initial commit of ebook 13566HEADmain

6 files changed, 8168 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/13566-0.txt b/13566-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..40c97a5
--- /dev/null
+++ b/13566-0.txt
@@ -0,0 +1,3884 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13566 ***
+
+MUUAN MARKKINAMIES
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1915.
+
+
+
+
+Kuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot ja
+kulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Oli
+vähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Joka
+rinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen »maailman
+paras panoraama» oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,
+kädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.
+Näin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:
+kuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.
+
+Seisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinka
+vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,
+lauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli ja
+lauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikka
+mitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hän
+ymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.
+
+    --Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,
+    Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä--
+
+niin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinen
+ja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät »lystimpiä» lauluja
+antaa, niin silloin tuli tämmöisiä:
+
+    --Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut--
+    tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.
+
+ja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitä
+mukaa keikahteli nuotti.
+
+»Viisumestariksi» tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan
+sen hartaammin kuuntele »konserttimestarejaan», kuin markkinamiehet
+kuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat
+monen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi
+niillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu
+Kuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.
+Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on
+lupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet
+tunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.
+
+--Antakaapas se Hallin-Jannen laulu!--Paljonko tukkipoikain laulu
+maksaa, jota äsken lauloitte?--Entäs se surulaulu Simmermannin kauheasta
+murhasta?
+
+Näin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:
+
+--Ne laulut ne on jo vanhoja!--Eikö sillä enää uusia ookkaan?--Eikö
+vereksiä enää painetakaan?
+
+--On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheasta
+tulipalosta. Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka
+kultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu
+laulajapojasta, ja se alkaa näin:
+
+    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
+    Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.
+
+Tätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, että
+viisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinä
+kertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vai
+oliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.
+ja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, että
+se laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitä
+luulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.
+
+Innostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasi
+minua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että siellä
+oli mies, joka ei oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen piti jaloillaan
+tehdä, kulkeako vai seisoa. Sitä miettiessä jalat kuitenkin tuskastuivat
+ja käännähyttelivät kannettavaansa omin lupinsa milloin eteen, milloin
+taakse; paikoillaan ne vain eivät ottaneet pysyäkseen ja siitä syystä
+sain vielä toisenkin puskun kylkeeni, kun päätäni käänsin.
+
+--Antakaa anteeksi, hyvä herra, että ... tuota ... että minä vain tuota
+... että jos sanoisitte, mitä ne tuolla toimittaa.--Hän heilahdutti
+päällään sinne päin, missä oli suurin tungos, ja pää heilahdutti
+vuorostaan häntä samaan suuntaan.
+
+Aioin juuri ilmoittaa hänelle, mitä siellä toimitettiin, kun muuan
+vieressäni seisova lyhyenläntä renkimies, jota hän myöskin oli
+heilahdellessaan koskettanut, teki sen puolestani.
+
+--Etkö sinä sitä tiedä, sanoi hän, että se on meidän kylän miehiä, ja se
+myöpi siellä omia tekemiään lauluja. Mene sinäkin ostamaan, niin näet
+vasta oikein, minkälaiseksi laulu pitää laatia!
+
+--Mitä teidän kylän miehiä? tiukkasi toinen vastaan, vaikka puhe vähän
+kielellä kangerteli. Sinunko vai kenenkä' Mi-mistä sitä sitten sinä
+mu-mu-muka o-olet olevinasi?...
+
+--Sama se sinulle on, mistä minä olen, kunhan itse tiedän, että olen
+Nilsiästä, viisasteli renki ja nauroi itse sukkeluudelleen.
+
+Toinen ei ensin virkkanut mitään. Hyrähtelihän vain vähäisen ja
+pyöritteli sytyttämätöntä sikaria huuliensa välissä. Sitten ojensihe hän
+yht'äkkiä suoraksi tavallisesta kumaraisesta asennostaan, otti sikarin
+suustaan ja lauloi jalkojaan leputellen tämmöisen pätkän:
+
+    --Muualla on hevosia, Nilsiäss' on pässii--
+    Nilsiässä papinkin pojat tappavatten ryssii.
+
+--Tehköönpäs tuo teidän kylän mies meidän kylästä semmoisen laulun, jos
+osaa! Semmoisia lauluja se meidän poika tekee milloin tahtoo ja
+tarvitsee!
+
+--Elä valehtele siinä ... eläkä ylpeile muiden lauluilla!... Se, minkä
+sinä laulussasi sanot, on jo alusta pitäen valhetta, ja se on kaikista
+suurin valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.
+
+--Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään
+kuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle
+tahansa...
+
+--Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,
+joka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.
+
+--Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä
+tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi
+yhdenpuolelaisia.
+
+--Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota,
+niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.
+
+--Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä
+laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin
+kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan
+mieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta
+rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin...
+Etkös sinä ole räätäli?
+
+--Niin mikä sitten?
+
+--Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.
+
+--Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ...
+etköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit
+paremman--koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:
+
+    --Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu
+    Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu...
+
+Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen
+runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun,
+mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan
+tavallista eikä mitään erikoisempaa.
+
+Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain
+toisteli:
+
+    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
+    Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.
+
+--Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se
+tuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.
+
+--Kenenkä tekemä?
+
+--Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän kylästä
+kotosin.
+
+--Mitäs se siellä laulaa?
+
+Se laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja
+painattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...
+
+Mies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,
+vaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.
+
+--Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia
+sanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä
+lauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!
+
+--Kenenkä tekemä se sitten on?
+
+--Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja
+osaa tehdä vaikka milloin!
+
+--Ettäkö sinun ... elä! ... elä!
+
+--Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.
+
+--Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät
+nilsiäläisetkin.
+
+--Niin minäkö? Mistäkö olen?
+
+    --Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,
+    Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.
+
+Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:
+
+--Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden
+lauluja laula!--tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt
+miestä ihmetellen tarkastelemasta.
+
+Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta
+ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,
+jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä
+siksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova
+kiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti
+räätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.
+
+Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:
+
+--Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä
+ennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa
+vaikka mistä!
+
+Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin
+kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja
+yhtä herkästi taas takaisin.
+
+Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo
+tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
+
+--Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt
+vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä
+tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se
+ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et
+oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa
+miehet viinaa, jos kellä on!
+
+Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.
+Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti
+päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
+
+--Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,
+täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna
+sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
+
+Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui
+eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun
+hän siinä tekaisi laulun:
+
+    --Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan--
+    Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
+
+kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,
+keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
+
+    --Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
+    Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.
+
+Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi
+pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta
+purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka
+haaralta hänen jälkeensä:
+
+--Kas, niin sitä pitää!--Se oli parahiksi pohjalaiselle!--Tuleppas vielä
+Savon miehen edessä kopeilemaan!
+
+Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten
+kovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se,
+mihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä
+lähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:
+
+--Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni
+suoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi
+korvaan jotakin.
+
+Sitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi
+vähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen...
+
+--Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan
+tietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi
+viisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa
+oli silloin kovin pahasti irvellään.--Häh, sinäkö vai kuka?
+
+Pyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen
+renkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan
+pörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet
+kuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun
+hän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli
+hän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja
+laulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen
+säkeen:
+
+    --Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi,
+    ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi--
+
+eikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?
+
+--No niin!--No niin!--No se!--No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja
+suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.
+
+Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt
+virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt
+häntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan
+tietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan
+kaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki
+ei häntä niin helpolla heittänyt.
+
+--Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä
+jo vereksempiäkin!
+
+--Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista,
+pilkkasi toinen.
+
+--No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti
+kolmas.
+
+--Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.
+
+Mutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on
+kuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota
+sen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut
+Leppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva,
+hänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se
+nytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen
+ammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen
+panna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia,
+ja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.
+
+Mutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee,
+ja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä
+miehinäänkään.
+
+Jolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun
+näki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.
+
+--Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen
+konttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle.--Tiedä
+sinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai
+luuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin?
+Mutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se
+markkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii.--Luuletko sinä olevasi
+hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan saat?... Ja
+etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä ... eipähän ilman!...
+kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se aina on
+viinaisen virkinettä ... ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset, että se
+herjasi minua rosvoksi ... tässä on monta vierastamiestä sen asian
+päälle... Kuules, mies, sanoppas nimes ja mikä mies sinä oot, vai
+huudetaanko patrullia!
+
+Ja tähän tapaan olisi Leppänen kerran intoihinsa päästyään arvatenkin
+jatkanut vaikka kuinka kauan, ennenkuin olisi hengästynyt, ellei hänen
+lapionlyöntejään olisi keskeyttänyt uusi nuijanisku.
+
+Se tuli sieltä mistä ennenkin. Selän takaa suhahti, mutta suuta vasten
+sattui.
+
+Pyhäjärveläinen, joka milläänkään olematta oli aikansa kuunnellut,
+vastasi nyt vuorostaan:
+
+    --Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,
+    niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.
+
+Nuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää
+mikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen
+hupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.
+
+Mutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin
+hän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä,
+jonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän
+päässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän
+yht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen
+pelottava kilpakumppaninsa:
+
+    --Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee--
+
+niin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli
+iski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa
+vauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:
+
+    --Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!
+
+Ja nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen
+repaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut
+näiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin
+ihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa
+voiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas
+tappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä
+joku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt
+Leppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan
+seisomaan.
+
+Ylt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen
+kipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta
+pistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.
+
+--Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.
+
+--Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.
+
+--Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi
+siihen kolmas.
+
+--Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat
+Nilsiän miehet.
+
+Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää
+muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.
+
+Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.
+
+--Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.
+
+--A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
+Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.
+
+Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat
+pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin
+olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään
+paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.
+
+Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja
+mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin
+tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen
+sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin
+herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla
+lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän
+keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän
+vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin
+hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja
+melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän
+yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas
+heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki
+voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.
+
+--Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja
+aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon
+keskitse.
+
+Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä
+edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.
+
+Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin
+itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli»
+tai että »hittoko sen nyt vei?»
+
+Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas
+kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko
+tietämättömäksi.
+
+Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä
+miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän
+syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se
+saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli
+humalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut
+sillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin
+ankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.
+
+Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää
+pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.
+
+Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun
+näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.
+
+Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen
+nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan
+lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun
+sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:
+
+--Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun
+tässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...
+
+--Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin
+minä ja otin lakin hänen kädestään.
+
+Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin
+selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka
+mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä
+aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka
+talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin
+löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten
+saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja
+etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla
+yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.
+
+Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien
+käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.
+
+Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin
+pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja
+paksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki
+vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen
+itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi
+tarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat
+löytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa
+päättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla
+ihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella
+hiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta
+käsipuoleesi käyvät.
+
+Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun
+näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,
+kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut
+suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen
+kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse
+kulki edeltä.
+
+Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että
+häntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää
+hyvät miehet minua enää nostako--antakaa minun mennä--ei minua pidä
+pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan
+nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että
+hän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan
+mukana.
+
+Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He
+olivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen
+ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä
+korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen
+murheellisten seinien sisällä.--Ja kertomatta olisi silloin myöskin
+jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka
+minä tarkasti koetin muistiini painaa.
+
+--Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi
+minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan
+huostaani.--On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee.
+Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie
+itselleen.--Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan
+ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.
+
+Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja
+avopäin.
+
+--Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen
+päähänsä.
+
+--Mikä?--Missä? Hattuko?--Kuka te olette?--Missä ne ovat ne, jotka
+aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
+
+--Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut
+sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
+
+--Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani
+osaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?
+
+--Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,
+selitin minä taas.
+
+Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä
+hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan
+puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä
+minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä
+humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän
+alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa
+veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen
+syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja
+yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
+
+--Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?--Mitä me
+tässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?
+
+--Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,
+jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä
+teidät tuonne...
+
+Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli
+tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran
+minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa,
+kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi
+tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti
+vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi,
+silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi
+hampaitaan yhteen.
+
+Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
+
+--Vai niin!--Vai niin!--Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte
+kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja kaikki ne
+ihmiset...!
+
+Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän
+rauhoittua.
+
+--Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se
+oli hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas
+hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki
+rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä
+tuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua
+kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?--Mutta oma syynihän se oli ...
+itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne minua?
+
+Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja
+että tulisi vain minun mukaani.
+
+--Minnekä te minut viette?
+
+--Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?
+
+Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo
+vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata
+kadun kulmaa.
+
+--Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne
+osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
+
+--Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,
+viekää minut, minne tahdotte.--Te näytätte olevan hyvä ihminen ... elkää
+vain antako niiden minua nostaa...!
+
+Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä.
+Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti
+täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä
+markkinaväen pilkattavaksi.
+
+--Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
+
+Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun
+ei hänen omaansa osattu.
+
+--Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie
+jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on
+puukko!--ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
+
+--Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois
+huoneeseen markkinaväen jaloista.
+
+--Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan
+vain mennään.
+
+Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista
+miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin
+tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan hän oli
+tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman
+hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset
+silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa
+välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä
+humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun
+alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu
+muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan
+puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita
+ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä
+kokeneiden ulkomuotoon.
+
+Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka
+hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän
+kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle
+lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
+
+Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
+
+Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
+
+--Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko? Enpä
+hänestä nyt.--Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin
+vain ventovieraan huoneeseen omin lupini...
+
+--Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.
+
+--Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te
+ainakin olette liika hyvä.
+
+Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.
+
+--No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,
+mutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te
+joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun
+hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.
+
+--Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en
+muuta kuin sen vain toin teille.--Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne
+syöksyitte sieltä torilta?
+
+--Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?
+
+Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta
+vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut
+kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella
+kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä
+käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin
+edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä
+annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän
+yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.
+
+--Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...
+taivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden
+nostamana päästä?
+
+Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin
+todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa
+vastauksen.
+
+Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni,
+kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut
+heitä helvettiin himoitsevan.
+
+Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan
+käsitetty.
+
+--Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut
+kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen
+ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen
+niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se
+taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan,
+vaan se on se syvin helvetti.
+
+Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
+
+--Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä
+sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla.
+Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli
+tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen
+toisaalle.
+
+Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella
+uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.
+Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
+
+    --Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
+    mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin--
+
+ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella
+muita.
+
+Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,
+hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen
+silmissään ja hän huudahti:
+
+--Siinähän on Kanteletar!
+
+Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi
+kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
+
+--Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella
+seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi
+lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista,
+jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
+
+    --Eipä kasva kaikki lapset,
+    ei ylene yksikänä,
+    niinkuin mie katala kasvoin,
+    yksipuolinen ylenin,
+    kasvoin lasna armotonna,
+    yksipuolisna ylenin;
+    kasvoin kuin karankokuusi,
+    nousin kuin noropetäjä,
+    niinkuin putki puun nojassa,
+    saraheinä sammalsuolla,
+    kaste kaihassa tilassa,
+    vesi vahteran vajossa.
+    En kasvanut kananmunilla,
+    ylennyt sianlihoilla;
+    kasvoin kainalopaloilla,
+    täyvyin kaalin tähtehillä
+    veräjillä vierahilla,
+    uksilla ulisevilla.
+
+    Kunp' on eukkoni eläisi,
+    oisi vanhin valvehella,
+    ei se lapsi näin kävisi
+    nukkavierulla nutulla,
+    karvavieru-kauhtanalla,
+    paha raiska paita päällä;
+    maata verkani vetäisi,
+    siltoa sinihamonen.
+
+--Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin
+karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos
+äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,
+karvavieru-kauhtanalla!»
+
+En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut
+ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja
+Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan
+riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies
+seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen
+itkuun värähtelevällä äänellä.
+
+--Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä
+missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain
+olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs
+tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän,
+mutta se on näin--ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui
+minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.
+
+Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten
+vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi
+ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin
+siinä, joka hänellä oli.
+
+Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin
+kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne
+oppinut.
+
+Melkein riemuiten huudahti hän:
+
+--Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä
+kysyisitte, niin minä--! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän
+hän luki, sitä enemmän hän innostui.
+
+Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt
+Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla
+runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen
+innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin
+kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi
+lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta
+kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,
+kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.
+
+--Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte
+osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
+
+--No--niin,--sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään
+entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.--Antakaa anteeksi, että minä
+tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä
+minua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan
+enkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin
+lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea
+vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain
+näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset
+monta kertaa nauraneet.
+
+Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä
+hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan
+näyttäneensä naurettavalta.
+
+Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain
+sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka
+oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
+
+--Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
+
+--Onko hän teidän velipuolenne?
+
+--Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me
+olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
+
+    Toinen on keinussa soudettu,
+    toinen on lehdosta noudettu;
+    toisen äit' oli vihille viety,
+    toisen kantaja piikana pietty.
+
+Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan
+tulennokseen.--Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas
+kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin
+uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen
+eteensä.
+
+--Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
+
+--Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se
+on.--Tehdäänkö teistäkin pappi?--ja hän tarkasteli minua melkein
+epäillen.
+
+Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
+
+--Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,--mutta eikö se olisi hyvä virka se
+papin virka?--Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,
+sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.
+
+--Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
+
+En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä
+papin virka todellakin paras virka.
+
+Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla
+äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
+
+--Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä
+Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei
+jaksa muuta tulla?
+
+Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.
+
+--Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on
+viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että
+tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä
+itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta
+kerran pappi tehdään... (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita
+omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)--Mutta toisekseen minä olen
+sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi
+pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun--pappikohan vai
+mikä?
+
+--Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.
+
+--Haluako oppimaan!--Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää
+sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.
+Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.--Mutta saatanhan
+minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo
+semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin,
+niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi,
+niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin
+sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä
+mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo
+»viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli.
+Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale
+eikä muuta.
+
+--Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.
+
+--Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,
+riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten
+kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä
+aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan,
+mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.
+
+--Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?
+
+--Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki
+mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä
+pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille
+rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun
+näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on
+pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin
+minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut
+tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua
+viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun
+lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille
+töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa
+pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä
+niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan
+kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja
+useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan
+vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.--Mutta kysykääpäs te
+nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.
