on +niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...» + +Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, +ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä +edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin +sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän +liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan +jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi +viheltää. + +Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse +ilmoittamaan lähdöstään? + +Joku tuli. Se olikin vain pastori. + +--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain +onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä +sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten +päivällinen valmiiksi laivan tuloon. + +Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja +tuijotti järvelle. + +Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja +verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. +Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli +meni kuitenkin häntä vastaan. + +--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän +kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä. + +--Niin, olenhan päättänyt... + +--Ettekö tule takaisin? + +--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä. + +--Teille tuli kiire lähtö? + +--Niin, toverini vaativat välttämättä. + +--Onhan hauskempi matkustaa seurassa. + +Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen +oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän +sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni +verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, +tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä +vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä. + +--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni... + +--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne. + +--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on +parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle... + +--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta... + +--Niin, ja teille myös... + +--Ja minulle myös. + +Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo +suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli +jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus, +kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi +sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin +Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas +pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki +pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas +peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen +täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan +siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli +osannut toivoakaan. + +Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin +päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa +ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, +Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen +vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei +hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka +taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. +Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä +siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut +täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, +kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, +suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja +piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet +kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli +kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin +koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi. + +Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi +heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: +»Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. +Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko +hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, +etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas +Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna +sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin. + +--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos +aiot mukaan. + +Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä +odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on +pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua +leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut +hän, joka pyysi tulemaan. + +Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä +häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä +saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta +takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä. + +Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, +Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. +Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen +vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun +kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy +hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin +kyyneleensä pidätetyksi. + + + + +XXVII. + + +Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli +keskellä venhettä. + +Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä +tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, +puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin +elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja +hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö +sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi +alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa +mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi +edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki +hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta +sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, +että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään +ajatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi. +Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken +muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään +hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan. + +Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä +tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo +hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, +kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea +isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin +rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä +Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi. + +--Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi +pastori kääntyen taakseen. + +--En tiedä, sanoi Elli. + +--Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on +tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille. + +--Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin. + +Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori +oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä +ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä +kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... +vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi +kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei +sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä +lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...»--»Eihän +sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos +tulisit». + +He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin +pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista +vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon +tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen +mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava +ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien +selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. +Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä. + +Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä.-- +»Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu +pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui +päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... +olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda +erokahvit. + +Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. +Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän +luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen +puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, +niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli +hänen sydämellään. + +--Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä. + +--Mitäpä te sillä,--mutta antoihan Elli sen kuitenkin. + +Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin +Olavi sanoi: + +--Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän. + +--Mutta miksi te menette?--Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori +huusi: + +--Nyt se tulee! + +He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen +takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla: + +--Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette. + +Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin +menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain +uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut. + +Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei +haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden +painajaiset elämän ajaksi mieleen. + +He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä +lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, +että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin +riemuissaan jostakin. + +Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko +naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille +hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän +jotakuta. + +--Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te! + +--Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi. + +Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, +samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat +laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä +naisääni huutaa taas: + +--Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm! + +Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan +nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan +sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka +propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin. + +Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin +peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas +siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu +poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan +unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa +sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se +neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan. + +--Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat. + +Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja +lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet +kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois +päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy +venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden. + + * * * * * + +Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä: + +--Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen +kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat? + +--En. + +--Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli +vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko +lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi +se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen +pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla +puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä. + +--Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti +renki kokkatuhdolta. + +--Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo +kierroksessa. + +Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja +ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta. + + * * * * * + +Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten +kylmää kalliota. + +Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä +viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja +kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, +aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän +onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen +veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että +kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä +kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa +tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee, +jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole +mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka +hänestä välittäisi. + +Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin +ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa +eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja +yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen +tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä +välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, +hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, +niinkuin minulle kertoi muista.» + +Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä. + +Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä +rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina +antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut. + +Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo +kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat +mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa +taas syksy, tulee se talvi... + +Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, +mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, +puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän +oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja +pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, +jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, +jolla Olavi oli onkinut. + +Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli +ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita +käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas +silloin. + +Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi +taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli +parkaista. + +--Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan? + +Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut. + +Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan +Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta +vaikka järveen...? + +Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja +kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, +nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin +askelin huoneeseen. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Papin rouva, by Juhani Aho + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN ROUVA *** + +***** This file should be named 13663-8.txt or 13663-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/6/6/13663/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/old/13663-8.zip b/old/old/13663-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..5ca3428 --- /dev/null +++ b/old/old/13663-8.zip |