+
+Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.
+
+--Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.
+
+--Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja
+kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt
+muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää,
+ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.
+
+Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta,
+taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli
+jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän
+omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka
+kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa
+kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen
+mielestänsä haihtuneen.
+
+--Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte
+varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.
+
+Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.
+
+--Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!--Kyläläiset
+nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja
+laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan
+herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!--Se kaiveli
+isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen
+koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan
+ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.
+
+--Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin
+minä.
+
+--Enpä paljon ollenkaan.--Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen
+minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin
+jälkeenpäinkin.--Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä
+lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut
+emännät ... eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.--Se kirja, jonka
+sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että
+minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin
+sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.
+
+Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.
+
+--Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään
+unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.
+
+--Ja hän antoi sen teille?
+
+--Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki
+olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.--»Tuoss' on sinulle muuan
+kirja, josta minä en tiedä, mikä se on--liekö siinä lukuja vai loruja,
+mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset--»
+
+Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.
+Mummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa
+virsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi
+minulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois
+tätä kirjaa, jonka emäntä antoi.--»Mikä kirja se on?» kysyi
+mummo.--»Mikähän lie», sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan... Minä
+ensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo
+kohta ääneenkin lukemaan.--»Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä sinun
+kirjassasi?» kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani kuunnellut.
+--»Sanoohan tässä--eikös se ole somaa, mummo?» sanoin minä ja olin ihan
+ihastuksissani.--»Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit», sanoi mummo
+hyvin ankaralla äänellä, »mutta elä huuda niin, että kuuluu ympäri
+maailmaa.»--Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla
+kahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla
+yläpuolella ... minä muistan sen vieläkin:
+
+    --Ukko kultainen kuningas,
+    hopiainen hallitsija,
+    ota kultainen kurikka
+    eli vaskinen vasara,
+    jolla korvet kolkuttelet,
+    salot synkät sylkyttelet,
+    yhtenä kesäisnä yönä,
+    ehtoyönä ensimmäisnä!
+    Käyös korvet kolkutellen,
+    syrjävieret sylkytellen;
+    aja vilja vieremille,
+    aukeimmille ahoille
+    minun metsipäivinäni,
+    erän etsiaikoinani.--
+
+»Eikös tämä ole somaa, mitä tässä sanoo ... ja tämä kirja on minun
+omani?» sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui
+totisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla
+äänellä: »Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota
+heti kohta!»--»Minkä tähden?» kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni.
+»Emäntä antoi.»--»Vaikka kohta ... mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen
+saa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan
+mustaanpenkkiin istumaan.»--»Minkä tähden?» kysyin minä taas, kun en
+ymmärtänyt.--»Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja
+joka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja
+menettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.»--Minä en sitä
+sittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa
+oli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa
+sanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli
+kirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun.--
+»Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut
+enää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.»--»Enkö minä
+sitten saakaan lukea tätä?» kysyin, minä itkien mummolta.
+
+Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,
+jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä
+silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai
+liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.--Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,
+että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään
+mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.
+Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea
+metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan
+kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»--Ja kun minä
+huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin
+pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen
+olet emännältä saanut.»
+
+--No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?
+
+--No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä
+säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun
+lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven
+kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.
+Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten
+tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se
+milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun
+sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin
+kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän
+väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari
+oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja
+kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.
+
+--Omia runojanneko?
+
+--Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia
+vain.--Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.
+
+--Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin
+saa, lisäsin siihen.
+
+--Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla
+kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun
+oksalta suvisäällä.
+
+Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»
+
+--Onko herrallekin niin käynyt?--No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin
+kerjäläisenkin.
+
+--Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään
+enempää tuon miehen elämästä.
+
+--Kuinkako sitten kävi?--Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin
+kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä
+kiertämään.
+
+--Entäs te?
+
+--Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,
+kun jo tuli lähtö minullekin.--Oli, näetsen, sillä lailla, että minä
+kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä
+kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet
+isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa,
+että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista,
+jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut»,
+olivat sanoneet--»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen
+kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»--Tuolla lailla olivat piiat
+kannelleet--emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi--ja isäntä tukisti
+minua ja otti kirjan pois.--»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä
+varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä,
+pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.
+
+--Mitäs te silloin?
+
+--Mitäkö minän--En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei
+nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan
+korpeen ja ajattelin, että olkoot!--Mutta kun itku oli vähän karvasta
+mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä
+lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta
+minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin
+kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa
+muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen
+ja katkeroitui katkeroitumistaan.--Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin
+omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun
+huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä
+minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui
+siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.
+
+--Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?
+
+--Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,
+mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni
+puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä
+ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä
+tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi
+niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa
+laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen
+ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan
+sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan
+ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ...
+enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.
+
+--Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina
+kasvavalla uteliaisuudella.
+
+--Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen
+kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo
+siitä itse lauloin:
+
+    Mitä kukut käki kulta,
+    iloittelet ilman lintu,
+    helakasti helkyttelet?
+    Kukutko sinä minulle,
+    kaimallesi kaiuttelet,
+    vai etkö aattele minua,
+    paimenpoikaa pienokaista,
+    karjan kanssa kulkevaista----
+
+Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja
+kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:
+
+    Hyvä on mulla Muurikilla,
+    kellokkaalla köllytellä,
+    kun on ruohoa runsahasti,
+    vihantata viljavasti--
+    Sitten on lysti lypsyll' olla
+    maha täynnä märehdellä----
+
+Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne
+Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:
+
+    Kaunihit on nuo kirkon ristit,
+    pyhät pallot paistavaiset,
+    iltaruskon riutuessa,
+    kun ne kauas kuumottavat
+    helottavat halki ilman----
+
+ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä ... ja oli siinä sanottu
+jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin ... mutta en minä nyt niitä
+kaikkia enää muista.
+
+Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä
+muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat
+sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut
+pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille
+laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi,
+vai mikä sitä riivaa?»--»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se
+räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.--Mutta oli
+minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi,
+että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä
+ajattelet!»--Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä
+itseksenikään laulujani laulanut.--Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni
+karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun
+teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi
+kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa
+ollenkaan ... muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun
+mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli
+minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli
+parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä
+hyvä herra kuin hänestä ... ehkäpä vähän parempikin.--Niin, mutta nyt
+oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä
+kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät,
+niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli
+minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä
+isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista
+ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia
+kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen
+liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut
+laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas
+koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille ... se on toisenlainen
+kuin ne entiset ... ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat,
+niin tapellaan me yhdestä puolin.»--Mutta kun pojat kuulivat minun sitä
+laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun
+ympärilleni.--»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta
+toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»--»Keneltä sinä
+olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin
+lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma
+tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun
+piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan,
+että »hekin sen oppisivat.»--»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi
+mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja
+lauloivat minun mukanani sitä laulua...
+
+Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun
+lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä
+noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»--Minä
+rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta
+kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut,
+niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.--»Se
+oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja
+olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa
+eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua
+ihmettelivät.--»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se
+minun ystäväni.--»Laula nyt», sanoivat muutkin.--Minä ajattelin, että
+ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä
+enää niille naurakaan.--Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta
+sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä ... laula sitä
+ensimmäistä, se on paljoa somempi.»--Ja sitä minä sitten taas lauloin ja
+polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan
+ollut tupakoinut.--Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja
+kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään
+kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt
+usein enää mieleeni muistuneet.
+
+Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä
+minulle laulamaan.
+
+Mutta hän ei tahtonut.
+
+--Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.
+
+Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran
+mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en
+minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.
+
+--Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois?
+kysyin minä hetken kuluttua.
+
+--Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun
+lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut,
+maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen
+lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä,
+sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.--No! Luista ja
+luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»--Ja sen
+sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa
+kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta,
+jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja
+saattoi sitten veräjälle asti.--»Tuoss' on sinun paimen evääsi ... ja
+kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset
+sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»--Minä otin
+kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen
+olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä
+ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani
+sulamaan saanut.--Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan,
+ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä
+köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta
+kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun
+sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha
+työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin
+sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.
+
+--Ja niin te lähditte lautamiehestä?
+
+--Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja
+kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan
+joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne
+nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.--»Mikä sillä
+lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet
+seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani
+kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä
+huolinut mistään.
+
+    --Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa--
+    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
+    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!
+
+niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä
+juoksin.
+
+Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja
+tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin
+joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta
+karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi,
+ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli,
+ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat
+katkerat tunteet kuin silloinkin.
+
+    --Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään--
+    Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää...!
+
+Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän
+suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä
+äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen
+kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja
+olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin
+hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa
+silmilleni heitti:
+
+    --Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä--
+    Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää--.
+
+Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun
+eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä
+pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
+vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon
+veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas
+siinä, pidä hyvänäsi!--Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen
+kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä
+tarttua hänen käsipuoleensa.
+
+--Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!
+
+--Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.--Se tekee
+niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se
+heti sulaa, kun laskee sinne tätä ... ja sitten on niin helppo olla.
+
+--Ei se keino auta.--Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo
+toisen kerran.
+
+--Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.
+
+--On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.
+
+Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin
+sanovat ... lihan heikkoudeksi.»
+
+Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:
+
+--Saattaapa ... olla ... tottakin.
+
+Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin
+katsoen, jalallaan tuolin alle.
+
+--No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä,
+katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.
+
+--Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.
+
+--Miksette kertoisi enää?
+
+--En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.
+
+Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi,
+kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään
+ollut hauska muistella entisiä aikoja.
+
+--Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te,
+sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti
+kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni
+kertonut.--Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin
+kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei
+herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu,
+mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.
+
+--Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?
+
+--Olihan niitäkin.--Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle,
+jonne oli pullonsa pannut.--Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut,
+kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja
+juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää
+itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin,
+silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti,
+mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän
+laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien
+viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka
+sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se
+on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä
+kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.
+
+--Mutta minne te sitten jouduitte ... ette kai maantielle jäänyt?
+
+--En minä juuri maantiellekään jäänyt.--Istuin aikani paikoillani
+maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas
+oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot,
+talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat
+lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä
+sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi
+kuin milloinkaan ennen.--Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan,
+että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin
+ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin
+vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin
+olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta
+taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja
+välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin
+monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi
+kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun
+minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo
+tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa
+antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat:
+»et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä
+laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä
+se sen sietää.»--Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä
+ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta
+tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia,
+kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt,
+mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia,
+mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä
+laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»--Vaan minä en
+paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua
+tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä
+taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille
+ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä
+kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin
+siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä
+lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.
+
+Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman
+laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja
+
+    Suru syöntäni puristi,
+    kaiho kaiveli minua,
+    kun multa arkulle kopahti,
+    kivi kirstun kannen päälle.--
+
+»Mitä sinä nyt siitä itket ... et tarvitse enempi perässäsi talutella»,
+sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi
+muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan
+ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani,
+laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä
+lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä
+usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin
+sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa
+saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä
+tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti,
+mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja
+ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin
+vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?
+
+--Laulakaa--tietysti!
+
+Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:
+
+    Laulaa linnut lystissään,
+    kun kesän kukat loistaa,
+    vaan kun joutuu syksysää,
+    niin laulun into on poissa.
+
+    Vaan ei mua laulata--
+    ei niin hyvää säätä,
+    kun ei ole tietä kotia,
+    ei maitse eikä jäätä.
+
+    Talvella tiet on ummessa,
+    kesällä rahkasoina,
+    teitten suut ovat tukossa
+    ja pieninä vesakoina.
+
+    Vaan itkien en etsikään,
+    jos ei tuota löydy,
+    jos vaikka minne meniskään,
+    niin eihän tuostaan köyhdy.
+
+    Vaikka minne menisi,
+    vaikka Ameriikkaan asti,
+    tuskin asiat kävisi
+    paljoa paremmasti.
+
+--Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin
+ikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina
+läikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan
+surra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin
+mielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat,
+kun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän
+muidenkin niin--en tiedä.
+
+Mummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa
+ollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta
+sekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea.
+Poikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä
+ruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme
+neljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla.
+Markkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja
+yhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa,
+hyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin
+yksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia,
+niitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen
+elettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin
+opimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin
+keksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin
+virsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan
+siivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti
+käskettiin pois.
+
+Olin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo
+pääsin ensi kerran viinan makuun--piipun minä jo mummon eläessä laitoin
+ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa
+ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka
+monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon
+yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä,
+vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa
+talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä
+ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme
+pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin
+viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa,
+ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä
+jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä
+kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli
+talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle
+selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut
+tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan
+kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi».
+Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui
+ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään.
+Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta
+kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.--»Tuolta
+lähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa», sopersin minä,
+vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».--Sille kaikki
+nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias
+kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun
+ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan.
+Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta
+kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä
+ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko
+talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun
+talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä
+rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina
+huusin: »Hei, pojat!--hei, nyt minä olen niin iloinen--ja niin iloinen,
+että hei, pojat--ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»--Mutta silloin
+joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo
+siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja
+aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän
+pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä
+ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin
+minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia
+nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin.
+Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia
+yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon
+toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä
+kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden
+semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt
+monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille
+nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä
+mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen
+sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun
+heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää
+ketäkään naurattanut.--»Se on humalassa, sika»--syyttivät minua nyt ne
+samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.--»Selkäänsä sietäisi,
+räähkä»--niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin
+kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä
+minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan sitten alkoi yht'äkkiä
+kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin
+jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se--mitä te siinä!»--
+Liekö se ollut isäntä vai kuka?--Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut,
+siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin,
+että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja
+joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.--Se
+oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin,
+mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.
+
+--Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin,
+sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran
+lähettämiä.
+
+Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja
+minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut
+niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin
+saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa.
+Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:
+
+--En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään
+päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan
+pysy.--Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo
+minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en
+maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin
+sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt
+kestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä
+semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo
+päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen
+kerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen
+työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.
+
+--Niin, niin.--Mutta kuinka teidän sitten kävi?
+
+--Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin.
+Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin
+vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta
+sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja
+minä taas maita mantereita kiertämään.--Se oli siihen aikaan, kun minä
+en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen
+aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita
+muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä
+ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä
+saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään
+hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet
+nälkääkin nähdä.
+
+Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön.
+Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin
+kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö
+oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin.
+Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi,
+että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta
+milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni
+iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka
+kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita
+tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki
+hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu
+niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen
+hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla.
+Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.--
+Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen
+pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja
+muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja
+pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin
+päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti.
+--Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla
+lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta
+sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta
+minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu
+virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa
+suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.--Pian tulin niin
+kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja
+niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.
+
+Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita
+parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa
+pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin,
+että mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan
+vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas
+valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen
+pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen
+ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä
+lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:
+
+    Vesillä, vesillä vetten päällä
+    on niin lysti luistaa--
+    arvaella aikojaan
+    ja kultoansa muistaa.
+
+    Illalla, illalla, illan suussa
+    kaiho mieltä kaivaa--
+    kaikilla muilla kun kultansa on
+    ja minä olen yksinän' aivan.
+    -- -- -- -- --
+    -- -- -- -- --
+
+Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä
+sitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta
+kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut
+sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.
+
+Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas
+kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä
+hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut
+taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ...
+minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja
+runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua
+pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin,
+ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä
+pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin
+rantoja raikuvan.--
+
+Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo
+kuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja
+alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä
+hyvänsä.
+
+Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta
+olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan.
+Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin
+kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku
+se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua
+tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan;
+ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu
+sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin.
+Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka
+suututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.--Eivät ne
+kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli
+kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla,
+ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin
+kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin
+tehtykään.--Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki
+pelkäsivät minua.
+
+Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en
+milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä
+minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta
+tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä
+mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti
+ruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän
+omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut
+tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja
+siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian
+paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.--Minun laitani on aina
+ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut,
+niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt
+kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan
+näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on
+aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä
+sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen
+perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.--Vaan mitä niistä nyt
+kaikista enää!
+
+Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.
+
+--Missähän aika jo mennee?
+
+--Kello on vasta kuusi, sanoin minä.
+
+--Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa,
+että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että
+niin suuri muutos saattaisi tapahtua.
+
+Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman
+virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan
+arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää
+pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman
+erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki
+tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa
+perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan
+miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä
+minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.
+
+Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä
+se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet
+istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin
+ponttuun laitoja.
+
+--Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan
+selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.
+
+--Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.
+
+--Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi
+miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden
+Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain
+saattoi rauhattomuutta tehdä.
+
+--Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin
+kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.
+
+--Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut
+se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.
+
+--Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo
+Risto.
+
+--Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa
+väkeä, sanoin minä.
+
+--Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain
+muuta, sanoi taas joku.
+
+--Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä
+laula, niin minä laulan.
+
+--Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele
+tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt
+koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän
+uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt
+eikä isäkään suostunut.
+
+Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että
+olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja
+reuhaamasta...
+
+--Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä
+ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.
+
+Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun
+Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen
+yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan
+ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla
+olijat veisasivat:
+
+    Ymmärrys sinä meill' lainaa,
+    rakkaus sydämiin paina,
+    lihan heikkoudest' est',
+    kaikesta pahast' meidät pääst'.
+
+Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu.
+Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä
+solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan
+virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija
+edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.
+
+Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen
+värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi
+näkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin
+minä alas kelan päältä.
+
+Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät
+samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.--Pitkin
+päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä
+matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän
+siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin
+härät laitumellaan.
+
+Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut
+vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja
+minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä
+myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon.
+Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli
+juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle
+puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.
+
+Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin.
+Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku
+niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla.
+Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän
+lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat
+takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli
+tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin.
+Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja
+säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne
+olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet,
+jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku
+niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet
+kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus
+kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi
+vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi
+heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan
+ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes
+kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä
+kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä
+suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta
+pilkkalaulua tehnyt.--
+
+--Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän
+läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.--
+Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?
+
+--Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään,
+joka olisi sitä vastustanut.
+
+--Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?
+
+--Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto
+vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.
+
+Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat
+siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli
+ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan
+vanha mies, luultavasti puhemies.
+
+--Kuka niillä on puhemiessä?
+
+--Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ...
+ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.
+
+--Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja
+sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.
+
+--Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.
+
+--Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä
+kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa.
+Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä
+ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän
+puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin
+merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen:
+»Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja
+kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu,
+että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»--
+»Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi
+vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en
+enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.
+
+--Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä
+ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle
+puolelle.
+
+Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua
+kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.
+
+Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja
+lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan
+otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.--»Olkaa hiljaa»,
+varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.--»Pirtissä parhaallaan
+veisataan».
+
+Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun,
+lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli
+semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä
+oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei
+jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut,
+eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa
+varten tehtyjä.
+
+Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä
+täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.
+
+Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei
+ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai
+arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin
+silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa
+istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa
+näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon
+nurkalla.
+
+Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo
+omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta
+kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut
+heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin
+kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen
+värssy siinä oli näin:
+
+    Nyt, ristiveljet, veisataan
+    sukumme suuruudesta,
+    ja illan vietoks' lauletaan
+    körttimme laveudesta.
+
+Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:
+
+    Me ollaan suku erottu
+    suruttomain joukkioista,
+    lanteill' on luku leikattu:
+    sata ja yksitoista.
+
+Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat
+kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:
+
+    Eiköhän, eukot, passaisi
+    panna pannu li'elle--
+    sittenpä vasta sopisi
+    lähteä tästä tielle!
+
+Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta
+viimeisen minä muistan:
+
+    Vaan pankaa, veljet, paistiksi
+    tuo meidän vanha Vahti--
+    sen nahasta saadaan talveksi
+    hattu ja veisuun mahti.
+
+Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka
+ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä
+tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta.
+Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan
+pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja
+morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.--Minä koetin katsella
+sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista
+miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä
+nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.--Sillä vieraalla
+Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien
+käänteessä perälasin alla--isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja
+edessään--sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka
+isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen
+luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä
+näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät
+säkeniä iskivät.
+
+Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta
+samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken.
+Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me
+kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa
+konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.
+
+Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän
+kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle
+ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä
+pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa ... jos tässä ei muut nyt
+minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran
+temppelin häväisijät!--Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle,
+mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.
+
+--Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän
+miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
+
+--Kuulkaa, Pietari ... antaa niiden olla ... ei tehdä tappelua ... ne
+kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli
+isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
+
+--Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen
+ja polki jalkansa siltaan.--Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja
+jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä...
+
+--Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
+
+Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja
+puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
+
+--Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!--Hän
+olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja
+isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
+
+--Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä
+sokeudessaan, mitä ne tekevät.
+
+--Menkää pois, hyvät miehet ... emmehän me ole teille mitään pahennusta
+tehneet ... miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
+
+Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun
+ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi
+alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä
+lopettaa ja minä vain vastasin:
+
+--Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä ... kun
+pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin ... mutta kun
+eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin
+arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla
+yhtä Jumalaa palvelemaan.--Minä koetin olla totinen, mutta miehet
+purskahtivat takanani nauruun.
+
+Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein
+meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen
+seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima
+liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.
+
+--Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa--sanoi hän.
+
+--On kai sitä vähän ... eikös ole, miehet?
+
+Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan
+poskillani.
+
+--... niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne
+tehdä, jatkoi isäntä.--Minä olen teiltä nähnyt monenlaista
+ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen
+teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen
+kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut,
+jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä
+pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain
+vainoa ja pilkkaa kärsiä ... eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin
+pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety ...
+mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan.
+Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet... Ajatelkaa
+tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä
+paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.--Minä olen nähnyt sinutkin,
+Samppa ... pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä
+luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut,
+vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät
+olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut
+kylän korppien kynsistä...
+
+--Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa...
+
+--Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle
+palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja
+istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa ... mutta sinä olet
+iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut
+myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi
+yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja
+katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän
+tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä
+helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!
+
+Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät
+itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se
+vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni
+selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut
+seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden
+rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä
+kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi
+samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me
+toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä
+viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se
+hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme
+kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta
+rantaan.
+
+Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut
+sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä
+töykkäyksellä takaisin vesille.
+
+--Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto,
+jotain sanoakseen.
+
+--Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin
+kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.
+
+Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan
+pitkään aikaan.
+
+Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi
+nyt minua kohti.
+
+--Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit
+sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.
+
+--Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen
+miehistä.
+
+--Mikset itse sanonut ... onhan se suu sinullakin! vastasin minä
+närkästyneenä.
+
+--Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut ... mutta nyt ei sinusta
+ollut minnekään.
+
+--Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä--
+
+--Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään
+virkkamista ... ei puolta sanaa!
+
+--Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla ...
+kastetta vailla vain uuteen uskoon ... tuoss' on sitäkin!
+
+Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut,
+räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
+
+Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä
+hoiperruin laidan yli veteen.
+
+Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän
+näytti epäilevän, jatkaisiko.
+
+--Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja
+suutansa vähän hymyyn vetäen.
+
+--Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
+
+--Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin
+äsken.--Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä
+minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
+
+--Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
+
+--Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan ... kun tulin järven
+pohjan kautta.--
+
+--Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
+
+--En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.--Kun putosin
+veteen ja painuin--sillä minä en osaa uida--niin sen verran siitä
+muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja
+sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt
+halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa,
+ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko
+ruumis olisi palasiksi hajonnut... Mutta sitten muuttui vähitellen
+kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta
+kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan... Siihenkö lienen
+nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat
+kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten
+särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin
+ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas
+paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja
+kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat
+lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan
+likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.
+
+Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla
+maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli
+hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut.
+Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin
+valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan
+orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella
+vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin,
+huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos
+pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja
+mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä
+koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt
+mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle
+sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut,
+ja vielä kerran raukesin uneen.
+
+Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten
+ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki
+ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma,
+maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen
+valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani
+alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti
+minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua
+hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin
+tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana,
+joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun
+kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi
+kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni
+niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja
+oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui
+yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa
+että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin
+tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin
+riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne
+tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku,
+jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
+
+Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua
+hiljaa käteen.
+
+--Tahtoisiko sairas maitoa ... tässä olisi vasta lypsettyä.--Puhuvan
+ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä
+mieleeni johdan.
+
+--Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin
+nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla
+otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä
+vähään aikaan nähnyt mitään.
+
+--Eikää nousko ... antakaa minä annan ... parasta on, ettette nouse
+ollenkaan.
+
+Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin
+hellävaroen... Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että
+se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät
+ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian
+huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
+
+--Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?--Ja minä koetin
+jälleen nousta.
+
+--Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne
+teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
+
+Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä
+kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.
+
+--Mitä minulle on tapahtunut? ... kuinka olen tänne tullut?
+
+--Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli
+peitettä paremmin päälleni.--Antaa nyt olla sen muistelematta, ja
+nukkukaahan pois.
+
+Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle
+oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en
+jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
+
+--Eikös täällä ... missä ne oli ... vasta olleet seurat ... ja enkös
+minä ollut siellä?
+
+--Olihan täällä ... mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo
+maanantai-ilta ... elkää sitä muistelko.--Ettekö tahtoisi vielä?
+
+Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
+
+--Eikös siellä ... emmekös me siellä ... pahennuksenhan me siellä
+teimme?
+
+--Mitä siitä nyt ... mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua
+ja jäädä sille tiellenne.
+
+Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa
+helmalla.
+
+Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin
+tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja
+pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli
+puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo
+kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.
+
+--Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se...?
+
+--Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin
+sai.
+
+Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo,
+jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen
+talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä
+hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli
+käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun
+olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut
+kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut
+pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli
+kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni.
+Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet
+miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet
+sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja
+potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle
+vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli
+minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt,
+ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli
+viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki
+ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni
+olin myöskin vähän raottanut.
+
+--Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne
+kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!
+
+Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos
+olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt
+sillä lailla, kuin tein.
+
+--Ei siitä mitään ... olkaahan rauhassa ... Jumala käskee
+vihamiehiäänkin rakastaa.
+
+Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla
+ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan,
+enkä saanut sanaakaan suustani.
+
+Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja
+hiljaisella äänellä:
+
+--On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta ... jos ette vain
+vasta samalla lailla tekisi.
+
+--En ... en ... en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se
+lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.
+
+--Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.--Hän katsahti
+minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta
+tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.
+
+Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista
+asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja
+kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki
+ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut
+mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa.  Joku
+toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä
+minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli
+minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista
+asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran
+ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.
+
+--Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole
+mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli
+vähän aikaa istunut ja poltellut.
+
+--Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan
+pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt
+siellä koko sairauteni aikana.
+
+Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono,
+etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa
+keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana.
+Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa,
+jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja
+häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti
+silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta
+veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin
+veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani
+oli ollut itkuun tyrehtyä.
+
+Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua
+katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä,
+milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään,
+niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin
+vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä
+kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään
+silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja
+silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti
+hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin
+väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä,
+kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko
+rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en
+saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän
+sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta
+lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen
+olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti
+kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.
+
+--Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin
+mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en
+kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja
+katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti
+hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:
+
+--Onko sinusta veisuu mieleen?
+
+Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja
+minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.
+
+--On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee
+korvaan niin hyvää.
+
+--Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et
+muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.--Etkö
+sinä sanoja kuuntelekaan'
+
+--En minä sanoja niin kuuntele.
+
+--Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
+
+--Jumalanko sanaa?
+
+--Jumalan sanaa ... totta kai ... mutta sinä et taida paljon Jumalan
+sanasta huolia.--Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit
+sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
+
+Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie
+ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
+
+En virkkanut mitään.
+
+--Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi
+Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
+
+Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä
+vastata.
+
+--Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan
+sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan ...
+lukiko äitisi?
+
+--Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
+
+--Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
+
+Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui
+aivan minun sydämeni pohjassa.
+
+--Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin
+sijassa.
+
+--En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä
+silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin
+muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti
+äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
+
+Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei
+sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä
+virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
+
+--No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä ... sanoi hän jonkun ajan
+kuluttua ja aikoi lähteä pois.
+
+--Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain--sopersin minä
+kiireesti.--Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
+
+Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa
+lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja
+nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin
+häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja
+lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas
+hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas
+kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen
+takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto
+oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin.
+Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään
+täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin
+muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin
+hän punastuikin.
+
+--Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla
+siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.
+
+Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa,
+että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun
+vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan
+kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut
+kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se
+häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen
+veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.
+
+Loppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa
+kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten
+loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta
+lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle.
+Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä
+ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo
+oli veisaamasta lakannut ... ja kun jo oli tullut yö ... eikä kukaan
+liikkunut ... eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan
+kellon hiljainen kalina... Ja väliin taas tuntui minusta siinä
+vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja
+että minä tartuin häntä käteen ... että palmikko pyrki olkapään yli ja
+että huivi valui alas hartioille saakka.
+
+Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se
+sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin
+muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin
+huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja
+vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka
+hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan
+kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta
+lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän
+kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta
+sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan,
+punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat
+olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne
+ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän
+muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja
+ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin
+sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas
+sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan
+silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata
+palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin
+sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»--
+Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki
+tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä
+saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».
+
+Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä
+selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä,
+että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä
+kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!
+
+Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta--sen kannet olivat
+piikkovaatteella päällystetyt--ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan
+hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin.
+Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut
+osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan
+sanassa on käsketty.
+
+--Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää,
+ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.
+
+Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki
+omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka
+olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän
+Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat
+ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt
+niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei
+hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä
+isäkin jo alkaa osata.
+
+--Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan
+anteeksi, sanoin minä siihen.
+
+--Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi
+murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole,
+ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin
+vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.
+
+Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet
+hyvästi elänyt».
+
+--Elä sano niin ... minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä
+teen.
+
+--Mitä sinun syntisi ovat ... minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!
+
+--Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On
+suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla
+synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen
+ainokainen poikansa Jeesus Kristus.
+
+Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä
+käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo
+aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin
+puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa.
+Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni
+häneen.
+
+Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja
+minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin
+lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli
+surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet
+muut asiat.
+
+Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut,
+jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin
+ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut
+ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi
+saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua
+pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua
+kauhistutti.
+
+Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut
+itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta
+päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua.
+Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella.
+Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös
+pysynyt!
+
+Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin
+itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti
+ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin
+helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova
+koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus
+taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset
+raukeavat turhaan.
+
+--Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja
+sovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut
+ja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi
+vielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni
+lueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli
+minulle lukenut.
+
+Minä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin
+suruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella.
+Nyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se
+kuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi
+sanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja
+vaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain
+tuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että
+aloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat
+vaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä
+en enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi
+ja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.
+
+Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin
+nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon
+milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui,
+ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin.
+Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja
+kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän
+joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa
+tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet
+käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki
+Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien
+valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että
+niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut.
+Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään
+hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen,
+enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin
+silloin.
+
+Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin
+täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni
+pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin
+hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en
+minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne
+syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja
+itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä
+kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli
+milloinkin.
+
+--Osaatko sinä veisatakin ... sinullahan on hyvä ääni ... mitä virttä
+sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun
+veisaavan vuoteellani.
+
+--Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka
+toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää
+minun virsiä tekevän.
+
+--Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista
+kuulleeni.
+
+--Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.
+
+--Itsekö teit?--Hän näytti siitä kovin kummastuvan.--Etkö sinä tiedä,
+että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?
+
+--Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?
+
+--Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat ... ja se tulee synniksi, jos
+niitä muut tekevät.
+
+--Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.
+
+--Minkätähdenkö?--Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä
+ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja
+minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä
+osannut siihen mitään.
+
+Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista,
+jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein
+ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan
+enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.
+
+Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä
+oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen,
+ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin
+pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen
+minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan
+parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta
+salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete
+mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä
+kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas--
+miksi en saisi?
+
+Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni
+ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja
+lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä
+paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan
+kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni
+istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut
+luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän
+ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen
+kynnykselle istuinkin.--Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä
+yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä,
+taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan,
+ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta
+välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin.
+Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin
+aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut
+minuun monesti, välistä vain.--»Miksi hän tuolla istuu eikä tule
+tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri
+ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut,
+sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin
+tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi,
+kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen
+olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin
+halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja
+luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä
+toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi
+ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas
+tunnun huonommalta.
+
+Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut
+valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole--rupesi vain
+istuminen raukaisemaan.»--»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä
+istut ... parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä
+oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa
+sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»--Niin
+sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan
+kynnykselle.--
+
+Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin.
+Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala
+lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.
+
+Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut.
+Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui
+hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.
+
+--Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun
+oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.
+
+Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain,
+mutta ei kuitenkaan sanonut.
+
+--Isällesikö tuosta vyötä teet?
+
+--En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut,
+mutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle
+hän teki.
+
+--Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi,
+sanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan
+päin.
+
+Minä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin,
+kun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.
+
+Hän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: »Eikö tuota
+kohta alkane jaksaa poiskin lähteä».
+
+--Minnekä? kysyi hän.
+
+--Pois vain maailmalle ... onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin,
+sanoin minä huokaisten.
+
+--Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin
+tahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen,
+että kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko
+tehnyt verkkotyötä?
+
+--Olenhan minä sitä tehnyt.
+
+--Olenhan minäkin ... minä olen kutonut melkein kaikki meidän
+särysverkot ... isä on itse kutonut rikulit.
+
+En tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta,
+vaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä
+rupean verkkotyöhön.
+
+--Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois ... eikähän olisi muutenkaan,
+sanoi hän.
+
+Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä
+tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni
+askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä
+ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko
+päivän istuvan tuvassa--pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi--ja
+lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin
+siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki
+hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka
+kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä.
+Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin
+hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.
+
+Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä
+niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen
+rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.
+
+Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan
+kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain
+kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan
+muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin
+suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja
+josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan
+elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja
+tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä
+osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni,
+kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon
+hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on
+kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?--»Ei se ole minun
+ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa.
+Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.»
+--Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja
+sanon ... ja hän uskoo... Ja sitten--?
+
+Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli
+lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä
+käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja
+katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä
+päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime
+sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan
+häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla.
+Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen
+ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille
+ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä
+sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain
+tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne
+ja minä tässä.
+
+Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin,
+mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan
+pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi
+pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas
+lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen.
+Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella
+henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen,
+katselen vaikka elinaikani kaiken!
+
+Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja
+katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen
+rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti
+kartanolle kaksi miestä.
+
+Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä
+yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui
+kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja
+sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin
+näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.
+
+Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen
+näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen,
+kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi
+hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi
+Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä
+en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.
+
+Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen
+toverinsa leikillä vähän:
+
+--Anna minä riisun hevosen ... et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan
+... näetkö, kuka tuolta tulee?
+
+Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin
+minusta näytti, vähän ujostellen.
+
+Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.
+
+--Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen
+morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti,
+niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn
+aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän
+vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan,
+vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua
+harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies
+oli sanonut.
+
+Sulhanen ja morsian?--Mitä se oli?--
+
+Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita.
+Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on
+ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.
+
+Sulhanen ja morsian!--Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä
+muistanut ... en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.
+
+Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.
+
+Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en
+osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat
+vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa,
+ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja
+että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun
+en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki
+oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan
+ilmisissä tapahtunutta ... olihan silloin kuuliaiset ... olihan hän
+morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet
+nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle
+muistutettiin.--
+
+Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!... Ja minä päätin olla
+siitä välittämättä enkä huolia mistään... Mitäpä se minuun koski!--
+
+Kohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä
+oli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä
+ulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.
+
+--Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut
+koko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan
+iloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui
+ovesta sisään.
+
+--No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun
+olet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on
+tulikuuma!--Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko
+ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina
+ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta
+silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla,
+että kaikki oli niinkuin ennenkin.
+
+--Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin
+sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.
+
+--Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi
+tuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se
+kipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.
+
+--Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla
+tavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä
+päivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian
+uutteraan valmistellut.--Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka
+tämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.
+
+--En, sanoin minä.
+
+--Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne,
+ettehän ole vielä tervehtineetkään...
+
+Hänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni,
+jota minä itse tuskin liikautinkaan.
+
+--Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani
+mieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat
+verkkoja kutoa, että saadaan kaloja.--Viikon päästä meillä on häät.
+Eikös niin, Kalle?
+
+--Niin, jos Jumala elää antaa.
+
+--Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti,
+niinkuin minusta kuului.--Sitten lähtivät he molemmat pois.
+
+Minä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä
+viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja
+itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi,
+kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut.
+Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä
+ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se
+vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti
+tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin
+itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein
+minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta
+herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita,
+ei surra eikä mitään.
+
+Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä
+siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien
+joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata.
+Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki,
+niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä
+minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat
+hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden
+ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun
+tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven
+kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin
+sulkeakaan.
+
+Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta
+kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja.
+Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli
+sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen
+saarnamiestä.
+
+Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset
+asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut,
+minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut
+heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun
+herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi
+katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi.
+Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä
+säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.
+
+Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin
+jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka
+kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä
+ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei
+minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö
+oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että
+semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.--Ja kyllä kai se on
+sitten semmoista ollutkin.
+
+Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan,
+ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko
+lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli
+kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta.
+Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä
+kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin
+käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan,
+siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.
+
+Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni
+ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja
+tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat
+keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän.
+Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli
+verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän
+olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt,
+sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että
+onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa,
+mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin,
+saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja
+hiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen
+omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään
+riippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä
+oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa
+nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.
+
+Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan
+maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan
+pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen.
+Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen
+hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun
+rintaani.
+
+Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.
+
+--Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili
+minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin
+kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.
+
+Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa.
+Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun
+rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja
+jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa
+lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja
+itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että
+pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin
+kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni
+ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli
+toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi
+pitänyt jo aikoja lähteä pois.
+
+Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja
+jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn
+tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin--ja minä jäin.
+
+Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon
+muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia
+kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat.
+Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna
+niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän
+se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun
+silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin
+maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna
+kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä
+seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt
+huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin
+väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin
+kuumalla raudalla kosketettu.
+
+Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän
+tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten
+seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja
+tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän
+vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain.
+Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten
+katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen
+vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.
+
+Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu
+kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos
+olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä
+minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi
+hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta
+tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin
+jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että
+minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän
+sitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt
+se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja
+minä olen jätetty ja kadotettu...!
+
+Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi.
+Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä
+pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta
+päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku
+vaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi
+toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.
+
+--Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.
+
+--Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan
+siihen.
+
+Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.
+
+--Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun
+kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan
+ja polkisin jaloillani päälle!
+
+Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään,
+vaikka sitä voimieni takaa puristin.
+
+Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.
+
+--Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten
+oveen seisomaan.
+
+Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa,
+kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen
+vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä
+en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän
+eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.
+
+Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren
+nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä
+helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja
+sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin
+tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän
+virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi,
+ennenkuin muut ennättivät yhtyä.
+
+Ja hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän
+katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla
+silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja
+sitten taas sieltä häneen...
+
+Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!
+
+Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat
+hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän
+minun päätäni huimasi.
+
+Ja silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä
+oli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani
+vastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin
+suuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...
+
+Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa
+hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna
+juoksi itkien ulos--enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan
+nähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä
+kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain
+uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos
+kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin
+juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani
+kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu
+minuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan
+yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:
+
+--Antaa hänen mennä--älkää ajako takaa!
+
+Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani
+jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen
+minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.
+
+Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin
+kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut
+pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut
+ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta
+kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.
+
+Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.
+
+Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin
+mahtanut uupuneena laskeutua levolle.
+
+Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon,
+valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden
+ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin
+minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille
+toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin
+ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä
+saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti
+tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen
+isäntäni, emännäksi.
+
+Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja
+rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän
+ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut
+sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä
+talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.
+
+--Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.
+
+--Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.
+
+--Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi
+emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.
+
+--Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin?
+kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa
+pöydälle.
+
+Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen
+vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.
+
+--Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.
+
+Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä
+vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen
+huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli
+mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja
+käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset
+tavallisesti kävelevät.
+
+Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä
+hänelle:
+
+--Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.
+
+Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin,
+niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin
+kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.
+
+--Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi
+emäntä.
+
+Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän
+päähän istumaan.
+
+Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.
+
+Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.
+
+--Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.
+
+--Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut
+kuullut.
+
+--Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on
+puolen vuotta.
+
+--Entäs Alpertti?--Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.
+
+--Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun
+papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen
+rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän
+talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja
+saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta
+olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne
+kirjekin laitettiin.--Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon
+iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi,
+eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.--
+Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.
+
+--Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?
+
+--Halvaukseenhan se kuoli.
+
+Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla
+äänellä.
+
+--Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo
+ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi.
+Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti
+lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt,
+vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin,
+koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun
+toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.
+
+Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.
+
+--Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on
+itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen.
+Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.
+
+Minä kiitin ja herkesin syömästä.
+
+Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.
+
+--Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai
+sinulla ole minnekä kiirettä?
+
+--Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään--sanoin minä,
+mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.
+
+Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö
+saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en
+saattane.»
+
+Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja
+maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään
+muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan,
+ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota
+vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.
+
+--Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman
+sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka
+maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.
+
+Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä
+töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki
+isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä
+missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt.
+Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä
+kirjoja milloinkin sain.
+
+Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin
+ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi
+minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen
+luin.--
+
+Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä
+minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka
+emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni
+puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan
+menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se,
+joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä
+minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään
+iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni
+soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.
+
+Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen
+lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni
+sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui
+aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi,
+mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.
+
+Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo
+niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan
+niitä, joita laulu saapi lievenemään.
+
+Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein
+itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä
+kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne
+sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni
+hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja
+kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni
+kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin
+enkä puhunut mitään.
+
+Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun
+talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta
+tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja
+kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi
+niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin
+silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti
+sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita
+toki viitsi kuunnellakaan».
+
+Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi
+kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten
+niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.
+
+Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä
+juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut
+erityisille puheilleen.
+
+Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin
+kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi
+nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei
+tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja
+että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret.
+Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta
+emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä
+taloa.
+
+--Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän
+metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.
+
+--Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti--mutta eihän se kumma ole,
+kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä
+oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.
+
+Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän,
+sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:
+
+--Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?
+
+--Minäkö? kysyin minä kummastellen.
+
+--Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.
+
+--Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...
+
+--Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.
+
+--Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.
+
+--Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.
+
+Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko
+ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta
+huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.
+
+--Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se
+sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.
+
+--Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä
+laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut
+mitään.
+
+--Tekö minun puhemiehekseni?
+
+--Niin, no minkätähden en minä?
+
+--Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.
+
+--Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä
+hänkin.--En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas
+totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?
+
+--En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.
+
+--Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään,
+että olet jo itsekin samaa...--Mutta kun emäntä näki, että minä vain
+töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän
+koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.
+
+--Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän
+maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.
+
+Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:
+
+--Liisan?
+
+--Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa
+jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä
+hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki
+sopii hyvästi--ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia
+ollut jo ihan sovittu ja päätetty--sinun ei tarvitse muuta, kuin itse
+vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat
+kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja
+ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän
+Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla
+milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne
+itse maksatte.
+
+--Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä
+... eihän siinä mitään kiirettä vielä...
+
+--Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi
+Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja
+sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.
+
+Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.
+
+--Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma
+asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan,
+mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä,
+mitenkä tahdot.
+
+--Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin
+pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi
+kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne,
+ennenkuin mietin.
+
+--Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan
+enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe
+sillä kertaa jäi.--Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia,
+ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.
+
+Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta.
+Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan
+ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä
+päätin olla ajattelematta koko asiaa.--Mutta sitten kuitenkin aina
+vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi
+ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää
+Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei,
+tyhjiä se emäntä hourailee ... ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.--Vai
+lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle
+sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se,
+ei siitä tule mitään.
+
+Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se
+ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni
+ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.
+
+Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti
+saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi
+saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten
+vasta laittaisi erityisen saunan.--Mutta mökki olisi hyvä rakentaa
+Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata
+halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli
+suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita
+saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.
+
+Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni
+tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä
+metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta
+kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin
+sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan
+menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen
+suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä
+myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti
+ollut ja aikojani elänyt.
+
+Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja
+niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin
+tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä
+hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle
+nousin.
+
+Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan
+olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen
+paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien
+itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut.
+Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!... Niin
+minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni
+uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat
+olivat alkaneet itua tehdä... Näin minä vain vakuuttelin itselleni,
+että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään
+meinata...
+
+Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi
+pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle
+lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos
+kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää
+tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin,
+että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän
+kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin ... kyllä sitä
+riittäisi.
+
+Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa
+narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa,
+ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä
+mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten
+sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken
+aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta
+tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten
+ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot
+piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.
+
+Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta
+näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja
+soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja
+minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin
+kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta
+rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten
+en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt
+oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan
+kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.
+
+--Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni
+pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään,
+kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.
+
+--Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan
+alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.
+
+--Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä
+pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.
+
+Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään
+sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja
+syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin
+kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa
+herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle.
+Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja
+istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja
+aloin tupakoida. Hän istui ja luki.
+
+--Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan
+perästä.
+
+--Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te
+olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi
+Liisa.
+
+--Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että
+siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä
+tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.
+
+--Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan
+penkille.
+
+--Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.--
+Kuka teille on sanonut, että minä--?
+
+--Emäntä sanoi, että te olette aikonut--minkätähden ei!
+
+--Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?
+
+--Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.--Itsepähän sen parhaiten
+tiennette.
+
+Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan
+varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:--Eihän minusta itse tieteni toki
+ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole
+toveria.
+
+Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän
+punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.
+
+Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin
+kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut
+mitään.
+
+Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta,
+olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.
+
+--Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen
+hypäten.
+
+--Tyydyn! sanoin minä.
+
+--Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa--?
+
+--Kumpaankin.
+
+--Ihanko todella tyydyt?
+
+--Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.
+
+--Etkö ole puhunut Liisalle mitään?
+
+--En ole, vaan saatattehan te...
+
+--Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi
+lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran
+kuulutetaan.--Liisa hoi!
+
+Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat
+sattua melkein yhteen ovessa.
+
+Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.
+
+Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.
+
+--Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani ... ja kun
+sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.
+
+Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun,
+niin kyllä minä...
+
+Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä
+puolestamme sitten puhuneet sen enempää.
+
+--No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa
+pani pannun tulelle.
+
+Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin
+toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.
+
+Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin
+kuulutuksiin.
+
+Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään.
+Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain
+sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä
+hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka
+rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen
+henkäykseen huokaisi.
+
+Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän
+ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin
+siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen
+tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta
+sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva
+tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen
+puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen
+puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui
+koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin
+ruumiskirstut yhteisessä haudassa.
+
+Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä
+kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa
+tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä
+voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja
+minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet
+puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että
+sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt
+olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään
+vähän kolisemaankin sattuu.
+
+Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin
+perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven
+keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa
+kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.
+
+Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa,
+niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön
+minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun
+kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä,
+teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta
+kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini
+juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin
+liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en
+raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli
+minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi
+nyytillään.--»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan,
+ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi
+mainio rokka».--
+
+Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta
+laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan
+aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti
+kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen
+liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani
+tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä
+itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä
+tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:
+
+    Ol' Junnu renki pappilan,
+    sen päähän pisti kerran,
+    jos taloks' oisi ruveta
+    ja muille heittää herra.
+
+    Ois' oma sauna sornempi
+    kuin toisen suuri suoja
+    ja siitäpähän suurentais',
+    jos auttais hyvä Luoja.
+
+    Ei mua enää miellytä
+    työ vieraan vaivaloinen
+    ja terveen miehen häpeä
+    on olla laiska loinen.
+
+Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:
+
+    Ei sula routa korvesta,
+    ei haihdu hyinen halla,
+    jos kaikki miehet makaavat
+    vain toisen orren alla.
+
+    Näin Junnu mietti mielessään
+    ja kirvehensä otti,
+    ja aprikoiden asteli
+    hän korpimaita kohti.
+
+    Jo keksi paikan pirtilleen,
+    jo tuumihinsa taipui,
+    ja kohta koivut keikahti
+    ja ikihongat vaipui.
+
+    Muut silloin vietti keyriään
+    ja tanssi nuori kansa,
+    mut Junnu jyski metsässään
+    ja aattel' Annuansa.
+
+    Ol' Annu impi ihana,
+    ol' monen mielitietty
+    ja moneen aika-talohon
+    ois' miniäks' jo viety.
+
+    Mut Annu piika pappilan
+    vain kutoi kangastansa
+    ja sunnuntaisin katsomaan
+    kävi korpeen kultoansa.
+
+    Ja ennen joulun pyhiä
+    jo lämpis' Junnun pirtti,
+    ja Annu kangastuolinsa
+    het' sinne sitten siirti.
+
+    Näin kylän akat arveli,
+    kun Annu muutti majaa:
+    »Tuo hullu tyttö onneaan
+    se umpisilmin ajaa;
+
+    ois' toki paljon parempi,
+    jos pappilaasi jäisit,
+    ois' ollakses' niin mukava
+    ja selvän leivän söisit.
+
+    Oi, elä mene korpehen,
+    on ruokas siellä pettu,
+    on susi lapsenpiikanas
+    ja vieraanas käy kettu!»
+
+    Mut Annu arvel' akoille:
+    »Koti oma on nyt mulla--
+    ja ehkä Luojan avulla
+    tok' toimeen tuolla tullaan.
+
+    Jos kaikki karttais korpia,
+    ei kylät kohoaisi,
+    jos nuoret pelkäis pettua,
+    ei kukaan selvää saisi.»
+    -- -- --
+
+Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä
+metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi»,
+kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä
+tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan
+kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on
+mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin
+Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin
+noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin,
+peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua
+laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.--»Mitähän Liisa tästä ajattelee,
+kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin,
+ei Liisa virkkanut mitään.
+
+--Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.
+
+--Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.
+
+--Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.
+
+--En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.
+
+--Etkö kuunnellut?
+
+--Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.
+
+Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin
+tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä
+sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen
+koommin laulanutkaan paljon milloinkaan ... itsekseni välistä vain.
+Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.
+
+Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty
+kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.
+
+Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla
+kerran kuolemakin tulle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä
+kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt
+usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas
+ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.
+
+Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan
+kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa
+jo lopussa.
+
+--Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.
+
+--Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut
+
+--Eipä paljon mitään.
+
+--Olette siis tullut hyvästi toimeen?
+
+--Ei ole ollut ruuasta puutetta.
+
+Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.
+
+--Kuulkaas ... mitenkäs oli muuten ... luitteko sitten mitään? kysyin
+minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.
+
+--Minä poltin Kantelettareni.
+
+--Poltitteko--mutta miksi?
+
+--Ilman vain.
+
+--Entäs omat laulunne--ettekö enää koskaan runoillut?
+
+--Johan sanoin, että en.--Niin, kyllä kerran vielä--hän veti kädet
+kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.--Kyllä kerran vielä lauloin--
+uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt--vanhoja ne vain olivat.--Kun
+lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi--meillä on kaksi tyttöä--opetin minä
+niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä
+sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille,
+opettaisit heitä edes lukemaan.»
+
+Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää
+milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen
+olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä
+kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä
+kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.
+
+Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten
+ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi
+luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat
+hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku
+viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä.
+Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se
+rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.
+
+Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten
+seisoalleen.
+
+--Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
+
+--Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.
+
+--Jo on aika lähteä--tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui
+ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.
+
+Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.
+
+Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.
+
+--Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo
+nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?
+
+Hän katseli minua suurin silmin.
+
+--Ettekö te sitä jo käsitä--ja minä olen teille koko elämäkertani
+kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä,
+mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se
+tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut
+koko minun elämäni ... jo siitä alkaen ... ettekö muista? ... kun
+kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta
+ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on
+vielä nytkin ... eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.
+
+Hän kääntyi lähtemään.
+
+--Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää--hyvästi nyt vain,
+hyvä herra, ja kiitoksia paljon.
+
+--Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? ... siellä on aivan pimeä
+ulkona.
+
+--Kyllä minä kortteeriini osaan.
+
+--Mutta ettehän muista, missä se onkaan?
+
+--Muistan minä sen nyt--se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.
+
+--Vaan ehkä minä tulen saattamaan?
+
+--Ei sitä tarvitse--hyvästi nyt vain.
+
+--Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne--se kyllä
+joutaisi minulta?
+
+--En, hyvästi nyt vain.
+
+--Hyvästi, hyvästi--mutta hattuanne ette sittenkään...
+
+--Ka niin, ka niin...
+
+Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa,
+kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista
+kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi
+pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt
+enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muuan markkinamies, by Juhani Aho
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13566 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..5050097
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #13566 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13566)
diff --git a/old/13566-8.txt b/old/13566-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..3743a17
--- /dev/null
+++ b/old/13566-8.txt
@@ -0,0 +1,4268 @@
+The Project Gutenberg EBook of Muuan markkinamies, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Muuan markkinamies
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: October 1, 2004 [EBook #13566]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUUAN MARKKINAMIES ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+MUUAN MARKKINAMIES
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+WSOY, Porvoo, 1915.
+
+
+
+
+Kuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot ja
+kulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Oli
+vähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Joka
+rinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen »maailman
+paras panoraama» oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,
+kädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.
+Näin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:
+kuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.
+
+Seisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinka
+vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,
+lauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli ja
+lauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikka
+mitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hän
+ymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.
+
+    --Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,
+    Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä--
+
+niin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinen
+ja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät »lystimpiä» lauluja
+antaa, niin silloin tuli tämmöisiä:
+
+    --Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut--
+    tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.
+
+ja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitä
+mukaa keikahteli nuotti.
+
+»Viisumestariksi» tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan
+sen hartaammin kuuntele »konserttimestarejaan», kuin markkinamiehet
+kuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat
+monen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi
+niillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu
+Kuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.
+Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on
+lupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet
+tunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.
+
+--Antakaapas se Hallin-Jannen laulu!--Paljonko tukkipoikain laulu
+maksaa, jota äsken lauloitte?--Entäs se surulaulu Simmermannin kauheasta
+murhasta?
+
+Näin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:
+
+--Ne laulut ne on jo vanhoja!--Eikö sillä enää uusia ookkaan?--Eikö
+vereksiä enää painetakaan?
+
+--On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheasta
+tulipalosta. Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka
+kultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu
+laulajapojasta, ja se alkaa näin:
+
+    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
+    Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.
+
+Tätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, että
+viisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinä
+kertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vai
+oliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.
+ja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, että
+se laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitä
+luulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.
+
+Innostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasi
+minua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että siellä
+oli mies, joka ei oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen piti jaloillaan
+tehdä, kulkeako vai seisoa. Sitä miettiessä jalat kuitenkin tuskastuivat
+ja käännähyttelivät kannettavaansa omin lupinsa milloin eteen, milloin
+taakse; paikoillaan ne vain eivät ottaneet pysyäkseen ja siitä syystä
+sain vielä toisenkin puskun kylkeeni, kun päätäni käänsin.
+
+--Antakaa anteeksi, hyvä herra, että ... tuota ... että minä vain tuota
+... että jos sanoisitte, mitä ne tuolla toimittaa.--Hän heilahdutti
+päällään sinne päin, missä oli suurin tungos, ja pää heilahdutti
+vuorostaan häntä samaan suuntaan.
+
+Aioin juuri ilmoittaa hänelle, mitä siellä toimitettiin, kun muuan
+vieressäni seisova lyhyenläntä renkimies, jota hän myöskin oli
+heilahdellessaan koskettanut, teki sen puolestani.
+
+--Etkö sinä sitä tiedä, sanoi hän, että se on meidän kylän miehiä, ja se
+myöpi siellä omia tekemiään lauluja. Mene sinäkin ostamaan, niin näet
+vasta oikein, minkälaiseksi laulu pitää laatia!
+
+--Mitä teidän kylän miehiä? tiukkasi toinen vastaan, vaikka puhe vähän
+kielellä kangerteli. Sinunko vai kenenkä' Mi-mistä sitä sitten sinä
+mu-mu-muka o-olet olevinasi?...
+
+--Sama se sinulle on, mistä minä olen, kunhan itse tiedän, että olen
+Nilsiästä, viisasteli renki ja nauroi itse sukkeluudelleen.
+
+Toinen ei ensin virkkanut mitään. Hyrähtelihän vain vähäisen ja
+pyöritteli sytyttämätöntä sikaria huuliensa välissä. Sitten ojensihe hän
+yht'äkkiä suoraksi tavallisesta kumaraisesta asennostaan, otti sikarin
+suustaan ja lauloi jalkojaan leputellen tämmöisen pätkän:
+
+    --Muualla on hevosia, Nilsiäss' on pässii--
+    Nilsiässä papinkin pojat tappavatten ryssii.
+
+--Tehköönpäs tuo teidän kylän mies meidän kylästä semmoisen laulun, jos
+osaa! Semmoisia lauluja se meidän poika tekee milloin tahtoo ja
+tarvitsee!
+
+--Elä valehtele siinä ... eläkä ylpeile muiden lauluilla!... Se, minkä
+sinä laulussasi sanot, on jo alusta pitäen valhetta, ja se on kaikista
+suurin valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.
+
+--Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään
+kuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle
+tahansa...
+
+--Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,
+joka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.
+
+--Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä
+tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi
+yhdenpuolelaisia.
+
+--Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota,
+niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.
+
+--Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä
+laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin
+kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan
+mieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta
+rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin...
+Etkös sinä ole räätäli?
+
+--Niin mikä sitten?
+
+--Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.
+
+--Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ...
+etköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit
+paremman--koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:
+
+    --Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu
+    Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu...
+
+Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen
+runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun,
+mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan
+tavallista eikä mitään erikoisempaa.
+
+Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain
+toisteli:
+
+    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
+    Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.
+
+--Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se
+tuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.
+
+--Kenenkä tekemä?
+
+--Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän kylästä
+kotosin.
+
+--Mitäs se siellä laulaa?
+
+Se laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja
+painattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...
+
+Mies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,
+vaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.
+
+--Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia
+sanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä
+lauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!
+
+--Kenenkä tekemä se sitten on?
+
+--Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja
+osaa tehdä vaikka milloin!
+
+--Ettäkö sinun ... elä! ... elä!
+
+--Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.
+
+--Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät
+nilsiäläisetkin.
+
+--Niin minäkö? Mistäkö olen?
+
+    --Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,
+    Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.
+
+Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:
+
+--Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden
+lauluja laula!--tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt
+miestä ihmetellen tarkastelemasta.
+
+Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta
+ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,
+jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä
+siksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova
+kiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti
+räätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.
+
+Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:
+
+--Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä
+ennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa
+vaikka mistä!
+
+Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin
+kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja
+yhtä herkästi taas takaisin.
+
+Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo
+tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
+
+--Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt
+vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä
+tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se
+ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et
+oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa
+miehet viinaa, jos kellä on!
+
+Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.
+Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti
+päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
+
+--Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,
+täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna
+sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
+
+Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui
+eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun
+hän siinä tekaisi laulun:
+
+    --Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan--
+    Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
+
+kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,
+keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
+
+    --Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
+    Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.
+
+Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi
+pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta
+purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka
+haaralta hänen jälkeensä:
+
+--Kas, niin sitä pitää!--Se oli parahiksi pohjalaiselle!--Tuleppas vielä
+Savon miehen edessä kopeilemaan!
+
+Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten
+kovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se,
+mihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä
+lähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:
+
+--Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni
+suoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi
+korvaan jotakin.
+
+Sitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi
+vähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen...
+
+--Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan
+tietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi
+viisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa
+oli silloin kovin pahasti irvellään.--Häh, sinäkö vai kuka?
+
+Pyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen
+renkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan
+pörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet
+kuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun
+hän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli
+hän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja
+laulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen
+säkeen:
+
+    --Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi,
+    ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi--
+
+eikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?
+
+--No niin!--No niin!--No se!--No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja
+suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.
+
+Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt
+virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt
+häntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan
+tietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan
+kaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki
+ei häntä niin helpolla heittänyt.
+
+--Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä
+jo vereksempiäkin!
+
+--Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista,
+pilkkasi toinen.
+
+--No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti
+kolmas.
+
+--Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.
+
+Mutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on
+kuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota
+sen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut
+Leppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva,
+hänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se
+nytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen
+ammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen
+panna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia,
+ja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.
+
+Mutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee,
+ja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä
+miehinäänkään.
+
+Jolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun
+näki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.
+
+--Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen
+konttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle.--Tiedä
+sinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai
+luuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin?
+Mutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se
+markkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii.--Luuletko sinä olevasi
+hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan saat?... Ja
+etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä ... eipähän ilman!...
+kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se aina on
+viinaisen virkinettä ... ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset, että se
+herjasi minua rosvoksi ... tässä on monta vierastamiestä sen asian
+päälle... Kuules, mies, sanoppas nimes ja mikä mies sinä oot, vai
+huudetaanko patrullia!
+
+Ja tähän tapaan olisi Leppänen kerran intoihinsa päästyään arvatenkin
+jatkanut vaikka kuinka kauan, ennenkuin olisi hengästynyt, ellei hänen
+lapionlyöntejään olisi keskeyttänyt uusi nuijanisku.
+
+Se tuli sieltä mistä ennenkin. Selän takaa suhahti, mutta suuta vasten
+sattui.
+
+Pyhäjärveläinen, joka milläänkään olematta oli aikansa kuunnellut,
+vastasi nyt vuorostaan:
+
+    --Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,
+    niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.
+
+Nuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää
+mikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen
+hupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.
+
+Mutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin
+hän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä,
+jonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän
+päässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän
+yht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen
+pelottava kilpakumppaninsa:
+
+    --Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee--
+
+niin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli
+iski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa
+vauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:
+
+    --Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!
+
+Ja nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen
+repaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut
+näiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin
+ihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa
+voiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas
+tappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä
+joku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt
+Leppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan
+seisomaan.
+
+Ylt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen
+kipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta
+pistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.
+
+--Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.
+
+--Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.
+
+--Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi
+siihen kolmas.
+
+--Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat
+Nilsiän miehet.
+
+Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää
+muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.
+
+Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.
+
+--Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.
+
+--A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
+Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.
+
+Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat
+pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin
+olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään
+paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.
+
+Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja
+mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin
+tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen
+sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin
+herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla
+lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän
+keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän
+vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin
+hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja
+melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän
+yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas
+heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki
+voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.
+
+--Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja
+aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon
+keskitse.
+
+Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä
+edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.
+
+Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin
+itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli»
+tai että »hittoko sen nyt vei?»
+
+Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas
+kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko
+tietämättömäksi.
+
+Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä
+miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän
+syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se
+saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli
+humalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut
+sillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin
+ankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.
+
+Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää
+pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.
+
+Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun
+näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.
+
+Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen
+nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan
+lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun
+sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:
+
+--Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun
+tässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...
+
+--Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin
+minä ja otin lakin hänen kädestään.
+
+Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin
+selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka
+mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä
+aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka
+talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin
+löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten
+saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja
+etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla
+yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.
+
+Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien
+käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.
+
+Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin
+pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja
+paksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki
+vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen
+itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi
+tarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat
+löytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa
+päättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla
+ihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella
+hiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta
+käsipuoleesi käyvät.
+
+Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun
+näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,
+kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut
+suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen
+kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse
+kulki edeltä.
+
+Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että
+häntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää
+hyvät miehet minua enää nostako--antakaa minun mennä--ei minua pidä
+pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan
+nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että
+hän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan
+mukana.
+
+Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He
+olivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen
+ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä
+korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen
+murheellisten seinien sisällä.--Ja kertomatta olisi silloin myöskin
+jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka
+minä tarkasti koetin muistiini painaa.
+
+--Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi
+minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan
+huostaani.--On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee.
+Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie
+itselleen.--Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan
+ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.
+
+Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja
+avopäin.
+
+--Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen
+päähänsä.
+
+--Mikä?--Missä? Hattuko?--Kuka te olette?--Missä ne ovat ne, jotka
+aikoivat minulle kortteerin toimittaa?
+
+--Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut
+sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
+
+--Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani
+osaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?
+
+--Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,
+selitin minä taas.
+
+Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä
+hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan
+puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä
+minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä
+humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän
+alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa
+veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen
+syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja
+yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
+
+--Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?--Mitä me
+tässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?
+
+--Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,
+jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä
+teidät tuonne...
+
+Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli
+tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran
+minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa,
+kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi
+tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti
+vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi,
+silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi
+hampaitaan yhteen.
+
+Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
+
+--Vai niin!--Vai niin!--Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte
+kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja kaikki ne
+ihmiset...!
+
+Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän
+rauhoittua.
+
+--Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se
+oli hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas
+hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki
+rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä
+tuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua
+kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?--Mutta oma syynihän se oli ...
+itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne minua?
+
+Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja
+että tulisi vain minun mukaani.
+
+--Minnekä te minut viette?
+
+--Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?
+
+Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo
+vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata
+kadun kulmaa.
+
+--Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne
+osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
+
+--Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,
+viekää minut, minne tahdotte.--Te näytätte olevan hyvä ihminen ... elkää
+vain antako niiden minua nostaa...!
+
+Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä.
+Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti
+täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä
+markkinaväen pilkattavaksi.
+
+--Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
+
+Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun
+ei hänen omaansa osattu.
+
+--Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie
+jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on
+puukko!--ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
+
+--Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois
+huoneeseen markkinaväen jaloista.
+
+--Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan
+vain mennään.
+
+Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista
+miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin
+tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan hän oli
+tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman
+hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset
+silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa
+välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä
+humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun
+alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu
+muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan
+puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita
+ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä
+kokeneiden ulkomuotoon.
+
+Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka
+hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän
+kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle
+lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
+
+Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
+
+Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
+
+--Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko? Enpä
+hänestä nyt.--Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin
+vain ventovieraan huoneeseen omin lupini...
+
+--Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.
+
+--Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te
+ainakin olette liika hyvä.
+
+Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.
+
+--No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,
+mutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te
+joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun
+hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.
+
+--Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en
+muuta kuin sen vain toin teille.--Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne
+syöksyitte sieltä torilta?
+
+--Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?
+
+Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta
+vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut
+kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella
+kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä
+käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin
+edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä
+annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän
+yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.
+
+--Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...
+taivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden
+nostamana päästä?
+
+Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin
+todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa
+vastauksen.
+
+Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni,
+kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut
+heitä helvettiin himoitsevan.
+
+Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan
+käsitetty.
+
+--Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut
+kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen
+ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen
+niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se
+taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan,
+vaan se on se syvin helvetti.
+
+Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
+
+--Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä
+sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla.
+Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli
+tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen
+toisaalle.
+
+Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella
+uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.
+Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
+
+    --Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
+    mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin--
+
+ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella
+muita.
+
+Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,
+hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen
+silmissään ja hän huudahti:
+
+--Siinähän on Kanteletar!
+
+Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi
+kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
+
+--Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella
+seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi
+lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista,
+jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
+
+    --Eipä kasva kaikki lapset,
+    ei ylene yksikänä,
+    niinkuin mie katala kasvoin,
+    yksipuolinen ylenin,
+    kasvoin lasna armotonna,
+    yksipuolisna ylenin;
+    kasvoin kuin karankokuusi,
+    nousin kuin noropetäjä,
+    niinkuin putki puun nojassa,
+    saraheinä sammalsuolla,
+    kaste kaihassa tilassa,
+    vesi vahteran vajossa.
+    En kasvanut kananmunilla,
+    ylennyt sianlihoilla;
+    kasvoin kainalopaloilla,
+    täyvyin kaalin tähtehillä
+    veräjillä vierahilla,
+    uksilla ulisevilla.
+
+    Kunp' on eukkoni eläisi,
+    oisi vanhin valvehella,
+    ei se lapsi näin kävisi
+    nukkavierulla nutulla,
+    karvavieru-kauhtanalla,
+    paha raiska paita päällä;
+    maata verkani vetäisi,
+    siltoa sinihamonen.
+
+--Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin
+karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos
+äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,
+karvavieru-kauhtanalla!»
+
+En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut
+ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja
+Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan
+riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies
+seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen
+itkuun värähtelevällä äänellä.
+
+--Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä
+missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain
+olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs
+tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän,
+mutta se on näin--ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui
+minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.
+
+Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten
+vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi
+ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin
+siinä, joka hänellä oli.
+
+Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin
+kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne
+oppinut.
+
+Melkein riemuiten huudahti hän:
+
+--Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä
+kysyisitte, niin minä--! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän
+hän luki, sitä enemmän hän innostui.
+
+Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt
+Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla
+runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen
+innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin
+kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi
+lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta
+kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,
+kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.
+
+--Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte
+osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
+
+--No--niin,--sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään
+entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.--Antakaa anteeksi, että minä
+tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä
+minua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan
+enkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin
+lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea
+vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain
+näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset
+monta kertaa nauraneet.
+
+Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä
+hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan
+näyttäneensä naurettavalta.
+
+Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain
+sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka
+oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
+
+--Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
+
+--Onko hän teidän velipuolenne?
+
+--Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me
+olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
+
+    Toinen on keinussa soudettu,
+    toinen on lehdosta noudettu;
+    toisen äit' oli vihille viety,
+    toisen kantaja piikana pietty.
+
+Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan
+tulennokseen.--Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas
+kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin
+uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen
+eteensä.
+
+--Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
+
+--Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se
+on.--Tehdäänkö teistäkin pappi?--ja hän tarkasteli minua melkein
+epäillen.
+
+Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
+
+--Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,--mutta eikö se olisi hyvä virka se
+papin virka?--Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,
+sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.
+
+--Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
+
+En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä
+papin virka todellakin paras virka.
+
+Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla
+äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
+
+--Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä
+Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei
+jaksa muuta tulla?
+
+Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.
+
+--Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on
+viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että
+tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä
+itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta
+kerran pappi tehdään... (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita
+omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)--Mutta toisekseen minä olen
+sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi
+pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun--pappikohan vai
+mikä?
+
+--Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.
+
+--Haluako oppimaan!--Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää
+sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.
+Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.--Mutta saatanhan
+minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo
+semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin,
+niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi,
+niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin
+sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä
+mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo
+»viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli.
+Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale
+eikä muuta.
+
+--Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.
+
+--Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,
+riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten
+kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä
+aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan,
+mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.
+
+--Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?
+
+--Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki
+mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä
+pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille
+rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun
+näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on
+pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin
+minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut
+tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua
+viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun
+lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille
+töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa
+pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä
+niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan
+kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja
+useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan
+vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.--Mutta kysykääpäs te
+nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.
+
+Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.
+
+--Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.
+
+--Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja
+kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt
+muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää,
+ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.
+
+Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta,
+taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli
+jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän
+omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka
+kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa
+kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen
+mielestänsä haihtuneen.
+
+--Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte
+varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.
+
+Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.
+
+--Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!--Kyläläiset
+nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja
+laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan
+herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!--Se kaiveli
+isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen
+koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan
+ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.
+
+--Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin
+minä.
+
+--Enpä paljon ollenkaan.--Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen
+minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin
+jälkeenpäinkin.--Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä
+lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut
+emännät ... eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.--Se kirja, jonka
+sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että
+minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin
+sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.
+
+Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.
+
+--Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään
+unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.
+
+--Ja hän antoi sen teille?
+
+--Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki
+olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.--»Tuoss' on sinulle muuan
+kirja, josta minä en tiedä, mikä se on--liekö siinä lukuja vai loruja,
+mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset--»
+
+Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.
+Mummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa
+virsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi
+minulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois
+tätä kirjaa, jonka emäntä antoi.--»Mikä kirja se on?» kysyi
+mummo.--»Mikähän lie», sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan... Minä
+ensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo
+kohta ääneenkin lukemaan.--»Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä sinun
+kirjassasi?» kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani kuunnellut.
+--»Sanoohan tässä--eikös se ole somaa, mummo?» sanoin minä ja olin ihan
+ihastuksissani.--»Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit», sanoi mummo
+hyvin ankaralla äänellä, »mutta elä huuda niin, että kuuluu ympäri
+maailmaa.»--Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla
+kahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla
+yläpuolella ... minä muistan sen vieläkin:
+
+    --Ukko kultainen kuningas,
+    hopiainen hallitsija,
+    ota kultainen kurikka
+    eli vaskinen vasara,
+    jolla korvet kolkuttelet,
+    salot synkät sylkyttelet,
+    yhtenä kesäisnä yönä,
+    ehtoyönä ensimmäisnä!
+    Käyös korvet kolkutellen,
+    syrjävieret sylkytellen;
+    aja vilja vieremille,
+    aukeimmille ahoille
+    minun metsipäivinäni,
+    erän etsiaikoinani.--
+
+»Eikös tämä ole somaa, mitä tässä sanoo ... ja tämä kirja on minun
+omani?» sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui
+totisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla
+äänellä: »Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota
+heti kohta!»--»Minkä tähden?» kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni.
+»Emäntä antoi.»--»Vaikka kohta ... mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen
+saa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan
+mustaanpenkkiin istumaan.»--»Minkä tähden?» kysyin minä taas, kun en
+ymmärtänyt.--»Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja
+joka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja
+menettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.»--Minä en sitä
+sittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa
+oli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa
+sanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli
+kirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun.--
+»Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut
+enää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.»--»Enkö minä
+sitten saakaan lukea tätä?» kysyin, minä itkien mummolta.
+
+Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,
+jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä
+silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai
+liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.--Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,
+että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään
+mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.
+Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea
+metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan
+kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»--Ja kun minä
+huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin
+pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen
+olet emännältä saanut.»
+
+--No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?
+
+--No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä
+säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun
+lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven
+kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.
+Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten
+tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se
+milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun
+sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin
+kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän
+väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari
+oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja
+kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.
+
+--Omia runojanneko?
+
+--Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia
+vain.--Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.
+
+--Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin
+saa, lisäsin siihen.
+
+--Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla
+kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun
+oksalta suvisäällä.
+
+Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»
+
+--Onko herrallekin niin käynyt?--No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin
+kerjäläisenkin.
+
+--Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään
+enempää tuon miehen elämästä.
+
+--Kuinkako sitten kävi?--Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin
+kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä
+kiertämään.
+
+--Entäs te?
+
+--Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,
+kun jo tuli lähtö minullekin.--Oli, näetsen, sillä lailla, että minä
+kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä
+kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet
+isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa,
+että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista,
+jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut»,
+olivat sanoneet--»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen
+kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»--Tuolla lailla olivat piiat
+kannelleet--emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi--ja isäntä tukisti
+minua ja otti kirjan pois.--»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä
+varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä,
+pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.
+
+--Mitäs te silloin?
+
+--Mitäkö minän--En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei
+nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan
+korpeen ja ajattelin, että olkoot!--Mutta kun itku oli vähän karvasta
+mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä
+lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta
+minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin
+kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa
+muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen
+ja katkeroitui katkeroitumistaan.--Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin
+omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun
+huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä
+minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui
+siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.
+
+--Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?
+
+--Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,
+mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni
+puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä
+ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä
+tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi
+niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa
+laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen
+ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan
+sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan
+ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ...
+enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.
+
+--Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina
+kasvavalla uteliaisuudella.
+
+--Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen
+kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo
+siitä itse lauloin:
+
+    Mitä kukut käki kulta,
+    iloittelet ilman lintu,
+    helakasti helkyttelet?
+    Kukutko sinä minulle,
+    kaimallesi kaiuttelet,
+    vai etkö aattele minua,
+    paimenpoikaa pienokaista,
+    karjan kanssa kulkevaista----
+
+Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja
+kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:
+
+    Hyvä on mulla Muurikilla,
+    kellokkaalla köllytellä,
+    kun on ruohoa runsahasti,
+    vihantata viljavasti--
+    Sitten on lysti lypsyll' olla
+    maha täynnä märehdellä----
+
+Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne
+Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:
+
+    Kaunihit on nuo kirkon ristit,
+    pyhät pallot paistavaiset,
+    iltaruskon riutuessa,
+    kun ne kauas kuumottavat
+    helottavat halki ilman----
+
+ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä ... ja oli siinä sanottu
+jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin ... mutta en minä nyt niitä
+kaikkia enää muista.
+
+Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä
+muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat
+sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut
+pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille
+laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi,
+vai mikä sitä riivaa?»--»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se
+räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.--Mutta oli
+minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi,
+että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä
+ajattelet!»--Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä
+itseksenikään laulujani laulanut.--Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni
+karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun
+teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi
+kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa
+ollenkaan ... muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun
+mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli
+minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli
+parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä
+hyvä herra kuin hänestä ... ehkäpä vähän parempikin.--Niin, mutta nyt
+oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä
+kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät,
+niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli
+minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä
+isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista
+ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia
+kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen
+liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut
+laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas
+koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille ... se on toisenlainen
+kuin ne entiset ... ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat,
+niin tapellaan me yhdestä puolin.»--Mutta kun pojat kuulivat minun sitä
+laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun
+ympärilleni.--»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta
+toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»--»Keneltä sinä
+olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin
+lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma
+tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun
+piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan,
+että »hekin sen oppisivat.»--»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi
+mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja
+lauloivat minun mukanani sitä laulua...
+
+Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun
+lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä
+noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»--Minä
+rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta
+kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut,
+niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.--»Se
+oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja
+olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa
+eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua
+ihmettelivät.--»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se
+minun ystäväni.--»Laula nyt», sanoivat muutkin.--Minä ajattelin, että
+ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä
+enää niille naurakaan.--Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta
+sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä ... laula sitä
+ensimmäistä, se on paljoa somempi.»--Ja sitä minä sitten taas lauloin ja
+polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan
+ollut tupakoinut.--Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja
+kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään
+kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt
+usein enää mieleeni muistuneet.
+
+Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä
+minulle laulamaan.
+
+Mutta hän ei tahtonut.
+
+--Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.
+
+Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran
+mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en
+minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.
+
+--Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois?
+kysyin minä hetken kuluttua.
+
+--Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun
+lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut,
+maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen
+lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä,
+sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.--No! Luista ja
+luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»--Ja sen
+sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa
+kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta,
+jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja
+saattoi sitten veräjälle asti.--»Tuoss' on sinun paimen evääsi ... ja
+kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset
+sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»--Minä otin
+kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen
+olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä
+ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani
+sulamaan saanut.--Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan,
+ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä
+köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta
+kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun
+sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha
+työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin
+sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.
+
+--Ja niin te lähditte lautamiehestä?
+
+--Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja
+kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan
+joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne
+nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.--»Mikä sillä
+lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet
+seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani
+kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä
+huolinut mistään.
+
+    --Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa--
+    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
+    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!
+
+niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä
+juoksin.
+
+Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja
+tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin
+joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta
+karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi,
+ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli,
+ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat
+katkerat tunteet kuin silloinkin.
+
+    --Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään--
+    Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää...!
+
+Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän
+suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä
+äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen
+kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja
+olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin
+hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa
+silmilleni heitti:
+
+    --Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä--
+    Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää--.
+
+Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun
+eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä
+pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
+vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon
+veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas
+siinä, pidä hyvänäsi!--Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen
+kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä
+tarttua hänen käsipuoleensa.
+
+--Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!
+
+--Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.--Se tekee
+niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se
+heti sulaa, kun laskee sinne tätä ... ja sitten on niin helppo olla.
+
+--Ei se keino auta.--Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo
+toisen kerran.
+
+--Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.
+
+--On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.
+
+Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin
+sanovat ... lihan heikkoudeksi.»
+
+Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:
+
+--Saattaapa ... olla ... tottakin.
+
+Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin
+katsoen, jalallaan tuolin alle.
+
+--No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä,
+katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.
+
+--Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.
+
+--Miksette kertoisi enää?
+
+--En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.
+
+Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi,
+kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään
+ollut hauska muistella entisiä aikoja.
+
+--Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te,
+sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti
+kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni
+kertonut.--Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin
+kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei
+herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu,
+mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.
+
+--Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?
+
+--Olihan niitäkin.--Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle,
+jonne oli pullonsa pannut.--Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut,
+kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja
+juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää
+itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin,
+silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti,
+mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän
+laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien
+viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka
+sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se
+on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä
+kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.
+
+--Mutta minne te sitten jouduitte ... ette kai maantielle jäänyt?
+
+--En minä juuri maantiellekään jäänyt.--Istuin aikani paikoillani
+maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas
+oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot,
+talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat
+lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä
+sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi
+kuin milloinkaan ennen.--Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan,
+että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin
+ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin
+vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin
+olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta
+taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja
+välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin
+monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi
+kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun
+minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo
+tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa
+antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat:
+»et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä
+laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä
+se sen sietää.»--Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä
+ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta
+tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia,
+kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt,
+mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia,
+mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä
+laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»--Vaan minä en
+paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua
+tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä
+taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille
+ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä
+kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin
+siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä
+lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.
+
+Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman
+laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja
+
+    Suru syöntäni puristi,
+    kaiho kaiveli minua,
+    kun multa arkulle kopahti,
+    kivi kirstun kannen päälle.--
+
+»Mitä sinä nyt siitä itket ... et tarvitse enempi perässäsi talutella»,
+sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi
+muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan
+ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani,
+laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä
+lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä
+usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin
+sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa
+saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä
+tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti,
+mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja
+ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin
+vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?
+
+--Laulakaa--tietysti!
+
+Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:
+
+    Laulaa linnut lystissään,
+    kun kesän kukat loistaa,
+    vaan kun joutuu syksysää,
+    niin laulun into on poissa.
+
+    Vaan ei mua laulata--
+    ei niin hyvää säätä,
+    kun ei ole tietä kotia,
+    ei maitse eikä jäätä.
+
+    Talvella tiet on ummessa,
+    kesällä rahkasoina,
+    teitten suut ovat tukossa
+    ja pieninä vesakoina.
+
+    Vaan itkien en etsikään,
+    jos ei tuota löydy,
+    jos vaikka minne meniskään,
+    niin eihän tuostaan köyhdy.
+
+    Vaikka minne menisi,
+    vaikka Ameriikkaan asti,
+    tuskin asiat kävisi
+    paljoa paremmasti.
+
+--Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin
+ikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina
+läikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan
+surra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin
+mielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat,
+kun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän
+muidenkin niin--en tiedä.
+
+Mummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa
+ollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta
+sekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea.
+Poikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä
+ruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme
+neljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla.
+Markkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja
+yhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa,
+hyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin
+yksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia,
+niitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen
+elettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin
+opimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin
+keksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin
+virsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan
+siivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti
+käskettiin pois.
+
+Olin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo
+pääsin ensi kerran viinan makuun--piipun minä jo mummon eläessä laitoin
+ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa
+ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka
+monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon
+yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä,
+vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa
+talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä
+ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme
+pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin
+viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa,
+ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä
+jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä
+kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli
+talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle
+selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut
+tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan
+kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi».
+Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui
+ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään.
+Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta
+kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.--»Tuolta
+lähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa», sopersin minä,
+vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».--Sille kaikki
+nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias
+kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun
+ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan.
+Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta
+kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä
+ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko
+talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun
+talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä
+rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina
+huusin: »Hei, pojat!--hei, nyt minä olen niin iloinen--ja niin iloinen,
+että hei, pojat--ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»--Mutta silloin
+joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo
+siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja
+aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän
+pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä
+ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin
+minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia
+nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin.
+Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia
+yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon
+toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä
+kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden
+semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt
+monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille
+nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä
+mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen
+sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun
+heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää
+ketäkään naurattanut.--»Se on humalassa, sika»--syyttivät minua nyt ne
+samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.--»Selkäänsä sietäisi,
+räähkä»--niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin
+kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä
+minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan sitten alkoi yht'äkkiä
+kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin
+jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se--mitä te siinä!»--
+Liekö se ollut isäntä vai kuka?--Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut,
+siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin,
+että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja
+joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.--Se
+oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin,
+mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.
+
+--Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin,
+sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran
+lähettämiä.
+
+Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja
+minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut
+niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin
+saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa.
+Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:
+
+--En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään
+päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan
+pysy.--Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo
+minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en
+maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin
+sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt
+kestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä
+semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo
+päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen
+kerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen
+työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.
+
+--Niin, niin.--Mutta kuinka teidän sitten kävi?
+
+--Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin.
+Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin
+vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta
+sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja
+minä taas maita mantereita kiertämään.--Se oli siihen aikaan, kun minä
+en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen
+aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita
+muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä
+ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä
+saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään
+hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet
+nälkääkin nähdä.
+
+Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön.
+Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin
+kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö
+oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin.
+Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi,
+että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta
+milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni
+iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka
+kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita
+tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki
+hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu
+niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen
+hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla.
+Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.--
+Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen
+pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja
+muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja
+pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin
+päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti.
+--Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla
+lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta
+sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta
+minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu
+virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa
+suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.--Pian tulin niin
+kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja
+niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.
+
+Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita
+parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa
+pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin,
+että mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan
+vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas
+valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen
+pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen
+ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä
+lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:
+
+    Vesillä, vesillä vetten päällä
+    on niin lysti luistaa--
+    arvaella aikojaan
+    ja kultoansa muistaa.
+
+    Illalla, illalla, illan suussa
+    kaiho mieltä kaivaa--
+    kaikilla muilla kun kultansa on
+    ja minä olen yksinän' aivan.
+    -- -- -- -- --
+    -- -- -- -- --
+
+Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä
+sitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta
+kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut
+sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.
+
+Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas
+kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä
+hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut
+taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ...
+minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja
+runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua
+pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin,
+ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä
+pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin
+rantoja raikuvan.--
+
+Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo
+kuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja
+alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä
+hyvänsä.
+
+Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta
+olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan.
+Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin
+kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku
+se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua
+tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan;
+ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu
+sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin.
+Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka
+suututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.--Eivät ne
+kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli
+kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla,
+ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin
+kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin
+tehtykään.--Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki
+pelkäsivät minua.
+
+Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en
+milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä
+minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta
+tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä
+mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti
+ruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän
+omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut
+tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja
+siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian
+paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.--Minun laitani on aina
+ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut,
+niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt
+kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan
+näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on
+aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä
+sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen
+perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.--Vaan mitä niistä nyt
+kaikista enää!
+
+Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.
+
+--Missähän aika jo mennee?
+
+--Kello on vasta kuusi, sanoin minä.
+
+--Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa,
+että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että
+niin suuri muutos saattaisi tapahtua.
+
+Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman
+virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan
+arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää
+pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman
+erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki
+tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa
+perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan
+miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä
+minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.
+
+Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä
+se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet
+istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin
+ponttuun laitoja.
+
+--Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan
+selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.
+
+--Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.
+
+--Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi
+miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden
+Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain
+saattoi rauhattomuutta tehdä.
+
+--Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin
+kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.
+
+--Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut
+se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.
+
+--Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo
+Risto.
+
+--Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa
+väkeä, sanoin minä.
+
+--Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain
+muuta, sanoi taas joku.
+
+--Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä
+laula, niin minä laulan.
+
+--Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele
+tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt
+koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän
+uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt
+eikä isäkään suostunut.
+
+Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että
+olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja
+reuhaamasta...
+
+--Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä
+ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.
+
+Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun
+Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen
+yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan
+ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla
+olijat veisasivat:
+
+    Ymmärrys sinä meill' lainaa,
+    rakkaus sydämiin paina,
+    lihan heikkoudest' est',
+    kaikesta pahast' meidät pääst'.
+
+Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu.
+Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä
+solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan
+virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija
+edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.
+
+Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen
+värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi
+näkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin
+minä alas kelan päältä.
+
+Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät
+samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.--Pitkin
+päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä
+matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän
+siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin
+härät laitumellaan.
+
+Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut
+vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja
+minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä
+myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon.
+Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli
+juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle
+puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.
+
+Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin.
+Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku
+niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla.
+Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän
+lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat
+takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli
+tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin.
+Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja
+säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne
+olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet,
+jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku
+niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet
+kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus
+kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi
+vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi
+heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan
+ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes
+kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä
+kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä
+suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta
+pilkkalaulua tehnyt.--
+
+--Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän
+läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.--
+Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?
+
+--Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään,
+joka olisi sitä vastustanut.
+
+--Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?
+
+--Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto
+vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.
+
+Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat
+siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli
+ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan
+vanha mies, luultavasti puhemies.
+
+--Kuka niillä on puhemiessä?
+
+--Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ...
+ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.
+
+--Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja
+sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.
+
+--Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.
+
+--Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä
+kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa.
+Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä
+ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän
+puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin
+merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen:
+»Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja
+kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu,
+että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»--
+»Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi
+vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en
+enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.
+
+--Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä
+ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle
+puolelle.
+
+Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua
+kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.
+
+Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja
+lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan
+otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.--»Olkaa hiljaa»,
+varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.--»Pirtissä parhaallaan
+veisataan».
+
+Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun,
+lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli
+semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä
+oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei
+jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut,
+eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa
+varten tehtyjä.
+
+Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä
+täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.
+
+Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei
+ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai
+arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin
+silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa
+istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa
+näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon
+nurkalla.
+
+Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo
+omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta
+kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut
+heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin
+kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen
+värssy siinä oli näin:
+
+    Nyt, ristiveljet, veisataan
+    sukumme suuruudesta,
+    ja illan vietoks' lauletaan
+    körttimme laveudesta.
+
+Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:
+
+    Me ollaan suku erottu
+    suruttomain joukkioista,
+    lanteill' on luku leikattu:
+    sata ja yksitoista.
+
+Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat
+kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:
+
+    Eiköhän, eukot, passaisi
+    panna pannu li'elle--
+    sittenpä vasta sopisi
+    lähteä tästä tielle!
+
+Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta
+viimeisen minä muistan:
+
+    Vaan pankaa, veljet, paistiksi
+    tuo meidän vanha Vahti--
+    sen nahasta saadaan talveksi
+    hattu ja veisuun mahti.
+
+Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka
+ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä
+tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta.
+Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan
+pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja
+morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.--Minä koetin katsella
+sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista
+miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä
+nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.--Sillä vieraalla
+Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien
+käänteessä perälasin alla--isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja
+edessään--sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka
+isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen
+luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä
+näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät
+säkeniä iskivät.
+
+Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta
+samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken.
+Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me
+kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa
+konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.
+
+Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän
+kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle
+ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä
+pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa ... jos tässä ei muut nyt
+minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran
+temppelin häväisijät!--Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle,
+mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.
+
+--Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän
+miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
+
+--Kuulkaa, Pietari ... antaa niiden olla ... ei tehdä tappelua ... ne
+kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli
+isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
+
+--Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen
+ja polki jalkansa siltaan.--Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja
+jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä...
+
+--Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
+
+Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja
+puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
+
+--Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!--Hän
+olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja
+isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
+
+--Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä
+sokeudessaan, mitä ne tekevät.
+
+--Menkää pois, hyvät miehet ... emmehän me ole teille mitään pahennusta
+tehneet ... miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
+
+Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun
+ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi
+alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä
+lopettaa ja minä vain vastasin:
+
+--Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä ... kun
+pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin ... mutta kun
+eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin
+arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla
+yhtä Jumalaa palvelemaan.--Minä koetin olla totinen, mutta miehet
+purskahtivat takanani nauruun.
+
+Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein
+meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen
+seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima
+liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.
+
+--Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa--sanoi hän.
+
+--On kai sitä vähän ... eikös ole, miehet?
+
+Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan
+poskillani.
+
+--... niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne
+tehdä, jatkoi isäntä.--Minä olen teiltä nähnyt monenlaista
+ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen
+teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen
+kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut,
+jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä
+pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain
+vainoa ja pilkkaa kärsiä ... eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin
+pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety ...
+mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan.
+Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet... Ajatelkaa
+tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä
+paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.--Minä olen nähnyt sinutkin,
+Samppa ... pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä
+luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut,
+vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät
+olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut
+kylän korppien kynsistä...
+
+--Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa...
+
+--Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle
+palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja
+istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa ... mutta sinä olet
+iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut
+myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi
+yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja
+katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän
+tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä
+helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!
+
+Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät
+itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se
+vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni
+selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut
+seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden
+rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä
+kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi
+samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me
+toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä
+viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se
+hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme
+kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta
+rantaan.
+
+Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut
+sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä
+töykkäyksellä takaisin vesille.
+
+--Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto,
+jotain sanoakseen.
+
+--Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin
+kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.
+
+Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan
+pitkään aikaan.
+
+Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi
+nyt minua kohti.
+
+--Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit
+sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.
+
+--Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen
+miehistä.
+
+--Mikset itse sanonut ... onhan se suu sinullakin! vastasin minä
+närkästyneenä.
+
+--Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut ... mutta nyt ei sinusta
+ollut minnekään.
+
+--Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä--
+
+--Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään
+virkkamista ... ei puolta sanaa!
+
+--Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla ...
+kastetta vailla vain uuteen uskoon ... tuoss' on sitäkin!
+
+Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut,
+räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
+
+Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä
+hoiperruin laidan yli veteen.
+
+Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän
+näytti epäilevän, jatkaisiko.
+
+--Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja
+suutansa vähän hymyyn vetäen.
+
+--Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
+
+--Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin
+äsken.--Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä
+minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
+
+--Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
+
+--Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan ... kun tulin järven
+pohjan kautta.--
+
+--Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
+
+--En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.--Kun putosin
+veteen ja painuin--sillä minä en osaa uida--niin sen verran siitä
+muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja
+sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt
+halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa,
+ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko
+ruumis olisi palasiksi hajonnut... Mutta sitten muuttui vähitellen
+kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta
+kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan... Siihenkö lienen
+nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat
+kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten
+särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin
+ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas
+paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja
+kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat
+lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan
+likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.
+
+Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla
+maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli
+hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut.
+Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin
+valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan
+orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella
+vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin,
+huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos
+pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja
+mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä
+koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt
+mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle
+sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut,
+ja vielä kerran raukesin uneen.
+
+Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten
+ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki
+ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma,
+maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen
+valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani
+alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti
+minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua
+hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin
+tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana,
+joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun
+kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi
+kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni
+niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja
+oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui
+yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa
+että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin
+tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin
+riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne
+tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku,
+jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
+
+Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua
+hiljaa käteen.
+
+--Tahtoisiko sairas maitoa ... tässä olisi vasta lypsettyä.--Puhuvan
+ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä
+mieleeni johdan.
+
+--Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin
+nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla
+otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä
+vähään aikaan nähnyt mitään.
+
+--Eikää nousko ... antakaa minä annan ... parasta on, ettette nouse
+ollenkaan.
+
+Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin
+hellävaroen... Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että
+se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät
+ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian
+huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
+
+--Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?--Ja minä koetin
+jälleen nousta.
+
+--Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne
+teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
+
+Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä
+kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.
+
+--Mitä minulle on tapahtunut? ... kuinka olen tänne tullut?
+
+--Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli
+peitettä paremmin päälleni.--Antaa nyt olla sen muistelematta, ja
+nukkukaahan pois.
+
+Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle
+oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en
+jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
+
+--Eikös täällä ... missä ne oli ... vasta olleet seurat ... ja enkös
+minä ollut siellä?
+
+--Olihan täällä ... mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo
+maanantai-ilta ... elkää sitä muistelko.--Ettekö tahtoisi vielä?
+
+Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
+
+--Eikös siellä ... emmekös me siellä ... pahennuksenhan me siellä
+teimme?
+
+--Mitä siitä nyt ... mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua
+ja jäädä sille tiellenne.
+
+Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa
+helmalla.
+
+Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin
+tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja
+pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli
+puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo
+kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.
+
+--Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se...?
+
+--Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin
+sai.
+
+Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo,
+jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen
+talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä
+hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli
+käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun
+olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut
+kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut
+pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli
+kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni.
+Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet
+miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet
+sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja
+potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle
+vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli
+minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt,
+ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli
+viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki
+ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni
+olin myöskin vähän raottanut.
+
+--Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne
+kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!
+
+Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos
+olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt
+sillä lailla, kuin tein.
+
+--Ei siitä mitään ... olkaahan rauhassa ... Jumala käskee
+vihamiehiäänkin rakastaa.
+
+Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla
+ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan,
+enkä saanut sanaakaan suustani.
+
+Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja
+hiljaisella äänellä:
+
+--On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta ... jos ette vain
+vasta samalla lailla tekisi.
+
+--En ... en ... en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se
+lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.
+
+--Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.--Hän katsahti
+minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta
+tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.
+
+Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista
+asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja
+kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki
+ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut
+mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa.  Joku
+toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä
+minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli
+minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista
+asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran
+ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.
+
+--Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole
+mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli
+vähän aikaa istunut ja poltellut.
+
+--Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan
+pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt
+siellä koko sairauteni aikana.
+
+Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono,
+etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa
+keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana.
+Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa,
+jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja
+häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti
+silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta
+veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin
+veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani
+oli ollut itkuun tyrehtyä.
+
+Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua
+katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä,
+milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään,
+niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin
+vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä
+kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään
+silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja
+silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti
+hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin
+väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä,
+kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko
+rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en
+saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän
+sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta
+lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen
+olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti
+kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.
+
+--Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin
+mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en
+kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja
+katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti
+hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:
+
+--Onko sinusta veisuu mieleen?
+
+Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja
+minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.
+
+--On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee
+korvaan niin hyvää.
+
+--Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et
+muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.--Etkö
+sinä sanoja kuuntelekaan'
+
+--En minä sanoja niin kuuntele.
+
+--Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
+
+--Jumalanko sanaa?
+
+--Jumalan sanaa ... totta kai ... mutta sinä et taida paljon Jumalan
+sanasta huolia.--Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit
+sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
+
+Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie
+ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
+
+En virkkanut mitään.
+
+--Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi
+Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
+
+Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä
+vastata.
+
+--Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan
+sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan ...
+lukiko äitisi?
+
+--Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
+
+--Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
+
+Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui
+aivan minun sydämeni pohjassa.
+
+--Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin
+sijassa.
+
+--En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä
+silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin
+muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti
+äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
+
+Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei
+sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä
+virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
+
+--No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä ... sanoi hän jonkun ajan
+kuluttua ja aikoi lähteä pois.
+
+--Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain--sopersin minä
+kiireesti.--Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
+
+Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa
+lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja
+nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin
+häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja
+lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas
+hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas
+kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen
+takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto
+oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin.
+Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään
+täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin
+muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin
+hän punastuikin.
+
+--Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla
+siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.
+
+Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa,
+että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun
+vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan
+kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut
+kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se
+häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen
+veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.
+
+Loppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa
+kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten
+loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta
+lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle.
+Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä
+ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo
+oli veisaamasta lakannut ... ja kun jo oli tullut yö ... eikä kukaan
+liikkunut ... eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan
+kellon hiljainen kalina... Ja väliin taas tuntui minusta siinä
+vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja
+että minä tartuin häntä käteen ... että palmikko pyrki olkapään yli ja
+että huivi valui alas hartioille saakka.
+
+Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se
+sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin
+muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin
+huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja
+vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka
+hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan
+kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta
+lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän
+kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta
+sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan,
+punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat
+olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne
+ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän
+muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja
+ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin
+sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas
+sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan
+silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata
+palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin
+sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»--
+Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki
+tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä
+saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».
+
+Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä
+selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä,
+että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä
+kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!
+
+Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta--sen kannet olivat
+piikkovaatteella päällystetyt--ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan
+hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin.
+Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut
+osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan
+sanassa on käsketty.
+
+--Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää,
+ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.
+
+Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki
+omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka
+olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän
+Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat
+ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt
+niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei
+hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä
+isäkin jo alkaa osata.
+
+--Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan
+anteeksi, sanoin minä siihen.
+
+--Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi
+murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole,
+ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin
+vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.
+
+Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet
+hyvästi elänyt».
+
+--Elä sano niin ... minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä
+teen.
+
+--Mitä sinun syntisi ovat ... minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!
+
+--Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On
+suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla
+synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen
+ainokainen poikansa Jeesus Kristus.
+
+Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä
+käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo
+aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin
+puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa.
+Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni
+häneen.
+
+Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja
+minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin
+lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli
+surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet
+muut asiat.
+
+Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut,
+jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin
+ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut
+ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi
+saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua
+pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua
+kauhistutti.
+
+Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut
+itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta
+päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua.
+Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella.
+Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös
+pysynyt!
+
+Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin
+itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti
+ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin
+helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova
+koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus
+taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset
+raukeavat turhaan.
+
+--Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja
+sovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut
+ja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi
+vielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni
+lueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli
+minulle lukenut.
+
+Minä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin
+suruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella.
+Nyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se
+kuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi
+sanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja
+vaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain
+tuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että
+aloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat
+vaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä
+en enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi
+ja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.
+
+Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin
+nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon
+milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui,
+ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin.
+Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja
+kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän
+joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa
+tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet
+käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki
+Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien
+valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että
+niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut.
+Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään
+hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen,
+enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin
+silloin.
+
+Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin
+täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni
+pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin
+hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en
+minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne
+syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja
+itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä
+kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli
+milloinkin.
+
+--Osaatko sinä veisatakin ... sinullahan on hyvä ääni ... mitä virttä
+sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun
+veisaavan vuoteellani.
+
+--Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka
+toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää
+minun virsiä tekevän.
+
+--Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista
+kuulleeni.
+
+--Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.
+
+--Itsekö teit?--Hän näytti siitä kovin kummastuvan.--Etkö sinä tiedä,
+että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?
+
+--Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?
+
+--Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat ... ja se tulee synniksi, jos
+niitä muut tekevät.
+
+--Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.
+
+--Minkätähdenkö?--Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä
+ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja
+minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä
+osannut siihen mitään.
+
+Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista,
+jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein
+ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan
+enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.
+
+Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä
+oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen,
+ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin
+pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen
+minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan
+parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta
+salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete
+mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä
+kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas--
+miksi en saisi?
+
+Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni
+ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja
+lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä
+paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan
+kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni
+istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut
+luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän
+ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen
+kynnykselle istuinkin.--Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä
+yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä,
+taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan,
+ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta
+välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin.
+Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin
+aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut
+minuun monesti, välistä vain.--»Miksi hän tuolla istuu eikä tule
+tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri
+ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut,
+sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin
+tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi,
+kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen
+olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin
+halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja
+luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä
+toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi
+ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas
+tunnun huonommalta.
+
+Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut
+valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole--rupesi vain
+istuminen raukaisemaan.»--»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä
+istut ... parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä
+oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa
+sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»--Niin
+sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan
+kynnykselle.--
+
+Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin.
+Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala
+lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.
+
+Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut.
+Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui
+hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.
+
+--Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun
+oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.
+
+Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain,
+mutta ei kuitenkaan sanonut.
+
+--Isällesikö tuosta vyötä teet?
+
+--En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut,
+mutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle
+hän teki.
+
+--Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi,
+sanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan
+päin.
+
+Minä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin,
+kun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.
+
+Hän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: »Eikö tuota
+kohta alkane jaksaa poiskin lähteä».
+
+--Minnekä? kysyi hän.
+
+--Pois vain maailmalle ... onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin,
+sanoin minä huokaisten.
+
+--Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin
+tahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen,
+että kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko
+tehnyt verkkotyötä?
+
+--Olenhan minä sitä tehnyt.
+
+--Olenhan minäkin ... minä olen kutonut melkein kaikki meidän
+särysverkot ... isä on itse kutonut rikulit.
+
+En tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta,
+vaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä
+rupean verkkotyöhön.
+
+--Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois ... eikähän olisi muutenkaan,
+sanoi hän.
+
+Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä
+tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni
+askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä
+ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko
+päivän istuvan tuvassa--pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi--ja
+lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin
+siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki
+hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka
+kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä.
+Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin
+hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.
+
+Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä
+niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen
+rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.
+
+Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan
+kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain
+kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan
+muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin
+suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja
+josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan
+elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja
+tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä
+osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni,
+kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon
+hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on
+kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?--»Ei se ole minun
+ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa.
+Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.»
+--Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja
+sanon ... ja hän uskoo... Ja sitten--?
+
+Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli
+lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä
+käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja
+katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä
+päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime
+sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan
+häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla.
+Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen
+ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille
+ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä
+sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain
+tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne
+ja minä tässä.
+
+Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin,
+mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan
+pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi
+pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas
+lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen.
+Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella
+henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen,
+katselen vaikka elinaikani kaiken!
+
+Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja
+katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen
+rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti
+kartanolle kaksi miestä.
+
+Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä
+yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui
+kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja
+sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin
+näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.
+
+Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen
+näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen,
+kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi
+hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi
+Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä
+en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.
+
+Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen
+toverinsa leikillä vähän:
+
+--Anna minä riisun hevosen ... et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan
+... näetkö, kuka tuolta tulee?
+
+Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin
+minusta näytti, vähän ujostellen.
+
+Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.
+
+--Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen
+morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti,
+niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn
+aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän
+vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan,
+vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua
+harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies
+oli sanonut.
+
+Sulhanen ja morsian?--Mitä se oli?--
+
+Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita.
+Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on
+ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.
+
+Sulhanen ja morsian!--Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä
+muistanut ... en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.
+
+Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.
+
+Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en
+osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat
+vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa,
+ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja
+että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun
+en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki
+oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan
+ilmisissä tapahtunutta ... olihan silloin kuuliaiset ... olihan hän
+morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet
+nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle
+muistutettiin.--
+
+Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!... Ja minä päätin olla
+siitä välittämättä enkä huolia mistään... Mitäpä se minuun koski!--
+
+Kohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä
+oli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä
+ulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.
+
+--Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut
+koko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan
+iloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui
+ovesta sisään.
+
+--No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun
+olet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on
+tulikuuma!--Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko
+ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina
+ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta
+silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla,
+että kaikki oli niinkuin ennenkin.
+
+--Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin
+sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.
+
+--Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi
+tuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se
+kipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.
+
+--Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla
+tavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä
+päivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian
+uutteraan valmistellut.--Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka
+tämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.
+
+--En, sanoin minä.
+
+--Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne,
+ettehän ole vielä tervehtineetkään...
+
+Hänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni,
+jota minä itse tuskin liikautinkaan.
+
+--Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani
+mieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat
+verkkoja kutoa, että saadaan kaloja.--Viikon päästä meillä on häät.
+Eikös niin, Kalle?
+
+--Niin, jos Jumala elää antaa.
+
+--Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti,
+niinkuin minusta kuului.--Sitten lähtivät he molemmat pois.
+
+Minä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä
+viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja
+itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi,
+kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut.
+Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä
+ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se
+vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti
+tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin
+itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein
+minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta
+herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita,
+ei surra eikä mitään.
+
+Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä
+siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien
+joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata.
+Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki,
+niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä
+minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat
+hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden
+ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun
+tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven
+kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin
+sulkeakaan.
+
+Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta
+kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja.
+Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli
+sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen
+saarnamiestä.
+
+Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset
+asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut,
+minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut
+heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun
+herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi
+katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi.
+Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä
+säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.
+
+Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin
+jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka
+kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä
+ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei
+minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö
+oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että
+semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.--Ja kyllä kai se on
+sitten semmoista ollutkin.
+
+Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan,
+ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko
+lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli
+kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta.
+Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä
+kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin
+käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan,
+siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.
+
+Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni
+ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja
+tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat
+keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän.
+Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli
+verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän
+olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt,
+sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että
+onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa,
+mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin,
+saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja
+hiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen
+omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään
+riippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä
+oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa
+nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.
+
+Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan
+maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan
+pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen.
+Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen
+hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun
+rintaani.
+
+Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.
+
+--Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili
+minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin
+kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.
+
+Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa.
+Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun
+rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja
+jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa
+lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja
+itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että
+pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin
+kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni
+ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli
+toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi
+pitänyt jo aikoja lähteä pois.
+
+Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja
+jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn
+tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin--ja minä jäin.
+
+Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon
+muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia
+kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat.
+Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna
+niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän
+se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun
+silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin
+maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna
+kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä
+seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt
+huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin
+väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin
+kuumalla raudalla kosketettu.
+
+Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän
+tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten
+seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja
+tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän
+vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain.
+Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten
+katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen
+vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.
+
+Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu
+kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos
+olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä
+minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi
+hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta
+tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin
+jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että
+minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän
+sitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt
+se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja
+minä olen jätetty ja kadotettu...!
+
+Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi.
+Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä
+pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta
+päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku
+vaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi
+toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.
+
+--Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.
+
+--Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan
+siihen.
+
+Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.
+
+--Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun
+kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan
+ja polkisin jaloillani päälle!
+
+Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään,
+vaikka sitä voimieni takaa puristin.
+
+Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.
+
+--Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten
+oveen seisomaan.
+
+Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa,
+kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen
+vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä
+en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän
+eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.
+
+Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren
+nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä
+helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja
+sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin
+tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän
+virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi,
+ennenkuin muut ennättivät yhtyä.
+
+Ja hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän
+katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla
+silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja
+sitten taas sieltä häneen...
+
+Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!
+
+Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat
+hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän
+minun päätäni huimasi.
+
+Ja silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä
+oli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani
+vastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin
+suuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...
+
+Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa
+hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna
+juoksi itkien ulos--enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan
+nähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä
+kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain
+uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos
+kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin
+juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani
+kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu
+minuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan
+yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:
+
+--Antaa hänen mennä--älkää ajako takaa!
+
+Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani
+jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen
+minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.
+
+Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin
+kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut
+pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut
+ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta
+kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.
+
+Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.
+
+Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin
+mahtanut uupuneena laskeutua levolle.
+
+Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon,
+valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden
+ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin
+minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille
+toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin
+ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä
+saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti
+tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen
+isäntäni, emännäksi.
+
+Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja
+rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän
+ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut
+sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä
+talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.
+
+--Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.
+
+--Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.
+
+--Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi
+emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.
+
+--Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin?
+kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa
+pöydälle.
+
+Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen
+vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.
+
+--Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.
+
+Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä
+vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen
+huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli
+mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja
+käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset
+tavallisesti kävelevät.
+
+Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä
+hänelle:
+
+--Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.
+
+Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin,
+niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin
+kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.
+
+--Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi
+emäntä.
+
+Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän
+päähän istumaan.
+
+Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.
+
+Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.
+
+--Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.
+
+--Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut
+kuullut.
+
+--Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on
+puolen vuotta.
+
+--Entäs Alpertti?--Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.
+
+--Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun
+papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen
+rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän
+talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja
+saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta
+olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne
+kirjekin laitettiin.--Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon
+iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi,
+eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.--
+Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.
+
+--Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?
+
+--Halvaukseenhan se kuoli.
+
+Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla
+äänellä.
+
+--Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo
+ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi.
+Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti
+lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt,
+vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin,
+koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun
+toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.
+
+Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.
+
+--Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on
+itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen.
+Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.
+
+Minä kiitin ja herkesin syömästä.
+
+Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.
+
+--Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai
+sinulla ole minnekä kiirettä?
+
+--Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään--sanoin minä,
+mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.
+
+Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö
+saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en
+saattane.»
+
+Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja
+maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään
+muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan,
+ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota
+vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.
+
+--Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman
+sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka
+maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.
+
+Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä
+töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki
+isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä
+missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt.
+Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä
+kirjoja milloinkin sain.
+
+Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin
+ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi
+minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen
+luin.--
+
+Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä
+minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka
+emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni
+puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan
+menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se,
+joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä
+minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään
+iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni
+soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.
+
+Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen
+lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni
+sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui
+aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi,
+mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.
+
+Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo
+niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan
+niitä, joita laulu saapi lievenemään.
+
+Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein
+itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä
+kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne
+sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni
+hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja
+kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni
+kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin
+enkä puhunut mitään.
+
+Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun
+talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta
+tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja
+kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi
+niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin
+silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti
+sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita
+toki viitsi kuunnellakaan».
+
+Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi
+kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten
+niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.
+
+Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä
+juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut
+erityisille puheilleen.
+
+Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin
+kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi
+nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei
+tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja
+että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret.
+Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta
+emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä
+taloa.
+
+--Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän
+metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.
+
+--Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti--mutta eihän se kumma ole,
+kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä
+oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.
+
+Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän,
+sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:
+
+--Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?
+
+--Minäkö? kysyin minä kummastellen.
+
+--Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.
+
+--Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...
+
+--Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.
+
+--Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.
+
+--Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.
+
+Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko
+ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta
+huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.
+
+--Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se
+sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.
+
+--Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä
+laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut
+mitään.
+
+--Tekö minun puhemiehekseni?
+
+--Niin, no minkätähden en minä?
+
+--Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.
+
+--Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä
+hänkin.--En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas
+totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?
+
+--En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.
+
+--Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään,
+että olet jo itsekin samaa...--Mutta kun emäntä näki, että minä vain
+töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän
+koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.
+
+--Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän
+maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.
+
+Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:
+
+--Liisan?
+
+--Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa
+jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä
+hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki
+sopii hyvästi--ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia
+ollut jo ihan sovittu ja päätetty--sinun ei tarvitse muuta, kuin itse
+vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat
+kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja
+ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän
+Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla
+milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne
+itse maksatte.
+
+--Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä
+... eihän siinä mitään kiirettä vielä...
+
+--Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi
+Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja
+sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.
+
+Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.
+
+--Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma
+asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan,
+mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä,
+mitenkä tahdot.
+
+--Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin
+pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi
+kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne,
+ennenkuin mietin.
+
+--Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan
+enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe
+sillä kertaa jäi.--Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia,
+ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.
+
+Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta.
+Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan
+ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä
+päätin olla ajattelematta koko asiaa.--Mutta sitten kuitenkin aina
+vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi
+ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää
+Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei,
+tyhjiä se emäntä hourailee ... ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.--Vai
+lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle
+sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se,
+ei siitä tule mitään.
+
+Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se
+ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni
+ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.
+
+Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti
+saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi
+saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten
+vasta laittaisi erityisen saunan.--Mutta mökki olisi hyvä rakentaa
+Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata
+halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli
+suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita
+saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.
+
+Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni
+tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä
+metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta
+kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin
+sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan
+menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen
+suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä
+myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti
+ollut ja aikojani elänyt.
+
+Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja
+niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin
+tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä
+hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle
+nousin.
+
+Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan
+olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen
+paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien
+itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut.
+Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!... Niin
+minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni
+uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat
+olivat alkaneet itua tehdä... Näin minä vain vakuuttelin itselleni,
+että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään
+meinata...
+
+Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi
+pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle
+lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos
+kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää
+tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin,
+että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän
+kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin ... kyllä sitä
+riittäisi.
+
+Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa
+narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa,
+ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä
+mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten
+sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken
+aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta
+tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten
+ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot
+piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.
+
+Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta
+näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja
+soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja
+minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin
+kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta
+rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten
+en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt
+oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan
+kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.
+
+--Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni
+pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään,
+kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.
+
+--Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan
+alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.
+
+--Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä
+pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.
+
+Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään
+sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja
+syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin
+kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa
+herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle.
+Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja
+istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja
+aloin tupakoida. Hän istui ja luki.
+
+--Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan
+perästä.
+
+--Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te
+olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi
+Liisa.
+
+--Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että
+siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä
+tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.
+
+--Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan
+penkille.
+
+--Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.--
+Kuka teille on sanonut, että minä--?
+
+--Emäntä sanoi, että te olette aikonut--minkätähden ei!
+
+--Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?
+
+--Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.--Itsepähän sen parhaiten
+tiennette.
+
+Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan
+varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:--Eihän minusta itse tieteni toki
+ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole
+toveria.
+
+Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän
+punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.
+
+Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin
+kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut
+mitään.
+
+Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta,
+olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.
+
+--Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen
+hypäten.
+
+--Tyydyn! sanoin minä.
+
+--Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa--?
+
+--Kumpaankin.
+
+--Ihanko todella tyydyt?
+
+--Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.
+
+--Etkö ole puhunut Liisalle mitään?
+
+--En ole, vaan saatattehan te...
+
+--Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi
+lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran
+kuulutetaan.--Liisa hoi!
+
+Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat
+sattua melkein yhteen ovessa.
+
+Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.
+
+Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.
+
+--Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani ... ja kun
+sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.
+
+Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun,
+niin kyllä minä...
+
+Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä
+puolestamme sitten puhuneet sen enempää.
+
+--No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa
+pani pannun tulelle.
+
+Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin
+toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.
+
+Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin
+kuulutuksiin.
+
+Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään.
+Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain
+sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä
+hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka
+rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen
+henkäykseen huokaisi.
+
+Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän
+ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin
+siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen
+tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta
+sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva
+tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen
+puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen
+puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui
+koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin
+ruumiskirstut yhteisessä haudassa.
+
+Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä
+kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa
+tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä
+voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja
+minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet
+puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että
+sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt
+olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään
+vähän kolisemaankin sattuu.
+
+Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin
+perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven
+keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa
+kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.
+
+Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa,
+niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön
+minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun
+kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä,
+teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta
+kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini
+juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin
+liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en
+raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli
+minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi
+nyytillään.--»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan,
+ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi
+mainio rokka».--
+
+Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta
+laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan
+aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti
+kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen
+liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani
+tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä
+itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä
+tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:
+
+    Ol' Junnu renki pappilan,
+    sen päähän pisti kerran,
+    jos taloks' oisi ruveta
+    ja muille heittää herra.
+
+    Ois' oma sauna sornempi
+    kuin toisen suuri suoja
+    ja siitäpähän suurentais',
+    jos auttais hyvä Luoja.
+
+    Ei mua enää miellytä
+    työ vieraan vaivaloinen
+    ja terveen miehen häpeä
+    on olla laiska loinen.
+
+Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:
+
+    Ei sula routa korvesta,
+    ei haihdu hyinen halla,
+    jos kaikki miehet makaavat
+    vain toisen orren alla.
+
+    Näin Junnu mietti mielessään
+    ja kirvehensä otti,
+    ja aprikoiden asteli
+    hän korpimaita kohti.
+
+    Jo keksi paikan pirtilleen,
+    jo tuumihinsa taipui,
+    ja kohta koivut keikahti
+    ja ikihongat vaipui.
+
+    Muut silloin vietti keyriään
+    ja tanssi nuori kansa,
+    mut Junnu jyski metsässään
+    ja aattel' Annuansa.
+
+    Ol' Annu impi ihana,
+    ol' monen mielitietty
+    ja moneen aika-talohon
+    ois' miniäks' jo viety.
+
+    Mut Annu piika pappilan
+    vain kutoi kangastansa
+    ja sunnuntaisin katsomaan
+    kävi korpeen kultoansa.
+
+    Ja ennen joulun pyhiä
+    jo lämpis' Junnun pirtti,
+    ja Annu kangastuolinsa
+    het' sinne sitten siirti.
+
+    Näin kylän akat arveli,
+    kun Annu muutti majaa:
+    »Tuo hullu tyttö onneaan
+    se umpisilmin ajaa;
+
+    ois' toki paljon parempi,
+    jos pappilaasi jäisit,
+    ois' ollakses' niin mukava
+    ja selvän leivän söisit.
+
+    Oi, elä mene korpehen,
+    on ruokas siellä pettu,
+    on susi lapsenpiikanas
+    ja vieraanas käy kettu!»
+
+    Mut Annu arvel' akoille:
+    »Koti oma on nyt mulla--
+    ja ehkä Luojan avulla
+    tok' toimeen tuolla tullaan.
+
+    Jos kaikki karttais korpia,
+    ei kylät kohoaisi,
+    jos nuoret pelkäis pettua,
+    ei kukaan selvää saisi.»
+    -- -- --
+
+Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä
+metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi»,
+kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä
+tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan
+kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on
+mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin
+Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin
+noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin,
+peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua
+laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.--»Mitähän Liisa tästä ajattelee,
+kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin,
+ei Liisa virkkanut mitään.
+
+--Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.
+
+--Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.
+
+--Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.
+
+--En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.
+
+--Etkö kuunnellut?
+
+--Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.
+
+Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin
+tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä
+sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen
+koommin laulanutkaan paljon milloinkaan ... itsekseni välistä vain.
+Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.
+
+Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty
+kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.
+
+Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla
+kerran kuolemakin tulle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä
+kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt
+usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas
+ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.
+
+Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan
+kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa
+jo lopussa.
+
+--Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.
+
+--Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut
+
+--Eipä paljon mitään.
+
+--Olette siis tullut hyvästi toimeen?
+
+--Ei ole ollut ruuasta puutetta.
+
+Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.
+
+--Kuulkaas ... mitenkäs oli muuten ... luitteko sitten mitään? kysyin
+minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.
+
+--Minä poltin Kantelettareni.
+
+--Poltitteko--mutta miksi?
+
+--Ilman vain.
+
+--Entäs omat laulunne--ettekö enää koskaan runoillut?
+
+--Johan sanoin, että en.--Niin, kyllä kerran vielä--hän veti kädet
+kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.--Kyllä kerran vielä lauloin--
+uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt--vanhoja ne vain olivat.--Kun
+lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi--meillä on kaksi tyttöä--opetin minä
+niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä
+sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille,
+opettaisit heitä edes lukemaan.»
+
+Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää
+milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen
+olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä
+kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä
+kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.
+
+Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten
+ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi
+luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat
+hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku
+viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä.
+Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se
+rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.
+
+Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten
+seisoalleen.
+
+--Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
+
+--Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.
+
+--Jo on aika lähteä--tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui
+ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.
+
+Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.
+
+Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.
+
+--Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo
+nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?
+
+Hän katseli minua suurin silmin.
+
+--Ettekö te sitä jo käsitä--ja minä olen teille koko elämäkertani
+kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä,
+mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se
+tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut
+koko minun elämäni ... jo siitä alkaen ... ettekö muista? ... kun
+kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta
+ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on
+vielä nytkin ... eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.
+
+Hän kääntyi lähtemään.
+
+--Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää--hyvästi nyt vain,
+hyvä herra, ja kiitoksia paljon.
+
+--Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? ... siellä on aivan pimeä
+ulkona.
+
+--Kyllä minä kortteeriini osaan.
+
+--Mutta ettehän muista, missä se onkaan?
+
+--Muistan minä sen nyt--se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.
+
+--Vaan ehkä minä tulen saattamaan?
+
+--Ei sitä tarvitse--hyvästi nyt vain.
+
+--Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne--se kyllä
+joutaisi minulta?
+
+--En, hyvästi nyt vain.
+
+--Hyvästi, hyvästi--mutta hattuanne ette sittenkään...
+
+--Ka niin, ka niin...
+
+Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa,
+kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista
+kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi
+pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt
+enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muuan markkinamies, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUUAN MARKKINAMIES ***
+
+***** This file should be named 13566-8.txt or 13566-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/5/6/13566/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/13566-8.zip b/old/13566-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..04a7dfd
--- /dev/null
+++ b/old/13566-8.zip